Arvostelu: Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023)

WINNIE-THE-POOH: BLOOD AND HONEY

Ohjaus: Rhys Frake-Waterfield

Pääosissa: Craig David Dowsett, Chris Cordell, Nikolai Leon, Amber Doig-Thorne, Maria Taylor, Natasha Rose Mills, Danielle Ronald, Natasha Tosini, Paula Coiz, May Kelly ja Richard D. Myers

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 18

Winnie-the-Pooh: Blood and Honey perustuu A. A. Milnen Nalle Puh -kirjoihin (Winnie-the-Pooh - 1926-1928). Siitä huolimatta, että Walt Disney -yhtiö oli hankkinut kirjojen elokuvaoikeudet ja tehnyt niiden pohjalta lukuisia animaatioelokuvia, hahmojen oikeudet siirtyivät tammikuussa 2022 yleiseen käyttöön, public domainiin. Indie-elokuvantekijä Rhys Frake-Waterfield päätti heti tarttua tilaisuuteen ja ryhtyi suunnittelemaan Nalle Puhiin liittyvää kauhuelokuvaa. Hän sai kerättyä muutaman kymmenen tuhannen dollarin budjetin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022. Kun tieto elokuvasta vuoti julkisuuteen, se muuttui kohutuksi viraali-ilmiöksi ja ITN Studios päätti nostaa leffan budjettia, uskoessaan sen menestykseen. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden tammikuussa ja nyt elokuva saapui Suomeen Night Visions -festivaalien kautta. Itse pidin huvittavana, kun kuulin, että Nalle Puhista olisi tulossa kauhuelokuva. Leffasta nähdyt kuvat ja videopätkät näyttivät kuitenkin toinen toistaan kökömmiltä, enkä yhtään ihmetellyt, kun elokuva sai täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin katsojilta. Idea kuitenkin kiinnosti minua niin paljon, että kun Night Visions ilmoitti esittävänsä elokuvan, oli Winnie-the-Pooh: Blood and Honey pakko käydä katsomassa.

Aikuiseksi kasvanut Risto Reipas on unohtanut Nalle Puhin ja muut eläinystävänsä. Vuosien aikana nälkiintyneet ja katkeroituneet Nalle Puh ja Nasu ovat muuttuneet murhanhimoisiksi ihmisvihaajiksi ja kun Risto eräänä päivänä palaa Puolen hehtaarin metsään, ei vastaanotto ole yhtä lämmin kuin hän odotti.

Nikolai Leon nähdään Risto Reippaana, joka aikuistuttuaan unohti vanhat lapsuudenystävänsä Nalle Puhin (Craig David Dowsett), Nasun (Chris Cordell) ja muut Puolen hehtaarin metsän asukit. Häitään suunnitteleva Risto muistaa eräänä päivänä vanhat toverinsa ja päättää viedä tulevan vaimonsa Maryn (Paula Coiz) tapaamaan heitä. Paljon on kuitenkin muuttunut vuosien varrella ja iloisten veikkosten tilalla onkin... noh, aika tylsät kopiot kauhuikoneista Jason Voorheesista ja Michael Myersista. Vaikka hahmojen oikeuksista tuli vapaata riistaa viime vuonna, monet ikoniset piirteet Puhista ja kumppaneista kuuluvat yhä Disneylle. Niinpä persoonallisten kummajaisten sijaan Nalle Puh ja Nasu ovat vain kaksi mykkää korstoa, jotka liikkuvat hitaasti uhriensa perässä puukot ja nuijat kourissaan. Yksi leffan ongelmista onkin heti se, että katsoja ei pysty missään kohtaa uskomaan, että tässä nyt olisivat Nalle Puh ja Nasu; ainoastaan kaksi tappajaa, jotka ovat pukeutuneet Nalle Puh -naamariin ja johonkin geneeriseen possumaskiin. Siitä huolimatta, että alun satuhetkimäisessä animaatioavauksessa (mikä on muuten elokuvan ainoa hyvä juttu) sanotaan, että Puh ja kumppanit hylkäsivät inhimillisyyden rippeensä ja muuttuivat täysin eläimellisiksi, heidät kuitenkin nähdään täysin ihmismäisinä. Puh pukeutuu kuin mikäkin metsuri, asuu talossa ja ajaa jopa autoa yhdessä kohtauksessa. Toinen elokuvan ongelmista on jatkuvat jatkuvuusongelmat.

     Sen sijaan, että elokuva oikeasti keskittyisi Risto Reippaan ja Puolen hehtaarin metsän asukkien välille muodostuneeseen konfliktiin, leffan ihmishahmot koostuvat lähinnä geneerisestä slasher-elokuvien teinityttöpoppoosta, jotka majoittuvat metsän lähelle viettämään viikonloppua. On Alice (Amber Doig-Thorne), Maria (Maria Taylor), Jess (Natasha Rose Mills), Zoe (Danielle Ronald) ja Lara (Natasha Tosini), toinen toistaan pahvisemmat ja persoonattomammat naiset, joiden kohtalot eivät kiinnosta tuon taivaallista. Asiaa ei auta se, että näyttelijät ovat huonoja rooleissaan. Ymmärrän, että on ollut vaikeaa täysin pokerinaamalla lausua näitä repliikkejä, mutta voi kiesus, mitä myötähäpeää näiden näyttelijöiden kohelluksen seuraaminen onkaan. Erityisesti Risto Reipasta esittävä Leon on surkea.

Tämä tulee nyt varmaan aivan kaikille massiivisen suurena yllätyksenä, mutta Winnie-the-Pooh: Blood and Honey on aivan kaamean paska elokuva. Shokki, tiedän, mutta perustellaanpa nyt, miksi yhdestä kaikkien aikojen rakastetuimmasta sadusta tehty kauhuelokuva ei ollutkaan hyvä idea. Tai siis, idean tasollahan homma vaikuttaa varsin vekkulilta. Leffan animoitu prologi vihjailee vielä ihan potentiaalisesta kalkkunasta. Mitä jos Risto Reippaan lähteminen olisi tehnyt Puhista ja muista katkeria ja nämä vannoisivat kostoa entiselle ystävälleen? Tästä voisi saada aikaiseksi veikeän kauhukomedian. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-leikkaaja-ja-mitäköhän-kaikkea-muuta Rhys Frake-Waterfieldillä on kuitenkin ollut ihan muut mielessään. Vielä viikko elokuvan näkemisen jälkeen en osaa sanoa, millaista leffaa mies on lähtenyt tekemään? Onko Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn tarkoitus olla vakavasti otettava kauhuelokuva, vai kieli poskessa tehty kauhukomedia? Elokuva ottaa itsensä aivan liian tosissaan, mutta samalla se on pullollaan naurettavia hetkiä. Night Visionsissa ison yleisön kanssa leffa oli ajoittain lystikästä seurattavaa huonoutensa takia, katsojien nauraessa vähän väliä tahattoman koomisille jutuille, mutta voin vain kuvitella, millaista tuskaa tätä rainaa olisi katsoa yksin kotona.

Sen sijaan, että Frake-Waterfield leikittelisi ideallaan, hän on tehnyt aivan liian tavanomaisen ja jopa aika tylsän slasher-rainan. Potentiaalisista lähtökohdista ei saada mitään irti, kun Frake-Waterfield on päättänyt jatkuvasti kulkea siitä, mistä aita on matalin. Sen sijaan, että katsojalle heräisi tunne siitä, että Puolen hehtaarin metsään ajautuneet nuoret joutuisivat sen asukkien piinaamiksi, leffa tuntuu vain siltä, että Puhiksi ja Nasuksi pukeutuneet murhaajat tappavat yksi kerrallaan typeriä teinityttöjä. Elokuva ei kuitenkaan ole pelottava, ei edes jännittävä. Äkkisäikäytykset ovat toinen toistaan kehnompia ja useat niistä ovat juurikin tahattoman koomisia. Frake-Waterfield ei onnistu missään kohtaa tekemään näistä Puhista ja Nasusta uhkaavia tai karmivia ilmestyksiä. Hän ei edes saa aikaiseksi yhtä kekseliästä tappoa.

Lähes puolitoista tuntia kestävää elokuvaa on lähinnä turhauttavaa katsoa, kun tekijät eivät saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi potentiaalisesta premissistään. On ärsyttävää seurata näitä tylsiä ihmishahmoja tekemässä toinen toistaan typerämpiä ratkaisuja. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo toivoo kaikkien kuolemaa. Elokuvan toinen puolikas muuttuu suorastaan raivostuttavaksi, kun vuoron perään hahmot hoputtavat, että nyt on kiire ja sitten jäävät seuraavassa kohtauksessa viivyttelemään. Loppuhuipennuksessa jatkuvuusvirheet muuttuvat liian päivänselviksi. Kun lopputekstit pistetään rullaamaan, päällimmäinen ajatukseni oli: "tässäkö se nyt sitten oli?"

Rhys Frake-Waterfieldille satelee takuulla useita ehdokkuuksia seuraavassa Razzie-gaalassa, enkä yhtään ihmettele, jos hän nappaa huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Hän epäonnistuu aivan kaikessa. Hän ei ole tainnut ollenkaan tajuta, kuinka pöljää leffaa onkaan tekemässä. Hän on ollut aivan liian keskittynyt projektinsa sensaationhakuisuuteen, että unohti siinä samalla tehdä edes viihdyttävän paskarainan. On vaikea kuvitella, että Winnie-the-Pooh: Blood and Honeylla olisi mahdollisuutta nousta kulttiasemaan, sillä se on aivan liian väkisin tehty juuri sellaiseksi. Kaikkein pahin loukkaus, mitä Frake-Waterfieldille voi varmaan antaa, on todeta, että ei hän onnistunut pilaamaan tällä kenenkään lapsuutta, kuten hän on haastatteluissa kertonut yrittävänsä. Hän vain pilasi oman leffansa. Hänen ohjauksensa on lepsua ja hänen käsikirjoituksensa on vielä sitäkin surkeampi. Frake-Waterfield on jopa leikannut elokuvan ja tekee silläkin saralla huonoa työtä. Kuvat ovat ruudulla usein joko liian pitkään tai liian lyhyen ajan, minkä lisäksi on surkuhupaisaa, ettei hän osaa siirtyä kohtauksesta toiseen muuten kuin häivyttämällä kuvan mustaksi kohtausten välillä. Leffa ei ole edes kummoisesti kuvattu, eikä asiaa auta päiväkohtausten halpa filtteri, joka saa elokuvan näyttämään lähinnä YouTube-videolta. Lavasteet ovat menevät ja maskeeraukset mainion veriset. Puhin ja Nasut maskit ovat kuitenkin kököt elottomuudessaan. Äänimaisema on kömpelösti rakennettu äänitystä, efektejä ja Andrew Scott Bellin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Winnie-the-Pooh: Blood and Honey pitää sisällään ainekset potentiaalisesti vekkuliin kauhukomediaan tai mainioon lyhytelokuvaan, mutta Rhys Frake-Waterfieldin ohjauksessa ja käsikirjoittamana lopputulos on vain karmeaa paskaa. Frake-Waterfield ei selvästi ole yhtään tajunnut, kuinka pöljää leffaa onkaan tekemässä, elokuvan ottaessa itsensä aivan liian vakavasti. Se on täynnä koomisia kohtia, joista on vaikea sanoa, onko huumori tarkoituksellista vai tahatonta? Mitään jännitettä mukaan ei ole saatu luotua, eivätkä edes tapot ole kaikessa verisyydessään mielikuvituksellisia. Yksi elokuvan suurimmista synneistä onkin se, kuinka pirun tylsä se on. Murhaavasta Nalle Puhista kertovan, alle puolitoistatuntisen leffan ei odottaisi olevan pitkäveteinen, mutta juuri sitä se on. Huonosti näytellyt ihmishahmot ovat rasittavia ja tyhmiä, ja heidän haluaa nähdä kuolevan. Nalle Puhista ja Nasusta on riisuttu kaikki persoona pois ja jäljelle jää tylsät kopiot slasher-ikoneista Jason Voorheesistä ja Michael Myersista. Muutenkin elokuva on aivan liian geneerinen slasher-raina. Leffa ei ole edes teknisiltä ansioiltaan onnistunut, vaan se on värimäärittelyä, leikkausta ja äänimaailmaa myöten kökösti tehty. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey ei onnistu pilaamaan kenenkään lapsuutta, kuten Frake-Waterfield on luullut sen tekevän. Mies on vain pilannut oman leffansa, menemällä koko ajan siitä, mistä aita on matalin. Halvalla tehty sensaationhakuinen kakkakikkare on kuitenkin jo somekohujen myötä herättänyt monien mielenkiinnon ja siten tienannut budjettinsa moninkertaisesti takaisin, eli jatkoahan on tietty tulossa. Sen lisäksi Frake-Waterfieldillä on suunnitteilla kokonainen leffauniversumi lasten satuklassikoiden pohjalta tehdyistä kauhuleffoista. Tulossa ovat ainakin työnimillä Bambi: The Reckoning ja Peter Pan's Neverland Nightmare kulkevat, varmaan ihan yhtä surkeat kammotukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Winnie-the-Pooh: Blood and Honey, 2023, Jagged Edge Productions

Arvostelu: The Pope's Exorcist (2023)

THE POPE'S EXORCIST

Ohjaus: Julius Avery

Pääosissa: Russell Crowe, Daniel Zovatto, Alex Essoe, Peter DeSouza-Feighoney, Laurel Marsden, Cornell S. John, Franco Nero ja Ralph Ineson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Pope's Exorcist perustuu vuodesta 1986 vuoteen 2016 Vatikaanin päämanaajana toimineen Gabriele Amorthin muistelmakirjoihin An Exorcist Tells His Story (1999) ja An Exorcist: More Stories (2002). Vuonna 2020 Screen Gems hankki kirjojen filmatisointioikeudet ja palkkasi Ángel Gomézin ohjaamaan ja Chester Hastingsin ja R. Dean McCrearyn käsikirjoittamaan elokuvan. Vuonna 2022 suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Julius Avery korvasi Gomézin ohjaajana ja Michael Petroni ja Evan Spiliotopoulos kirjoittivat elokuvan uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt The Pope's Exorcist saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, että Russell Crowe tähdittäisi kauhuelokuvaa, jonka ohjaajana toimii mainion Overlordin (2018) tehnyt Avery. Elokuvan traileri ei kuitenkaan vakuuttanut minua lainkaan ja meninkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomaan The Pope's Exorcistia sen lehdistönäytökseen muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1987 paavin päämanaaja Gabriele Amorth matkaa Espanjaan, auttamaan demonin riivaamaa nuorta poikaa ja saa selville Vatikaanin peittelemän salaisuuden.

Pääroolissa itse tosielämän manaajana Gabriele Amorthina nähdään Russell Crowe. Muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) tunnettu karismaattinen Crowe on tehnyt ansiokkaan uran, mutta viime aikoina hän ei ole pahemmin vakuuttanut, vaan hänen roolityönsä esimerkiksi elokuvissa The Mummy (2017), Rattiraivo (Unhinged - 2020) ja Thor: Love and Thunder (2022) ovat olleet paikoin kiusallista katseltavaa. The Pope's Exorcistin traileri vaikutti siltä, että kummallisella italialaiskorostuksella englantia puhuva Crowe tekisi elokuvassa yhden uransa pohjanoteerauksista. Onkin siis ilo huomata, että Crowe onkin todellisuudessa erittäin mainio elokuvassa, kannatellen leffaa harteillaan. Elokuvassa hänen aksenttinsa toimii yllättävän hyvin, kenties siksi, että Crowe kuullaan jatkuvasti puhumassa italiaa ja vielä omaan korvaani luontevan kuuloisesti. Tosielämässä Amorth oli nähtävästi jonkin sortin hassuttelija ja niinpä Crowekin esittää hahmoaan hieman hupsutellen, vaikka samalla myös näyttää, että Amorth ottaa työnsä äärimmäisen vakavasti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat demonin (jylhä-ääninen Ralph Ineson) riivaama Henry-poika (Peter DeSouza-Feighoney), hänen äitinsä Julia (Alex Essoe) ja hänen isosiskonsa Amy (Laurel Marsden), Amorthia auttava espanjalaispappi Thomas (Daniel Zovatto), sekä tietty itse paavi (Franco Nero). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti, joskin Essoen ja Marsdenin tehtäväksi jää lähinnä näytellä kauhistuneita kohtauksesta toiseen. Nuori DeSouza-Feighoney on onnistuneen hyytävä riivattuna poikana, joka alkaa leffan edetessä vääntelehtimään yhä vain luonnottomammin ja suoltamaan pahempia hävyttömyyksiä.

Mielestäni kehnolta näyttäneen trailerin jälkeen The Pope's Exorcist osoittautui positiiviseksi yllätykseksi... joskin ei elokuva silti kovin ihmeellinen ole. Elokuvan ensimmäinen tunti on vielä varsin kelvollinen. Crowe on tosiaan lystikkäässä vedossa vitsejä murjovana manaajana, jonka hymy alkaa kuitenkin hyytyä, kun hän saapuu tutkimaan Henryn tapausta ja tajuaa, ettei ole aiemmin kohdannut vastaavanlaista pahaa voimaa. Elokuva kypsyttelee jännitettä sujuvasti. Amorthin ja demonin riivaaman pojan keskustelut saavat jo hieman sydäntä pamppailemaan lujempaa, minkä lisäksi leffasta löytyy pari tehokkaan intensiivistä kohtausta. Pitkään vaikuttaisi siltä, että kaikessa kaavamaisuudessaan kyseessä olisi pitkästä aikaa oiva manausleffa, jonka voisi sujuvasti katsoa uudestaankin.

Toisella puoliskolla ongelmat kuitenkin nostelevat päätään. Kun Amorth tutkii, mikä demoni kohtelee Henry-parkaa kuin räsynukkea, hän päätyy suurten paljastusten äärelle ja sen enempää spoilaamatta sanon vain, että nämä paljastukset ovat aika kiusalliset. Ne saavat erään kristillisen kirkon historian hirvittävimmistä teoista näkymään toisenlaisessa valossa, aivan kuin maalaillen kirkosta viatonta tässä tapahtumassa. Sen lisäksi elokuvan loppuhuipennus kasvaa turhankin mammuttimaisiin mittoihin. Yliampuva lopetus on pikemminkin tahattoman koominen kuin pelottava. Leffan väkisin väännetty, mahdollista jatko-osaa petaava kohtaus tuntuu siltä, että koko viimeinen kolmannes olisi tehty uusiksi.

Elokuvan ohjaaja pistettiin vaihtoon vain kuukausia ennen kuvausten alkua ja lopulta vastuun sai erittäin mainion Overlordin ja aika keskinkertaisen Samaritanin (2022) tehnyt Julius Avery. Avery rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät heittäytymään hyvin. Hän kuitenkin paisuttaa finaalia liian isoksi ja kadottaa samalla jännitteen. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastanneet Michael Petroni ja Evan Spiliotopoulos lainaavat paljon muista kauhuleffoista, mutta saavat silti kasaan ihan toimivan, joskin joihinkin juonellisiin kyseenlaisuuksiin kompastelevan tekstin. The Pope's Exorcist on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattukin, tosin parissa kohtaa lyhyet siirtymät Vatikaaniin ja paavin puuhiin ovat hieman kömpelösti istutettu mukaan. Lavasteet ovat suorastaan erinomaiset ja maskeeraustiimi tekee hyvää työtä, muuttaessaan Henry-poikaa yhä vain runnellumman ja epämuodostuneemman näköiseksi. Tietokonetehosteet eivät ole kaksiset, mutta äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jed Kurzelin musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: The Pope's Exorcist lähtee käyntiin yllättävänkin toimivana manauskauhuleffana, mutta elokuva menettää tehoaan toisella puoliskolla tehtyjen hölmöjen ratkaisujen takia. Leffan ensimmäinen puolisko on mainio, kasvatellen jännitettä sujuvasti. Mukana on jopa pari tehokkaan intensiivistä kohtausta. Gabriele Amorthin selvittämää mysteeriä ryhtyy itsekin tutkimaan kiinnostuneena, mutta paljastukset johtavat lähinnä kiusallisiin hetkiin, kun elokuva yrittää maalailla kristillisestä kirkosta viatonta yhdessä kirkon historian hirveimmistä teoista. Loppuhuipennus myös paisuu turhan massiiviseksi, menettäen jännitteen. Russell Crowe on yllättävän hyvä manaaja Amorthina, omaten karismaa ja arvokkuutta, mutta hoitaen hommansa silti pilke silmäkulmassaan. Myös nuori Peter DeSouza-Feighoney vakuuttaa riivatun Henry-pojan roolissa. Puitteiltaan elokuva on näyttävä. The Pope's Exorcist lässähtää loppusuorallaan, mutta se on kokonaisuutena heikkouksineenkin ihan kiva kauhuraina, jota voi hyvin suositella kertakäyttöisten manauselokuvien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Pope's Exorcist, 2023, Screen Gems, 2.0 Entertainment, Loyola Productions, Jesus & Mary

Arvostelu: Beautiful Disaster (2023)

BEAUTIFUL DISASTER

Ohjaus: Roger Kumble

Pääosissa: Virginia Gardner, Dylan Sprouse, Libe Barer, Austin North, Neil Bishop, Brian Austin Green, Michael Cudlitz, Rob Estes, Declan Michael Laird, Jack Hesketh, Micky Dartford, Trevor Van Uden ja Samuel Larsen

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Beautiful Disaster perustuu Jamie McGuiren samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Warner Bros. -yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet heti kirjan julkaisemisen aikaan, mutta ei ryhtynytkään työstämään sen pohjalta elokuvaa. Muutamaa vuotta myöhemmin oikeudet päätyivät Voltage Picturesille ja leffan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021 ja nyt Beautiful Disaster saapuu elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut McGuiren kirjaa, mutta kiinnostuin katsomaan sen elokuvasovituksen, kun näin siitä trailerin alkuvuodesta. Kävin katsomassa Beautiful Disasterin skeptisin ennakko-odotuksin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Menneisyyttään salaileva Abby Abernathy yrittää aloittaa uudenlaisen elämän ja karkaa opiskelemaan Sacramenton collegessa. Siellä hän kohtaa laittomia tappeluita harrastavan Travis Maddoxin, joka iskee heti silmänsä Abbyyn.

Pääroolissa Abby Abernathyna nähdään Virginia Gardner, kun taas Travis Maddoxin roolissa nähdään Dylan Sprouse. Aluksi Abby vaikuttaa täysin geneeriseltä kiltiltä tytöltä, kun taas Travis on se tavanomainen paha poika, jota Abby sanoo pitävänsä vastenmielisenä, mutta joka todellisuudessa saa tytön sukat pyörimään jaloissa. Samalla kun Abbysta alkaa Travisin seurassa kuoriutua revittelevämpi nuori nainen, Travis taas alkaa näyttämään pehmeämpää ja herkempää puoltaan. Kuvio on nähty miljoona kertaa, viimeisimpänä kaameissa After-rainoissa (2019-), joista muuten vastaa sama tekijätiimi kuin Beautiful Disasterista. Sprouse jopa nähtiin After We Collided -elokuvassa (2020) pakkaa sekoittavan kolmannen pyörän roolissa. Tällä kertaa hän pääsee miespääosaan ja jos jotain positiivista pitää sanoa, niin hän ei sentään ole samanlainen murjottava puupökkelö kuin After-leffojen sietämätön pääjätkä Hardin. Travis on kuitenkin omahyväisen virneensä kanssa omalla tavallaan rasittava tyyppi, sekä jälleen yksi kiusallinen roolimalli lisää nuorille pojille, osoittaen, että kunhan vain väsytät jahtaamasi tytön, tämä lopulta lankeaa sinulle. Gardner ja Sprouse yrittävät aivan liikaa rooleissaan, eikä heidän välille muodostu koko leffan aikana minkäänlaista kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Libe Barer ja Austin North Abbyn kaverina Americana ja Travisin serkkuna Shepleynä, jotka seurustelevat, Neil Bishop mukavana kundina Parkerina, jolla yritetään tuoda väkinäistä kolmiodraamaa mukaan, sekä Brian Austin Green Abbyn isänä, peliriippuvaisena Mickinä. America ja Shepley jäävät täysin pahvisiksi sivuhahmoiksi, kun taas Parkeria esittävä Bishop näyttää siltä, että hänen pitäisi enemmänkin näytellä yhtä collegen professoreista kuin opiskelijoista.

Aina kun luulet, että olet jo nähnyt sen pahimman pohjanoteerauksen, joku onnistuu aina pistämään pahemmaksi. Ehdin jo kuvitella, että eihän kukaan voisi mitenkään tehdä kammottavampia teiniromanssiräpellyksiä kuin toinen toistaan huonommat After-elokuvat, mutta niin vain Beautiful Disaster pääsee yllättämään. En ole aikoihin nähnyt mitään näin järkyttävän karseaa roskaa, eikä leffaa ehtinyt kestää montaa minuuttia, kun jo toivoin, että olisin älynnyt jäädä kotiin nukkumaan. Elokuvan katselu aiheutti aivan tuskallista myötähäpeässä kierimistä, jatkuvasti surkeampien ideoiden ja ratkaisujen takia. Toteutus tuntuu totaalisen amatöörimäiseltä perseilyltä, josta ei oikein tiedä, että kuinka tosissaan elokuvaa on edes tehty. Välillä elokuva muistuttaa parodiaa Afterin kaltaisista rainoista, mutta samalla se kuitenkin sortuu vastaavien leffojen perisynteihin.

Beautiful Disaster on jälleen yksi yliseksistinen, toksisuutta romantisoiva kakkakikkare, joka jostain syystä tuntuu iskevän kohdeyleisöönsä, eli teinityttöihin täysillä. Elokuvan rakkaustarina on tylsistyttävän kaavamainen, yllätyksetön, sekä ihan vain huonosti tehty. Abbyn ja Travisin välejä ei edes viitsitä kypsytellä, vaan kun he ovat olleet tarpeeksi paskamaisia toisilleen, heidät paritetaan yhteen. Mukaan väkisin ympätty kolmiodraama Parkerin kautta tuntuu täysin turhalta. Romanttisiksi tai seksikkäiksi tarkoitetut kohtaukset ovat äärettömän kiusallisia, kun näyttelijätkin vaikuttavat vaivaantuneilta. Leffan huumoriosasto vasta vaivaannuttavaa onkin, elokuvan viljellessä yhä vain surkeampaa komediaa sekaan. Yhdessä kohtauksessa paneskellaan niin, että kaikki rikkoutuu ja äänimaailma on kuin Looney Tunesista. Oliko kohtauksen tarkoitus olla kiihottava vai hulvaton? Molemmissa epäonnistutaan. Toki suuressa osassa kohtauksia pointtina onkin olla kiusallinen, mutta noloista tilanteista huumorin repiminen on taitolaji, johon näillä tekijöillä ei ole kykyä. Finaalissaan leffa yrittää myös olla vakavasti otettava rikosjännäri, jolloin elokuva onnistuu jollain ilveellä löytämään vielä uusia myötähäpeällisen huonouden tasoja.

Elokuvan ohjauksesta vastaa After We Collidedin ohjannut Roger Kumble (joka on vieläpä puskenut mukaan kohtauksen, jossa hahmot katsovat kyseistä elokuvaa). Kumble tekee vielä huonompaa työtä ja lopputuloksena on aivan hirveä ja tyylitajuton sekamelska, joka ei toimi romantiikkana, komediana tai varsinkaan trillerinä. Kumble on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä alkuperäisen kirjan kirjoittaneen Jamie McGuiren kanssa. Teksti on ala-arvoista roskaa kaameasta dialogista myötähäpeälliseen huumoriin, sekä tönkköön tarinankuljetukseen täynnä aukkoja. Käsikirjoittajille annetaan yleensä ohjeeksi, että "kirjoita siitä, minkä tiedät" ja Beautiful Disaster on selvä esimerkki siitä, kun kirjoittajilla ei ole mitään käsitystä esimerkiksi teinielämästä, collegen käynnistä, pokerista tai rikollisjengeistä. Leffa on ihan kelvollisesti kuvattu, lavastettu ja valaistu. Vaikka leikkauksessa elokuva on tiivistetty vähän päälle puoleentoista tuntiin, lopputulos tuntuu silti yli kaksituntiselta.

Yhteenveto: Beautiful Disaster on luokatonta roskaa, joka saa jopa surkeat After-leffat näyttämään siedettäviltä. Teiniromanssi on myötähäpeällistä seurattavaa, kun päätähtien Virginia Gardnerin ja Dylan Sprousen välille ei muodostu minkäänlaista kemiaa. Hahmojen tunteiden lämpenemistä ei rakenneta mitenkään, vaan asiat vain tapahtuvat. Tämäkin teiniraina romantisoi toksisia parisuhteita, sekä on kiusallisen seksistinen. Miten tällaista moskaa tehdään yhä 2020-luvulla? Eikö nykynuorten pitäisi olla valveutuneita ja tällaisia vastaan? Huumoripuoli on aivan järkyttävää myötähäpeässä kieriskelyä ja loppupään yritykset esittää vakavasti otettavaa trilleriä ovat naurettavat. Surkea ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijät ja kaikki muu tekevät Beautiful Disasterista katastrofin, jossa ei ole mitään kaunista. Tekijöiden luotto elokuvan menestykseen on kuitenkin selvästi kova, sillä kirjasarjan toisesta osasta, A Beautiful Weddingistä (2013) ei ainoastaan suunnitella elokuvaa, vaan se on kuvattu jo!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beautiful Disaster, 2023, Warner Bros., Voltage Pictures

Arvostelu: The Super Mario Bros. Movie (2023)

THE SUPER MARIO BROS. MOVIE

Ohjaus: Aaron Horvath ja Michael Jelenic

Pääosissa: Chris Pratt, Anya Taylor-Joy, Chris Pratt, Jack Black, Keegan-Michael Key, Seth Rogen, Fred Armisen, Kevin Michael Richardson, Khary Payton, Sebastian Maniscalo ja Charles Martinet

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

The Super Mario Bros. Movie perustuu Nintendon Mario-videopelisarjaan ja Mario-hahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1981 pelissä Donkey Kong. Pelin pohjalta oli vuonna 1993 tehty näytelty elokuvasovitus Super Mario Bros., joka kuitenkin sai täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin pelisarjan faneilta. Sony Pictures yritti hankkia pelin elokuvaoikeuksia 2000-luvulla usean vuoden ajan, mutta edellisen filmatisoinnin epäonnistumisen jälkeen Nintendo ei ollut suostuvainen uuteen yritykseen. Kuitenkin kun Marion luoja Shigeru Miyamoto tapasi 2010-luvun puolessa välissä Universal Picturesin omistaman Illumination-animaatioyrityksen perustajan Chris Meledandri, Miyamoto koki, että tämä yhtiö voisi onnistua uudessa Mario-elokuvassa. Leffan teko lähti liikkeelle ja nyt The Super Mario Bros. Movie saapuu elokuvateattereihin. Itse olen pelannut Mario-pelejä vain muutaman kerran elämässäni ja nähnyt aiemman, aika kehnon elokuvasovituksen. Odotin kuitenkin positiivisin mielin uutta filmatisointia, kokien projektin istuvan parhaiten juuri animaatioelokuvan muotoon. Leffan trailerit nostattivat odotuksiani ja meninkin toiveikkaana katsomaan The Super Mario Bros. Movieta sen lehdistönäytökseen Finnkino Tennispalatsin upeassa ISENSE-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Putkimies Mario lähtee seikkailulle Sienimaailmaan, pelastaakseen veljensä Luigin häijyn jättikilpikonna Bowserin kynsistä. Avukseen Mario saa Sienimaailman prinsessa Peachin, innokkaan sienen Toadin ja leveilevän gorillan Donkey Kongin.

30 vuoden jälkeen Mario ja kumppanit nähdään jälleen valkokankailla, tällä kertaa animaatiomuodossa. Itse Mariona kuullaan Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-2023) tuttu Chris Pratt, joka on aiheuttanut paljon närää siitä lähtien, kun hänen mukanaolostaan ilmoitettiin, oli kyse sitten hänen äänestään tai uskonnollisista näkemyksistään. Lukuun ottamatta elokuvan alkua, Pratt käyttää Mariona omaa ääntään, eikä peleistä tuttua korkeaa ääntä (jonka Pratt on useasti todistanut osaavansa). Itse lämpenin nopeasti sille, että Pratt kuulostaa itseltään ja mielestäni hän sopi rooliin oikein passelisti. Hahmona Mario on tietty erittäin pidettävä heppu, jonka kanssa lähtee seikkailemaan mielellään, kun Marion veli, pelokas Luigi (äänenä Charlie Day) siepataan. Videopeleissä Mariota ja Luigia esittänyt Charles Martinet kuullaan elokuvan Brooklyn-kohtauksissa toisena italialaisamerikkalaisena viiksivalluna.

     Päädyttyään putkiston kautta Brooklynistä Sienimaailmaan, Mario kohtaa monet videopeleistä tutut hahmot. Sienimaailman prinsessa Peach (Anya Taylor-Joy) ei tällä kertaa suostu avuttoman neidon osaan, vaan on aktiivisesti menossa mukana. Sieni Toad (Keegan-Michael Key) on sympaattinen ja gorilla Donkey Kong (Seth Rogen röhönauruineen) on veikeä pullistelija. Mukana ovat myös Donkey Kongin isä, Viidakkomaailman kuningas Cranky Kong (Fred Armisen), Koopa-taikuri Kamek (Kevin Michael Richardson), sekä pingviinien kuningas (Khary Payton). Show'n kuitenkin varastaa täysin Jack Black, joka kuullaan pahan jättikilpikonna Bowserin roolissa. Bowser on aivan mahtava tapaus ja Black irrottelee aivan mahtavasti hahmon äänenä. Hahmo on toimivan häijy, mutta samalla hänestä löytyy jotain herkkää ja sydämellistä, puhumattakaan hauskasta.

Ai että, kun on kiva päästä sanomaan, että The Super Mario Bros. Movie toimii todella hyvin - elokuva saattoi jopa nousta listoillani kaikkien aikojen parhaiden videopeleihin perustuvien leffojen kärkeen! Kyseessä on erittäin lystikäs, mukaansatempaava ja valloittavan viihdyttävä animaatioseikkailu, josta voivat nauttia niin lapset kuin aikuiset Mario-fanit. Puolentoista tunnin elokuvasta ei tylsää hetkeä löydy, vaan se imaisee täysillä mukaansa - vähän kuten Marion löytämä mysteerinen putki Brooklynin viemäriverkostossa. Elokuva tarjoaa toinen toistaan riemastuttavampia kohtauksia ja toimintajaksoja, jotka ovat pullollaan videopeleistä tuttuja juttuja. Lyhyestä kestostaan huolimatta leffaan on saatu mahdutettua 8-bittisiä tasohyppelyjä mukailevia hetkiä, Kart-kaahailua sateenkaarisillalla ja onpa elokuvaan myös otettu hieman kauhuviboja Luigi's Mansion -pelistä (2001).

Erityisiä syvällisyyksiä The Super Mario Bros. Moviesta on kuitenkin turha kaivella. Tarina on erittäin simppeli, mutta eipä sen edes tarvitse olla monimutkikas. Kun muistaa lähdemateriaalin, kertomus veljeään uusien kavereidensa kanssa pelastavasta Mariosta on täysin passeli. Sen sijaan tarinankerronta on ajoittain hieman kömpelöä ja siinä on tietty huonotkin puolensa, kun puoleentoista tuntiin yritetään puskea otteita kaikesta mahdollisesta Mario-liitännäisestä pelistä. Elokuvasta ei löydy paljoa hengähdysaikaa, vaan se painaa menemään aikamoisella vauhdilla. Pääasiassa nopeatempoisuus ei häirinnyt itseäni, mutta seasta löytyy pari kohtaa, joiden aikana toivoisi, että tekijät rauhoittuisivat hieman. Etenkin kohtaus, jossa Mario kohtaa prinsessa Peachin, on aika hutiloiden tehty.

Elokuvasta oikein huokuu tekijöiden rakkaus lähdemateriaaliaan kohtaan. Aaron Horvathin ja Michael Jelenicin ohjaus on ilahduttavaa ja he saavat aikaiseksi paljon hauskoja hetkiä. Vaikka Matthew Fogelin käsikirjoitus ja Eric Osmondin leikkaus kaipaisivat pientä hengitystilaa, paketti toimii yllättävänkin hyvin. Visuaalisesti The Super Mario Bros. Movie on puhdasta silmäkarkkia. Animaattorit tekevät ällistyttävää työtä, siirtäessään videopeleistä tuttuja hahmoja ja maisemia elokuvamuotoon. Hahmot pysyvät peleille uskollisen näköisinä ja eri tapahtumapaikat värikkäästä Sienimaailmasta synkkään Dark Landsiin ovat todella näyttävät. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja se on täynnä peleistä tuttuja tehosteita. Säveltäjä Brian Tyler hyödyntää onnistuneesti videopeleistä tuttuja Koji Kondon jo ikonisiksi miellettäviä melodioita. Jostain syystä elokuvaan on myös väkisin tungettu kappaleita eri yhtyeiltä ja artisteilta, kuten AC/DC:n Thunderstruck ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Hero, jotka eivät istu mukaan lainkaan, vaan rikkovat elokuvan immersiota joka kerta, kun uusi hittibiisi pistetään soimaan.

Yhteenveto: The Super Mario Bros. Movie on valloittavan viihdyttävä koko perheen animaatioseikkailu, sekä kenties kaikkien aikojen paras videopelielokuva. Leffa kärsii hieman rytmitysongelmista ja parit kohtaukset kaipaisivat lisää aikaa kypsytellä ja hengittää, minkä lisäksi elokuvaan väkisin tungetut kappalevalinnat kummastuttavat. Mitään syvällisyyksiä leffasta ei löydy, eikä tarina ole kovin monimutkikas. Mutta eipä edes toisaalta tarvitsekaan. Kyseessä on riemastuttava ja mukaansatempaava elokuva, joka pitää täysillä mukanaan läpi kestonsa ja jättää janoamaan jatkoa. Elokuva naurattaa makeasti, tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia ja saa pelisarjan kaikenikäiset fanit vinkaisemaan innosta kerta toisensa perään. Lapsille Luigi's Mansion -kohtaukset voivat olla jopa pelottavia. Visuaalisesti elokuva on suoraan sanottuna upea ja ikonisia pelimusiikkeja hyödynnetään mahtavasti. Chris Pratt toimii yllättävänkin hyvin Mariona, vaikkei pääasiassa käytäkään hahmolle tuttua ääntä. Näyttelijöistä parhaan suorituksen tarjoaa Jack Black pahana Bowserina. Eli siis kaikki kiinnostuneet let's-a-go elokuvateatteriin katsomaan The Super Mario Bros. Movieta! Uskon vahvasti leffan menestykseen ja olen täysin valmis ottamaan vastaan jatko-osan, kun sellainen tehdään.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Super Mario Bros. Movie, 2023, Universal Pictures, Nintendo, Illumination Entertainment

Arvostelu: Pearl (2022)

PEARL

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Tandi Wright, David Corenswet, Matthew Sunderland, Emma Jenkins-Purro ja Alistair Sewell

Genre: draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Ti Westin ohjaama ja Mia Gothin tähdittämä kauhuelokuva X (2022) oli kehuttu menestys. Elokuvaa tehdessään West ja Goth keskustelivat ideoista koskien Gothin näyttelemän Pearl-hahmon taustoja ja kaksikko ryhtyi kynäilemään esiosaleffan käsikirjoitusta, kun X:ää vielä kuvattiin. West esitteli ideat tuotantoyhtiö A24:lle, joka innostui ja rahoitti elokuvan, vaikkei X:ää oltu vielä julkaistu. Välttääkseen uudet koronakaranteenit, West päätti, että esiosa kuvattaisiin saman tien X:n perään, kun koko kuvausryhmä oli vielä paikalla. Pearl sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2022, jo puoli vuotta X:n jälkeen ja tämäkin elokuva sai osakseen kehuja. Itse pidin X:stä todella paljon, kun se ilmestyi Suomen teattereihin vuosi sitten ja innostuin, kun kuulin tekijöiden työstäneen heti perään esiosan. Minua harmittikin suuresti, kun elokuva ei rantautunut Suomeen pitkiin aikoihin ja ilahduin vihdoin, kun Night Visions -festivaali paljasti ohjelmistonsa, johon Pearl kuului ja kävinkin katsomassa elokuvan festivaaleilla.

Vuonna 1918 nuori Pearl haaveilee urasta show-tanssijana, mutta hänen tiukka äitinsä ei sellaista hyväksy, vaan haluaa Pearlin työskentelevän perheen maatilalla ja auttavan halvaantunutta isäänsä. Pearl kuitenkin päättää, ettei anna kenenkään tulla hänen ja unelmiensa tielle...

Monille tuli varmasti yllätyksenä, kun X:n lopputeksteissä paljastui, että päähenkilö Maxinea näytellyt Mia Goth nähtiin tuplaroolissa myös elokuvan pahana Pearlina. Nyt Goth palaa Pearlin rooliin, mutta tulkiten hahmon nuoruusvuosia, leffan sijoittuessa vuoteen 1918, 61 vuotta ennen X:n tapahtumia. Goth teki vaikutuksen jo X:ssä, etenkin kun hänen tuplaroolinsa paljastui. Pearlissa Goth on suorastaan ilmiömäisen upea. Hän heittäytyy aivan mielettömällä palolla tanssijaurasta haaveilevan Pearlin vietäväksi. Goth kasvattelee hahmoaan pikkuhiljaa, samalla kun hulluudenkiilto hänen silmissään roihahtaa yhä vain suurempiin liekkeihin. Hän herättää katsojassa monia tunteita säälistä kannustukseen ja pelkoon, Pearlin muuttuessa kaiken aikaa arvaamattomammaksi tavoitteisiinsa pyrkiessään. Ja jos Gothin intensiivisyys ei jo itsessään vakuuttanut, hänen suorituksensa loppupään useamman minuutin kestävän katkeamattoman monologin aikana olisi ansainnut palkintoehdokkuuksia.

     Elokuvassa nähdään myös Tandi Wright Pearlin tiukkana äitinä ja Matthew Sunderland Pearlin halvaantuneena isänä, Alistair Sewell Pearlin ensimmäiseen maailmansotaan lähteneenä miehenä Howardina, Emma Jenkins-Purro Pearlin kälynä Mitsynä, sekä David Corenswet läheisen kaupungin elokuvateatterin koneenhoitajana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan. Wright on hyytävä äitiroolissa, jota toisaalta ymmärtää, mutta jota kohtaan katsojakin alkaa muodostaa vihamielisiä tunteita. Sunderland on erittäin vakuuttava isän osassa, tarjoten paljon pelkillä katseillaan. Jenkins-Purro ja Corenswet hoitavat tonttinsa myös mallikkaasti, mutta loppupeleissä Pearl on täysin Gothin show.

Pearl osoittautui erittäin mainioksi esiosaksi yllättävän hyvälle kauhuleffalle, joskin en pysty yhtymään monien kehuihin, että kyseessä olisi jopa parempi elokuva kuin X. Pearl toimii kuitenkin vallan oivallisena taustatarinana X:n karmivalle mummelille ja nämä kaksi leffaa muodostavat yhden vuosituhannen parhaista kauhuelokuvasarjoista, jonka kolmatta osaa, parhaillaan työn alla olevaa MaXXXinea jää odottamaan vesi kielellä. Vaikka West ja Goth käsikirjoittivat elokuvan X:ää kuvatessaan ja esiosan kuvaukset käynnistyivät heti, kun X oli kuvattu loppuun, on ihailtavaa, ettei West lähde pahemmin toistamaan itseään Pearlissa, vaikka elokuva sisältääkin paljon samanlaisia elementtejä. Siinä, missä X kopioi 1970- ja 1980-lukujen slasher-kauhuleffoja, ottaen inspiraatiota muun muassa Texasin moottorisahamurhista (The Texas Chain Saw Massacre - 1974), Pearl matkii Hollywoodin kulta-ajan teoksia. Synkän ja rosoisen sijaan elokuva paistattelee kirkkaissa ja lämpimissä Technicolor-väreissä. Kun Pearl haaveilee eläimiä ruokkiessaan show-elämästä, mieleen juolahtaa helposti vaikkapa satuklassikko Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz - 1939).

West ei selvästi ole halunnut lokeroida elokuvaansa yhtä vahvasti kauhugenreen kuin edeltäjäänsä, vaan on pyrkinyt luomaan jotain hyvin omalaatuista. Pitkään katsojana saattaakin pohtia, että onkos tämä nyt kauhua laisinkaan? Elokuva kasvatteleekin kierroksiaan vähitellen. Pearlia koetellaan kuin ampiaispesää tökittäisiin kepillä ja katsoja vain odottaa, missä kohtaa nuori nainen purkautuu tosissaan. Seasta löytyy muutama erittäin intensiivinen kohtaus, mutta todelliset kauhun tunteet jäävät harmillisesti tällä kertaa vähiin. Kun X:n aikana katsoja jännitti hahmojen selviytymisen puolesta, Pearlia seuratessa katsoja asettuu nimikkohahmon puolelle ja odottaa näkevänsä tämän murhaavan ihmisiä. Vaikka elokuva onkin pääosin onnistunut, minun on pakko todeta, että lopputekstien alkaessa päällimmäinen ajatukseni oli "siinäkö se nyt oli?" X:n jatkuvan yllättävyyden ja sekopäisyyden jälkeen olisin kaivannut Pearlilta hieman isompaa revittelyä.

Ti Westin ohjaus on oivallista ja hän onnistuu toistamiseen kopioimaan tiettyä aikakautta tyylikkäästi - elokuva kun tuntuu ja näyttää usein siltä, että se olisi tehty vuosikymmeniä sitten. Hänen ja Gothin käsikirjoitus rakentuu mallikkaasti ja syventyy väkevästi nimikkohahmon mielenmaisemaan, johon liittyy X:stäkin tuttua tukahdutettua seksuaalisuutta, joka tälläkin kertaa purkautuu häiriintynein tavoin. Mielenkiintoisen lisän tekstiin tuo vertailu elokuvaa tehdessä jyllänneen koronapandemian ja vuoden 1918 espanjantaudin välillä. Pearl on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Toisin kuin pääasiassa yöhön sijoittuva X, useat Pearlin kauhukohtauksista sijoittuvat päiväsaikaan. Läheisessä lammessa vaaniva Theda-alligaattori on tälläkin kertaa pelottava ilmestys kellonajasta riippumatta. Hieman ränsistynyttä maatilalavastetta on ehostettu näyttämään uudemmalta ja puvustajat tekevät hyvää työtä ajankuvan kanssa. Maskeeraajien luomukset leffan loppupäässä ovat oivallisen inhottavat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja X:nkin musiikeista vastannut Tyler Bates tunnelmoi suorastaan lumoavasti Tim Williamsin kanssa.

Yhteenveto: Pearl on todella hyvä esiosaelokuva yllättävän mainiolle X:lle, joskin se ei ihan tarjoa samanlaisia yllättävyyksiä ja shokkeja kuin edeltäjänsä. Ehdottomasti parasta elokuvassa on nimikkohahmoa tulkitseva Mia Goth, joka on ilmiömäisen hyvässä vedossa läpi leffan. Hulluudenkiilto silmissään Goth on toisinaan sympaattinen ja toisinaan karmiva. Hahmon kehityskaari on oivallinen ja katsojana huomaa jopa kannustavansa Pearlia, kun tämä alkaa pohtia hirmutekoja paremman tulevaisuuden varmistamiseksi. Ohjaaja Ti West lainaa mallikkaasti Hollywoodin kulta-ajan elokuvista ja onnistuu tarjoamaan jännitystä kirkkaassa päivänvalossa. Erityisen pelottavasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse. Vahvojenkin puoliensa kanssa jokin jää uupumaan Pearlista ja X:n jälkeen elokuvan odottaisi uskaltavan irrotella enemmän. Silti kyseessä on todella hyvä esiosaleffa - yllättävänkin hyvä, kun muistaa, että se käsikirjoitettiin X:ää kuvatessa ja kuvattiin sitten samaan putkeen. Jäänkin nyt innolla odottamaan trilogian päätösosaksi ilmoitettua MaXXXinea, toivoen, että sitäkin ei tarvitsisi odottaa Suomessa yli puoli vuotta pidempään. Night Visions, napatkaa jooko kolmas elokuva seuraaville festivaaleillenne heti, kun on mahdollista, kiitos!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pearl, 2022, A24, Bron Creative, Little Lamb

Arvostelu: The Crow (1994)

THE CROW

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson, Michael Wincott, Bai Ling, Tony Todd, Anna Levine, David Patrick Kelly, Laurence Mason, Angel David, Michael Massee, Jon Polito, Bill Raymond ja Sofia Shinas

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 18

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jonka ensimmäinen numero ilmestyi helmikuussa 1989. Sarjakuvan pohjalta ryhdyttiin pian kehittelemään elokuvasovitusta, jonka ohjaksiin tarttui Alex Proyas ja jonka päärooliin valittiin legendaarisen toimintatähti Bruce Leen poika, Brandon Lee. Kuvaukset käynnistyivät ja ne olivat ihan loppusuoralla, kun niissä iski suuri tragedia. 31. maaliskuuta 1993, tasan kolmekymmentä vuotta sitten, kuvausryhmä oli epätarkka siitä, millaisia luoteja kohtauksessa käytettävään aseeseen oli laitettu. Paukkupatruunojen sekaan oli epähuomiossa lipsahtanut oikea luoti, josta oli poistettu ruuti. Silti aseella ampuessa luoti lähti liikkeelle piipusta ja osui Brandon Leetä vatsaan. Lee kiidätettiin sairaalaan, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja hän menehtyi vain 28-vuotiaana. Elokuvan tekijät pohtivat, tekisivätkö elokuvan loppuun asti tragediasta huolimatta, vai keskeyttäisivätkö tuotannon kokonaan. Lopulta he päättivät työstää filmin valmiiksi Leen muistoa kunnioittaen. Siinä kohtaa elokuvan levittäjäksi tarjoutunut Paramount Pictures päätti kuitenkin jättää leffan, tuotannon keskeytymisen ja moraalisten pohdintojen takia. Miramax hyppäsi tekijöiden apuun ja lopulta The Crow saatiin valmiiksi ja elokuva ilmestyi toukokuussa 1994. Elokuva oli menestys ja keräsi paljon kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta. Vuosien varrella filmi on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse olin tiennyt The Crow'sta jo vuosien ajan, mutten ollut nähnyt elokuvaa. En itse asiassa tiennyt elokuvasta muuta kuin sen, että Brandon Lee kuoli sen kuvauksissa. Nyt kun elokuvasta on tekeillä Bill Skarsgårdin tähdittämä uudelleenfilmatisointi ja Brandon Leen kuolemasta tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta, päätin vihdoin etsiä The Crow'n käsiini ja katsoa ja arvostella sen.

Yhdysvalloissa, Detroitissa halloweenia edeltävänä yönä joukko rikollisia tappaa Eric Dravenin ja tämän kihlatun Shelly Websterin. Tasan vuotta myöhemmin Ericin haudalle laskeutuva varis herättää kostoa janoavan miehen takaisin henkiin.

Brandon Lee oli 1990-luvun alussa nousussa uudeksi elokuvatähdeksi ja The Crow'n oli tarkoitus olla hänen todellinen läpimurtoelokuvansa. Kyseessä oli yhdysvaltalais-hongkongilaisen toimintatähti Bruce Leen poika, jolla oli suuria unelmia ja kovia paineita nousta ikonisen isänsä tasolle. Bruce-isä oli kuollut vain 32-vuotiaana Lohikäärmeen kidassa -leffaa (Enter the Dragon - 1973) työstäessään ja oliko kyse sitten puhtaasta sattumasta, kohtalosta vai julmasta ironiasta, mutta nuoren Brandonin elämä loppui liian lyhyeen ampumakohtauksen kuvausten mennessä pahasti pieleen. Lee oli kuitenkin kuvannut lähes kaikki kohtauksensa, joten elokuva voitiin saada valmiiksi tietokonetehosteiden ja stunt-näyttelijä Chad Stahelskin - joka muuten tunnetaan nykyään John Wick -elokuvien (2014-) ohjaajana - avulla. Lee on roolissaan erinomainen ja on suuri sääli, että hänen erittäin lupaava elokuvauransa päättyi juuri kun se oli tosissaan alkamassa. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa Eric Dravenin monia puolia, kun varis herättää tämän takaisin eloon, kostamaan kihlattunsa Shellyn (Sofia Shinas) murhan. Välillä Eric on surun musertama, toisinaan taas kostonhimoinen ja jopa aika pelottava tapaus. Katsoja hyppää välittömästi Ericin kostoretkelle mukaan, palaen halusta nähdä, että paha saa palkkansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ghostbusters-leffoista (1984-) tuttu Ernie Hudson poliisi Albrechtina, nuori Rochelle Davis ikäisekseen kovana Sarah-tyttönä ja Anna Levine tämän prostituoituna äitinä, sekä Michael Wincott rikollisjengiä johtavana Top Dollarina, jonka joukkoihin kuuluvat mm. Myca (Bai Ling), Tin Tin (Laurence Mason), T-Bird (David Patrick Kelly), Funboy (kuvauksissa kuolettavan luodin ampunut Michael Massee) ja Grange (Tony "Candyman" Todd). Sivunäyttelijöistä erityisesti Hudson vakuuttaa kyttäroolissaan, Albrechtin lämmetessä hiljalleen mystiselle oman käden oikeutta harjoittavalle kostajalle. Davis on nappivalinta nuoreksi Sarahiksi ja Wincott istuu täydellisesti niljakkaan rikollispomon osaan.

Ei ole mikään ihme, että The Crow on saavuttanut vuosien varrella kulttiklassikon aseman. Sen synkkä ja lohduttomalta tuntuva kostotarina lumoaa saman tien pauloihinsa, vaikka elokuvan maailma onkin luotaantyöntävän etova. Detroitia on vuosien aikana esitetty varsin negatiivisessa valossa elokuvissa, erityisesti scifisatiiri RoboCopissa (1987), muttei varmaan koskaan näin saastaisena ja toivottomana. Tim Burtonin Batman-elokuvien (1989-1992) tulkinta Gotham Citystä on selvästi toiminut tekijöiden esikuvana, mutta he ovat menneet vielä pidemmälle. The Crow'n Detroitissa ei ole enää mitään pelastettavaa, vaan rikollisten valtaama kaupunki on täynnä sotkuisia kujia ja ränsistyneitä rakennuksia, joihin ei haluaisi astua jalallakaan. Näyttävää ja tummanpuhuvaa goottikuvastoa pullollaan oleva elokuva on ymmärrettävästi kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja täytyy myöntää, että olin itsekin täysin myyty filmiin rakennetun maailman edessä.

Myös tunnelmaltaan elokuva on synkkä. Jopa muutamat huumorin rippeetkin ovat pikimustia. Alakuloinen ilmapiiri valtaa katsojan, mutta samalla filmissä on tiettyä vimmaa heti, kun Eric herää takaisin henkiin ja aloittaa kostoretkensä. Kohtauksia, joissa Eric kohtaa kihlattunsa pahoinpitelijöitä, on kierolla tavalla tyydyttävää katsoa, kun näillä julmilla rikollisilla menee pupu pöksyyn juuri ennen loppunsa kohtaamista. Toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja niitä kasvatellaan onnistuneesti elokuvan edetessä, vaikka samalla vatsaa vääntää joka kerta, kun Eric saa luodista, katsojan tietäessä, että jokin näistä kohtauksista oli kohtalokas päätähdelle. Tietyn rosoisuuden ja melankolisen kurjuudenkin keskellä filmi osaa olla myös yllättävän kaunis ja herkkä. Kohtaukset, joissa Eric pysähtyy suremaan kuollutta rakastaan, ovat tehokkaan riipaisevia. Kestoa leffalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta siinäkin ajassa The Crow saa katsojan kulkemaan läpi tunteiden vuoristoradan.

Elokuvan kostotarina on varsin simppeli ja se vaatiikin Leen intensiivisen roolisuorituksen, vahvan teknisen toteutuksen, sekä tyylikkään ohjauksen. Alex Proyas oli ohjannut ennen The Crow'ta vain yhden elokuvan, mutta hänellä on selvästi ollut vahva visio, jota hän on halunnut lähteä ilmaisemaan, eikä vähäinen kokemus näy Proyasin työstä. Myöskään Leen kuolemaa ei oikeastaan huomaa lopullisesta teoksesta. Elokuvaa jouduttiin käsikirjoittamaan hieman uudelleen Leen menehtymisen jälkeen, mutta lopputulos on onnistuneen saumaton. The Crow on visuaalisesti erittäin komeaa katsottavaa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi värejä, tai pitäisikö sanoa värittömyyttä hyödynnetään vakuuttavasti. Elokuvan lavasteet ovat näyttävät kaikessa inhottavuudessaan. Ericin puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet loistoduunia ja korkeuksissa uhrejaan vaaniva Eric on joka kerta päheä näky. Erikoistehosteet ovat hienot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Graeme Revellin säveltämiä ja leffassa hyödynnettyjä surumielisiä kappaleita myöten.

Yhteenveto: The Crow on hieno sarjakuvasovitus, joka on ymmärrettävästi noussut kulttiklassikon asemaan. Elokuvan kostotarina nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi leffan tiiviin puolitoistatuntisen keston. Lyhyestä kestostaan huolimatta filmi pitää sisällään aikamoisen tunnekattauksen, elokuvan ollessa täynnä räjähtäviä toimintakohtauksia, melankolisia suremisia, jännittävää tunnelmaa ja jopa jonkinlaista kauneutta. Elokuvan maailma on inhottava kaikessa likaisuudessaan, mutta samalla se lumoaa täysin sisäänsä. Tummanpuhuva filmi on visuaalisesti erittäin komeaa katseltavaa. Kuvaus, valaisu, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat hienosti hoidetut ja musiikit tunnelmoivat mainiosti. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan oivallisesti. Brandon Lee on pääroolissa Eric Dravenina vakuuttava ja onkin suuri sääli, että maailma menetti näin lupaavan näyttelijän ja vielä näin nuorena. Suosittelen The Crow'ta kaikille kostotarinoiden ystäville, sekä synkempien, aikuisempaan makuun tehtyjen sarjakuvaelokuvien faneille. Vuosien varrella leffalle on tehty muutama jatko-osa, Crow II: enkelten kaupunki (The Crow: City of Angels 1996), The Crow: Pelastus (The Crow: Salvation - 2000) ja The Crow: Wicked Prayer (2005), sekä televisiosarja The Crow: Stairway to Heaven (1998-1999), mutta ne saivat osakseen lähinnä negatiivista palautetta. Seuraavaksi luvassa on tyypilliseen Hollywood-tyyliin uudelleenfilmatisointi ja vaikka pääosaan palkatun Bill Skarsgårdin voi hyvin kuvitella Ericin roolissa, on vaikea uskoa, että tuleva leffa pääsisi mitenkään tämän alkuperäisen goottiklassikon tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 1994, Miramax, Crowvision Inc., Entertainment Media Investment Corporation, Image Comics, Jeff Most Productions, Pressman Film

Arvostelu: Scream VI (2023)

SCREAM VI

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Jenna Ortega, Jasmin Savoy Brown, Mason Gooding, Dermot Mulroney, Jack Champion, Courteney Cox, Hayden Panettiere, Liana Liberato, Devyn Nekoda, Josh Segarra, Henry Czerny, Tony Revolori, Samara Weaving ja Skeet Ulrich

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) oli myös kehuttu menestys, mutta Scream 3 (2000) sai hyvistä lipputuloistaan huolimatta ailahtelevan vastaanoton ja niinpä Scream 4 ilmestyi vasta vuonna 2011. Viidettä elokuvaa suunniteltiin pitkään, mutta sen sijaan tehtiinkin televisiosarja Scream (2015-2019). Kun sen sarjan kolmas tuotantokausi kohtasi murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sarja lopetettiin ja viidennen elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin. Vuonna 2022 ihan vain Screamiksi nimetty viides leffa oli iso hitti, joka voitti niin fanit kuin kriitikot puolelleen ja kuudennen elokuvan teko alkoikin välittömästi. Kuvaukset käynnistyivät viime kesänä ja jo nyt, vain hieman yli vuosi edellisen osan jälkeen Scream VI saa ensi-iltansa. Alkuperäinen Scream on yksi suosikkikauhuleffoistani ja pidän myös kakkos- ja nelososasta. Viides leffa oli positiivinen yllätys ja olenkin odottanut kuudetta elokuvaa ihan hyvin mielin. Kävin katsomassa Scream VI:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Selvittyään Woodsboron murhista, siskokset Sam ja Tara, sekä sisarukset Mindy ja Chad ovat muuttaneet New Yorkiin, uuden ja rauhallisemman elämän toivossa. Kuitenkin halloweenin lähestyessä joku pukee jälleen Ghostface-naamion ylleen ja uusi murhavyyhti alkaa.

Viime vuoden Scream-leffassa esitellyt selviytyjähahmot tekevät paluun. Melissa Barrera nähdään Sam Carpenterina, alkuperäisen elokuvan murhaajan, Billy Loomisin (Skeet Ulrich) tyttärenä, Netflixin Wednesday-sarjan (2022-) myötä parhaillaan suuresta suosiosta nauttivan Jenna Ortegan esittäessä jälleen Samin siskopuolta, Taraa. Myös sisarukset Mindy (Jasmin Savoy Brown) ja Chad (Mason Gooding) selvisivät viime elokuvan murhista hengissä ja ovat seuranneet Carpentereja New Yorkiin rauhallisemman elämän perässä. Näyttelijänelikko suoriutuu toistamiseen oivallisesti osistaan - etenkin Barrera, jonka hahmoa vaivaa entistä enemmän hänen isänsä identiteetti. Lisäksi Samia vaivaa se, että internetissä levitellään huhuja, että hän oli Woodsboron todellinen murhaaja ja muka lavasti poikaystävänsä Richien (Jack Quaid). Tällä leffaa ottaa kantaa siihen, kuinka uhrit liiankin usein mustamaalataan pahiksiksi ja huomionhakuisiksi, kun taas todelliset syylliset saavat sympatiat osakseen.

     David Arquetten näyttelemän seriffi Deweyn kuoltua edellisleffassa ja Neve Campbellin kieltäydyttyä palaamasta Sidneyn rooliin, liian pienen palkkiotarjouksen takia, alkuperäistriosta vain Courteney Cox nähdään vanhassa osassaan journalisti Gale Weathersina. Itse en jäänyt kaipaamaan Campbellia, sillä hän näytti edellisleffassakin siltä, ettei häntä kiinnostanut yhtään olla mukana. Cox taas suoriutuu mallikkaasti roolistaan jälleen kerran. Vanhoista hahmoista mukana on myös Scream 4:stä tuttu Kirby Reed (Hayden Panettiere) ja uusina hahmoina leffassa esitellään muun muassa Samin ja Taran kämppis Quinn (Liana Liberato), tämän poliisi-isä Wayne (Dermot Mulroney), Mindyn tyttöystävä Anika (Devyn Nekoda), Chadin kämppis Ethan (Jack Champion), Samin ja Taran naapurissa asuva Danny (Josh Segarra), Samin terapeutti Stone (Henry Czerny), sekä elokuvaprofessori Crane (Samara Weaving) ja hänen oppilaansa Jason (Tony Revolori). Uudet näyttelijät pärjäävät kelvollisesti, niin potentiaalisien uhrien kuin murhaepäiltyjen rooleissa.

Viimevuotinen viides Scream-leffa ei tarjonnut mitään erityisen ihmeellistä, mutta se oli varsin kelpo (sanoisinpa, että kauhuelokuvasarjan viidenneksi osaksi jopa yllättävänkin onnistunut) kauhuraina. Kuudes elokuva pistettiinkin kiireellä tuotantoon heti, kun viides osoittautui hitiksi ja osittain sen myös huomaa. Scream VI on ihan menevä tapaus, mutta siitä paistaa läpi, että se tehtiin aikamoisella vauhdilla. Ensikohtauksessaan leffa pääsee yllättämään ja vihjailemaan täysin uudenlaisesta Scream-kokemuksesta, mutta harmillisesti sen jälkeen filmi lähtee kulkemaan turhankin tuttuja ja turvallisia latuja. Jos pidit kovasti sarjan aiemmista osista, tulet takuulla pitämään myös kuudennesta elokuvasta, mutta veikkaisin, että tässä kohtaa murhaajan henkilöllisyyden arvaaminen käy liiankin helposti.

Elokuvasta löytyy muutamia erittäin mainioita ja jännittäviä kohtauksia, joissa eri hahmot joutuvat Ghostfacen piinaamiksi. Trailereistakin tutut kohtaukset pikkukaupassa haulikolla varustetun tappajan kanssa, sekä metroajelu halloween-iltana, jolloin newyorkilaiset ovat pukeutuneet Ghostface-naamareihin, sekä ties keneksi kaikiksi kauhuikoneiksi, pistävät toimivasti sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Leffa viihdyttää passelisti ja yllätyin, kuinka nopeasti elokuvan kahden tunnin kesto kulkee. Murhat ovat oivan raakoja, miellyttäen varmasti slasher-faneja. Elokuva kuitenkin lässähtää ikävästi finaalissaan, kolmesta eri syystä. Ensinnäkin hahmot ottavat aivan liikaa osumaa ja painavat silti menemään, aivan kuin useampi puukonisku vatsassa ei tuntuisi missään. Toiseksi on turhauttavaa, ei, vaan raivostuttavaa, kuinka usein hahmoilla olisi mahdollisuus pistää Ghostface kumoon ja ottaa selvää, kuka maskin takaa löytyy, mutta sen sijaan he juoksevat aina karkuun. Ja kolmanneksi, menemättä spoilereihin, en pitänyt (taaskaan) siitä, kuinka murhaajan identiteetin paljastuminen hoidetaan. En voi olla ainoa, jota Screamien aikana ärsyttää, kuinka nämä pitkään viekkailta ja suunnitelmallisilta vaikuttavat murhaajat ottavat lopuksi naamarin pois ja muuttuvat ylinäytellyiksi psykopaattikarikatyyreiksi?

Elokuvan ohjaajina toimivat edellisenkin Screamin ohjanneet Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ja käsikirjoituksesta vastaavat toistamiseen James Vanderbilt ja Guy Busick. Ohjaajaduo rakentaa tunnelmaa mainiosti, mutta Vanderbilt ja Busick kompastelevat käsikirjoituksensa kanssa. Sen lisäksi, että leffa lässähtää finaalissaan, kaksikko ei ole keksinyt oikein mitään uutta ja mielenkiintoista mukaan, eikä sarjalle ominainen meta-itsetietoisuus enää jaksa viehättää samalla lailla. Kirjoittajat eivät myöskään uskalla edetä rohkealta vaikuttavien ideoidensa kanssa. Kyllähän viides Screamkin pelasi tutuilla korteilla, mutta sen ja nelososan välissä oli sentään ehtinyt vierähtää yksitoista vuotta, samalla lailla kuin kolmannen ja neljännen elokuvan välissä. Nyt edellisestä Screamista on vierähtänyt vasta juuri ja juuri vuosi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin vakuutta. Se on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin valaistu. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset onnistuneen rujot ja pukusuunnittelijoita täytyy kehua Ghostfacen käyttämästä kuluneesta naamarista, mikä näyttää ihan pirun upealta. Äänimaailma toki luottaa usein koviin äkkisäikäytyksiin, Brian Tylerin ja Sven Faulconerin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Scream VI on ihan menevä kauhuraina, joka kuitenkin kompuroi elokuvasarjan kaavoihin kangistumisen ja muutamien typerien ratkaisujen kanssa. On naurettavaa, kuinka osa hahmoista ei vaikuta olevan lähes moksiskaan, vaikka saisivat useaan otteeseen puukosta. Elokuvan alku lupailee uudenlaista Scream-elokuvaa, mutta leffa harmillisesti peruu potentiaalisia ideoitaan ja kulkee liian tuttuja ja turvallisia latuja. Niinpä murhaajan henkilöllisyydenkään arvaaminen ei tällä kertaa ole erityisen vaikea homma. Seasta löytyy joitain todella mukaansatempaavia ja jännittäviä kohtauksia, mutta valitettavasti loppuhuipennus kompuroi turhauttavasti. Elokuvasta paistaa läpi, että se pistettiin turhankin vauhdikkaasti tuotantoon ja hieman ponneton lopputulos kaipaisi hiomista, sekä lisäpotkua. New York on oiva maisemanvaihdos, uuden Ghostfacen kulunut naamari näyttää upealta, tekninen toteutus toimii ja pääasiassa näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Jos pidit paljon aiemmista Scream-elokuvista, kuudes osa miellyttää takuulla. Jos taas mielestäsi elokuvasarja on turhan itseään toistava, ei tämä uutuus luultavasti muuta mieltäsi positiivisempaan suuntaan. Seitsemäs elokuva on jo nähtävästi suunnitteilla ja toivon, että kun sellainen tehdään, tekijät käyttävät enemmän aikaa hioakseen käsikirjoitusta ja tuomalla mukaan jotain uutta ja piristävää.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream VI, 2023, Paramount Pictures, Spyglass Media Group, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions