Arvostelu: Tuomari (The Punisher - 2004)

TUOMARI

THE PUNISHER

Ohjaus: Jonathan Hensleigh

Pääosissa: Thomas Jane, John Travolta, Will Patton, Laura Harring, Rebecca Romijn, Ben Foster, John Pinette, Eddie Jemison, James Carpinello, Omar Avila, Eduardo Yanez, Mark Collie, Kevin Nash, Samantha Mathis, Marcus Johns ja Roy Scheider

Genre: toiminta, rikos

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia - Unrated Extended Cut: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

The Punisher, eli suomalaisittain Tuomari perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1974. Hahmosta oli vuonna 1989 tehty Dolph Lundgrenin tähdittämä filmatisointi Rankaisija (The Punisher), joka ei kuitenkaan saanut studio-ongelmien takia kunnon levitystä, eikä siis noussut järin isoksi hitiksi. Vuonna 1997 Marvelilla ryhdyttiin suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta hahmosta ja Jonathan Hensleigh palkattiin niin käsikirjoittamaan kuin myös ohjaamaan leffa. Hensleigh joutui työstämään tekstiään uudestaan useaan otteeseen, sillä studion myöntämä budjetti osoittautui liian pieneksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2003 ja lopulta Tuomari sai maailmanensi-iltansa 12. huhtikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta. Itse näin Tuomarin joskus vähän yli kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan kelvollisena toimintarainana. En ole katsonut leffaa kertaakaan uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-rayna jo useamman vuoden. Kun huomasin Tuomarin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

FBI-agentti Frank Castle on juuri jäänyt nauttimaan eläkepäivistään, kun rikollispomo Howard Saint tapattaa hänen koko perheensä, kostona Frankin viimeisen tehtävän aikana kuolleesta Howardin pojasta. Henkihieveriin jätetty Frank janoaa nyt kostoa Saintille ja tämän jengille.

Pääroolissa Frank Castlena, eli pahiksia niittävänä Tuomarina nähdään Thomas Jane, joka sopii osaansa varsin passelisti. Janesta löytyy sopivaa kivikasvoisuutta ja hän tulkitsee yhä vain julmemmaksi ja häikäilemättömämmäksi muuttuvaa kostajaa vakuuttavasti. Tuomari kun ei ole mikään tavallinen Marvel-sankari, joka suojelee siviilejä supervoimaisilta pahiksilta, vaan oman käden oikeutta jakava tappaja, jonka tielle ei todellakaan kannata astua. Katsojana on heti valmiina hyppäämään mukaan tämän kostoretkelle, kun elokuvan alkupäässä Frank joutuu todistamaan koko perheensä, mukaan lukien vaimonsa Marian (Samantha Mathis) ja poikansa Willin (Marcus Johns) teloituksen Saintin rikollisjengin toimesta.

     Frankin perheen kuolemasta vastuussa olevaa jengiä johtaa John Travoltan näyttelemä Howard Saint. Travolta on oikein kelpo valinta omaan osaansa, mutta hänen hahmonsa jää aika yhdentekeväksi ja unohdettavan geneeriseksi rikollispomoksi. Laura Harring esittää Howardin vaimoa, ihan yhtä häikäilemätöntä Livia Saintia, James Carpinellon tehdessä tuplaroolin pariskunnan kaksoispoikina Bobbynä ja Johnina. Will Patton nähdään Howardin uskollisimpana kätyrinä Glassina, kun taas Eddie Jemison esittää nyhveröroisto Mickeytä. Pientä huumoria mukaan yrittävät tuoda Frankin uudet naapurit, Dave (Ben Foster) ja Bumpo (John Pinette), kun taas aiemmin Marvelin X-Men -trilogian (2000-2006) Mystikko-pahista näytelleen Rebecca Romijnin esittämä naapuri Joan yrittää näyttää Frankille lempeämpää tietä. Naapurit ovat leffan heikointa antia, vaikka tarjoavatkin parit hassut hetkensä.

Tuomari tuntui toimivan itselleni paremmin uusintakatselulla kuin kymmenisen vuotta sitten. Voi olla, että se johtuu omasta kypsymisestä tai sitten siitä, että kun Marvel-elokuvasovitukset ovat muuttuneet viimeisten parinkymmenen vuoden aikana aika samanlaiseksi bulkiksi, tämä rosoisempi, synkempi ja tylympi kostotarina erottuu paremmin edukseen. En siis sano, että kyseessä olisi parempi leffa kuin monet uudemmat Marvel-elokuvat vaikkapa Avengerseista Guardians of the Galaxyihin tai Captain Americoista Spider-Maneihin, mutta siitä löytyy oma viehätyksensä, jota nämä leffat eivät enää nykyään tarjoa. Yleisesti toimintaelokuvien saralla Tuomari hukkuukin sitten hieman massaan, eikä siinä ole muuta selvää erottavaa tekijää kuin ikoninen päähenkilö hemmetin päheän pääkallopaitansa kanssa.

Elokuva nappaa toimivasti mukaansa ja onnistuu alussa luomaan katsojalle tarpeeksi voimakkaan tunnesiteen, jolloin kun vääjäämätön tapahtuu ja Frank joutuu pitelemään kuolleitta vaimoaan ja poikaansa sylissään, kotisohvallakin voi tulla tippa linssiin. Katsoja todella on täysillä mukana Frankin kostoreissulla ja leffa pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan, tarjoten vuoronperään kohtauksia, joissa Frank haavoittaa Saintin rikollisia liiketoimia tai pistää tämän kätyreitä hengiltä ja kohtauksia, joissa Saint lähettää yhä vain isompia korstoja Frankin perään. Frankin ja Kevin Nashin esittämän venäläisjättiläisen välinen kamppailu on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kuvauksissa tehdyn mokan myötä Jane vahingossa tökkäsi oikealla puukolla Nashia, joka kuitenkin jatkoi kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Loppuhuipennus on toisaalta passelin räjähtävä, mutta silti jotenkin pieni antikliimaksi kaiken jälkeen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa sen toinen käsikirjoittaja, Jonathan Hensleigh, joka teki Tuomarissa debyyttiohjauksensa. Hensleigh'n aiempiin töihin kuuluu muun muassa koko perheen seikkailu Jumanji (1995) ja katastrofiraina Armageddon (1998). Hänen työnsä Tuomarissa on oikein kelvollista ja hän on onnistunut toimivasti tiivistämään ja hiomaan käsikirjoitusta, kun studio ei myöntynyt korkeampaan budjettiin tai Hensleigh'n mielestä riittävään kuvauspäivien määrään. Leffa on oivallisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset sopivan rujot. Frankin Tuomari-asu pääkallopaidan kanssa on simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi. Erikoistehosteet näyttävät edelleen hyviltä ja äänitehosteet jylisevät hyvin. Äänityksestä voi kuitenkin aika ajoin huomata, että puheet on selvästi jälkiäänitetty myöhemmin studiossa. Carlo Siliottin säveltämät musiikit säestävät menoa passelisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Punisher, 2004, Columbia Pictures, Lions Gate Films, Marvel Entertainment, Marvel Enterprises, Valhalla Motion Pictures, Artisan Entertainment, St. Petersburg Clearwater Film Commission, VIP 2 Medienfonds, VIP 3 Medienfonds

Arvostelu: Lupin III - Cagliostron linna (ルパン三世 カリオストロの城 - 1979)

LUPIN III - CAGLIOSTRON LINNA

ルパン三世 カリオストロの城

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Yasuo Yamada, Kiyoshi Kobayashi, Tarō Ishida, Sumi Shimamoto, Gorō Naya, Eiko Masuyama, Makio Inoue, Ichirō Nagai ja Kōhei Miyauchi

Genre: anime, rikos, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Lupin III - Cagliostron linna perustuu Monkey Punchin mangaan Lupin III (ルパン三世 - 1967-1969), joka puolestaan sai innoitteensa Maurice Leblancin luomasta herrasmiesvarkaasta, Arsène Lupinista. Mangan pohjalta oli jo tehty animesarja Lupin III (ルパン三世 - 1971-1972), sekä elokuva Lupin III: The Mystery of Mamo (ルパン三世 ルパンVS複製人間 - 1978). Elokuva oli niin suosittu, että seuraavan leffan teko käynnistyi heti. Ohjaajaksi pestattiin animesarjasta muutaman jakson ohjannut, tuohon aikaan elokuvien puolella ensikertalainen Hayao Miyazaki. Miyazaki suostui, kunhan hän sai muovata hahmoja hieman itselleen mieluisampaan suuntaan. Elokuvan tuotanto kesti vain vähän päälle puoli vuotta, mihin kuului käsikirjoittaminen, animointi ja repliikkien, musiikkien ja muiden äänien nauhoittaminen. Lopulta Lupin III - Cagliostron linna sai ensi-iltansa joulukuussa 1979. Suomessa elokuva ei saanut teatterilevitystä, vaan se julkaistiin suoraan videolla vuonna 1997. Itselleni Lupin III -manga tai -anime eivät olleet tuttuja ja tiesin koko homman vain sen kautta, että tiesin Cagliostron linnan olevan Miyazakin esikoiselokuva. Olen pitänyt Miyazakin muista elokuvista todella paljon, joten kun huomasin, että Cinema Mondo tuo vihdoin ja viimein Lupin III - Cagliostron linnan Suomen elokuvateattereihin, oli minun pakko käydä katsomassa se.

Kun mestarivaras Lupin III:n uusin ryöstö menee pieleen, setelitukkujen osoittauduttua väärennöksiksi, mies päättää kostaa väärennetyn rahan suurtehtailijalle, kreivi Cagliostrolle. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Lupin saa tietää kreivin pitävän panttivankinaan kuninkaallista neito Clarissea.

Elokuvan keskiössä on tietty Lupin III (äänenä animestakin tuttu Yasuo Yamada), legendaarisen Arsène Lupinin lapsenlapsi, joka jatkaa isoisänsä jalanjäljissä huippuvarkaana. En ole tosiaan lukenut Lupin III -mangaa tai katsonut sen pohjalta tehtyä animesarjaa, mutta tutkimani perusteella hahmo on niissä huomattavasti häikäilemättömämpi rosvo. Hayao Miyazaki halusi tehdä hahmosta helpommin pidettävän, joten hän muovasi Lupinista eksentrisen veijarin, josta on mahdoton olla tykkäämättä. Tai no, osa alkuperäisistä faneista torjui elokuvan sen ilmestyessä, nimenomaan tympäännyttyään Miyazakin tulkinnasta. Itse riemastuin tästä Lupinista todella paljon ja hyppäsinkin ilomielin mukaan hänen seikkailuunsa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lupinin uskollinen rikoskumppani Daisuke Jigen (Kiyoshi Kobayashi), väärennettyä rahaa tehtaileva häijy kreivi Cagliostro (Tarō Ishida), tämän panttivankina pitämä ja vaimoksi haluama neito Clarisse (Sumi Shimamoto), Lupinia vimmaisesti maailman ympäri jahtaava Interpolin poliisi Zenigata (Gorō Naya), omien etujensa puolesta toimiva naisrosvo Fujiko Mine (Eiko Masuyama), sekä miekkamestari Goemon (Makio Inoue), joka lähinnä vain roikkuu mukana. Muuten hahmogalleria on aivan mahtava. Rauhallisempi Jigen toimii hyvänä vastaparina innokkaalle Lupinille, kreivi Cagliostro on oiva pahis, neito Clarisse tuo hempeyttä ja pakollista romantiikkaa ja poliisi Zenigata tuo omat kapulansa rattaisiin, kun hän saa vihiä Lupinin aikomuksista tunkeutua huippuvartioituun Cagliostron linnaan.

Ennen Lupin III - Cagliostron linnan näkemistä minua jännitti hieman, että toimisiko elokuva minulle, kun en ollut lukenut alkuperäistä mangaa tai katsonut sen pohjalta tehtyä animea? Jännitin myös, kuinka Miyazaki oli selvinnyt esikoiselokuvastaan ja haittaisiko hänen työtään olemassa olevan franchisen luomat raamit ja rajoitteet? Hyvin nopeasti kävi selväksi, että oli todella hölmöä epäillä Miyazakin lahjoja. Lupin III - Cagliostron linna seisoo vahvasti omilla jaloillaan äärimmäisen riemastuttavana piirrosseikkailuna, joka pitää tehokkaasti otteessaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa.

Elokuva nappaa välittömästi mukaansa napakassa avauksessaan, jossa Lupin ja Jigen pakenevat paikalta tuoreimmasta ryöstökohteestaan, vain huomatakseen paettuaan, että rahat ovatkin väärennöksiä. Suunta kääntyykin kohti Cagliostron linnaa, josta varsinainen kertomus alkaa. On todella koukuttavaa seurata rosvojen yritystä tunkeutua linnaan, etenkin kun elokuva tarjoaa vuoronperään erittäin hauskoja ja tehokkaan jännittäviä tilanteita, puhumattakaan loputtomasta mielikuvituksellisuudesta. Elokuva ilahduttaa kohtaus toisensa perään luovuudellaan, minkä lisäksi hymy pysyy visusti yllä leffassa vallitsevan lystikkään ilmapiirin ansiosta. Toiminta on sähäkkää ja vauhdikasta menoa ja meininkiä toden teolla riittää. Leffa malttaa kuitenkin myös hieman hidastaa tahtia oikeissa kohdissa. Kaikki tämä luovuus ja tarkkuus, puhumattakaan energiasta huipentuu finaalissa erinomaisesti ja elokuva jaksaa yllättää kekseliäisyydellään loppuun asti.

Erityisen mainiota on toki elokuvan visuaalinen anti, etenkin kun ottaa huomioon, että elokuva piirrettiin läpi vain muutamassa kuukaudessa. Piirrosjäljessä ei kuitenkaan ole näkyvissä minkäänlaista hutilointia, vaan kaikki otokset ovat hienoa seurattavaa. Etenkin alun takaa-ajo on häikäisevän näyttävästi piirretty, minkä lisäksi yölliset hiippailut Cagliostron linnassa ovat parhaimmillaan todella tyylikästä menoa. Hahmot ovat ihastuttavan hupsun näköisiä ja he liikkuvat vekkulisti ja sulavasti. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia ja värien käyttö on upeaa. Äänimaailma toimii myös oivallisesti tehosteista Yuji Ohnon säveltämiin musiikkeihin, jotka ovat omiaan auttamaan mahtavan tunnelman rakentamisessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ルパン三世 カリオストロの城, 1979, TMS Entertainment, Tokyo Movie Shinsha

Arvostelu: Luvattu maa (Bastarden - 2023)

LUVATTU MAA

BASTARDEN

Ohjaus: Nikolaj Arcel

Pääosissa: Mads Mikkelsen, Amanda Collin, Simon Bennebjerg, Melina Hagberg, Kristine Kujath Thorp, Gustav Lindh, Morten Hee Andersen, Thomas W. Gabrielsson, Magnus Krepper, Søren Malling, Olaf Højgaard, Jacob Lohmann ja Morten Burian

Genre: draama

Kesto: 2 tunti 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Bastarden, eli suomalaisittain Luvattu maa perustuu Ida Jessenin kirjaan Kaptajnen og Ann Barbara vuodelta 2022. Zentropa-yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia jo ennen kirjan julkaisua. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja Luvattu maa sai maailmanensi-iltansa jo elokuussa 2023 Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuva voitti European Film Awardeissa parhaan eurooppalaisen miespääosan, kuvauksen ja puvustuksen palkinnot, minkä lisäksi se oli Tanskan valinta ehdokkaakseen parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-kategoriassa. Nyt Luvattu maa saapuu Suomenkin teattereihin ja itse kiinnostuin leffasta sitä tähdittävän Mads Mikkelsenin kautta. Tietämättä oikeastaan mitään elokuvan tarinasta, kävin katsomassa Luvatun maan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1755 kapteeni Ludvig Kahlen tekee sopimuksen Tanskan kuninkaan kanssa. Jos hän onnistuu tekemään toivottomaksi tapaukseksi pidetystä Jyllannin nummesta viljelykelpoista maata, hänet palkitaan aatelisarvolla. Ongelmia tuottaa nummen omakseen mieltävä rikas ja häikäilemätön Frederik de Schinkel.

Elokuvan pääroolissa nähdään tosiaan maailmanlaajuisesti tunnetuin tanskalaisnäyttelijä Mads Mikkelsen. Hän näyttelee tietty Ludvig Kahlenia, sodassa palvellutta kapteenia, joka päättää siirtyä maanviljelyhommiin, mutta ei todellakaan lähesty puuhaa helpointa kautta. Kahlen näkee potentiaalia Jyllannin nummessa, jonka kohdalla kaikki muut ovat jo luovuttaneet ja todenneet sen olevan käyttökelvotonta maata. Kun Kahlen siis pyytää nummea itselleen ja palkkiokseen aatelisarvoa, pyyntöön suostutaan lähinnä siksi, että tätä oletetaan mahdottomaksi tehtäväksi. Päämääräisen ja sinnikkään miehen pyrkimyksiä ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikka elokuvassa kestääkin pidemmän aikaa, kunnes Kahlen suostuu paljastamaan, mitä hän oikeasti aikoo nummella tehdä. Kuten arvata saattaa, on Mikkelsen mahtavassa vedossa. Hän huokuu karismaa ja osoittaa, että tekee Mikkelsen oikeastaan mitä tahansa ruudulla, oli kyse sitten Kuolemantähden suunnittelusta, pokerista James Bondin kanssa, muiden ihmisten syömisestä tai viljelyskelvottomaksi tuomitun maan viljelemisestä, on häntä aina vangitsevaa katsoa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Amanda Collin ja Morten Hee Andersen Kahlenia auttavana karkuripariskuntana Ann Barbarana ja Johannes Eriksenina, Simon Bennebjerg Jyllannin nummen omakseen mieltävänä Frederik de Schinkelinä, Kristine Kujath Thorp tämän serkkuna Edel Helenenä, Gustav Lindh pappi Eklundina ja Melina Hagberg nuorena kiertolaistyttönä Anmai Musina, joka käy varkaissa Kahlenin luona. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös hyvin rooleistaan. Collin ja nuori Hagberg ovat erityisen mainiot osissaan, mutta show'n varastaa jatkuvasti Bennebjerg, joka herkuttelee omahyväisenä ja todella raivostuttavana de Schinkelinä erinomaisesti. Ei kestä kauaa, kun katsojana jo toivoo de Schinkelille mahdollisimman brutaalia kuolemaa.

Yhdysvalloissa Mads Mikkelsenin lahjat tunnutaan haaskaavan kerta toisensa perään, mutta kun hän pääsee tähdittämään kotimaansa Tanskan filmejä, jo Mikkelsenin nimi julisteessa on omanlaisensa laatutae. Tämän ovat osoittaneet esimerkiksi trilleri Jahti (Jagten - 2012) ja draamakomedia Yhdet vielä (Druk - 2020). Luvattu maa ei ole tähän missään nimessä poikkeus. Kyseessä on hieno, länkkärimäinen historiallinen draamaeepos, jonka vietäväksi uppoutuu kohtaus kohtaukselta yhä vain enemmän. Vahvojen näyttelijätöiden lisäksi kertomus ja sen hahmot ovat vahvoja. Tarinan henkilöitä ja heidän välisiä, usein monimutkikkaita suhteita syvennetään kaiken aikaa lisää. Erityisesti Kahlenin ja varastelevan Anmai Musin välille hiljalleen muovautuva, lähes isä-tytärmäinen suhde on hienosti rakennettu ja johtaa todella herkkiin hetkiin.

Kaiken keskiössä on kuitenkin konflikti, joka muodostuu Kahlenin ja de Schinkelin välille ja joka paisuu paisumistaan läpi filmin. Kuinka pitkälle miehet ovat valmiita menemään nummen takia? Kahlenin mukaan laki on hänen puolellaan, kun taas de Schinkelin mukaan maa on hänen ja Kahlen on siellä luvatta. Yllättävänkin herkullista vastakkainasettelua kasvatellaan tehokkaasti ja se johtaa useisiin jännittäviin tilanteisiin, kunnes välienselvittelyt eskaloituvat hurjassa loppuhuipennuksessa. Sitä seuraava epilogi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten Luvattu maa on mahtava paketti, jota kyllä kelpaa suositella upeilla näyttelijöille varustettujen historiallisten draamojen ystäville.

Elokuvan on ohjannut Nikolaj Arcel, joka oli aiemmin työskennellyt Mikkelsenin kanssa Kuningatar ja henkilääkäri -leffassa (En kongelig affære - 2012) ja jonka edellinen ohjaustyö Musta torni (The Dark Tower - 2017) jäi heikoksi yritykseksi adaptoida Stephen Kingin hittikirjasarjaa leffamuotoon. Luvatun maan kanssa Arcel onnistuu huomattavasti paremmin. Hallitun ohjauksen lisäksi hänen (ja Anders Thomas Jensenin) työstämä käsikirjoitus Ida Jessenin kirjan pohjalta on todella mainio. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Se on tyylikkäästi kuvattu ja nummen karun kauniita maisemia pääsee ihastelemaan koko rahan edestä. Leikkaus on rauhallista, mutta koukuttavaa. Lavasteet ovat hienot, asut oivat ja maskeeraukset tehokkaan rujot. Äänimaailma on hyvin työstetty Dan Romerin säveltämiä, hyvin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Bastarden, 2023, Zentropa Entertainments, Zentropa International Berlin, Zentropa International Sweden, Film i Väst, Det Danske Filminstitut v/ Markedsordningen, Den Vestdanske Filmpulje, Eurimages, Czech Film Fund, Mitteldeutsche Medienförderung, MOIN Filmförderung Hamburg Schleswig-Holstein, Medienboard Berlin-Brandenburg, Deutscher Filmförderfonds, Svenska Filminstitutet, Hedeselskabet af 1969, TV2 Danmark, Nordisk Film & TV-Fond, Plaion Pictures, Sveriges Television

Arvostelu: Guy Ritchie's The Covenant (2023)

GUY RITCHIE'S THE COVENANT

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dar Salim, Sean Sagar, Jason Wong, Rhys Yates, Christian Ochoa Lavernia, Bobby Schofield, Jonny Lee Miller, Alexander Ludwig, Emily Beecham ja Antony Starr

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Guy Ritchie's The Covenant on Guy Ritchien ohjaama toimintaelokuva. Ritchie ryhtyi 2020-luvun alussa työstämään Afganistanin sotaan sijoittuvaa elokuvaa, joka kulki aluksi nimellä "The Interpreter". Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja loppuvuodesta nimi vaihtui "The Covenantiksi". Elokuvan pelättiin kuitenkin sekoittuvan nimensä takia Renny Harlinin The Covenant -leffan (2006) kanssa ja niinpä filmi päätettiin lopulta julkaista nimellä Guy Ritchie's The Covenant. Yhdysvalloissa elokuva saapui teattereihin viime keväänä ja Suomessa se julkaistiin suoraan Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelun kautta myöhemmin kesällä. Minua kiinnostaa aina, kun Ritchie julkaisee uuden elokuvan ja harmittelin, ettei leffaa julkaistu Suomen teattereissa. Kun Guy Ritchie's The Covenant saapui vihdoin Prime Videoon, katsoin sen eräänä viikonloppuna.

Maaliskuussa 2018 Afganistanissa ylikersantti John Kinley suorittaa viimeistä komennustaan. Kun erään tehtävän aikana hänen tiiminsä kimppuun hyökätään, vain Kinley ja afgaanitulkki Ahmed jäävät henkiin ja alkaa kiivas selviytymistaistelu takaisin amerikkalaisten tukikohtaan.

Jake Gyllenhaal näyttelee ylikersantti John Kinleytä, joka on palvellut Yhdysvaltojen armeijan leivissä Afganistanissa jo yli vuosikymmenen. Kinleyllä on jäljellä enää viimeisen komennuksen loppusuora, mutta pääsy takaisin kotiin vaimon (Emily Beechum) luokse muodostuu todelliseksi kamppailuksi, kun Kinleyn tiimi, Jizzy (Sean Sagar), J. J. (Jason Wong), Tom Cat (Rhys Yates), Chow Chow (Christian Ochoa Lavernia) ja Kersher (Bobby Schofield) joutuvat talibanien hyökkäyksen kohteeksi kilometrien päässä tukikohdasta. Gyllenhaal on odotetusti hyvässä vedossa pääroolissa ylikersanttina, joka todella vaikuttaa siltä, että hän on ehtinyt palvelusvuosiensa aikana näkemään paljon. Gyllenhaal vakuuttaa myös toimintakohtauksissa.

     Dar Salim taas esittää Ahmedia, afgaanimiestä, jonka Kinleyn joukko pestaa tulkikseen tehtävänsä ajaksi ja josta muodostuu Kinleyn ainoa apu yrityksessä palata takaisin turvaan. Salim on myös mainio valinta rooliinsa, päästessään yhdessä kohtaa jopa varastamaan valokeilan pidemmäksi aikaa Gyllenhaalilta. Kinleyn ja Ahmedin välille muodostuva toveruus on yksi filmin voimavaroista ja Gyllenhaalin ja Salimin kemiat kohtaavat hyvin. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja aiemmin mainittujen lisäksi elokuvassa käyvät kääntymässä myös Viikingit-sarjasta (Vikings - 2013-2020) tuttu Alexander Ludwig ja The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Antony Starr.

Vaikka Guy Ritchie's The Covenant sijoittuukin todelliseen sotaan, ei se perustu suoraan mihinkään tositapahtumaan, vaan Kinleyn ja Ahmedin selviytymistaistelu on puhtaasti fiktiivinen kertomus. Se kuitenkin pohjaa osittain totuuteen, sillä monet afgaanit ryhtyivät auttamaan amerikkalaisia siinä toivossa, että saisivat siten viisumin ja pois maasta, pakoon talibaneja. Tämä lupaus jäi Yhdysvaltojen osalta useampaan otteeseen pitämättä ja maan vedettyä sotilaansa Afganistanista, useat paikalliset jäivät vailla turvaa, leimattuina maanpettureiksi talibanien silmissä. Näistä lähtökohdista on rakennettu kiinnostava ja erittäin mainio toimintaelokuva, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi kahden tunnin kestonsa.

Elokuva rakentaa alkupäässään hyvin pääkaksikkoaan, sekä pientä konfliktia heidän ympärilleen, sillä Kinley ei täysin luota Ahmediin. Kun heidän operaationsa epäonnistuu ja kaksikko lähtee yrittämään uskaliasta pakoa takaisin amerikkalaistukikohtaan, miesten on pakko luottaa toisiinsa onnistuakseen. Leffa työstääkin heidän välejään onnistuneesti, samalla kun tunnelma tiivistyy ja meno käy kaiken aikaa jännittävämmäksi. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja paikoin jopa brutaaleja. Melkeinpä parasta antia ovat pienet hetket, joiden aikana vastapuolten edustajat pohtivat jännittäen, kuinka toimisivat kohdatessaan. Voisiko hahmojen väliltä löytyä potentiaalia liittoon, vai onko toinen parempi ampua ennen kuin tämä mahdollisesti ampuu sinut? Elokuvan toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja vangitseva kuin ensimmäinen, mutta filmi vie silti kertomuksensa toimivasti, joskin ihan lopussa turhan helposti päätökseensä.

Ottaen huomioon, että elokuva on suorastaan nimetty "Guy Ritchien The Covenantiksi", elokuva tuntuu yllättävän vähän Guy Ritchien leffalta. Veijarimaisesta tyylistään ja aina sanavalmiista hahmoistaan tunnettu Ritchie pysyy todella maltillisena läpi elokuvan ja miehen kädenjälki näkyy oikeastaan vain, kun joitain armeijan termistöjä selitetään pikaisesti ruudulla näkyvin tekstein. Epäritchiemäisyys ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia Ritchien elokuvassa, vaan ohjaaja osoittaa osaavansa muutakin kuin tutut maneerinsa. Eipä hänen tavanomainen pilke silmäkulmassa -tekotapansa edes sopisi näin vakavaan aiheeseen. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja Afganistanin virkaa toimittavan Espanjan upeita maisemia tapittaa enemmän kuin mielellään. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset paikoin rujon veriset. Rust-elokuvan kuvauksissa tapahtuneen ampumaonnettomuuden jälkeen Ritchie vaati, ettei The Covenantin kuvauksissa käytettäisi oikeita aseita ja kaikki kivääreistä pistooleihin ovat mahdollisimman aidon näköisiä kuulapyssyjä tai vastaavia. Digitehosteet ovat silmiinpistävät, mutta äänimaailma jytisee toimivasti ja Christopher Bensteadin musiikit säestävät menoa hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guy Ritchie's The Covenant, 2023, Fresco Film Services, STX Films, Toff Guy Films

Arvostelu: The First Omen (2024)

THE FIRST OMEN

Ohjaus: Arkasha Stevenson

Pääosissa: Nell Tiger Free, Sônia Braga, Ralph Ineson, Maria Caballero, Nicole Sorace, Tawfeek Barhom, Bill Nighy ja Charles Dance

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Richard Donnerin ohjaama kauhuelokuva Ennustus (The Omen - 1976) oli kehuttu ja Oscar-palkittu menestys, jolle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Kirous (Damien: Omen II - 1978) ja 7 tikaria (Omen III: The Final Conflict - 1981) menestyivät kuitenkin kumpikin edeltäjäänsä huonommin ja saivat lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Neljäs osa Omen IV - Riivaajan paluu (Omen IV: The Awakening - 1991) tehtiin suoraan televisioesitykseen ja se lytättiin täysin, eikä myöskään 6.6.2006 julkaistu uudelleenfilmatisointi The Omen ollut pahemmin kriitikoiden tai leffasarjan fanienkaan mieleen. Vuonna 2016 ilmoitettiin, että tekeillä on uusi Omen-elokuva, jonka olisi tarkoitus toimia esiosana alkuperäisleffalle. Kuvaukset käynnistyivät vasta syksyllä 2022, kun käsikirjoitusta oli työstetty useasti uudestaan ja ohjaajakin vaihtunut Antonio Camposista Arkasha Stevensoniin. Nyt The First Omen saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa todella skeptisenä. Olen nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen Ennustuksen, jota pidän upeana kauhuteoksena. En juuri innostunut, kun kuulin, että sille tehtäisiin esiosa ja uutuuselokuvan kehnot trailerit ovat vain laskeneet odotuksiani. Kävinkin epäileväisenä katsomassa The First Omenin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1971 nunnaksi pyrkivä Margaret Daino muuttaa Roomaan työskennelläkseen orpokodissa opettajana. Siellä hänelle paljastuu kauhistuttava suunnitelma Antikristuksen synnyttämiseksi.

Apple TV+:n Servant-kauhusarjasta (2019-2023) tuttu Nell Tiger Free näyttelee Margaret Dainoa, nuorta amerikkalaisnaista, joka muuttaa Italian pääkaupunkiin Roomaan, haaveenaan toimia opettajana ja sitten nunnana paikallisessa orpokodissa. Free istuu rooliinsa hyvin, tulkiten osaavasti hahmonsa muutosta, kun tälle aluksi aika sinisilmäisenä esitellylle Margaretille alkaa hiljalleen selvitä hirvittävä salaliitto. Free esittää hahmonsa kehittyvää paniikkia oivallisesti, joskin leffasta löytyy yksi kohtaus, jossa hänen antaumuksellinen eläytymisensä muuttuu tahattoman komedian puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sônia Braga orpokotia johtavana abbedissana, Maria Caballero Margaretin kanssa nunnaksi pyrkivänä Luzina, Nicole Sorace orpokodissa asuvana omituisena Carlita-tyttönä, Bill Nighy kardinaali Lawrencena, sekä Ralph Ineson alkuperäisestä Ennustuksesta tuttuna isä Brennanina, joka on ensimmäisenä Antikristuksen synnyttämiseen liittyvän salaliiton jäljillä. Braga sopii passelisti tomeraksi abbedissaksi ja Ineson kanavoi kelvollisesti alkuperäisleffassa Patrick Throughtonin esittämän pappihahmon päämääräisyyttä pysäyttää pahat voimat. Karismaattinen Nighy, sekä vain leffan prologissa piipahtava Game of Thrones -sarjan (2011-2019) näyttelijä Charles Dance ovat kuitenkin harmillisen alikäytetyt osissaan.

Valitettavasti The First Omen ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan epäilykseni kävivät toteen. Kyseessä on turhauttavan laiska yritys rahastaa tunnetun kauhuelokuvasarjan nimellä, turhaakin turhempi esiosa ja ihan ylipäätään vain tylsän geneerinen kauhuräpellys. Elokuva sisältää pari hyvää näyttelijäsuoritusta, ideaa ja yksittäistä kuvaa, mutta siihen se sitten jääkin, eikä minulta juuri positiivista sanottavaa löydy. Erityisesti minua tympi se, kuinka elokuvan tekijöiltä ei löytynyt mitään ymmärrystä alkuperäistä klassikkoa kohtaan ja mikä siinä toimii niin hyvin. Ennustuksen sijaan The First Omenista tulee mieleen ihan muut kauhuleffat, lähinnä viime vuosien aikana ilmestyneet Nunna-rainat (The Nun - 2018-2023). Kaikki samat kolkoilla käytävillä pimeässä hiippailut, sekä muut vastaavat, miljoona kertaa nähdyt jipot löytyy. Lukuun ottamatta paria yllättävänkin karua body horror -hetkeä leffan kauhuosasto on unettavan tylsää seurattavaa.

Yksi elokuvan merkittävimmistä ongelmista on myös sen tarina. The First Omen toimii tosiaan suorana esiosana alkuperäiselle Ennustukselle ja klassikon nähneelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, kuinka uutuuselokuvassa lopulta käy. Mukaan yritetään tuoda pari epätoivoista käännettä ja koukkua, mutta toinen näistä oli mielestäni todella ennalta-arvattava. Toisella taas yritetään pohjustaa mahdollista jatko-osaa tälle. Enkä siis tarkoita Ennustusta, joka jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin tässä leffassa jäädään, vaan sitä sivuavaa lisäosaa. Minä en ainakaan jäänyt odottamaan jatkoa ollenkaan. Mieluummin vain leikin, ettei edes The First Omenia ole olemassa, vähän samaan tapaan kuin teen viime vuonna toista 1970-luvun kauhuklassikon tarinaa jatkaneen Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023) kohdalla.

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui lopulta Arkasha Stevenson, joka oli aiemmin tehnyt yksittäiset jaksot muun muassa sarjoista Legion (2017-2019) ja Brand New Cherry Flavor (2021), mutta joka ei ollut ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Stevensonin ensikertalaisuus näkyy, minkä lisäksi leffa ei herätä tunnetta siitä, että hän olisi pahemmin halunnut kunnioittaa alkuperäisteosta. Stevenson ei saa rakennettua jännittävää ilmapiiriä, vaan hänen kauhuyrityksensä on varsin pitkäveteistä seurattavaa. Asiaa ei auta hänen, Tim Smithin ja Keith Thomasin kehno käsikirjoitus täynnä ideoita, jotka eivät tunnu Ennustukselta yhtään. Leffassa on myös runsaasti kuvastoa, joka ei sovi alkuperäisleffan maailmaan. Mukana on yksi todella komea otos ovelasti aseteltujen kynttilöiden kera, mutta heti perään heivataan todella tökeröitä kamera-ajoja, jotka saivat minut unohtamaan senkin vähän riemun. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraukset äityvät parissa kohtaa toimivan ällöttäviksi. Äänimaailma rakentuu tavanomaisten äkkisäikyttelyjen varaan. Mark Korvenin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen, mutta lopputekstien aikana pauhaava, alkuperäisleffasta tuttu Jerry Goldsmithin säveltämä ja Oscar-ehdokkuuden saanut Ave Satani -kuoro puree edelleen luihin ja ytimiin hyytävyydellään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The First Omen, 2024, 20th Century Studios, Phantom Four Films, Abbey Road Studios, Cattleya, Kiwii

Arvostelu: Monkey Man (2024)

MONKEY MAN

Ohjaus: Dev Patel

Pääosissa: Dev Patel, Sharlto Copley, Pitobash, Sikandar Kher, Vipin Sharma, Ashwini Kalsekar, Sobhita Dhulipala ja Makarand Deshpande

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Monkey Man on Dev Patelin esikoisohjauselokuva. Patel oli jo pidemmän aikaan halunnut näyttää kyntensä ohjaajana ja erityisesti toiminnan puolella. Hän ryhtyi työstämään tarinaa ja kirjoitti sen pohjalta käsikirjoituksen yhdessä Paul Angunawelan ja John Colleen kanssa. Elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Patel joutui vakuuttelemaan tuottajia, jotta nämä eivät peruneet leffan tekoa kokonaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2020, joiden aikana tapahtui jatkuvia takaiskuja, muun muassa rajojen sulkemisen kautta, jolloin leffa täytyi työstää loppuun niillä henkilöillä ja varusteilla, jotka kuvauspaikkana toimivaan Indonesiaan oli saatu. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista Netflixin suoratoistopalvelussa, mutta kun Jordan Peele näki elokuvan, hän innostui siitä niin paljon, että hankki elokuvan Netflixiltä, julkaistakseen sen elokuvateattereissa. Nyt Monkey Man saapuu Suomenkin teattereihin ja itse odotin leffaa innolla. Elokuvan traileri näytti hyvältä ja halusin nähdä, mitä Patel saa aikaan kameran takana. Kävin katsomassa Monkey Manin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen elokuvan ensi-iltaa.

Nyrkkeilyotteluissa Apinamies-nimen saanut mies janoaa kostoa korruptoituneelle poliisipäällikölle, joka murhasi miehen äidin vuosia sitten.

Tähditettyään Oscar-voittajaelokuvaa Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire - 2008), Dev Patel on esiintynyt vähän joka sortin genressä komediasta draamaan, scifiin ja fantasiaan. Nyt Patel kokeilee onneaan toimintaelokuvassa, eikä vain kameran edessä, vaan myös sen takana ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana. Patel on näyttänyt jo ensiesiintymisestään asti lahjojaan näyttelijänä ja nyt hän säväyttää vielä aiempaakin enemmän. Kameran edessä hän on todella tiukassa vedossa "Apinamiehenä" nyrkkeilyotteluissa tunnettuna heppuna, joka janoaa kostoa, nähtyään lapsena äitinsä murhan. Patel tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista sinnikkyyttä ja miehen kostoreissulle lähtee kiinnostuneena mukaan. Patel pärjää taitavasti myös toimintakohtauksissa, onhan hänellä kamppailulajitaustaa nuoresta pitäen. Leffan teko kuitenkin vaati myös veronsa ja Patel joutui sairaalaan muun muassa murtuneen käden ja revähtäneen olkapään takia.

     Elokuvassa nähdään myös Sikander Kher "Apinamiehen" koston kohteena, poliisipäällikkö Rana Singhinä, Sharlto Copley nyrkkeilyotteluita järjestävänä Tigerinä, Ashwini Kalsekar yökerhoa pyörittävänä Queeniena, Pitobash kerholla työskentelevänä moottoriturpaisena Alphonsona, Makarand Deshpande kyseenalaisena rauhaguru Baba Shaktina ja Vipin Sharma opettavana Alphana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Copley riemastuttavasti revittelevänä Tigerinä. Rana-pahishahmo jää aika yksiulotteiseksi, mutta Kher on sopivan roistomainen roolissa.

Koomikkona ja ohjaajana tunnettu Jordan Peele pääsi näkemään Monkey Manin reippaasti ennakkoon ja hän innostui elokuvasta niin paljon, että vaati sille teatterijulkaisua. Peelen mukaan kyseessä on yksi parhaista debyyttiohjauksista, joita hän on nähnyt, enkä ihmettele hänen puheitaan. Monkey Man on todella hyvä, likimain loistava toimintaelokuva, joka kaipaisi vain hieman tiivistämistä. Muuten kyseessä on vaikuttava esikoistyö, joka tarjoaa ehtaa nannaa väkivaltaisen toiminnan ystäville. Elokuvan tappelut eivät ole mitään tavanomaista Hollywood-höttöä, vaan turpaanveto tuntuu katsomossa saakka. Meno on brutaalia, veri roiskuu ja parissa kohtaa ihmisiä pistetään hengiltä kekseliäin tavoin.

Elokuvan juoni on periaatteessa aika tyypillistä peruskauraa kostotarinoiden joukossa, joskin pidin siitä, että "Apinamies" kehittyy taistelijana leffan mittaan, eikä aloita matkaansa supertappajana, kuten vaikkapa John Wick (johon leffassa viitataan). Ensimmäisellä puoliskolla päähahmo jopa ottaa enemmän turpiinsa kuin antaa. Huomattavimmin Monkey Man erottuu Intia-aspektinsa myötä. Intialaista kulttuuria, uskomuksia ja luokkaeroja nostetaan hyvin esille. Jo alkupäässä nähtävä maisemakuva, jossa pelkkä silta erottaa likaiset slummialueet säihkyvästä pilvenpiirtäjien ryppäästä, sanoo paljon. Leffan puolivälin syventyminen tähän kaikkeen on päähahmolle tärkeää, mutta samalla hidastuva kerronta menettää hieman otettaan katsojasta ensimmäisten, todella koukuttavien 45 minuutin jälkeen. Onneksi loppuhuipennus on kuitenkin jälleen odottamisen arvoista mättöä.

Hollywoodin toimintarainojen sijaan Dev Patel on selvästi saanut inspiraationsa enemmän The Raid: Redemptionin (2011) kaltaisista tykittelyistä. Patelin ohjaus toiminnan aikana on kaunistelematonta rujoutta, mutta hän tuo myös muita puolia pidempien, rauhallisten osioiden kautta. Patelin käsikirjoitus yhdessä Paul Angunawelan ja John Colleen kanssa antaa toimivat raamit tylylle tykitykselle. Vaikka leffa kaipaisikin hieman tiivistämistä ja kameratyöskentely voisi parissa kohtaa rauhoittua enemmän, on Monkey Man teknisesti tyylikkäästi tehty. Kun kuvauspaikkana toimineessa Indonesiassa suljettiin rajoja, ei paikalle pystytty lähettämään uutta kuvauskalustoa rikkoutuneen tilalle, minkä johdosta osa otoksista kuvattiin lopulta Patelin omalla puhelimella. Lavasteet ovat hienot ja korostavat eroa köyhien ja rikkaiden välillä. Maskeeraajat ovat päässeet peittämään hahmot ikäviin ruhjeisiin ja vammoihin. Erikoistehosteita hyödynnetään maltillisesti ja oivallisesti. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja Jed Kurzelin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monkey Man, 2024, Universal Pictures, BRON Studios, Monkeypaw Productions, Creative Wealth Media Finance, Lost Winds Entertainment, Lucky Elephant Media, Minor Realm, S'YA Concept, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Ghostbusters: Frozen Empire (2024)

GHOSTBUSTERS: FROZEN EMPIRE

Ohjaus: Gil Kenan

Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters (2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.

Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.

Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.

Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.

Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.

Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films