Arvostelu: Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994)

NUIJA JA TOSINUIJA

DUMB AND DUMBER

Ohjaus: Peter Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Lauren Holly, Mike Starr, Karen Duffy, Charles Rocket, Teri Garr, Victoria Rowell, Cam Neely, Harland Williams, Hank Brandt, Brad Lockerman, Lin Shaye, Felton Perry ja Brady Bluhm

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Dumb and Dumber, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija on Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva. Farrellyn veljekset Peter ja Bobby olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa Hollywoodin oven väliin ja päästä tekemään elokuvia. He saivat ideansa hölmöjen kaverusten matkasta läpi New Line Cinemalla. Päärooleihin oli aluksi ehdolla muun muassa Steve Martin ja Martin Short, sekä Nicolas Cage ja Gary Oldman, mutta lopulta rooleihin palkattiin nousuaan tähteyteen tekevä Jim Carrey ja draamarooleista tunnettu Jeff Daniels. Studio ei ollut aluksi halukas Danielsin palkkaamiseen, mutta Farrellyn veljesten vaatimuksesta studio suostui, kunhan Daniels saisi pienehkön palkkion. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja lopulta Nuija ja tosinuija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys lippuluukuilla, mutta sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, toisten kehuessa leffaa hulvattomaksi ja toisten tuomitessa elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista. Itse näin Nuijan ja tosinuijan ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt joitain vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella Nuijan ja tosinuijan.

Latvasta lahot kaverukset Lloyd Christmas ja Harry Dunne lähtevät matkalle Aspeniin, palauttamaan mysteeristä matkasalkkua Lloydin tapaamalle naiselle, joka unohti salkkunsa lentokentälle. Lloydilla ja Harrylla ei ole kuitenkaan aavistustakaan, mihin ovat sotkeutuneet.

Vuosi 1994 esitteli maailmalle Hollywoodin uusimman ja kenties suurimman komediatähden, Jim Carreyn. Ensin alkuvuodesta ilmestyi Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), sitten kesällä teattereihin saapui The Mask - naamio (The Mask - 1994) ja lopulta joulukuussa julkaistiin vielä Nuija ja tosinuija. Pian Carreyn nimi oli kaikkien huulilla, niin hyvässä kuin pahassa. Omasta mielestäni Ace Ventura on kelpo hömppä, joka ei kuitenkaan naurata enää yhtä paljon kuin lapsena ja The Mask - naamio taas on erittäin mainio leffa. Vaikka se olikin Carreyn 1994-elokuvista menestynein, omissa silmissäni Carrey räjäytti potin Nuijalla ja tosinuijalla, joka on oma suosikkini miehen komedioista. Jeff Daniels taas oli tuossa kohtaa tunnettu lähinnä draamarooleista ja vuonna 1994 hänen toinen elokuvaroolinsa olikin Keanu Reevesin tähdittämässä toimintaleffassa Speed - kuoleman kyydissä (Speed). Siitä huolimatta, että studio tarjosi minimaalista palkkiota ja jopa hänen agenttinsa varoitteli, että Nuija ja tosinuija voisi pilata hänen uransa, Daniels suostui elokuvaan. Carrey ja Daniels esittävät Lloyd Christmasia ja Harry Dunnea, parhaita kavereita, joita elämä on riepotellut jo pitkään ja joita ei ole siunattu erityisen korkealla älykkyysosamäärällä. Kun limusiinikuskin hommia tekevän Lloydin asiakas, miehen mielestä maailman kaunein nainen Mary Swanson (Lauren Holly) vaikuttaisi unohtaneen salkkunsa lentokentälle, kaksikko lähtee matkalle halki Yhdysvaltojen, kohti Coloradon osavaltiossa sijaitsevaa Aspenia, palauttamaan salkkua. Carrey ja Daniels muodostavat aivan mahtavan duon, jonka matkalle lähtee ilomielin. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja heillä on selvästi ollut hulvattoman hauskaa leffaa tehdessään. Täystollot kaverukset eivät toki ole mikään uusi juttu komedioissa ja legendaaristen Ohukaisen ja Paksukaisen lisäksi heitä on nähty myös Bill & Ted -leffoissa (1989-2020) ja Wayne's Worldeissa (1992-1993). Lloyd ja Harry ovat kuitenkin omat suosikkini tomppelikaksikoista.

Nuijan ja tosinuijan teho ei ole hälvennyt vuosien varrella minnekään. Ace Ventura - lemmikkidekkari jätti minut hieman kylmäksi, kun katsoin sen aiemmin tänä vuonna sen 30-vuotisjuhlaa varten, jännitin, että noinkohan myös tämä toinen näistä lapsena intoilemistani Carrey-elokuvista osoittautuisi pettymykseksi aikuisiällä katseltuna. Ja mitä vielä, heti ensiminuuteista lähtien nauroin makeasti, vedet silmissä ja lähes vatsa kipeänä. Jo tarkoituksellisesti väärin kirjoitetut alkutekstit huvittavat. Kyseessä on suorastaan nerokas elokuva kaikessa tyhmyydessään ja yksi omista ehdottomista pöljäkomediasuosikeistani Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) ja Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ohessa. Elokuva levittää heti alussa kunnon hymyn kasvoille ja tarjoaa roppakaupalla hupia tunnin ja kolmen vartin kestossaan. Ja jos hymyä ei löydy heti leffan alkupäässä, niin sitten voi suosiolla jättää Nuijan ja tosinuijan väliin ja siirtyä johonkin muuhun.

Harryn ja Lloydin matka nappaa heti mukaansa ja se on täynnä toinen toistaan hassumpia ja muistettavampia kommelluksia, jotka niin kihelmöivät nauruhermoja kuin saavat häpeämään silmät päästään. On veikeää, kun katsojalle avataan Maryn unohtaman salkun saloja ja mitä kaikkea siihen liittyy, mutta nämä täystohelot eivät tunnu tajuavan yhtään, mistä on kyse. Tarina on yllättävänkin vakuuttavasti rakennettu ja se vain tiukentaa otettaan, kun Lloydin ja Harryn puuhat herättävät väärien ihmisten huomion. Yhtäkään tylsää hetkeä leffasta ei löydy, vaan se viihdyttää ja riemastuttaa täysillä lopputeksteihin asti. Nuijan ja tosinuijan voisi pistää pyörimään heti perään uudestaan ja se naurattaisi edelleen yhtä lujaa.

Pitkän yritysprosessin jälkeen elokuvanteosta innostuneet Farrellyn veljekset Peter ja Bobby pääsivät Hollywoodiin Nuijan ja tosinuijan kautta. Veljekset ovat käsikirjoittaneet leffan yhdessä Bennett Yellinin kanssa, Peter Farrellyn toimiessa myös ohjaajana. Farrellyt ja Yellin ovat kehitelleet useita lystikkäitä juttuja ja repliikkejä, joista monista on ymmärrettävästi muodostunut esimerkiksi meemejä vuosien varrella. Leffa on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä Harryn koiramaisen auton kanssa, joka on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ikonisimmista menopeleistä vaikkapa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan (Back to the Future - 1985) DeLorean-aikakoneen, Riemukuplan (The Love Bug - 1968) Herbien, Tim Burtonin Batmanin (1989) Lepakkoauton, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) Ecto-1:n ja 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) Aston Martinin kanssa. Äänimaailma on myös oivasti tehty ja niin Todd Rundgrenin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt kappaleet säestävät matkaa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber, 1994, New Line Cinema, Motion Picture Corporation of America

Arvostelu: Million Dollar Baby (2004)

MILLION DOLLAR BABY

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Hilary Swank, Morgan Freeman, Jay Baruchel, Mike Colter, Brian F. O'Byrne, Anthony Mackie, Lucia Rijker, Margo Martindale, Michael Peña, Riki Lindhome, Marcus Chait ja Benito Martinez

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Million Dollar Baby perustuu nyrkkeilyvalmentaja F.X. Toolen, eli Jerry Boydin tarinoihin, jotka hän julkaisi vuonna 2000 kokoelmassaan Rope Burns: Stories from the Corner. Paul Haggis kynäili tarinaa nyrkkeilijästä jo 1990-luvulla, mutta häneltä kesti useampi vuosi, ennen kuin hän sai kaupattua käsikirjoituksensa. Clint Eastwood hyppäsi projektiin niin näyttelijäksi kuin ohjaajaksi, mutta silti kesti muutama vuosi lisää, ennen kuin Warner Bros. Pictures ja Lakeshore Entertainment tekivät diilin, jossa he yhdistäisivät taloudelliset voimansa rahoittaakseen elokuvan. Päärooliin palkattiin Hilary Swank, joka treenasi hullun lailla rooliaan varten ja sai jopa stafylokokki-infektion harjoitustensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Million Dollar Baby sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 5. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan ja miessivuosan palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan ja ohjauksen palkinnot, minkä lisäksi se sai jopa Grammy-ehdokkuuden parhaasta elokuvamusiikista. Itse katsoin elokuvan ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Million Dollar Babyn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Maggie Fitzgerald haaveilee urasta nyrkkeilijänä ja saa lopulta taivuteltua iäkkään ja äksyn Frankie Dunnin valmentamaan häntä. Aluksi Maggieta ylenkatsova Frankie saa pian huomata naisen lahjat kehässä.

Hilary Swank yritti jo 1990-luvulla onneaan urheiluelokuvien parissa, tähdittäessään huonon vastaanoton niin lippuluukuilla kuin kriitikoiden arvosteluissa saanutta Karate Kid saa seuraajan -leffaa (The Next Karate Kid - 1994). Kymmenen vuotta myöhemmin hän pääsi tähdittämään Million Dollar Babya ja tekikin uransa tähän mennessä parhaan ja muistettavimman roolityön, josta Swank voitti täysin ansaitusti lukuisia palkintoja. Swank näyttelee Mary Margaret Fitzgeraldia tai ihan vain Maggieta, joka haaveilee urasta nyrkkeilijänä. Aiempaa kokemusta hänellä ei ole, mutta sitäkin enemmän sisua, sinnikkyyttä, päättäväisyyttä ja halua todistaa kykynsä. Swank on erinomainen roolissaan, antautuessaan täysillä roolinsa vietäväksi.

     Vähintään yhtä merkittävässä osassa on myös lännenelokuvista tuttu Clint Eastwood, joka näyttelee nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunnia. Aluksi Frankie vain pudistelee päätään Maggielle, joka alkaa käydä hänen salillaan, mutta heltyy lopulta antamaan tälle vinkkejä, kun Maggie kerta toisensa perään pyytää tältä valmennusta. Eastwood on myös hyvässä vedossa, tarjotessaan tässä parhaan roolityönsä ainakin viimeiseen 30 vuoteen. Häneltä löytyy karismaa ja kurtistelevien kulmiensa takaa tuijotteleva Eastwood on jo muodostunut ikoniseksi näyksi. Hän tuo kuitenkin lämpimämpää ja herkempää puolta esille tarinan edetessä, syventäen hahmoaan hyvin.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Morgan Freeman entisenä nyrkkeilijänä Scrapsina, joka auttaa Frankieta, nykyään huomattavasti tunnetummat Jay Baruchel, Mike Colter, Anthony Mackie ja Michael Peña muina nyrkkeilijöinä Frankien salilla, Brian F. O'Byrne Frankien kirkon pappina, sekä Margo Martindale Maggien vaikeana äitinä ja Riki Lindhome ja Marcus Chait Maggien tympeinä sisaruksina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, erityisesti Freeman, joka istuu myös elokuvan kertojaääneksi täydellisesti. Baruchel taas on veikeä itsestään liikoja luulevana ja itseään Dangeriksi kutsuvana pyrkyrinuorena.

Ei ole mikään ihme, että Million Dollar Babya on kehuttu vuolaasti sen ilmestymisestä lähtien ja että elokuva nappasi eri gaaloissa useampia palkintoja. Kyseessä on hieno urheiludraama ja nyrkkeilyelokuvien parasta antia sitten genren suurimpien klassikkoedustajien Rockyn (1976) ja Kuin raivon härän (Raging Bull - 1980). Se on todella inspiroiva teos, minkä lisäksi se onnistuu välttelemään urheiluelokuvien kaavamaisuuden perisynnin. Harvoin urheiluelokuvat pääsevät yllättämään loppusuoransa ratkaisuissa niin paljon kuin Million Dollar Baby. Loppuratkaisu on elokuvan ilmestymisestä lähtien kerännyt ristiriitaisia mielipiteitä. Menemättä sen tarkemmin juonipaljastuksiin, sanon vain, että itse pidän filmistä ihan loppuun saakka, vaikka hahmojen teot muuttuvatkin moraalisesti kyseenalaisiksi.

Vielä Maggien nousua nyrkkeilijänä kiinnostavampaa seurattavaa ovat hahmojen väliset suhteet. Frankie ei aluksi näe naisessa mitään potentiaalia, mutta alkaa hiljalleen lämmetä tälle ja kaksikon välille muodostuu hiljalleen luja yhteys. Perheestään etääntynyt Maggie ja perheensä hylkäämä Frankie löytävät toisistaan uudet isä- ja tytärhahmot. Tämän lisäksi Maggien perhedraama on onnistuneesti työstetty, kun taas iäkkäiden ja kaiken nähneiden Frankien ja Scrapsin väliset keskustelut tuovat mukaan hyvää huumoria. Kun hahmot ovat näin vahvoja, katsoja uppoutuu täysin heidän kertomuksensa vietäväksi. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee nopeasti ja lopulta tunnepuolikin iskee lujaa.

Sen lisäksi, että Eastwood vakuuttaa kameran edessä, hän tekee saman myös kameran takana. Hänen ohjauksensa on taidokasta ja hän saa näyttelijät pistämään parastaan. Nyrkkeilyotteluista hän tekee tylyjä ja jännittäviä. Eastwood vastaa myös elokuvan musiikeista ja hänen herkät sävellyksensä toivat hänelle jopa Grammy-ehdokkuuden. Paul Haggisin käsikirjoitus on vahva hahmoja ja heidän välisiä dialogeja kuin myös tarinan kuljetusta myöten. Haggis hyödyntää kertojaääntä toimivasti, perustellenkin sen olemassaolon leffan loppupäässä. Million Dollar Baby on teknisiltä ansioiltaakin onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja nyrkkeilymatseissa maskeeraajat pistävät parastaan. Ääniefektit tehostavat myös otteluita, nyrkkien iskujen pamahtaessa tuntuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Million Dollar Baby, 2004, Warner Bros., Lakeshore Entertainment, Malpaso Productions, Ruddy Productions, Epsilon Motion Pictures, StudioCanal

Arvostelu: Piece by Piece (2024)

PIECE BY PIECE

Ohjaus: Morgan Neville

Pääosissa: Pharrell Williams, Morgan Neville, Chad Hugo, Shae Haley, N.O.R.E., Gwen Stefani, Jay-Z, Kendrick Lamar, Timbaland, Busta Rhymes, Missy Elliott, Snoop Dogg, Tyler the Creator ja Justin Timberlake

Genre: animaatio, dokumentti

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: S

Piece by Piece on animoitu elämäkertadokumentti muusikko Pharrell Williamsin elämästä ja urasta. Kappaleiden Happy ja Get Lucky noustua jättihiteiksi 2010-luvun alussa, Williamsin manageri ehdotti Williamsille, että tämä työstäisi itsestään elämäkertaleffan. Williams kiinnostui ideasta, mutta halusi toteuttaa projektin poikkeuksellisella tavalla, sillä häntä ei innostanut tehdä mitään samalla tavalla kuin muut tekivät. Hän sai dokumentintekijä Morgan Nevillen kiinnostumaan elokuvan ohjaamisesta ja yhdessä he päättivät työstää leffan legoanimaationa. The Lego Group innostui ajatuksesta ja ryhtyikin yhteistyöhön, suunnitellen uudenlaisia palikoita elokuvaa varten. Suuri osa äänitöistä nauhoitettiin etäältä koronaviruspandemian aikana, samalla kun animaattorit ryhtyivät hommiin. Piece by Piece sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa ja nyt leffa saapuu myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, että lukuun ottamatta Happy-biisiä, minulla ei ollut mitään tietoa Pharrell Williamsista, enkä siis pahemmin kiinnostunut, kun kuulin, että hänestä on tulossa oma elokuvansa. Mutta kun kuulin, että leffa on legoanimaatio, halusin välittömästi nähdä sen, koska rakastan legoja. Kävinkin uteliain mielin katsomassa Piece by Piecen sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Pharrell Williams käy läpi elämäänsä ja uraansa, aina Virginia Peachin halvalta asuinalueelta yhdeksi 2000-luvun menestyneimmistä musiikintekijöistä.

Kuten jo kerroin, Pharrell Williams ei ollut nimenä kovinkaan tuttu minulle. Tiesin hänet lähinnä Itse ilkimys 2:a (Despicable Me 2 - 2013) varten tehdystä Happy-kappaleesta, joka soikin kymmenisen vuotta sitten radiossa kaiken aikaa. Pidän myös Get Lucky -biisistä, joskin tiesin sen pääasiassa Daft Punkin työnä. Enpä ollutkaan tajunnut, miten iso vaikutus miehellä on ollut musiikkialalla jo vuosia ja kuinka moni hittibiisi onkaan edes jollain tapaa syntynyt hänen kynästään. Williamsista tuli haluttu nimi alalla, koska häntä ei pahemmin kiinnostanut tehdä samaa kuin kaikki muutkin, vaan hän päätti luoda oman soundinsa. Kun hänelle siis kymmenisen vuotta sitten esitettiin idea elämäkertaleffasta, mies totesikin, että jos sellainen tehdään, se ei saa olla samanlainen kuin muut vastaavat.

Artisteista kertovista elämäkertaleffoista on viimeisen kymmenen vuoden aikana muodostunut kunnon juttunsa ja niin Queenista, Elviksestä, Elton Johnista, David Bowiesta, Amy Winehousesta kuin pian myös Robbie Williamsista ja Michael Jacksonista on tehty omat elokuvansa. En yhtään ihmettele, että Pharrell Williams on halunnut erottua massasta ja hän nostatti taatusti useammatkin kulmakarvat, kun hän totesi haluavansa tehdä leffan animaationa ja vieläpä legoilla toteutettuna. Yllättävää kyllä, homma toimii ja pääasiassa vieläpä todella hyvin. Legoanimaatio ei ole halpa kikka, vaan kekseliäs tapa näyttää maailmaa Williamsin lapsenomaisten ja mielikuvituksellisten silmien kautta, lähtien siitä, miten mies visualisoi musiikin ympärillään.

Vaikkei tietäisikään Pharrell Williamsista juuri mitään tai pahemmin edes välittäisi hänen musiikistaan, voi Piece by Pieceä silti suositella, sillä kyseessä on varsinainen hyvän mielen teos, kekseliäs ja inspiroiva. Se yhdistelee lystikkäästi elämäkertakerrontaa dokumentaarisuuteen, tarjoaa runsaasti huumoria, sekä kauniita ja liikuttaviakin hetkiä. Puolessatoista tunnissa kerrottu Williamsin ryysyistä rikkauksiin -tarina pitää pääasiassa hyvin mukanaan. Faneille taas on luvassa aikamoista nannaa, sillä tuttujen (ja leffaa varten tehtyjen) biisien ohella elokuvan näyttelijäkaarti koostuu tutuista artisteista, jotka ääninäyttelevät itseään. Itse Pharrell Williamsin lisäksi leffassa kuullaan muun muassa Jay-Z, Gwen Stefani, Kendrick Lamar, Busta Rhymes, Timbaland, Snoop Dogg ja Justin Timberlake.

Visuaalisesti Piece by Piece on näyttävä, eikä uskoisi, että leffa tehtiin vain kuudellatoista miljoonalla dollarilla, kun aiemmat teattereissa esitetyt Lego-elokuvat ovat maksaneet useita kymmeniä miljoonia. Animaatiojälki on erinomaista ja legofanina olin tietty innostunut, että leffa todella on tehty rakennuspalikoista, heti Universalin logosta lähtien. Animaattorit onnistuvat visualisoimaan tyylikkäästi Williamsin ajatuksenjuoksua ja kuinka hän näkee musiikin valoina, väreinä ja konkreettisina, käsinkosketeltavina asioina.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Piece by Piece, 2024, Focus Features, Tremolo Productions, The LEGO Group, Motion Picture Association, Pure Imagination Studios, Tongal, i am OTHER

Arvostelu: Woman of the Hour (2023)

WOMAN OF THE HOUR

Ohjaus: Anna Kendrick

Pääosissa: Anna Kendrick, Daniel Zovatto, Tony Hale, Nicolette Robinson, Autumn Best, Pete Holmes, Matt Visser, Jedidiah Goodacre, Kathryn Gallagher ja Kelley Jackle

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Woman of the Hour perustuu tositapahtumiin sarjamurhaaja Rodney Alcalan osallistumisesta deittiohjelmaan vuonna 1978. Ian McDonald kiinnostui tapauksesta ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen "Rodney and Sheryl", joka kiersi pitkään netissä Mustalla listalla suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Netflix nappasi projektin ja aluksi Chloe Okuno valittiin ohjaajaksi, mutta Okuno jätti lopulta projektin, jolloin päärooliin valittu Anna Kendrick päätti kokeilla onneaan ohjaamisen parissa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "The Dating Game" ja Woman of the Hour sai maailmanensi-iltansa jo syyskuussa 2023 Toronton elokuvajuhlilla. Kunnon julkaisua on kuitenkin jouduttu odottamaan jopa vuosi. Yhdysvalloissa leffa pistettiin suoraan Netflixiin tämän vuoden lokakuussa, mutta Suomessa saimme elokuvan ihan teattereihin. En ollut tietoinen Alcalan tapauksesta, mutta kiinnostuin elokuvan premissistä, minkä lisäksi halusin nähdä, kuinka Kendrick pärjää kameran takana. Kävinkin katsomassa Woman of the Hourin heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1978 Sheryl Bradshaw yrittää saada itsensä läpi Hollywoodissa, mutta tuloksetta. Epätoivoisena oljenkortena hän hyväksyy keikan deittiohjelmassa, jossa hänen täytyy valita seuralainen kolmesta miehestä, tietämättä näiden ulkonäköä. Sheryl ei myöskään tiedä, että yksi näistä miehistä on seuraavaa uhriaan etsivä sarjamurhaaja Rodney Alcala.

Elokuvan pääroolissa nähdään tosiaan Anna Kendrick, jota olen pitänyt aina kelpo näyttelijänä ja sama jatkuu myös tässä. Kendrick näyttelee Sheryl Bradshaw'ta joka yrittää parhaansa mukaan breikata Hollywoodissa, mutta hän tulee kerta toisensa perään torjutuksi. Rahapulassa Sheryl päättää lopulta hyväksyä työkeikan deittiohjelma The Dating Gamen vieraana, tietämättä, että kyseessä voi olla erittäin kohtalokas päätös... Kendrick on roolissaan mainio, etenkin kun hänen hahmonsa rupeaa vihdoin keräämään rohkeuttaan ja yrittää ottaa laimean ohjelman omiin käsiinsä.

     Leffan todellisen vaikutuksen tekee kuitenkin Daniel Zovatto, jonka olen nähnyt aiemminkin, mutta joka ei ole ennen jättänyt oikein mitään vaikutusta. Tässä Zovatto onnistuu kuitenkin olemaan todella mieleenpainuva. Hän näyttelee siis Rodney Alcalaa, 1970-luvulla toiminutta sarjamurhaajaa, joka otti kohteekseen pääasiassa nuoria naisia. Zovatto esittää lahjakkaasti hahmonsa kahta eri puolta. Hän osaa olla äärimmäisen hurmaava, saaden katsojan ymmärtämään, miksi naiset ensiksi lumoutuvat tästä täysin. Mutta sitten Zovatto tuo Rodneyn toisen puolen esille, muuttuen silmänräpäyksessä hyytäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hale The Dating Gamea juontavana Edinä, Matt Visser ja Jedidiah Goodacre ohjelman kahtena muuna mieskandidaattina, Pete Holmes Sherylin naapurina Terrynä, sekä Nicolette Robinson, Autumn Best ja Kathryn Gallagher Rodneyn muina uhreina. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot osissaan, erityisesti Best karkurityttönä, joka sattuu epäonnekseen törmäämään Rodneyyn.

Woman of the Hour oli itselleni hieman ristiriitainen katselukokemus, josta löytyi runsaasti kehuttavaa, mutta myös joitain selkeitä kritiikin aiheita, mitkä estivät leffaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Näyttelijät ansaitsevat kiitosta, kaikkien suorittaessa hommansa taitavasti läpi leffan. Elokuvan ilmapiiri on myös pääasiassa kohdillaan ja useat kohtaukset ovat onnistuneen ahdistavia - jopa näin miehenä, joka ei ole joutunut kokemaan sellaista ahdistelua, mitä leffassa näytetään ja mitä suurin piirtein jokainen nainen joutuu valitettavasti kokemaan elämässään. Elokuva on aiheensa kannalta hyvin ajankohtainen ja vaikka se sijoittuukin lähes 50 vuoden päähän menneisyyteen, eivät asiat ole juuri muuttuneet. Sen lisäksi, että leffa on kiinnostava tosi rikos -tarina, on se myös hyvä kuvaus järjestelmällisestä naisvihasta, jonka avulla Rodney pystyi toimimaan vuosia jäämättä kiinni ja jopa osallistumaan miljoonien katsojien seuraamaan televisio-ohjelmaan noin vain.

Elokuvan selkein vika on kuitenkin sen hieman kömpelö rakenne. Oli kyse käsikirjoituksesta tai leikkauksesta, leffan kerronta hyppii töksähdellen edestakaisin ajassa. Päätarina kertoo Sherylin osallistumisesta The Dating Gameen, mutta sen lisäksi leffa ujuttaa sekaan muiden naisten kohtaamisia Rodneyn kanssa. Lopputulos tuntuu kuin palapeliltä, jonka palat on pistetty väärille paikoille. Kokonaiskuvan voi erottaa, mutta jokin on silti vinksallaan. Leffa myös kokee vaikeuksia viedä nämä erilaiset juonikuviot päätökseensä, lähtien Sherylin kertomuksesta, joka loppuu kuin seinään.

Anna Kendrick hoitaa tonttinsa myös kameran takana osaavasti. Ohjaajana hän rakentaa pätevästi tunnelmaa ja saa näyttelijänsä antamaan kaikkensa. Woman of the Hour on teknisiltä ansioiltaankin pääasiassa oivallinen, vaikka leikkausta olisi voinut miettiä uudestaan. Elokuva on hyvin kuvattu ja taidokkaat lavastajat ja puvustajat herättävät 1970-luvun lopun onnistuneesti takaisin henkiin. Äänimaailma on hyvin rakennettu. Vielä Dan Romerin ja Mike Tuccillon tunnelmoivia musiikkeja väkevämpää on kuitenkin lähes totaali hiljaisuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Woman of the Hour, 2023, AGC Studios, Vertigo Entertainment, BondIt Media Capital, BoulderLight Pictures

Arvostelu: Vaiana 2 (Moana 2 - 2024)

VAIANA 2

MOANA 2

Ohjaus: David Derrick Jr., Jason Hand ja Dana Ledoux Miller

Pääosissa: Auli'i Cravalho, Dwayne Johnson, Rose Matafeo, Hualālai Chung, David Fane, Khaleesi Lambert-Tsuda, Temuera Morrison, Nicole Scherzinger, Rachel House, Gerald Ramsey, Awhimai Fraser ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Vaiana (Moana - 2016) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan sijaan Disney ilmoitti tekevänsä televisiosarjan, joka oli tarkoitus julkaista Disney+ -palvelussa vuonna 2023. Kuitenkin tämän vuoden alussa Disneyn johtaja Bob Iger paljasti, että sarja on sittenkin työstetty uudestaan elokuvan muotoon. Nyt Vaiana 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut sitä uteliaana. Pidän ensimmäisestä osasta ja koin, että sille voitaisiin ihan hyvin tehdä jatkoa. Olen kuitenkin ollut hieman huolestunut, pohtien näkyykö lopputuloksesta, että se oli alun perin suunniteltu sarjaformaattiin? Kävin silti varsin positiivisin mielin katsomassa Vaiana 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vaiana lähtee uuteen seikkailuun, löytääkseen meren kansat yhdistävän Motufetūn saaren ja rikkoakseen merijumala Nalon langettaman kirouksen.

Kahdeksan vuotta sitten maailmalle esitelty Vaiana (äänenä Auli'i Cravalho) ei ollut mikään Disneylle tyypillinen naishahmo, urheasta prinssistä haaveileva prinsessa, vaan ehta seikkailija, joka halusi seilata merten halki. Palautettuaan Te Fitin sydämen, Vaianaa juhlitaan nyt kotikylässään sankarina. Se ei kuitenkaan saa häntä asettumaan aloilleen, vaan ei aikaakaan kun meri ja seikkailut kutsuvat taas. Vaiana on edelleen innostava hahmo, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Nuori nainen pyrkii nyt löytämään myyttisen Motufetūn saaren, jonka sanotaan voivan yhdistää merten kansat.

     Vaiana ei kuitenkaan lähde matkalleen yksin ja sen lisäksi, että mukaan tarttuvat vanhat tutut puolijumala Maui (Dwayne Johnson) ja eläinkaverit Pua-possu ja Heihei-kukko, elokuvassa nähdään uusiakin tuttavuuksia, kuten Mauita yli kaiken idolisoiva Moni (Hualālai Chung), erilaisia keksintöjä virittelevä Loto (Rose Matafeo), sekä äksy ja iäkäs farmari Kele (David Fane). Vastaansa hahmot saavat merijumala Nalon, joka haluaa hallita ihmisiä eristämällä kansat toisistaan ja tekemällä meristä vaaralliset. Maui on jälleen lystikäs veikkonen ja Heihei tarjoaa taatusti monille parhaat naurut, vaikka latvasta todella lahon kukon vitsi alkaakin jo olla nähty. Uusi trio ajaa menevästi asiansa, mutta eipä minua olisi juuri haitannut, vaikka tämäkin seikkailu olisi tapahtunut lähinnä Vaianan ja Mauin toimesta.

Vaiana 2:sta ei onneksi huomaa, että sitä työstettiin alun alkaen televisiosarjaformaattiin, eikä se myöskään tunnu suoraan kotikatseluun tehdyltä, millaisia monet Disneyn hittianimaatioiden jatko-osat ovat olleet. Elokuva ei yllä ensimmäisen Vaianan tasolle, osittain sen takia, että elokuva toistaa hieman latteasti joitain ykkösosassa nähtyjä juttuja, tuomatta niihin juuri mitään omaa, mutta kyseessä on silti mainio ja viihdyttävä uusi meriseikkailu, jonka luulisi miellyttävän ensimmäisen osan faneja. Uusi seikkailu on selvää jatkoa sille, mihin ykkösosassa jäätiin ja se nappaa menevästi mukaansa, pitäen hyvin otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Luvassa on tälläkin kertaa niin hauskoja kommelluksia kuin myös vauhdikkaita ja jännittäviä tilanteita ja kohtaamisia merellä asuvien erilaisten otusten kanssa. Hieman jäin tosin kaipaamaan mielikuvituksellisempaa menoa ja kakamora-piraattien paluun sijaan olisin toivonut, että elokuvaan olisi keksitty joku uusi, vekkuli kansa.

Ensimmäisen elokuvan tapaan Vaiana 2:kin on musikaali. Mark Mancina ja Opetaia Foa'i palaavat työstämään lauluja, saaden seurakseen Abigail Barlow'n ja Emily Bearin. Nelikon työstämät biisit vievät pääasiassa hyvin mukanaan, vaikka osa lauluista ei jääkään mieleen. Ensimmäisen Vaiana-elokuvan tapaan parhaat kappaleet ovat jatko-osassakin Vaianan seikkailujen perään haikaileva laulu, tällä kertaa mahtipontinen Beyond, jossa Cravalho todella pääsee esittelemään taitojaan ja Mauin oma veikeä korvamato, tällä kertaa tsemppibiisi Can I Get A Chee Hoo?, joka jää taatusti soimaan päässä.

Visuaalisesti Vaiana 2 on jälleen upea taidonnäyte Disneyn animaattoreilta. Animaatiojälki on tarkkaa ja Oseanian meri vehreine saarineen on tälläkin kertaa kertakaikkisen kaunis ilmestys. Elokuva on ihastuttavan värikäs. Hauskan näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja Mauin muodonmuutoskykyä esitellään taas lystikkäin tavoin. Laulujen lisäksi äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu ääniefektejä ja Mancinan ja Foa'in säveltämiä melodioita myöten.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moana 2, 2024, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, The Walt Disney Company, Walt Disney Animation Canada, Disney Television Animation

Arvostelu: Heretic - Epäuskoinen (Heretic - 2024)

HERETIC - EPÄUSKOINEN

HERETIC

Ohjaus: Scott Beck ja Bryan Woods

Pääosissa: Chloe East, Sophie Thatcher, Hugh Grant, Topher Grace ja Elle Young

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heretic - Epäuskoinen on Hugh Grantin tähdittämä kauhuelokuva. Idea elokuvaan lähti liikkeelle, kun ohjaaja-käsikirjoittaja Bryan Woodsin isä menehtyi ja Woods alkoi pohtia, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Woods ja hänen yhteistyökumppaninsa Scott Beck ryhtyivät kynäilemään tarinaa ja saivat A24-yhtiön kiinnostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja nyt Heretic - Epäuskoinen on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Hugh Grantin tähdittävän kauhuleffaa. Idea tuntui niin erikoiselta, että tietämättä mitään tarinasta, halusin nähdä elokuvan. Kävinkin katsomassa Heretic - Epäuskoisen heti sen ensi-iltapäivänä.

Kahden mormonilähetyssaarnaajan usko pistetään koetukselle, kun heidät ystävällisesti kotiinsa kutsunut mies lukitsee heidät sisään ja käyttää heitä nappuloina psykologisessa pelissään.

Steven Spielbergin The Fabelmans -elokuvassakin (2022) uskovaista näytellyt Chloe East ja kauhuleffoista, kuten The Boogeymanista (2023) tuttu Sophie Thatcher näyttelevät sisar Paxtonia ja sisar Barnesia, kahta Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon kuuluvaa mormoninuorukaista, jotka lähetyssaarnaajina kiertelevät ihmisten taloista toiseen, yrittäen käännyttää muita uskoonsa. Eräänä päivänä he kuitenkin koputtelevat ovea, joka olisi kannattanut jättää rauhaan... East ja Thatcher ovat molemmat mainiot rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojensa sinisilmäisyyttä ja hetki hetkeltä kasvavaa kauhua. Eastin näyttelemä sisar Paxton on innostunut hölösuu, kun taas Thatcherin esittämä sisar Barnes on hiljaisempi tarkkailija. Hahmojen yhteisdynamiikka rakentuu siis oivallisesti, kun heidän kohteensa talo muuttuu varsinaiseksi kauhujen kartanoksi.

     Ja se, kenen kotiin nuoret naiset päätyvät, on Hugh Grantin näyttelemä herra Reed. Grant on monille tuttu hurmurirooleistaan, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana mies on ilahduttavasti ryhtynyt kokeilemaan rajojaan ja olin erittäin kiinnostunut näkemään, mitä hän saisi aikaiseksi kauhuelokuvassa. Eikä Grant tosiaankaan tuottanut pettymystä. Hän on erinomainen tänä miehenä, joka herättää katsojassa monenlaisia tunteita. Herra Reed on alusta alkaen epäilyttävä, mutta silti ylen ystävällinen. Silloinkin kun miehen todelliset tarkoitusperät nostelevat päätään, hän pysyy oudon huvittavana. Grant pitää hauskaa hahmonsa kanssa ja hänen esiintymistään on suorastaan ilo seurata.

Heretic - Epäuskoinen osoittautui yllättävänkin hyväksi kauhuelokuvaksi, joka sukeltaa odottamattoman syviin ja kiehtoviin vesiin, eikä uskoisi, että elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa sama duo kuin viimevuotisesta dinosaurusseikkailu 65:stä (2023), joka oli täysin puhdasta aivot narikkaan -höttöä. Bryan Woodsin ja Scott Beckin käsikirjoitus on pääasiassa todella oivaltava ja ajatuksia herättävä. Se ottaa käsittelyyn vaikean aiheen, uskonnon ja pohtii sitä monilta kanteilta alusta loppuun. Herra Reedin alkupään monologi uskonnoista, niiden samankaltaisuuksista, toistensa kopioinneista, tekopyhyyksistä, merkityksistä ja merkityksettömyyksistä on suorastaan vangitseva, etenkin kun Grant tarjoaa repliikkinsä niin vahvalla antaumuksella. Hänen vertauksensa ovat osuvia ja jollain kummalla tavalla hänen pyrkimyksiään voi jopa ymmärtää. Katsojasta riippuen herra Reedin sanat ja teot näkee takuulla eri tavoin. Osa nyökyttelee niille totuuksina, toiset taas tuhahtelevat kielteisesti. Mutta sitten taas yhtä lailla sisarten vasta-argumentit ovat hyviä. Kuinka herra Reed kritisoi uskontoja vain tiettyjen asioiden kautta, jättäen ulkopuolelle ne pointit, mitkä eivät tue hänen narratiiviaan. Tästä on myös hyvää vertausta niihin uskovaisiin, jotka seuraavat omia pyhiä tekstejään vain sen verran, mikä ajaa heidän omaa agendaansa, pysyen sokeina kokonaiskuville.

Elokuvan kauhu ei rakennu kovaäänisiin böö-säikäytyksiin, verellä mässäilyyn tai hurjiin takaa-ajoihin, vaan nimenomaan psykologiaan. Herra Reedin rakentama labyrinttimainen leikkikenttä tarjoaa efektiivisen jännitysnäytelmän ja on todella kiehtovaa seurata, miten sisaret muuttuvat leffan edetessä. Kiinnostavinta ei ole edes se, pääsevätkö Paxton ja Barnes ulos elävinä, vaan millainen heidän ajatusmaailmansa on, jos he pääsevät ulos? Saako herra Reed murrettua heidän uskonsa, vai voivatko he nimenomaan voittaa uskonsa avulla?

Woods ja Beck rakentavat tunnelmaa mainiosti, kasvatellen tiettyä epämukavuutta kaiken aikaa ja onnistuen pariin otteeseen luomaan todellista karmivuutta. Parasta on kuitenkin sekaan ripoteltu synkkä huumorintaju, joka tehostaa pakettia entisestään. Heretic - Epäuskoinen on myös taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu. Herra Reedin kodin lavasteet ovat erinomaiset, muuttuen kaiken aikaa kaameammiksi, mitä syvemmälle talon uumeniin lähetyssaarnaajat joutuvat menemään. Äänimaailma on oivasti rakennettu, joskin Chris Baconin säveltämät musiikit eivät missään kohtaa korostu edukseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heretic, 2024, A24, Beck Woods, Shiny Penny, Catchlight Pictures, The Government of Canada Income Tax Credit Program

Arvostelu: Wicked (2024)

WICKED

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Cynthia Erivo, Ariana Grande, Michelle Yeoh, Jonathan Bailey, Ethan Slater, Marissa Bode, Bowen Yang, Bronwyn James, Peter Dinklage ja Jeff Goldblum

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Wicked perustuu samannimiseen Broadway-musikaalin, joka puolestaan perustuu Gregory Maguiren kirjaan Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot (Wicked: The Life and Times of the Wicked Witch of the West - 1995), joka taas pohjautuu L. Frank Baumin kirjaan Ihmemaa Oz (The Wonderful Wizard of Oz - 1900). Aluksi ABC-kanava hankki esityksen filmatisointioikeudet, tehdäkseen sen pohjalta televisiosarjan, mutta projekti ei edennyt. Universal Pictures hankki oikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Stephen Daldry valittiin ohjaajaksi ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista joulukuussa 2019. Tuotantovaikeudet kuitenkin kasaantuivat, jolloin kuvauksia ja samalla ensi-iltaa piti siirtää. Käsikirjoituksen paisuessa elokuva päätettiin jakaa kahtia ja kuvata molemmat osat yhteen putkeen. Vuonna 2021 Jon M. Chu korvasi Daldryn ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Wicked saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa uteliaana. En ole nähnyt alkuperäistä musikaaliesitystä, mutta Ozin maailma on tullut tutuksi klassikkoleffa Ihmemaa Ozin (The Wizard of Oz - 1939) ja modernimman Mahtavan Ozin (Oz the Great and Powerful - 2013) myötä. Kävin katsomassa Wickedin Finnkinon järjestämässä gaalaensi-illassa pari päivää ennen varsinaista ensi-iltaa.

Vihreäihoisen Elphaban on todistettava kykynsä muille, aloittaessaan opinnot Shizin taikakoulussa ja tavatakseen itse Ozin suuren ja mahtavan velhon.

Ennen kuin hän oli Lännen ilkeä noita, hän oli Cynthia Erivon näyttelemä Elphaba, ujo, mutta voimakas nuori noita, jota muut vieraksuvat hänen epätavallisen vihreän ihonsa takia. Ja ennen kuin hän oli hyvä noita Glinda, hän oli Ariana Granden näyttelemä... Galinda. Koulun suosituin tyttö, joka on kliseisesti pinnallinen ja turhamainen, eikä todellakaan järin fiksu. Maguiren kirjan ja Broadway-musikaalin tapaan elokuva rekontekstualisoi klassiset hahmot, näyttäen alkuperäisen Ihmemaa Ozin pahisnoidan väärinymmärrettynä ja todellisuudessa hyvänä. Alkuperäisklassikon faneja ratkaisu voi kummastuttaa, jos ei ole vaikkapa nähnyt hittimusikaaliesitystä ja jo tottunut käänteiseen tulkintaan hahmoista. Itseäni ratkaisu kummastutti, sillä olin odottanut näkeväni, kuinka Elphabasta muovautuu monien rakastama häijy hahmo ja että Erivo olisi päässyt kunnolla irrottelemaan ilkikurisena noitana, hyytävän räkättävää naurua myöten. Tästä huolimatta Erivo on osassaan mainio, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia, jotka kasvavat pitkin leffaa. Yllättäen myös Grandekin suoriutuu osastaan passelisti, esitellen erityisesti komediallisen ajoituksen taitojaan, joskin en tiedä, oliko hänen kovinkaan vaikeaa hypätä tämän itserakkaan hienohelman rooliin, kun on seurannut Granden puuhia yksityiselämässään...

     Elokuvassa nähdään myös Marissa Bode Elphaban siskona Nessarosena, Michelle Yeoh taikakoulu Shizin arvostettuna dekaanina Madame Morriblena, Jonathan Bailey prinssi Fiyerona ja Jeff Goldblum mahtavana Ozin velhona, sekä kuullaan Peter Dinklage Shizissä opettavana vuohiprofessori Dillamondina. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, joskin Goldblum ei ainakaan tässä ensimmäisessä elokuvassa pääse vielä pahemmin esille.

Musikaaliesityksen faneille Wicked-elokuva on taattu riemuvoitto, mutta minut elokuva jätti hieman ristiriitaisiin tunnelmiin. Koska en ollut nähnyt musikaaliesitystä tai lukenut Maguiren kirjaa, odotin tosiaan näkeväni alkuperäiselle Ihmemaa Ozille uskollisemman esiosan, joka seuraisi Elphaban vajoamista synkkyyksiin ja kertoisi, miten tästä tuli se katala ja paha noita, jona hänet parhaiten muistamme. Läpi leffan minun pitikin yrittää erottaa nämä kaksi teosta toisistaan ja silloin kun pystyin siihen, Elphaban tarina vei toimivasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka tämä vihreä noita taistelee läpi epäluulojen ja rasististen koulutovereidensa saavuttaakseen tavoitteitaan, vain hoksatakseen, ettei Oz olekaan ihan sellainen ihmemaa kuin hän on aina luullut. Tarinan kantava voima on kuitenkin Elphaban ja Galindan välinen suhde, joka käynnistyy vihasta ja muuttuu hiljalleen ylimmäksi ystävyydeksi.

Kuten moni varmasti jo tietää, tämä Wicked-elokuva on vasta ensimmäinen osa kahdesta leffasta, päättyen nyt toistaiseksi siihen, missä kohtaa Broadway-esityksessäkin alkaa väliaika. Vartin vessatauon ja happihyppelyn sijaan joudumme tosin odottamaan vuoden tarinan toista puolikasta. Vaikken lämmennytkään kaikille tarinan ja erityisesti hahmojen kanssa tehdyille ratkaisuille, olen silti kiinnostunut näkemään, kuinka kertomus viedään päätökseensä, sillä jäähän homma ikävästi kesken. Jos tästä jaosta ei ole entuudestaan tietoinen, voi tulla aikamoisena yllätyksenä, että liki kolmen tunnin mittaisen elokuvan lopuksi ruutuun ilmestyy vain teksti: "Jatkuu..."

Varttia vaille kolmen tunnin kesto onkin ajoittain varsin tuntuva ja omasta mielestäni leffa olisi kaivannut pientä trimmaamista sieltä ja täältä. Iso osa kestosta syntyy toki musikaalinumeroista. Osa lauluista olivat mielestäni varsin unohdettavia, mutta mukaan mahtuu muutama todella vaikuttavasti tehty esitys. Prinssi Fiyeron laulama Dancing Through Life puhkeaa riemastuttavaan ja tyylikkäällä koreografialla kruunattuun tanssinumeroon, kun taas Galindan laulama Popular on varsinainen korvamato ja syystäkin monien suosikki jo Broadway-ajoilta. Elokuva on kuitenkin jättänyt parhaan palan viimeiseksi ja vajaan kolmituntisen huipentava Defying Gravity nostaa väkisinkin ihon kananlihalle mahtipontisuudellaan, lähtien Erivon huikeasta äänestä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jon M. Chu, joka on oikea mies hommaan - todistihan hän kykynsä musikaalien saralla muutaman vuoden takaisessa huikeassa In the Heightsissa (2021). Chu saa rakennettua Ozista taianomaisen paikan ja hän luo väkevän tunnesiteen Elphaban ja Galindan välille. Ajoittain Chu ei kuitenkaan onnistu tasapainottelussa, kun leffa hyppii kepeän ilmapiirin ja varsin vakavien aiheiden kanssa, kuten puhuviin eläimiin kohdistuva syrjintä. Teknisiltä ansioiltaan Wicked on pääasiassa vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, etenkin isojen musikaalinumeroiden aikana. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kertakaikkisen upeaa työtä, enkä ihmettelisi, jos näille osastoille ropisisi ainakin ehdokkuuksia ensi vuoden Oscar-gaalassa. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, etenkin puhuva vuohi Dillamond on onnistunut digiolento. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja alkuperäisestä musikaalista tutut Stephen Schwartzin melodiat yhdistettyinä John Powellin varta varten leffaan sävelletyihin musiikkeihin toimivat oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wicked, 2024, Universal Pictures, Marc Platt Productions