Arvostelu: The Kissing Booth (2018)

THE KISSING BOOTH

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Stephen Jennings, Meganne Young, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 13

The Kissing Booth perustuu Beth Reeklesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Suoratoistopalvelu Netflix hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja lopulta The Kissing Booth ilmestyi Netflixiin toukokuussa 2018. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi Netflixin suosituimmaksi originaalielokuvaksi, mutta kriitikot lyttäsivät leffan täysin. Itse en katsonut leffaa silloin, kun se ilmestyi, eikä minulla oikeastaan ollut aikomustakaan katsoa sitä, ennen kuin Netflix ilmoitti julkaisevansa pian jatko-osan, The Kissing Booth 2:n (2020). Päätin sittenkin antaa mahdollisuuden leffoille ja katsoin ensimmäisen The Kissing Boothin pari viikkoa ennen uuden elokuvan julkaisua.

High school -oppilaat Elle ja Lee ovat olleet parhaat ystävät syntymästään asti. Mutta miten käy ystävyydelle, kun Elle ihastuu Leen isoveljeen, Noahiin?

Lapsesta asti kauhuelokuvissa, kuten Karanteenissa (Quarantine - 2008), Kirotussa (The Conjuring - 2013) ja Wish Uponissa (2017) näytellyt Joey King pääsee kokeilemaan onneaan romanttisen komedian pääroolissa Elle Evansina. King pärjää osassa kelvollisesti, mutta esimerkiksi pysäyttävä draamasarja The Act (2019) osoitti, että hän pystyy paljon parempaankin. Kingin ongelmaksi koituu tylsä hahmo, joka voisi alun kertojaäänellään selostaa lapsuutensa sijaan, mitkä kaikki romanttisen komedian päähenkilön kliseet hän täyttää.

Ellen parhaana ystävänä, Lee Flynninä taas nähdään Super 8 -scifileffasta (2011) tuttu Joel Courtney. Lee taitaa olla elokuvan pidettävin hahmo, vaikka hänkin muuttuu hieman ärsyttäväksi, kun hänestä tulee mustasukkainen, Ellen kiinnostuessa Leen veljestä, Noah Flynnistä (Euphoria-sarjasta, 2019-, tuttu Jacob Elordi). Toisin kuin pikkuveljensä, Noah ei todellakaan ole pidettävä tapaus. Hän on lähinnä rasittava tympeän ja väkivaltaisen, sekä naisia vähättelevän luonteensa kanssa. Nuo ovat kuitenkin pikkuvikoja romanttisessa komediassa, sillä oih ja voih, kun Noah on lihaksikas ja pitkä ja hänellä on moottoripyöräkin! Hahmoa vain pahentaa Elordin puupökkelö roolisuoritus.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Stephen Jennings Ellen isänä, Carson White Ellen pikkuveljenä, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa Mean Girlsiä (2004) päivänselvästi kopioivana pissisporukkana, Oliviana, Miana ja Gwynethinä, eli OMG:nä.

Voi pojat, että The Kissing Booth onkin surkea elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi edes hieman viihdyttämään. Ala-asteella tämän olisi varmaan katsonut sujuvana hömppänä, mutta nyt lähinnä kieriskelin kiusaantuneena ja tuhahtelin turhaantuneena. Leffa vain latoo kerta toisensa perään teineille suunnattujen romanttisten komedioiden kliseitä ja ongelmia, tietäen tasan tarkkaan, että oli se kuinka kehno tahansa, katsojakunta löytyy varmasti. Kyseessä on jopa sietämättömän pinnallinen ja teennäinen elokuva. Tekijät ovat uskoneet, että se riittää, jos päähenkilöt ovat tarpeeksi hyvännäköisiä (ja vielä jos heiltä saadaan riisuttua paidat mahdollisimman monta kertaa), sillä silloinhan heitä automaattisesti kannustaa yhteen. Ei! Kingin ja Elordin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa ja alusta asti on selvää, että heidän suhteensa olisi mitä luultavimmin lähinnä toksinen Noahin paskamaisen asenteen takia.

Tämän lisäksi leffa ei ole hauska. Ei lainkaan. Monet hauskoiksi tarkoitetut hetket ovat myötähäpeällisiä täysin väärällä tavalla. Mukana ei ollut edes niin huonoa juttua, että se olisi naurattanut huonouden takia. Sitten leffa vielä kehtaa kestää lähes kaksi tuntia. Toivoin jo kymmenen minuutin kohdalla, etten olisikaan aloittanut The Kissing Boothin katselua, vartin kohdalla pohdin sen lopettamista ja jo puolen tunnin kohdalla olin tylsistynyt. Juonella kestää todella kauan käynnistyä ja leffa junnaa paikoillaan ärsyttävän paljon. Tapahtumat ovat mitä ennalta-arvattavimpia ja on turha odottaa, että elokuva yllättäisikin lopussa ja toisi genreen jotain uutta, perustellen oman pinnallisen olemassaolonsa. Ja tyypilliseen romanttisen komedian tapaan elokuva tietenkin romantisoi monia asioita, jotka tosielämässä olisivat väärin, inhottavia tai joita tuskin tapahtuisi. Esimerkiksi heti leffan alussa Elle päättää lähteä treffeille pojan kanssa, joka kouri häntä takapuolesta koulun pihalla kaikkien edessä. Jos elokuva edes yrittäisi oikeasti kommentoida Leen ja etenkin Noahin kautta sitä, kuinka usein miehet pyrkivät kontrolloimaan naisia, leffasta voisi löytyä edes jotain painoarvoa. Nyt se vain esittää tällaiset teot suloisena eleenä.

Sekä elokuvan ohjauksesta että käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka on tehnyt pääasiassa vain samanlaisia teennäisiä teinileffoja kuin tämä. Marcello kopioi kaiken muualta, eikä tunnu edes yrittävän luoda mitään erityistä. Lisäksi minun on vaikea uskoa, että Beth Reekles olisi kirjoittanut mukaan näin monta kohtaa, missä Elle ottaa paitansa pois. Noin vartin välein King on pakko saada alusvaatteisilleen. Sentään The Kissing Booth on kuvattu sujuvasti. Lavasteet ovat oivalliset ja ääniefektit toimivat. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää ainakin vartilla. Patrick Kirstin säveltämät musiikit ovat juurikin sellaista tekopirteää jumputusta tai melodramaattista pimputusta, mitä näiltä rainoilta voikin odottaa.

Yhteenveto: The Kissing Booth on sietämättömän kiusallinen ja teennäinen turhake, mikä latoo toisensa perään romanttisten teinileffojen kliseitä. Itse päähenkilö on mitä tylsin ja vielä pahempi on hänen ihastuksensa. Tyypilliseen tapaan elokuva tietty romantisoi aika ikäviäkin juttuja ja vähät välittää miehen toksisuudesta ja väkivaltaisesta luonteesta, kunhan tämä on hyvännäköinen. Asiaa vain pahentaa, kuinka kökkö Jacob Elordi on ihastuksenkohteena. Joey King sentään yrittää pääroolissa, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle paljoa tehtävää... muuta kuin riisua itsensä vähän väliä. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös puuduttavan tylsä. Kaikki on ennalta-arvattavaa ja tympeää, mikä vain saa ajan tuntumaan pidemmältä. Elokuva ei ole edes hauska, vaan sen koomiseksi tarkoitettu myötähäpeä saa katsojan häpeämään koko työryhmän puolesta. Leffa on armottoman pinnallinen, eikä edes yritä olla mitään muuta kuin häikäilemätöntä soopaa. The Kissing Booth toimii hyvin varmasti kohdeyleisölleen, eli ala-astelaisille, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä surkeudesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth, 2018, Komixx Entertainment, Netflix

Arvostelu: Jigsaw (2017)

JIGSAW

Ohjaus: Michael Spierig ja Peter Spierig
Pääosissa: Laura Vandervoort, Paul Braunstein, Mandela Van Peebles, Brittany Allen, Matt Passmore, Hannah Emily Anderson, Callum Keith Rennie, Clé Bennett, Josiah Black ja Tobin Bell
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin esikoiselokuva Saw (2004) oli suuri menestys, mikä aloitti suosittujen kauhuelokuvien sarjan. Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007) ja Saw V (2008) vain jatkoivat suosion kasvattamista, mutta Saw VI (2009) menestyi huomattavasti aiempia heikommin. Sen vuoksi seitsemännestä osasta Saw VII 3D:stä (Saw 3D - 2010) päätettiin tehdä sarjan päätösosa. Se taas kuului sarjan menestyneimpien elokuvien joukkoon, joten kahdeksannen filmin suunnittelu lähti hitaasti käyntiin. Josh Stolberg ja Peter Goldfinger kehittelivät uuden kertomuksen ja esittelivät sen Lionsgate-yhtiölle, joka kiinnostui heidän ideastaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2016 työnimellä "Saw: Legacy", mutta kun elokuva julkaistiin lokakuussa 2017, se nimettiin Jigsawiksi. Elokuva oli hitti, mutta edellisten osien tavoin se ei miellyttänyt kriitikoita. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se ilmestyi teattereihin, sillä olin siinä vaiheessa nähnyt vasta ensimmäiset viisi Sawia. Kuitenkin nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Saw: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021), aloitin sarjan alusta, valmistautuakseni uuteen filmiin.

Kymmenen vuotta John Kramerin kuoleman jälkeen vaikuttaisi siltä, että Jigsaw on tehnyt paluun, kun viisi henkilöä heräävät ansasta, keskellä uutta kauhistuttavaa peliä.

Tällä kertaa sadistiseen peliin päätyvät viisi henkilöä, joista ensimmäinen tosin kuolee samantien, ennen kuin hänelle edes ehditään antaa nimeä. Loput neljä ovat Anna (Laura Vandervoot), Ryan (Paul Braunstein), Carly (Brittany Allen) ja Mitch (Mandela Van Peebles), joista jokainen on tietty tehnyt jotain kauheaa elämänsä aikana ja joutuu nyt kohtaamaan <seuraukset, sillä Jigsawin mielestä he pääsivät aikoinaan kuin koira veräjästä. Hahmot eivät tälläkään kertaa ole erityisen ihmeellisiä tai kiinnostavia. Parista heistä löytyy oma mielenkiintoinen puolensa, mutta eipä katsoja silti jaksa jännittää heidän selviytymisen puolesta. Näyttelijät tekevät passelia työtä esittäessään hätääntyneitä ja kärsiviä.

Peliä pelaavien henkilöiden lisäksi elokuva keskittyy tietenkin tuttuun Saw-tyyliin myös poliiseihin, jotka tutkivat hirvittäviä murhia. Poliisienkin puolella esitellään täysin uudet hahmot. Etsivät Halloran (Callum Keith Rennie) ja Hunt (Clé Bennett), sekä kuolinsyytutkijat Logan (Matt Passmore) ja Eleanor (Hannah Emily Anderson) yrittävät saada selville, kuka on alkanut kopioimaan John Krameria kymmenen vuotta tämän kuoleman jälkeen. Näyttelijät tekevät työnsä kelvollisesti, mutta eivätpä nämäkään hahmot herätä sen kummempia tunteita.

Sarjan edelliset osat tehtiin kaikki peräkkäisinä vuosina seitsemän vuoden ajan. Saw VII 3D:n jälkeen kesti kuitenkin seitsemän vuotta, että sarjaa jatkettiin taas ja hyvä niin, sillä kyseinen filmi oli surkea raina ja selkeästi sarjan heikoin lenkki. Vaikkei Jigsaw aloitakaan koko hommaa alusta, toimii se silti tietynlaisena Sawin uudelleenkäynnistyksenä, yrittäen herättää sarjaa takaisin henkiin uudella tavalla. Elokuvassa on omat hyvät puolensa, mutta harmillinen kasa kehnouksia, mitkä laskevat sen tasoa roimasti. Itse olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, ettei tarvinnut enää seurata huonoa Costas Mandyloria tympeän Hoffmanin roolissa ja nähdä jatkuvia takaumia siitä, mitä jossain aiemmassa Sawissa tapahtui. Jigsaw tiedostaa aiemmat osat ja sisältää vihjeitä jokaiseen niistä, muttei kuluta puolta elokuvaa näyttääkseen tapahtumia, jotka on nähty jo.

Muka-kekseliäiltä käänteiltä ei kuitenkaan säästytä - ovathan ne yksi sarjan tavaramerkeistä raakojen ansojen lisäksi. Ja juuri näihin käänteisiin elokuva kompastelee. Sitä ennen se on ollut sarjan parempaa päätyä (vaikkakin keskinkertainen), mutta käänteet tuntuvat jotenkin halvoilta, mikä vesittää loppuhuipennusta ja tekee kokonaisuudesta lopulta heikon. Niitä ennen filmi pitää tarpeeksi sujuvasti mukanaan, tarjoten sarjan faneille mainioita ansoja ja goreilua. Ansoissa tosin huvittaa, kuinka pari niistä tuntuu olevan tasan tarkkaan tarkoitettuja juuri tietylle pelaajalle, mikä herättää kysymyksen, kuinka tämänkertainen Jigsaw on voinut tietää, että juuri nämä pelaajat selviytyvät aiemmista ansoista, jotta he pääsevät pelaamaan juuri heille tarkoitettuja ansoja? Noh, kuten onkin jo käynyt ilmi, tietyt sarjan puolet perustuvat juurikin muka-nokkeluuteen, mikä alkaa hajoilla käsiin, kun sitä vähänkin pohtii enemmän.

Elokuvan ovat ohjanneet Spierigin veljekset Peter ja Michael, joiden aiempiin töihin kuuluu mm. kelpo vampyyrifilmi Daybreakers (2009). Veljekset rakentavat tunnelmaa toimivasti, pitäen siten katsojan mielenkiintoa yllä, kun yksiulotteisiksi jäävät hahmot tai kummalliset käänteet eivät siihen kykene. Käsikirjoittajat Stolberg ja Goldfinger ottavat hyvin tuttuja asioita vanhoista Saweista ja hyödyntävät niitä oivallisin keinoin, mutta ajavat itsensä kuitenkin nurkkaan twisteillä. Teknisesti Jigsaw on paremmin tehty kuin sarjan aiemmat osat. Kyseessä on elokuvallisempi teos visuaalisesti, eikä se näytä samalla lailla televisiotuotannolta kuin aiemmat osat. Leikkauksesta ei löydy ärsyttäviä turbosilppuja, vaan editointi on tehty tyylikkäämmin. Lavasteet ja maskeeraukset ovat taas kerran onnistuneet. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tuttu, aivan mahtava tunnusmusiikki kuullaan tietenkin elokuvan lopussa.

Yhteenveto: Jigsaw on huomattavasti sarjan edellistä osaa, kammottavan huonoa Saw VII 3D:tä parempi elokuva, mutta silti harmillisen heikko tapaus. Aluksi leffa vaikuttaisi kuuluvan sarjan parempaan päätyyn ja tuntuu siltä kuin tekijät olisivat käynnistäneet sarjan tyylikkäästi takaisin, mutta jo ennen puolta väliä ongelmat nostelevat päätään. On kummallista, kuinka jotkut ansoista on tarkoitettu selvästi vain tietylle pelaajalle, sillä miten ihmeessä tämänkertainen pelinpyörittäjä olisi voinut tietää, että juuri tietyt henkilöt selviävät aiemmista ansoista, jotta pääsevät itselleen tarkoitettuihin hetkiin? Pientä jännitettä on mukana, vaikkei katsojaa sen kummemmin kiinnosta, selviävätkö pelaajat vai eivät. Loppuhuipennuksesta löytyy tietty muka-hurjat käänteensä, mitkä saavat katsojan nostelemaan kulmiaan. Sentään ne on toteutettu hieman luovemmin kuin viime osissa. Hienoa on myös, ettei elokuva käytä puolta kestostaan näyttämään pätkiä aiemmista osista, vaan oikeasti keskittyy kertomukseensa. Ei kertomus kovin hyvä ole, mutta on Jigsaw askel parempaan suuntaan karmean seitsemännen leffan jälkeen. Nyt nähtäväksi jääkin, mitä sarjan uudessa osassa, Spiral: From the Legacy of Saw'ssa tullaan tekemään. Valitettavasti sen julkaisua on siirretty ensi vuoteen asti, joten joudumme odottelemaan sadististen ansojen paluuta vielä jonkin aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jigsaw, 2017, Twisted Pictures, Burg Koules Hoffman Productions, Serendipity Productions, A Bigger Boat

Arvostelu: The Outpost (2020)

THE OUTPOST

Ohjaus: Rod Lurie
Pääosissa: Scott Eastwood, Caleb Landry Jones, Jacob Scipio, Milo Gibson, Jack Kesy, Orlando Bloom, Scott Alda Coffey, Will Attenborough, Kwame Patterson, Taylor John Smith, Cory Hardrict, Trey Tucker, Chris Born ja Jack Kalian
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

The Outpost pohjautuu Jake Tapperin kirjaan The Outpost: An Untold Story of American Valor (2012), mikä taas perustuu tositapahtumiin Kamdeshin taistelusta Afganistanissa lokakuun 3. päivä 2009. Tuottaja Scott Stuber ja käsikirjoittajat Paul Tamasy ja Eric Johnson hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja alkoivat työstämään siitä filmatisointia Universal Picturesille. Alunperin Sam Raimin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta nämä suunnitelmat kariutuivat ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Rod Lurie, kun projekti siirtyi Universalilta Millenium Medialle. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2018, vaikka niissäkin koettiin ongelmia, kun päätähti Scott Eastwood mursi nilkkansa ja kuvauksia jouduttiin venyttämään kahdella viikolla. The Outpostin oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla, mutta koronaviruksen takia tapahtuma jouduttiin perumaan. Elokuva päätettiinkin monissa maissa julkaista suoraan internetissä, mutta koska Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet, saamme The Outpostin valkokankaille. Kävin katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 2009 amerikkalaissotilaiden joukko saapuu Kamdeshiin, Afganistaniin taistelemaan kapinoivaa taliban-joukkoa vastaan ja turvaamaan rauhaa. Joukko saa tukikohdakseen vaarallisesti sijoitetun etuvartion, Outpost Keatonin ja joutuu jatkuvasti väijytyksien ja hyökkäysten uhriksi.

Vain hieman yli 50 sotilaan amerikkalaisjoukkoon kuuluvat mm. Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltian roolista tuttu Orlando Bloom kapteeni Keatingina, westernlegenda Clint Eastwoodin poika Scott Eastwood kersantti Romeshana, Caleb Landry Jones sotilas Carterina ja toimintatähti Mel Gibsonin poika Milo Gibson kapteeni Yllescasina. Mukaan mahtuu paljon muitakin ja muutamaa sotilasta jopa näyttelevät todellisesta Kamdeshin taistelusta selvinneet sotilaat. Romeshaa ja Carteria lukuunottamatta katsojalle ei kuitenkaan synny minkäänlaista tunnesidettä hahmoihin ja läpi leffan kun joku sotilaista kuolee taistelussa, katsojan on vaikea yhdistää nimeä kasvoihin. Landry Jones on mainio valinta sotilaaksi, joka on aluksi kaikkien kiusan kohteena, mutta nousee pikkuhiljaa näyttämään kykyjään. Eastwood taas ei ole läheskään isänsä veroinen näyttelijä, mutta kaikessa pökkelyydessäkin pärjää hyvin toimintakohtausten keskellä. Bloom vakuuttaa yllättävänkin pätevästi kapteenin roolissa, minkä takia onkin harmi, että hän saa lopulta aika vähän ruutuaikaa.

The Outpostista ei todellakaan tule mitään uutta sotaelokuvien klassikkoa, mutta on se oikein kelvollinen filmi tapahtumasta, mitä pidetään yhtenä kauheimpana taistona Afganistanin sodassa. Itse taistelua pitää kuitenkin odotella pitkään ja ensimmäinen puolisko leffasta on hyvinekin puolineen aika keskinkertaista menoa. Elokuva tuntuu oikein tarkoituksella venyttävän alkupäätä, jotta katsoja tuntisi sotilaiden turhautumisen. Alkupuoliskolta löytyy sotilaiden hilpeää ryhmähenkeä ja veikeää piikittelyä toisilleen. Tasaisin väliajoin etuvartioon hyökätään ja painotetaan sitä, kuinka surkeaan paikkaan se on asetettu. Outpost Keaton sijaitsee laakson pohjalla ja sitä ympäröivät joka suunnalta korkeat rinteet, mitkä ovat erinomaisia paikkoja, mistä talibanit voivat tehdä väijytyksiä ja yllätyshyökkäyksiä. Aluksi sotilaiden vitsailu nuotion ääressä hekotuttaa ja taistot jännittävät, mutta pidemmän päälle saman toistaminen tunnin ajan alkaa puuduttamaan. Ensimmäisen puoliskon kerronta on lisäksi kömpelöä ja osa merkittäviltä tuntuvista kohtauksista keskeytetään, ennen kuin niissä oikeasti päästään minnekään. Ensimmäisestä puoliskosta myös huokuu tunne siitä, että The Outpost tehtiin televisiokatselua varten ja siitä puuttuu usein tietty elokuvallisuus.

Meno kuitenkin paranee huomattavasti, kun se kunnon taistelu alkaa, minkä takia koko elokuva on päätetty tehdä. Amerikkalaisten valmistautuessa kotiinpaluuseen, sadat talibanit ilmestyvät joka suunnasta ja todellinen mähinä alkaa. Samalla elokuvan tuotantoarvotkin nousevat huomattavasti. Hieman pitkäveteisen alkupuoliskon jälkeen Kamdeshin taistelu on lopulta odotuksen arvoinen. Erityisen piinaavaaksi tai vangitsevaksi menoa ei ole saatu, mutta taistelun lopputuloksesta tietämättömät jännittävät pienesti, miten tällaisesta voi selvitä hengissä. Pitkälti yli puolen tunnin tulitaistelu näyttää sotimista useiden sotilaiden vinkkelistä ja ympäri tukikohtaa, mikä pitää tykityksen jatkuvasti mielenkiintoisena. Vaikka toinen puolisko nostaakin leffan tasoa, silti kokonaisuudesta jää jotenkin vaisu olo.

Ohjaaja Rod Lurie lainailee paljon huomattavasti paremmista sotaelokuvista, muttei tarjoa omalla työllään samaa vaikutusta kuin esikuvansa. Hän on kuitenkin onnistunut tekemään isosta taistelusta näyttävää seurattavaa vakuuttavien tehosteiden, lavasteiden ja kuvauksen ansiosta. Sotimista vain tehostaa onnistunut äänimaailma, missä räjähdykset ja aseiden tulitus saavat todellisen voimansa elokuvakokemuksessa. Larry Groupén säveltämät musiikit tuovat myös oman kelpo lisänsä. Filmi kuitenkin kompastelee Eric Johnsonin ja Paul Tamasyn käsikirjoitukseen, mikä tuntuu ensimmäisen puoliskonsa ajan lähinnä irrallisilta kohtauksilta, mitkä on liitetty peräkkäin, jotta pituutta saadaan lisää ja katsoja joutuu odottamaan elokuvan kohokohtaa kauemmin. Kaksikko myös sortuu liialliseen jenkkiylistykseen ilman minkäänlaista itseironiaa tai muuta huvittavuutta, mikä saa katsojan usein antamaan sen anteeksi sotaelokuvissa.

Yhteenveto: The Outpost on kelpo sotaraina, jonka suuri taistelu on näyttävästi toteutettu, mutta joka ei kuitenkaan elokuvana tee erityisen isoa vaikutusta. Elokuvan ensimmäinen puolisko käytetään itseään toistaviin sotilaiden vitsailuihin ja talibanien hyökkäyksiin, ja puolisko tuntuu usein vain yksittäisiltä kohtauksilta, mitkä on liimattu yhteen lisäpituuden vuoksi. Sotilashahmojen syvennykseen aikaa ei käytetä, eikä katsoja paria hahmoa lukuunottamatta edes sen kummemmin välitä sotilaista, minkä huomaa eritoten taistelujen aikana. Toki on surullista, kun kyse on oikeista henkilöistä, jotka ovat menehtyneet sodassa, mutta elokuva ei onnistu luomaan tarvittavaa tunnesidettä. Lisäksi ensimmäinen puolisko tuntuu todella vahvasti siltä, että filmi tehtiin suoraan televisiokatselua varten. Itse Kamdeshin taistelun alkaessa meno kuitenkin paranee ja toinen puolisko on huomattavasti koherentimpi. Caleb Landry Jones ja Orlando Bloom ovat oivallisia rooleissaan, mutta Scott Eastwood ei oikein vieläkään vakuuta näyttelijänä. Kuulin ensimmäisen kerran koko leffasta vain pari viikkoa ennen sen näkemistä ja uskoisin harmillisesti, että tulen myös unohtamaan filmin olemassaolon yhtä pitkässä ajassa. The Outpost kannattaa katsoa, jos Lähi-idän sodat kiehtovat. Tämän vuoden sotaelokuvatarjonnasta suosittelen kuitenkin paljon enemmän alkuvuodesta ilmestynyttä upeaa Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Outpost, 2020, Millennium Media, York Films

Arvostelu: The Old Guard (2020)

THE OLD GUARD

Ohjaus: Gina Prince-Bythewood
Pääosissa: Charlize Theron, KiKi Layne, Matthias Schoenaerts, Marwan Kenzari, Luca Marinelli, Chiwetel Ejiofor, Harry Melling ja Veronica Ngo
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

The Old Guard perustuu Greg Ruckan kirjoittamiin ja Leandro Fernandezin piirtämiin samannimisiin sarjakuviin, joita alettiin julkaista vuonna 2017. Samana vuonna Skydance Media hankki sarjakuvien elokuvaoikeudet ja palkkasi Ruckan kirjoittamaan myös elokuvan käsikirjoituksen. Vuonna 2019 Netflix saapui mukaan projektiin ja hankki oikeudet elokuvaan. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2019 ja nyt The Old Guard on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut Ruckan ja Fernandezin sarjakuvia, mutta kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja katsoin sen päivä sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Kuolemattomien palkkasotureiden ryhmä paljastuu ja heitä aletaan jahtaamaan, jotta heidän kykynsä voitaisiin varastaa. Samaan aikaan he löytävät uuden kuolemattoman, jonka he päättävät kouluttaa joukkoihinsa.

Elokuvan neljä kuolematonta palkkasoturia ovat ryhmän johtohahmo Andromache Skyyttalainen, eli Andy (Charlize Theron), joka on jo niin vanha, ettei hän itsekään pysy enää iästään kärryillä, aikoinaan Napoleonin joukoissa taistellut Booker (Matthias Schoenaerts), sekä ristiretkillä toisiaan vastaan taistelleet, mutta nykyään toisiaan palavasti rakastavat Joe (Marwan Kenzari) ja Nicky (Luca Marinelli). Nelikosta kiinnostuu viimeistään siinä kohtaa, kun ensimmäisen kerran näkee heidän kuolevan ja heräävän takaisin henkiin, ja pitkin leffaa hahmoja syvennetään lisää. Andyn taustoja avataan parhaiten, kun taas kolmesta muusta haluaisi tietää vielä enemmän. Tiiminä he toimivat erittäin hyvin ja alusta alkaen tuntuu siltä, että Andy, Booker, Joe ja Nicky ovat tehneet hommiaan kauan. Theron loistaa pääroolissa tehokkaana taistelijana. Schoenaerts, Kenzari ja Marinellikin ovat mainioita, mutta jäävät kaiken aikaa Theronin varjoon.

Muita hahmoja elokuvassa ovat merijalkaväen sotilas Nile Freeman (KiKi Layne), joka kuolee taistelussa ja kaikkien ihmetykseksi herää takaisin henkiin ilman minkäänlaista jälkeä kuolettavasta iskusta, menestyksekkään lääkefirman nuori johtaja Stephen Merrick (Harry Melling), joka haluaa löytää keinon kuolemattomuuteen, sekä tätä auttava Copley (Chiwetel Ejiofor), joka on todella kömpelösti kirjoitettu hahmo. Copley tuntuu monen persoonan sekoitukselta, eikä Ejiofor onnistu rakentamaan yhtenäisyyttä useille puolille. Parempaa työtä hän kuitenkin tekee kuin Harry Potter -leffojen (2001-2011) Dudley Dursley -kiusaajana tunnettu Melling, jonka pahishahmo on vähintäänkin nolo. Hahmo muistuttaa karikatyyrimaisen ilkikurista piirrossarjan roistoa, eikä sovi lainkaan mukaan vakavaan leffaan, mikä pyrkii ottamaan yliluonnollisuutensa täysin todesta. Stephen Merrick onkin yksi tekijä, mikä vesittää muuten erittäin potentiaalista toimintaleffaa. Layne toimii onneksi hyvin uutena kuolemattomana, jonka kautta katsoja voi helpommin tutustua yliluonnollisuuksiin.

Kehnon antagonistin lisäksi The Old Guardista löytyy muitakin puolia, mitkä puskevat sitä alaspäin silloin, kun katsoja toivoisi sen nousevan korkeuksiin. Tarinankerronta on paikoitellen kömpelöä ja rytmitys epätasaista. Paikoitellen elokuva pikakelaa merkittävät asiat ja joskus se taas laahustaa jutuissa, mitkä eivät kiinnosta. Pari kohtausta käytetään ihan vain pohjustamaan mahdollista jatko-osaa, mihin myös kovasti viitataan juuri ennen lopputekstien alkua. Olen lukenut sarjakuvien fanien kommentteja, että elokuva on hämmästyttävän tarkka adaptaatio sarjakuvien ensimmäisistä numeroista. Se onkin ymmärrettävää, kun asialla on sama heppu, joka kirjoitti sarjikset. On kuitenkin selvää, että Greg Rucka ei ole kummoinen elokuvakäsikirjoittaja. Seasta löytyy selkeitä piirteitä, mitkä kuuluvat iskevästi sarjakuviin, mutta mitkä töksähtävät filmissä. Kun muuten sarjakuvaelokuvat ovat kehittyneet roimasti vuosien varrella, The Old Guard tuntuu askeleelta taaksepäin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään huono tekele! Leffasta löytyy selvät heikkoutensa, mitkä latistavat sen tasoa, mutta samalla siitä löytyy myös vahvuudet, mitkä estävät sitä vajoamasta pohjamutiin. Kuolemattomien nelikko on tosiaan toimiva, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata, kun Nile otetaan mukaan jengiin ja häntä aletaan kouluttamaan. Aluksi kuolemattomuus esitetään samanaikaisesti niin pelottavana kuin todella hienona käsitteenä. Yksi elokuvan parhaista puolista on, kuinka leffan mittaan kuolemattomuudesta tuodaan esille asioita, joita ei välttämättä edes miettisi, kun siitä haaveilee. Kuinka monet asiat menettävät merkityksensä läheisten kuollessa ympäriltä ja kuinka elämästä katoaa tietty erityisyys, kun se ei olekaan tietyn mittainen ja ainutlaatuinen kokemus.

The Old Guard myös tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia, joissa etenkin Charlize Theron pääsee näyttämään lahjakkuuttaan toimintastarana. Taisteluihin on selvästi otettu vaikutteita John Wick -elokuvista (2014-). Mukana on samanlaisia hetkiä, joissa hyödynnetään monenlaisia aseita nopeatempoisesti. Meno on brutaalia ja rujoa - kenties eniten silloin, kun taistelun jälkeen näytetään, kuinka kuolemattomien vammat parantuvat. Samaan aikaan on niin epämiellyttävää kuin miellyttävääkin, kun törröttävät luut palaavat takaisin ihon alle ja katkenneet sormet ja raajat naksahtelevat paikoilleen. Toimintakohtauksetkaan eivät valitettavasti yllä potentiaaliinsa ja niitä latistaa jatkuvasti todella surkea musiikkien käyttö. Elokuvaan on sävelletty hyviä melodioita, mitkä jumputtavat kelvollisesti monien kohtausten taustalla, mutta jostain syystä taisteluiden päälle on ujutettu pop-lauluja, jotka eivät sovi kohtauksiin lainkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gina Prince-Bythewood, joka on aiemmin tehnyt lähinnä pienemmän luokan draama- ja komediafilmejä. Prince-Bythewood hyppää tarpeeksi tyylikkäästi toiminnan pariin, mutta hänen ongelmaksi koituu Greg Ruckan käsikirjoitus. Lisäksi hänen olisi pitänyt hoksata, kuinka pöljä pahis vakavaan leffaan on tulossa. Tekniseltä puoleltaan The Old Guard on mainio filmi. Kuvaus on sulavaa etenkin toimintakohtausten aikana, eikä taisteluja ole leikattu silpuksi. Leikkauksessa kuitenkin tuntuu parissa kohtaa siltä, että jotain puuttuu tai jotain vain tykitetään mahdollisimman nopeasti, jotta päästään eteenpäin. Kuolemattomien parantumisefektit toimivat hyvin ja oiva äänimaailma tehostaa hyvin toimintakohtauksia.

Yhteenveto: The Old Guard on harmillisen keskinkertainen toimintaelokuva, mikä ei yllä vahvaan potentiaaliinsa. Kuolematon nelikko on mielenkiintoinen joukko, jonka seikkailua alkaa mielellään seurata ja Charlize Theron vakuuttaa hyvin joukon johtajana. On myös kiinnostavaa nähdä, kuinka Nile otetaan mukaan jengiin. Elokuvan pahis on kuitenkin äärimmäisen myötähäpeällinen tapaus, eikä kaikessa piirrossarjan pahishengessään sovi lainkaan vakavasti itseään ottavaan filmiin. Tarinankerronnastakin löytyvät ongelmansa. Jotkut jutut kiirehditään ja välillä taas laahataan. Elokuva kadottaa mukaansatempaavuuden vähän väliä. Sentään toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, mutta niitä taas heikentävät todella kummalliset kappalevalinnat, jotka eivät sovi lainkaan mukaan. Lopulta parasta on elokuvan pohdiskelu kuolemattomuuden hyvistä ja huonoista puolista. Leffasta löytyvät selvät vahvuutensa, mutta myös selvät ja harmilliset heikkoutensa, mitkä estävät sitä nousemasta toivottuihin korkeuksiin. Lopussa elokuva pohjustaa jatko-osaa ja vaikka tämä ensimmäinen osa tuotti pienen pettymyksen, olen silti avoin katsomaan The Old Guard 2:n, jos sellainen päätetään tehdä. Toivon vain, että käsikirjoittajaksi valitaan joku muu ja Greg Rucka pysyttelisi sarjakuvien puolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Old Guard, 2020, Netflix, Denver and Delilah Productions, Dune Films, Image Comics, Skydance Media

Arvostelu: Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990)

GHOST - NÄKYMÄTÖN RAKKAUS

GHOST

Ohjaus: Jerry Zucker
Pääosissa: Patrick Swayze, Demi Moore, Whoopi Goldberg, Tony Goldwyn, Rick Aviles, Gail Boggs, Armelia McQueen, Vincent Schiavelli ja Stephen Root
Genre: jännitys, romantiikka, fantasia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Ghost - näkymätön rakkaus on Patrick Swayzen ja Demi Mooren tähdittämä, romantiikkaa, fantasiaa ja trilleriä yhdistelevä elokuva. Käsikirjoittaja Bruce Joel Rubin keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sen pohjalta tarinaa, mikä sai erikoisempia ja synkempiä käänteitä kuin Rubin oli aluksi ajatellut. Rubin sai tuottaja Lisa Weinsteinin innostumaan tekstistä ja leffan teko alkoi. Komedioita, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Top Secret - huippusalaista (Top Secret! - 1984) ohjannut Jerry Zucker valittiin ohjaajaksi, mikä aluksi ärsytti Rubinia, sillä tämä pelkäsi Zuckerin tekevän tästäkin komedian. Rubin ja Zucker pääsivät kuitenkin nopeasti yhteisymmärrykseen siitä, mitä leffan kuuluisi olla ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989. Lopulta Ghost - näkymätön rakkaus sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin, 13. heinäkuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuvasta tuli jättihitti, mikä yllätti tekijätkin suosiollaan - leffa oli jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva lippuluukuilla! Kriitikotkin pitivät filmistä ja se sai useita palkintoehdokkuuksia, kuten viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. käsikirjoitus, maskeeraus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ghost - näkymätöntä rakkautta, enkä oikeastaan tiennyt siitä muuta kuin että julisteen perusteella kyseessä olisi romanttinen leffa ja että nimen perusteella siihen liittyisi haamu. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta ja vielä sen, että kyseessä oli vuoden 1990 isoin hitti, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen.

Pariskunta Sam Wheat ja Molly Jensen ovat juuri muuttaneet uuteen asuntoon, kun Sam tapetaan pimeällä kujalla. Sam ei kuitenkaan pääse tuonpuoleiseen, vaan hän jää maan päälle haamuna, jota kukaan ei näe, mutta jonka vain meedio Oda Mae voi kuulla.

Pääroolissa kuolevana ja haamuksi muuttuvana Sam Wheatina nähdään Patrick Swayze, joka oli Ghost - näkymättömän rakkauden ilmestymisen aikaan erityisen iso stara leffojen, kuten Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989) ansiosta. Swayze hyppelikin ns. miehille ja naisille suunnattujen leffojen välillä, eikä halunnut vain jämähtää toiseen osapuoleen. Tässä elokuvassa Swayze esittää herkempää roolia, kun Sam tapetaan ja hän joutuu jäämään tyttöystävänsä seuraksi ilman, että pystyy mitenkään kommunikoimaan tämän kanssa. Swayze tuokin hyvin hahmon epätoivon esille. Samin tyttöystävänä Mollyna nähdään Demi Moore, joka taas eläytyy oivallisesti hahmonsa suruun Samin kuoltua. Hän jää kuitenkin aika pahasti taustalle pitkäksi aikaa, kun Sam tapaa meedio Oda Maen.

Oda Maeta näyttelee Whoopi Goldberg, joka tekee elokuvan parhaan roolisuorituksen ja joka voittikin parhaan naissivuosan palkinnot niin Oscareissa, Golden Globeseissa kuin BAFTA-gaalassa. Oda Mae on erittäin teatraalinen ja energinen tapaus, ja Goldberg ilahduttaakin läpi leffan erikoisena meediona. Hän tuo erittäin onnistuneesti huumoria synkkien ja surullisten juttujen keskelle ilman, että ne puolet filmistä kärsivät.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Tony Goldwyn Samin ja Mollyn ystävänä Carlina, Gail Boggs ja Armelia McQueen Oda Maen siskoina, jotka auttavat tätä meediohommissa, sekä Rick Aviles Samin tappajana.

Ghost - näkymättömän rakkauden alku sai minut nopeasti ajattelemaan, että tämä ei välttämättä tule olemaan oikein minun leffani. Samin ja Mollyn romanttinen puoli oli heti hieman imelää, eivätkä heidän omat työkuvionsa herättäneet kiinnostusta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun pariskunta kävelee synkälle kujalle ja Sam tapetaan, elokuvan yhtäkkinen synkempi henki paljastuu ja tarina sai silmänräpäyksessä minut otteeseensa. Vaikka Samin ja Mollyn rakkaus ei herättänyt minussa erityisempiä tunteita Samin eläessä, romanttinen puoli onnistuu tasapainottamaan imelyyden oikeasti herkäksi, kun Sam yrittää keksiä keinoa kommunikoida rakkaansa kanssa. Tosissaan leffa sai minut puolelleen, kun meedio Oda Mae astelee ruutuun ja Whoopi Goldberg nappaa koko homman haltuunsa. En muista, milloin olisin viimeksi katsonut elokuvaa ja sen ensimmäisen kolmen vartin aikana se olisi onnistunut muuttamaan mielipidettäni näin voimakkaasti siitä, etten oikein välitä leffasta, siihen että pidän sitä erittäin mainiona teoksena.

Goldbergin ja hänen hahmonsa lisäksi yksi suosikkijutuistani filmissä on sen taitava tasapainottelu usean eri lajityypin välillä. Elokuvassa on siirappista romantiikkaa, kiehtovaa fantasiaa, hilpeää komediaa ja sitten taas jopa jännittävää trillerimäisyyttä. Leffa ei koskaan tunnu epätasaiselta tunnelmiensa kanssa, vaan vaihtelu on täysin sulavaa. Kun aluksi ajattelin, että leffasta tuli megahitti vain, koska Swayzen vetovoima sai niin monet naiset käymään katsomassa sen, elokuva saikin minut pohtimaan, että siitä löytyy niin osuvasti edes jotain kaikille, jotta se voi iskeä vielä isompaan yleisöön. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. Samalla sen tunnepuoli iskee lujemmin ja vaikken aluksi voinut vähät välittää Samista ja Mollysta, loppupäässä huomasin, että rakkauspuolesta onkin saatu jopa jokseenkin liikuttava. Elokuvasta löytyy kuitenkin hieman liikaa kohtauksia, joissa Sam yrittää Oda Maen kautta vakuuttaa Mollyn siitä, että on yhä maisemissa haamuna. On ymmärrettävää, että Mollyn on vaikea uskoa tällaista, etenkin eksentrisen meedion selittämänä, mutta silti nämä kohtaukset tuntuvat pakotetuilta, jotta Moore saa alun ja lopun välillä edes jotain tekemistä ja jotta mukaan saataisiin vielä lisää vastoinkäymistä.

Ohjaaja Jerry Zucker pääsee leikittelemään hauskoilla hetkillä, mutta hän osoittaa leffassa osaavansa muutakin kuin komedian. Zucker on selvästi halunnut päästä tekemään jotain synkempää ja onnistuukin tässä yhdistämään huumorin ja trillerimäisyyden. Bruce Joel Rubin on kirjoittanut tarinan mainiosti, kuljettaen sitä oivasti eteenpäin ja tehden oman panoksensa sen eteen, ettei elokuva jämähdä vain yhteen genreen, vaan tasapainottelee useamman välillä. Leffa on myös suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, vaikka mukana on muutama kehnompi otos. Valaisu ja lavasteet ovat tyylikkäät, ja maskeeraukset onnistuvat parissa kohtaa yllättämään brutaaliudellaan. Erikoistehosteet toimivat hyvin edelleen ja kohdat, joissa Sam kulkee ihmisten ja esineiden läpi, ovat yhä vaikuttavat. Äänipuolikin on mainiosti rakennettu ja Maurice Jarre pääsee säveltämään monenlaista musiikkia tunnelmien vaihdellessa. Musiikeista jää kuitenkin parhaiten mieleen The Righteous Brothersin herkkä kappale Unchained Melody.

Yhteenveto: Ghost - näkymätön rakkaus on erittäin hyvä filmi, mikä onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti usean lajityypin välillä. Joskus elokuva tarjoaa hempeää romantiikkaa, toisinaan trillerimäisyyttä, välillä fantasiaa ja sitten taas hauskaa komediaa aivan mielettömän hyvän Whoopi Goldbergin ansiosta. Vaikka Patrick Swayze ja Demi Moore ovatkin mainiot päärooleissa, Goldberg jättää lopulta molemmat varjoonsa mahtavalla suorituksellaan. Leffa lähtee käyntiin hieman kömpelösti, mutta heti Samin kuoltua ja muututtua haamuksi se onnistuu nappaamaan mukaansa oikein tosissaan. Tarina kiehtoo yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään ja elokuva tuntuu vain paranevan loppua kohti. Aluksi rakkauspuoli on jopa turhan imelä, mutta loppujen lopuksi se on aidosti liikuttava ja herkkä. Lisäksi elokuvan efektit toimivat yhä erittäin vakuuttavasti 30 vuodenkin jälkeen. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään Ghost - näkymättömästä rakkaudesta, peläten aluksi, ettei se tulisi toimimaan minulle ja sen monipuolisen genreleikittelyn ansiosta voin suositella laajempaakin yleisöä kuin vain romantiikannälkäisten katsomaan sen, jos elokuva on edelleen näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghost, 1990, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: Näkemiin professori (The Professor - 2018)

NÄKEMIIN PROFESSORI

THE PROFESSOR

Ohjaus: Wayne Roberts
Pääosissa: Johnny Depp, Rosemarie DeWitt, Odessa Young, Danny Huston, Zoey Deutch, Devon Terrell, Ron Livingston, Matreya Scarrwener ja Kaitlyn Bernard
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

The Professor (tunnetaan myös nimellä Richard Says Goodbye), eli suomalaisittain Näkemiin professori on Johnny Deppin tähdittämä uusi draamakomedia. Wayne Roberts käsikirjoitti elokuvan tarinan, kun hän oli saanut valmiiksi esikoiselokuvansa Katie Says Goodbye (2016). Hän sai IM Globalin ja Automatik Entertainmentin tarttumaan projektiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Lopulta Näkemiin professori sai maailmanensi-iltansa Zurichin elokuvajuhlilla lokakuussa 2018 ja kesti lähes kaksi vuotta, että se saapui nyt vihdoin Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti jo sen takia, että sen pääosaa esittää Depp. Vaikka Deppin ura onkin ollut laskussa viime vuosien aikana, on hänen työnsä ennen 2010-lukua ollut monin tavoin niin vaikuttavaa, että toivon jokaisen uuden elokuvan kohdalla, että hän nousisi vihdoin takaisin korkeuksiin. Kävinkin katsomassa Näkemiin professorin heti sen ensi-iltapäivänä.

Englannin kielen professori Richard Brown saa kuulla sairastavansa keuhkosyöpää. Hänen uskotaan elävän enää vuoden verran, joten Richard päättää ottaa kaiken irti viimeisestä vuodestaan maan päällä.

Johnny Deppin roolisuoritus professori Richard Brownina onnistuu kuin onnistuukin nousemaan herran parhaaksi työksi 2010-luvulla Black Massin (2015) ohella. Tällainen maanläheisempi rooli, missä saa kuitenkin revitellä, on selvästi kuin luotu Deppille, joka tarttuu innoissaan hahmoonsa. Kun on nähnyt Deppin jopa murtuneen näköisenä miehenä viime aikoina ex-vaimoonsa Amber Heardiin liittyen, on mahtavaa nähdä hänet parempivointisena... tosin hieman ironisesti esittämässä miestä, joka on kuolemassa syöpään. Richardista huomaa välittävänsä ensiminuuteista lähtien ja katsojana kannustaa tätä viettämään loppuelämänsä parhaaksi kokemallaan tavalla. Syövän lisäksi Richardin elämää murjovat myös pettävä vaimo (Rosemarie DeWitt), sekä luokka oppilaita, joista suurinta osaa ei kiinnosta tippaakaan Richardin opetukset. Syöpäuutisen kuullessaan Richard päättääkin, ettei hänen tarvitse enää yrittää olla kunnollinen vaikeassa suhteessa ja luokastaankin hän potkii heti pihalle ne, joiden onnistumiseen hän ei usko. Hahmo alkaa tekemään ja sanomaan vähän kaikenlaista esimerkiksi feministeistä, mistä monet varmasti vetävät herneen nenään. Sitten taas Richard älähtää vaimolleen, kun tämä ei hyväksy heidän tyttärensä (Odessa Young) lesboutta.
     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston Richardin parhaana ystävänä Peterinä, Zoey Deutch, Devon Terrell ja Matreya Scarrwener opiskelijoina, jotka jäävät kiehtoutuneena Richardin tunneille, sekä Ron Livingston koulun rehtorina, jonka kanssa Richardin vaimo Veronica pettää miestään. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä (Huston yllättää roolinsa herkkyydellä), mutta jäävät lopulta täysin karismaattisen Deppin varjoon.

Näkemiin professorista löytyy tiettyjä vikoja, mitkä estävät sitä nousemasta niihin korkeuksiin, mihin sillä olisi potentiaalia. Richardin hahmon pienien ristiriitojen lisäksi elokuvalla on välillä taipumusta muuttua hieman melodramaattiseksi. Elokuva onnistuu kyllä olemaan liikuttava, mutta paikoitellen filmi yrittää kenties jopa liikaa puristaa kyyneliä irti katsojasta. Sen lisäksi leffa on jopa turhan lyhyt. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja vaikka se on toisaalta passeli kesto, minusta tuntui siltä, että leffa päättyi ennen kuin se ehti tosissaan revitellä. Richard päättää heti alussa, että eläisi nyt huomattavasti vapaammin kuin ennen, mutta lopulta katsoja jää odottamaan jotain vielä enemmän. Elokuva kaipaisi pientä lisäpotkua ja Richard voisi pistää vielä isommin ranttaliksi.

Näistä vioistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin erittäin mainio elokuva. Sitä pientä melodramaattisuutta lukuunottamatta elokuva tasapainottelee taidokkaasti iskevän draaman ja yllättävänkin hauskan komedian välillä. Huumori on usein synkkää, mistä itse pidin erittäin paljon. Richardin uusi asenne naurattaa ja ne kohdat, joissa hän pääsee revittelemään, nostavat virneen katsojan kasvoille. Hänen oppituntinsa muuttuvat aidosti kiehtoviksi, kun hän päättää olla välittämättä opetussuunnitelmista ja vetää tuntinsa lonkalta. Vastapainona tälle koomisuudelle on tarinan vääjäämätön traagisuus. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsoja huomaa välittävänsä Richardista ja sitä herkemmäksi meno muuttuu. Ronskin huumorin ja surullisuuden seasta löytyy jotain hyvin kaunistakin. Lisäksi leffan päätöskuva on yksi voimakkaimmista, mitä olen pitkään aikaan nähnyt ja se on mitä upein vertauskuva sille, kuinka Richard on päättänyt luoda oman polkunsa viimeisinä hetkinään.

Ohjaaja Wayne Roberts rakentaa sujuvasti tunnelmaa. Hänen käsikirjoituksensa on hyvä, mutta hän olisi voinut keksiä vielä jotain enemmän. Robertsin päätös jakaa elokuva lukuihin voi aluksi tuntua kummalliselta tehokeinolta, mutta lopulta se sopii täydellisesti mukaan. Näkemiin professori on myös kuvattu ja leikattu sujuvasti, vaikkei loppuotosta lukuunottamatta kumpikaan teknisyys päätä huimaavaa ole. Lavasteet ja asut ovat mainiot, eikä äänipuolessakaan ole moittimista. Dessnerin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla ja muutamat melodiat jopa nousevat hienosti esiin tärkeinä hetkinä.

Yhteenveto: Näkemiin professori on erittäin hyvä elokuva ja vielä parempi osoitus siitä, että Johnny Depp kyllä osaa näytellä, jos niin vain viitsii. Depp tekee yhden kirkkaasti parhaimmista roolitöistään vuosiin. Deppille tyypillistä villimpää roolia huomattavasti maanläheisempi hahmo näyttää selvästi tekevän hyvää herralle ja hän vaikuttaa jopa nauttivan näyttelemisestä taas. Elokuva osaa hyvin tasapainotella komedian ja tragedian välillä, ammentaen niin huumoria surusta kuin koskettavuutta hilpeiden hetkien keskellä. Paikoitellen filmi syyllistyy melodramaattisuuteen, mutta kyllä se onnistuu myös liikuttamaan aidosti. Leffa on yllättävänkin hauska Richardin kyynisen asenteen kautta. Lopulta ongelmaksi koituu kuitenkin, että puolentoista tunnin keston aikana Richard ei pääse revittelemään tarpeeksi. Katsoja jää odottamaan jotain enemmän ja isompaa. Vaikka on hienoa nähdä Depp hillitymmässä roolissa, sitä tiettyä asennetta jää silti toivomaan. Heikkouksineenkin Näkemiin professori on todella oivallinen teos. Toivonkin Deppin jatkavan tällaisella tiellä ja valitsevansa tulevaisuudessa projektinsa tarkemmin. Viime vuosikymmenen aikana on ollut surullista nähdä yhä uudestaan, kuinka ennen niin upea näyttelijä on vajonnut niin mitäänsanomattomiin filmeihin, missä hän ei itsekään näytä viihtyvän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Professor, 2018, Global Road Entertainment, Automatik Entertainment, Leeding Media, Relic Pictures, Starlings Entertainment

Arvostelu: Puhdistuksen yö (The Purge - 2013)

PUHDISTUKSEN YÖ

THE PURGE

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Ethan Hawke, Lena Headey, Max Burkholder, Adelaide Kane, Edwin Hodge, Rhys Wakefield, Tony Oller, Arija Bareikis, Chris Mulkey, Tisha French ja Dana Bunch
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

The Purge, eli suomalaisittain Puhdistuksen yö on James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. DeMonaco sai idean elokuvaan, kun hän oli joutunut tappeluun humaltuneen miehen kanssa, joka oli lähes törmännyt häneen autollaan. Tappelun jälkeen DeMonacon vaimo oli todennut, että pitäisikö joka vuosi olla kerran laillista murhata joku ja DeMonaco kiinnostui tästä pohdinnasta. Hän alkoi työstämään käsikirjoitusta ja sai tuottaja Jason Blumin kiinnostumaan ideasta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Puhdistuksen yö sai ensi-iltansa kesällä 2013. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli massiivinen hitti pieneen, vain kolmen miljoonan dollarin budjettiinsa verrattuna. Itse katsoin leffan ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen ja jatko-osan Puhdistuksen yö: Anarkian (The Purge: Anarchy - 2014) serkkujeni kanssa. En pitänyt leffoista, enkä ole katsonut niiden jälkeen tehtyjä jatko-osia tai televisiosarjaa The Purge (2018-2019). Olen kuitenkin pohtinut, että antaisin leffoille uuden mahdollisuuden ja kun huomasin, että sarja oli jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge (2021), päätin aloittaa koko homman alusta. Kuitenkin kun The Forever Purge siirrettiin koronaviruksen takia ensi vuodelle, päätin katsoa ja arvostella alkuperäisen Puhdistuksen yön nyt 10. heinäkuuta, jolloin uuden elokuvan oli alunperin tarkoitus ilmestyä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa rikollisuus on laillista yhtenä päivänä vuodesta 12 tunnin ajan. 21. maaliskuuta 2022 rikas Sandinin perhe valmistautuu tähän "puhdistukseen", kun heidän kotiinsa hyökkää joukko psykopaatteja.

Sandinin perheeseen kuuluvat Ethan Hawken näyttelemä James-isä, Game of Thronesista (2011-2019) tutun Lena Headeyn esittämä Mary-äiti, sekä heidän kaksi lastaan, Charlie (Max Burkholder) ja Zoey (Adelaide Kane). Hawke ja Headey ovat mainioita vanhempina ja tuovat hyvin esille hahmojen pelon, kun puhdistus alkaa, mutta heidän hahmonsa eivät harmillisesti ole kiinnostavat. Burkholder ja Kane ovat tarpeeksi kelvolliset valinnat perheen lapsiksi, mutta valitettavasti heidän hahmonsa ovat jopa raivostuttavan ärsyttäviä. Charlie aiheuttaa pelkästään ongelmia ja pian katsoja huomaa toivovansa, että vanhemmat potkisivat tämän kadulle, jotta rellestävät puhdistautujat voisivat listiä kakaran. Zoey ei ole yhtä rasittava, mutta kyllä hänkin alkaa ärsyttämään, kun hahmon on kaiken aikaa pakko lähteä jonnekin - etenkin silloin, kun turvallisinta olisi pysyä yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Tony Oller Zoeyn poikaystävänä Henrynä (jonka ohjaaja DeMonaco on sanonut studion pakottaneen lisäämään mukaan ja sen kyllä huomaa, sillä hahmo on niin surkeasti tungettu tarinaan), Edwin Hodge puhdistautujia pakenevana miehenä, sekä Rhys Wakefield Sandinin perhettä piinaavan joukon johtajana. Oller on kehno roolissaan, mutta Hodge ja Wakefield toimivat hyvin omissa osissaan. Wakefield etenkin on nappivalinta psykoottisen ylemmistönuoren rooliin, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella ja pyhällä tehtävällä, tappaessaan "alempiarvoisia".

Puhdistuksen yön konsepti on äärimmäisen kiehtova ja jopa karmiva. Yhdysvaltojen vanhan hallituksen tuhouduttua ja uuden noustessa valtaan, maahan on luotu kiero kokeilu rikollisuuden poistamiseksi, eli rikollisuuden salliminen kerran vuodessa 12 tunnin ajaksi. Elokuvan aikana kuullaan radiolähetyksiä, joissa puhutaan kokeilun kyseenalaisuudesta. Rikollisuusluvut ovat ennätyksellisen alhaiset, mutta vain koska kaikki murhaavat, raiskaavat ja ryöstelevät silloin, kun se on hetken aikaa laillista. Työttömyys on lähes kadonnut, mutta vain koska puhdistuksen aikana tapetaan pois ne, joita ei pidetä yhteiskunnalle merkittävinä. Perheet jopa kerääntyvät yhteen seuraamaan puhdistusta televisiosta kuin se olisi parasta viihdettä. Kertomus selvästi toimii DeMonacon kritiikkinä Yhdysvaltoja kohtaan: kuinka aseiden hankkiminen siellä on arkipäiväisen helppoa, kuinka maa korostaa erilaisia lukemiaan, kuinka luokkaerot ovat surullisen selkeitä ja kuinka tällainen olisi mitä luultavimmin mahdollista juuri siellä. Lisäksi hän pohtii myös ihmisluonnetta. Onko meidän jokaisen sisällä tarve päästä tekemään näitä pahoja asioita? Tekisimmekö niitä, jos se olisi kerran vuodessa laillista, eikä seuraamuksia tulisi? Aluksi mukavat naapurit nähdään myöhemmin psykoottisissa tiloissa. Vaikka DeMonaco saa katsojan kiehtoutumaan ajatuksista, hän myös painottaa, että tällainen kokeilu olisi vain väärin ja sairasta.

Koska elokuvan idea on näin mielenkiintoinen, on surullista, ettei DeMonaco ole saanut tämän parempaa filmiä aikaiseksi. On ymmärrettävää, että budjettisyistä hän ei voi näyttää valtavaa tuhoa ympäri Yhdysvaltoja, vaan joutuu keskittymään vain yhden perheen selviytymisyritykseen. Ongelmana on, ettei DeMonaco ole tehnyt kummoista työtä perhettä kirjoittaessaan, joten kenenkään kohtalosta ei ole kiinnostunut, eikä kenenkään puolesta jaksa jännittää. DeMonaco myös pistää hahmonsa tekemään idioottimaisia asioita, mikä saa katsojan lähinnä tuumimaan, että he itse aiheuttavat ongelmansa. Elokuvalla kestää kauan lähteä oikeasti käyntiin. Ei siinä mitään, jos DeMonaco osaisi rakentaa jännitettä. Hän on selvästi yrittänyt kasvattaa tunnelmaa, ennen kuin päästää helvetin valloilleen, mutta hän epäonnistuu. Jännite perustuu lähinnä kömpelöihin äkkisäikäytyksiin. Meno on yllättävänkin mitäänsanomatonta loppuhuipennuksessa. Lisäksi itse lopetus on aika antikliimaksinen. Vaikka toisaalta on kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä maailma pystyy palaamaan normaaliin puhdistuksen päätyttyä, saa se katsojan tuumimaan, että tässäkö tämä nyt oli?

Tekniseltä toteutukseltaan Puhdistuksen yö on myös aika keskinkertainen. Kuvauksesta huomaa, että elokuvaa on tehty vauhdilla ja tekijöillä on harvemmin ollut aikaa ottaa oikeasti näyttäviä otoksia. Kun paniikki alkaa, kameran heilumisella ymmärrettävästi korostetaan hermostunutta olotilaa, mutta kamera heiluu jo ennen puhdistusta. Leikkauskaan ei ole kaksista, mutta ajaa sentään asiansa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja hyökkääjien naamarit karmivia. Valaistusta hyödynnetään mainiosti... paitsi silloin kun idiootti-Charlie päättää piileskellä päällä olevan taskulampun kanssa. On hämmentävää, että Charlie on edes selvinnyt hengissä aiempien vuosien puhdistuksista näillä älynlahjoilla. Äkkisäikäytyksiä tukevia pamauksia ja säveltäjä Nathan Whiteheadin mitäänsanomattomia musiikkeja lukuunottamatta äänimaailma on tarpeeksi kelvollinen.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö sisältää erittäin kiehtovan ja kieron idean, mutta hukkaa sen heikossa toteutuksessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja James DeMonacolla on paljon sanottavaa Yhdysvalloista ja hän esittääkin kritiikkinsä äärimmäisyyksiin vedetyssä skenaariossa. DeMonaco heittelee ilmoille mielenkiintoisia ajatuksia ja pistää pohtimaan ihmisluonnetta. Tämän kaiken aidosti kiehtovan hän on kuitenkin pistänyt mukaan aika mitäänsanomattomaan trilleriin. Hahmoihin ei ole jaksettu panostaa ja etenkin perheen lapset raivostuttavat typeryydellään. Perheen kohtalosta ei jaksa piitata, joten jännitettäkään ei onnistuta luomaan. Suurimmaksi osaksi jännitys perustuukin lähinnä pöhköihin äkkisäikäytyksiin. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja alle puolentoista tunnin filmiksi se ehtii jopa tylsistyttämään parissa kohtaa. Lopetus saa lähinnä kohauttamaan olkiaan. Tarina tuntuu hätäiseltä, aivan kuin DeMonacon olisi pitänyt kirjoittaa teksti ideansa pohjalta alle päivässä. Lopputulos on sen mukainen ja Puhdistuksen yö kadottaa suuren potentiaalinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge, 2013, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions, Overlord Productions