Arvostelu: Bring Her Back (2025)

BRING HER BACK

Ohjaus: Danny Philippou ja Michael Philippou

Pääosissa: Sora Wong, Billy Barratt, Sally Hawkins, Jonah Wren Phillips, Sally-Anne Upton, Stephen Phillips ja Mischa Heywood

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 18

Bring Her Back on RackaRackan, eli Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin uusi kauhuelokuva. Saatuaan valmiiksi esikoisleffansa Talk to Me'n (2022), Philippout ryhtyivät työstämään seuraavaa projektiaan. Alun perin heidän oli tarkoitus ohjata filmatisointi Street Fighter -videopelisarjasta (1987-), mutta he päättivät lopulta luopua leffasta tehdäkseen jotain omasta ideastaan. Danny kirjoitti elokuvan yhdessä Bill Hinzmanin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Bring Her Back saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä positiivisin mielin, vaikka olinkin hieman pettynyt kovasti hehkutettuun Talk to Me -elokuvaan. Kävin katsomassa Bring Her Backin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Isänsä kuoltua sisarukset Andy ja Piper sijoitetaan adoptiokotiin. Heidän uusi adoptioäitinsä Laura vaikuttaa herttaiselta, mutta päivä päivältä sisarukset alkavat huomata, että jokin on pahasti vinksallaan uudessa kodissa.

Billy Barratt näyttelee Andya, 17-vuotiasta nuorukaista ja Sora Wong esittää tämän pikkusiskoa, näkövammaista Piperia, josta Andy yrittää pitää huolta parhaansa mukaan. Kun heidän isänsä (Stephen Phillips) kuolee, eikä äitiäkään enää ole, Andy ja Piper pistetään sijaiskotiin. Apple TV+:n Invasion-scifisarjasta (2021-) tuttu Barratt on oiva valinta huolehtivaksi isoveljeksi, joka haluaa tehdä kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan - halu, mikä tulee tarpeeseen leffan edetessä. Wong on myös mainio tämän pikkusiskona, joka on niin sympaattinen kuin myös näpäyttelevä.

     Elokuvassa nähdään myös Sally Hawkins Andyn ja Piperin uutena adoptioäitinä Laurana ja Jonah Wren Phillips tämän poikana Olliena. Hawkins on aiemmin esittänyt mitä ihaninta ja lämmintä äitihahmoa kahdessa ensimmäisessä Paddington-elokuvassa (2014/2017), mutta nyt hän pääsee tuomaan tähän hymyilevään ja huolehtivaan äitiin oman kieron twistinsä. Hawkins onnistuu olemaan samaan aikaan niin herttainen kuin suorastaan hyytävä. Hänen hahmonsa on kiehtova, etenkin mitä pidemmälle elokuva etenee. Karmiva on myös Phillips Lauran mykkänä Ollie-poikana, joka aiheuttaa epämiellyttäviä väristyksiä heti ilmestyessään kuvaan.

Siinä, missä Talk to Me oli mielestäni pienoinen pettymys ja aika tavanomainen teinikauhuraina tyhmine hahmoineen tekemässä tyhmiä juttuja, Bring Her Back osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi kauhuelokuvaksi, joka sai minut vihdoin näkemään Philippoun veljekset äärimmäisen lupaavina uusina tekijöinä lajityypissä. Poissa ovat typerät teinit pitämässä hauskaa typerin tavoin ja tällä kertaa luvassa on vangitseva kertomus, joka käsittelee surua, traumaa ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään rakkaidensa eteen. Tarina nappaa heti mukaansa ja mitä pidemmälle se etenee, sitä syvemmälle sen pyörteisiin uppoaa. Tässä kodissa on jotain todella vinksahtanutta meneillään ja on koukuttavaa seurata, mitä kaikkea onkaan luvassa tämän yhä vain kauhistuttavamman tapahtumaketjun eskaloituessa.

Heti ensiminuuteista lähtien elokuvassa vallitsee onnistuneen epämukava, jopa suorastaan ahdistava ilmapiiri, joka ympäröi katsojan, eikä suostu päästämään irti. Epämukava tunne vain lisääntyy, kun sisarukset muuttavat Lauralle ja meno käy kohtaus kohtaukselta hämärämmäksi. Elokuva ei anna katsojalle hengitystilaa tai aikaa tasata pulssia, vaan se pitää ikävää tunnelmaa yllä lopputeksteihin asti. Sen lisäksi, että tunnelma on aidosti karmiva, luvassa on joitain todella häijyjä, jopa groteskeja näkyjä, jotka perustelevat kyllä leffalle lätkäistyn korkean K18-ikärajan. Aidosti onnistuneen karmiva fiilis, mihin on sujuvasti sekoitettu tiettyä haikeutta ja jopa kauneutta, tehokkaan kuvottavat näyt ja vahva tarina taitavasti kirjoitettuine hahmoineen tekevät Bring Her Backista yhden parhaista kauhuelokuvista vuosiin.

Bring Her Back on myös osaavasti kuvattu ja pätevästi valaistu, jolloin yöllisistäkin kohtauksista saa selvää ja pimeyttä hyödynnetään paikoitellen varsin karmivasti. Lavasteet ovat mainiot ja maskeerauksella on saatu aikaan joitain todella häiriintyneitä näkyjä. Käytännön tehosteilla taas on luotu parit puistattavat hetket, jotka tuntuvat katsojan kehossa asti. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Cornel Wilczekin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bring Her Back, 2025, Causeway Films, Salmira Productions, The South Australian Film Corporation, SAFC Studios, RackaRacka Studios

Arvostelu: Perjantai on pahin 2 (Freakier Friday - 2025)

PERJANTAI ON PAHIN 2

FREAKIER FRIDAY

Ohjaus: Nisha Ganatra

Pääosissa: Lindsay Lohan, Jamie Lee Curtis, Julia Butters, Sophia Hammons, Manny Jacinto, Maitreyi Ramakrishnan, Mark Harmon, Chad Michael Murray, Rosalind Chao, Vanessa Bayer, Stephen Tobolowsky ja Ryan Malgarini

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Freakier Friday, eli suomalaisittain Perjantai on pahin 2 on jatko-osa vuoden 2003 Perjantai on pahin -elokuvalle (Freaky Friday), joka puolestaan perustuu samannimiseen kirjaan vuodelta 1972. 2020-luvulla Disney-yhtiö on tehnyt jatko-osia useille vanhoille hittileffoilleen ja vuonna 2023 Perjantai on pahin -elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi yhtiö ilmoitti tekevänsä myös sille jatkoa ja että elokuvan tähdet Lindsay Lohan ja Jamie Lee Curtis palaisivat rooleihinsa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt laiskasti suomennettu Perjantai on pahin 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän paljon ensimmäisestä elokuvasta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Kävinkin hieman skeptisin ennakkofiiliksin katsomassa Perjantai on pahin 2:n sen ensi-iltapäivänä.

Anna Coleman on menossa naimisiin tapaamansa miehen Ericin kanssa, mutta hänen tyttärensä Harper ja Ericin tytär Lily vihaavat toisiaan. Eräänä aamuna Anna ja Harper heräävät toistensa kehoissa ja kauhukseen myös Lily ja Annan äiti Tess heräävät toistensa kehoissa.

Lindsay Lohan ja Jamie Lee Curtis palaavat kahden vuosikymmenen jälkeen rooleihinsa Anna Colemaniksi ja tämän äidiksi Tessiksi, jotka vuosia sitten joutuivat erikoisen tapahtuman keskelle, kun he eräänä aamuna heräsivät toistensa kehoista. Tämä kehonvaihdos sai heidät ymmärtämään toisiaan paremmin, mikä rikkoi kiroukselta tuntuneen homman ja he palasivat omiin kehoihinsa. Nyt Anna on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on oma lapsi, Harper-tytär (Julia Butters). Harper inhoaa luokkansa tyttöä Lilyä (Sophia Hammons) ja tunne on molemminpuoleinen. Harperin ja Lilyn pahin painajainen käy toteen, kun Anna tapaa Lilyn isän Ericin (Manny Jacinto) ja he rakastuvat välittömästi. Häiden lähestyessä tunnelmat ovat kireät huushollissa, eikä meno helpotu, kun tuttu kehonvaihdos toistuu, mutta kaksinkertaisena. Anna ja Harper heräävät toisinaan ja Tess ja Lily toisinaan. Lohan ja Curtis palaavat ilahduttavalla antaumuksella rooleihinsa ja pääsevät revittelemään taas kerran, joskin kummankin näytellessä tällä kertaa nuorempiaan. Tulokkaat Butters ja Hammons ovat muuten passelit rooleihinsa, joskin täytyy sanoa, ettei Hammons onnistu myymään sitä, että hän esittäisi Curtisin hahmoa Tessiä puolet leffasta. Vastavuoroisesti on sääli, ettei Curtis ole opetellut paksua brittiaksenttia, jolla Hammons puhuu Lilynä.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoja tuttuja, kuten Mark Harmon Tessin miehenä Ryanina ja Chad Michael Murray Annan nuoruudenihastuksena Jakena, kun taas uusina mukaan hyppäävät muun muassa Vanessa Bayer meedio Madame Jeninä ja Maitreyi Ramakrishnan laulajatähti Ellana, jonka managerina Anna työskentelee.

Perjantai on pahin 2 ei saanut minua vielä päätyttyäänkään ajattelemaan, että kyseessä olisi mitään muuta kuin Disneyn jälleen yksi yritys rahastaa uudestaan tutulla nimellä. Silti minun täytyy myöntää, että elokuva on yllättävänkin viihdyttävä jatko-osa, johon on saatu pestattua juuri oikeat tyypit, jotta homma tuntuu rakkaudesta lajiin tehdyltä. Jos jossain elokuva onnistuu, niin 2000-luvun alun Disney-komedian fiiliksen toistamisessa, lähtien tietystä räikeästä menosta ja yliampuvuudesta. Lisäksi elokuvan lopputeksteissä nähdään mokaotoksia! Milloin olette viimeksi nähneet mokaotoksia komedialeffan lopussa? 

Kaikki tämähän on toisaalta myös tarkkaan laskelmoitu tapa osua katsojien nostalgiasuoneen. Vuoden 2003 leffaa kerta toisensa perään nuorena katsoneet voivat palata mielessään niihin vanhoihin hyviin ja helpompiin aikoihin. Hymy leviää väkisinkin huulille, joskin samalla takaraivossa kolkuttaa ajatus siitä, että on nyt itse aikuinen ja jälkikasvuakin saattaa jo löytyä. Sitä huomaa yllättäen samaistuvansa stressaantuneisiin aikuisiin, eikä kapinoiviin nuoriin. Tästä huolimatta leffan överiin menoon hyppää sujuvasti mukaansa. Vaikka elokuva onkin hitusen ylipitkäksi venytetty ja menettää energiaa puolenvälin tietämillä, minkä lisäksi toisinaan on pakko hetkeksi pysähtyä muistelemaan että "hetkinen, kuka onkaan kenenkin kehossa?", Perjantai on pahin 2 viihdyttää passelisti. Tarinallisesti käsikirjoitus kulkee turhankin tuttuja latuja vailla sen suurempaa mielikuvitusta, eikä lopputulemaa ole vaikea arvata. Päivänselvistä vioistaankin huolimatta pidin elokuvasta enemmän kuin etukäteen uskoin ja jos sitä vertaa vaikkapa Hokkus Pokkus 2:een (Hocus Pocus 2 - 2022), on Perjantai on pahin 2 selvästi niitä Disneyn parempia nostalgiarahojen perässä tehtyjä jatko-osia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, joka on aiemmin tehnyt muun muassa mainion Late Night -komedian (2019). Ganatra selvästi intoilee ensimmäisen Perjantai on pahin -leffan, sekä 2000-luvun alun Disney-komedioiden perään, sillä niin toimivasti hän onnistuu matkimaan sitä aikakautta. Jordan Weissin käsikirjoitus menee paljon sieltä, mistä aita on matalin, joten onkin onni, että Ganatra saa tuotua elokuvaan aitoa sydäntä. Teknisesti Perjantai on pahin 2 on pätevä. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus paikoin todella eksentristä ja äänityöskentelykin on oivaa. Amie Dohertyn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freakier Friday, 2025, Walt Disney Pictures, Burr! Productions, Gunn Films

Arvostelu: Weapons (2025)

WEAPONS

Ohjaus: Zach Cregger

Pääosissa: Julia Garner, Josh Brolin, Alden Ehrenreich, Cary Christopher, Austin Abrams, Benedict Wong, Amy Madigan, June Diane Raphael, Clayton Farris, Whitmer Thomas, Callie Schuttera, Toby Huss ja Justin Long

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

Weapons on ohjaaja-käsikirjoittaja Zach Creggerin uusi kauhuelokuva. Saatuaan valmiiksi kehutun esikoiselokuvansa Barbarianin (2022), Cregger ryhtyi suunnittelemaan seuraavaa projektiaan. Netflix, Universal Pictures, TriStar Pictures ja New Line Cinema kilpailivat käsikirjoituksen oikeuksista, kunnes New Line Cinema nappasi elokuvan itselleen. Universalin kautta elokuvan oikeuksista kisannut Jordan Peele erotti pitkäaikaiset managerinsa, kun nämä ei onnistuneet saamaan leffaa heidän tuotettavakseen. Alun perin elokuvaan roolitettiin Pedro Pascal, Renate Reinsve, Brian Tyree Henry ja Tom Burke, mutta juuri kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, alkoikin Hollywoodin näyttelijöiden lakko. Koska näyttelijät olivat lupautuneet muihin projekteihin lakon päätyttyä, leffa jouduttiin roolittamaan lähes kokonaan uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja alun perin Weapons oli tarkoitus julkaista vasta tammikuussa 2026, mutta ylistävien testinäytösten myötä New Line Cinema ja levittäjänä toimiva Warner Bros. päättivät aikaistaa julkaisua ja jo nyt Weapons saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffan näkemistä valtavasti, pidettyäni todella paljon Barbarianista. Kun Weapons sai vielä todella positiivista palautetta maailmalta, kävin katsomassa elokuvan todella innokkaana sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Pikkukaupunki ryhtyy tutkimaan mysteeristä tapahtumaa, kun eräänä yönä kello 02:17 yhtä poikaa lukuun ottamatta tietyn koululuokan lapset juoksivat ulos kodeistaan ja katosivat pimeyteen.

Weaponsin näyttelijäkaarti näytti tosiaan alun perin täysin toisenlaiselta, mutta sitten vuoden 2023 Hollywoodin lakot pistivät paketin sekaisin ja lopulta lähes koko poppoo piti pistää uusiksi. Julia Garner näyttelee Justine Gandya, opettajaa, jonka luokan oppilaat yhtä lukuun ottamatta katosivat eräänä yönä. Cary Christopher esittää Alex Lillyä, luokan ainoaa oppilasta, joka ei mystisesti juossut ulos kodistaan yöllä kello 02:17. Benedict Wong näyttelee Andrew Marcusta, koulun rehtoria. Josh Brolin nähdään Archer Graffina, yhden kadonneen pojan isänä. Alden Ehrenreich näyttelee Paul Morgania, poliisia, joka tutkii kadonneiden lasten tapausta. Austin Abrams esittää Anthonya, narkkaria, joka saattaa tietää tapauksesta jotain. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Netflixin Ozark-sarjasta (2017-2022) tuttu ja palkintoehdokkuuksia kahminut Garner on erittäin mainio opettajana, joka ihmettelee, kun eräänä aamuna vain Alex istuu hänen luokassaan, eikä muita oppilaita näy koko loppupäivän aikana. Justinen elämä muuttuu pahemmaksi hullunmyllyksi, kun oppilaiden vanhemmat osoittavat häntä syyttävällä sormellaan. Vaikka pidänkin Pedro Pascalista, olen iloinen, että surevaksi isäksi valikoitui Josh Brolin, josta löytyy sopivassa suhteessa pehmeyttä ja karskiutta, hänen Archer-hahmonsa päättäessä selvittää itse, minne lapset katosivat, kun poliiseista ei tunnu olevan hyötyä. Hahmot ovat mainiot ja heihin syvennytään hyvin elokuvan aikana, kun tapausta setvitään vuorotellen jokaisen heidän vinkkeleistään.

Mahtavan ja suorastaan hyytävän pelottavan Barbarianin jälkeen odotukseni Zach Creggerin toista elokuvaa kohtaan olivat päässeet nousemaan turhan korkealle ja Weapons osoittautui itselleni pienoiseksi pettymykseksi, vaikka kyseessä onkin erittäin pätevä uusi kauhutarina. Tästä vain jäi se todellinen vaikuttavuus kokematta, mikä teki Barbarianista omissa kirjoissani yhden viime vuosikymmenen väkevimmistä leffoista genressään. Weaponsissa Cregger osoittaa jälleen osaavansa rakentaa karmivia pelottelukohtauksia ja tarjota hurjia näkyjä. Mies ei pistä katsojaansa samanlaiseen piinapenkkiin kuin viimeksi, mutta mukana on muutama onnistuneen jännittävää tilannetta ja pari tehokasta säikäytystä. On tosin hyvä varoittaa, että puhdasveristä kauhua odottavalle Weapons voi olla pettymys jo siksi, että mukana on yllättävänkin paljon huumoria. Jotkut näyt ovat groteskiudessaankin hitusen koomisia ja loppupää aiheuttaa vuoronperään äklötystä ja huvittuneisuutta.

Elokuvan tarina on toimiva ja näiden kadonneiden lasten mysteeriä lähtee selvittämään erittäin kiinnostuneena. Leffa tosiaan kerrotaan eri hahmojen vinkkeleistä, joiden kautta mysteeri alkaa vähitellen aueta. Yksittäiselle hahmolle joku paljastus voi vain kummaksuttaa, mutta kun katsoja näkee nämä kaikki puolet, palapelin palaset loksahtelevat vihdoin paikoilleen. On muutenkin pääasiassa kiinnostavaa nähdä tietyt tilanteet parista eri vinkkelistä, jolloin jotkut aiemmin ihmetyttäneet yksityiskohdat selkeytyvät myös. Puolen välin paikkeilla kerronta töksähtelee hitusen, kuten myös karmiva ilmapiiri, mutta suurimmaksi osaksi ajasta vähän päälle kahden tunnin kesto vie sujuvasti mukanaan ja leffa jopa tuntuu kestoaan lyhyemmältä.

Weapons on myös teknisellä osastollaan oivallinen. Leffa on pätevästi kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Öisillä kaduilla kädet levällään juoksevat lapset ovat näky, joka tulee todennäköisesti sementoimaan asemansa yhtenä modernin kauhun ikonisimmista visuaaleista. Valaisu on mainiota ja pimeyttä hyödynnetään väkevän karmivana tehokeinona. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan erinomaiset. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, eikä liikaa luota kovaäänisiin böö-pelästyksiin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Creggerin ja Holladayn veljesten Ryanin ja Haysin säveltämät musiikit tunnelmoivat sopivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Weapons, 2025, New Line Cinema, Subconscious, Vertigo Entertainment, BoulderLight Pictures, Warner Bros.

Arvostelu: Oddity - Sokea kauhu (Oddity - 2024)

ODDITY - SOKEA KAUHU

ODDITY

Ohjaus: Damian McCarthy

Pääosissa: Carolyn Bracken, Gwilym Lee, Tadhg Murphy, Caroline Menton, Steve Wall ja Jonathan French

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Oddity - Sokea kauhu on irlantilainen kauhuelokuva. Damian McCarthy sai idean elokuvaan työstäessään esikoisleffaansa Caveatia (2020). Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2023 ja lopulta Oddity - Sokea kauhu sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla maaliskuussa 2024. Suomessa leffa esitettiin Night Visions -festivaaleilla saman vuoden marraskuussa ja nyt vihdoin elokuva on saapunut ihan teatterilevitykseen. Itse kuulin Oddity - Sokeasta kauhusta vasta tänä kesänä, kun tyttöystäväni kauhuleffoja fanittava ystävä kehui sitä kovasti. Kun huomasin elokuvan tulevan Suomessa teattereihin, päätimme käydä katsomassa sen. Koska ensi-iltapäivän näytöksemme peruttiin, kesti yli viikko, kunnes vihdoin löysimme hyvän ajan kokeilla onneamme elokuvan parissa uusiksi.

On kulunut vuosi siitä, kun Dani kuoli keskellä yötä tunkeilijan murhaamana. Danin kaksoissisko, sokea meedio Darcy saapuu Danin miehen kotiin, uskoen että tapaukseen liittyy enemmän kuin alun perin ajateltiin.

Carolyn Bracken nähdään tuplaroolissa Danina ja Darcyna, kaksoissiskoina, jotka ovat hyvin erilaisia luonteiltaan. Dani on energinen ja innokas, kun taas tämän sokea sisko Darcy on hiljaisempi selvänäkijä, joka on lähes erakoitunut kummallisten esineiden putiikkiinsa. Kun Dani eräänä yönä kuolee tunkeilijan toimesta, Darcy päättää selvittää, mitä tuona yönä ihan oikeasti tapahtui. Bracken tulkitsee mainiosti molempia rooleja, tehden siskoista selvästi erilaiset persoonansa. Darcyna Bracken onnistuu olemaan oikealla tavalla mystinen.

     Elokuvassa nähdään myös Gwilym Lee Danin ex-miehenä, psykiatri Tedinä, Caroline Menton Tedin uutena tyttöystävänä Yanana, Steve Wall Tedin työpaikan vahtimestarina Ivanina, sekä Tadhg Murphy lasisilmäisenä Olin Boolena, joka vuosi sitten saapui koputtelemaan Danin ovea ja varoittamaan, että joku on tunkeutunut tämän kotiin. Oddity - Sokea kauhu ei muuten ole tämän Olin Boolen ensiesiintyminen, vaan hahmo oli pääroolissa ohjaaja-käsikirjoittaja Damian McCarthyn lyhytelokuvassa How Olin Lost His Eye vuodelta 2013, joskin Tadgh O'Leary Ashfordin näyttelemänä. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata viittauksen McCarthyn edelliseen täyspitkään leffaan, Caveatiin, viitaten, että mies rakentaa itselleen jonkin sortin omaa kauhuleffauniversumiaan. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä osissaan, etenkin Viikingeistä (Vikings - 2013-2020) tuttu Murphy epäilyttävänä Olinina.

Oddity - Sokea kauhu osoittautui kehujensa arvoiseksi kauhuelokuvaksi, joka onnistuu vain vähän päälle puolessatoista tunnissa sekoittelemaan erilaisia kauhun alalajityyppejä sulavasti toisiinsa. Leffasta löytyy Edgar Allan Poen kirjoja muistuttavia kansantarumaisia piirteitä, Kirottu-elokuvat (The Conjuring - 2013-2025) mieleen tuovia juttuja, kuten Darcyn putiikki täynnä erilaisia kummitteluihin liittyviä kapistuksia, Agatha Christien teoksista ammennettavaa murhamysteerin selvittelyä, sekä jopa slasheria. Elokuvasta on yllättävänkin moneksi, mutta se ei koskaan tunnu liian täyteen ahdetulta tai siltä, ettei McCarthy olisi osannut päättää, millaista kauhutarinaa hän haluaa kertoa, vaan lopulta kaikki palaset loksahtelevat toimivasti paikoilleen. Itse tarinankin palaset sujahtavat hyvin paikoilleen, kun tämä mysteeri alkaa hissuksiin aueta.

Alusta alkaen McCarthy rakentaa suorastaan epämukavaa ilmapiiriä, joka saa katsojan nopeasti näkemään itsensä yksin tuossa isossa talossa. Tai siis "yksin", sillä selkäpiitä karmii koko ajan se ajatus, että talossa on jotain muutakin. Leffassa on useita erittäin jännittäviä, pari suorastaan pelottavaa kohtausta, joiden aikana voi huomata vetäytyvänsä kauemmas valkokankaasta ja kenties nostavan käsiä silmien peitoksi. Jännityksen keskelle mahtuu myös muutamia äkkisäikäytyksiä, mutta McCarthy tarjoaa nämä harvinaisella tyylitajulla ja niin, ettei katsoja pääse böö-pelästyksen jälkeen rentoutumaan, vaan ahdistavia kierroksia vain lisätään entisestään.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pääasiassa pätevästi toteutettu, vaikka mukana onkin pari kohtausta, jotka tuovat mieleen enemmän jonkin elokuvaopiskelijoiden päättötyön. Leffa on hyvin kuvattu, etenkin pitkissä kohtauksissa, joissa hahmot epäilevät jonkun tai jonkin piileskelevän minkä tahansa kulman takana, eivätkä he tiedä, uskaltaisiko sitä mennä kurkkaamaan. Lavasteet ovat oivat, puvustus myös ja isoimmat kehut ansaitsee Paul McDonnellin rakentama puinen mies, jonka Darcy tuo mukanaan. Tämä puu-ukko vain istuu pöydän ääressä, mutta saa aiheutettua katsojassa puistattavia väristyksiä, sillä kaiken aikaa katsojana vain jännittää, mikä koko puisen miehen funktio on. McCarthy vieläpä ovelasti pitää puista miestä pitkään vain osittain kuvassa tai sumeana taustalla, jolloin sitä oikein tuijottaa ja odottaa, josko puu-ukko liikahtaisi. Äänimaailma on myös onnistuneesti rakennettu Richard G. Mitchellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oddity, 2024, Keeper Pictures

Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun - 2025)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: Liam Neeson, Pamela Anderson, Paul Walter Hauser, Danny Huston, CCH Pounder, Kevin Durand, Liza Koshy, Cody Rhodes, Busta Rhymes, Moses Jones, Dave Bautista, "Weird Al" Yankovic ja Priscilla Presley

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Leslie Nielsenin tähdittämä komediasarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) lopetettiin jo kuuden jakson jälkeen, mutta se vakuutti oikeat ihmiset, jotta sama tekijätiimi pystyi työstämään sarjan pohjalta elokuvan. Tämä Mies ja alaston ase -leffa (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kehuttu hitti, joten se sai kaksi jatko-osaa - positiivisen vastaanoton saaneen Mies ja alaston ase 2½:n (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ja negatiivista palautetta saaneen, sekä kehnommin menestyneen Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994). Nielsenin kanssa suunniteltiin vielä neljättä elokuvaa, joka kulki työnimellä "The Naked Gun: What 4? Rhythm of Evil", mutta kun tekijät olivat eri mieltä studion kanssa Nielsenin roolin merkittävyydestä, projekti lopulta kaatui, kun Nielsen menehtyi marraskuussa 2010. Vuonna 2013 Paramount Pictures suunnitteli käynnistävänsä elokuvasarjan uusiksi Ed Helmsin kanssa ja uusi leffa kulki työnimillä "The Naked Gun: Episode IV: A New Hope" ja "Naked: Impossible", mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Seth MacFarlane palkattiin työstämään uusi elokuva aiheesta, tämän puhuttua pitkään siitä, että haluaisi nähdä Liam Neesonin Nielsenin roolissa. Vuotta myöhemmin paljastettiin, että Neeson on palkattu uuteen leffaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt uusi Mies ja alaston ase -elokuva on saapunut teattereihin ja ennakkoon pidin koko hommaa suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Mieleeni nousi heti kauhukuvia vastaavista yrityksistä herättää vanhoja leffasarjoja uudelleen henkiin, enkä ajatellut Neesonin sopivan tällaiseen leffaan yhtään. Elokuvan mainokset ovat kuitenkin hissuksiin voittaneet minua puolelleen ja kaikkien yllätykseksi leffa sai todella positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Kävinkin uteliaana katsomassa uuden Mies ja alaston ase -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Police Squadin Frank Drebin Jr. ryhtyy selvittämään pankkiryöstöä ja itsemurhaa, ja hoksaa pian, että tapaukset liittyvät toisiinsa kierolla tavalla.

Leslie Nielsenin näyttelemän Frank Drebinin poikana, Frank Drebin Jr:na nähdään tosiaan Liam Neeson, jota pidin etukäteen täysin vääränä valintana rooliin. Totaalisten tusinatoimintaleffojen syöksykierteeseen ajautunut Neeson ei ole juuri vakuuttanut parissa komediallisemmassa roolissa, joissa olen hänet nähnyt. Ilahduttavaksi yllätyksekseni kenties juuri kaikki tämä tekee miehestä täydellisen valinnan. Neeson vetää roolinsa tutulla kivikasvoisuudellaan, laukoen vitsejä pokerinaamalla. Kontrasti on hauska ja se on myös loogista jatkoa Nielsenin tyylille, miehen harvoin itse hymyiltyä Frank Drebininä. Itselleni huvittavinta Neesonin valinnassa on se, että jos Mies ja alaston ase -elokuvat tapahtuvat niinä vuosina kuin ne ovat ilmestyneet, Frank Drebin Jr. olisi syntynyt vuonna 1994, mikä tarkoittaa, että uutuuselokuvassa 73-vuotiaan Neesonin hahmo olisi vasta 31-vuotias. Jos näin on, rankka poliisiura näkyy kyllä Frank Drebin Jr:n naamassa.

     Elokuvassa nähdään myös Paul Walter Hauser poliisikapteeni Ed Hocken Jr:na, CCH Pounder poliisipäällikkö Davisina, Danny Huston rikkaana teknologiapohatta Richard Canena, Kevin Durand tämän kätyrinä Sig Gustafsonina, sekä Pamela Anderson itsemurhasta epäillyn kuolleen miehen siskona Beth Davenportina, johon Frank tietty iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, joskin olen alkanut kyllästyä siihen, että Huston näyttelee aina aika samanlaisia pahiksia. Anderson on mainio valinta osaansa ja hänen ja Neesonin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Kemia ei jäänyt huomaamatta näyttelijöiltä itseltään, sillä Neeson ja Anderson seurustelevat nyt tosielämässä!

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani uusi Mies ja alaston ase osoittautui todella toimivaksi ja ennen kaikkea erittäin hauskaksi elokuvaksi. Siis joo, onhan leffa varmasti pohjimmiltaan rahanahneen studion yritys tienata vielä muutama miljoona tutulla elokuvasarjalla, mutta tärkeintä on, että pestiin on saatu juuri oikeat ihmiset (tuottaja Seth MacFarlane ja The Lonely Island -komediaporukasta tuttu Akiva Schaffer), joiden kädenjäljestä näkyy palava rakkaus alkuperäisleffoja kohtaan ja halu kunnioittaa niitä. Mies ja alaston ase vuosimallia 2025 on ehdottomasti "perintöjatko-osa" sieltä paremmasta päästä, joka ei tee hallaa edeltäjiensä muistolle. Se ei keksi juuri mitään omaa, mutta kulkee tuttuja latuja ilahduttavan onnistuneesti.

Tarina elokuvassa on aika yhdentekevä, mutta toisaalta niin se tuppasi olemaan edellisissäkin leffoissa. Näissä elokuvissa juoni lähinnä vain asettaa raamit erilaisille hauskoille kohtauksille. Yleensä Mies ja alaston ase -leffoista ihmiset muistavat ne hulvattomat repliikit ja tilanteet, eivätkä niinkään itse tapauksia, joita Frank ja kumppanit tutkivat. Ja uusi Mies ja alaston ase on pullollaan hulvattomia repliikkejä ja tilanteita, jotka palaavat mieleen naurattamaan vielä moneen otteeseen leffan päätyttyä. En ole aikoihin nauranut näin makeasti uutuuselokuvan parissa ja jo nyt haluan nähdä sen uusiksi, koska uskon, että ensimmäisellä katselulla osa taustalle piilotetuista lisävitseistä meni ohi. Enkä pistäisi pahitteeksi, jos Neeson palaisi jatko-osaankin. Alkuperäisideat saattavat olla vähissä Hollywoodissa, mutta silloin tällöin on kivaa nähdä, että vanhankin kierrättäminen voi toimia näin hyvin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Akiva Schaffer on ymmärtänyt, mikä alkuperäistrilogiassa viehättää ja on päättänyt sukeltaa suoraan siihen tuttuun nokkelaan pöljyyteen, mitä ne edustivat. Schafferin päätarkoituksena on ollut naurattaa katsojaa napakan puolitoistatuntisen ajan ja siinä hän myös onnistuu. Elokuva jättääkin toivomaan, että teattereihin saataisiin lisää jenkkikomedioita, joiden puhdas tarkoitus on hauskuuttaa koko rahan edestä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Mies ja alaston ase on hyvin tehty, joskin tehosteet, maskeeraukset ja muut ovat tarkoituksellisesti hieman kökköjä lisähuvituksen vuoksi. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät päteviltä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla, mutta itse olisin toivonut, että leffa olisi hyödyntänyt Ira Newbornin mahtavaa tunnusmusiikkia useammin ja jo ennen lopputekstejä.

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä muutama kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun, 2025, Paramount Pictures, Fuzzy Door Productions

Arvostelu: Babe - urhea possu (Babe - 1995)

BABE - URHEA POSSU

BABE

Ohjaus: Chris Noonan

Pääosissa: Christine Cavanaugh, Miriam Margolyes, James Cromwell, Magda Szubanski, Danny Mann, Hugo Weaving, Miriam Flynn, Zoe Burton, Paul Goddard, Wade Hayward, Brittany Byrnes, Russi Taylor, Michael Edward-Stevens, Charles Bartlett, Paul Livingston ja Roscoe Lee Browne

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 3

Babe - urhea possu perustuu Dick King-Smithin kirjaan Babe: possu joka päätti päästä pitkälle (The Sheep-Pig) vuodelta 1983. Mad Max -elokuvista (1979-) tunnettu George Miller oli innostunut King-Smithin kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvan. Hän kuitenkin koki, ettei teknologia ollut vielä siinä pisteessä, että puhuvat eläimet voisivat olla näytellyn elokuvan päärooleissa. Vuosien suunnittelu- ja valmisteluprosessin jälkeen Miller päätti, että olisi vihdoin aika tehdä leffa. Chris Noonan palkattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Babe - urhea possu sai maailmanensi-iltansa 4. elokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka voitti kriitikotkin puolelleen ja sai jopa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, miessivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -palkinnon. Elokuvan myötä aktivismi eläintensuojelun puolesta, sekä kasvissyöjien määrä lisääntyi maailmalla. Itse katsoin Babe - urhean possun ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viimeisestä kokonaisesta läpikatselukerrasta on vierähtänyt vähintään kymmenen vuotta. Viime vuosien aikana olen lähinnä jäänyt tuijottamaan elokuvaa muutamiksi minuuteiksi, kun se on sattunut osumaan vastaan joltain televisiokanavalta. Kun huomasin Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa kokonaan ja samalla myös arvostella elokuvan.

Babe-porsas päätyy Hoggettien maatilalle, missä hän saa uusia ystäviä ja kiinnostuu porsaille epätavallisesta aktiviteetista: lampaiden paimentamisesta.

Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo - tai siis nimikkopossu - Babe (äänenä Christine Cavanaugh). Baben ollessa vielä ihan pieni porsas, hänet valittiin maatalousnäyttelyssä kilpailuun, jossa possun voi voittaa arvaamalla oikein tämän painon. Kisan kautta Babe päätyy Hoggettien maatilalle, missä hänen elämänsä mullistuu. Babe on valloittavan sympaattinen ja suloinen tapaus, jonka seikkailua ryhtyy seuraamaan erittäin mielellään.

     Maatilan omistavat James Cromwellin ja Magda Szubanskin näyttelemä aviopari Arthur ja Esme Hoggett. Arthur on vähäsanainen ja jämpti mies, kun taas Esme on lempeä ja lämmin. Cromwell ei ollut aluksi halukas rooliin, sillä hänen hahmolleen on kirjoitettu niin vähän repliikkejä, mutta onneksi hän tarttui osaan. Cromwell tarjoaa paljon ilmeillään ja eleillään ja lopulta hän nappasi Babe - urheasta possusta uransa toistaiseksi ainoan Oscar-ehdokkuuden. Szubanski on myös erittäin mainio ja hupsusti hän oli vasta kolmissakymmenissä saatuaan rooliin, joten hänet piti maskeerata vastaamaan noin 55-vuotiasta Cromwellia.

     Muita eläinhahmoja taas ovat muun muassa Hoggettien farmilla asuvat lammaskoirat Fly (Miriam Margolyes) ja Rex (Hugo Weaving), kukkoa leikkivä ankka Ferdinand (Danny Mann), lammas Mää (Miriam Flynn) ja juonitteleva kissa Duchess (Russi Taylor). Hahmogalleria on läpikotaisin oiva. Ferdinandin kautta Babe oppii, että jos eläimelle ei maatilalle keksitä selvää tehtävää, tämä päätyy ruokapöytään ja Flyn ja Rexin kautta Babe taas innostuu lampaiden paimentamisesta.

Babe - urhea possu on aivan ihana koko perheen elokuva, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosikymmenten vieriessä. Päinvastoin. Leffaa seurasi useita enemmän tai vähemmän samanlaisia puhuvien farmieläinten täyttämiä perhe-elokuvia, joista yksikään ei päässyt Babe - urhean possun tasolle. Toisin kuin näistä lukuisista seuraajista, tästä filmistä löytyy aitoa sydäntä ja sielua. Käsikirjoittaja-tuottaja George Miller työsti elokuvaa kymmenen vuoden ajan ja lopputuloksesta näkyy intohimo ja huoli projektia kohtaan. Näin Babe - urhea possu onnistuu oikeasti tavoittamaan katsojansa ja osumaan tunteisiin. Tätä jopa kaunista elokuvaa on aika lailla mahdotonta katsoa herkistymättä jossain kohtaa niin surusta kuin ilostakin.

Elokuvan tarina kerrotaan oivan satukirjamaisesti ja kertomus on jopa jaettu lukuihin. Joka luvussa on oma pointtinsa kertomuksen etenemisen ja hahmojen kehittymisen kannalta. Elokuva on osattu pitää maltillisessa puolentoista tunnin mitassa, mutta silti tarina ei koskaan kiirehdi. Idylliseen maatilamaisemaan sopiikin rauhallisempi kerronta ja elokuvaa katsoessa tulee ikävä aikaa, kun lastenleffat eivät koostuneet pääasiassa hyperaktiivisesta koheltamisesta ja aikaa, kun lastenleffat uskalsivat olla hieman synkkiäkin. Seassa on joitain varsin jännittäviä hetkiä, esimerkiksi kun Hoggettit pohtivat, syödäänkö jouluna kinkkua vai ankkaa? Maatilan eläinten elämien realiteetit tulevat aika kaunistelematta esille, enkä yhtään ihmettele, että elokuvan nähtyään moni lapsi päätti olla syömättä lihaa. Ei Babe - urhea possu kuitenkaan mitään pelkkää synkistelyä ole ja siitä löytyy paljon hauskoja hetkiä, minkä lisäksi elokuvan lopetus täyttää katsojan kasvot leveällä hymyllä ja onnen kyynelillä.

Vaikka elokuva olikin monin osin George Millerin rakkauslapsi Mad Maxien ohella, Miller ei kuitenkaan itse ohjannut leffaa, vaan hommaan valikoitui Chris Noonan. Noonanilla ja Millerillä menivät silti sukset ristiin läpi tuotannon, sillä Noonan koki, että Millerillä oli liikaa valtaa lopputuloksesta. Kaksikko myös kirjoitti käsikirjoituksen ja huolimatta yhteistyön heikkoudesta, siitä syntyi erittäin laadukas perheleffa. Teksti on vahva ja siitä löytyy paljon hyviä teemoja, muun muassa oman paikkansa löytämisestä ja tiettyjen itselle määritettyjen rajojen rikkomisesta. Babe - urhea possu on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja suurimmaksi osaksi sulavasti leikattu. Lavasteet ovat nätit, asut mainiot ja maskeeraukset taidokkaat. Oikeita eläimiä, animatroniikkanukkeja ja tietokonetehosteita yhdistelemällä on saatu aikaan hieno illuusio puhuvista eläimistä. Vaikka välillä on päivänselvää, milloin vaikkapa oikea possu vaihtuu ohjailtavaan nukkeen, ovat nämä alan parhaat taitajat, eli Jim Henson's Creature Shopin tyypit luoneet niin aidon näköisiä nukkeja, että homman katsoo sormien läpi. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe, 1995, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Materialists (2025)

MATERIALISTS

Ohjaus: Celine Song

Pääosissa: Dakota Johnson, Chris Evans, Pedro Pascal, Zoë Winters ja Marin Ireland

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Materialists on Celine Songin uusi elokuva. Saatuaan palkintoehdokkuuksia kahmineen esikoiselokuvansa Past Livesin (2023) valmiiksi, Song sai idean uuteen tarinaan, josta hän ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. A24-yhtiö tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024. Nyt Materialists on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa positiivisin mielin, pidettyäni Past Livesista. Kävin katsomassa elokuvan Finnkinon järjestämässä After Work -ennakkonäytöksessä.

New Yorkin menestynein matchmaker joutuu itse vaikeaan paikkaan, kun hänen täytyy valita kumpi olisi hänelle sopivampi poikaystävä; rikas ja karismaattinen Harry, vai köyhä ex-poikaystävä John?

Marvelin sarjakuviin perustuvasta Madame Web -elokuvasta (2024) tuttu Dakota Johnson näyttelee Lucyä, joka on työskennellyt pitkään Adore-yhtiöllä matchmakerina. Hänen toimenkuvansa on tavata sinkkunaisia ja -miehiä ja heidän toiveidensa perusteella etsiä heille sopivat parit. Lucy on vieläpä erittäin hyvä työssään ja jo yhdeksän hänen toisilleen esittelemistä pareista on mennyt naimisiin. Lucy ei kuitenkaan usko rakkauteen omalla kohdallaan... kunnes eräissä hääjuhlissa hän kohtaa ensin rikkaan ja karismaattisen Harryn, jota näyttelee Marvelin sarjakuviin perustuvasta The Fantastic Four: First Steps -elokuvasta (2025) tuttu Pedro Pascal ja sitten entisen poikaystävänsä, köyhän näyttelijäpyrkyri Johnin, jota näyttelee Marvelin sarjakuviin perustuvista Captain America- ja The Avengers -elokuvista tuttu Chris Evans. Johnson ei valitettavasti vieläkään vakuuta minua näyttelijänä, vaan hän on jälleen kerran aika puinen roolissaan, eikä häneltä löydy kemiaa kummankaan miesvastanäyttelijänsä kanssa. Sen sijaan tämän hetken naiskatsojien suursuosikki Pascal on kuin kotonaan rikkaana hurmurina - rooli on kuin valettu miehelle, jota tosielämässäkin naiset kiertävät kuin hai laivaa. Evans istuu myös passelisti symppiksen Johnin osaan, joka koiranpentukatseellaan haikailee yhä Lucyn perään.

Erittäin mainion Past Livesin jälkeen Materialists osoittautui itselleni aikamoiseksi pettymykseksi ja harmillisen, jopa turhauttavan keskinkertaiseksi rainaksi. Siinä, missä Past Livesista huokui ohjaaja-käsikirjoittaja Celine Songin palo kertoa osittain omaan elämäänsä perustuvaa rakkaustarinaa miehestä ja naisesta, jotka olivat oikeat ihmiset toisilleen väärään aikaan, Materialistsista tämä palo jää uupumaan täysin. Ainekset vahvaan suoritukseen kyllä löytyy, mutta Song ei ole saanut pyöriteltyä aineksista järin hyvää kokonaisuutta, vaan leffassa ontuu lopulta monikin seikka.

Temaattisesti elokuva on erittäin lupaava, Materialistsin kommentoidessa sitä kuinka pinnalliseksi nykydeittailu on muuttunut. Ihmiset kokevat, että he ovat oikeutettuja niin täydelliseen pariin, että yhtään vähempi ei enää kelpaa. Miehet haluavat nuoren, supermallin keholla varustellun naisen, kun taas naiset haikailevat rikkaiden ja pitkien miesten perään. Tämä kuvaus on osuva, joskin samalla loppua kohti kompasteleva ja jopa hieman pinnallinen. Elokuvan alussa nähtävä kohtaus maailmanhistorian ensimmäisestä kihlauksesta on periaatteessa ihan hauska, mutta kun tähän ei palata ennen finaalia, koko homma jää erittäin irralliseksi muusta kokonaisuudesta. Tämän olisi voinut kirjoittaa läpi leffan kulkevaksi jutuksi, jossa heijasteltaisiin enemmänkin esihistoriallista avioliittoa moderniin deittailuun.

Materialistsin suurin synti on kuitenkin se, kuinka tylsän ennalta-arvattava Songin käsikirjoitus on, ilman mitään twistiä tai omaperäisyyttä juonenkuljetuksessa. Katsoja arvaa välittömästi Harryn ja Johnin nähdessään, kumman Lucy tulee lopulta valitsemaan. Osalle katsojista taatusti riittää nähdä hyvännäköisiä ihmisiä deittailemassa toisiaan parin tunnin ajan, mutta kun Johnsonin, Pascalin ja Evansin väliltä ei löydy kemiaa ja heidän keskustelunsakin ovat oudon puisia, on itse elokuvakin hämmentävän kuiva. Songin tarinankerronta ja erityisesti hahmokehitysten käännekohdat ovat vieläpä aika tönkösti laadittuja. Sääli, sillä Materialistsissa olisi ollut rahkeet parhaaseen romanttiseen komediaan pitkään aikaan ja nyt lopputulos oli itselleni pelkkä hukattu mahdollisuus.

Teknisellä osastollaan elokuva kuitenkin toimii. Se on pätevästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on pätevästi työstetty ja Daniel Pembertonin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Materialists, 2025, A24, 2AM, Killer Films, Access Entertainment, IPR.VC