Arvostelu: Angry Birds -elokuva (The Angry Birds Movie - 2016)

ANGRY BIRDS -ELOKUVA

THE ANGRY BIRDS MOVIE

Ohjaus: Clay Kytis ja Fergal Reilly
Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Peter Dinklage, Maya Rudolph, Bill Hader, Ike Barinholtz ja Sean Penn
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Angry Birds on yksi Suomen ylpeyden aiheista. Vaikka jotkut maat varmaan yhä luulevat, että peli tulee USA:sta tai Japanista, niin suomalainen pelihän se on. Alkuperäinen peli tuli jo vuonna 2009 ja sitä on seurannut todella paljon erilaisia versioita samasta ideasta, yhtenä tunnettuna esimerkkinä Angry Birds Star Wars (2012). Pelin lisäksi linnut näkee myös leluina, kirjoina, tyynyinä, verhoina, mukeina, jne, jne, jne. Televisiosarjakin tästä on tehty, joten ei mikään ihme, että myös kokoillan elokuva aiheesta piti vääntää. Tietenkin olen pelannyt Angry Birdsiä puhelimellani. Kuka ikäiseni ei olisi jossain kohtaa elämäänsä pelannut? Se oli kivaa ajantappoa, mutten ajatellut, että siitä hömpästä olisi ainesta ison luokan elokuvaksi. Toisin kävikin. En ajatellut, että Angry Birds -elokuva olisi sellainen elokuva, mitä menisin katsomaan teattereihin ja päätin odotella vuokrausmahdollisuutta. Jälleen kerran toisin kävi kuin luulin ja huomasin tänä aamuna istuvani suuren lapsijoukon keskellä katsomassa suomeksi dubattua versiota elokuvasta.

Red-lintu on aina ollut ulkopuolinen ja saa usein raivokohtauksia. Aiheutettuaan taas ongelmia, hänet laitetaan vihanhallintakurssille, missä hän tapaa Chuckin ja Bombin. Eräänä päivänä lintujen saareen rantautuu laiva täynnä vihreitä possuja. Muut asukkaat ottavat possut ilomielin vastaan, mutta Redin mielestä he ovat epäilyttäviä. Hän lähtee Chuckin ja Bombin kanssa etsimään Mahtikotkaa, jolta voisi kysyä apua possuongelmaan.

Päähenkilö Red on tutuin Angry Birdsin hahmoista varmaankin suurimmalle osalle pelin tietävistä. Red ei napannut omalla kohdallani peliä pelatessa, sillä hahmolla ei ollut kummemmin erityisominaisuutta. Elokuvaan hahmolle on luotu mielenkiintoinen tausta ja läpi elokuvan hänen hylkiönä elämisensä tuodaan onnistuneesti esille, jolloin hahmosta välittää oikeasti. Rediä esittää Jason Sudeikis.
     Keltainen Chuck on kirjaimellisesti vauhdikkain hahmoista. Hän on kaikista nopein ja hänen kykyään on käytetty hauskasti. Yksi hänen kohtauksistaan, jossa hän käyttää nopeusvoimaansa, on varastettu lähes suoraan X-Men: Days of Future Pastista (2014). Chuckia ääninäyttelee Josh Gad.
     Bombin räjähdysominaisuutta on hyödynnetty elokuvassa toimivasti. Bomb on sympaattisin hahmoista. Bombin äänenä kuullaan Danny McBride.
     Leonard on possujen parrakas kuningas. Hahmo on suurimmaksi osaksi ärsyttävä, mutta se johtuikin huonosta valinnasta suomidubbaajaksi (Ville Myllyrinne). Alkuperäisessä versiossa äänenä kuullaan Bill Hader.
     Matilda (Maya Rudolph) on myös sympaattinen hahmo ja näyttää onnistuneesti suuttuneisuuttakin. Mahtikotkan (Peter Dinklage) hahmo on hyvin kirjoitettu ja hänestä mielenkiintoisen tekee se, että hän on pettymyksen tuottava idoli. Terence ei paljoa puhu, mutta hän on etenkin alussa koominen hahmo. Hahmo esitetään uhkaavana, mutta hän onkin aika herkkä tyyppi. Terenceä esittää Sean Penn.

Angry Birds -pelin ideanahan on, että possut varastavat lintujen munat ja sitten linnut suuttuvat ja lähtevät kostoretkelle. Ritsa ampuu eri kykyjä omaavia lintuja possujen rakennelmiin ja osumalla voi joko tuhota rakennelman tai tappaa possun. Joku voisi miettiä, ettei siitä saisi tehtyä täyspitkää elokuvaa. No, tekihän Hollywood myös laivanupotuksesta elokuvan Battleship (2012), joka sisältää avaruusolioita ja kaikkea muuta hubahubaa. Angry Birds -elokuva ei valitettavasti sisällä avaruusolioita ja pysyy omalla tavallaan uskollisena pelille. Elokuvan lopputaistelu onkin lähinnä sitä, että linnut hommaavat jostain jättimäisen ritsan ja sen avulla tuhoavat possujen valtakuntaa. Lintujen erikoisvoimia ei selitetä missään kohtaa, vaan he nyt sattuvat osaamaan kaikkea jännää, koska miksipä ei? Elokuva kertoo tarinan siitä, miten tavislinnuista tuli vihaisia lintuja. Monet ovat kokeneet elokuvan viittauksena maahanmuuttajiin, mikä on mielestäni turhaa mussutusta, sillä elokuvan tarina on kuitenkin lähes sama kuin pelin, josta ei valitettu sen ilmestyessä. Mielestäni on todella typerää etsiä kaikista elokuvista jonkinlainen yhteiskunnallinen sanoma, mitä elokuva muka viestii.

Kun ensimmäiset kuvat elokuvan päähenkilöistä ilmestyivät internetiin, niin uusi design linnuilla näytti todella oudolta. Nyt silmä on kuitenkin tottunut uuteen designiin ja mielestäni hahmot on hyvin saatu tuotua pelistä valkokankaalle. Hahmojen peliversion designeja on kuitenkin nähtävissä muutamassa kohtaa elokuvaa. Lintujen kulttuuria on luotu huvittavasti mukaan. Joogaavat lintumammat ovat hyvä keksintö, kuten myös vihanhallintakurssi.

Elokuva on täynnä vitsejä. Tarkoittaako se, että tämä on hauska elokuva? No eipä oikeastaan. Voihan se tietenkin olla, että suomidubbaukseen käännetyt vitsit eivät vain toimineet. Jotkut vitsit tulevat ihan puskista, eikä niillä ole mitään kunnon tarkoitusta elokuvassa. Jotkut kohdat ovat mukana vain sen takia, että siinä on jokin vitsi. Aikuisille suunnattua läppää on myös mukana, muttei sekään toiminut kunnolla.

Kävin tosiaan katsomassa elokuvan suomeksi dubattuna. Itse olen sitä mieltä, että elokuvat pitää aina katsoa sillä kielellä, millä ne on alunperin tehty. Yleensä nimittäin dubbaukset ovat aivan kamalia, eikä Angry Birds -elokuva ole poikkeus. Ainoa jokseenkin toimiva suomalainen ääninäyttelijä oli Riku "Munamies" Nieminen, joka esitti pääosaa. Putous-tähtiä on tietenkin useita ja myös artisteja, kuten Sanni. Suun liike ei useaan otteeseen vastannut kuultua puhetta ja vitsit eivät toimineet suomeksi. Suurimmaksi osaksi elokuvan ajasta käänsinkin repliikkejä päässäni englanniksi. Aion katsoa elokuvan uudelleen ainakin sen takia, että haluan kuulla alkuperäiset äänet. Osa kuullusta dubbauksesta aiheutti minussa jopa hieman myötähäpeää. Suomidubille pitää antaa piste siitä, että Nieminen oli saanut tungettua Munamies-äänensä mukaan elokuvaan.

Parasta elokuvassa on ehdottomasti animaatiojälki. Elokuva on visuaalisesti uskomattoman huikean näköinen. Kaikki on tehty todella tarkasti. Laajoissa kuvissa ja lähikuvissa on loppujen lopuksi lähes yhtä paljon pieniä yksityiskohtia. Laajoissa kuvissa saaren metsässä näkee paljon puita, mutta lähikuvissa puista näkee vielä enemmän tarkkaa jälkeä. Animointiin on selkeästi panostettu ja se on toinen syy minulle katsoa elokuva uudestaan. Musiikkina on käytetty monia tunnettuja kappaleita - yhtenä esimerkkinä Black Sabbathin "Paranoid". Myös Angry Birdsin tunnari pyörii muutamaan otteeseen elokuvassa ja eri tavoin soitettuna. Tunnarin käyttö oli toimivaa, vaikka toivoin, että sitä olisi käytetty enemmän. Se jää elokuvan jälkeen loppupäiväksi soimaan päässä.

Näin elokuvasta 3D-version. Pakko sanoa, että kolmiuloitteisuus tuo hieman enemmän lisää sisältöä animaatioihin kuin näyteltyihin elokuviin, joten myös tässä 3D:llä oli pari kertaa ihan selkeä tarkoitus. Olisi tehostetta voitu silti käyttää enemmän.

Yhteenveto: Angry Birds -elokuva on ihan toimiva pätkä, muttei kovin ihmeellinen. Animointi on täydellistä, mutta tarina toimii vain juuri ja juuri. Elokuva on itse asiassa kiinnostavampi ennen kuin possut varastavat munat. Loppukahakka on näyttävän näköinen, muttei kovin mukaansatempaava. Lapsille tämä toimii aika varmasti, mutta varttuneemmille tämä ei luultavasti maistu. Mieluummin tosin katsoisin tämän uudestaan kuin tuhlaisin aikaani pelin kanssa. Ja aion katsoa elokuvan uudestaan, jotta pääsen ihailemaan animointia lisää ja haluan kuulla elokuvan alkuperäiset äänet. Siksi sanonkin, että jos jostain kumman syystä pidät enemmän suomidubeista tai jos sinulla on lapsi, joka ei osaa vielä lukea, niin vain niissä tapauksissa menkää katsomaan suomeksi dubattuna. Muussa tapauksessa suosittelen originaaliversiota, sillä sen on pakko olla parempi kuin tämä. Hieman mahdolliseen jatko-osaan lopussa viitataan, mutta en usko, että siihen voitaisiin luoda yhtään mitään muuta kuin tämä sama juoni uudestaan. Eri juonellahan se ei olisi enää Angry Birds.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.recentmovieposters.com
The Angry Birds Movie, 2016, Columbia Pictures, Rovio Entertainment

Arvostelu: Saving Mr. Banks (2013)

SAVING MR. BANKS (2013)

Ohjaus: John Lee Hancock
Pääosissa: Emma Thompson, Tom Hanks, Paul Giamatti, Colin Farrell, Ruth Wilson, B.J. Novak, Jason Schwartzman ja Bradley Whitford
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Saving Mr. Banks on elokuva, johon törmäsin hieman sattumalta. Katsoin YouTubesta jonkun Blu-ray -kokoelmavideota ja kyseinen elokuva käväisi esillä siinä. Kiinnitin samantien huomiota sen kanteen, missä näkyi Mikki Hiiren ja Maija Poppasen varjot. Vähän aikaa sen jälkeen huomasin, että siinä on pääosissa Emma Thompson ja Tom Hanks, ja kiinnostukseni nousi. Huomasin jo 2015, että elokuva löytyy Netflixistä, mutten vain jotenkin saanut aikaiseksi katsottua sitä. Kunnes viime lauantaina tein päätöksen, että nyt se on aika nähdä. Samana päivänä vasta luin tarkemmin, että mikä elokuvassa on ideana. Kesken elokuvaa tajusin, että minun on pakko kirjoittaa siitä.

Walt Disney on innokas tekemään elokuvan Maija Poppasesta, mutta Poppasen kirjoittaja, P.L. Travers ei ole kovin suostuvainen antamaan kirjojensa oikeuksia Disneyn käsiin. Travers matkustaa Los Angelesiin, missä Disneyn työryhmä yrittää saada hänet vakuuttuneeksi, että he onnistuisivat tekemään Maija Poppasesta hyvän elokuvan.

Emma Thompson on aivan mahtava näyttelijä ja tässä hän tekee kenties jopa lempisuoritukseni. Thompson esittää P.L. Traversia. Travers on hauska, mutta silti katsojalle tuodaan selväksi, että häntä vaivaa hänen vaikea menneisyytensä, mitä hän yrittää piilottaa muilta. Thompson pääsee kunnolla valloilleen elokuvassa ja häntä on koko ajan ilo katsella.
     Myös Tom Hanks on aina loistava ja tässä hän esittää itse Walt Disneyä. Disney ei kuitenkaan esiinny kovin paljoa elokuvassa, mutta Hanks vetää silti roolin aivan nappiin ja hänet on saatu tyylikkäästi maskeerattua herra Disneyksi. Jännä juttu, että elokuvan mukaan Disney inhosi, jos häntä kutsuttiin "herra Disneyksi", ja että häntä piti sinutella, mutta studio on päätynyt nykyään käyttämään pelkkää nimeä "Disney" elokuviensa alussa.
     Thompsonin lisäksi myös Colin Farrell tekee yhden lempisuorituksistani tässä elokuvassa. Farrell esittää Traversin isää, joka näytetään aluksi todella leikkisänä isähahmona, mutta myöhemmin paljastuu, että alkoholi hallitsee hänen elämäänsä. Aivan loistavaa työtä Farrellilta.
     Paul Giamatti esittää Traversin kuskia, Ralphia. Hahmo tuntuu aluksi hieman ontolta, mutta häneen tuodaan hyvin lisää sisältöä, kun hän alkaa kertoa tyttärestään. Giamatti vetää roolinsa hyvin ja jopa hieman koskettavasti.
     B.J. Novak, Bradley Whitford ja Jason Schwartzman esittävät Disneyn tiimiä, jotka yrittävät esitellä ideoitaan hankalalle Traversille ja vakuuttaa hänet siitä, että elokuva pitäisi tehdä.

Jos Walt Disneystä pitää tehdä elokuva, niin mikä muukaan yhtiö voisi tehdä sen kuin Walt Disney Pictures? Tosin kuten jo sanoin, niin Disneyä ei paljoa näe elokuvassa ja tarina keskittyykin P.L. Traversiin. Elokuvassa näytetään sekä Los Angelesissa tapahtuvaa tarinaa, että myös Traversin lapsuudenmuistoja, joilla saadaan näytettyä, mikä Maija Poppasen tarinassa on todella taustalla. Lapsuudenmuistot keskittyvät nuoren Traversin, eli Gintyn (Annie Rose Buckley) ja tämän isän suhteeseen, mikä on saatu tehtyä onnistuneen uskottavaksi. Isä on alkoholisti, mutta hän yrittää silti kaikkensa, että hänen perheellään olisi asiat kunnossa ja hänen tyttärensä joutuu vain seuraamaan vierestä, kun isän elämä murenee tämän käsiin.

Vaikka kyseessä on Disney-elokuva, niin se on silti aika rankka pätkä. Alkoholin käyttöä tosiaan esiintyy ja myös sen vaikutuksia näytetään. Lasten elokuva tämä siis ei ole. Kaiken rankkuuden ohella Saving Mr. Banks on silti todella hauska ja siinä on mukana lämmintä henkeä. "Disney-taikaa" on ujutettu mukaan juuri sopivissa määrin. Studiolla on varmaan ollut hirveät läjät pehmo-Mikkejä ja -Akuja yms varastossa, joita on tungettu tähän mukaan. Välillä tuntuukin, että yhtiö on päättänyt hieman pilailla omalla kustannuksellaan tätä elokuvaa tehdessä. He myös näyttävät sen, ettei Mary Poppins -elokuva (1964) - tai siis suomalaisittain Maija Poppanen - loppujen lopuksi tehnytkään oikeutta kirjoille. Itse olen nähnyt Maija Poppasen vain kerran ja olin silloin niin pieni, etten muista elokuvasta paljoa. Saving Mr. Banksin lopussa Maija Poppasen ensi-iltakohtauksessa näytetään lyhyitä pätkiä elokuvasta ja läpi elokuvan kuullaan ns. "suunnitelmia" elokuvan lauluille, joita kovasti vastaan Travers on.

Ohjaaja John Lee Hancock on tehnyt todella hyvää työtä käsikirjoittajien Kelly Marcelin ja Sue Smithin kanssa ja lopputulos on erittäin onnistunut. Loistavasti kirjoitettu dialogi yhdessä kaikin puolin tasokkaan näyttelemisen kanssa takaa katsojalle niin miellyttävän katselukokemuksen, että elokuvan haluaa nähdä uudestaan. Hancock on tunnettu mm. elokuvien The Rookie (2002) ja The Blind Side (2009) ohjauksesta ja hän on käsikirjoittanut esimerkiksi tulevan The Magnificent Seven -elokuvan (2016).

Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Leikkaus on onnistunut ja siirtyminen 1960-luvun Los Angelesista 1900-luvun alkuun ja takaisin on erittäin sujuvaa. Lavastus ja puvustus ovat myös taidolla toteutettuja. Musiikki ei jää erityisemmin mieleen, mutta toimi elokuvan aikana.

Yhteenveto: Saving Mr. Banks on oikeasti hieno elokuva ja suosittelen katsomaan sen. Erittäin onnistunut näyttelijäntyö ilahduttaa katsojaa ja elokuva näyttää, että Disneyllä pystytään tekemään muitakin elokuvia kuin animaatioita ja seikkailuja. Ihan perheen pienimmille elokuva ei ole suunnattu ja kyseessä on enemmänkin elokuva lapsien vanhemmille. Elokuva herätti mielenkiinnon tutkia Traversin taustoja ja siitä heräsi halu nähdä Maija Poppanen uudestaan - ihan sama vaikka elokuva ei tekisi oikeutta kirjoillensa. Elokuvan nimen tarkoituksen saatte selvittää katsomalla elokuvan. Kaupoissa en ole leffaa nähnyt pitkään aikaan, mutta sen voi löytää vaikka Makuunista ja jos Netflix löytyy taloudesta, niin sieltä sen itsekin katsoin. Lopputekstien aikana kuullaan pala alkuperäistä, oikeaa nauhoitetta Traversin ja Disney-tiimin keskustelusta.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvanjuliste www.frontierlandstation.com
Saving Mr. Banks, 2013, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Suffragette (2015)

SUFFRAGETTE (2015)

Ohjaus: Sarah Gavron
Pääosissa: Carey Mulligan, Helena Bonham Carter, Anne-Marie Duff, Brendan Gleeson, Ben Whishaw, Romola Garai ja Meryl Streep
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuulin Suffragettesta vasta maaliskuun lopussa, eikä termi "suffragetti" sanonut silloin minulle mitään. Sain pienoisen luennon siitä, mitä se tarkoittaa ja mistä elokuvassa on kyse. Silti en ajatellut, että innostuisin katsomaan sellaista elokuvaa. Äitini oli kuitenkin kiinnostunut elokuvasta ja kysyi lähtisinkö katsomaan sen ja mietin, että mikäs siinä. Elokuvan näkeminen jäi melkein kokonaan väliin, kunnes päädyimme tänään katsomaan sen äitienpäiväennakkona ja pakko sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt.

Vuonna 1912 Lontoossa suffragettiryhmä vaatii naisille äänioikeutta. Pesulassa työskentelevä Maud Watts joutuu hieman vahingossa puhumaan ryhmän asian puolesta ja tempautuukin mukaan aloitteeseen. Ennen kuin Maud huomaakaan, on hänen elämässään enää kyse vain suffragettien aatteesta.

Pääroolissa Maudina nähdään Carey Mulligan, joka ei nimenä sanonut minulle entuudestaan mitään. Nopean tarkistuksen jälkeen huomasin, että olen nähnyt hänet aiemmin elokuvissa Public Enemies (2009), Drive (2011) ja The Great Gatsby (2013). Tässä elokuvassa Mulligan herätti onnistuneesti huomioni ja hänen suorituksensa on aivan mahtava. Oikea henkilö valittu pääosaan.
     Helena Bonham Carter esittää yhtä suffragetin jäsenistä, Edith Ellyniä. Bonham Carterin hahmo on hieman yksiulotteinen, mutta hän vetää tapansa mukaan hyvän suorituksen.
     Anne-Marie Duff näyttelee Violet Milleriä, jonka takia Maud päätyy suffragettien joukkoon. Duff on hyvä elokuvassa ja huomasin välittäväni hahmosta jo alussa, kun näytetään, että häntä on pahoinpidelty.
     Suffragetteja tutkii Arthur Steed, jota esittää Brendan Gleeson. Steedin hahmoon ei pääse erityisemmin mukaan ja välillä tuntuu, että hahmo on pakosta laitettu mukaan.
     Ben Whishaw vetää hyvin erilaisen roolin, kuin mitä olen tottunut häneltä näkemään. Yleensä hieman hiljaista hissukkaa esittävä Whishaw on tässä Maudin miehenä, Sonny Wattsina, jopa inhottava hahmo. Silti - toisin kuin Gleesonin hahmo - Whishawn hahmo ei jätä kylmäksi ja hänen hahmoaan haluaa nähdä elokuvassa. Erittäin onnistunut suoritus Beniltä.
     Myös Meryl Streep on mukana Emmeline Pankhurstina, joka esitetään elokuvassa suffragettien johtajana ja idolina. Isona julisteissa näkyvä Streep esiintyy elokuvassa noin viitisen minuuttia, joten roolin olisi voinut hoitaa oikeastaan kuka tahansa. Jos iso nimi pitää olla, niin itselläni vaihtoehdoiksi hänen tilalleen nousivat Helen Mirren ja Maggie Smith. Streep on kuitenkin aivan varmasti tienannut eniten elokuvan näyttelijöistä.

Suffragetit olivat siis 1900-luvun alussa Britanniassa naisten äänioikeutta vaativa naisryhmä. Nimi tulee englannin sanasta "suffrage". Suffragetit kannattivat suoraa toimintaa, mitä nähdään elokuvassa paljon. Elokuvan alussa teksteissä kerrotaan järjestöstä ja elokuvan lopussa luetellaan vuosilukuja eri maiden naisten äänioikeuden käyttöönottamiselle. Vaikka elokuva perustuu tositapahtumiin, niin vain muutamat hahmot ovat olleet oikeasti olemassa. Päähenkilöt ovat keksittyjä, mutta esimerkiksi Meryl Streepin esittämä Pankhurst on ollut todellinen henkilö, kuten myös Natalie Pressin esittämä Emily Davison.

Suffragette on hidastempoinen elokuva, muttei pitkäveteinen. Olin itse asiassa hieman yllättynyt, kun tajusin, että elokuva oli päättymässä. Elokuvassa luodaan katsojalle hyvä tunneside Maudiin ja siinä selitetään tarpeeksi selvästi, mistä suffrageteissa on kyse. Joillain tositapahtumiin perustuvilla elokuvilla on ongelmana, etteivät ne osaa selittää kunnolla, mistä on kyse, ja jos ei tiedä ennalta elokuvan käsittelemiä asioita, niin ne saattavat mennä ohi. Hieman ehkä liian selkeästi laitetaan esille hahmojen asemat; että naiset ovat lähes kaikki feministejä ja miehet sovinisteja. Rankkoja teemoja elokuvassa on nähtävissä.

Elokuva on hyvin tunnerikas. Pelkäsin, että Maud päätyisi suffragettiryhmään ilman erityisempää motiivia, mutta elokuvassa tuodaan hyvin selville, että kun hän eksyi kerran mukaan ryhmän toimintaan, niin muut eristävät hänet pois, eikä hänelle jää mitään muuta. Myös Maudin ongelmat miehensä ja lapsensa kanssa saavat katsojan tajuamaan yhtä aikaa Maudin kanssa, että hänen ainoa vaihtoehtonsa on ajaa naisten asiaa. Pääosin hahmojen näyttämät tunteet tuntuvat aidoilta, eivätkä teennäisiltä.

Tunnetta elokuvasta vie pois aivan törkeän huono kuvaus. Elokuvan on kuvannut Eduard Grau ja ihme, että hänellä edes riittää töitä noilla taidoilla. Kamera heiluu miten sattuu, varsinkin silloin kun mitään ei ole edes poistumassa kuvarajan ulkopuolelle. Välillä tuntui, ettei Grau tiennyt, missä kuvattava kohde edes sijaitsee ja paikoitellen ei saanut mitään tolkkua, että mitä tapahtuu. Kuva on myös välillä epätarkka. Onneksi leikkauksessa ei ole lähes mitään moitittavaa. Lavastus ja puvustus ovat hyvin toteutettuja. Elokuvan musiikin on säveltänyt Alexandre Desplat, mutta musiikki ei valitettavasti ole mitenkään erityistä.

Yhteenveto: Suffragette on todella mainio elokuva. Se ei ole sellainen, mitä yleensä katsoisin, mutta pidin siitä kyllä ja suosittelen. Tämä taas osoittaa sen, että ehkä minun pitäisi käydä katsomassa ihan kaikki, mitä teattereihin tulee, ettei vahingossakaan jää mitään hyvää näkemättä. Järkyttävän hirveä kuvaus vei elokuvasta kokemuksena hieman pois, mutta muuten Suffragette on onnistunut pätkä. Lapsille elokuva on hieman liian rankka ja nuoret eivät välttämättä ymmärrä sen päälle, mutta varsinkin varttuneempi yleisö tykkää takuulla. Leffassa on onnistunut roolitus (vaikka Streepin tilalla olisi voinut olla lähes kuka tahansa) ja etenkin Mulligan teki vaikutuksen. Suffragette ei varmaan enää kauaa pyöri teattereissa, mutta se kannattaa vuokrata tai katsoa televisiosta joku päivä, kun osuu kohdalle.

Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.finalreel.co.uk
Suffragette, 2015, Ruby Films, Pathé, Film4

Arvostelu: Neighbors 2: Sorority Rising / Bad Neighbours 2 - Naapurit 2 (2016)

NEIGHBORS 2: SORORITY RISING (2016)

BAD NEIGHBOURS 2 - NAAPURIT 2

Ohjaus: Nicholas Stoller
Pääosissa: Seth Rogen, Zac Efron, Rose Byrne, Chloë Grace Moretz, Ike Barinholtz, Carla Gallo, Dave Franco, Selena Gomez, Kelsey Grammer ja Lisa Kudrow
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Näin Neighborsin (2014) ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden helmikuussa. Se osoittautui toimivaksi komediaksi - vaikkei tosin toisella näkemiskerralla paljoa naurattanut. Minulla ei siis ollut mitään sitä vastaan, että elokuvalle oli tulossa jatko-osa. Aluksi mietin, että katson Neighbors 2: Sorority Risingin (eli Bad Neighbours 2 tai suomeksi Naapurit 2) vasta, kun se tulee vuokrattavaksi, mutta viime viikonloppuna päätin, että käyn katsomassa sen sittenkin jo heti ensi-illassa. Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun käyn elokuvateatterissa yksin - siis katsomassa elokuvaa, olen minä teatterissa käynyt itsekseni... noh, mutta asiaan:

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien aiempaa osaa Neighbors!

Mac ja Kelly Radner ovat saamassa toisen lapsen ja he ovat hieman epätoivoisina myymässä talonsa. Teddyn paras ystävä Pete on menossa naimisiin ja Teddy kokee olevansa ulkopuolinen. Kolme tyttöä päättää perustaa oman sisarkunnan, Kappa Nun ja muuttavat Delta Psin vanhoihin tiloihin, Radnerin perheen naapuriin. Mac ja Kelly huomaavat olevansa taas taistossa bilettäviä nuoria vastaan, joiden mukaan liittyy myös Teddy.

Seth Rogen jatkaa aivan samanlaisena kuin edellisessä osassa. Hän on myös lähes samanlainen kuin muissakin hänen elokuvissaan, eikä hänestä jää päähenkilönä paljoa sanottavaa. Rose Byrnekään ei tunnu olevan pahemmin muuttunut edellisestä osasta, eikä hahmoa paljoa syvennetä. Ainoa, mitä hahmojen välillä on uutta, niin he pohtivat paljon, ovatko he oikeasti huonot vanhemmat? He esittävät siis Mac ja Kelly Radneria.
     Zac Efronin hahmoon tuodaan onnistuneesti syvyyttä, kun Teddy kokee olevansa ulkopuolinen. Lähes koko elokuvan ajan Teddy miettii paikkaansa maailmassa ja Efron vetää roolinsa yllättävän hyvin. Jotkut katsojat saavat taas olla innoissaan, kun Efron esiintyy vähissä vaatteissa. Ainakin elokuvateatterin salissa lähelläni istunut tyttökaksikko tuntui olevan tohkeissaan lähes aina, kun Efron oli ruudulla.
     Kick-Assissa (2010) huomioni herättänyt Chloë Grace Moretz ei ole kertaakaan jättänyt kylmäksi, eikä hän jätä nytkään. On ollut hienoa nähdä Moretzin kasvu elokuvien kautta sekä ihmisenä, että näyttelijänä. Moretz esittää sisarkunnan johtajahahmoa, Shelbyä ja vetää osansa onnistuneesti, vaikka hahmo muuttuu ärsyttäväksi elokuvan loppupuolella.
     Ike Barinholtz ja Carla Gallo jatkavat Jimmynä ja Paulana, vaikka heitä ei tosin kaipaa elokuvaan. Jimmy on ärsyttävä, vaikka aluksi hänen pellejuttunsa toimii, mutta Paula vain ärsyttää.
     Dave Franco ja Christopher Mintz-Plasse esiintyvät elokuvassa, mutta heillä on todella pienet roolit - etenkin Mintz-Plassella. Franco jatkaa Petenä, joka on tosiaan löytänyt miehen, jonka kanssa on menossa naimisiin. Mintz-Plassen urpon näköinen Scoonie käväisee yhdessä kohtauksessa.
     Mukana ovat myös Selena Gomez toisen sisarkunnan jäsenenä, Kelsey Grammer Shelbyn isänä ja Lisa Kudrow ensimmäisen elokuvan tapaan dekaani Gladstonena.

Neighbors 2: Sorority Rising on aika samanlainen pätkä kuin Neighbors. Jo pelkästään juoni on lähes sama. Veljeskunta on vain vaihdettu sisarkunnaksi. Toisaalta, jos se toimi kerran, niin miksei se toimisi toiste. Elokuva myös alkaa lähes samalla lailla kuin ensimmäinen, eli Macin ja Kellyn jollain tapaa epäonnistuneella seksillä ja lopussa on taas bileet, jotka pitää lopettaa. Toisaalta sisarkunnan mukanaolo tuo hieman erilaisuutta elokuvaan. Elokuvan naiset eivät ole enää vain Rose Byrne ja muutama bikinitytsy, vaan mukana on isossa roolissa muitakin naisia. Alun jälkeen, kun siirrytään Shelbyn ja tämän kahden uuden ystävän, Bethin (Kiersey Clemons) ja Noran (Beanie Feldstein), tarinaan, niin heissä pysytään niin kauan, että ehtii jopa unohtaa Rogenin, Byrnen ja Efronin mukanaolon. Etenkin alussa Rogen ja Byrne tuntuvat jäävän todella taka-alalle, kun taas lopussa sisarkunta jää elokuvan pahiksiksi, joita katsojana pitäisi inhota. Omalla tavallaan sisarkunnan hahmojen motiivit ovat selkeät, joten alkupuolella kykenee olemaan kummankin joukon puolella. Lopussa tavallaan "pakotetaan" ottamaan Radnerien ja Teddyn puoli. Myös aika pitkälti samat vitsit ovat käytössä kuin ensimmäisessä, mutta ne toimivat silti.

Elokuvan keskiössä ovat huumeet ja feminismi. Shelbyn, Bethin ja Noran girl power -jutut menevät paikoitellen jo ärsyttävyyteen asti. Feminismiteema on todella alleviivattuna tässä elokuvassa ja todella monessa kohtaa tehdään vitsiä seksismistä - että mitä voi sanoa ja mitä ei? Feminismi ei aiheena ja teemana ole tietenkään huono juttu elokuvassa, mutta ei sitä tarvitse alleviivata lähes aina, kun sisarkunnan hahmot ovat näkyvillä. Tyttöhahmot ovat kuitenkin kirjoitettu todella teinityttöhahmoiksi, joten eivätköhän nekin ole jo sinänsä hieman seksistisiä. Huumeet ovat myös suuressa roolissa elokuvan tarinassa ja yksi elokuvan epäkohdista pyöriikin juuri päihteiden ympärillä...

Tämä kappale sisältää pienoisen SPOILERIN äsken mainitsemastani epäkohdasta elokuvan puolessa välissä, joten jos et halua tietää sitä, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen! Eli: Sisarkunnalla on rahapula ja he päättävät tienata rahaa myymällä huumeita lähistöllä olevilla festivaaleilla. Teddy sanoo, että se on huono idea, sillä siellä on paljon muitakin tekemässä samaa, jolloin sisarkunta päättää ilmiantaa kaikki muut huumekauppiaat, jotta he saisivat kaiken rahan. Radnerit miettivät epätoivoisesti, mitä voisivat tehdä ja päättävät varastaa sisarkunnan huumeet. Se johtaa hauskaan pätkään, mutta kysymys onkin, että mikseivät Radnerit vain ilmiantaneet sisarkuntaa? Ei ollut mitään syytä, mikseivät he olisi voineet vain soittaa poliiseille ja sanoa, että naapurin tytöt myy ruohoa.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä tahattomasti heiluukin rauhallisissa kohdissa ja kuva oli parissa kohtaa hieman epätarkka. Leikkaus on myös onnistunut. Ainoana ongelmana on hieman liian nopeatempoiseksi leikattu takaa-ajo festivaaleilla. Tehosteita ei ole käytetty erityisemmin, paitsi ensimmäisestä osasta tuttu turvatyynyn aiheuttama äkillinen ilmalento on tietty mukana (joka ei onneksi näytä yhtä huonolta kuin ensimmäisessä osassa). Ensimmäisen osan tapaan myös musiikki on pääosin bilejumputusta. Tämän jälkeen minulla soi varmaan taas puoli viikkoa päässä "All by Myself"... Yksi hauska kikka elokuvassa on, kun sisarkunnan välinen chat tulee näkyviin ruudulle "puhekuplina".

Yhteenveto: Neighbors 2: Sorority Rising on yhtä toimiva kuin edeltäjänsä. Se ei ole mikään huippu elokuva, mutta homma toimii vielä toisessakin osassa. En silti näe enää järkeä tehdä kolmatta osaa. Neighbors 2: Sorority Rising vie hahmojen tarinan jonkinlaiseen toimivaan päätökseen, joten turha enää väkisin vääntää lisää. Rogen ja Efron ovat hyvä combo, joten heiltä olisi mielenkiintoista nähdä lisää komedioita. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin tämä toimii varmasti. Jos ensimmäinen oli mielestäsi täyttä kuraa, niin jätä tämä väliin, sillä ihan samoilla linjoilla tässä ollaan. Vaikka elokuva oli K16, niin ei siinä ollut yhtään sen enempää kiroilua, paljasta pintaa ja seksiä kuin ensimmäisessä osassa, joka oli K12 (huumeita oli tässä enemmän, sillä kuten sanoin, ne olivat aika keskiössä elokuvassa). Perheen pienimmille tätä elokuvaa ei ole tehty, mutta nuorille tämä toimii parhaiten.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Neighbors 2: Sorority Rising, 2016, Universal Pictures

Arvostelu: Neighbors / Bad Neighbours - Naapurit (2014)

NEIGHBORS (2014)

BAD NEIGHBOURS - NAAPURIT

Ohjaus: Nicholas Stoller

Pääosissa: Seth Rogen, Zac Efron, Rose Byrne, Dave Franco, Christopher Mintz-Plasse, Ike Barinholtz, Carla Gallo ja Lisa Kudrow

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Naapurit on yksi niistä elokuvista, joilla on USA:ssa ja Briteissä eri nimet. Koska sana "naapuri" kirjoitetaan hieman eri tavalla brittienglannilla kuin jenkkienglannilla, niin myös elokuvan nimessä näkyy tämä muutos. Alkuperäinen nimi elokuvalle on "Neighbors", mutta suurimmassa osassa Eurooppaa (mm. Suomessa) se kulkee nimellä "Bad Neighbours". Muistan, kun tämä elokuva oli teattereissa jenkkinimen alla, mutta kun se julkaistiin myyntiin, niin logoon oli vaihdettu brittinimi, mikä aiheutti hieman hämmennystä. Vaikka Neighbors ilmestyi 2014, niin näin sen vasta tänä vuonna, kun etsin itselleni Makuunista katseltavaa. Tänä perjantaina (6.5.2016) ilmestyy elokuvan jatko-osa, eli Neighbors 2: Sorority Rising (tai Bad Neighbors 2, eli suomalaisittain Naapurit 2), minkä päätin viime viikonloppuna meneväni katsomaan, enkä odotakaan sitä, että se on jonain päivänä vuokrattavissa. Vaikka viime kerrasta, kun näin ensimmäisen osan, ei ole kauaa, niin muistin virkistykseksi (ja tämän arvostelun pohjustukseksi) vuokrasin elokuvan uudestaan ja katsoin sen.

Naapurustoon muuttaa veljeskunta Delta Psi. Perheenlisäyksen juuri saaneet Mac ja Kelly Radner pelkäävät, että veljeskunta aiheuttaa juhlimisellaan liikaa metelöintiä ja yrittää tehdä tuttavuutta nuorten kanssa, jotta olisi luontevampaa sanoa heille, jos metelitaso öisin nousee liian korkealle. Tämä menee kuitenkin pieleen ja Radnerin perhe huomaa joutuneensa taisteluun veljeskunnan kanssa naapuruston herruudesta.

Perheen isänä, Mac Radnerina, nähdään Seth Rogen. Rogen ei todellakaan ole kummoinen näyttelijä, mutta hänet on tottunut näkemään komedioissa, eikä hänen äänensä/puhetapansa enää ärsytä samalla lailla. Tietenkin Rogen nähdään tässäkin elokuvassa polttamassa ruohoa, kuten lähes kaikissa hänen elokuvissaan.
     Kelly Radneria esittävän Rose Byrnen aksentti häiritsee jopa oudon paljon. Muuten Byrne vetää tuttuun tapaansa hyvin, vaikka onkin hieman erikoinen valinta tähän elokuvaan. Parina Rogen ja Byrne toimii yllättävän hyvin.
     Zac Efron on onneksi kasvanut High School Musicalin (2006) aiheuttamasta Disneytähti-imagosta, eikä väärällä tavalla, kuten Miley Cyrus. Silti tuntuu, että hän on yhä mukana elokuvissa lähinnä ulkonäkönsä takia, sillä näyttelijänä hän ei ole kaksinen. Toivottavasti hän pääsee vielä vakavammin otettaviin rooleihin ja hänestä tulisi jotain oikeasti isoa ja saisi todellista kunnioitusta.
     Seth Rogen ei saanut bestistään James Francoa mukaan elokuvaan, joten hän joutui tyytymään tämän veljeen, Dave Francoon. Dave Franco esittää Teddyn parasta ystävää Peteä, joka on myös Delta Psin jäsen. Valitettavasti Dave on se vähemmän lahjakas Franco ja toivoisi, että tilalla olisi James. Toisaalta James Franco olisi hieman liian vanha esittääkseen veljeskunnan jäsentä.
     Kick-Assista (2010) minulle tutuksi tullut Christopher Mintz-Plasse ei ole kovin yllättävä naama tällaisessa leffassa. Tässä elokuvassa hän on yksi Delta Psin jäsenistä, Scoonie. Hän ei pääse erityisemmin esille, mutta pääsee näyttämään urpolta viiksiensä kanssa ja pipo päässään.
     Ike Barinholtz ja Carla Gallo näyttelevät Radnerin perheen tuttuja, Jimmyä ja Paulaa, joilla on myös omat parisuhdeongelmansa, mutta niitä ei kuitenkaan erityisemmin syvennetä ja hahmot - etenkin Paula - jäävät erittäin taka-alalle ja heidän mukanaolonsa unohtaa helposti jo elokuvan aikana.
     Friends -sarjasta (1994-2004) tuttu Lisa Kudrow nähdään tässä dekaani Gladstonena. Hänen roolinsa on selkeästi ollut, että hän on tuttu naamana se, jonka kohdalla katsoja olisi yllättyneenä, että: "Oho! Tämäkin on tässä!" Dekaanin rooli on todella pieni, joten eipä Kudrow'n suorituksestakaan jää paljoa sanottavaa.

Muistan nauraneeni ensimmäisellä katsomiskerralla useaan otteeseen (taisin olla aika väsynyt, kun näin tämän, sillä katsoin tätä joskus keskiyön jälkeen, jos oikein muistan), mutta nyt elokuva ei paljoa naurattanut. Siinä oli muutamia kohtia, joissa oli selkeitä ADHD-komediaelementtejä, mutta tällä katsomiskerralla ne eivät naurattaneet. Joko en ollut oikeissa tunnelmissa katsoessani elokuvaa tai sitten se ei toiminut enää yhtä hyvin uudelleen katsottuna, mikä on monien komedioiden ongelma, sillä vitsit tietää jo. Se ei tarkoita sitä, etteikö elokuva olisi viihdyttävä, sillä sitä se on. En vain sattunut pahemmin nauramaan toisella katselukerralla. Kyseessä on kuitenkin selkeä Rogen-leffa, sillä Rogen on aivan samanlainen tyyppi, joka hän on aina. Plus mukana on pilvenpössyttelyä ja Franco, sekä viittauksia moniin elokuviin, mitkä ovat tuttuja asioita Rogenin muista elokuvista.

Jos inhoat teinibiletyselokuvia, jätä tämä väliin. Neighbors ei varmasti toimi sinulle ja mietit, että kyseessä on varmaan turhin ja kököin elokuva, mitä olet koskaan nähnyt. Jo elokuvan ihan alku kertoo, millaista pätkää olet katsomassa. Jos taas pidät bilehilepätkistä ja Seth Rogenin komedioista tai jos tykkäät katsella paidatonta Zac Efronia ja kuuntelet konemusiikkia, poppia tai muuta vastaavaa, niin tämä on oikea elokuva sinulle! Harmittomana hömppänä tämän katsoo oikein mielellään, mutta ei se silti kovin huikea elokuva ole. Ei kaikkien elokuvien tarvitsekaan olla. Itse en ole bailaajatyyppiä, mutta ihmisten känniurpoilua on oikein lystikästä katsoa elokuvissa.

Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Leikkauksen osalta parasta ovat varsinkin juhlimiskohdat, montaasi - jossa on käytetty hölmöjä siirtymäleikkauksia onnistuneesti - ja kohtaukset, joissa Teddy selittää veljeskunnan saavutuksista. Hauskana lisäyksenä on FaceTime-videopuhelu, jossa puhelimen ruutu on lisätty kuvaan mukaan johonkin reunaan. Tehosteita ei ole kummoisesti käytetty, mutta esimerkiksi Seth Rogen, joka lentää ilmaan istuessaan turvatyynylle, näyttää todella huonolta tietokonehahmolta. Musiikkina on tosiaan pääosin vain ns. nuorisomusaa, eikä elokuvaan tehty musiikki pistänyt kertaakaan omaan korvaani.

Yhteenveto: Neighbors on viihdyttävä elokuva, muttei toisella katsomiskerralla kovinkaan hauska. Voihan se olla, että vitsit olivatkin liian hyvin muistissa, eivätkä ne jaksaneet naurattaa samalla tavalla (tosin olen nähnyt The Simpsons Movien, 2007, noin satatuhatta kertaa ja se jaksaa yhä naurattaa). Lapsille tätä elokuvaa ei ole tehty. Kiroilua, paljasta pintaa, seksiä, huumeita ja alkoholin käyttöä esitellään siinä määrin, ettei se ole ollenkaan soveliasta perheen pienimmille. Kaikkein parhaiten tämä toimii teineille ja nuorille aikuisille, joille tämä on selkeästi suunnattukin. Nyt kun olen vuokrannut Neighborsin jo kaksi kertaa, niin päätin, että seuraavan kerran katson elokuvan vain, jos se tulee televisiosta tai jos se ilmestyy Netflixiin tai jos sen saa Blu-rayna jostain halvalla. Seuraavaksi sitten Neighbors 2: Sorority Rising/Bad Neighbours 2/Naapurit 2 riippuen siitä, millä nimellä sitä haluaa kutsua.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com

Neighbors, 2014, Universal Pictures

Arvostelu: Our Kind of Traitor / Hurmaava petturi (2016)

OUR KIND OF TRAITOR (2016)

HURMAAVA PETTURI

Ohjaus: Susanna White
Pääosissa: Ewan McGregor, Stellan Skarsgård, Damian Lewis, Naomie Harris, Jeremy Northam ja Grigoriy Dobrygin
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Vakoojajännärit eivät ole minun juttuni. Pidän enemmän suoremmasta toiminnasta elokuvissa. Our Kind of Traitor ei siis ole sisällöltään niitä elokuvia, mitä yleensä katsoisin. Elokuva perustuu John le Carrén samannimiseen kirjaan (2010). Le Carrén kirjojen elokuvafilmatisoinnit ovat minulle entuudestaan tuttuja vain elokuvan Tinker Tailor Soldier Spyn (2011) muodossa, mitä en jaksanut tosin edes katsoa kokonaan, sillä se oli niin pitkästyttävä. Pelkäsin, että myös Our Kind of Traitor olisi samalla lailla yhtä tylsä ja hidastempoinen, ja menin todella varautuneena katsomaan elokuvan.

Perry ja Gail ovat viettämässä lomamatkaa Marokossa. He tapaavat ravintolassa venäläisen Diman, jonka kanssa Perry lähtee viettämään loppuillan. Dima kertoo Perrylle olevansa mukana mafiassa ja hän pyytää, että Perry veisi MI6:lle muistitikun, jossa on tärkeitä mafian tietoja. Jos tiedot eivät pääse perille ajoissa, niin Dima ja hänen perheensä ovat hengenvaarassa.

Perryä esittää Ewan McGregor, joka vetää pääroolin onnistuneesti. Vaikka kyseessä on yliopiston opettaja, niin Perryssä on useita puolia, joita hän näyttää läpi elokuvan, mitä ei opettajahahmosta odottaisi.
     Uusista James Bond -elokuvista (Skyfall, 2012 ja Spectre, 2015) tuttu Naomie Harris näyttelee Gailia. Harmi vain, että etenkin alussa Harrisin osa jää nalkuttavaksi naiseksi, joka pitää miestään tossun alla. Se ei tee hahmosta kovin pidettävää. Onneksi Gail muuttuu elokuvan aikana.
     Parasta elokuvassa on Stellan Skarsgård - ruotsalainen näyttelijä, joka on laitettu esittämään venäläistä. Ei ole todellakaan ensimmäinen kerta, kun pohjoismaalaisia näyttelijöitä pistetään venäläisiksi roistoiksi. Skarsgårdin esittämä Dima on hauska, etenkin hokiessaan eri tilanteissa "What the f*ck" -lausetta useassa kohtaa elokuvaa. Onneksi hahmo osaa olla myös vakava ja tyly tarpeen vaatiessa.
     Damian Lewisin hahmo MI6-agentti Hector on välillä ärsyttävä, mutta Lewis vetää osansa hyvin. Kaikin puolin elokuvan päänelikko suoriutuu työstään hyvin, mutta valitettavasti muut hahmot ja niiden esittäjät eivät jää mieleen.

Elokuva alkaa perheen salamurhalla, jolla pohjustetaan Diman pelkoja oman perheensä puolesta. Siitä siirrytään Perryn ja Gailin parisuhdeongelmiin. Alku on hieman pitkästyttävä, mutta se onneksi piristyy, kun Skarsgård tulee mukaan. Perinteisen vakoojajännärin tavoin tässä elokuvassa liikutaan paikasta toiseen. Our Kind of Traitorissa käydään Marokon lisäksi mm. Pariisissa ja Alpeilla. Salailu ja liittolaisuudet ovat myös tuttuja asioita vakoojajutuissa.

Ilman Skarsgårdia elokuva olisi ehkä liiankin vakava, eikä sitä jaksaisi katsoa samalla mielenkiinnolla. Pienoinen hauskuus ei vesitä elokuvan tunnelmaa, mutta tuo oman hyvän lisänsä mukaan. Yksi parhaista kohdista, jolle nauroinkin jopa ihan ääneen, oli kun Dima opettaa Perryä käyttämään asetta.
Dima (näyttää asetta Perrylle): "Oletko koskaan käyttänyt tällaista?"
Perry: "En."
Dima: "Se on helppoa. Tässä ei ole edes varmistinta. Osoitat vaan roistoja. Pam, pam, pam ja ne kuolevat."
Näin yksinkertaisilla asioilla saa katsojan viihtymään paremmin vakavan elokuvan parissa. Eikä vakavuudessakaan ole mitään pahaa, kunhan se ei mene liiallisuuksiin.

Elokuva on valitettavasti paikoitellen todella heppoinen. Loppua kohden se tuntuu kiirehtivän ja loppu onkin aika puskista tuleva pettymys. Kirjassa lopetus voi ehkä toimia, mutta elokuvassa se tuntuu todella laimealta. Se ei myöskään ole sillä lailla jännittävä kuin tekijät ovat selkeästi toivoneet. Jännitystä on hieman loppupuolella, muttei riittävästi. Koko juttu ratkeaa liiankin helposti. Puolessa välissä leffa käy myös hieman pitkäveteiseksi, muttei ole kokonaisuutena niin tylsä kuin pelkäsin.

Our Kind of Traitorin kuvaus ei ole onnistunutta. Kamera heiluu välillä ihan miten sattuu ja rauhallisissakin kohtauksissa kamera elää kuin kyseessä olisi toimintakohtaus. Pari kertaa tuntui, että oton aikana kuvaaja on yskäissyt tai jotain, kun kuvassa näkyy tahaton nykäisy. Myös monet kikkailut, joita kuvaaja on käyttänyt, eivät ole toimivia. Leikkaus on hyvää suurimmaksi osaksi. Musiikkina elokuvassa on aika rauhallista pianon pimputusta, mutta löytyy siitä onneksi vähän muutakin.

Yhteenveto: Our Kind of Traitor on ihan katsottava pätkä ja toimii kerran, mutten koe, että minun tarvitsisi nähdä sitä enää uudestaan. Jos odottaa kunnon toimintapläjäystä, niin joutuu pettymään, sillä toimintaa tämä elokuva ei sisällä lähes ollenkaan. Jännitys alkaa kasvaa vasta elokuvan lopussa, mutta se lässähtää viime metreillä. Elokuvassa on hyvät pääosat, mutta tarina ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Vakoojatarinoista pitäville tämä toimii varmasti paremmin kuin minulle. Lapsille tämä elokuva ei sovi ja vaikka Our Kind of Traitor on Suomessa K12, niin en usko, että kovin moni 12-vuotias innostuisi tästä - etenkin kun teattereissa pyörii samalla paljon seikkailupätkiä. Ikärajan huomioon ottaen elokuva sisältää yllättävän määrän kiroilua ja alastomuutta. Näin elokuvan lehdistönäytöksessä ja veikkaan, että jos en olisi nähnyt sitä siellä, niin en olisi varmaan katsonut tätä ainakaan lähivuosien aikana.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Our Kind of Traitor, 2016, StudioCanal, Film4

Arvostelu: Star Wars: The Force Awakens (2015)

STAR WARS: THE FORCE AWAKENS

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, Harrison Ford, Carrie Fisher, Lupita Nyong'o, Andy Serkis, Domhnall Gleeson, Anthony Daniels, Peter Mayhew, Gwendoline Christie ja Mark Hamill
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Star Wars: The Force Awakens oli viime vuoden odotetuin elokuva. Ei vain omalta osaltani, vaan maailmanlaajuisesti. Vaikka se on tehosteseikkailu, niin se sai myös kriitikot innostumaan, sillä kyseessä on kuitenkin Star Wars. Elokuvaa odotettiin todella ristiriitaisin tuntein. Innostus oli suuri, mutta epäilykset korkealla, sillä edellinen trilogia, Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999), Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) ei ollut miellyttänyt valtaosaa faneista. Mainokset saivat ihmiset innostumaan elokuvasta ja pakko sanoa, etten ole ikinä nähnyt ja kokenut samanlaista fanitusodotusta mitään muuta kohtaan yhtä paljon kuin The Force Awakensin kohdalla. Sosiaalinen media oli täynnä Tähtien sotaa. Kun innostus on suuri, niin silloin myös odotukset ovat todella korkeat ja pettymyksen mahdollisuuskin nousee huomattavasti. Kyllähän sitä yrittää pitää odotukset matalina, ettei lähtisi teatterista ulos miettien, että katsoisi mieluummin uudestaan Pimeän uhkan. Mainoksissa ei näytetty Luke Skywalkeria ollenkaan, mikä nosti suuren haloon, mutta minua se ei niinkään kiinnostanut, sillä uudet hahmot vaikuttivat mielenkiintoisilta. Kävin ensi-iltana katsomassa saagan seitsemännen osan sydän pamppaillen. Lopputuloshan oli se, että kävin katsomassa The Force Awakensin parin viikon sisällä kolme kertaa elokuvateatterissa.

Luke Skywalker on kadonnut. Imperiumia ihannoiva First Order on noussut orjuuttamaan galaksia. Kenraali Leia lähettää Poe Dameronin Jakku-planeetalle hakemaan karttaa, joka johtaisi Luken luo. Samaan seikkailuun päätyvät myös entinen stormtrooper Finn ja romunkerääjä Rey.

Daisy Ridley on aivan loistava löytö Reyksi. Vaikka Ridleyllä on muutamia samanlaisia piirteitä kuin Keira Knightleylla, niin hän on paljon, paljon parempi näyttelijä. Toivottavasti näen Ridleyn jatkossa vielä useassa elokuvassa, sillä hän vakuutti minut lahjoillaan jo elokuvan alussa. Hänessä on ainesta isommaksikin tähdeksi ja hän vetää roolinsa yhtenä päähenkilöistä aivan nappiin.
     John Boyega oli minulle entuudestaan tuttu kasvo vuoden 2011 scifipätkästä Attack the Block. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin tajusin, että hän oli kyseessä, kun mainokset ilmestyivät. Boyega esittää Finniä, eli entistä stormtrooperia FN-2187. Boyega on todella pidettävä tyyppi ja niin on myös Finn. Hän on onnistuneesti elokuvan vitsailija, joka kuitenkin tilanteen vaatiessa osaa vakavana tarttua aseeseen ja käydä taistoon.

Poe Dameronia näyttelee Oscar Isaac. Isaacin olin tietämättäni nähnyt aika monessa elokuvassa ennen tätä ja luulinkin, että näkisin hänet tässä ensimmäistä kertaa. Isaac vetää toimintasankarin roolin hyvin, vaikka hän jää hieman taka-alalle loppua kohden. Kun Rey muistuttaa Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) jedikokelas-Lukea, niin Poe muistuttaa lentäjä-Lukea.
     Uutena pahiksena on Kylo Ren, jota näyttelee Adam Driver. Jälkeenpäin olen nähnyt Driverin hyvin kummallisissa rooleissa, minkä takia onkin hieman outoa, että hänet on valittu tähän elokuvaan. Kun Kylo Ren ottaa maskinsa pois, hän ei ole enää kovin uhkaava hahmo (mitä hän on naamio päässään), mutta elokuvan mennessä eteenpäin tulee selkeäksi, ettei hahmon kuulukaan olla uhkaava. Ensimmäisessä kohtauksessa, jossa hahmo esiintyy ilman kypäräänsä, niin mieleeni tuli Javier Bardemin Silva-hahmo elokuvasta Skyfall (2012), puhetavan takia. Kylo Renin valomiekka on erilainen ja siinä on pari ns. lisäterää, joita hahmo hyödyntää toimivasti elokuvan loppupuolella. Kylo Ren on Darth Vaderin jälkeen Star Wars -saagan toiseksi paras pahis.
     Harrison Ford palaa Han Solona ja Peter Mayhew palaa hänen uskollisena Chewbaccana. Chewbaccaa esittää myös suomalainen Joonas Suotamo! Ford vetää roolinsa yhtä legendaarisesti kuin ennenkin ja hänen vanhempi Han-hahmonsa muistuttaa hieman Uuden toivon Obi-Wan Kenobia. Chewbacca pääsee hyvin esille tässä elokuvassa.
     Leiaa näyttelevä Carrie Fisher on vanhentunut todella paljon. Syynä on varmaankin heroiini ja muut huumeet, mitä näyttelijä on käyttänyt. Leia ei pääse elokuvassa toimintaan ja tulee mukaan vasta elokuvan puolen välin jälkeen. Fisherin puheesta ei välillä saa tolkkua ja tekee hieman pahaa nähdä, millaiseen kuntoon hän on itsensä saanut.
     Droidit C-3PO ja R2-D2 ovat tietysti mukana, vaikka vain hieman. Anthony Danielsin esittämä C-3PO ei ärsytä, koska hän esiintyy todella vähän elokuvassa. C-3PO:lla on punainen käsi, mitä ei pahemmin selitellä. R2-D2 ei esiinny melkein ollenkaan, eikä kumpaakaan oikeastaan kaipaa, sillä mukana on BB-8.

BB-8 on nimittäin yksi parhaista uutuuksista sarjassa. Pallodroidi saa saagan aiemmat droidit tuntumaan tarpeettomilta ja köykäisiltä. BB-8 on aivan ihana. Sille on saatu luotua persoonallisuus ja eleitä, mistä sen tunnetilat voi aistia. Ja kyseessä on oikea robotti! Tahtoo oman BB-8:n!!
     Lisäyksenä sarjaan on myös Maz Kanata, porkkanan näköinen alien, jota esittää Lupita Nyong'o. Ensimmäisillä katselukerroilla en oikein tiennyt, pidinkö hahmosta, mutta nyt olen tottunut hänen mukanaoloon.
     Pahiksia elokuvassa ovat myös Supreme Leader Snoke, kenraali Hux ja kapteeni Phasma. Snoke on tavallaan Keisari 2.0, sillä hahmo tuntuu todella samanlaiselta. Snokea esittää Andy Serkis, joten tottakai hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla. Domhnall Gleeson esittää Huxia, jossa parasta on hänen pitämänsä puhe, minkä aikana hän muistuttaa nuorta Hitleriä tai vastaavaa. Game of Thrones (2011-2019) -tähti Gwendoline Christie esittää stormtroopereiden johtajaa, kapteeni Phasmaa. Hahmo on tyylikäs, mutta todella alikäytetty. Toivottavasti hänelle löytyy enemmän puuhaa seuraavassa elokuvassa.
     Mark Hamillin esittämä Luke Skywalker esiintyy kyllä elokuvassa, mutten kerro, millainen osa hänellä on tässä leffassa. Mukana on myös kolme vaikeasti tunnistettavaa isoa nimeä. Näistä isoin rooli on Simon Peggillä, jonka hahmo on Jakku-planeetalla elävä Unkar Plutt. Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) ewokkia näytellyt Warwick Davis esittää tässä Wollivania. Isoin cameo on kuitenkin James Bond -tähti Daniel Craigillä, joka esittää tässä stormtrooperia kohtauksessa, jossa Rey on vankina.

Monet ovat valittaneet, että elokuva muistuttaa liikaa Uutta toivoa. Toki tässäkin on droidi, jolla on jotain tärkeää sisällään, minkä pahikset haluavat. Ja toki tässä on orpo päähenkilö aavikkoplaneetalla. Tietenkin pahiksella on pelottava musta kypärä. Ja mutta totta kai mukana on iso ase, jolla pahikset voivat tuhota kokonaisia planeettoja. Kun prequel-trilogia ilmestyi, niin valitettiin, että se oli liian erilainen kuin alkuperäiset elokuvat. Nyt kun tämä ilmestyi, niin valitetaan siitä, kuinka tämä on liian samanlainen kuin alkuperäiset elokuvat. Nykypäivänä tuntuu, ettei faneja vain kykene miellyttämään. Minua elokuva miellytti suuresti, eikä minua kiinnosta, onko se liian samanlainen kuin saagan aloittanut elokuva.

The Force Awakens jatkaa tarinaa 30 vuotta siitä, mihin Jedin paluu päättyi. Olisi voinut luulla, että Imperiumin tuhon jälkeen kaikki olisi kivasti galaksissa, mutta olisihan tämä aika tylsä elokuva ilman vaaroja. Siksipä mukana on uusnatsimainen First Order, joka pyrkii samaan kuin Imperiumi. Kapinaliitto on muuttunut Vastarinnaksi ja Leian arvonimi on vaihtunut prinsessasta kenraaliksi. Luke Skywalker on alkanut kouluttaa uusia jedejä ja tietty siinäkin meni jokin pieleen. Hanin ja Leian välit eivät ole kovin lämpimät ja Han on palannut samoihin puuhiin, mitä hän teki ennen esittelyään Uudessa toivossa.

Muistan elokuvateatterissa ensi-illassa, kun kaikessa hiljaisuudessa ruutuun tuli Lucasfilmin logo ja tajusin, että elokuva alkaisi vihdoin. Tuttu sininen "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti tulee ruutuun ja jännitys tiivistyy. Ensimmäinen ääni lähtee, kun Star Wars -logo ampaisee avaruuden halki tunnarin säestämänä ja perinteinen alkuselitysteksti lähtee rullaamaan. Ja koko sali taputtaa innostuneena. Star Wars on palannut. Olin siitä asti aivan myyty. Elokuvan alku on todella huikea, vaikkakin yksinkertainen. Alussa esitellään toimivasti lähes kerralla uudet hahmot; Poe, Kylo Ren, Finn ja Rey. Elokuvassa on otettu iso riski, että tiedostetusti Han Solon ja kumppaneiden ilmestymistä katsoja joutuu odottelemaan. Uusi loistava näyttelijäkaarti pitää kuitenkin katsojaa onnistuneesti otteessaan heti alusta lähtien.

Uusien hahmojen lisäksi myös uusia paikkoja on paljon elokuvassa. Alussa oleva Jakku muistuttaa monella tapaa aiempien osien aavikkoplaneetta Tatooinea. Maz Kanata asustaa Takodanalla, jossa on metsikköä ja Kanatan tyylikäs linnoitus. Vastarinnan päämajaplaneetta D'Qar ei näy kovin paljoa, mutta sekin näyttäisi olevan vehreä paikka. Tasavallan uusi pääplaneetta Hosnian Prime vilahtaa elokuvassa, mikä on toimiva pätkä, sillä se lisää tähän elokuvaan yhteen kohtaukseen tunnetta, mikä puuttui Uuden toivon Alderaanista. Viimeisimpänä uutuutena on planeettaan First Orderin rakentama Starkiller Base, jonka tuhovoima on paljon voimakkaampi kuin Death Starin. Se on myös paljon massiivisempi, sillä onhan koolla kai väliä tässäkin asiassa. Uusina olentoina nähdään muun muassa rathtareja, jotka muistuttavat hieman Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstun (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) Krakenia.

Tämä on ehdottomasti saagan hauskin elokuva. Vaikka The Force Awakens on paikoitellen todella synkkä, niin se onnistuu hauskuuttamaan erittäin simppeleillä asioilla läpi elokuvan. Varsinkin Finn ja BB-8 saavat useassa kohtaa nauramaan ääneen. Myös Han Solon ja Chewbaccan keskustelut ovat hauskoja. Elokuva onnistuu olemaan vakava oikeissa kohdissa, mutta koominen kun on tarvetta, eikä vakaviä pätkiä heitetä läskiksi vitseillä.

The Force Awakens on mahtava aloitus uudelle trilogialle, sillä se herättää useita kysymyksiä katsojissa. Ketkä ovat Reyn vanhemmat? Mitä Kylo Renille oikeasti kävi? Mitä kaikkea Finn näki, mikä sai hänet pelkäämään First Orderia niin paljon? Miksi Maz Kanatalla on Luken vanha valomiekka? Miksi C-3PO:lla on punainen käsi? Ja sitten on tietenkin kysymys R2-D2:sta koskien elokuvan loppua, mitä en nyt tosin paljasta. Elokuva jättää katsojan haluamaan lisää ja pitää otteessaan loppuun asti. Se oli hirveä tunne, kun tajusin, että joutuisin odottamaan vielä kaksi vuotta ennen Episode VIII:ä. Noh, onneksi tässä välissä tulee Rogue One: A Star Wars Story (2016), mutta se ei kuitenkaan vastaa kysymyksiin, eikä jatka uusien hahmojen seikkailua.

Kun ilmoitettiin, että J.J. Abrams ohjaa uuden Star Warsin, niin en aluksi pitänyt ideasta, sillä se tarkoitti, että hän ei tekisi kolmatta Star Trekiä. Tiesin kuitenkin, että hän onnistuisi elokuvan kanssa, sillä en ole nähnyt yhtään huonoa elokuvaa häneltä (eipä hän tosin ole tehnyt montaa leffaa ja omistan niistä kaikki). Nyt kun olen nähnyt The Force Awakensin, niin ärsyttää vain, ettei hän ohjaa seuraavaa episodia. Jos hän sitten palaisi tekemään Star Trek 4:sen... jooko? Abramsin tavaramerkkinä tunnettuja linssiheijastuksia ei kovin paljoa elokuvassa nähdä, enimmäkseen alussa, eivätkä ne ole häiritseviä. Abramsin toinen tavaramerkki, eli nimen "Kelvin" käyttö, tulee kohtauksessa, jossa Rey ja BB-8 tapaavat.

Elokuva on kuvattu hienosti. Abramsin tyyliin osa kuvista alkaa sillä, että kamera osoittaa seinää, mistä se panoroi nopeasti hahmoihin. Muutenkin panorointeja on elokuvassa useita ja ne toimivat erittäin hyvin. Tutut siirtymäleikkaukset Star Warsista ovat käytössä tietysti myös tässä ja ne ovat jopa läpeensä toimivia. Elokuva on paikoitellen todella synkkä, mutta usein myös erittäin valoisa. Takodanan vihreä metsä näyttää kivan värikkäältä. Äänimaailma on todella perinteistä Star Warsia. Vanhat tutut ääniefektit ovat yhä käytössä ja tietysti myös Wilhelm-huuto esiintyy elokuvan alkupuolella. Kylo Renin valomiekan ääni on uudenlainen ja todella hyvä. Se on saatu onnistuneesti kuulostamaan hieman siltä, että se saattaisi jopa räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

Tehosteet elokuvassa ovat lähes täydellisiä. Tietokonetehosteet ovat huikeita, kuten myös lavasteet ja pienoismallit. Ainoana ongelmana ovat motion capture -tekniikalla toteutetut Supreme Leader Snoke ja Maz Kanata, jotka erottuvat selkeästi tietokonehahmoina. Massiiviset kuvat, joissa näkyy raunioituneita Imperiumin aluksia hautautuneina hiekkaan jne, ovat karkkia silmille. Vielä pitää antaa plussaa ja hehkuttaa sitä, että BB-8 on oikea robotti. Taistelut ovat näyttäviä, niin maankamaralla kuin avaruudessakin. Minusta on suuri vääryys, ettei tämä voittanut Oscar-palkintoa parhaista tehosteista.

Kuten aiempienkin saagan elokuvien kohdalla, niin myös tämän elokuvan musiikista vastaa John Williams. The Force Awakensin musiikki on todella hienoa ja se on selkeä paluu Star Warsiin. Ainoa miinus on, ettei samanlaisia uutuuksia kuin Pimeän uhkan "Duel of the Fates" tai Sithin koston "Battle of the Heroes" löydy tästä. Parhaat uutuudet elokuvan soundtrackilla (jota muuten kuuntelen juuri nyt) ovat Reyn teema, Kylo Renin teema, Vastarinnan tunnari ja loppukohtauksissa soiva musiikki. Toivottavasti seuraavasta osasta löytyy jo jotain aivan huikeaa uutuutta. Tosin ei minua haittaisi, jos vivahteita kahdesta prequel-trilogian esimerkkikappaleesta löytyisi... Lopputekstien ihan lopussa kuullaan hieman Disney-henkinen versio Star Wars -tunnarista.

Elokuvassa on easter eggsejä, eli viittauksia saagan aiempiin osiin. Esimerkiksi Millenium Falconista löytyy yhä sama robottipallo, jolla Luke treenasi valomiekkataitojaan Uudessa toivossa. Erikoinen pelilauta näkyy myös hetken ja se on toteutettu aivan samanlaiseksi kuin Episodi IV:ssä. Yodan ja Obi-Wanin äänetkin voi kaiketi laskea viittauksiksi. Ne voi kuulla Reyn hallusinaatioiden aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietysti täydellinen. Kaksilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää lisämateriaalina poistettuja kohtauksia ja pätkät "Secrets of The Force Awakens: A Cinematic Journey", "The Story Awakens: The Table Read", "Building BB-8", "Crafting Creatures", "Blueprint of a Battle: The Snow Fight", "The Visual Magic of the Force", "John Williams: The Seventh Symphony" ja "Force for Change".

Yhteenveto: Star Wars: The Force Awakens on mielestäni aivan mahtava elokuva! Se ottaa alkuperäisen trilogian ja prequel-trilogian parhaat puolet, tuo mukaan uutta, ja pistää sen kaiken kasaan yhdeksi paketiksi, joka on erittäin toimiva elokuva. Se jatkaa saagaa tyylillä ja jättää katsojan odottamaan tulevaa suurella mielenkiinnolla. Tämä elokuva sopii alkuperäisen trilogian faneille, prequel-trilogian faneille ja se saa varmasti uudet ihmiset innostumaan Star Warsista. Uudet näyttelijät ovat loistavia ja he toimivat hyvin vanhan legendaarisen näyttelijäporukan kanssa. Visuaalisesti filmi on pelkkää silmäkarkkia ja muutenkin se pitää tiukasti mukanaan. En malta odottaa, että Episodi VIII ilmestyy ja saattaa olla, että katson tämän uudestaan jo ensi viikolla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Star Wars: The Force Awakens, 2015, Lucasfilm Ltd