Arvostelu: Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996)

STAR TREK - ENSIMMÄINEN YHTEYS

STAR TREK: FIRST CONTACT

Ohjaus: Jonathan Frakes
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Neal McDonough, Alfre Woodard, James Cromwell ja Alice Krige
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Gene Roddenberryn luoma Star Trek (1966-) herätti kiinnostukseni vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -filmin vuodelta 2009. Siihen asti olin pitänyt koko juttua tylsänä, mutta sen jälkeen kävin innokkaana katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Vaikka olin vihdoin kiinnostunut aiheesta, minua ei silti houkuttanut katsoa vanhoja Star Trek -elokuvia. Vasta loppuvuodesta 2016 katsoin tyttöystäväni kanssa Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) ja Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), mutta koska ensimmäinen niistä oli huono ja toinen vain ihan kiva, kesti kauan ennen kuin katsoimme leffoja lisää. Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) katsoimme keväällä 2017 parin viikon sisään, mutta koska tyttöystäväni ei omistanut leffoja enempää, kesti jopa viisi kuukautta, kunnes ostin loput sarjan elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Niistä jälkimmäisin ei ollut selkeä seitsemäs osa elokuvasarjasta, vaan se perustui eri Star Trek -sarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994), jolloin se aloitti uuden tarinan. Tai noh, se jatkoi suoraan "TNG"-sarjasta, jolloin sitä oli todella vaikea seurata, sillä se ei esitellyt uusia hahmoja lainkaan. Sarjan faneille filmi saattaa toimia, mutta omasta mielestäni kyseessä oli kömpelö yritys. En siis odottanut seuraavan osan, Star Trek: First Contactin eli suomeksi Star Trek - ensimmäisen yhteyden näkemistä, mutta katsoin sen silti arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi arvioita kirjoittaa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Star Trek - sukupolvet!

Kun kyberneettiset Borg-olennot matkustavat ajassa taaksepäin, kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä pysäyttämään ne. Borgit aikovat nimittäin estää ihmisten ensimmäisen yhteyden avaruusolentoihin, jolloin Liittoa ei koskaan synny ja Borgit voivat hallita ihmiskuntaa.

Kapteeni Jean-Luc Picardin roolissa nähdään tietysti Patrick Stewart, joka osoittaa jälleen kerran olevansa oikea mies rooliin. Stewartilta löytyvä auktoriteetti tulee esille useasti elokuvan aikana, minkä lisäksi hän pääsee sankarihommiin. Kapteeni Picard selvästi välittää miehistöstään erittäin paljon ja on valmis tekemään heidän vuoksi mitä vain. Borg-olennot ovat kapteeni Picardille tuttu laji menneisyydestä ja vaikkei olisikaan nähnyt "Star Trek: The Next Generationista" jaksoakaan, elokuva selittää kapteenin ja olentojen kohtaamisen tarpeeksi hyvin, jotta kaikki ymmärtävät, mitä on tapahtunut.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu samoista hahmoista kuin edellisessäkin elokuvassa. Isoimmassa roolissa on jälleen androidi Data (Brent Spiner), joka ei onneksi ole yhtään niin rasittava kuin Star Trek - sukupolvissa. Hahmo on jopa pidettävä tyyppi! Försti Riker (Jonathan Frakes) saa enemmän ruutuaikaa kuin edellisessä osassa, kun taas konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) ei ole saanut uutta tyylikästä visiiriä korvaamaan menettämäänsä. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) jää harmillisesti sivuun, eivätkä lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden) ja Deanna Troi (Marina Sirtis) ole vieläkään kovin muistettavia. Uutena hahmona esitellään herra Hawk (Neal McDonough), joka ei kuitenkaan jää mieleen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat James Cromwellin näyttelemä poimuajon keksijä Zefram Cochran, Alfre Woodardin näyttelemä Lily, sekä Alice Krigen esittämä Borg-kuningatar, joka tuo helposti mieleen Aliens - paluun (Aliens - 1986) kuningataralienin, sillä poikkeuksella että Borg-kuningatar osaa puhua. Lily tuntuu pääasiassa aika turhalta hahmolta, mutta Woodard suoriutuu roolista kuitenkin tarpeeksi hyvin, jolloin Lilyn mukanaolon hyväksyy. Hänelle on annettu yksi tärkeä kohtaus, mutta sen olisi toisaalta voinut antaa jollekulle toisellekin. Zefram Cochran jää uusista hahmoista parhaiten mieleen, sillä hänestä on saatu aikaan oikeasti kiinnostava henkilö. Poimuajon keksijänä Cochran on historiallisesti merkittävä ihminen, joten on hienoa, ettei hahmo olekaan sellainen Einstein-nero kuin U.S.S. Enterprisen miehistö uskoo hänen olevan.

Yllättävää kyllä, Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähestulkoon hyvä elokuva. Se on selkeä parannus edeltäjäänsä verrattuna, sillä se ei tunnu vain venytetyltä jaksolta televisiosarjasta, vaan ihka oikealta elokuvalta, minkä lisäksi sen ymmärtää helpommin, vaikka ei olisi nähnyt "TNG"-sarjaa. Elokuva herättää huomion heti mielenkiintoisella alulla ja kun hahmot alkavat keskustelemaan, kuinka vaarallisia Borg-olennot ovat, katsojana alkaa jännittää, millaisia avaruusmörköjä elokuvalla on tarjottavanaan. No okei, Borgit tuottavat ison pettymyksen, sillä ensimmäinen taistelu niitä vastaan onkin todella helppo, mutta niistä löytyy silti uhkaavuutta, sillä ne kykenevät mukautumaan miehistön aseiden panoksiin ja ovat siten immuuneja niiden vaikutukselle. Aikamatkustustarina on myös erittäin kiinnostava. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen hölmö aikamatka kuin Star Trek IV: Kotiinpaluussa, jossa kapteeni Kirk ja kumppanit etsivät valasta menneisyydestä, vaan tässä on oikeasti saatu tunne siitä, että hahmojen täytyy onnistua, jottei maailma tuhoudu. Tai no, U.S.S. Enterprisella voi näköjään matkustaa ajassa noin vain, joten jossain kohtaa lähinnä pohtii, voisivatko hahmot vain palata ajassa taaksepäin niin monta kertaa, että vihdoin onnistuvat. Tämän takia mukana ei ole uhkaa oikeastaan lainkaan, eikä filmi kykene kunnolla käsittelemään esittelemiään asioita, mutta on sitä silti viihdyttävää katsoa.

Okei no, ei sekään täysin totta ole, sillä Star Trek - ensimmäinen yhteys on paikoitellen aika pitkäveteinen teos. Parasta koko elokuvassa on aikamatkustuksen tarjoama mahdollisuus yhdistää kaksi erilaista maailmaa toisiinsa. Välillä näytetään muutaman hahmon juonikuviota Maassa, kun he yrittävät metsän keskellä rakentaa ensimmäistä poimuajolla kulkevaa alusta ja siitä sitten siirrytään futuristiseen avaruusmaisemaan, jossa taistellaan kyborgeja vastaan. Kontrasti on todella oivallinen, ja kaksi erilaista aikakautta tukevat taidokkaasti toisiaan. On myös kiehtovaa nähdä Maassa tapahtuvat asiat, sillä niiden onnistuminen aloittaisi Tähtiliiton, eli aloittaa kaikki aiemmin nähdyt seikkailut. Olisi hienoa, jos elokuva kykenisi kokonaisuutena toimimaan yhtä hyvin, mutta harmillisesti leffa jää vaisuksi, vaikka siitä löytyy selvää potentiaalia. Heikointa elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, jotka ovat erittäin laimeita. Taistelut Borg-olentoja vastaan ovat kehnosti toteutettuja, minkä lisäksi loppuhuipennus ei ole kovin kummoinen. Alkupäässä nähtävä avaruustaistelu on ihan tyylikäs, mutta sitä varten tekijöiden olisi pitänyt hieman varastaa henkeä Tähtien sodista (Star Wars - 1977-), jotta siitä saisi oikeasti toimivan. Tällaisenaan se on vain pientä lasersäteiden poukkoilua sinne tänne ilman kunnollista tunnetta. Star Trek - ensimmäinen yhteys on aika lailla hukattu mahdollisuus, josta olisi saanut tietyillä muutoksilla aikaiseksi oikeasti hyvän filmin.

Elokuvan on ohjannut försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa olevansa parempi ohjaaja kuin näyttelijä. Tämä on Frakesin ensimmäinen ohjaustyö elokuvien parissa, mutta tätä ennen hän on ohjannut jaksoja kolmesta Star Trek -sarjasta; "The Next Generationista", "Deep Space Ninesta" (1993-1999) ja "Voyagerista" (1995-2001). Aihe on siis tuttu Frakesille. Brannon Bragan ja Ronald D. Mooren käsikirjoitus on paikoitellen oikein mainio, mutta jo siinä olisi voinut muutella joitakin asioita paremmiksi. Star Trek - ensimmäinen yhteys on ihan hyvin kuvattu elokuva, mutta sen valaisu on paikoitellen kehnoa. Synkkyys sopii kohtauksiin, joissa nähdään Borgeja, mutta muuten leffa voisi olla valoisampi. Leikkaus on ihan sujuvaa. Borgien maskeeraus on todella taidokkaasti tehty, eikä ihme että elokuva oli ehdolla Parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnosta. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivia, mutta ääniefektit ovat jokseenkin laimeita. Jerry ja Joel Goldsmithin säveltämät musiikit eivät valitettavasti jää lainkaan mieleen.

Yhteenveto: Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähellä ollakseen hyvä elokuva, mutta sen pitkäveteisyys pitää sen "ihan kivan" tasolla. Elokuvassa on selkeää potentiaalia kiinnostavan tarinansa ja uhkaavilta vaikuttavien Borg-olentojensa ansiosta, mutta valitettavasti se ei koskaan hyödynnä asioita tarpeeksi hyvin. Parasta koko jutussa on mainio kontrasti avaruusaluskohtausten ja melkein nykypäivässä tapahtuvien metsäkohtausten välillä. On myös kiehtovaa tietää, mistä koko Liiton syntyminen lähti liikkeelle. Toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja Borgit tuottavat helposti pettymyksen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, eikä Brent Spiner ole onneksi yhtä ärsyttävä Datana kuin aiemmin. Uusista hahmoista parhaiten jää mieleen Zefram Cochran, joka on oiva osoitus siitä, etteivät idolit ole välttämättä lainkaan sitä, mitä voisi kuvitella. Tekninen toteutus elokuvassa on ihan hyvää, mutta musiikit ovat todella unohdettavat. Jos pidät "The Next Generation" -sarjasta, niin uskoisin, että tämä elokuva toimii sinulle. Star Trek -fanin kannattaa antaa sille mahdollisuus, vaikkei Star Trek - sukupolvet -leffasta olisi pitänytkään. Kyseessä voisi olla oikeasti hyvä elokuva, jos sille tekisi muutamia muutoksia. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998) olisi yhtä kelpo kuin tämä. Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.priorityonepodcast.com
Star Trek: First Contact, 1996, Paramount Pictures, Digital Image Associates

Arvostelu: Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018)

HYPPY AJASSA

A WRINKLE IN TIME

Ohjaus: Ava DuVernay
Pääosissa: Storm Reid, Deric McCabe, Levi Miller, Reese Witherspoon, Oprah Winfrey, Mindy Kaling, Chris Pine, Gugu Mbatha-Raw, Zach Galifianakis, Michael Peña, Andre Holland, Rowan Blanchard ja David Oyelowo
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

A Wrinkle in Time, eli suomalaisittain Hyppy ajassa perustuu Madeleine L'Englen samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan tehnyt Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo aiemmin filmatisoinnin, vuonna 2003 suoraan televisioon ilmestyneen A Wrinkle in Timen, mikä ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa. Vuonna 2010 Disney ilmoittikin kokeilevansa tarinan kääntämistä uudestaan. Elokuvan teko kuitenkin venähti, sillä käsikirjoittajaa jouduttiin vaihtamaan pariinkin otteeseen. Lopulta teksti saatiin kasaan, ja työryhmä ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016. Hyppy ajassa sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018, mutta sen heikon menestyksen ja kriitikoilta saaman täystyrmäyksen vuoksi elokuva ei ilmestynytkään Suomen teattereissa, vaan saapui loppukesästä suoraan vuokrattavaksi eri palveluihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja minua harmitti, kun Suomen ensi-iltaa siirrettiin yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi, kunnes se lopulta katosi kokonaan. Kun Hyppy ajassa viimeinkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, pääsin vihdoin katsomaan sen.

Megin ja Charles Wallacen tiedemies-isä katosi mystisesti neljä vuotta sitten. Eräänä päivänä kolme yliluonnollista olentoa saapuvat sisarusten luo ja kertovat heidän isänsä olevan eksyksissä toisella puolella maailmankaikkeutta, jolloin sisarukset lähtevät etsintäretkelle halki universumin.

Murryn sisaruksia, nuorta Meg-tyttöä ja hänen pikkuveli Charles Wallacea näyttelevät Storm Reid ja Deric McCabe. Tiedemiehen lapsina Meg ja Charles Wallace ovat näköjään automaattisesti kiinnostuneita tieteestä ja he ovat molemmat aika nerokkaita. Älykkyytensä vuoksi Meg ei ole kovin suosittu koulussa ja joutuu isänsä kaipuun lisäksi kärsimään kiusaajista. Hahmo on kiinnostava, mutta valitettavasti hänen kaarensa leffan aikana on hyvin kömpelösti kirjoitettu. Reid kuitenkin tekee parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Megin pikkuveli Charles Wallace taas elää vain täysillä ja poukkoilee innokkaasti sinne sun tänne. Hahmo ei tunnu kyseenalaistavan mitään, vaan lähtee heti seikkailuun, kun siihen tulee mahdollisuus. Ei ole kovin mukavaa kritisoida lapsinäyttelijän suoritusta, sillä lapset eivät ole vielä ehtineet saamaan kokemusta alalta samalla lailla kuin aikuiset vastanäyttelijänsä, mutta nyt minun täytyy ikävä kyllä sanoa, että McCabe on todella huono tässä leffassa. Hän tuo hahmon innokkuuden aika ärsyttävästi esille, minkä lisäksi hän on armottoman kehno elokuvan loppupäässä. Tässä täytyy tosin syyttää lähinnä tekijöitä, jotka nostavat hahmon liian massiiviseen osaan, eivätkä ole älynneet, ettei McCabe vain pärjää niin merkittävässä roolissa.
     Megin ja Charles Wallacen kohtaamat kolme erikoista olentoa ovat olomuotoaan muuttava rouva Whatsit (Reese Witherspoon), kokoaan muuttava ja viisaita puhuva rouva Who (Oprah Winfrey) ja ihmisten lausahduksia lainaillen puhuva rouva Which (Mindy Kaling). Nämä olennot tuodaan mukaan oudon kömpelösti, eivätkä he koskaan ole niin kiehtovia kuin tekijät ovat selvästi luulleet. Tämän lisäksi olen häkeltynyt, kuinka kehnoja näyttelijät tässä ovat. Kalingista ja Winfreystä huomaa, että he tajusivat virheensä vasta, kun olivat sopimuksensa tehneet ja esiintyvät todella väkinäisesti. Witherspoon taas lähtee täysillä mukaan ja ylinäyttelee minkä kerkeää.
     Mukaan seikkailuun lähtee myös nuori poika Calvin (Levi Miller), joka on todella huonosti kirjoitettu hahmo. Calvin vain ilmestyy tarinaan ja heti tavattuaan Megin ja Charles Wallacen, hän on valmis lähtemään retkelle halki universumin pelastaakseen heidän isänsä. Hahmo vain roikkuu mukana, jotta mukaan saataisiin pientä ihastuksentynkää hänen ja Megin välille. Millerkään ei ole kummoinen roolissaan ja vaikuttaisi siltä, että hänkin on ihmetellyt hahmonsa tarkoitusta.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Gugu Mbatha-Raw Megin ja Charles Wallacen äitinä, Zach Galifianakis erikoisena meediona, Michael Peña pahana Redinä, Andre Holland sisarusten koulun rehtorina ja Rowan Blanchard Megin kiusaajana. Äitihahmo saa harmillisen vähän ruutuaikaa, eikä Mbatha-Rawille jää muuta tekemistä kuin harmitella miehensä katoamista. Galifianakis vetää tuttuun tapaansa homman täysin yli ja aiheuttaa suurta myötähäpeää. Yleensä loistava Michael Peña tekee yllättävänkin sieluttoman roolityön. Holland taas kärsii surkeasti kirjoitetusta roolihahmosta. Megin pitäisi tehdä jollekulle valitus rehtorista, sillä tämä sanoo oikeasti inhottavia asioita. Loppujen lopuksi koko elokuvan paras näyttelijä on kadonnutta isää esittävä Chris Pine, joka osoittaa lahjakkuutensa, miksi onkin sääli, että hänen ruutuaikansa on todella minimaalinen.

Nyt kun olen vihdoin nähnyt Hyppy ajassa -elokuvan, minua ei todellakaan enää harmita, ettei se saapunut Suomen teattereihin. Lyttäävien arvostelujen ja kehnon menestyksen takia odotukseni eivät olleet korkeat, mutten silti voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka huono leffa tämä on. Kyseessä on ehdottomasti yksi surkeimmista Disney-filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt - kenties jopa surkein! Miten ihmeessä tämä edes sai studion hyväksynnän? Disneyn kaltaisen megayhtiön luulisi pohtivan tarkkaan, mihin sijoittaa rahaa, mutta tämä tuntuu siltä, että studiopomot ovat vain ajatelleet kääräisevänsä helpot miljoonat taskuun. Hyppy ajassa on yksi sieluttomimmista, innottomimmista ja mitäänsanomattomimmista filmeistä, minkä olen aikoihin katsonut. Tiedän kyllä, että fantasia on todella vaikea genre. Tehtynä oikein se voi johtaa huikeisiin asioihin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), mikä kuuluu ehdottomien suosikkileffojeni joukkoon, sekä J. K. Rowlingin "Harry Potter" -kirjasarjaan (1997-2007) ja sen pohjalta tehtyihin elokuviin (2001-2011), mitkä merkitsevät minulle enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Hyppy ajassa vajoaa kuitenkin aivan käsittämättömän pohjalle ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin.

Elokuva kuvittelee kyllä olevansa kiehtova, eeppinen, nokkela, koskettava, hauska ja jännittävä, mutta se ei oikeastaan ole mitään näistä asioista. Leffan tarina voisi kiinnostaa, jos sen hahmot tekisivät vaikutuksen tai jos se olisi kerrottu hyvin. Tarina vain loikkii eteenpäin ja heittää henkilöitä paikasta toiseen erilaisten maailmojen ja olentojen luokse, joita elokuva pitää mahdottoman erikoisina, mutta mitkä eivät tarjoa katsojalle minkäänlaista vau-efektiä. Leffasta tuntuu puuttuvan täysin Disney-taika, eikä missään ole sellaista ihmettä, mitä yhtiön filmeissä on totuttu näkemään. Huumori ei todellakaan iske, vaan aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eivätkä toiminnalliset kohtaukset ole jännittäviä, sillä ne ratkeavat naurettavan helposti, eikä niissä tunnu oikeasti olevan minkäänlaista vaaraa. Yhdessä kohtauksessa leffa onnistuu hieman koskettamaan, sen voin myöntää. Koko rainassa on siis yksi aidosti hyvä hetki, mutta harmillisesti sekin menee pilalle, kun sen jälkeen nähdään mitä tylsin loppuhuipennus. Elokuvan paha voima, mitä kolme rouvaa kutsuvat nimellä "Se" (kyseessä ei valitettavasti ole se "Se", eli Pennywise-klovni) on käsittämättömän tylsä ja unohdettava vastus.

Leffan on ohjannut Ava DuVernay, joka on aiemmin tehnyt lähinnä realistisempaa draamaa, kuten parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Selman (2014). Hyppy toisiin maailmoihin ja fantasiasatuihin ei ole luonnistunut häneltä lähes lainkaan. DuVernayn draamataidot pääsevät esille elokuvan ainoassa hyvässä kohtauksessa, mutta muuten hän tekee laimeaa työtä, eikä saa edes konkarinäyttelijöitä kiinnostumaan projektista. Jeff Stockwellin ja Jennifer Leen työstämä käsikirjoitus vaatisi myös paljon viilaamista ja he olisivat voineet oikeasti miettiä käytännöllisyyttä kirjoittaessaan Charles Wallacen roolia. Sentään Hyppy ajassa on kuvattu kelvollisesti. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia ja suurimmaksi osaksi efektit näyttävät ihan hyviltä. Jotkut tehosteet, kuten King Kongin kokoinen Oprah ovat kuitenkin aika kehnosti toteutettuja. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet leikittelemään rouvien ja muiden yliluonnollisten hahmojen kanssa. Ääniporukka taas on luonut hyvän audiomaailman filmille. Säveltäjä Ramin Djawadin työ taas tuntuu valuvan täysin hukkaan, kun elokuva käyttää niin paljon jo olemassa olevia kappaleita, jotka yrittävät epätoivoisesti luoda haikeaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Hyppy ajassa on yksi kaikkien aikojen surkeimmista Disney-elokuvista, ellei jopa surkein. Satuelokuvista tunnetun yhtiön taikuus ja ihme eivät ole millään tavalla läsnä tässä rainassa, vaan lopputuloksena on yksi innottomimmista ja sieluttomimmista fantasialeffoista, minkä olen joutunut katsomaan. Elokuva ei koskaan tarjoa minkäänlaista vau-efektiä, eikä sen seikkailu koukuta lainkaan. Jännitystä ei löydy, eivätkä vitsit naurata. Suurimmaksi osaksi filmi on todella myötähäpeällistä katsottavaa, etenkin Winfreyn, Witherspoonin, Kalingin, Peñan ja etenkin nuoren McCaben takia. Käsikirjoittajat ottivat riskin pistäessään McCaben roolihahmon todella tärkeään rooliin ja se kostautuu mitä ikävimmällä tavalla, tekemällä elokuvan loppupäästä tuskastuttavan kiusallisen. Elokuva sisältää yhden ainoan hyvän kohtauksen, joka onnistui pienesti koskettamaan, mutta siinä se. Hyppy ajassa on aivan kauhea pohjanoteeraus Disneyltä, enkä voi käsittää, miten tämä alunperin edes saatiin tehtyä? On varmaan sanomattakin selvää, etten todellakaan suosittele tätä kenellekään. Lapset saattavat löytää tästä jonkinlaista riemua, mutta tuskinpa hekään muistavat tästä mitään enää seuraavana päivänä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Wrinkle in Time, 2018, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment

Yhteistyössä

Arvostelu: Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho (Astérix - Le Domaine des dieux - 2014)

ASTERIX: JUMALTENRANNAN NOUSU JA TUHO

ASTÉRIX - LE DOMAINE DES DIEUX

Ohjaus: Louis Clichy ja Alexandre Astier
Pääosissa: Roger Carel, Guillaume Briat, Bernard Alane, Serge Papagalli, Lorànt Deutsch, François Morel, Lionnel Astier, Artus de Penguern, Géraldine Nakache, Oscar Pauwels, Alexandre Astier, Philippe Morier-Genoud, Laurent Morteau, Arnaud Léonard, Laurent Lafitte, Alain Chabat
Genre: seikkailu, komedia, animaatio
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 7

Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho perustuu ranskalaisten René Coscinnyn ja Albert Uderzon "Jumaltenrannan nousu ja tuho" -sarjakuvaan ("Le Domaine des dieux" - 1971), mikä on osa kaksikon luomaa Asterix-sarjaa (1961-). Sarjakuvasarja ja sen hahmot nousivat suureen suosioon ja nopeasti suosio alkoi levitä ympäri maailmaa. Sarjakuvien lisäksi hahmoja haluttiin tietty hyödyntää myös muissa muodoissa, eikä kestänyt kauaa, kun ilmestyi jo ensimmäinen käsin piirretty animaatioseikkailu Asterix - pieni suuri mies Galliasta (Astérix le Gaulois - 1967). Vuonna 1999 ilmestyi ensimmäinen näytelty filmi Asterix ja Obelix vastaan Caesar (Astérix et Obélix contre César), jota seurasivat mm. leffat Asterix ja Obelix: Tehtävä Kleopatra (Astérix & Obélix: Mission Cléopâtre - 2002) ja Asterix olympialaisissa (Astérix aux Jeux Olympiques - 2008). Tietokoneanimaatioiden yleistyessä Ranskassa kiinnostuttiin tekemään Asterixista uusia leffoja digitekniikalla. 2014 maailmanensi-iltansa saikin Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho (Suomeen leffa saapui vasta keväällä 2015), joka oli pieni hitti ja voitti niin sarjakuvan fanit kuin kriitikotkin puolelleen. Itse en käynyt katsomassa leffaa teattereissa, vaan näin sen vasta loppuvuodesta 2015 ystäväni kanssa, kun se saapui vuokralle. Olen lapsesta asti lukenut Asterix-sarjakuvia ja olen nähnyt aiempia elokuvia, joten katsoin innolla tämän uudenkin ja pidin siitä, etenkin sen visuaalisesta tyylistä. Kun kuulin, että leffa on saamassa jatkoa elokuvalla Asterix ja taikajuoman salaisuus (Astérix - Le Secret de la potion magique - 2018), päätin katsoa Jumaltenrannan nousu ja tuhon uudestaan ja arvostella sen.

Antiikin Roomassa pieni gallialainen kylä pistää edelleen kampoihin valloittaville roomalaissotilaille vahvistavan taikajuomansa ansiosta. Keisari Julius Caesar on hävinnyt kylälle yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes eräänä päivänä hän keksii uuden suunnitelman kylän päihittämiseksi. Gallialaiset kuten Asterix ja hänen ystävänsä Obelix ihmettelevät, kun roomalaiset eivät saavukaan tuhoisissa aikeissa, vaan rakentaakseen kylän ympärille uuden kaupungin.

Elokuvan päähenkilö on tietty sen nimikkohahmo Asterix (äänenä Roger Carel, joka on esittänyt hahmoa kaikissa aiemmissakin Asterix-animaatioissa), pienikokoinen, mutta fiksu gallialainen, joka on tunnettu tuuheista viiksistään ja siivillä koristetusta kypärästään. Asterixin täytyy jatkuvasti käyttää älliä voittaakseen roomalaiset, sillä hänellä ei ole aina saatavilla taikajuomaa, mikä muuttaa juojansa hurjan vahvaksi ja nopeaksi.
     Asterixin mukana kulkee tietty isokokoinen Obelix (Guillaume Briat) ja hänen Idefix-koiransa. Obelix putosi lapsena taikajuomapataan, minkä vuoksi hänen ei tarvitse juoda juomaa lainkaan, ollessaan kaiken aikaa väkivahva. Niinpä hän onkin kaksikon voima, Asterixin ollessa kaksikon aivot. Asterix ja Obelix ovat juuri sellaiset hahmot kuin sarjakuvissa ja heidän seikkailuaan on suuri ilo seurata. Kaksikko on aivan mahtava ja he tukevat toisiaan täydellisesti.

Elokuva sisältää tietty monet muutkin tutut gallialaiset sarjakuvista. Tietäjä Akvavitix (Bernard Alane) valmistaa kylälle taikajuomaa, Aladobix on kylän päällikkö (Serge Papagalli) ja Smirgeline tämän vaimo (Florence Foresti), kalakauppias Amaryllix (François Morel) ja seppä Caravellix (Lionnel Astier) kinastelevat jatkuvasti ja laulaja Trubadurix (Arnaud Léonard) täytyy hiljentää heti, jos hän edes avaa suunsa hoilottaakseen. Gallialaishahmoja hyödynnetään hauskasti läpi leffan, etenkin Amaryllixiä ja Caravellixia, jotka huomaavat kaupan käyvän paremmin, kun lähistölle muuttaa roomalaisia. Trubadurixin laulu saattaa tuottaa pienoisen pettymyksen, sillä se ei leffassa ole samanlaista rääkymistä kuin sarjakuvissa. Akvavitix pääsee parissa kohtaa hyvin esille, minkä lisäksi Aladobix suhtautuu hauskasti uuteen tilanteeseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Jumaltenrannaksi nimetyn roomalaiskaupungin innokas arkkitehti (Lorànt Deutsch), kaupungin rakentamista valvovan roomalaissotilaiden joukon komentaja (leffan toinen ohjaaja Alexandre Astier), Jumaltenrantaan muuttava perhe, joka koostuu Petiminus-isästä (Artus de Penguern), Dulcia-äidistä (Géraldine Nakache) ja Appeljusus-pojasta (Oscar Pauwels), sekä tietty gallialaisten arkkivihollinen, häijy keisari Julius Caesar (Philippe Morier-Genoud). Valitettavasti Julius Caesar on leffassa hyvin vähän ja antaa lähinnä käskyjä Roomasta käsin. Arkkitehti ja roomalaiskomentaja ovat kuitenkin hauskat vastukset, joiden yhteisiä kohtauksia on veikeä katsoa. Lisäksi elokuvassa on mukana myös hyvin stereotyyppinen kuvaus tummaihoisesta orjasta (Laurent Lafitte). Hahmo esiintyy sarjakuvassa, joten on ymmärrettävää, että orjahahmo on myös leffassa, mutta toisaalta sarjakuva ilmestyi 1971 ja elokuva 2014. Ajat ovat muuttuneet ja hahmon kuvaus voi helposti herättää närää katsojissa. Paikoitellen hahmolle kirjoitetut vitsit huvittivat, mutta samalla en voinut olla ihmettelemättä, että nykyaikana voi laittaa tällaisen hahmon mukaan lastenelokuvaan.

Kuten ensimmäisellä katselukerralla, ihastuin nytkin suunnattomasti Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuhon visuaaliseen ilmeeseen. Elokuva todella näyttää siltä kuin sarjakuva olisi herännyt henkiin 3D-animaation muodossa. Jotkut eivät voi sietää tietokoneanimaatiota ja pitävät jo siksi tätä leffaa pyhäinhäväistyksenä, mutta minä suorastaan rakastan sitä, miltä leffaa näyttää. Hahmot ja maisemat näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja monet kuvat ovat kuin revitty sarjakuvien sivuilta, kuten roomalaissotilaiden muodostelmat, tappeluista syntyvät pölypilvet ja hahmojen pyöriltä näyttävät jalat, kun he juoksevat salamannopeasti. On päivänselvää, että elokuvan tekijät rakastavat lähdemateriaalia ja heidän rakkautensa välittyy mahtavasti filmin animaatiojäljessä. Minä harvemmin ihastelen avoimesti luontoa, mutta nyt täytyy sanoa, että olisin erittäin mielelläni hypännyt ruudun läpi päästäkseni kävelemään gallialaismetsissä. En voisi kuvitellakaan visuaalisesti fantastisempaa Asterix-elokuvaa!

Minä itse asiassa luin "Jumaltenrannan nousu ja tuho" -sarjakuvan juuri edellisiltana ennen filmin katsomista uudelleen ja on hauska huomata, kuinka elokuva seuraa ensimmäisen puoliskonsa aikana sarjakuvaa hyvinkin tarkkaan. Lähes jokainen sarjakuvan kohtauksista on päässyt mukaan leffaan ja muutamissa kohdissa ilahduin huomatessani, kuinka tekijät päättivät esittää tietyt hetket elokuvamuodossa. Toisella puoliskolla tarinaa on selvästi alettu laajentamaan, sillä tekijät ovat varmaankin kokeneet, ettei sarjakuvan tarina riitä puolentoista tunnin elokuvaksi tai sitten he halusivat vain päättää filmin hieman näyttävämmin. Loppuun onkin keksitty iso huipennus, missä taistellaan oikein kunnolla. Itseäni laajennukset eivät erityisemmin haittaa. Rakastan sitä, kuinka alkupuolisko on mahdollisimman uskollinen sarjakuvalle, mutta samalla myös arvostan sitä, että tekijät ovat päättäneet tuoda jotain uuttakin, jolloin leffa tarjoaa lopussa pientä yllätystä niillekin, jotka ovat lukeneet sarjakuvan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole täysin ongelmaton teos, vaan Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho sisältää parikin asiaa, mitkä häiritsivät itseäni niin paljon, etten voinut pitää siitä ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Ensinnäkin leffan ongelmana on se, että siihen on todella vaikea päästä mukaan, jos Asterix ei ole entuudestaan tuttu sarjakuvien tai piirrettyjen muodossa. Toisin kuin sarjakuvat, jotka alkavat nopealla selityksellä, mistä koko hommassa on kyse, tämä ei vaivaudu avaamaan leffan maailmaa ja hahmoja lainkaan, vaan luottaa siihen, että katsoja on etukäteen perillä lähdemateriaalista. Isompi ongelma on kuitenkin elokuvan rytmitys. Vaikka pidänkin kovasti siitä, kuinka alkupuolisko on lähes suora kopio sarjakuvasta, kulkee se aikamoisella kiireellä eteenpäin, jotta tarina pääsee vihdoin käsikirjoittajien keksimään uuteen puoleen tarinasta. Elokuvaa voisikin tiivistää hieman loppupäästä, kun taas alkupäässä se tarvitsisi hieman lisätilaa hengittää. Kokonaisuudessaan filmi on ongelmineenkin viihdyttävä ja välillä se onnistuu olemaan todella hauska ja nokkela huumorinsa kanssa.

Yhteenveto: Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho on visuaalisesti puhdasta silmäkarkkia upean animaationsa kanssa. Leffa todella näyttää siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin ja vaikka joitakin katsojia 3D-animaatio varmasti häiritsee, itse en voi olla ihailematta elokuvan animaatiojälkeä. Tekijöiden suuri rakkaus Coscinnyn ja Uderzon sarjakuvia kohtaan välittyy täysin katsojalle asti sekä visuaalisella puolella, kuten myös elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana, mikä on kuin suora kopio sarjakuvasta. Toiselle puoliskolle on kirjoitettu täysin uutta tarinaa, mikä voi myös haitata joitakin katsojia, mutta itse pidin uusista ratkaisuista. Elokuva saa kuitenkin negatiivisempaa palautetta rytmityksestään. Leffan alku tuntuu paikoitellen jopa kiirehtivän, kun taas loppupäätä on venytelty hieman liikaa. Jos alku hengittäisi paremmin ja loppua olisi tiivistetty, kyseessä olisi kokonaisuudessaan erittäin hyvä Asterix-seikkailu. Jo nyt se on animaatiopuoleltaan aivan mahtavaa katseltavaa ja suosittelen leffaa äärimmäisen lämpimästi Asterix-sarjakuvien ystäville. Elokuva sopii oikein hyvin myös koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Astérix - Le Domaine des dieux, 2014, M6 Studio, Belvision, Grid Animation, M6 Films, Société Nouvelle de Cinématographie, Canal+, Ciné+, M6, W9, Centre National de la Cinématographie, Casa Kafka Pictures Movie Tax Shelter Empowered by Belfius, Cinéfinance Tax Shelter, Mikros Image, Pôle Image de Liège

Arvostelu: Minisankarit - Ruohonjuuritasolla (Minuscule - La Vallée des fourmis perdues - 2013)

MINISANKARIT - RUOHONJUURITASOLLA

MINUSCULE - LA VALLÉE DES FOURMIS PERDUES

Ohjaus: Hélène Giraud ja Thomas Szabo
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Minisankarit - Ruohonjuuritasolla perustuu ranskalaiseen osittain animoituun lastensarjaan Ruohonjuuritasolla (Minuscule - 2006-2012). Sarja nousi yllättävänkin suureen suosioon ja tekijät päättivät kokeilla, voisiko ideaa laajentaa elokuvamuotoon asti. Käsikirjoitusprosessi lähti käyntiin ja lopulta Minisankarit - Ruohonjuuritasolla sai ensi-iltansa marraskuussa 2013 Tallinnan Black Nights -elokuvajuhlilla, missä se otettiin innostuneesti vastaan. Hitaasti leffa sai teatterilevityksen muihinkin maihin ja se saapui Suomeen elokuussa 2014. Elokuva hurmasi niin kriitikot kuin katsojatkin ja se tuotti parikymmentä miljoonaa euroa. Itse näin leffan vasta loppuvuodesta 2015, kun vuokrasin sen mielenkiinnosta ystäväni kanssa. Lumouduimme täysin leffan toteutuksesta ja ostimme kummatkin elokuvan Blu-rayna. Olen jo hetken aikaa pohtinut filmin uudelleenkatselua ja kun kuulin, että elokuva saa jatkoa leffalla Minisankarit 2 - Matkalla maailman ääriin (Minuscule 2 - Les mandibules du bout du monde - 2018), päätin katsoa elokuvan toistamiseen ja samalla myös arvostella sen.

Perheestään eksynyt siipirikko leppäkerttu päätyy mukaan kahden muurahaisheimon väliseen sotaan kaikkein arvokkaimmasta aarteesta - kasasta sokeria.

Tarinan päähenkilö on pieni ja sympaattinen leppäkerttu, joka on joutunut erilleen perheestään ja yrittää löytää heidät, kunnes joutuu ihan erilaiseen seikkailuun muurahaisten kanssa. Leppäkerttu päättää auttaa uusia ystäviään, mutta vähän väliä haaveilee takaisin perheensä luokse. Vaikeuksia hahmolle tuottaa hänen rikkinäinen siipensä, minkä vuoksi hän ei tietenkään voi lentää. Hahmo saa katsojan empatiat nopeasti puolelleen simppeleillä asioilla. Söpön ja urheutta keräävän leppäkertun seikkailua seuraa oikein mielellään.
     Leppäkerttua lukuunottamatta elokuvan hahmot ovat vain yksiulotteisia hyönteisiä. Ystävällisten mustien muurahaisten johtaja ottaa leppäkertun suojelukseensa, kun taas pahojen punaisten muurahaisten johtaja haluaa tuhota mustat muurahaiset lopullisesti. Lisäksi leppäkerttu kohtaa matkallaan kiusaavia kärpäsiä, uteliaan hämähäkin, sekä isompia otuksia, mitkä luovat uhkaavia vaaratilanteita pienelle päähenkilölle. Yleensä minua luultavasti haittaisi suuresti se, että tarinan hahmot ovat täysin yksiulotteisia, mutta tässä elokuvassa se ei haittaa. Leffa ei yritä luoda ötököistä ihmismäisiä persoonia, kuten vaikkapa Pixarin animaatiossa Ötökän elämää (A Bug's Life - 1998), vaan se näyttää ötökät sellaisina kuin ne ovat: ötököinä. Ötökät eivät puhu koskaan ihmisten kieltä, vaan ne kommunikoivat erilaisten äänten avulla. Elokuva esittää ötökkähahmonsa kuin luontodokumentin tavoin, kertoen samalla hyvin fiktiivisen seikkailun, mikä tekee filmistä todella omalaatuisen ja kiehtovan.

Omalaatuinen onkin erittäin hyvä adjektiivi kuvaamaan Minisankarit - Ruohonjuuritasolla -elokuvaa. Itse en ainakaan ole koskaan nähnyt mitään samankaltaista teosta. Leffa on erityinen jo sen visuaalisuuden vuoksi, mikä on yksi tärkeimmistä asioista elokuvassa. Leffa on nimittäin oikeasti kuvattu metsässä. Kuvaustiimi on joutunut pyörimään ympäri metsää ja ottamaan hurjan määrän lähikuvia kasveista, puroista, maasta ja ruohikosta, jotta animaattorit voivat lisätä kuviin mukaan digitaaliset hyönteiset. Aitoja taustoja vasten seikkailevat animaatioötökät ovat yksi itseäni vahvasti koukuttava tekijä elokuvassa. Monet katsojista eivät luultavasti edes käsitä, millainen urakka on suunnitella tällainen leffa kuva kuvalta todella tarkkaan, jotta kuvaajat tietävät ottaa juuri oikeat ja oikean pituiset otokset animaattoreita varten. Iso työ palkitaan ja elokuva näyttää visuaalisesti todella upealta.

Minisankarit - Ruohonjuuritasolla on hahmojensa ja tarinansa puolesta hyvin yksinkertainen, mutta samalla elokuva onnistuu olemaan todella nokkela ja mielikuvituksellinen. Jo leppäkertun ja muurahaisten matka kololle sokerikasan kanssa on kekseliäs, mutta tekijöiden luovuus pääsee parhaiten valloilleen, kun muurahaisten sota alkaa. Ja sodalla tarkoitan ihan oikeasti sotaa. Punaiset muurahaiset vyöryvät armeijana mustien muurahaisten kololle ja yrittävät tuhota sen erilaisin asein, kuten metsästä löytämiensä ritsojen avulla. Taistelu on erinomaisesti luotu ja se jaksaa hauskuuttaa uusilla keksinnöillään. Lisähuumoria tuovat laajat kuvat, jotka näyttävät, kuinka läheltä katsottuna hurjalta sodalta vaikuttava tilanne onkin vain pieni, lähes huomaamaton hetki suuressa metsässä. Elokuva leikittelee paljon koolla, mikä vain lisää filmin nokkeluutta. Jännittäviäkin kohtia on luvassa perheen pienimmille.

Vaikkei tarina itsessään ole kovin hulppea, täytyy elokuvan tarinankerrontaa kehua. Yksi elokuvanteon tärkeimmistä säännöistä, mikä opetetaan nopeasti kaikille käsikirjoittajille, on "näytä, äläkä kerro". Älä selitä asioita, mitkä voit näyttää visuaalisin kuvin - kyseessä on kuitenkin elävä kuva, eikä vaikkapa kirja. Minisankareiden ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Hélène Giraud ja Thomas Szabo ovat todella pitäneet tämän ohjeen mielessä leffaa tehdessään. Filmi luottaa täysillä visuaaliseen tarinankerrontaan. Kuten jo sanoin, ötökät puhuvat vain omia kieliään, eikä heidän puhettaan koskaan tulkita katsojalle. Tästä huolimatta leffan visuaalinen tarinankerronta on niin taidokasta, että katsoja ei koskaan putoa kärryiltä siitä, mitä elokuvassa tapahtuu. Leppäkertun kaipuuta perheensä luokse ei tarvitse pukea sanoiksi, vaan kuvat kaukaisuuteen haaveilevasta hyönteisestä riittävät. Toki elokuva näyttää, mitä leppäkerttu haaveilee, mutta koskaan hän ei vaikkapa selitä tilannettaan muille muurahaisille. Pelkät katseet riittävät.

Yhteenveto: Minisankarit - Ruohonjuuritasolla on mahtava ötökkäseikkailu koko perheelle! Elokuvassa on hyvin simppeli idea, mutta sitä hyödynnetään mitä luovimmilla tavoilla, mikä tekee katselukokemuksesta erittäin kiehtovan. Filmi jaksaa yllättää useaan otteeseen ja se onnistuu naurattamaan ja jännittämään. Muurahaisten sota on veikeästi luotu, mutta leffa osaa myös rauhoittua oikeissa kohdissa näyttämään leppäkertun kaipuuta. Elokuvan tarinankerronta on erinomaista ja katsoja pysyy kaiken aikaa kärryillä, vaikkei leffa suoraan selitä yhtään mitään. Visuaalisesti filmi on myös todella upea. Digiötökät yhdistettynä kauniisiin luontomaisemiin on fantastista katseltavaa, eikä voi muuta kuin ihailla tekijöiden kärsivällistä ja taiturimaista työtä. Itse ötökät jäävät aika yksiulotteisiksi tapauksiksi, mutta kun kyseessä todella on ötököitä, eikä inhimmillistettyjä hyönteisiä, tämän voi antaa helposti anteeksi. Minisankarit - Ruohonjuuritasolla on loistava elokuva, mitä suosittelen erittäin lämpimästi koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Saa nähdä, yltääkö jatko-osa samalle hienolle tasolle...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.senscritique.com
Minuscule - La Vallée des fourmis perdues, 2013, Futurikon, Entre Chien et Loup, 2d3D Animations, Backup Media, Cofanim, Futurikon Production II, Le Pacte, Nozon, Pôle Image de Liège, TPS Star, Éditions Montparnasse

Arvostelu: Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994)

STAR TREK - SUKUPOLVET

STAR TREK: GENERATIONS

Ohjaus: David Carson
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Malcolm McDowell, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Whoopi Goldberg, Gates McFadden, Barbara March, Gwynyth Walsh, William Shatner, James Doohan ja Walter Koenig
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

En ollut kovin kiinnostunut Gene Roddenberryn luomasta Star Trekistä (1966-) ennen kuin näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -leffan vuodelta 2009. Sitä ennen olin nähnyt vain muutamia jaksoja vanhoista sarjoista ja ne näyttivät mielestäni todella tylsiltä. En siis katsonut menneisyyden Star Trekejä, vaan pysyin uusissa ja kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Jossain kohtaa aloin kuitenkin tuumia, että voisin katsoa joskus vanhat Star Trek -elokuvat (1979-2002). Katsoinkin Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) loppuvuodesta 2016, mutta se oli mielestäni tylsä ja huono. Vilkaisin silti Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka oli pieni parannus, mutta silti vain ihan kiva. Kesti siis aikaa, kunnes katsoin peräkkäin Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989). Sen enempää sarjan leffoja tyttöystäväni ei omistanut, joten kesti jälleen todella kauan - jopa viisi kuukautta - ennen kuin hankin sarjan loput osat ja katsoin Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja seitsemännen filmin Star Trek - sukupolvet.

78 vuotta kapteeni James Kirkin katoamisen jälkeen U.S.S. Enterprisen uutta miehistöä johtaa kapteeni Picard. Hänen ja miehistön täytyy pysäyttää tohtori Soran, jolla on vaarallinen, kokonaisia aurinkokuntia tuhoava ase.

Star Trek - sukupolvet ei ole selvää jatkumoa kuudelle ensimmäiselle elokuvalle, vaikka se Kirkin sisältääkin, vaan se on jatkumoa toiselle Star Trek -sarjalle, "The Next Generationille" (1987-1994), jossa tutulla U.S.S. Enterprise -tähtilaivalla seikkailee uusi miehistö. Tämän miehistön kapteeni on tosiaan Jean-Luc Picard, jota näyttelee Patrick Stewart. Hyvin nopeasti leffan alussa huomaa, että Stewart on selvästi parempi näyttelijä kuin kapteeni Kirkin esittäjä William Shatner, mutta hahmosta ei ole saatu kovin kiinnostavaa. Stewartilla on oikeaa luonnetta johtajaksi, minkä hän osoitti myös muutamia vuosia myöhemmin leffassa X-Men (2000).
     Kapteeni Picardin miehistöön kuuluvat androidi Data (Brent Spiner), outoa visiiriä käyttävä konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton), klingonkomentaja Worf (Michael Dorn), försti William Riker (Jonathan Frakes) ja lääkintäupseeri Beverly (Gates McFadden). Worf saa heti alussa paljon huomiota ja on hauska nähdä, että vannoutuneet viholliset klingonit ja Tähtiliitto voivat toimia yhdessä, mutta suurimmaksi osaksi elokuvan aikana miehistön jäsenet lähinnä vain ovat leffassa mukana. He näkyvät taustoilla ja jokaisella on jotain sanottavaa, mutta vain yhden persoona tuodaan oikeasti esille ja hän on Data. Hahmo on aika samanlainen kuin edellisten elokuvien Spock siinä mielessä, että hän ei androidina ymmärrä tiettyjä asioita ihmisistä ja yrittääkin leffan aikana opetella juttuja kuten huumoria ja erilaisia tunteita. Datan juonikuvio voisi muuten olla kiinnostava, mutta hahmo on usein todella ärsyttävä - etenkin silloin kun hän opettelee vitsailua. Spiner näyttelee pahasti yli, jolloin hänen kohtauksiaan on hieman tukala katsoa.
     Elokuvan pahista, tohtori Sorania näyttelee Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu Malcolm McDowell, joka on harmillisen alikäytetty. Hahmon ilkeisiin puuhiin annetaan aika hölmö syy, jonka vuoksi aikoinaan todella nerokasta pahaa esittänyt McDowell vaikuttaa näyttelevän pelkkää hullua tiedemiestä... avaruudessa. Tohtori Soran ei ole mielenkiintoinen hahmo, eikä kovin uhkaavakaan, jolloin hänet unohtaa todella helposti.
     Muita hahmoja leffassa ovat U.S.S. Enterprisen baarimikko Guinan (Whoopi Goldberg), pahat klingonsiskokset Lursa (Barbara March) ja B'Etor (Gwynyth Walsh), sekä edellisistä elokuvista tutut kapteeni Kirk (edelleen Shatner), konemestari Scotty (James Doohan) ja Pavel Chekov (Walter Koenig). Spockia ja tohtori McCoyta näytelleitä Leonard Nimoyta ja DeForest Kelleytä pyydettiin filmiin mukaan, mutta heidän mielestään hahmojen tarina päättyi edellisen filmin kautta.

Kuten jo sanoin, Star Trek - sukupolvet ei ole jatkoa Star Trek VI: Tuntemattomalle maalle, mikä tuodaan selväksi jo sillä, ettei nimi kerro leffan olevan sarjan seitsemäs osa. Vanhaa leffasarjaa tosin "jatketaan" lyhyellä prologilla, jossa vanhat tutut hahmot esiintyvät pikaisesti ja kapteeni Kirk katoaa, mutta siitä hypätäänkin melkein kahdeksankymmentä vuotta eteenpäin, aikaan joka tapahtuu "Star Trek: The Next Generation" -sarjan tapahtumien jälkeen. Ensimmäiset kohtaukset kapteeni Picardin johtaman miehistön kanssa ovat harmillisen tönkköjä, sillä elokuvaa on tehty sillä oletuksella, että kaikki katsojat olisivat nähneet "The Next Generationin" kaikki seitsemän kautta, eli lähes kaksisataa jaksoa, eikä filmissä käytetä lainkaan aikaa hahmojen esittelyyn. En sano, että elokuvan täytyisi aloittaa uuden miehistön tarina alusta, mutta lyhyt esittelyosio saisi napattua nekin katsojat mukaan, jotka eivät ole suuria Star Trek -nörttejä. "TNG"-sarjan faneille on varmasti hienoa, että vanha meininki jatkuu heti, mutta tekijöiden olisi pitänyt ajatella laajempaakin yleisöä. Esimerkiksi alkupään kohtauksessa, jossa kapteeni Picard saa kuulla traagisen uutisen, on monien katsojien vaikea luoda mitään tunnesidettä tapahtuneeseen, jolloin surukohtaukset tuntuvat äärimmäisen mitäänsanomattomilta. Sen ymmärrän, ettei televisiosarjan katselua kannata aloittaa jälkimmäisistä kausista, mutta televisiosarjat ja elokuvat ovat kaksi eri asiaa, ja tekijöiden olisi pitänyt ymmärtää se. Esimerkiksi The Simpsons Movien (2007) voi katsoa todella sujuvasti, ilman että on nähnyt ainuttakaan Simpsonit -sarjan (The Simpsons - 1989-) jaksoa.

No mutta, takaisin Star Trek - sukupolvien pariin... Tönkön alun jälkeen elokuva saa onneksi katsojat mukaansa hiljalleen, vaikkei vieläkään saa kovin vakuuttuneeksi näkemästään. Tarina ei ole erityisen innostava ja mukana on pitkäveteisiä hetkiä, joiden toivoisi liikkuvan eteenpäin nopeammin. Ja kun mukaan on vielä lisätty Datan rasittavat tunteiden pohdiskelut - jotka eivät oikeastaan edes johda minnekään - filmi tuntuu usein venytetyltä. Siitä päästäänkin elokuvan isoimpaan ongelmaan. Sen lisäksi, ettei leffaa ole tehty muille kuin "Star Trek: The Next Generationin" faneille, ei siitä ole tehty leffaa oikeastaan lainkaan. Suurimmaksi osaksi elokuva tuntuu vain todella väkisin pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuvasarjan aiemmat teokset olivat omia selkeitä seikkailujaan (jotkut parempia kuin toiset), mutta tästä tuntuu seikkailuhenki puuttuvan kokonaan. On leffassa kelvotkin puolensa, mutta kokonaisuus on todella laimea, varsinkin kun kapteeni Kirk pitää tuoda takaisin, jotta kovimmat fanit voivat tirauttaa onnen kyyneleet nähdessään hänet ja kapteeni Picardin yhdessä. Harmi vain, ettei kapteeni Kirkillä ole oikeasti merkitystä loppuhuipennuksessa, joka on muun filmin tavoin heikko.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Carson, joka on ohjannut "Star Trek: The Next Generationia" muutaman jakson, sekä "Star Trek: Deep Space Nine" -sarjaa (1993-1999) saman määrän. Carson on onnistunut muutamissa hetkissä, muttei saa pidettyä täyspitkää leffaa kasassa. Toisaalta Ronald D. Mooren ja Brannon Bragan työstämä käsikirjoitus on jo kehno, joten onhan sellaisesta vaikea saada aikaiseksi hyvää filmiä. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi voinut tiivistää kokonaisuutta. Harmillisesti valaisussa on paikoitellen palattu ensimmäisten Star Trek -leffojen synkkyyteen, mikä ei sovi kevyeen tarinaan. Lavastus ja maskeeraus ovat tuttuun tyyliin ihan tyylikkäitä. Visuaaliset efektit eivät ole parhaimmasta päästä, etenkään yhteys-säteen kohdalla. Äänitehosteet ovat kuitenkin toimivia, mutta Dennis McCarthyn sävellykset eivät nouse erityisemmin esille.

Yhteenveto: Star Trek - sukupolvet on laimea filmi, joka tuntuu lähinnä pidennetyltä jaksolta televisiosarjasta. Elokuva ei lainkaan esittele hahmojaan, vaan aloittaa seikkailunsa sillä oletuksella, että katsojat olisivat nähneet "Star Trek: The Next Generation" -sarjan kaudet. Hahmoja ei muutenkaan pääse kunnolla tuntemaan, sillä uudesta miehistöstä seurataan lähinnä kapteeni Picardia ja Dataa, joista jälkimmäinen pääasiassa ärsyttää. Kunnon seikkailuhenkeäkään ei ole mukana, eikä tarina ole lainkaan mukaansatempaava. Lähinnä harmittaa mainion Malcolm McDowellin puolesta, etteivät hänen lahjansa pääse esille pahiksena. Kirkin tuominen loppuhuipennukseen mukaan on aika tönkösti toteutettu, eikä hänellä ole oikein mitään väliä. Star Trek - sukupolvet on todella unohdettava elokuva, eikä sitä voi suositella muille kuin "The Next Generationin" faneille. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996) olisi parempi. Ainakin sitä katsoessa uudet hahmot ovat edes jokseenkin tutut... mutta eihän sillä ole väliä, jos tarina on näin mitäänsanomaton. Sitä odotellessa eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.denofgeek.com
Star Trek: Generations, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019)

UINU, UINU LEMMIKKINI

PET SEMATARY

Ohjaus: Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer
Pääosissa: Jason Clarke, Amy Seimetz, Jeté Laurence, John Lithgow, Hugo Lavoie, Lucas Lavoie, Obssa Ahmed ja Alyssa Brooke Levine
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Pet Sematary, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini perustuu Stephen Kingin samannimiseen kauhukirjaan vuodelta 1983. Jo vuonna 1989 ilmestyi kirjan pohjalta tehty elokuva Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary), joka sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta nauttii nyt jonkin sortin kulttisuosiota genren fanien keskuudessa. Vuonna 2010 Paramount Pictures -yhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Kingin kirjan pohjalta. Elokuvan esituotannossa kesti kuitenkin kauan ja sen teko lähti tosissaan liikkeelle vasta pari vuotta sitten. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt uusi Uinu, uinu lemmikkini -elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin leffasta heti, kun kuulin siitä, vaikken ole vielä nähnyt edellistä filmatisointia tai lukenut alkuperäistä kirjaa (molemmat tosin löytyvät hyllystä). Leffan trailerit vaikuttivat karmivilta ja aloinkin odottamaan elokuvan näkemistä. Meninkin katsomaan filmin heti sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tyttöystäväni ja Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Hänen Uinu, uinu lemmikkini -arvostelun voi löytää tästä.

Creedin perhe muuttaa uuteen kotiin pienen kaupungin syrjäseudulle. Kun perheen kissa jää auton alle, se haudataan läheisestä metsästä löytyneelle eläinten hautausmaalle. Seuraavana päivänä kissa ilmestyy heidän kotiinsa elävänä, mutta siinä on jotain pahasti vialla...

Creedin perheeseen kuuluvat Louis-isä (Jason Clarke), Rachel-äiti (Amy Seimetz), Ellie-tytär (Jeté Laurence), sekä pieni Gage-poika, jota esittävät kaksoset Hugo ja Lucas Lavoie. Gage jää paikoitellen niinkin paljon taka-alalle, että yhdessä kohtaa unohdin hahmon kokonaan, kunnes hänet taas näytettiin. Ellie-tyttö sen sijaan on isossa osassa tarinaa ja hän löytääkin pahaenteisen lemmikkien hautausmaan ensimmäisenä. Laurence toimii mainiosti tyttären osassa, mikä vaatii lapsinäyttelijältä aika paljon lopulta. Louis-isä joutuu eniten tekemisiin karmivan hautausmaan kanssa ja hän onkin tarinan päähenkilö. Rachel-äiti ei liity näihin puuhiin mukaan, joten hänelle on keksitty oma juonikuvionsa, mihin liittyy hänen lapsuutensa. Suurimmaksi osaksi äidin juonikuvio tuntuu kummallisen irralliselta ja vaikka se syventääkin muuten todella yksiulotteiseksi jäävää Rachelia, olisi koko homman voinut toisaalta poistaa kokonaan. Seimetz ja Clarke ovat molemmat todella hyviä rooleissaan - etenkin Clarke, joka tuo upeasti esille, kuinka pahat tapahtumat alkavat vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä.
     Elokuvassa nähdään myös John Lithgow Creedin perheen vanhana naapurina, Jud Crandallina. Judin asuttua koko elämänsä samassa talossa, hänen tehtäväkseen jää lähinnä selittää hahmoille ja katsojille hautausmaata koskevista legendoista, mutta hahmoon onnistutaan tuomaan kiinnostavia piirteitä. Tästä syystä on pitkään vaikea sanoa, onko Judilla puhtaat jauhot pussissaan. Itse olen nähnyt Lithgow'n niin usein humoristisemmissa rooleissa, että oli erittäin piristävää ja mielenkiintoista nähdä hänet vakavammassa ja hämärämmässä roolissa.

Kuten alussa sanoin, en ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä kirjaa tai nähnyt 30 vuoden takaista ensimmäistä adaptaatiota kirjasta, joten tämä arvostelu ei tule sisältämään minkäänlaista vertailua eri versioiden kesken, vaan tämä arvio keskittyy vain siihen, onko uusi Uinu, uinu lemmikkini hyvä elokuva? Ja minun täytyy myöntää, että itse kyllä pidin tästä - en nyt mitenkään erityisen paljon, mutta mielestäni kyseessä on mainio kauhuleffa, mikä ajaa oikein hyvin asiansa. Filmi sai jännittämään alusta loppuun, sen näyttelijät olivat oivallisia ja itse tarina on todella kiehtova. Vaikka mukana onkin joitain juttuja, kuten Rachel-äidin sivujuoni, mitkä voisi toisaalta poistaa, en voi sanoa, että olisin kertaakaan tylsistynyt, vaan heikompinakin hetkinään Uinu, uinu lemmikkini pysyi koukuttavana.

Kun kyseessä on kauhuelokuva, tärkeä kysymys on tietty: onko leffa pelottava? No, ei tämän aikana mitään suurempaa piinaa koe, minkä vuoksi tekisi mieli laittaa silmät kiinni, mutta leffa onnistuu pitämään epämiellyttävän ja painostavan ilmapiirinsä, sekä jännittävän latauksensa yllä ensimmäisestä, mielettömän upeasta kuvastaan aina kieroutuneeseen loppuunsa saakka. Eniten epämiellyttävää tunnetta onnistuu luomaan kuolleista palannut perheen kissa Church. Vaikka itse olen enemmänkin kissa- kuin koiraihminen ja innostun aina kissan nähdessäni ja meillä on tyttöystäväni kanssa kissa nimeltä Viiru, Churchia en uskaltaisi mennä silittämään - sen verran aavemainen katti on kyseessä. Kauhupuoli saa kuitenkin selvää miinusta siitä, että se luottaa liikaa 2000-luvun kauhuelokuvien vitsaukseen, eli äkkisäikäytyksiin. Jotkut näistä böö-pelotteluista onnistuvat yllättämään ja jotkut ovat todella tehokkaita, mutta suurimmaksi osaksi katsoja osaa aina ennustaa, että kohta ruutuun ilmestyy jotain karmivaa kovan äänen saattelemana. Äänet hiljenevät, hahmo lähestyy hitaasti jotain synkkää ja inhottavaa paikkaa... ja 1... 2... 3... BÖÖ! Kyllähän sitä säpsähtää, mutta lähinnä sen hölmön ääniefektin takia. Onneksi Uinu, uinu lemmikkini ammentaa kauhua muustakin, oli kyse sitten karmivasta miljööstä ja tarinasta, kauhistuttavista mielikuvista tai hautausmaata ympäröivästä ahdistavasta hengestä. Ei tämä mikään genrensä merkkiteos tule olemaan ja tuskinpa filmi traumatisoi uutta sukupolvea samalla tavalla kuin vanha leffa 1990-luvun alussa, mutta kuten totesin, elokuva ajaa oikein hyvin asiansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä kauhu- ja jännitysfilmejä kuten Absence (2009), Starry Eyes (2014) ja kammottavan huono Holidays (2016). Tässä kaksikon työ on menevää, mutta he olisivat voineet vielä enemmän luottaa hitaaseen tunnelman luontiin, eikä äkillisiin säikäytyksiin. Lisäksi he olisivat voineet jättää useat alkupään pelotteluista pois, jolloin todellinen kauhu alkaisi vasta, kun perhe menee sörkkimään lemmikkien hautausmaata. Jeff Buhlerin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen epätasainen ja siinä on puolia, joita itse olisin lähtenyt muokkaamaan. Visuaalisesti Uinu, uinu lemmikkini on kuitenkin hieno teos. Leffa on yllättävänkin erinomaisesti kuvattu ja mukaan mahtuu useita todella näyttäviä ja karmivia otoksia. Leikkaajat ovat kekseliäästi lisänneet useisiin väleihin nopeasti välähtäviä kuvia, mitkä nostavat epämiellyttävyyden tasoa melkoisesti. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä sekä kotien että hautausmaan kanssa ja maskeeraajat pääsevät muutamassa kohdassa oikein kunnolla vauhtiin. Äkkisäikäytysten ääniefektit aiheuttavat lähinnä silmien pyörittelyä, mutta säveltäjä Christopher Young onnistuu luomaan jännittävää ilmapiiriä musiikeillaan. Lopputeksteissä kuultava Starcrawlerin tulkinta Ramonesin "Pet Sematary" -kappaleesta on kuitenkin todella typerä lisäys.

Yhteenveto: Uusi Uinu, uinu lemmikkini on oiva kauhuelokuva, mikä pitää hyvin otteessaan alusta loppuun kiehtovan kertomuksensa ja mainiosti rakennetun jännityksensä avulla. Vaikka tunnelma onkin hyvin luotu, elokuva luottaa paikoitellen turhankin paljon äkkisäikäytyksiin. Ne kyllä säpsäyttävät, mutta tuntuvat muutamassa kohtaa jopa liiankin halvalta tempulta. Karmivinta filmissä on omasta mielestäni kuolleista palaava Church-kissa, jota ei tee mieli mennä rapsuttelemaan. Myös itse hautausmaa on pelottava paikka ja elokuva olisi voinut luoda kauhua enemmän näitä kautta kuin tavanomaisilla böö-säikyttelyillä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan - etenkin John Lithgow naapurin vanhana miehenä ja Jason Clarke perheen isänä. Äitiä esittävä Amy Seimetzkin hoitaa hommansa hyvin, mutta hänen juonikuvionsa tuntuu oudon ylimääräiseltä. Elokuvasta löytyy tiettyjä heikkouksia, mutta myös selkeitä vahvuuksia (kuten upea tekninen toteutus), joiden ansiosta filmiä voi pitää kelpo kauhupätkänä. Vanhaa elokuvaversiota rakastavat tulevat varmasti pitämään sitä edelleen ultimaattisena adaptaationa, mutta suosittelen silti tämän uuden leffan katselua kaikille Kingin ja kauhun faneille. Vanha Uinu, uinu lemmikkini -leffa täyttää muuten ensi viikon sunnuntaina 30 vuotta... sitähän voisi juhlistaa vaikkapa arvostelulla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pet Sematary, 2019, Paramount Pictures, Alphaville Films

Arvostelu: The Matrix Revolutions (2003)

THE MATRIX REVOLUTIONS

Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski
Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Laurence Fishburne, Hugo Weaving, Jada Pinkett Smith, Mary Alice, Harry Lennix, Harold Perrineau, Nathaniel Lees, Clayton Watson, Ian Bliss, David Roberts, Nona Gaye, Collin Chou, Lambert Wilson, Monica Bellucci, Bruce Spence, Anthony Zerbe ja Helmut Bakaitis
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Wachowskin sisarusten The Matrix (1999) oli kriitikoiden ja kansan ylistämä menestyselokuva, joten jatkoa oli tietty luvassa. Wachowskit kirjoittivat heti kahden jatko-osan käsikirjoitukset ja ne kuvattiin peräkkäin. The Matrix Reloaded ilmestyi keväällä 2003 ja vaikka se oli menestys, ei se ollut yhtä pidetty kuin ensimmäinen osa. Trilogian päätösosa, The Matrix Revolutions ilmestyi loppuvuodesta 2003, vain puoli vuotta toisen osan jälkeen! Sekin oli suuri hitti, vaikka tuottikin vähemmän rahaa kuin edelliset osat. Valitettavasti se sai kriitikoilta murskaavan vastaanoton, eivätkä monet sarjan fanitkaan pitäneet siitä. Itse näin The Matrix Revolutionsin, kun sain koko trilogian lainaan enoltani. Katsoin kaikki kolme osaa ja pidin niistä. Olen nähnyt leffan muutamaan otteeseen uudestaan, viimeksi parisen vuotta sitten ja omistan koko trilogian Blu-rayna. Olen jo pitkään ajatellut trilogian osien katsomista uudelleen ja vuoden 2017 alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan, jonka osat arvostelen. The Matrix -trilogia oli ehdolla, mutta se ei voittanut. Ajatus leffojen arvioimisesta kävi välillä mielessäni, mutta kun muita arvosteltavia oli niin paljon, tämä sarja pysyi hyllyssä. Kun Finnkino päätti aloittaa uuden "Kuukauden klassikko" -sarjan näyttämällä alkuperäisen The Matrixin leffateatterissa, oli minun pakko mennä katsomaan se ja samalla päätin myös arvostella koko trilogian. Katsoinkin The Matrix Reloadedin ja päätösosa The Matrix Revolutionsin pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Matrix ja The Matrix Reloaded!

Morpheuksen ja Trinityn täytyy pelastaa Neo, joka on jäänyt jumiin todellisen maailman ja Matrixin välille. Aika on loppumassa, sillä koneiden armeija on saapumassa Siioniin. Myös Smith-ohjelma täytyy pysäyttää, sillä hän on levittäytynyt koko Matrixiin.

Vaikka Keanu Reevesin näyttelemä Neo on yhä valittu ja trilogian pääsankari, jää hän oudon paljon sivuun, mikä todella on outoa ottaen huomioon, että kyseessä on tarinan huipennus, jossa hänen olisi tarkoitus toteuttaa kohtalonsa. Leffassa on jopa pitkä pätkä noin puolen välin kohdalla, jolloin Neota ei näytetä lainkaan. Tavallaan se on todella häiritsevää, mutta eipä Neon tarinasta ole enää paljoa kerrottavaa. Reeves on tuttuun tyylinsä toimiva pääroolissa, vaikkei näyttelijänä ole mitä ihmeellisin.
     Myös Trinityn (Carrie-Anne Moss) ja Morpheuksen (Laurence Fishburne) roolit ovat pienentyneet. Molemmat ovat mukana, mutta heillä ei ole kovin paljoa tehtävää. Morpheus, joka oli ensimmäisessä osassa johtohahmo, joka esitteli Neolle ja katsojille eri maailmat, ei oikeastaan tee tässä mitään muuta kuin uskoo Neon onnistuvan. Trinity taas seuraa rakastaan minne vain, mutta hänkin on alikäytetty elokuvassa. Moss ja Laurence ovat kuitenkin yhä hyviä.

Sen sijaan muut edellisessä elokuvassa esitellyt vastarintahahmot nousevat sankareiksi. The Matrix Reloadedissa mitäänsanomaton kapteeni Niobe (Jada Pinkett Smith) osoittaakin olevansa erittäin taitava pilotti. Siionin komentaja Lock (Harry Lennix) on entistä tympeämpi. Aiemmin vain nopeasti nähty kapteeni Mifune (Nathaniel Lees) on johtamassa joukkoja taistoon. Neota ihaileva nimetön poika (Clayton Watson) yrittää todistaa olevansa sotilas siinä missä muutkin. Myös operaattori Linkin (Harold Perrineau) tyttöystävä Zee (Nona Gaye) haluaa osallistua sotaan. Link taas jää pääkolmikon tavoin taka-alalle, mikä on harmi, sillä hän oli todella pidettävä tyyppi.
     Hugo Weavingin näyttelemä ex-agentti Smith jatkaa itsensä monistamista. Vaikka olen yhä sitä mieltä, että Weaving on osuva valinta rooliin, löytyy häneltä silti muutamia kohtia, joissa hänen esiintymisensä on yliampuvaa. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi alkaa nauramaan kuin mikäkin hullu, joka aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. On kuitenkin hienoa, että vaikka leffassa pääasiassa taistellaan robotteja vastaan, löytyy leffasta iso antagonisti, jolla on ihmisen kasvot, josta voi lukea tunteita. Tavallisia agentteja filmissä ei harmillisesti nähdä lainkaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut ylimielinen Merovingi (Lambert Wilson), tämän vaimo Persefone (Monica Bellucci), Smithin turmelema Bane (Ian Bliss), Matrixin luoja Arkkitehti (Helmut Bakaitis), sekä tietysti Oraakkeli (Gloria Fosterin kuoleman takia näyttelijä vaihtunut Mary Aliceen) ja tämän suojelija Serafi (Collin Chou). Bane ei vieläkään ole kovin hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka tässä käy paremmin järkeen, miksi hän on paha. Uusina tulokkaina leffassa esitellään Junamies (Bruce Spence) ja pieneltä tytöltä näyttävä Sati-ohjelma (Tanveer K. Atwal).

The Matrix Reloaded ja The Matrix Revolutions kuvattiin tosiaan peräkkäin ja siten ne pitää myös katsoa, sillä tämä leffa jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi. Siinä missä Reloaded oli suuren huipennuksen ensimmäinen osa, joka teki vain pohjustusta ja katkesi sitten kesken, Revolutions alkaa samantien pohjustettuun tunnelmaan ja aloittaa huipennuksensa lähes heti. Tämä on kuitenkin selvästi se parempi puolisko trilogian finaalista. Sen sijaan, että elokuva vain esittelisi uusia asioita ja hahmoja, se hyödyntää olemassa olevia juttuja ja se todella on huipennus. Filmin alku ei kuitenkaan vielä vakuuta, kun Neo täytyy pelastaa oudosta limbotilasta, johon hän joutui edellisen leffan lopuksi. Tavallaan on hyvä ratkaisu, että tällä kertaa supervoimilla varustettu henkilö pitää pelastaa, mutta ensimmäiset kohtaukset tuntuvat silti hieman laimeilta. Ihan viihdyttävän, vaikkakin suoraan ensimmäisestä osasta kopioidun ammuskelukohtauksen alku kuitenkin sisältää, minkä lisäksi Neo ymmärtää jotain uutta konemaailmasta, mutta silti filmi lähtee käyntiin vasta, kun Siionin suuri taistelu ihmisten ja koneiden välillä vihdoin alkaa.

Ja huhhuh, millaisesta taistosta onkaan kyse! Eeppisyyttä ei ole turhaan säästelty, vaan mittasuhteet ovat kaikin puolin massiiviset aina jättimäisestä lokaatiosta parinsadan tuhannen robotin armeijaan asti. Vaikka tavallaan harmittaa, ettei Siionin taisto sisällä yhtäkään päähenkilöistä, on sitä silti äärimmäisen viihdyttävää seurata, eikä se onneksi koostu vain aivottomasta tulituksesta. Mukana on hieno jännite, kun massiiviset porakoneet yrittävät kaivautua syvemmälle Siioniin ja niitä tuntuu olevan mahdotonta tuhota. On kiinnostavaa päästä välillä seuraamaan, kun yksittäiset sotilaat yrittävät päästä turvalliseen asemaan, jotta voivat ampua singolla poria. Muutamat kuvat piileskelevistä hahmoista lisäävät uhkaavuutta, jolloin tuntuu todella siltä kuin tosi olisi kyseessä. Samaan aikaan toisaalla tapahtuu hurjan vauhdikas takaa-ajo, kun apujoukot yrittävät päästä Siioniin, samalla kun joutuvat itse koneiden hyökkäämiksi. Toisin kuin edellisissä sarjan elokuvissa, taistot käydään suurimmaksi osaksi oikeassa maailmassa, mutta trilogian "grande finale", eli Neon ja Smithin välinen taistelu tapahtuu onneksi Matrixissa. Ja voi pojat, kun siitäkin on tehty eeppinen, etenkin taustalla pauhaavan, upean "Neodammerung"-hoilotuksen ansiosta. Finaalista on saatu myös kiehtovan erilainen, sillä jos ei ole seurannut elokuvaa tarkasti, voi lopetus tuntua kummalliselta.

Upeista taisteluistaan huolimatta The Matrix Revolutions ei kuitenkaan ole erityisen hyvä filmi. Se on kelpo päätös sarjalle ja selkeä parannus heikon Reloadedin jälkeen, mutta eeppisten sotimisten ja turpaanvetojen väliset hetket eivät ole mitä parhaimmat. Mukana on yksi kohtaus, joka on tarkoitettu koskettavaksi, mutta joka ei ole kovin hyvin toteutettu, jolloin se tuntuu aika laimealta. Banea koskeva sivujuoni ei vieläkään ole erityisen hyvin kirjoitettu, vaikka hänen ja Smithin yhteyden ymmärtää paremmin. Huonointa kuitenkin koko elokuvassa on, ettei se tosiaan kerro edellisten osien päähenkilöiden tarinaa. Neon on tietty aika toteuttaa kohtalonsa, mistä on tehty kiinnostavaa, sillä hänelle määrätty kohtalo ei olekaan sitä, mitä hän luuli, mutta Trinity ja Morpheus ovat täysin statisteja, mikä on suuri harmi. Ja vaikka itse pidän lopusta, on viimeinen kohtaus mielestäni hieman liian arvoituksellinen, jolloin lopputekstien aikana on aika hämmentävä olo. Jotkut eivät ymmärrä lainkaan miksi ja miten trilogia päättyy niin kuin se päättyy, minkä vuoksi he eivät pidä filmistä ollenkaan.

Erikoinen lopetus on toisaalta osuva Wachowskien ohjaamalle työlle, sillä kaksi aiempaakin osaa ovat olleet paikoitellen kummallisia. Jälleen kerran Wachowskeilla on ollut silmää toiminnalle, mutta sitä ympäröivää osuutta olisi voinut tuumia pidempään esituotantovaiheessa. Dialogi on paikoitellen hieman tönkköä, eikä syvällisyyksiä oikein löydy, vaikka uskonnollisia teemoja on taas kerran mukana paljon. Paikoitellen elokuvan aikana tuntuu siltä, että siitä ja edellisestä osasta olisi pitänyt ottaa asioita pois ja yhdistää kaksi filmiä toisiinsa, jolloin huipennus olisi eheämpi paketti. Leffa on pääasiassa hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, kuten myös puvustus. Visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi tyylikkäät, vaikka myös heikompiakin efektejä on mukana. Vaikka lopputaistelussa on pariin otteeseen käytetty digitaalisesti toteutettuja ihmisiä, näyttävät he paljon paremmilta kuin Smith-armeija The Matrix Reloadedissa. Äänimaailma on erinomainen ja musiikit säveltänyt Don Davis on tehnyt oivallista työtä. Kuten jo sanoin, eeppinen "Neodammerung"-kappale on todella upea.

Yhteenveto: The Matrix Revolutions on mainio päätös trilogialle, joka käy välillä jopa hienon eeppisissä sfääreissä. Aloitusosio ei vielä ole kummoinen, mutta Siionin taistelun alkaessa muuttuu filmi todella kiinnostavaksi. Taisto ei ole onneksi pelkkää aivotonta tulitusta, vaan siihen on saatu kunnon sodan henkeä näyttämällä tilannetta erilaisin tavoin. Edellisessä leffassa nopeasti esitellyt hahmot nostetaan sankareiksi, joille on luotu oivia hetkiä. Harmi vain, että trilogian päähenkilöt jäävät usein sivuun, etenkin Morpheus, jolla ei ole mitään tekemistä koko elokuvan aikana. Vaikka Neon on tarkoitus vihdoin toteuttaa kohtalonsa jollain tapaa, on leffassa pitkä pätkä, jolloin häntä ei nähdä lainkaan. Lopputaistelu on todella mainio, etenkin "Neodammerung"-kappaleen ansiosta. Lopetus on hieman liian arvoituksellinen, jolloin se saattaa jättää oudon tunteen sarjasta, minkä lisäksi jotkut taistojen ympärillä olevat kohdat eivät ole erityisen onnistuneita. Muuten The Matrix Revolutions toimii hyvänä päätöksenä sarjalle, vaikkei todellakaan ole yhtä upea kuin The Matrix. Jos pidit The Matrixista, niin kannattaa vilkaista myös The Matrix Reloaded ja tämä peräkkäin, sillä niin ne on tarkoitus nähdä. Jos oikeasti pidit Reloadedista, niin pidät luultavasti myös tästä. Sarjaa on mietitty käynnistää uudelleen lisäosien voimin, mutta toivon, että niin ei tapahdu, sillä mielestäni The Matrix -sarja on tässä. Yhdeksästä sarjaa laajentavasta lyhytanimaatiosta koostuvan anime-teos The Animatrixin (2003) ymmärrän vielä jotenkin - vaikken olekaan sitä nähnyt - mutta muuten trilogian pitäisi jäädä elokuvahistoriaan tällaisenaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Matrix Revolutions, 2003, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Silver Pictures