Kalevala: Kullervon tarina (2026) - elokuva-arvostelu

KALEVALA: KULLERVON TARINA

Ohjaus: Antti J. Jokinen

Näyttelijät: Elias Salonen, Eero Aho, Ilkka Koivula, Olli Rahkonen, Krista Kosonen, Johannes Holopainen, Aino Sihvonen, Ronja Orasta, Jesse Gyllenbögel, Sergei Zdoronkov, Suvi-Maaria Virta ja Leo Kortelainen

Genre: draama, jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kalevala: Kullervon tarina perustuu Suomen kansalliseepokseen, Elias Lönnrotin kokoamaan Kalevalaan vuodelta 1835. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty muun muassa elokuva Sampo vuonna 1959 ja televisiosarja Rauta-aika vuonna 1982. Kullervo-hahmon kertomuksesta alettiin Solar Filmsin toimesta työstämään filmatisointia jo yli vuosikymmen sitten, jolloin sen käsikirjoitusta laati Jorma Tommila. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin projekti pääsi kunnolla vauhtiin ja rahoituksen elokuva sai kesällä 2024, missä välissä Solar Films oli jättänyt elokuvan ja tilalle olivat tulleet SF Studios ja ReelMedia. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Kalevala: Kullervon tarina on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin, että Kalevalan pohjalta työstetään uutta elokuvaa. Kullervon kertomus ei ollut erityisemmin jäänyt mieleen lapsuudesta, Akseli Gallen-Kallelan maalausta lukuun ottamatta, mutta odotin silti positiivisin mielin leffan näkemistä. Kävin katsomassa elokuvan lopulta noin viikko sen ilmestymisen jälkeen.

Kun Kullervo oli pieni lapsi, hänen setänsä Untamo tappoi Kullervon vanhemmat ja päätti kasvattaa Kullervon omana poikanaan. Kun Kullervo kasvaa aikuiseksi, unohtuneet lapsuudentraumat kummittelevat painajaisina ja ovat tehneet hänestä loputtoman vihaisen miehen.

Nimikkoroolissa Kullervona nähdään Elias Salonen, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta joka tekee tässä elokuvassa pääasiassa hyvää työtä. Salosen ongelmaksi muodostuu hieman se, että käsikirjoitus ei kaipaa häneltä juuri muuta kuin jatkuvaa ärtymystä, tympeitä katseita ja perkeleen huutamista, mutta tuon hän hoitaa passelisti. Kullervo on toimiva hahmo ja hyvä kuvaus nykypäivän monista nuorista miehistä, joissa kytee tietty ärtymys ja tunne, että koko maailma on kääntynyt vastaan vaikka mitä tekisi.

     Elokuvassa nähdään myös Johannes Holopainen ja Aino Sihvonen Kullervon vanhempina Kalervona ja Mariana, Eero Aho Kullervon setänä Untamona, joka katkerana tappaa veljensä ja tämän vaimon ja päättää ottaa Kullervon omaksi pojakseen, Ilkka Koivula Wäinönä, eli paremmin tunnettuna vaka vanhana Väinämöisenä, sekä Olli Rahkonen seppä Ilmarisena ja Krista Kosonen tämän vaimona. Elokuvan karismaattisin näyttelijä on vähemmän yllättäen Aho Untamona, jota kohtaan niin katsojalle kuin Kullervolle muodostuu ristiriitaiset tunteet. Vaikka Ahon muminasta ja ähkimisestä on välillä vaikea ottaa selvää, hänestä löytyy tiettyä vangitsevuutta kameran edessä. Näyttelijäkaartin heikoimmaksi suoriutujaksi puolestaan jää Rahkonen Ilmarisena. Etenkin Rahkosen tekonauru on kiusallisen kehno.

Kalevala: Kullervon tarina osoittautui hyväksi kotimaiseksi suurelokuvaksi, josta olisi tietyin viilauksin voinut saada vieläkin paremman. Kalevala-puristeille leffan ottamat vapaudet voivat toki aiheuttaa harmaita hiuksia. Siinä, missä Lönnrotin runoelmassa Untamo tappaa Kalervon ja ottaa tämän raskaana olevan vaimon omakseen, elokuvassa Kullervo on jo syntynyt ja hän todistaa kummankin vanhempansa kuoleman. Alkuperäistarinassa on ymmärrettävämpää, että Kullervo luulee Untamoa isäkseen, mutta leffassa herättää kummastusta, miksei nuorimies muista todellisia vanhempiaan? Myös tarinan loppusuoran ratkaisuja on muuteltu.

Mutta jos unohtaa lähdemateriaalin ja poikkeavuudet siitä, Kullervon tarina kompastelee silti ajoittain, lähinnä tarinankerronnassaan. Kokonaisuudessaan Kalevalassahan olisi ammennettavaa tuntikausiksi, mutta Kullervon osuus ei mielestäni perustellut pitkää kahden ja puolen tunnin kestoa, vaan leffassa olisi ajoittain tiivistämisen varaa. Lisäksi koin, että dramaturgisesti leffa takkuilee hieman, erityisesti loppupäässä, kun mukaan tulee nainen nimeltä Aino (Ronja Orasta). Hahmon funktion arvaa nopeasti ja hänellä pitäisi olla valtava merkitys Kullervon tarinassa, mutta tällaisenaan Ainon osuus tuntuu oudon pikakelatulta ja sitten välittömästi unohdetulta.

Kritiikistäni huolimatta pidin Kalevala: Kullervon tarinasta ja löysin siitä paljon ansioita, erityisesti näyttelijöistä ja teknisestä toteutuksesta. Elokuvalla on hyvää sanottavaa nuoria miehiä vaivaavasta pahoinvoinnista, vaikkei se lähdekään pohtimaan sille ratkaisua. Untamon ja Kullervon vaikea "isä"-poika-suhde on hyvin kuvattu ja se saa varsin tunteikkaan lopetuksen. Elokuvan taistelukohtaukset ovat mainioita; niin onnistuneesti koreografioituja kuin sopivan tylyjäkin. Vaikkei Kalevala: Kullervon tarina ollutkaan mikään napakymppi, on se osoitus siitä, että tällaisen suurleffan voi toteuttaa Suomessakin. Toivon, että elokuva menestyisi jo ihan sen takia, että ohjaaja-käsikirjoittaja Antti J. Jokinen on vihjaillut halusta tehdä toisen Kalevala-elokuvan, joka kertoisi Sammon ryöstöstä. Sen kyllä haluaisin nähdä! Jos elokuva jääkin tappiolle ja tämä Kalevala-leffasaaga jää tähän, toivon, että seuraava tulkinta aiheesta olisi animaatio Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan (1992) pohjalta.

Elokuvan tekniset ansiot nousevat melkeinpä sen parhaiksi puoliksi. Kalevala: Kullervon tarina on erittäin hyvin kuvattu. Suomalaisia metsämaisemia esitellään oikein koko rahan edestä ja lennokki on tosiaan pistetty hyötykäyttöön, sillä niin paljon tyylikkäitä ilmakuvia mahtuu sekaan. Lavasteet ovat myös hienot - elokuvaa varten rakennettiin useampi kunnon mökki keskelle ei-mitään. Puvustusvalinnat ovat herättäneet voimakasta keskustelua jo ennen leffan julkaisua ja onhan se kieltämättä huvittavaa, että muuten suomalaiselta tuntuvassa elokuvassa on näin hollywoodmaiset fantasiavarustukset. Maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jean Sibeliuksen lapsenlapsenlapsen Lauri Porran säveltämät musiikit ovat hienon mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com, www.filmikamari.fi, www.yle.fi, www.episodi.fi ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Kalevala: Kullervon tarina, Suomi, 2026, Suomen elokuvasäätiö, YLE, SF Studios, ReelMedia

Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven's New Nightmare - 1994) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 7: UUSI PAINAJAINEN

WES CRAVEN'S NEW NIGHTMARE

Ohjaus: Wes Craven

Näyttelijät: Heather Langenkamp, Miko Hughes, Robert Englund, John Saxon, Tracy Middendorf, David Newsom, Fran Bennett, Wes Craven, Robert Shaye, Matt Winston, Rob LaBelle ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Craven ei kuitenkaan pitänyt jatko-osa Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) käsikirjoituksesta, joten hän kieltäytyi sen ohjaamisesta. Craven oli kuitenkin kehitellyt omaa ideaansa jatko-osasta, joka liikkuisi erikoisilla metatasoilla ja ehdotti sitä New Line Cinemalle, kun yhtiö pyysi häntä ohjaamaan kolmannen elokuvan, Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), mutta yhtiö torjui idean ja Craven kieltäytyi jälleen ohjaamisesta. Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) oli vielä hitti, mutta kun Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) ja Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991) pärjäsivät toivottua heikommin, New Line Cinema palasi Cravenin juttusille ja tarjosi ohjaajalle mahdollisuutta toteuttaa aiemman villin ideansa. Craven ryhtyikin toimeen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994. Lopulta Wes Craven's New Nightmare, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli taloudellisesti sarjan huonoiten menestyvä osa, mutta se sai parasta palautetta kriitikoilta sitten alkuperäisen elokuvan ja sen ympärille on muodostunut oma vannoutunut fanikuntansa. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain muutaman osan ja kun huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä täyttävän viime vuonna 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Pidin ensimmäisestä ja kolmannesta leffasta, mutta muut osat jättivät minut kylmäksi. Aloitin silti uteliain mielin Uuden painajaisen katselun, koska olin kuullut siitä paljon hyvää.

Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan kymmenvuotisjuhla lähestyy ja alkuperäistä elokuvaa tähdittänyt Heather Langenkamp alkaa nähdä painajaisia Freddy Kruegerista. Onko elokuvien murhaaja tunkeutumassa todelliseen maailmaan?

Kuten jo erikoisesta juonikuvauksesta voi päätellä, alkuperäistä Painajaista Elm Streetillä tähdittänyt ja myös kolmososa Unien sotureissa näytellyt Heather Langenkamp ei palaa rooliinsa Nancy Thompsoniksi, vaan näyttelee Uudessa painajaisessa itseään - tai no, hitusen fiktiivistä versiota itsestään. Kuten tosielämän Langenkamp, myös elokuvan Heather on naimisissa elokuvien parissa työskentelevän miehen kanssa, joskin leffan Chase-mies on erikoistehostetyöntekijä, eikä maskeeraaja, kuten tosielämän Langenkampin mies David LeRoy Anderson. Tosielämässä Langenkamp oli saanut ikävän stalkkerin, näyteltyään Just the Ten of Us -komediasarjassa (1988-1990) ja piina meni siihen pisteeseen, että nainen joutui muuttamaan Isoon-Britanniaan Yhdysvalloista. Langenkamp halusi aspektin mukaan elokuvaan ja niinpä Heatherin rauhaa rikkovat ikävät puhelut. Langenkamp ei valitettavasti ole näyttelijänä juurikaan petrannut vuosien saatossa, eikä hän erityisemmin vaikuta tälläkään kertaa, mutta ajaa silti asiansa passelisti. Parhaiten Langenkamp tulkitsee huolta hahmonsa poikaa Dylania (Miko Hughes) kohtaan, joka vaikuttaisi kommunikoivan itse Freddy Kruegerin kanssa. Nuori Hughes ajaa myös asiansa, joskin hänen hahmostaan tulee mieleen ihan toinen kauhuelokuva, eli Hohto (The Shining - 1980), eikä Painajainen Elm Streetillä.

     Langenkamp ei jää ainoaksi, joka näyttelee elokuvassa fiktiivistä versiota itsestään, vaan myös ohjaaja Wes Craven, tuottaja Robert Shaye, Nancyn isää esittänyt John Saxon ja leffassa myös Freddy Kruegeria näyttelevä Robert Englund nähdään omina itsenään. Onkin hupaisaa nähdä Englund hyvin erilaisessa roolissa tässä leffasarjassa, sillä ainakin elokuvan maalaama kuva Englundista on oikein mukava mies. Sen sijaan tämänkertaisesta Freddystä on tehty häijy ja julma hirviö, josta on aiemmista leffoista tuttu kiero vitsiniekka kaukana.

Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on mukava piristysruiske varsin kehnoksi latistuneeseen elokuvasarjaan, joskin suomenkielisestä nimestä huolimatta elokuvaa ei kannata katsoa sarjan seitsemäntenä osana, vaan omana erikoisena lisänään Elm Street -saagaan. Vuoden 1996 Screamia pidetään yleensä itsetietoisilla metatasoilla liikkuvien kauhuelokuvien isänä, mutta jo pari vuotta aiemmin saman ohjaajan Uusi painajainen leikitteli samanlaisilla kokeiluilla. Ajatuksen tasolla voi tuntua suorastaan koomiselta, että Heather Langenkamp, Wes Craven ja Robert Englund joutuvat kohtaamaan elokuvista todelliseen maailmaan pyrkivän Freddy Kruegerin, mutta niin vain aika pöhköstä premissistä on saatu aikaiseksi pitkästä aikaa jopa karmiva Elm Street -elokuva.

Jos elokuvalta odottaa aiempien osien tapaan viihdyttäviä unikohtauksia, joissa virnuileva Freddy pistää teinejä hengiltä erilaisin varsin mielikuvituksellisin ja verisin tavoin, voi vastassa olla pettymys. Wes Craven ei ole todellakaan halunnut toistaa aiempaa, vaan tehdä jotain täysin uutta tutuista palikoista. Freddyä ei nähdä juuri lainkaan, mutta tämän luoma uhka vaanii kaiken aikaa hahmojen yllä, luoden onnistuneen tiivistunnelmaista ilmapiiriä. Elokuvan kauhu kuitenkin syntyy enemmän psykologisesta puolesta kuin tyypillisistä slasher-kliseistä. Onko Freddy nyt ihan oikeasti tunkeutumassa todelliseen maailmaan, vai onko kyse vain Heatherin paranoiasta tämän inhottavan stalkkeritapauksen takia? Omalaatuinen Uusi painajainen ei taatusti toimi kaikille Painajainen Elm Streetillä -sarjan faneille, mutta itse mielsin sen kuuluvan sarjan ehdottomaan kärkikolmikkoon alkuperäisen kauhuklassikon ja Unien sotureiden rinnalle.

Teknisiltä ansioiltaan Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, veriset maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. J. Peter Robinsonin säveltämät musiikit ovat hyvin poikkeukselliset aiempiin osiin nähden, tarjoten jopa aika mahtipontisia melodioita tuttujen sävelmien sekaan. Tehosteiden taso vaihtelee riippuen toteutustavasta, ja siinä, missä monet käytännön efektit näyttävät yhä hyviltä, tuohon aikaan vielä kokeiluvaiheessa olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Ja vaikka muuten pidän elokuvan synkemmästä Freddy-tulkinnasta, en juurikaan välittänyt hahmon ulkoasusta. Idean tasolla pidän uudesta maskeerauksesta, mikä näyttää siltä, että Freddyn ihoa olisi revitty ja leikelty irti sen sijaan, että mies olisi palanut, mutta toteutukseltaan Freddyn pärstä on oudon muovinen. Kaikkein häiritsevin seikka on kuitenkin hahmon uusi veitsihanska, jonka on kai tarkoitus näyttää siltä kuin Freddyn luut törröttäisivät ulos hänen lihastaan, mutta tämäpä vasta muoviselta näyttääkin ja lopputuloksesta tulee mieleen enemmän jokin scifiasuste.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wes Craven's New Nightmare, Yhdysvallat, 1994, New Line Cinema

Percy Jackson ja olymposlaiset, kausi 2 (Percy Jackson and the Olympians - 2025-2026) - sarja-arvostelu

PERCY JACKSON JA OLYMPOSLAISET - KAUSI 2

PERCY JACKSON AND THE OLYMPIANS

Luojat: Rick Riordan ja Jonathan E. Steinberg

Näyttelijät: Walker Scobell, Leah Sava Jeffries, Daniel Diemer, Dior Goodjohn, Charlie Bushnell, Aryan Simhadri, Virginia Kull, Jason Mantzoukas, Timothy Simons, Glynn Turman, Tamara Smart, Lin-Manuel Miranda, Aleks Paunovic, Toby Stephens, Kristen Schaal, Margaret Cho, Sandra Bernhard, Andra Day, Rosemarie DeWitt, Andrew Kavadas, Courtney B. Vance ja Nick Boraine

Genre: fantasia, seikkailu

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 35 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Rick Riordanin kirjoihin perustuva fantasiasarja Percy Jackson ja olymposlaiset nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Disney+ -palvelussa joulukuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Percy Jackson ja olymposlaisten toinen tuotantokausi on julkaistu Disney+:ssa. Itse olin lapsena innokas Percy Jackson -fani, mutta suhtauduin ristiriitaisesti kirjoista aiemmin tehtyihin elokuviin. Pidin uuden sarjan avauskaudesta, vaikka koinkin sen hieman kiirehtivän tarinaansa läpi. Olen odottanut jatkoa positiivisin mielin ja katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Kun Grover-satyyri katoaa etsiessään taianomaista Kultaista taljaa, Percy Jackson ja Annabeth lähtevät etsimään ystäväänsä vaaralliselta Hirviöidenmereltä.

Sarjan tutut puolijumalat ja kumppanit tekevät paluun, lähtien tietty nimikkosankarista Percy Jacksonista (Walker Scobell), joka sai sarjan avauskaudella tietää olevansa kreikkalaisen merijumala Poseidonin (Toby Stephens) poika ja joka onnistui välttämään suuren konfliktin löytämällä ja palauttamalla setänsä Zeuksen (näyttelijä vaihtunut Courtney B. Vanceen, Lance Reddickin menehdyttyä) mestarisalaman Olympokseen. Nyt Percy kiskaistaan taas uuteen seikkailuun, kun hänen paras kaverinsa Grover (Aryan Simhadri) katoaa etsintäretkellään Hirviöidenmerellä. Scobell osoittaa toistamiseen olevansa oikea valinta rooliinsa. Kun alkuihmetys on poissa, Scobell pääsee tuomaan Percystä muitakin puolia, tämän ymmärtäessä oman asemansa puolijumalten maailmassa.

     Myös Annabeth (Leah Sava Jeffries), petturi Luke (Charlie Bushnell), Percyä nenänvarttaan pitkin katsova Clarisse (Dior Goodjohn), sekä puoliveristen leiriä pyörittävät Chiron (Glynn Turman) ja Dionysos (Jason Mantzoukas) ovat menossa mukana ja uusina tuttavuuksina kakkoskaudella esitellään muun muassa nuori kyklooppi Tyson (Daniel Diemer), ikuiseen nälkään kirottu Tantalus (Timothy Simons), Circe-noita (Rosemarie DeWitt), sekä Hirviöidenmerellä asusta suuri kyklooppi Polyfemos (Aleks Paunovic). Jeffrieskin jatkaa hyvää työtään Annabethina, Diemerin hypätessä onnistuneesti menoon mukaan sympaattisena Tysonina. Bushnell ei valitettavasti vieläkään vakuuta pahoja puolijumalia johtavana Lukena ja suorastaan myötähäpeällisen kehno on Simons Tantaluksena, joka on saapunut pitämään jöötä puoliveristen leirissä. Asiaa ei auta hahmon vaivaannuttavan halvannäköinen toteutus.

Percy Jackson ja olymposlaiset -sarjan toinen tuotantokausi jatkaa avauskauden viitoittamalla linjalla. Sarja pysyy ilahduttavasti uskollisempana lähdemateriaalilleen kuin aiemmat elokuvayritykset, mutta täysin vaivattomasti Rick Riordanin teokset eivät vieläkään siirry ruuduille. Ykköskautta vaivannut kiirehtiminen on onneksi korjattu kakkoskaudella. Jaksot eivät tunnu vain juoksevan kirjoista tuttuja kohtauksia läpi kuin rasteja ruutuun merkiten, vaan kakkoskaudella tarinankerronta hengittää enemmän ja kohtausten annetaan liikkua omalla painollaan eteenpäin. Harmillisesti kakkoskauden ongelmaksi muodostuu omalla kohdallani se, että mielestäni kakkoskirja Hirviöidenmeri ei ole ikinä ollut tarinansa puolesta yhtä hyvä kuin sarjan avausosa Salamavaras.

Toinen tuotantokausi jää kyllä plussan puolelle, mutta sarja ei vieläkään mielestäni pääse sellaiseen vauhtiin kuin siltä toivoisi ja mihin Percy Jacksonin saagassa olisi potentiaalia. Kaudella on selkeitä huippuhetkiä, joista iso osa syntyy Percyn ja Tysonin välille muodostuvasta siteestä. Osa Hirviöidenmerellä tapahtuvista tilanteista ovat selvästi kiinnostavampia kuin toiset. Toisinaan kausi nappaa mukaansa, toisinaan siitä taas uupuu tarvittava seikkailufiilis ja jännite. Loppuhuipennus ajaa asiansa, vaikka samalla sitä vaivaakin tietty halpuus. Kolmas, Titaanien kirous -kirjaan perustuva kausi on jo kuvattu ja sen on ilmoitettu alkavan myöhemmin tänä vuonna. Vaikka Percy Jackson ja olymposlaiset onkin jättänyt minut pienesti kylmäksi, odotan tulevaa silti positiivisin mielin, koska tästä se todellinen konflikti vasta käynnistyy. Sekä jo ihan vain sen takia, että myöhempiä kirjoja ei ole vielä sovitettu näyteltyyn muotoon aiemmin.

Tuotantokauden ohjaajien työ on ailahtelevaa, eivätkä he välillä vaikuta osaavan päättää, kuinka nuorille tai vanhoille katsojille sarja olisi tarkoitettu. Lapsellisuuksien ja synkistelyn yhteentörmäys on paikoin kummastuttava. Teknisesti Percy Jackson ja olymposlaisten kakkoskausi on myös ailahteleva. Kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Osa lavasteista ovat hienoja ja onneksi Polyfemos-kyklooppi on vakuuttavasti luotu asua ja maskeerausta sekä tietokonetehosteita yhdistelemällä. Muuten digiefektien taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bear McCrearyn ja Sparks & Shadowsin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Percy Jackson and the Olympians, Yhdysvallat, 2023-, Walt Disney Studios, 20th Century Fox Television, 20th Television, Co-Lab 21, Gotham Group, Moorish Dignity Productions, Quaker Moving Pictures

Agatha Christien Seitsemän kelloa (Agatha Christie's Seven Dials - 2026) - sarja-arvostelu

AGATHA CHRISTIEN SEITSEMÄN KELLOA

AGATHA CHRISTIE'S SEVEN DIALS

Luoja: Chris Chibnall

Näyttelijät: Mia McKenna-Bruce, Martin Freeman, Helena Bonham Carter, Edward Bluemel, Hughie O'Donnell, Nabhaan Rizwan, Nyasha Hatendi, Alex Macqueen, Corey Mylchreest, Dorothy Atkinson, Mark Lewis Jones, Tim Preston, Ella-Rae Smith, Guy Siner, Ella Bruccoleri ja Iain Glen

Genre: mysteeri, jännitys

Jaksomäärä: 3

Jakson kesto: 52 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 13

Agatha Christie's Seven Dials, eli suomalaisittain Agatha Christien Seitsemän kelloa perustuu Agatha Christien kirjaan Seitsemän kellon salaisuus (The Seven Dials Mystery) vuodelta 1929. Huhtikuussa 2024 Netflix ilmoitti kääntävänsä kirjan televisiosarjan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja nyt Agatha Christien Seitsemän kelloa on julkaistu Netflixissä. Itselleni tämä Christien teos ei ollut entuudestaan tuttu, mutta olin erittäin kiinnostunut näkemään hänen teokseensa perustuvan murhamysteerin, jossa eivät esiintyisi neiti Marple ja Hercule Poirot. Ryhdyinkin katsomaan Agatha Christien Seitsemää kelloa heti sarjan julkaisupäivänä.

Vuonna 1925 lady Caterhamin luona järjestettyjen juhlien jälkeisenä aamuna eräs vieraista löydetään murhattuna. Ladyn tytär Eileen ryhtyy tutkimaan murhaa ja päätyy salaperäisen Seitsemän kelloa -ryhmän jäljille.

Agatha Christien Seitsemässä kellossa ei tosiaan nähdä kirjailijan tunnetuimpia murhatutkijoita, Hercule Poirotia tai neiti Marplea, vaan huomattavasti vähemmälle huomiolle jäänyt lady Eileen Brent, kavereille ihan vain "Nyytti", jota näyttelee Mia McKenna-Bruce. Nyytti on näppärä ja kekseliäs nuori nainen, joka ryhtyy tutkimaan mysteeristä kuolemaa äitinsä, lady Caterhamin (Helena Bonham Carter) järjestämien juhlien jälkeisenä aamuna. Hahmo on oivallinen ja McKenna-Bruce on hyvä valinta rooliin. Carter puolestaan istuu toki täydellisesti arvokkaan äidin osaan.

     Sarjassa nähdään myös Guy Siner Caterhamien hovimestarina Tredwellinä, Corey Mylchreest Nyytin ihastuksenkohteena Gerry Wadena ja Ella-Rae Smith tämän siskona Lorrainena, Hughie O'Donnell, Nabhaan Rizwan ja Edward Bluemel Nyytin ystävinä Billinä, Ronnynä ja Jimmynä, Mark Lewis Jones ja Dorothy Atkinson arvokkaana Cooten pariskuntana, Alex Macqueen ulkoministeriön kansliapäällikkö George Lomaxina, Nyasha Hatendi tohtori Matipina ja Martin Freeman tarkastaja Battlena, jotka joutuvat tietty itse kukin epäillyiksi, sekä takaumissa Iain Glen Nyytin isänä, lordi Caterhamina, joka murhattiin viisi vuotta aiemmin. Näyttelijät ovat muuten hyvässä vedossa, mutta mielestäni yleensä mainio Freeman ei oikein istunut rooliinsa jonkinlaiseksi köyhän miehen Hercule Poirotiksi.

Agatha Christien Seitsemän kelloa jäi mielestäni harmillisen keskinkertaiseksi murhatutkimustarinaksi, joka ei oikein missään kohtaa pääse vauhtiin ja joka loppuu oudon lyhyeen. Vain kolmesta jaksosta koostuva minisarja on toisaalta mukavan napakka, jotta sen voi katsoa vaikka yhdessä illassa, mutta samalla koko homma tuntuu jäävän oudon raakileeksi. Lukemani perusteella sarja mukailee pääasiassa hyvin lähdemateriaaliaan, joten kenties kyse on yksinkertaisesti adaptaatiosta yhdestä Christien heikommasta teoksesta.

On ihan kiinnostavaa seurata murhatutkimuksen etenemistä, etenkin kun Nyytti on tosiaan toimiva hahmo. Hän on esiintynyt muissakin Christien kirjoissa, joten toivon hänen pääsevän myöhemmin paremmin oikeuksiinsa toisessa murhamysteeritarinassa. Kolmanteen ja samalla viimeiseen jaksoon ja sen myötä erinäisiin paljastuksiin päästäessä kertomuksen yhdentekevyys käy kuitenkin valitettavan selväksi. Sarjasta puuttuu se tietty terävyys ja jännite, mitä Christien tarinoihin yleensä kuuluu. Agatha Christien Seitsemän kelloa toimii tarpeeksi hyvin, jotta sen katsoo kerran läpi, mutta tämän tapauksen unohtaa todennäköisesti varsin nopeasti.

Sarjan ohjauksesta vastaa Chris Sweeney, joka pitää tunnelmaa kelvollisesti yllä. Käsikirjoittajana taas toimii Chris Chibnall, jonka teksti on sellaista pikkunäppärää, muttei kuitenkaan erityisen ovelaa tai napakkaa. Teknisesti Agatha Christien Seitsemän kelloa on kuitenkin onnistunut. Sarja on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain kekseliäitä kuvakulmia ja -sommitteluja. Lavasteet ovat hienot ja puvustus tyylikästä. Äänimaisema on osaavasti laadittu Anne Nikitinin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Agatha Christie's Seven Dials, Iso-Britannia, 2026, Agatha Christie Productions, Imaginary Friends, Netflix Studios, Orchid Pictures

Mercy (2026) - elokuva-arvostelu

MERCY

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Näyttelijät: Chris Pratt, Rebecca Ferguson, Kali Reis, Kylie Rogers, Annabelle Wallis, Chris Sullivan, Kenneth Choi, Rafi Gavron ja Jeff Pierre

Genre: scifi, trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Mercy on Chris Prattin tähdittämä scifitrilleri. Marco Van Belle työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Timur Bekmambetov hyppäsi projektiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Mercy saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana. Sen juonikuvaus on kuulostanut kiinnostavalta, mutten ole ollut erityisen luottavainen tekijätiimiin. Näillä fiiliksillä kävin katsomassa Mercyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 2029 Yhdysvaltojen oikeudenkäynnit tapahtuvat tekoälyn kautta. Kun etsivä Chris Ravenia syytetään vaimonsa murhasta, hänellä on puolitoista tuntia aikaa vakuuttaa tekoälytuomari syyttömyydestään tai hänet teloitetaan.

Chris Pratt näyttelee Los Angelesin poliisivoimiin kuuluvaa etsivää Chris Ravenia, joka joutuu itse oikeuden eteen, kun häntä syytetään vaimonsa Nicolen (Annabelle Wallis) murhaamisesta. Chris itse ei muista päivän aiemmista tapahtumista juuri mitään, mutta hän on silti varma, ettei hän olisi edes pahimmissa raivoissaan voinut vahingossakaan tappaa rakastaan. Pratt istuu rooliinsa passelisti. Usein vitsiniekkaa esittävä Pratt pääsee enemmän synkistelemään, kun hän esittää niin surevaa kuin epätoivoista miestä, puolitoistatuntisen oikeudenkäynnin kellon tikittäessä eteenpäin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kylie Rogers Chrisin tyttärenä Brittinä, Kali Reis Chrisin työparina Jaqina, sekä Rebecca Ferguson Yhdysvaltojen uuden Armo-oikeudenkäyntijärjestelmän tekoälytuomari Maddoxina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, Fergusonin ollessa Prattin jälkeen elokuvan näkyvin osapuoli. Toisinaan Ferguson ei ihan onnistu vakuuttamaan, että hän esittäisi tekoälyn luomaa virtuaali-ihmistä, tietäen kuinka tekoälyt oikeasti keskustelevat ihmisten kanssa. Mutta sitten taas Mercy sijoittuu kolmen vuoden päähän tulevaisuuteen, joten eihän sitä tiedä, kuinka ihmisen kaltaisesti tekoälyt kommunikoivat vuonna 2029 tosielämässäkin.

Mercy osoittautui hieman ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, josta löytyy selvät kehuttavat puolet kuin myös juttuja, jotka eivät ihan toimineet kohdallani. Elokuvan kiinnostavinta antia on sen ajatus tulevaisuudesta, missä oikeudenkäyntikin jätettäisiin tekoälyn harteille. "Syytön kunnes toisin todistetaan" -konsepti on kääntynyt päälaelleen muotoon "syyllinen kunnes toisin todistetaan" ja Maddoxin eteen päätyvillä syytetyillä on vain puolitoista tuntia aikaa todistaa syyttömyytensä tai muuten he kuolevat. Jos leffa olisi tehty vuonna 2006, olisi se tuntunut ihan höpöhöpö-scifiltä, mutta näin vuonna 2026 se maalailee pelottavan mahdollista kuvaa tulevaisuuden maailmasta. Tekoälyn virkaa pohdiskellaankin mielenkiintoisesti. Se näyttäytyy leffan aikana niin hyödyllisenä työkaluna kuin myös viallisena ja vaarallisenakin järjestelmänä.

On myös pakko nostaa hattua, kuinka sujuvasti leffa yhdistelee scifiä, oikeussalidraamaa, murhatutkimusta ja ohjaaja Timur Bekmambetovin suosikkitaiteenmuotoa, screenlifea. Mercy esitetään osittain erilaisten ruutujen, kuten puhelinkameroiden, tietokonenäyttöjen ja valvontakamerakuvien kautta. Yhdistelmä toimii yllättävänkin hyvin - huomattavasti paremmin kuin Bekmambetovin tuottamassa viimevuotisessa fiaskossa, ylipitkässä Amazon-mainos Maailmojen sodassa (War of the Worlds - 2025). Tällä toteutustavallakin pohdiskellaan tekoälyä. Todistaakseen syyttömyytensä Chris saa oikeussalissa pääsyn kaikkialle todistaakseen syyttömyytensä, jopa ihmisten puhelimiin ja firmojen tietojärjestelmiin. Tämä auttaa Chrisiä hänen pyrkimyksissään, mutta esittää samalla huolta tekoälyn mahdollisuuksista valvoa kaikkia ja kaikkea koko ajan. Myös hallitusten ylitarkka valvonta saa osakseen kritiikkiä.

Mutta siinä, missä elokuva onnistuu konsepteissaan ja teemoissaan, se kompuroi tarinassaan. Itse murhatutkimus ei lopulta ole järin kiinnostava tai jännittävä, etenkin kun sen käänteet ovat lopulta erittäin ennalta-arvattavia. Leffan lopetus on myös täynnä korneja ja väkinäisiä repliikkejä ihmisten ja tekoälyn yhteistyön merkityksestä, joka tuntuu vesittävän hieman aiempia vahvuuksia. Mercy olikin siis mielestäni kiinnostavampi genrekokeiluna kuin kertomuksena. Mielenkiinnolla odotan näkeväni, tuleeko leffa olemaan edellä aikaansa, vai jäävätkö sen maalailemat uhkakuvat pelkiksi uhkakuviksi.

Teknisesti Mercy on ihan hyvin tehty. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja ruutujen seuraamisella ehtii usein unohtaa, että lähes koko elokuva tapahtuu vain kolkossa oikeussalissa, missä ei ole juuri muuta kuin Chris Pratt sidottuna tuoliin. Puvustus on oivallista ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät hyviltä, mutta muutamat selvät difiefektit pistävät silmään keskeneräisen ja halvan näköisinä. Äänityöskentely on menevää ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat elokuvan parempaa antia, yrittäen luoda jännittävää ilmapiiriä silloin, kun Bekmambetovin ohjaus takeltelee.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mercy, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Atlas Entertainment, Bazelevs Entertainment, Bazelevs Production, Big Indie Pictures

Hunt for the Wilderpeople (2016) - elokuva-arvostelu

HUNT FOR THE WILDERPEOPLE

Ohjaus: Taika Waititi

Näyttelijät: Julian Dennison, Sam Neill, Rima Te Wiata, Rachel House, Oscar Kightley, Tioreore Ngatai-Melbourne, Troy Kingi, Stan Walker, Mike Minogue, Cohen Holloway, Rhys Darby ja Taika Waititi

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Hunt for the Wilderpeople perustuu Barry Crumpin kirjaan Wild Pork and Watercress vuodelta 1986. Taika Waititi ihastui kirjaan ja ryhtyi jo vuonna 2005 työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän sai New Zealand Film Commissionilta tukirahaa ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2015. Lopulta Hunt for the Wilderpeople sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 22. tammikuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta lähes pelkkiä kehuja ja se oli pieneen budjettiinsa verrattuna hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hunt for the Wilderpeoplea, mutta olin tiennyt elokuvasta jo vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Ongelmanuori Ricky Baker adoptoidaan uuteen kotiin. Väärinkäsityksen myötä Ricky ja hänen uusi isähahmonsa Hector joutuvat maanlaajuisen etsinnän kohteeksi.

Taika Waititi valitsi elokuvan päärooliin ongelmanuori Ricky Bakeriksi Julian Dennisonin, jonka kanssa Waititi oli aiemmin työskennellyt mainoksessa. Dennison on nappivalinta osaansa. Hänestä löytyy tiettyä uhmakkuutta, mitä kovan ulkokuoren kasvattanut Ricky tarvitsee, mutta myös vakuuttavasti syvyyttä, kun Ricky alkaa hissuksiin laskea suojamuurejaan ja paljastamaan, mitä kaikkea varastelun, sotkemisen ja muun alta löytyykään. Ricky on mainio hahmo, jota kohtaan katsojan sympatiat kasvavat elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Rima Te Wiata ja Sam Neill Rickyn uusina adoptiovanhempina Bella ja Hector Faulknerina, Rachel House lastensuojelun edustajana Paula Hallina, Oscar Kightley poliisi Andyna, Rhys Darby, Tioreore Ngatai-Melbourne, Stan Walker ja Troy Kingi erilaisena tyyppeinä, jotka Ricky ja Hector leffassa kohtaavat, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi pappina. Eikä pidä unohtaa seikkailuun mukaan lähteviä koiria, Zagia ja Tupacia. Faulknerit ovat hyvin erilaisia ihmisiä ja huoltajia. Siinä, missä Bella on rakastava ja uskoo Rickyssä olevan ainesta rehdiksi pojaksi, Hector on jääräpää äijä, joka ei juuri innostu siitä, että nurkkiin saapuu pyörimään joku nuori tyhjäntoimittaja. Te Wiata ja Neill ovat mainiot osissaan ja Neill ja Dennison muodostavat veikeän parivaljakon, kun Ricky ja Hector ajautuvat muutaman mutkan kautta karkumatkalle yhdessä, vaikka he eivät pahemmin toisistaan piittaa.

Miksi en ollut aiemmin älynnyt katsoa Hunt for the Wilderpeoplea? Olen pitänyt kaikista Taika Waititin teoksista tähän mennessä ja tämä elokuva kiilaa ehdottomasti sinne kärkikahinoihin What We Do in the Shadowsin (2014) ja Jojo Rabbitin (2019) kanssa. Kyseessä on loistokas yhdistelmä komediaa ja draamaa, jossa sykkii vieläpä suuri sydän. Hahmot ovat mainioita ja tarina oivallinen, etenkin kun Ricky ja Hector päätyvät metsään ja muu Uusi-Seelanti luulee vanhan ukon siepanneen pojan, mistä muodostuu aikamoinen ajojahti. Näiden kahden piilottelua virkavallalta on lystikästä seurata, väärinkäsityksen vain paisuessa entisestään.

Elokuva saa nauramaan tasaisin väliajoin, mutta sitten taas välillä se kiskaisee maton jalkojen alta yllättävänkin liikuttavilla jutuilla. Tämä matka on aikamoista tunteiden vuoristorataa ja ehdottomasti parasta on aluksi toisiaan nenänvartta pitkin katsovien Rickyn ja Hectorin hiljalleen tapahtuva lämpeneminen toisiaan kohtaan. Tästä epätavallisesta ystävyystä syntyy elokuvan sydän ja sielu, mikä tuo todellisen kiintopisteen katsojalle tähän matkaan. Hauskan lisäyksen tuo jahtia johtava lastensuojelun edustaja Paula, joka on melkein kuin jokin vainukoira. Kun lopputekstit alkavat rullata ruutuun, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin ollut tällä jopa aika kauniilla matkalla mukana.

Taika Waititi rakentaa ilmapiiriä lahjakkaasti, tanssahdellen onnistuneesti draaman ja komedian välillä. Waititin käsikirjoitus on myös erittäin mainio hahmoja, dialogia ja tapahtumia myöten. Hunt for the Wilderpeople on kanssa taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa pätevästi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Lukasz Budan, Samuel Scottin ja Conrad Wedden säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hunt for the Wilderpeople, Uusi-Seelanti, 2016, Piki Films, Defender Films, Curious Film

1923, kausi 1 (2022-2023) - sarja-arvostelu

1923 - KAUSI 1

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Jerome Flynn, Darren Mann, Aminah Nieves, Michelle Randolph, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Jennifer Ehle, Sebastian Roché, Marley Shelton, James Badge Dale, Leenah Robinson, Michael Greyeyes, Michael Spears, Jamie McShane, Cole Brings Plenty, Peter Stormare, Joseph Mawle, Sarah Randall Hunt, Rafe Soule, Bruce Davison ja Isabel May

Genre: western

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 9 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin luoma lännensarja Yellowstone (2018-2024) oli valtavan suosittu, joten Sheridan päätti laajentaa sen maailmaa lisäosasarjoilla. Niistä ensimmäinen oli kymmenen jakson mittainen minisarja 1883 (2021-2022). Alun perin Sheridan suunnitteli tekevänsä sarjalle jatkoa, mutta päättikin lopulta hypätä ajassa eteenpäin ja kertoa eri hahmoista Duttonin suvussa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja lopulta 1923-nimen saaneen sarjan ensimmäisen tuotantokauden esitys alkoi saman vuoden joulukuussa. Kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja katsojilta, sekä sai parhaan draamasarjan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin katsonut tätä sarjaa, mutta nyt kun Yellowstone on jälleen saamassa uuden lisäosasarjan The Marshals (2026-), päätin vihdoin kurkata myös aiemmat esiosasarjat. Pidin 1883:sta ja aloitinkin uteliaana 1923:n katselun.

Vuonna 1923 Duttonin perhe joutuu keskelle sotaa karjatilallisten ja lammaspaimenten välillä.

Kuten sarjan nimestä voi jo päätellä, 1923 hyppää ajassa 40 vuotta eteenpäin siitä, mihin edellinen esiosasarja 1883 päättyi. Edellisen sarjan Duttoneista eloon ovat jääneet vain pojat John (James Badge Dale) ja Spencer (Brandon Sklenar). He eivät suinkaan ole jäänyt yksin oman onnensa nojaan, vaan Montanaan ovat saapuneet myös heidän setänsä Jacob Dutton (Harrison Ford) ja tämän vaimo Cara (Helen Mirren), kasvattamaan pojat kuin ominaan. Aikuisiällä John on mennyt naimisiin Emman (Marley Shelton) kanssa ja he ovat saaneet pojan Jackin (Darren Mann), kun taas Spencer on jättänyt Yellowstone-ranchin ja matkaa ympäri maailmaa, yleensä auttamassa kyliä villieläinten kanssa palkkiota vastaan. Hahmot ovat oivalliset, niin aikuisiksi kasvaneet tutut lapset kuin uudet sukulaiset. Jälkimmäistä toki auttaa se, että heitä näyttelevät aina karismaa huokuvat Ford ja Mirren, jotka ovatkin erinomaisessa vedossa. Nuoremmista Duttoneista parhaiten vakuuttaa Sklenar villipetoihin erikoistuneena Spencerinä, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan Duttonien tapojen jatkaminen.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Skotlannista saapunut lammaspaimen Banner Creighton (Jerome Flynn), Jackin kihlattu Elizabeth Strafford (Michelle Randolph), häikäilemätön liikemies Donald Whitfield (Timothy Dalton), nuori nainen Alexandra (Julia Schlaepfer), seriffi McDowell (Robert Patrick), sekä nunnaluostaria johtava isä Renaud (Sebastian Roché), siellä opettava sisar Mary (Jennifer Ehle) ja voimakastahtoinen intiaanityttö Teonna Rainwater (Aminah Nieves). Sivuhahmotkin ovat oivallisia, vaikka vielä tällä ensimmäisellä kaudella jää epäselväksi, miten nunnaluostari ja sen hahmot liittyvät Duttoneihin millään lailla. Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuu Dalton katalana bisnesmiehenä, jota inhoaa suunnilleen heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien.

Miellän yleensä erilaiset esiosat ja lisäosasarjat lähinnä tarpeettomaksi ja väkinäiseksi rahastukseksi, mutta minun on pakko sanoa, että nämä Yellowstonen esiosat ovat molemmat osoittautuneet yllättävänkin hyviksi. 1883 oli tavanomaisempaa villin lännen menoa ja todella karu road trip -tarina, kun taas 1923 muistuttaa alkuperäistä Yellowstonea huomattavasti enemmän, Duttonien yrittäessä pitää ranchinsa sitä havittelevien tahojen kynsistä. Tätä onkin kiinnostavaa seurata, etenkin kun tietty julmuus on yhä tallessa ja kaikki tahot ovat valmiita likaamaan kätensä saadakseen mitä haluavat.

Kahdeksan jakson mittainen avauskausi vie hyvin mukanaan ja pitää oivallisesti otteessaan. Duttonien ranchin lisäksi jaksoissa seurataan myös nunnaluostarin tapahtumia, sekä Spencerin matkaa ulkomailla. Jälkimmäinen tuo aina piristävää vaihtelua rosoiseen villin lännen menoon, etenkin kun Spencerin ja Alexandran välille alkaa muodostua romanttisempia tunteita, tarjoten kaivattavaa pehmeyttä. Ja vaikka koinkin nunnaluostarin kuviot toistaiseksi aika irralliseksi, on sitäkin puolta mielenkiintoista seurata ja sillä Yellowstone-saaga jatkaa kommentoimistaan siitä, kuinka Amerikan alkuperäiskansalaisia kohdeltiin. Länkkäreissä intiaanit esitetään usein raakalaisina, mutta nämä Taylor Sheridanin teokset näyttävät, ketkä niitä todellisia villejä olivat. Kun tarina hyppii näiden kolmen, paikoitellen todella jännittäväksi äityvän kuvion välillä, tunnin mittaiset jaksot menevät pääasiassa nopeasti. Erilaiset takaiskut tiivistävät tunnelmaa ja jätetäänpä hahmot varsin vaikeaan paikkaan, jotta sarjan toisen (ja samalla viimeiseksi jääneen) tuotantokauden haluaa aloittaa saman tien.

Tuotantokauden ohjaajat Ben Richardson ja Guy Ferland rakentavat tunnelmaa oivallisesti, samalla kun kaikki jaksot kirjoittanut Sheridan kuljettaa useita juonikuvioita sulavasti lomittain. Myös teknisesti 1923 on onnistunut, joskin osa tietokonetehosteista pistää silmään. Sarja on taitavasti kuvattu ja niin Montanan vuorimaisemat kuin Spencerin kuvioissa nähtävät Afrikan savannit ovat hienoja ilmestyksiä. Lavasteet ovat upeat, puvustus komeaa ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänityöskentelykin on oivallista, tosin tällä kertaa mielsin Elsan (Isabel May) kertojaäänen täysin turhaksi. Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit maalailevat voimakkaasti taustalla, tuoden mukaan niin jylhyyttä kuin herkkyyttä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios