Vuoden 2017 parhaimmat ja huonoimmat elokuvat

VUODEN 2017 PARHAIMMAT JA HUONOIMMAT ELOKUVAT

...sekä yllätykset, pettymykset, unohdettavimmat, yliarvostetut ja aliarvostetut...


Vuosi 2017 on tullut päätökseensä, eli myös elokuvavuosi 2017 on päättynyt. Valitettavasti jotkut leffat saapuvat Suomeen myöhässä, joten niitä päästään näkemään vasta ensi vuonna. Esimerkiksi kehuttu Call Me by Your Name (2017), Pixar-animaatio Coco (2017) ja Guillermo del Toron uusi The Shape of Water (2017) ovat nähtävissä vasta alkuvuoden aikana. Jotkut niistä olen jo nähnyt lehdistönäytöksissä, ja vaikka niiden arviot tulevat vasta ensi vuoden puolella, voi tältä listalta löytyä niitäkin. Nyt onkin siis aika käydä läpi kulunutta elokuvavuotta; mitkä filmit olivat loistavia ja mitkä eivät? Mitkä leffat saivat lähestulkoon itkemään, koska ne olivat niin liikuttavia ja mitkä sen takia, että ne olivat niin kamalan huonoja? Tästä saattaa puuttua joitakin teidän suosikkejanne tai inhokkejanne, mutta se voi johtua siitä, että pidin niitä niin keskinkertaisina, ettei niitä tarvitse edes mainita tai siitä, etten ole nähnyt niitä. Olen nähnyt noin 80 vuoden 2017 filmiä, joten en todellakaan ole katsonut kaikkea. Itse en osaa tehdä mitään "parhaat kymmenen" -listoja, sillä näkemäni filmit ovat niin erilaisia ja vaikeasti verrattavia, mutta jos te pystytte sellaisiin, niin olisi mielenkiintoista, jos jakaisitte listanne suosikeistanne ja inhokeistanne alle kommenttiosioon!

PARHAAT ELOKUVAT


Jo toista vuotta peräkkäin kävi niin, että vain yksi elokuva sai minulta arvosanan 9/10. Viime vuonna se oli Zootopia (Zootropolis: Eläinten kaupunki - 2016) ja tänä vuonna se on:


Christopher Nolanin sotaelokuva Dunkirk (2017) on yksi vaikuttavimmista elokuvaelämyksistä, mitä olen kokenut! Sitä on todella hypnoottista katsoa, sillä se pitää niin tiukasti otteessaan. Elokuva ei sisällä kovin ihmeellisiä hahmokaaria, mutta leffa on saatu tehtyä niin hyvin, ettei se haittaa. Kyseessä todella on pelkkää sodan näyttämistä, mikä antaa katsojille äärimmäisen harvoin hengähdystaukoja. Kolmea eri tilannetta seuraava tarina on todella piinaava, varsinkin kun siihen lisää Hans Zimmerin painostavan musiikin. Muutama viimeinen minuutti ei ollut ihan parhaimmasta päästä, mikä syö leffalta yhden pisteen, mutta muuten Dunkirk on vuoden upein teos! Christopher Nolan on aivan mielettömän hieno ohjaaja, enkä malta odottaa, mitä hän tekee seuraavaksi!


Usean pohdiskelukerran jälkeen olen täysin varma siitä, että Stephen Kingin romaaniin perustuva kauhuleffa It (Se - 2017) on vuoden toiseksi paras elokuva. Kyseessä ei ole pelkkä kauhuleffa, vaan mukana on todella lämmintä henkeä ja filmi nostaa hymyn huulille useaan otteeseen mahtavien lapsinäyttelijöidensä ansiosta. Show'n varastaa kuitenkin Pennywise-klovni, jota Bill Skarsgård näyttelee täydellisesti. Yksi parhaista puolista leffassa on se, että lasten ongelmat ovat jo ihan tarpeeksi karmivia ilman Pennywisea ja filmi toimisi erittäin hyvin, vaikka koko pellen poistaisi siitä. Pennywise tuo kuitenkin niin upean lisäyksen, ettei häntä voi ottaa pois. Leffassa on pari asiaa, jotka laskevat sen numeroa, sillä niitä olisi mielestäni voinut tuoda esille paljon paremmin. Itistä on kuitenkin tulossa pidennetty versio, joten voi olla, että sen kautta elokuva nousee Dunkirkin vierelle ja saa arvosanan 9/10.


Jos olette lukeneet arvostelujani, niin luultavasti tiedätte, että pidän kovasti supersankareista ja niistä tehdyistä elokuvista. Tänä vuonna parhaiden leffojen listalle nousi jopa kolme supersankarifilmiä, joista kaksi ovat Marvelin tuotantoa ja yksi on tavallaan DC Comicsin ja tavallaan ei... The LEGO Batman Movie (Lego Batman elokuva - 2017) sisältää kyllä DC:n Batmanin, sekä useat hänen pahiksistaan, mutta se on kuitenkin Lego-elokuva. Upean The LEGO Movien (Lego elokuva - 2014) jälkeen mietin, miten hyvin onnistuisi lisäosafilmi, mutta lopputuloksena olikin aivan mahtava tekele! Kyseessä on hienosti sekä lapsille että aikuisille tehty koko perheen seikkailu, jossa lapset pääsevät näkemään hauskoja hetkiä ja hurjia tilanteita, kun taas aikuiset Batman-fanit pääsevät nauramaan kaikenlaisille viittauksille, joita elokuvasta löytyy. Siihen vielä päälle koskettavuutta, kekseliäisyyttä, tyylikästä animaatiota ja hahmoja täysin muista elokuvista, niin helpostihan tämä pääsee vuoden parhaimpien filmien joukkoon.
     Logan (2017) taas on tunnelmaltaan täysin eri päästä. Aikuisille tehty synkkä ja brutaali teos oli juuri oikea jäähyväinen Hugh Jackmanille Wolverinen roolissa. Jackman ehti vuosien varrella näytellä hahmoa yhdeksässä elokuvassa ja hän jätti parhaimman suorituksensa viimeiseksi. Elokuva mullistaa taidokkaasti supersankarigenren, sillä tämä ei ole mikään perinteinen sukkahousuhömpötys. Leffan karu toteutus ja rajut toimintakohtaukset pysäyttävät katsojan täysin, minkä lisäksi mukana on pari kohtausta, jotka voivat helposti avata kaikista kovimpienkin äijien kyynelhanat.
     Spider-Man: Homecoming (2017) on sen sijaan aika lailla sitä trikoohömppää, mistä Logan pyrki pääsemään pois. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tämä leffa olisi heikompi. Kyseessä on mielestäni selvästi paras Spider-Man -filmatisointi koskaan. Elokuva myös sisältää parhaan Spider-Manin koskaan. Tom Holland on juuri sellainen Hämähäkkimies, millainen hahmon kuuluu mielestäni olla. Lapsuudestani asti Hämis on ollut yksi suosikkisankareistani ja vasta tässä leffassa hän pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Mielestäni on myös erittäin hienoa, ettei tämä filmi sorru muiden Marvel Cinematic Universen (2008-) elokuvien tavoin siihen, että leffa pohjustaa liikaa tulevia tapahtumia, eikä keskity omaan tarinaansa, eikä siihen että loppuhuipennus paisuisi turhan suuriin mittoihin. Nämä kolme supersankarielokuvaa ovat hienosti erilaiset ja onnistuvat jokainen omassa tyylissään erinomaisesti!


Erinomainen ja ennen kaikkea erikoinen on myös kreikkalaisohjaaja Yorgos Lanthimoksen jännitysnäytelmä The Killing of a Sacred Deer (2017). Jo pelkästään elokuvan aloituskuva on huikea, jopa vuoden paras! Se sisältää niin voimakkaan tunteen, että aloin melkein itkemään sen aikana, koska olin niin vaikuttunut näkemästäni. Sen jälkeen kerrottava tarina on äärimmäisen kummallinen, mutta todella vangitseva kaikessa outoudessaan. Lanthimoksen tyylin mukaisesti näytteleminen on hieman tönkköä, mutta se kuuluu asiaan. Joitakin elokuvan sairas tarina saattaa kuvottaa liikaa, mutta itse olin vain hurmioitunut siitä, kuinka hienosta teoksesta on kyse.
     Star Wars -saagan uusin eli kahdeksas episodi Star Wars: The Last Jedi (2017) on jakanut todella voimakkaasti fanien mielipiteet. Toiset rakastavat sitä, kun taas jotkut suorastaan vihaavat sitä. Ottaen huomioon, että puhun filmistä tässä kohtaa, voi helposti päätellä, että itse pidin siitä todella paljon. Toki siinä oli muutamia asioita, joita olisi voinut muuttaa järkevämmäksi ja Luke Skywalkerista olisi voinut tehdä hieman enemmän sellaisen, millainen hän oli alkuperäisessä trilogiassa (1977-1983), mutta muuten pidin ohjaaja Rian Johnsonin rohkeista valinnoista suunnattoman paljon! Muutamat yllätykset olivat niin hienoja, että ne auttoivat elokuvaa nousemaan näin korkealle. Leffa tarjosi myös paljon viihdyttäviä tilanteita, hauskoja juttuja ja tyylikästä toimintaa, eli juuri sitä, mitä Star Wars -elokuvalta kaipaan.
     Viimeinen 8/10 -arvosanan saanut elokuva tältä vuodelta on historiallinen draama Darkest Hour (Synkin hetki - 2017), joka saa ensi-iltansa Suomessa vasta tammikuussa. Lehdistönäytös järjestettiin kuitenkin jo ennen joulua, joten pääsin näkemään elokuvan vielä tämän vuoden puolella. Darkest Hourin ajankuva on loistavasti toteutettu, minkä lisäksi sen tunnelma on erittäin hyvin luotu. Mukana on paljon huumoria ja jännitettä onnistuneesti tasapainossa, ja pariin otteeseen tunnelma nousee jopa mahtipontiseksi. Upean leffasta tekee kuitenkin Gary Oldmanin roolisuoritus Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Winston Churchillina - hän on nimittäin aivan täydellinen roolissaan!
   
Lähestulkoon loistavia ovat myös tammikuussa ilmestyvä koko perheen draamaelokuva Wonder (2017) ja supersankariseikkailu Wonder Woman (2017). Wonder ei kuitenkaan täysin osannut keskittyä päähenkilöönsä ja sisälsi liikaa juonikuvioita, minkä lisäksi Wonder Womanin upea tunnelma lässähti pöhkössä lopputaistelussa, jolloin ne menettivät pisteen. Ne ovat silti todella hyviä elokuvia, kuten ovat myös Ridley Scottin uutuusleffa All the Money in the World (2017), edeltäjäänsä paljon parempi ja pelottavampi Annabelle: Creation (2017), lähes täydellisesti alkanut Baby Driver (2017), klassikkosadun näytelty versio Beauty and the Beast (Kaunotar ja hirviö - 2017), liikuttava rakkauselokuva The Big Sick (2017), scifiklassikon pienesti ylipitkä jatko-osa Blade Runner 2049 (2017), koominen mutta silti hyvin traaginen The Florida Project (2017), kauhua, huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä taidokkaasti yhdistelevä Get Out (2017), riemukas musikaaliesitys The Greatest Showman (2017), Marvelin avaruussupersankareista kertova Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017), yllättävän hauska I, Tonya (2017), edeltäjäänsä parempi toimintaleffa John Wick: Chapter 2 (2017), äiti-tytär -kertomus Lady Bird (2017), taidemaalari Vincent van Goghin töitä animaationa hyödyntävä Loving Vincent (2017), ylipitkä mutta nokkela Molly's Game (2017), Netflix-leffa Mudbound (2017), sekä ihastuttava koko perheen seikkailu Paddington 2 (2017).

HUONOIMMAT ELOKUVAT


Seuraavaksi on sitten tiedossa elokuvia, jotka ovat täysin äsken mainittujen vastakohtia, eli niitä, joiden katsominen ei olisi kannattanut, sillä ne saivat aikaan pelkkää pahaa mieltä. Yksi leffa ylitti kuitenkin muut surkeudessaan ja sehän on:


Song to Song (2017) ei ole vain vuoden surkein elokuva, vaan se on myös suoraan sanottuna yksi paskimmista filmeistä, mitä olen ikinä katsonut! Terrence Malick on kuvitellut tekevänsä jotain todella hienoa taideteosta, mutta lopputuloksena on ihan kamalaa kuraa. Kaikki leffassa on yritetty tehdä niin mahdollisimman erilailla ja taiteellisesti, ettei kokonaisuus voi olla muuta kuin teennäinen ja väkisin väännetty. Tämä filmi on myös aivan järjettömän hirveästi kuvattu. Se on käsittämättömän pitkästyttävä, eikä siinä tunnu olevan mitään sisältöä. Elokuvassa nähdään neljä oikein mainiota näyttelijää, mutteivät he voi mitenkään pelastaa lopputulosta. Minua vain lähinnä säälittää, että he suostuivat tekemään tällaista roskaa. Miten tällainen kammotus edes pääsi teattereihin asti? Eikö kukaan kehdannut sanoa Malickille, että teitpä aika rikollisen huonon elokuvan? Song to Song on osoitus siitä, miten leffoja ei saisi tehdä. Pysykää kaukana tästä elokuvateollisuutta halventavasta tekeleestä.


Vuoden toiseksi huonoin elokuva on suomalainen supersankarisekoilu Rendel (2017). Leffasta löytyy kyllä pari positiivista puolta, kuten joidenkin näyttelijöiden suoritukset ja sen idea. Muuten kyseessä on ihan täysi fiasko, jonka katsominen aiheutti suurta häpeää. Elokuva oli täynnä mitä typerimpiä asioita. Käsikirjoitus oli lähestulkoon surkea kerronnasta dialogiin asti. Leffan suuri käänne oli arvattavissa ennen kuin elokuvaa edes näki. Toimintakohtaukset olivat todella laiskasti tehty aina äänitehosteisiin asti. Eivätkö tekijät oikeasti löytäneet kuin kaksi lyömisääntä? Mukana ei ole mitään syvällistä ja sen tunnelma on kehnosti luotu. Läpi elokuvan voi useasti nähdä, että ohjaaja Jesse Haaja ja kumppanit rakastavat supersankarielokuvia, mutta he eivät ole ymmärtäneet lainkaan, mikä niissä toimii. Leffasta ei löydy lainkaan sielua tai sydäntä. Elokuvaa katsoessani en kyennyt uskomaan silmiäni. Kyseessä on selkeästi yksi kauheimmista supersankarielokuvista ikinä.
     Pronssisijaa huonoimpien elokuvien listalla pitää Transformers-sarjan viides osa, Transformers: The Last Knight (Viimeinen ritari - 2017). Näitä elokuvia pidetään yleisesti kammottavina, joten monille leffan huonous ei tullut yllätyksenä. Itse kuitenkin ihan aidosti pidän ensimmäisestä Transformersista (2007) ja Transformers: Dark of the Moonista (Kuun pimeä puoli - 2011), joten miettikää sitä pettymyksen määrää, kun katsoin tätä elokuvaa. Tämä filmi saa minulta vuoden surkeimman leikkauksen palkinnon, sillä rytmityksessä ei ole mitään järkeä. Filmi poukkoilee sinne sun tänne ja kadottaa katsojansa hyvin nopeasti. Koko ajan tapahtuu paljon kaikkea, mutta elokuva tuntuu siltä kuin neljä tuntia olisi väkisin tiivistetty kahteen ja puoleen tuntiin. Todella useassa kohtaa olin täysin pihalla siitä mitä tapahtui, mihin lisätään vielä jatkuvasti vaihtuva kuvasuhde vaikeuttamaan seuraamista. Visuaalisesti tämäkin sarjan osa on hieno, mikä tuo pientä viihdearvoa, mutta se ei riitä pelastamaan kokonaisuutta. En vieläkään ymmärrä, miten tämä sai hyväksynnän studiolta. Vasta tässä kohtaa olen sitä mieltä, että ohjaaja Michael Bay pitäisi lopullisesti potkia pihalle Transformers-sarjasta. Aivan hirveä elokuva!


3/10 -arvosanan elokuvia löytyy tältä vuodelta viisi. Vaikka erotiikkafilmi Fifty Shades Darker (2017) oli edeltäjäänsä Fifty Shades of Greytä (2015) parempi teos, oli se silti huono. Mukaan on onneksi saatu muutakin kuin kömpelösti toteutettuja pikkutuhmia seksileikkejä, mutta aivan järkyttävän surkeat päähenkilöt ja heidän kehnot näyttelijänsä pilaavat ne vähätkin hyvät puolet. Ja ne hyvätkin puolet ovat laimeita, sillä niitä ei jakseta viedä minnekään, sillä käsikirjoitus on todella laiska. Mukaan mahtuu ties mitä typeriä kohtauksia ja vielä typerämpiä repliikkejä. Onneksi sarja päättyy ensi vuonna Fifty Shades Freedin (2018) myötä.
     Tämän vuoden huonoin animaatio on ehdottomasti The Emoji Movie (Emoji-elokuva - 2017). Tämäkin leffa on todella laiskasti tehty, jolloin lopputulos on ihan yhtä "meh" kuin päähenkilönsä. Muutama ihan hupaisa juttu on saatu mukaan, mutta muuten elokuva tarjoaa jatkuvasti vain tyhmempiä ja tyhmempiä hetkiä. Eri sovelluksissa seikkaileminen tuntuu niin voimakkaalta tuotesijoittelulta, että aikuisista voi helposti tuntua pahalta. Elokuvasta löytyy myös se ongelma, että se on ihan liian lapsellisen kökkö aikuisille ja se sisältää liikaa viittauksia, joita lapset eivät ymmärrä, jolloin sille on hyvin vaikea löytää kohdeyleisöä. Ratkaisuni ongelmaan on kuitenkin edelleen, ettei leffaa kannata ylipäätään katsoa ollenkaan!
     Itse pidin yllättävänkin paljon viime vuoden Bad Moms -komediasta (2016), joten minulla oli jopa pieniä odotuksia jatko-osaa kohtaan. Valitettavasti A Bad Moms Christmas (2017) on niitä jatko-osia, joita ei olisi ikinä pitänyt tehdä. Filmi on ärsyttävä, sen vitsit eivät ole hauskoja ja vaikka mukana on useita juonikuvioita, eivät ne erityisemmin kiinnosta. Näyttelijätkään eivät ole kummoisia. Toivon, ettei kolmatta osaa enää tehdä.
     Biletyskomedia Rough Night (2017) kärsii samanlaisista asioista kuin A Bad Moms Christmas. Vitsit eivät naurata, näyttelijät eivät osaa, tarina ei oikeastaan kiinnosta ja jatkuva koheltaminen vain ärsyttää. Elokuva tuntuu myös liian pitkältä, jolloin se käy paikoitellen jopa tylsäksi. Leffan loppuhuipennus on ihan kiinnostava, mutta se ei riitä pelastamaan kokonaisuutta.
     Kolmas komedia huonoimpien elokuvien sarjaan on Will Ferrellin ja Amy Poehlerin tähdittämä The House (Pimeä kasino - 2017). Myös tämä leffa kärsii samoista ongelmista kuin kaksi äsken mainitsemaani. Tämän juoni tosin kiinnostaa, mutta se menee pilalle kehnon rytmityksen ja kerronnan takia. Elokuvan hauskimmat jutut nähdään lopputekstien aikana mokaotoksissa. Se kertoo jo paljon.

Heikkoja filmejä tähän vuoteen mahtui useita. Jotkut niistä eivät tulleet yllätyksinä, kun taas jotkut olivat selkeitä pettymyksiä. Vuoden 2017 heikkoja, eli 4/10 -elokuvia ovat pitkäveteinen toimintajännäri Atomic Blonde (2017), trilogian laiska päätösosa Despicable Me 3 (Itse ilkimys 3 - 2017), laimea rakkaustarina Everything, Everything (Kaikki kaikessa - 2017), hyvin epätasainen The Foreigner (2017), suosittuun animeen perustuva Ghost in the Shell (2017), typerä King Arthur: Legend of the Sword (2017), Agatha Christien jännityskirjaan pohjautuva Murder on the Orient Express (Idän pikajunan arvoitus - 2017), tehostepöhköily Power Rangers (2017), Jo Nesbøn dekkariin perustuva The Snowman (Lumiukko - 2017) ja tusinateinikauhu Wish Upon (2017).

VUODEN YLLÄTYKSET


Vuonna 2017 sai muutamaan otteeseen yllättyä elokuvien puolella. It-leffan, The Killing of a Sacred Deerin ja Darkest Hourin käsittelinkin jo, joten niistä en nyt puhu enempää.


Kuten jo sanoin, Wonder olisi voinut päästä korkeammalle listallani, jos se olisi osannut kertoa tarinansa selkeämmin. Juoni on äärimmäisen mielenkiintoinen ja epämuodostuneista kasvoista kärsivä Auggie voittaa heti katsojan sydämen. Filmiin on kuitenkin lisätty liikaa juonikuvioita ja muita kertojia, mikä heikentää kokonaisuuden tasoa. Jos elokuva olisi keskittynyt täysillä Auggieen, niin leffa olisi helposti loistava.
     Monet varmasti odottivat Ridley Scottin scifiklassikko Blade Runnerin (1982) jatko-osalta paljon, mutta minä en. Vaikka ymmärrän, mitä teemoja leffa käsittelee, on se silti mielestäni liian pitkästyttävä, jotta pystyisin oikeasti nauttimaan siitä. Siksi yllätyinkin suuresti, että Blade Runner 2049 on oikeasti todella mainio! Vaikka leffasta jäi uupumaan jotain, jotta se olisi loistava, olin silti erittäin yllättynyt, kuinka mukaansatempaava elokuva oli lähes kolmen tunnin kestossaan. Visuaalinen puoli filmissä on niin näyttävä, että sitä jää katsomaan lumoutuneena upean kuvauksen ja hienojen tehosteiden ansiosta. Harmi vain, ettei tarina ihan yltänyt samalle tasolle...
     Myös Loving Vincentin kohdalla kävi niin, että visuaalisuudet häikäisivät, mutta tarina ei oikeastaan vakuuttanut. Elokuva toteutettiin sadan taiteilijan voimin, jotka maalasivat filmiä varten kymmeniä tuhansia kuvia! Maalari Vincent van Goghin töiden henki on todella vahvasti läsnä elokuvan ulkonäössä. Tämän leffan seuraaminen on niinkin lumoavaa, ettei heikompaa tarinaa edes muista välillä seurata. Filmin suurin yllätys itselleni oli se, että luulin elokuvan kertovan van Goghin elämästä, mutta sainkin animaatioteoksen, joka kertoi hänen kuolemastaan.
     Viimeisenä yllätyksenä sanon samannimiseen televisiosarjaan (1989-1999) perustuvan komedian Baywatch (2017). Tämä yllätys oli tosin erilainen. Odotin Baywatchin olevan kamalaa kuraa, joten yllätyin siitä, kuinka paljon viihdyin filmin parissa. Eihän tämä hyvä elokuva ole, mutta ainakin kerran katsottavana hömppänä elokuva toimii oivallisesti. En usko, että katson leffaa ainakaan vuosiin uudestaan, mutta oli se tarpeeksi hauska, jotta voisin vilkaista sen joskus toisenkin kerran.

VUODEN PETTYMYKSET


Valitettavasti tähän vuoteen mahtui myös pettymyksiä. Nämä elokuvat eivät välttämättä ole huonoja, mutta odotin niiltä paljon enemmän kuin mitä lopputulos tarjosi. Transformers: The Last Knight ja Rendel tosin olivat kammottavan kehnoja, mutta ne jo mainitsinkin, joten ei niistä sen enempää.


Mielestäni scifikauhu Alien (Kahdeksas matkustaja - 1979) ja sen jatko-osa Aliens (Aliens: Paluu - 1986) ovat todella hyviä elokuvia. Pidän myös ristiriitaisen vastaanoton saaneista Alien³:sta (1992) ja esiosa Prometheuksesta (2012). Kuitenkin Prometheuksen jatko-osa Alien: Covenant (2017) tuotti minulle ison pettymyksen. Trailerien perusteella odotin alkuperäisen Alienin kaltaista todella hyvää scifikauhua, ja vaikka leffa tarjosi hyviä juttuja, jännitystä ja karmivia hetkiä, oli kokonaisuus silti hieman lattea. Itse xenomorph-avaruusmörköjä oli käsitelty todella kehnosti, minkä lisäksi en pitänyt yhtään siitä ratkaisusta, miten xenomorphit ovat alunperin syntyneet. Elokuva ei ollut yhtä heikko kuin Alien: Resurrection (Alien: Ylösnousemus - 1997), muttei se silti kovin kummoinen ollut.
     Olin myös todella pettynyt uuden Planet of the Apes -trilogian (2011-2017) päätösosaan War for the Planet of the Apes (Sota apinoiden planeetasta - 2017). Vaikka kyseessä on hyvä filmi, jää se kauas kahden edeltäjänsä, Rise of the Planet of the Apesin (Apinoiden planeetan synty - 2011) ja Dawn of the Planet of the Apesin (Apinoiden planeetan vallankumous - 2014) loistavasta tasosta. Elokuva kierrättää liikaa aiemmin nähtyjä asioita, eikä osaa luoda niistä mitään oikeasti jännittävää. Kokonaisuus on hieman laahaava ja lopetus on hieman mitäänsanomattoman surullinen. Elokuvaa ylistettiin paljon, mikä taisi nostaa odotukseni liian korkealle.
     Ison pettymyksen aiheutti myös agenttiseikkailu Kingsman: The Golden Circle (Kingsman: Kultainen kehä - 2017). Edellinen osa Kingsman: The Secret Service (Kingsman: Salainen palvelu - 2015) on aivan huikean mahtava teos, joten odotukseni olivat korkeat, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Harmillisesti jatko-osa ei imaise katsojaansa koskaan yhtä napakasti mukaansa kuin edeltäjänsä, eikä se ole läheskään yhtä luova huumorinsa, tarinansa ja toimintansa puolella. Päähenkilö Eggsystä ei tunnu olevan enää kerrottavaa, jolloin leffasta ei löydy kovin ihmeellistä sisältöä. War for the Planet of the Apesin tavoin tämäkin on kelpo elokuva, muttei todellakaan sitä, mitä odotin.
     Viimeisenä kunnon pettymyksenä mainitsen vasta tammikuussa Suomeen saapuvan Downsizingin (2017). Elokuvan idea on aivan mahtava: ihmiset pienentävät itsensä, jotta maapallon ylikansoittuminen vähenisi. Ensimmäinen tunti on todella hyvä, mutta sitten erään juhlakohtauksen aikana koko juttu lässähtää täysin. Tarina lähtee kulkemaan ihan ihme suuntiin ja erinomainen tunnelma katoaa. Toisen tunnin ajan lähinnä vain toivoo enemmän ja enemmän, että elokuva päättyisi vihdoin. En erityisemmin odottanut leffalta paljoa, mutta kun tunnin ajan tuumii katsovansa yhtä vuoden parhaista elokuvista ja toisen tunnin ajan pohtii, onko kyseessä sittenkin yksi vuoden huonoimmista, niin onhan tämä pettymys.

VUODEN UNOHDETTAVIMMAT


Kun vuoden aikana käy katsomassa noin kahdeksankymmentä elokuvaa, on suuri mahdollisuus siihen, ettei niitä kaikkia muista enää vuoden lopussa. Omasta listastani tuli yllättävän pitkä, kun selasin tältä sivulta, mitä kaikkia vuoden 2017 elokuvia olen nähnyt. Vähän väliä mietin jostain elokuvasta: "Enpä muistanut, että tällainenkin tuli katsottua..."


xXx: Return of Xander Cage (2017) on siinä mielessä erikoinen tapaus, että muistan kyllä katsoneeni sen, sillä kyseessä on ensimmäinen vuoden 2017 leffa, jonka näin. Ja vaikka filmi oli parempi kuin hirveä xXx (2002) ja heikko xXx: State of the Union (xXx 2: The Next Level - 2005), en muista sen sisällöstä ja tapahtumista oikeastaan mitään. Unohdettava elokuva on siis kyseessä. Parin vuoden päästä en varmaan muutenkaan muista koko filmiä, sillä se on niin keskinkertaista hölmöilyä.
     Joillekin Trainspotting (1996) on kaikkien aikojen paras elokuva, sillä he pystyvät samaistumaan siihen niin paljon. Itse en pysty samaistumaan siihen ollenkaan, joten mielestäni kyseessä on vain ihan katsottava leffa. Samaa voin sanoa myös sen jatko-osasta T2 Trainspotting (2017). Tämän elokuvan olin unohtanut täysin; sekä sen että olin nähnyt sen, kuten myös sen mitä siinä tapahtui.
     En erityisemmin pidä animesta, joten en odottanut Ghost in the Shelliltä kovin paljoa. Paikoitellen viihdyin leffan parissa, mutta useat kohdat olivat vain todella kehnoja, jolloin lopputulos oli heikko. Ja heikot elokuvat jäävät helposti unholaan, sillä ne eivät herättäneet tarpeeksi voimakkaita tunteita oikein mihinkään suuntaan. Elokuvasta mieleeni jäi lähinnä sitä ympäröivä kohu siitä, että amerikkalainen Scarlett Johansson esittää filmissä japanilaista. Tästä valittivat lähinnä amerikkalaiset, kun taas japanilaiset olivat innoissaan roolituksesta.
     Vaikken kutsu itseäni millään lailla faniksi, katsoin kuitenkin lapsena innokkaana erilaisia "Power Rangers" -televisiosarjoja. Olinkin siis hieman innoissani, kun kuulin, että sarjan pohjalta olisi tulossa uusi näytelty elokuva. Valitettavasti Power Rangers -leffa ei kaikessa hölmöydessään onnistu edes viihdyttämään, vaan se lähinnä junnaa paikoillaan, kunnes laimea lopputaistelu alkaa. Ghost in the Shellin tavoin tämäkään ei heikkona leffana herättänyt erityisemmin tunteita, jolloin se jäi nopeasti muiden tehosteleffojen jalkoihin.
     Pidän todella paljon Guy Ritchien Sherlock Holmes -elokuvista (2009-2011), sekä hauskasta The Man from U.N.C.L.E. -filmistä. Olinkin siis hyvin pettynyt, kun hänen versionsa kuningas Arthurin seikkailuista, King Arthur: Legend of the Sword olikin todella epätasapainoinen sekasotku. Pääasiassa filmistä jäävät mieleen Ritchien tyylikkäät kikkailut ja hyvä musiikki, sekä epäuskoni todella pöhköistä ratkaisuista. Tapahtumia en muista lähes ollenkaan ja ne jotka muistan, eivät ole hyvästä päästä.
     Pirates of the Caribbean -sarjan ensimmäinen osa The Curse of the Black Pearl (Mustan helmen kirous - 2003) on mielestäni yksi parhaista seikkailuelokuvista koskaan. Myös toinen osa Dead Man's Chest (Kuolleen miehen kirstu - 2006) on loistava, mutta sen jälkeen taso on tehnyt selvän pudotuksen. Olen kyllä pitänyt sarjan muistakin osista ja vaikka mielestäni uusin osa Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales (Salazar's Revenge - 2017) on parempi kuin kaksi edeltäjäänsä, At World's End (Maailman laidalla - 2007) ja On Stranger Tides (Vierailla vesillä - 2011), on se silti hyvin unohdettava leffa. Elokuvalle kävi aika samalla lailla kuin Power Rangersille, eli se jäi muiden tehostefilmien jalkoihin. Vaikka muistan leffan tapahtumia, unohdan jatkuvasti sen olemassaolon. Tästä kertoo paljon se, että olin unohtanut elokuvan kokonaan, kunnes se ilmestyi myyntiin. Ostin sen kyllä, mutta unohdin omistavani sen, kunnes isäni pyysi sen minulta lainaan.
     Cars-sarjaa pidetään yleisesti animaatioyhtiö Pixarin kehnoimpana. Itse kuitenkin pidän todella paljon ensimmäisestä Cars-elokuvasta (Autot - 2006). Cars 2 (Autot 2 - 2011) edustaa kyllä Pixarin heikompaa tasoa, mutta on se silti ihan viihdyttävä leffa. Cars 3:a (Autot 3 - 2017) taas on vaikea kutsua viihdyttäväksi. Vaikka mukana onkin oivallisia hetkiä, pohjautuu kokonaisuus ihan liian voimakkaasti draamaan, jolloin sen parissa on vaikea viihtyä. Tämä luo suuren ongelman, sillä elokuva on ihan liian aikuisille suunnattu, jotta lapset voisivat aidosti innostua siitä, mutta se on puhuvien autojensa kanssa liian lapsellinen, jotta se kiinnostaisi aikuisia. Leffan unohdettavuuden olen huomannut siitä, että pohtiessani, mitä filmejä Pixar on tehnyt, unohdan jatkuvasti, että tällainenkin on ilmestynyt. Ja aina kun muistan elokuvan, siitä nousee mieleen pääasiassa sen hidastempoisuus, minkä takia minua ei houkuttele katsoa sitä vähään aikaan uudestaan.
     Kun on nähnyt jotain niin mahtavaa kuin It, voi helposti unohtaa nähneensä toisenkin Stephen Kingin kirjaan perustuvan elokuvan. Unohdin nimittäin The Dark Towerin (Musta torni - 2017) lähestulkoon heti, kun olin sen katsonut. Vaikken inhonnut sitä kuten monet, pidin sitä todella keskinkertaisena. En usko, että minun tarvitsee katsoa sitä koskaan uudestaan. Jatko-osastakaan ei taida olla pelkoa, sillä kyseessä oli paha taloudellinen pettymys yhtiölle.

VUODEN YLIARVOSTETUIMMAT


Koska mielipiteitä on monia, jotkut elokuvat ovat joidenkin mielestä parempia tai huonompia kuin toisten mielestä. Niinpä välillä käy niin, ettei itse ymmärrä, miksi jotain filmiä ylistetään todella paljon, sillä itse ei pitänyt näkemäänsä kovin ihmeellisenä.


Vaikka pidänkin paljon supersankarielokuvista, en pidä niistä kaikista. Sitten taas välillä (todella harvoin) käy niin, että ilmestyy supersankarileffa, jota monet ylistävät maasta taivaisiin, mutten itse kykene yhtymään heidän mielipiteeseensä. Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarök - 2017) on sellainen elokuva. Mielestäni kyseessä on hyvä filmi, mutta kun huomaan, että monet pitävät leffaa Marvelin parhaimpana teoksena, on se minusta liioittelua. Toki leffa on aivan hulvattoman hauska ja visuaalisesti näyttävä, mutta siihen se mielestäni jää. Draamapuoli ei ole kovin onnistunutta ja toimintakohtaukset kulkevat eteenpäin jokseenkin mitäänsanomattomasti. Pidän elokuvasta, mutta omasta mielestäni se on tämän vuoden Marvel-leffoista heikoin.
     Sitten on taas niitä elokuvia, joita muut ylistävät, mutta joista en itse pidä lähes ollenkaan. En tiedä, mikä joitakin ihmisiä viehättää Atomic Blondessa. Okei, se portaikkotappelu on upea, muttei yksi kohtaus voi koko elokuvaa pelastaa. Jotkut vanhemmat kokevat siitä varmaan jonkinlaista nostalgiaa, sillä sen tyyli on aika vanhahtava, muttei sekään pelasta lopputulosta. Tarina on sekava ja aivan käsittämättömän tylsä, minkä lisäksi koko hommassa ei ole mitään jännitystä. Heti alussa Charlize Theronin näyttelemä päähenkilö Lorraine kertoo kokemastaan tehtävästä esimiehilleen, mikä paljastaa välittömästi, että hän selviää tapahtumista. Mitä väliä leffan tyylistä, jos filmin todellinen sisältö on näin kehno? Ilman portaikkotappelua elokuva olisi päässyt vuoden huonoimpien filmien listalle.
     En ymmärrä myöskään American Maden (2017) suosiota. Mielestäni kyseessä on korkeintaan kerran katsottava teos, joten minut yllätti suuresti, kun huomasin, kuinka paljon monet pitävät siitä. Elokuvassa on kyllä hyvä tarina ja Tom Cruise on aina nappivalinta päärooliin, mutta kokonaisuus on tosi keskinkertainen. Leffan rytmitys on paikoitellen kehnoa ja usein tarina tuntuu vain kiertävän ympyrää, eikä liiku lainkaan eteenpäin. Teos käy usein pitkäveteiseksi, minkä lisäksi sen kuvauksessa on tehty todella outoja ratkaisuja. Välillä elokuva näyttää ihan kunnon elokuvalta, mutta välillä kuvat muuttuvat niin surkeiksi, että tuntuu siltä kuin kuvaaja olisi vaihtunut ammattilaisesta harjoittelijaan, joka ei tiedä mitä tehdä. Tyyli häiritsi minua koko ajan katsoessani elokuvaa ja se häiritsee minua edelleen.

VUODEN ALIARVOSTETUIMMAT


Mielipidekysymys vaikuttaa tietysti myös toisinpäin asioihin. Sen lisäksi, että jokin elokuva voi olla omasta mielestä heikompi kuin toisten mielestä, voi se olla myös parempi. Nämä ovat minun mielestäni sellaisia elokuvia, jotka eivät ansaitse kaikkea sitä vihaa, mitä ne ovat yleisesti saaneet.


Tom Cruisen tähdittämä The Mummy (2017) on älyvapaa tehostekohellus, joka yrittää tuoda Universalin klassiset hirviöhahmot nykypäivään. Onko siis edes mahdollista odottaa kovin laadukasta elokuvaa? Eihän tämä kovin hyvä leffa ole, mutta että yksi vuoden surkeimmista? Pyh! Leffa on menevää viihdettä, jonka katsoo oikein sujuvasti. Sen aikana ei tarvitse paljoa miettiä, vaan se on vain tarkoitettu viihdyttämään. Joskus leffalta ei tarvitse vaatia enempää. Itse en odottanut elokuvalta paljoa, joten lopputulos oli aika lailla juuri sitä, mitä odotinkin. Leffa myös yllätti pienellä karmivuudellaan, joten minua jopa harmittaa, jos uusi hirviöelokuvauniversumi päättyy jo tähän elokuvaan.
     En ymmärrä myöskään The Circlen (2017) saamaa vihaa. Ei sekään kovin kummoinen ollut, mutta jälleen pidän liioitteluna, että se olisi muka yksi vuoden huonoimmista. Filmin lähtökohdat ovat todella kiinnostavat ja vaikka niitä ei hyödynnetä kunnolla, on elokuvaa silti mielenkiintoista seurata. Leffa sai minut miettimään, mitäköhän esimerkiksi Facebookin, Instagramin, Googlen ja Dropboxin takana pyörii, joten se toimii ainakin kerran katsottavana "trillerinä". Ja tänä vuonna menehtynyt Bill Paxton tekee mielestäni uransa kenties parhaimman roolisuorituksen, mikä oli erittäin mainio yllätys.
     1600-luvun Amsterdamiin sijoittuva Tulip Fever (Tulppaanikuume - 2017) lähtee käyntiin oikein mainiosti, mutta sitä heikentää sama asia kuin Wonderia: liian monet juonikuviot. Tämä elokuva ei tosin ole erittäin mainio kuten Wonder, mutta siitä löytyy myös todella hyviä hetkiä. Näyttelijäkaarti on oivallinen ja tunnelma on usein hyvin luotu. Harmillisesti elokuvaa katsoessa ei oikein saa selvää, kuka oikein on sen päähenkilö, sillä jotkut juonikuviot ovat yhtä isosti esillä. Ajankuva on huikeasti luotu, mutta silti leffa jää hieman liian laimeaksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi. Vaikken pidä tätäkään elokuvaa erityisen laadukkaana, ihmettelen suuresti, mikä siinä voi olla muka niin pielessä, että se on saanut vain 9 prosenttia Rotten Tomatoes -sivulla?
     Finnkinon ja Nordisk Filmin kiistan takia toimintaleffa American Assassin (2017) menetti melkein kokonaan Suomen ensi-iltansa. Ehdin nähdä leffan juuri ennen kuin se vedettiin pois ohjelmistosta, joten jouduin odottamaan kuukauden, kunnes julkaisin arvosteluni. Tämäkään mielestäni-aliarvostettu-elokuva ei ole erityisen ihmeellinen, mutta viihdyin kyllä sen parissa. Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka tylyjä ja raakoja toimintakohtaukset olivat. Jos elokuva olisi ollut varmempi siitä, onko se aikuisille vai teineille tehty, olisi se tasapainoisempi teos ja sitä myötä olisin varmaan antanut sille pisteen enemmän. Kuitenkin jo tällaisenaan suosittelen sitä toimintaelokuvien ystäville.

VUODEN NÄYTTELIJÄT


Tänäkin elokuvavuonna tuli nähtyä useita oivallisia, mainioita ja todella hyviä roolisuorituksia. Jotkut roolisuoritukset ovat kuitenkin toisia parempia ja tässä ovat ne näyttelijät, jotka jäivät mieleeni roolitöidensä ansiosta.


Ei tule varmaan kovin suurena yllätyksenä, että mielestäni näyttelemisen puolella voiton vei selkeästi Bill Skarsgård It-leffan Pennywise-klovnina. En vain voi ylistää Skarsgårdin työtä tarpeeksi, sillä hän on niin fantastinen roolissa! Skarsgård onnistuu tekemään Pennywisesta sekä pelottavan että hauskan, mikä on erittäin vaikeaa. Se, miten hän kääntää alahuulensa hymyillessään ja katsoo samanaikaisesti kahteen eri suuntaan tuovat huikeat lisäykset, joihin kukaan muu ei olisi pystynyt.  En malta odottaa näkeväni elokuvan uudestaan, enkä todellakaan malta odottaa It: Chapter Twon (2019) ilmestymistä ja Pennywisen uusien pelotteluiden kokemista!
     Ehdin jo hehkuttaa Gary Oldmanin täydellistä suoritusta Winston Churchillina Darkest Hourissa. Oldman on tehnyt uransa aikana useita loistavia roolitöitä, mutta minusta tuntuu, että tämä saattaa jopa olla hänen paras suorituksensa. Jos Oldman ei saa Churchillin esittämisestä Parhaan miespääosan Oscar-palkintoa tai edes ehdokkuutta, niin en todellakaan ymmärrä, mitä Oscar-akatemia on miettinyt.
     Ehdin myös nopeasti kehumaan Hugh Jackmanin viimeistä roolisuoritusta Wolverinena Logan-elokuvassa. Jackman esitti hahmoa tätä ennen jopa kahdeksan kertaa, mutta silti hän pystyi jättämään parhaan työnsä viimeiseksi. Jackman tuo äärimmäisen paljon tunnetta ja sielua mukaan rooliin, ja hän yllättää pystymällä jopa koskettavaan suoritukseen. Hän tuo hienosti esille Wolverinen kokeman kärsimyksen ja kaiken sen traagisuuden, mitä hahmon ylipitkään elämään on kuulunut.
     Vuonna 2016 Andrew Garfield yllätti minut tekemällä kaksi aivan huikeaa roolia; ensin Hacksaw Ridgessä (Aseeton sotilas - 2016) ja sitten Silencessa (2016). Ei siis ihme, että hän pääsee tänäkin vuonna listalleni, tällä kertaa Breathessa (2017) näyttelemänsä Robin Cavendishin ansiosta. Garfield on erinomainen polion halvaannuttamana miehenä ja hänkin kykenee tuomaan hahmon kokeman tuskan uskottavasti esille. Vaikka Garfield lähinnä vain makaa tai istuu, hän tekee todella paljon pelkillä silmillään ja kähinällään, jolloin hän vangitsee katsojansa täysin. Jonain päivänä Garfield nappaa sen Oscarin. Ei vielä tänä vuonna, mutta joskus...
     Myös Ryan Gosling pääsi viime vuonna listalleni kahdesta elokuvasta; La La Landista (2016) ja The Nice Guysista (2016). Tänä vuonna hän vakuutti minut hienolla suorituksellaan Blade Runner 2049:n päähenkilö K:na. Gosling kykenee välittämään tunteensa vähin sanoin ja on aivan mahtavaa, kuinka hän kykenee näyttämään niin paljon niin pienillä eleillä ja ilmeillä. On myös upeaa, kun Gosling pääsee välillä kunnolla ääneen, mikä on usein oiva tehokeino hiljaisten hahmojen kanssa. Goslingkin saa ihan varmasti Oscar-pystin vielä joskus.
     Vaikka War for the Planet of the Apes olikin minulle pettymys, en sano, etteikö Andy Serkis olisi jälleen mielettömän hyvä Caesar-apinan roolissa. Minua harmittaakin todella paljon, että useissa gaaloissa Serkisin roolityö unohdetaan varmasti tänäkin vuonna, sillä monet eivät ymmärrä, kuinka paljon Serkis itse oikeasti tuo rooliin. Vaikka ulkoisesti hahmo näyttää digitaaliselta apinalta, on hahmo toteutettu niin vakuuttavasti, ettei tarkkaan katseltuna voi olla täysin varma, mihin Serkisin roolisuoritus loppuu ja mistä tietokone-efektit alkavat. Tässä leffassa Serkisin piirteitä on vielä saatu korostettua enemmän kuin aiemmin. Kukaan ei tee motion capture -näyttelemistä yhtä hienosti kuin Andy Serkis, se on kyllä tullut huomattua.
     Tammikuussa ilmestyvää Wonder-elokuvaakin olen jo ehtinyt kehua pariin otteeseen, mutta nuoren Jacob Tremblayn roolityö Auggiena on vain suoraan sanottuna niin ihana, ettei sitä voi jättää mainitsematta tässäkin kohtaa! Tremblay saa Auggien tuntumaan niin käsittämättömän aidolta. Oldmanin Churchillin tavoin taidokkaat maskeeraukset tarjoavat Tremblaylle mahdollisuuden sulautua hahmoksi täysin, jolloin tuntuu siltä kuin ei edes katsoisi jonkun näyttelemistä. Tremblay oli vain kymmenvuotias elokuvaa kuvatessaan, mutta silti hän saa katsojat liikuttumaan tunteikkaalla esiintymisellään. Tremblay nousee heti niiden nuorten näyttelijöiden listalle, joiden uran etenemistä haluaa seurata erittäin mielellään, sillä heistä tulee varmasti vielä jotain isoa.


Upea Judi Dench pääsee jälleen kerran näyttämään lahjansa, tällä kertaa kuningatar Viktorian roolissa Victoria & Abdul -leffassa (2017). Denchistä löytyy juuri oikeaa arvokkuutta, jonka rooli vaatii, minkä lisäksi hän tuo hahmoon yllättävän paljon huumoria mukaan. Etenkin yhdessä kohtaa hän todella näyttää, mihin pystyy ja tekee kuningattaresta jopa hieman uhkaavan. Dench nähtiin tänä vuonna myös Tulip Feverissä, mutta siinä hän on niin pienessä roolissa, ettei hän pääse kunnolla valloilleen.
     Vielä Batman v Superman: Dawn of Justicessa (2016) Gal Gadot ei täysin vakuuttanut, sillä hänen esittämänsä Diana eli Wonder Woman tuntui hieman väkisin mukaan tungetulta. Kuitenkin hahmon sooloseikkailu Wonder Womanissa Gal Gadot osoittaa olevansa kaikkein paras naissupersankari. Gadot tuo paljon sydäntä rooliinsa ja vaikka hahmo onkin todella naiivi, katsojana silti ymmärtää, miksi hän yrittää nähdä maailman paljon parempana paikkana. Gadot on erittäin mainio sekä draaman että toiminnan puolella, jolloin katsojaa kiinnostaa nähdä lisää hahmon seikkailuja. Gadot esitti hahmoa tänä vuonna myös Justice Leaguessa (2017), ja vaikka hän oli hyvä myös siinä, hänelle ei annettu tarpeeksi tehtävää, jotta hän olisi voinut häikäistä yhtä hyvin kuin omassa elokuvassaan.
     Todella vahvasti mielipiteitä jakaneen mother! -elokuvan (2017) pääroolissa nähtävä Jennifer Lawrence tuo myös upeasti tunteensa esille. Lawrence on kertonut, että leffan teko oli hänelle todella raskasta, minkä myös huomaa, sillä hänen täytyy näytellä pahaa oloa lähes kaiken aikaa. Katsoja kykenee tuntemaan Lawrencen hahmon tuskan todella hyvin, sillä Lawrencen esiintyminen on niin voimakasta.
     Star Wars: The Force Awakensissa (2015) Daisy "Rey" Ridley herätti välittömästi huomioni taidoillaan ja Star Wars: The Last Jedissä Ridley jatkaa erinomaista tasoaan. Vaikka leffasta löytyy pari lyhyttä hetkeä, joissa tuntuu siltä kuin Ridley vain nopeasti sanoisi repliikkinsä, on hänen esiintymisensä muuten niin tunteikasta, etteivät pari heikompaa hetkeä haittaa. Vaikkei Ridley päässyt lähes ollenkaan esille Murder on the Orient Expressissä, olen edelleen sitä mieltä, että hänestä tullaan kuulemaan vielä useasti, enkä malta odottaa näkeväni hänet jälleen kerran Reynä Star Wars: Episode IX:ssä (2019) ja mitä hän tulee tekemään sen jälkeen.
     Viimeisenä erinomaisista näyttelijänsuorituksista mainitsen Emma Watsonin Bellenä näytellyssä Beauty and the Beastissa. Aluksi Watsonin esiintyminen takeltelee hieman, mutta se muuttuu nopeasti luontevaksi ja hän on aivan täydellinen valinta hahmoksi. Watsonista löytyy jotain erikoisen taianomaista, jolloin hän muuttuu ihka aidoksi Disney-prinsessaksi. The Circlessä Watson ei vaikuttanut samalla lailla, mutta mainio hän oli myös siinä.

Valitettavasti onnistuneiden roolisuoritusten lisäksi tänä vuonna on tullut nähtyä myös joitain kehnompia - paikoitellen jopa ihan kamalia suorituksia. Nämä näyttelijät jäivät mieleeni, koska heidän työstään löytyi ihan liikaa parannettavan varaa.


Romanttinen hömppäkomedia Home Again (Rakkaus muuttaa taloon - 2017) ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, eivätkä sen näyttelijät ole kovin kummoisia. Harry-nimistä ohjaajanalkua esittävä Pico Alexander saa kuitenkin kaikki muut vastanäyttelijänsä vaikuttamaan Oscar-tason taiteilijoilta. Alexander on aivan käsittämättömän surkea roolissaan, eikä hän vakuuta ohjaajaksi pyrkivänä nuorukaisena, eikä vanhemman naisen perään vilkuilevana miehenä. Hänestä ei löydy yhtään charmia, mutta silti hän vaikuttaa kuvittelevansa itsensä mahtavana naistenkaatajana. Alexander sössöttää repliikkinsä ilman mitään tunnetta, eikä häneltä löydy ainuttakaan hyvää hetkeä. Toivottavasti hänellä ei ole montaa kontaktia Hollywoodissa, jotka tarjoaisivat hänelle lisää mahdollisuuksia nolata itsensä näin karmeasti.
     Sen lisäksi, että Kenneth Branagh epäonnistui Murder on the Orient Expressin ohjaajana, hän epäonnistui lähes täysin leffan päähenkilönä, etsivä Hercule Poirotina. Vertaan Branaghin Poirotia jälleen Steve Martinin esittämään etsivä Clouseau -hahmoon uusista The Pink Panther -leffoista (2006-2009), sillä Branagh on niin naurettavan typerä hirveiden tekoviiksiensä kanssa. Hänen aksenttinsa on ylikorostettu, eikä hän vakuuta katsojaa koskaan korkeasta "älykkyydestään". Valitettavasti leffalle on jo ilmoitettu jatkoa ja Branaghin on tarkoitus palata rooliinsa...
     En ole täysin varma, mutta voi olla, että Fifty Shades Darker olisi astetta parempi elokuva, jos sen päänäyttelijät Jamie Dornan ja Dakota Johnson osaisivat näytellä. Vaikka he ovat tässä hieman parempia kuin Fifty Shades of Greyssä, ovat he silti todella kehnoja. Kummastakaan ei löydy lähes ollenkaan tunnetta, mitä pahentaa se, ettei heillä ole lainkaan kemiaa keskenään. Asiaa pahentavat myös heidän näyttelemänsä kamalat hahmot Christian Grey ja Anastasia Steele, joista toinen on ihan hirveä kusipää ja toinen säälittävän avuton.
     Kate McKinnon pääsi viime vuonna kolmen kauhean roolisuorituksen kautta vuoden surkeimmaksi näyttelijäksi. Tänä vuonna näin hänet onneksi vain Rough Nightissa. Siinä hän oli hieman maltillisempi kuin viime vuoden leffoissa, muttei hän silti osaa näytellä mitään muuta kuin sekopäätä. Tai no, ei hän sitäkään osaa näytellä. McKinnonin sekoilu on vain ärsyttävää, etenkin kun hän on luonut itselleen ylikorostetun australialaisaksentin. Toivon todella, että yksi ainoa leffa vuoden aikana olisi merkki siitä, että hänen uransa Hollywoodissa on päättymässä ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.
     Nick Robinson ei sinänsä ollut kauhea teiniromantiikka Everything, Everythingin miespääroolissa. Hän oli vain todella puinen ja tönkkö. Robinsonin Olly-hahmo kärsii hieman samasta kuin Pico Alexanderin Harry Home Againissa, eli hahmon olisi tarkoitus olla hurmuri, mutta kehno näytteleminen saa hahmon vaikuttamaan lähinnä karmivalta tirkistelijältä. Robinson ei kykene tuomaan tunnetta mukaan, vaan hän tuntuu oudon elottomalta läpi leffan.
     Tänä vuonna annan surkeimman näyttelijän palkinnon Charlize Theronille, joka näytteli Atomic Blonden lisäksi myös The Fate of the Furiousissa (Fast & Furious 8 - 2017), jossa hän esitti päähenkilön sijaan pääpahista, kyberterroristi Cipheriä. Theron ei ollut hyvä kummassakaan roolissa. Hän ei vaikuta osaavan mitään muuta kuin kylmän ämmän roolin ja sitä hän veti molemmissa elokuvissa. Theron oli molemmissa elokuvissa ärsyttävän ankea ja yllättävän tylsä. Hän ei ylinäyttele lainkaan, mutta sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei hän ihan oikeasti osaa näytellä. Ja ihan sama, vaikka Theron tekikin stunttinsa itse Atomic Blondessa. Ei se tee hänestä hyvää näyttelijää.

VIIMEISET MIETTEET


Sitten vielä hieman asiaa elokuvien teknisestä toteutuksesta. Parhaiten kuvatut elokuvat tältä vuodelta ovat mielestäni Dunkirk ja Blade Runner 2049. Niiden kuvaus on huikean upeaa ja etenkin Blade Runner 2049:n useista kuvista on saatu aikaan taideteoksia. Dunkirkistä löytyy myös parasta leikkausta kolmen tarinan kulkiessa päällekäin mestarillisesti. Huonoimmat kuvaukset taas löytyvät tosiaan hirveältä näyttävästä Song to Songista ja oudosta kamerakikkailusta kärsivästä American Madesta. Tehoste-elokuvia tuli katsottua useita ja vaikka esimerkiksi Thor: Ragnarok ja Spider-Man: Homecoming näyttivät todella hienoilta, Star Wars: The Last Jedi vie efekteillään voiton. Ison budjetin leffoista heikoimmat efektit löytyivät taas Justice Leaguesta. Filmi näyttää usein todella digitaaliselta, etenkin Cyborgin ja pääpahis Steppenwolfin takia. Hienointa animaatiojälkeä löytyy The LEGO Batman Moviesta ja Loving Vincentistä, jotka ovat eri tyyleillä toteutetut. Myös äänipuolella Dunkirk ja Blade Runner 2049 päihittävät muut. Varsinkin Finnkinon Scape-salissa katsottuna molempien elokuvien tekniset puolet nousivat mahtipontisesti esille. Niiden kahden elokuvan äänitehosteet kulkevat täysin käsi kädessä musiikkien kanssa. Yllätys yllätys, molempien musiikkien takaa löytyy säveltäjä Hans Zimmer... Loistokasta äänityöskentelyä kuullaan myös Baby Driverissa, jossa musiikki on todella tärkeässä asemassa. Esimerkiksi eräässä leffan toimintakohtauksessa aseiden äänet on saatu täydellisesti mukaan taustalla kuuluvaan musiikkiin.
     On pakko myös mainita nopeasti vuoden erikoisimmat suomennokset. Yleensä suomennokset eivät ole kovin hyviä, kuten Home Againin suomennos "Rakkaus muuttaa taloon", mutta yllättäen pidin paljon enemmän nimestä "Pimeä kasino" kuin The House, sillä suomennos kertoo leffasta enemmän ja herättää katsojan kiinnostuksen helpommin. Vuoden paras, ellei jopa kaikkien aikojen paras suomennos kuuluu kuitenkin CHIPSille (2017), jonka suomenkielinen nimi on "Paskalakit pyörillä". Parempaa, osuvampaa ja hauskempaa on vaikea kuvitella! Olin myös todella yllättynyt, että sääntö-Suomessa voi mainostaa elokuvaa kirosanan voimin.


Ihan lopuksi haluaisin kiittää kaikkia, jotka ovat lukeneet arvostelujani tänä vuonna. Lukijamäärä on selvästi kasvanut, ottaen huomioon, että klikkauksia on tullut tuplasti viime vuoteen verrattuna. Tämä on aivan mahtavaa ja olen äärimmäisen kiitollinen kaikille lukijoille! Toivon jälleen, että pysytte mukanani myös ensi vuonna ja että silloin myös uudet elokuvafanit löytäisivät tämän sivun. Ensi vuoden elokuva- ja arvostelutarjonnasta tulee huomenna kokonaan oma tekstinsä.

Huomenna onkin sitten vuosi 2018! Omasta mielestäni 2017 meni todella nopeasti, vastahan kirjoitin tällaisen tekstin viime vuoden leffoista... Vuotta 2018 ja sen elokuvia odotellessa toivotan kaikille erittäin mukavaa ja hauskaa uutta vuotta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2017
Lähteet: elokuvien julisteet:
Dunkirk: www.joblo.com
It: www.joblo.com
The LEGO Batman Movie: www.batman-news.com
Logan: www.scified.com
Spider-Man: Homecoming: www.joblo.com
The Killing of a Sacred Deer: www.comingsoon.net
Star Wars: The Last Jedi: www.starwars.com
Darkest Hour: www.joblo.com
Song to Song: www.comingsoon.net
Rendel: www.goldposter.com
Transformers: The Last Knight: www.superherohype.com
Fifty Shades Darker: www.joblo.com
The Emoji Movie: www.impawards.com
A Bad Moms Christmas: www.joblo.com
Wonder: www.traileraddict.com
Loving Vincent: www.lovingvincent.com
Baywatch: www.legionofleia.com
Alien: Covenant: www.scified.com
War for the Planet of the Apes: www.reddit.com
Kingsman: The Golden Circle: www.superherohype.com
Power Rangers: www.traileraddict.com
Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales: www.comingsoon.net
Cars 3: www.impawards.com
Thor: Ragnarok: www.joblo.com
Atomic Blonde: www.movies.universalpictures.com
American Made: www.joblo.com
The Mummy: www.comingsoon.net
The Circle: www.marieclaire.com
Tulip Fever: www.entertainment-today.be
Breathe: www.impawards.com
Blade Runner 2049: www.reddit.com
Victoria & Abdul: www.comingsoon.net
Wonder Woman: www.superherohype.com
mother!: www.joblo.com
Home Again: www.joblo.com
Murder on the Orient Express: www.teaser-trailer.com
Everything, Everything: www.joblo.com
Justice League: www.collider.com
Baby Driver: www.slashfilm.com
CHIPS: www.comingsoon.net

1 kommentti:

  1. Minun suosikkini tältä vuodelta olivat It, Logan, Spider-Man ja Wonder Woman. Aika samoilla linjoilla siis mennään!

    VastaaPoista