Arvostelu: Kuolleet lehdet (2023)

KUOLLEET LEHDET

Ohjaus: Aki Kaurismäki

Pääosissa: Alma Pöysti, Jussi Vatanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Martti Suosalo, Matti Onnismaa, Simon Al-Bazoon, Sakari Kuosmanen, Maria Heiskanen ja Alina Tomnikov

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Kuolleet lehdet on Aki Kaurismäen uusi elokuva. Tehtyään edellisen elokuvansa Toivon tuolla puolen (2017), Kaurismäki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle elokuvahommista. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin ja alkoi työstämään uutta elokuvaa, joka toimisi hänen työläistrilogiansa neljäntenä osana, jatkumona elokuville Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja Kuolleet lehdet sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2023 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon. Elokuva saapui Suomen teattereihin syyskuussa ja nousi nopeasti Kaurismäen uran menestyneimmäksi leffaksi. Itse hyvin harvoin kotimaisia elokuvia katsovana en pahemmin ollut kiinnostunut Kuolleista lehdistä, kun se julkaistiin. Päädyin tosin työni puolesta haastattelemaan ennakkonäytöksessä päätähtiä Alma Pöystiä ja Jussi Vatasta yleisön edessä. Kuitenkin kun aika lailla koko lähipiirini kehui elokuvaa minulle, se alkoi vähitellen kiinnostamaan ja kun Kuolleet lehdet sai parhaan vieraskielisen elokuvan ja parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin vihdoin käydä katsomassa sen.

Kaupassa nollatuntisopimuksella töitä paiskiva Ansa ja hiekkapuhaltajana toimiva Holappa kohtaavat karaokebaarissa ja iskevät silmänsä toisiinsa. Orastava romanssi saa kuitenkin jatkuvaa takapakkia, oli kyse sitten hukatusta puhelinnumerosta tai miehen alkoholismista.

Viime vuosina kovassa nosteessa Tove-elokuvan (2020) myötä ollut Alma Pöysti näyttelee Ansaa, marketissa pienellä palkalla ja nollatuntisopimuksella töitä tekevää naista. Kolmesta ensimmäisestä Napapiirin sankarit -komediasta (2010-2017) tuttu Jussi Vatanen taas näyttelee Holappaa, alkoholisoitunutta miestä, joka työskentelee hiekkapuhaltajana Pasilan veturitalleilla. Kun nämä hiljaiset, enemmän tai vähemmän masentuneet ja rakkautta kaipaavat hahmot kohtaavat karaokebaarissa eräänä iltana, on se rakkautta ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa Kaurismäen kanssa yhteistyötä tekevät Pöysti ja Vatanen hyppäävät taidokkaasti ohjaajan omalaatuisen tyylin keulakuviksi ja tulkitsevat hienosti varsin yksi-ilmeisiä ja vähäeleisiä, mutta silti todella monisävyisiä hahmojaan. Ansa ja Holappa ovat nopeasti tykättäviä ja monin tavoin samaistuttavia tyyppejä, joiden toivoo saavan asiansa kuntoon ja löytävän onnen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Janne Hyytiäinen Holapan kaverina Huotarina ja Nuppu Koivu Ansan kaverina Liisana, Matti Onnismaa Holapan pomona, Martti Suosalo baarinomistajana, Alina Tomnikov hoitajana, sekä Kaurismäen luottonäyttelijä Sakari Kuosmanen pienessä roolissa miehenä matkakodissa. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös oivallisesti osistaan. Etenkin Hyytiäinen on lystikäs omista laulutaidoistaan liikoja luulevana Huotarina.

Onneksi päätin lopulta käydä katsomassa Kuolleet lehdet. Vaikka aluksi koinkin elokuvan lähinnä ihan hyvänä, yön yli pureskelun jälkeen leffan monisävyisyys alkoi hiljalleen aueta ja sen saamat vuolaat kehut muuttuivat ymmärrettävämmiksi. Kyseessä on suorastaan ihastuttava romanttinen komedia, joka jättää katsojalleen lämpimän ja hyvän mielen päätyttyään. Jenkkilän romanttisiin komedioihin tottuneena Kuolleet lehdet on myös ilahduttavan rauhallinen tapaus, eikä rakennu jatkuvan hektisyyden ja kohelluksen varaan. Kun amerikkalaiskomedioissa hahmot ovat karikatyyrejä amerikkalaisista, eli yliampuvia ja räikeitä, suomalaiskomedian karikatyyrit ovat kärjistetyn tönkköjä introvertteja. Pidän myös paljon siitä, että kun Yhdysvaltojen rom-komit kertovat usein varakkaista, Kuolleiden lehtien kärjessä ovat ihan tavalliset mattimeikäläiset, perusduunarit, jotka asuvat ränsistyneissä paikoissa ja elävät kädestä suuhun palkkakuitti kerrallaan.

Olen nähnyt Aki Kaurismäeltä aiemmin vain yhden elokuvan, Le Havren (2011) ja sekin oli pääasiassa ranskaksi puhuttu. Siitä huolimatta, että miehen kotimaiset leffat ovat jääneet välistä, Kaurismäen tyyli on tullut tutuksi kuullun ja luetun kautta. Kuolleet lehdet tuntuukin juuri niin kaurismäkimäiseltä kuin voi odottaa. Leffa on todella riisuttu ja pelkistetty. Ihmiset ovat vähäeleisiä, -sanaisia ja yksi-ilmeisiä. Mitään suuria rakkaudenosoituksia on oikeastaan turha odottaa ja leffa on todella pienimuotoinen. Vaikka ulkokuori onkin näin ylikorostetun ilmeetön, pinnan alta tuntuu löytyvän valtavasti kaikkea. Katsojan kokemat suuret tunteet syntyvätkin siten kuin itsestään ja aidosti, eivätkä jenkkimäisen manipuloimisen tuloksena.

Kaurismäen käsikirjoitus on todella hupaisa, parhaimmillaan hulvaton. Kuiva huumori ei iske kaikkiin, mutta kun itse pikkuhiljaa lämpenin leffan tyylille, hykertelin lopulta ilahtuneena elokuvan vekkulille dialogille. Kaurismäen omien sanojen mukaan teksti syntyi todella nopeasti, mutta kaikki tuntuu silti huolella ja pitkään pohditulta. Hahmojen väliset keskustelut ovat täynnä hauskoja ja ennen kaikkea muistettavia repliikkejä. Sanailu on nokkelaa, muttei koskaan tunnu yliyritteliäältä. Samalla dialogi on myös tarkan puista ja luonnotonta - eihän kukaan tosielämässä puhu näin. Elokuvassa hyödynnetään myös hiljaisuutta erinomaisesti. Hiljaisuus on välillä suorastaan huutavaa, korostaen suomalaisten kanssakäymisten jäykkyyttä, mutta myös luoden tehokasta lisäkomediaa. Huumorin lisäksi Kaurismäki käsittelee tekstissään myös vakavia aiheita, kuten Suomea vaivaavaa alkoholismia ja masennusta. Elokuvan teemat perusduunarien elämien vaikeudesta tuntuvat erityisen ajankohtaisilta nyt, kun Suomen tuore hallitus polkee köyhempien elämäntasoja reippaasti alaspäin säädöksillään. Ahdistavat ajat odottavat itse kutakin suomalaista.

Kuolleissa lehdissä ihastuttaa myös sen hämmentävä yhdistelmä ajankohtaisuutta ja ajattomuutta. Siitä huolimatta, että taustalla näkyvä seinäkalenteri viestii, että elokuva tapahtuisi itse asiassa tulevaisuudessa, syksyllä 2024, se näyttää monin paikoin tapahtuvan vuosikymmeniä sitten. Tapahtumapaikat ovat vanhoja ja kulahtaneita. Puvustuskin on vanhanaikaista. Älykännyköiden sijaan käytössä ovat lankapuhelimet ja Nokian kapulat. Kun leffateatterissa käydään, se tapahtuu Orionissa, eikä Finnkinon huipputeknologisessa IMAXissa. Sitten taas uutisissa ei mistään muusta puhutakaan kuin raportteja Ukrainan sodasta. Näitäkään ei tosin kuulla mistään taulutelevisiosta, vaan vanhasta radiosta. Jatkuva Ukrainan sodan läpikäynti toimii niin kuvauksena siitä, kuinka maailman synkkyydet aiheuttavat murehtimista Suomessa, mutta samalla jatkuvat radiouutisoinnit toimivat jopa omituisena toistuvana vitsinä.

Teknisellä puolella Kaurismäen tyyleihin kuuluu myös filmille kuvaaminen, joka luo leffalle mainion ulkonäön, sekä otosten saaminen yhdellä yrityksellä kerralla purkkiin. Pääasiassa kikka toimii, mutta sekaan mahtuu myös joitain pieniä mokia, takelteluja sanoissa ja pokan pitämisen epäonnistumista, joiden aikana käy mielessä, että kohta olisi voitu kuvata uudestaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja vaikka mukana totta kai onkin Olavi Virran Kuolleet lehdet -kappale, parhaiten leffasta jää mieleen Maustetyttöjen Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin, jonka kaihoisa sanoitus istuu elokuvaan ja sen hahmoihin täydellisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Kuolleet lehdet, 2023, Sputnik, Bufo, Pandora Film, YLE, Suomen elokuvasäätiö, Filmförderungsanstalt, Film- und Medienstiftung NRW, ZDF/Arte

Arvostelu: Rendel (2017)

RENDEL

Ohjaus: Jesse Haaja
Pääosissa: Kris Gummerus, Rami Rusinen, Renne Korppila, Matti Onnismaa, Johnny Vivash, Bianca Bradey, Minna Nevanoja, Alina Tomnikov, Tero Salenius, Sami Huhtala ja Marko Pesonen
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Rendel on Jesse Haajan luoma supersankarihahmo, josta hän piirsi kuvia jo lapsena, haaveillessaan sarjakuvapiirtäjän ammatista. Vuosia myöhemmin hän törmäsi hahmoonsa uudestaan ja päätti hetken mielijohteesta ilmoittaa tekevänsä siitä elokuvan. Seuraavina päivinä tieto Suomen ensimmäisestä kunnon supersankarifilmistä lähti liikkeelle ja ihmiset alkoivat innostuneina kyselemään Haajalta lisätietoa. Ainoa ongelma oli, että Haaja oli unohtanut kertoa kyseessä olevan lyhytleffa. Hän kuitenkin päätti, että tekisi Rendelistä koko illan elokuvan ja tuotanto lähti liikkeelle. Haaja ei ollut aiemmin tehnyt elokuvia, joten Rendelin teko oli raskasta ja sen takia hän kulutti itsensä ihan loppuun. Elokuvan hän kuitenkin sai aikaiseksi ja se on vihdoin saamassa ensi-iltansa Suomessa. Itse en yleisesti pidä suomalaisista leffoista, vaikka on niitä tullut pari hyvääkin nähtyä. Kuitenkin kun kuulin, että Suomessa tehdään supersankarifilmiä, niin tiesin heti, että pakkohan se on nähdä. Trailerin ilmestyessä innostuin teoksesta oikeasti ja aloin odottaa sen näkemistä. Hieman minua kyllä jännitti, sillä vaikka on hienoa, että Suomessa on alettu kokeilemaan erilaisia lajityyppejä, ovat lopputulokset olleet kehnoja, kuten scifileffa Iron Sky (2012) ja kauhuleffa Bodom (2016). Toivoin todella, että Rendel olisi hyvä, sillä olisi niin hienoa, jos se johtaisi jatko-osiin ja sarjakuviin, joilla Suomea voisi ylpeänä mainostaa ulkomailla.

Rikollisjärjestö Vala valmistaa vaarallista NH25-rokotetta ja vie sitä kehitysmaihin. Vain naamiota käyttävä Rendel voi lopettaa Valan pahat suunnitelmat.

Elokuvan päätähti Rendeliä, eli Rämö-nimistä miestä näyttelee Kris Gummerus, joka suoriutuu hyvin roolistaan. Hänen lahjansa pääsevät paremmin esille Rämönä; rakastavana ja huolehtivana isänä, joka menettää työnsä ja miettii, miten voisi elättää perheensä. Naamio päässään Gummeruksen täytyy nimittäin vain näyttää siistiltä, sillä Rendel ei (paria kertojaäänihetkeä lukuunottamatta) sano sanaakaan ja vain silmät kiiluvat tumman maskin takaa. Rendelin hiljaisuus on erinomainen päätös, sillä mystisen naamiokostajan tunnelman rikkoisi, jos hän alkaisi yhtäkkiä höpistä suomeksi. On harmi, että vaikka leffassa selitetään syyt, miksi hän päättää ryhtyä "supersankariksi", ei koskaan selitetä, miten hän on niin paljon parempi kuin huippukoulutetut tappajat.
     Leffan pahiksia ovat Vala-järjestön rikolliset, joihin kuuluu esimerkiksi pääpomo Erola (Matti Onnismaa), tämän hulttiopoika Rotikka (Rami Rusinen), isokokoinen Lahtaaja (Renne Korppila), sekä yksittäiset tehotappajat kuten Radek (Johnny Vivash) ja Stacy (Bianca Bradey). Erolan ja Rotikan välille on luotu kiinnostava isä-poika-suhde, kun arvokas Erola ei voi sietää hölmön poikansa puuhia. Onnismaasta löytyykin sopivaa arvokkuutta, kun taas Rusisesta on tehty risupartansa kanssa todella suomalainen mies. Korppila on kokonsa puolesta oiva valinta Lahtaajaksi. Ulkomaalaiset Vivash ja Bradey ovat mukana, jotta leffaa voi markkinoida paremmin ulkomailla. Bradey esittää todella hyvin kovan mimmin roolia, joka ei tunnu väkisin väännetyltä, vaan luontevalta. Harmi vain, että tappajahahmot ovat äärimmäisen alihyödynnetyt, vaikka jokaisen esittelyyn käytetäänkin paljon aikaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rämön vaimo Anette (Minttu Tamski) ja hänen tyttärensä Enni (Roosamaria Mäkinen), naistoimittaja (Minna Nevanoja), Valassa toimiva Kurikka (Tero Salenius), sekä hölmöt rosvohahmot (Sami Huhtala ja Marko Pesonen), jotka ovat yksi elokuvan parhaista asioista, joten on harmi, että hekin ovat pahasti alikäytetyt.

Rendelin luoja, ohjaaja Jesse Haaja on kuvaillut hahmoa omaksi versiokseen DC Comicsin Batmanista ja sen kyllä huomaa. Heti leffan alkupäässä nähdään taistelukohtaus, jossa Rendel hyökkää varjoista hölmistyneiden rikollisten kimppuun, mistä tulee helposti mieleen Batman Begins (2005). Sen lisäksi alkupuoliskon kohdat, joissa rikolliset miettivät, mikä naamioheppu pilaa heidän bisneksiään, ovat hyvin tuttuja Batman-tarinoissa. Rendel itsessään jo näyttää pienesti Lepakkomieheltä, minkä lisäksi viittauksia ja lainauksia on otettu paljon muistakin supersankarileffoista. Aihe on siis selvästi ollut lähellä Haajan sydäntä lapsesta asti. Harmi, että Rendel on loppujen lopulta vain pienen fanipojan filmi, eikä oikein mitään sen enempää. Leffan synkkyys ja raakuus, sen veriset kohdat, seksi ja huorat, kiroilu sekä tappaminen ovat varmasti tulleet mukaan myöhemmällä iällä, mutta muuten elokuva voisi olla ala-asteikäisen kirjoittama.

Elokuvan yksi isoimmista ongelmista on sen käsikirjoitus. Filmi on niin yksinkertainen, ettei siitä löydy mitään syvällistä. Kostoa janoava naamiomies käy pahan rikollisjärjestön kimppuun ja siinä se. Lapsellisuutta vielä korostaa se, että monet kohtaukset on ihan varmasti suunniteltu tyylillä: "Hei se Rendel voisi tehdä tällä lailla siististi!" "Joo ja sitten se voisi tehdä tuolla lailla coolisti!" "Joo vähänkö mageeta!" Tarina kulkee eteenpäin erilaisten tappelukohtausten myötä, vaikka välillä käydäänkin takaumissa selittämässä Rendelin motiiveja. Pientä lisäsisältöä on yritetty luoda toimittajahahmolla, joka yrittää selvittää Valan ja Rendelin puuhia, mutta se jää niin mitäänsanomattomaksi juonikuvioksi, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa. Pahisten pahuutta on myös päätetty korostaa sillä, että he vain tappavat kaikki, jotka ärsyttävät. Ymmärrän, että jos joku kätyri on tehnyt tyhmästi, niin hänet ammutaan esimerkkinä muille, mutta pitikö se yksi harmiton karaokelaulaja ihan oikeasti tappaa? Jo pelkästään se, miten leffassa tapetaan niin, ettei se tunnu kenestäkään miltään (ei näköjään edes Rendelistä), vei yhden pisteen.

Elokuva valitettavasti myös näyttää siltä kuin vartissa käsikirjoituksen kirjoittaneet kaverukset olisivat saaneet kameran käteen ja lähteneet heti kuvaamaan kaikkea siistiä. Leffassa on niin vahva kouluprojektin tunne, että on äärimmäisen outoa, kun välillä mukaan ilmestyy kuvia, jotka ovat kuin suurista Hollywood-tuotannoista repäistyjä. No mutta, kuten sanoin, Haaja on supersankarifilmit kyllä katsonut. Mukana on tietysti magee kuva, jossa Rendel kävelee tyylikkäästi poispäin hidastetusta räjähdyksestä. Yhdistettynä Suomihenkeen kaikki tällainen tekee leffasta vain tahattoman koomisen. Muuten hauskoja vitsejä ei oikeastaan ole, jos ei lasketa urpon kuuloisia repliikkejä. Tietyt asiat eivät vain kuulosta niin toimivalta suomeksi kuin englanniksi, joten ihan kaikkea ei tarvitse Hollywoodista kopioida. Harmillisesti tunnelmakaan ei ole onnistunutta kuin muutamassa hassussa kohtauksessa, jolloin leffa tuntuu lattealta. Latteus on sinänsä outoa, sillä elokuva on läpikotaisin niin ylidramaattinen, että teoksen tahaton koomisuus vain kasvaa.

Kun elokuvan tarina on surullisen yksinkertainen, sen tunnelma heikko ja useat repliikit surkeita, niin toivoin, että edes toimintakohtaukset pelastaisivat kokonaisuutta. Valitettavasti ei. Taisteluissa on mukana joitain hyviä juttuja ja niistä huomaa, ettei kyseessä ole aito Hollywood-tuotanto, sillä naisiakin hakataan, mutta toimintakohtaukset ratkeavat niin helposti, eikä kenestäkään ole Rendelille mitään vastusta, jolloin niissä ei ole yhtään jännitystä mukana. Loppupäässä kun pitää tapella isoa Lahtaajakorstoa vastaan, niin ei jaksa enää edes kiinnostaa, miten käy. Ja kun lopussa ei edes tule kohtausta, jossa pahikset tajuavat, kuka Rendel on, ei millään koko elokuvassa tunnu olevan mitään merkitystä. Ja kun millään ei ole katsojalle merkitystä, ei kovin hyvästä filmistä ole kyse. Lopputuloksena on todella kamala ja typerä tekele, josta löytyy useat supersankarileffojen kliseet, muttei osaamista hyödyntää niitä, minkä lisäksi filmistä puuttuu kokonaan tietyt tärkeät kohtaukset, joiden ansiosta monet supersankaripätkät ovat niin hyviä. Koska leffa on kokonaisuutena niin amatöörimäinen, on kummallista, että se edes pääsee teatterilevitykseen, eikä sitä vain pistetty Youtubeen tai korkeintaan DVD:nä suoraan kaupan alennuslaatikkoon.

Leffasta kyllä huokuu Jesse Haajan intohimo koko hommaa kohtaan, eli asia ei siis ole niin, etteikö elokuvaa olisi tehty tunteella. Käsikirjoitus vain on surkea, minkä lisäksi monet asiat teknisessä toteutuksessa ovat kehnoja. Kuvauksesta ei tosin ole pahaa sanottavaa ja suurimmaksi osaksi kuvat näyttävät hienoilta. Leikkauskin on pääasiassa sujuvaa, etenkin kun siirrytään ajassa taaksepäin. Valaisussa ja värimäärittelyssä on yritetty korostaa Hollywood-leffojen tavoin oranssia ja sinistä, mutta se on tehty niin tökerösti, että lähinnä hävettää. Visuaaliset efektit ovat toimivia ja huomaamattomia, mutta äänitehosteet menevät pahasti yli. Taistelukohtauksissa on ihan sama, lyökö joku toista tyyppiä naamaan, potkaiseeko tätä vatsaan, vai hakkaako tätä puukalikalla, osumasta kuultava ääniefekti on aina joko luiden murtuminen tai ääni joka kuulostaa siltä kuin jotakuta survottaisiin kirveellä. Tuomas Kantelisen säveltämät musiikit korostavat ylidramaattisuutta ja useissa kohdissa musiikit ovat yliampuvia nähtäviin kohtauksiin verrattuna. Noh, lavastus ja maskeeraus ovat sentään onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi onhan se pakko myöntää, että Rendelin asu on todella tyylikäs ja "cool".

Yhteenveto: Rendel on valitettavasti surkea elokuva. Sen hyviä puolia ovat pahisten isä-poika-suhde, hölmö rosvokaksikko ja se, ettei Rendel puhu naamio päässään. Kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat myös tyylikkäästi toteutetut ja näytteleminen on ihan toimivaa, mutta siihen ne hyvät jutut sitten jäävät. Jos käsikirjoituksesta ottaisi kiroilun ja seksin pois, voisi se olla ala-asteikäisen kirjoittama, niin kehno se on. Tarina on jo itsessään yksinkertainen, mutta asiaa ei helpota, ettei mukaan ole laitettu lähes yhtään täytettä. Edes toimintakohtaukset eivät auta pelastamaan kokonaisuutta, sillä kun mikään ei tunnu kunnon vastukselta Rendelille, ei yhdessäkään taistelussa ole jännitettä. Eikä katsojaa jaksa enää lopussa kiinnostaa, varsinkin kun kliseisen tarinan loppuratkaisun arvaa heti alussa. Oikeat vitsit eivät naurata, mutta leffa on ylidramaattisuudessaan niin koominen, että sitä on vaikea ottaa tosissaan, vaikka siinä kuinka synkistellään. Ääniefektit ja värimaailma ovat huonosti toteutetut. Jesse Haaja ja kumppanit selvästi rakastavat supersankarielokuvia, mutta eivät ole itse saaneet aikaiseksi muuta kuin kalliilta kouluprojektilta näyttävän juosten kustun tekeleen, josta on unohdettu tärkeimmät jutut genrestä. En siis vain voi suositella tämän näkemistä. Joku voisi sanoa, että näitä pitää tukea, jotta joskus nämä tehtäisiin Suomessa hyvin, mutta se ei näytä tapahtuvan. Jotkut luultavasti tykkäävät tästä ihan vain siksi, ettei se ole Hollywood-leffa, mutta mitä muuta siinä sitten kopioidaan alusta loppuun? Mukana on tietysti jopa lopputekstien aikana nähtävä lyhyt kohtaus, joka pohjustaa mahdollista jatko-osaa. Sen lisäksi leffassa viitataan mahdolliseen laajempaan elokuvauniversumiin, sillä erään sanomalehden isossa otsikossa puhutaan natseista kuun takana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Rendel, 2017, Black Lion Pictures, Frozen Flame Pictures, Bad Beaver Productions, Haaja & Arwo Design