Arvostelu: Hitman's Wife's Bodyguard (2021)

HITMAN'S WIFE'S BODYGUARD

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Ryan Reynolds, Salma Hayek, Samuel L. Jackson, Antonio Banderas, Frank Grillo, Tom Hopper, Kristofer Kamiyasu, Caroline Goodall, Alice McMillan, Rebecca Front ja Morgan Freeman

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin tähdittämä toimintakomedia The Hitman's Bodyguard (2017) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Hitman's Wife's Bodyguard saapuu Suomenkin elokuvateattereihin ja itse odotin sitä ihan positiivisin mielin. The Hitman's Bodyguard oli heikkouksineenkin viihdyttävä raina, joten ajattelin katsovani sujuvasti jatkoa - etenkin kun se on näin hilpeästi nimetty. Kävinkin katsomassa Hitman's Wife's Bodyguardin sen lehdistönäytöksessä noin puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Henkivartijan virasta erotettu Michael Bryce yrittää pitää sapattivapaata lievittääkseen stressitasojaan, mutta päätyy pian uuteen tehtävään, kun palkkamurhaaja Darius Kincaidin vaimo Sonia tarvitsee Brycen apua pelastaakseen miehensä mafialta.

Ryan Reynolds ja Samuel L. Jackson palaavat rooleihinsa henkivartija Michael Bryceksi ja palkkamurhaaja Darius Kincaidiksi, minkä lisäksi Salma Hayek nostetaan viime leffaa huomattavasti isompaan rooliin Dariuksen vaimonsa Soniana. The Hitman's Bodyguard ei ollut kovin ihmeellinen tekele, mutta Reynoldsin ja Jacksonin iskevä kemia piti sen viihdearvoa yllä alusta loppuun. Heidän näkeminen yhdessä oli isoin syy, miksi halusin nähdä leffalle jatkoa, mutta nyt kun olen nähnyt Hitman's Wife's Bodyguardin, voin vain todeta, että jatko-osa olisi pitänyt jättää tekemättä. Vaikka Reynoldsin ja Jacksonin hahmojen välinen sananvaihto ja kettuilu tarjoaa muutamat hilpeät heitot, viime filmin yhteys on kadonnut lähes täysin. Outoa on, että sen lisäksi, etteivät hahmot toimi kummoisesti yhdessä, eivät he toimi lähes lainkaan omillaan. Jacksonin voimakas asenne jaksaa vielä hymyilyttää, mutta Reynolds tekee kenties yhden kehnoimmista roolisuorituksistaan. Yleensä hauskan Reynoldsin silmistä puuttuu täysin halu tehdä tätä leffaa ja hän kulkeekin läpi filmin aika tylsällä vaihteella. Harmillisesti isompaan osaan nostettu Hayek ei myöskään vakuuta, sillä hänen tehtäväksi jää lähinnä olla paljastavissa asuissa ja huutaa ärsyttävästi liki kaikki repliikkinsä.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Antonio Banderas Aristotle-pahiksena, jolla on omat katalat hällä-väliä-suunnitelmansa, Frank Grillo Interpol-agentti O'Neillina, Caroline Goodall tämän pomona, Alice McMillan O'Neillin assistenttina, sekä Morgan Freeman henkivartijoista parhaana. Banderas häijyilee passelisti roiston roolissa, mutta hänen hahmonsa on tylsä ja motiivit olemattomat. Grillo sopii agentiksi ja Goodallissa on arvokkuutta Interpolin johtohahmoksi, mutta McMillan jää nopeasti unohduksiin. Freeman on toki aina mainio, vaikka toimintakohtauksissa on naurettavan selvää, ettei yli 80-vuotias Freeman tee omia stunttejaan.

Jos Hitman's Wife's Bodyguardia pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se "äänekäs". Jatkuvasti huutava Salma Hayek on vain yksi osa sitä loputtomalta tuntuvaa meteliä, mitä leffa pitää sisällään. Hiljaista hetkeä ei elokuvasta löydy, sillä silloinkin kun hahmot eivät ammuskele toisiaan kauheassa pauhussa, he vain riitelevät kovaan ääneen siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ja jossain kohtaa aloin kokea sen väsyttäväksi ja olisin halunnut pistää elokuvan pauselle. Harmillisesti olin elokuvateatterissa, eikä sellainen ollut mahdollista. Jos katsoisin filmiä ensi kertaa vuokralta tai suoratoistopalvelusta, tuskin olisin saanut sitä katsottua yhdeltä istumalta kokonaan, vaikka kestoa on vain hieman yli puolitoista tuntia. Ruudulla tapahtuu koko ajan jonkinlaista mekastusta, mutta hyvin nopeasti hoksasin, ettei millään ollut väliä. Pääkolmikko palkkamurhaaja, hänen vaimonsa ja hänen henkivartijansa käyvät hermoille ja jossain kohtaa jopa toivoin pahisten onnistuvan pistämään heidät hengiltä, sillä sentään Banderas ei alkanut ärsyttämään.

Kyseessä on toimintakomedia, joka aika lailla epäonnistuu molemmissa lajityypeissään. Sen toiminta on innotonta ja verisyyttä lukuunottamatta mitäänsanomatonta koheltamista. Asiaa ei auta taistelukohtausten hektinen toteutus, mikä saa monet siisteiksi tarkoitetut hetket näyttämään amatöörimäisiltä. Taistelut jaksavat viihdyttää todella harvoin ja silloinkin lähinnä kökköytensä vuoksi. Vielä toimintaa kehnompaa on elokuvan komediaosasto. Huumori on yllättävänkin väsynyttä, mitä ei auta esimerkiksi Reynoldsin tylsistynyt tapa tarjota repliikkinsä. Kenties hänkin oli pettynyt kirjoitettuun materiaaliin. Muutamat aidosti hauskat jutut ovat päässeet livahtamaan mukaan ja pari kertaa hörähdin kunnolla, mutta valtaosa vitseistä lentää kirkkaasti maalitaulun ohi. 

Ensimmäisen elokuvan tavoin Hitman's Wife's Bodyguardin ohjauksesta vastaa Patrick Hughes, joka on kadottanut paljon edellisen osan veikeydestä. Hughes ei saa pidettyä pakettia kasassa, mitä ei auta yhtään Tom O'Connorin, Brandon Murphyn ja Phillip Murphyn hätiköiden rustattu käsikirjoitus. Kolmikon teksti on läpikotaisin töksähtelevää ja vain parissa kohtaa heidän aivoriihensä osuu lähelle napakymppiä. Filmin tekninenkään toteutus ei vakuuta. Kuvaus on hätäistä ja heiluvaa, erityisesti toimintakohtauksissa, mitä ei auta silppuavan äkkipikainen leikkaustyyli. Leikkauksessa on yritetty pitämään yllä ylienergistä adrenaliiniryöppyä, mikä alkaa vähitellen käydä katsojan voimille. Sentään lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja yksi leffan paremmista vitseistä on, kuinka Bryce on ainoana jatkuvasti veren peitossa. Äänimaailma on tosiaan vielä pahempaa sekamelskaa kuin leikkaus. Atli Örvanssonin säveltämät musiikit jäävät täysin lukuisten artistien kappaleiden jalkoihin, jotka jumputtavat läpi leffan.

Yhteenveto: Hitman's Wife's Bodyguard on harmillisen heikko toimintakomedia, jonka toiminta on sekavaa koheltamista ja komedia todella laiskaa läpänheittoa. Sentään pari hauskaa vitsiä on eksynyt mukaan, mutta muuten huumoriosasto saa pyörittelemään silmiä. Lähinnä filmi onnistuu huvittamaan kökköydellään. Erikoistehosteet ovat jo nyt aikansa eläneet ja Morgan Freemanin stuntmies on naurettavan selkeä. Ryan Reynoldsin ja Samuel L. Jacksonin väliltä ei valitettavasti enää löydy samaa kemiaa ensimmäisestä elokuvasta. Jacksonin tympeä asenne ilahduttaa, mutta Reynolds vaikuttaisi vain haluavan pois koko tuotannosta. Salma Hayekin hommaksi jää lähinnä huutaa koko ajan yhä vain ärsyttävämmin. Huutaminen on vain yksi osa jatkuvaa meteliä, mikä tekee Hitman's Wife's Bodyguardin katselusta turhauttavaa ja uuvuttavaa. Jos olisin katsonut sitä kotona suoratoistosta, olisin luultavasti katsonut sen parissa osassa. Toivon, että tämä jää näiden palkkatappajan, vaimon ja henkivartijan viimeiseksi seikkailuksi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hitman's Wife's Bodyguard, 2021, Millennium Media, Summit Entertainment, Campbell Gropman Films, Above the Line Set Assistance & Security

Arvostelu: Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990)

CHILD'S PLAY 2 - MURHAAVA NUKKE

CHILD'S PLAY 2

Ohjaus: John Lafia

Pääosissa: Alex Vincent, Brad Dourif, Christine Elise, Jenny Agutter, Gerrit Graham, Peter Haskell, Beth Grant ja Greg Germann

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ongelmia kuitenkin muodostui, kun australialaisfirma Qintex oli ostamassa ensimmäisen elokuvan tehneen United Artistsin, eikä firmaa kiinnostanut kauhuleffojen teko. Yhtiö alkoikin kauppaamaan jatko-osaa, josta kiinnostuivat studiot Paramountista Foxiin ja Warner Brosiin, kunnes Universal Pictures nappasi elokuvasarjan oikeudet. Kuvaukset käynnistyivät ja Child's Play 2 - murhaava nukke sai ensi-iltansa marraskuussa 1990. Tämäkin leffa oli taloudellinen hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Child's Play 2 - murhaavaa nukkea, vaan ainoastaan alkuperäisen elokuvan, sekä sen uudelleenfilmatisoinnin Child's Play (2019). Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa Chucky-nimisen televisiosarjan muodossa, päätin vihdoin katsoa leffat läpi ja arvostella ne valmistautumisena sarjaan. Noin viikko ensimmäisen Child's Playn jälkeen katsoin Child's Play 2 - murhaavan nuken.

Kun kukaan ei usko Karenia ja hänen poikaansa Andya murhaavasta Chucky-nukesta, Karen joutuu mielisairaalaan ja Andy otetaan huostaan sijaisperheelle. Samaan aikaan Good Guy -nukkeja valmistava yhtiö korjaa tuhoutuneen Chucky-nuken, todistaakseen perheen syytökset vääriksi, mutta nukke herääkin takaisin henkiin ja lähtee Andyn perään.

Karen-äitiä edellisessä osassa näytellyt Catherine Hicks ei tee paluuta jatko-osassa, mutta Alex Vincent nähdään toistamiseen pienenä Andy-poikana, joka on pahasti traumatisoitunut ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Asiaa ei yhtään auta se, ettei kukaan usko hänen kertomustaan ja että hänen äitinsä on viety pois. Parin vuoden varttumisen myötä Vincent tekee lahjakkaampaa työtä kuin viimeksi, pitäen silti vahvan sympaattisuutensa läsnä läpi leffan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Andyn uusi sijaisperhe Simpsonit, johon kuuluvat pariskunta Marge ja Homer... ei kun siis Joanne ja Phil (Jenny Agutter ja Gerrit Graham), sekä heidän kapinoiva adoptiotyttärensä Kyle (Christine Elise). Joanne ja Phil ovat niitä tavanomaisen tylsiä tyyppejä, jotka eivät tietenkään usko Andyn puheita murhaavasta nukesta, aiheuttaen tietty lisää ongelmia. Kyle taas vaikuttaisi aluksi olevan liiankin tyypillinen angstaajateini, kunnes Andyn kautta hahmo alkaa pehmentyä ja näiden kahden adoptiolapsen välille muodostuva lähes sisaruksellinen side on lopulta filmin kantava voima.

     Mutta tietysti varmaan ihan jokainen ryhtyy katsomaan elokuvaa juurikin sen murhaavan nuken, Chuckyn (äänenä jälleen Brad Dourif) takia. Hahmo on jälleen kaikin tavoin upeasti toteutettu. Sen lisäksi, ettei voi muuta kuin ihailla efektitiimin vaikuttavaa työtä animatroniikkanuken kanssa, hahmo on kirjoitettu todella voimakkaaksi persoonaksi, jonka Dourif lopulta todella herättää henkiin äänensä voimalla. Jossain kohtaa sitä jälleen unohtaa katsovansa erikoistehostetta, sillä niin aidon elävältä Chucky on saatu näyttämään.

Kenties vielä Chuckyn hienoa toteutusta enemmän äimistelin sitä, kuinka hyvä elokuva Child's Play 2 - murhaava nukke onkaan. Lähes jokainen kauhuelokuvasarja sukeltaa tasoltaan välittömästi vahvan, klassikoksi muodostuneen avauselokuvan jälkeen, mutta Child's Play 2 - murhaava nukke on hämmentävän laadukas jatko-osa - jopa parempi kuin sen tarvitsisi olla. Ihan ei alkuperäisen elokuvan tasoa saavuteta, mutta leffa kyllä pyyhkii lattioita monilla muilla kauhujatko-osilla, kuten Halloween II - tappajan paluulla (Halloween II - 1981), Perjantai 13. päivä, osa 2:lla (Friday the 13th Part 2 - 1981) ja Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kostolla (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985). Vaikka tapa palauttaa Chucky takaisin henkiin onkin hieman hätäisesti tehty, heti sen jälkeen filmi lähtee mainiosti käyntiin. Tarina pitää hyvin otteessaan ja vajaan puolentoista tunnin kestossa ei aika ehdi käydä pitkäksi.

Tunnelma on tässäkin filmissä hyvin rakennettu ja jännite pysyy kaiken aikaa yllä. Jälleen iso osa jännityksestä muodostuu siitä, kun odottaa, milloin nukke vihdoin paljastaa olevansa elossa. Paikoitellen jännitettä nostetaan korkeammaksi ja mukana on muutama erittäin tiivistunnelmainen kohtaus - etenkin elokuvan loppuhuipennus, missä huomaa, kuinka paljon välittää Andysta ja Kylesta. Monien kauhuleffojen ongelmaksi koituu, että haluaa nähdä murhaajan voittavan, mutta tässä todella pelkää hahmojen puolesta. Kauhun lisäksi elokuvasta löytyy myös huumoria, tosin kieroa ja synkkää kuten Chucky itse. Kieroja juttuja on kaikin puolin luvassa läpi leffan ja paikoitellen elokuva jopa yllättää sillä, kuinka pitkälle se uskaltaa mennä. 

Tom Hollandin sijaan ohjaajana toimii tällä kertaa John Lafia, joka tekee oikein mainiota työtä kauhua ja kieroa huumoria yhdistelevän tunnelman kanssa. Käsikirjoittajana jatkava Don Mancini hyödyntää viimeksi nähtyjä juttuja, mutta tuo mukaan jonkinlaista twistiä, jotta homma pysyy yhä mukaansatempaavana. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siinä hyödynnetään valoja ja varjoja tyylikkäästi. Lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja pitäähän sitä vielä kerran hehkuttaa Chuckyn tehnyttä efektitiimiä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Child's Play 2 - murhaava nukke on jopa yllättävän mainio jatko-osa kauhuklassikolle. Suurimman osan kauhuklassikoiden jatko-osista sukeltaessa laadun puolesta, Chucky-nuken uudet seikkailut pitävät menoa korkeammalla kuin edes tarvitsisi. Jännite on tässäkin filmissä hyvin rakennettu ja on jälleen erityisen tiivistunnelmaista odotella, milloin Chucky päättää osoittaa olevansa elossa ja hyökkää. Loppuhuipennus vasta onkin karmiva. Tehostetiimi vain parantaa työtään Chucky-nuken parissa ja vähän väliä katsojana saattaa unohtaa, että kyseessä on kulisseista liikuteltu nukke, eikä oikeasti elävä ja häijy olento. Pieni Alex Vincent on toistamiseen mainio Andy-pojan roolissa ja Christine Elise on oiva valinta Kyleksi, jonka kanssa Andylle muodostuu aidosti sympaattinen sisarusmainen suhde, joka toimii filmin kantavana voimana. Kaiken kaikkiaan Child's Play 2 - murhaava nukke toimii todella hyvänä jatkona ja nyt jännitänkin lähinnä sitä, pysyykö taso samana enää seuraavissa jatko-osissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play 2, 1990, Universal Pictures

Arvostelu: Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991)

MYRSKYN RATSASTAJAT

POINT BREAK

Ohjaus: Kathryn Bigelow
Pääosissa: Keanu Reeves, Patrick Swayze, Gary Busey, Lori Petty, John C. McGinley, James LeGros, John Philbin, Bojesse Christopher ja Chris Pedersen
Genre: rikos, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Point Break, eli suomalaisittain Myrskyn ratsastajat on Keanu Reevesin ja Patrick Swayzen tähdittämä rikostoimintaelokuva. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 1980-luvulla, kun W. Peter Iliff kirjoitti sen käsikirjoituksen. Ridley Scott valittiin silloin ohjaajaksi ja päärooliin kaavailtiin mm. Johnny Deppiä, Val Kilmeriä ja Charlie Sheeniä. Projekti ei kuitenkaan toteutunut sellaisenaan. Vuonna 1990 Kathryn Bigelow otti leffan haltuunsa ja työsti käsikirjoituksen uusiksi miehensä James Cameronin kanssa, jolloin elokuva kulki nimellä "Johnny Utah". Kun Reeves ja Swayze valittiin rooleihinsa, filmin nimeksi vaihdettiin "Riders of the Storm", viitaten The Doorsin samannimiseen kappaleeseen. Hauskasti elokuvan suomenkielinen nimi Myrskyn ratsastajat on suomennos juurikin tästä nimivaihtoehdosta. Kesken kuvausten nimi päätettiin kuitenkin muuttaa lopulliseen muotoonsa Point Breakiksi. Elokuva saikin lopulta maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Se sai pääasiassa positiivisia arvioita ja oli hitti lippuluukuilla. Vuosien varrella elokuva on noussut kulttiasemaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Myrskyn ratsastajia, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään. Elokuva alkoi kiinnostamaan minua tosissaan vuonna 2015, kun siitä tehtiin uudelleenfilmatisointi Point Break, mutta en katsonut silti kumpaakaan. Kun huomasin elokuvan nyt täyttävän 30 vuotta, päätin sen kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Myrskyn ratsastajat.

FBI-alokas Johnny Utah pääsee heti tositoimiin, kun ex-presidenteiksi naamioituneet roistot ryöstävät pankkeja. Johnny ja hänen parinsa Angelo epäilevät roistoja surffaajiksi ja Johnny päättää soluttautua paikallisten surffaajien joukkoon, löytääkseen rikolliset.

Ennen kuin Keanu Reevesistä tuli The Matrixin (1999) Neo ja koiria rakastava tappaja John Wick, hän oli Johnny Utah, F-B-I-agentti! Johnny on vasta alokas, mutta valmis näyttämään taitonsa muille agenteille ja hyppääkin vauhdikkaasti toimintaan. Reeves sopii erittäin hyvin rooliin ja vaikka häneltä löytyy heikot hetkensä draamakohtauksissa, hoitaa hän homman kotiin oivallisesti läpi leffan. Hän tekee Johnnysta pidettävän alusta alkaen ja katsoja haluaakin nähdä, että hän pääsee osoittamaan kykynsä sankarina. Johnnyn agenttiparia, Angelo Pappasia esittää Gary Busey, joka nostaa usein hymyn katsojan huulille tietyllä outoudellaan.
     Soluttautuessaan surffauspiireihin Johnny tapaa mm. hieman tympeän Tylerin (Lori Petty), jonka torjuva käytös vain innostaa nuorta Johnnya lisää, sekä alueen surffauskuningas Bodhin (Patrick Swayze). Tylerin ja Johnnyn välille rakennetaan tiettyä romanssia, Tylerin ollessa elokuvan ainoa kunnon naishahmo. Petty on mainio, näyttäessään turhan innokkaalle Johnnylle paikkansa maailmassa. Swayze taas on täydellinen adrenaliiniryöppyä rakastavaksi Bodhiksi - niinkin täydellinen, että Swayze itse vaatimalla vaati päästä surffaamaan ja laskuvarjohyppäämään stuntnäyttelijän sijaan. Johnnyn ja Bodhin välille muodostuva toveruus on onnistunut, kun hahmot ovat hyvin erilaiset, mutta silti heissä on jotain samaa.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös John C. McGinley FBI-pomo Harpina, sekä Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedis mulkvistisurffaajana.

Myrskyn ratsastajat sisältää monenlaisia pöhköyksiä jo juonestaan eri kohtauksiin, mutta elokuvassa on jotain niin mukaansatempaavaa ja suorastaan coolia, että se on sähäkkä filmi vielä 30 vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeenkin. Kovin paljoa katsojalta ei vaadita siihen, että hoksaa ex-presidenteiksi naamioituneiden roistojen todelliset henkilöllisyydet kauan ennen kuin ne paljastetaan itse elokuvassa. Tähän leffa löytää kuitenkin tapansa kiertää asiaa ja saada ratkaisu toimimaan. Osaamattomissa käsissä moni asia elokuvasta lässähtäisi kasaan, mutta Kathryn Bigelow osoittaa kykynsä ohjaajana. Tunnelma on loistokkaasti luotu. Leffa nappaa heti mukaansa ja se muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi, kun katsoja haluaa tietää, miten soluttautumisoperaatio viedään huipennukseensa. Pientä jännitettä löytyy ja toimintakohtaukset ovat iskeviä. Ex-presidenttien pankkiryöstökohtauksia näkisi mielellään lisääkin.

Romanttinen puoli Johnnyn ja Tylerin välillä on hieman väkisin mukaan tungettua ja lähinnä katsojana takertuukin Johnnyn ja Bodhin välille muodostuvaan "säpinään". Ihan yhtä vahvoja homoviboja heidän kohtauksensa eivät tarjoa kuin viisi vuotta aiemmin ilmestynyt Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986), mutta silti hahmojen katseet ja vuorosanat toisilleen ovat herättäneet vuosien aikana paljon keskustelua siitä, että Johnny ja Bodhi eivät ole vain kavereita. Tämä kaksikko ja heitä näyttelevät Reeves ja Swayze ovatkin elokuvan vahva kantava voima, mikä saa antamaan tietyt hölmöydet anteeksi. Katsoja jännittääkin, miten käy, jos Johnnyn ammatti selviää? Kaikki tämä rakentaa kohti vaikuttavaa loppuhuipennusta, jota katsoessa katsoja huomaa helposti siirtyneensä sohvan reunalle, hiki ohimolla jännityksen vuoksi.

Naisohjaajaksi Kathryn Bigelow tuo elokuvaan paljon äijämachoilua ja vehkeiden mittailua, mitä toimintaelokuvissa on totuttukin näkemään. Bigelow kuitenkin panostaa Johnnyyn ja Bodhiin, tehden heidän suhteestaan yllättävänkin syvällisen. Vaikka käsikirjoittajaksi alkuteksteissä on merkitty W. Peter Iliff, on Bigelow sanonut kirjoittaneensa tekstiä paljon uudestaan miehensä James Cameronin kanssa ennen kuvausten alkua. Teksti sisältää monia ikonisiksi muodostuneita repliikkejä, minkä lisäksi se käsittelee hupsua ideaansa lahjakkaasti. Tekninenkin toteutus on onnistunutta. Myrskyn ratsastajat on oivallisesti kuvattu ja etenkin laskuvarjohyppykohtaukset sisältävät näyttävää kameratyöskentelyä. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet tyylikkäitä ja äänimaailmakin iskevästi rakennettu. Mark Ishamin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia mainiosti, lisäten jännitettä toimintakohtauksiin.

Yhteenveto: Myrskyn ratsastajat on tietystä höpsöydestään huolimatta erittäin mainio ja sähäkkä toimintaleffa. Keanu Reeves on oiva valinta FBI-agenttialokas Johnny Utahiksi ja Patrick Swayze on aika lailla täydellinen surffaaja-Bodhina. Kaksikon välille muodostuva yhteys on filmin kantava voima ja katsojana voi huomata odottavansa jotain säpinää tapahtuvan ennemmin heidän välillä kuin Johnnyn ja Tylerin, joiden välille sitä romanssia oikeasti yritetään rakentaa. Toimintakohtaukset, surffaukset ja laskuvarjohypyt ovat toinen toistaan paremmin toteutettuja ja filmi pitääkin iskevästi mukanaan tyylikkyydellään. Tarinan käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia, mutta silti katsoja pysyy hyvin mukana ja jännittää, kuinka käy, jos Johnny paljastuu FBI-agentiksi. Myrskyn ratsastajat toimii varsin passelisti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt, 30-vuotisjuhla on hyvä syy korjata aukko toimintaleffasivistyksessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Point Break, 1991, Largo Entertainment, JVC Entertainment Networks

Arvostelu: Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011)

SAAPASJALKAKISSA

PUSS IN BOOTS

Ohjaus: Chris Miller
Pääosissa: Antonio Banderas, Zach Galifianakis, Salma Hayek, Billy Bob Thornton, Amy Sedaris, Constance Marie, Guillermo del Toro ja Mike Mitchell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Puss in Boots, eli suomalaisittain Saapasjalkakissa perustuu eurooppalaiseen satuun 1600-luvulta ja se on esiosa Shrek-elokuvasarjalle (2001-2010). Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle heti, kun Shrek 2 (2004) ilmestyi ja hahmo nousi fanien suosikiksi. Alunperin leffan oli tarkoitus olla suoraan DVD:llä julkaistu, halvemmalla tehty lisäosa, mutta pian DreamWorks-studio päätti, että hahmo ansaitsee kunnon elokuvateatterijulkaisun. Leffan teko lähti liikkeelle ja tekijät ottivat ohjaaja Guillermo del Toron mukaan antamaan neuvoja ja palautetta. Lopulta Saapasjalkakissa sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2012). Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, vaikka lipputulot eivät nousseetkaan samoihin lukemiin Shrek-elokuvien kanssa. Leffa oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Rangolle (2011). Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä minulla oli silloin hölmö vaihe meneillään, jolloin en katsonut animaatioita lähes lainkaan, kokiessani, että ne on tehty lapsille ja minä saisin katsoa vain näyteltyjä filmejä (onneksi pääsin tästä urpoudesta pian yli). Katsoinkin Saapasjalkakissan vasta myöhemmin vuokralta isäni kanssa ja pidin elokuvasta paljon. Olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Shrekin (2001) täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin arvostella koko leffasarjan läpi. Myös Saapasjalkakissa viettää 10-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna, mikä antoi vielä suuremman syyn katsoa myös tämän leffan.

Lainsuojaton Saapasjalkakissa lyöttäytyy yhteen vanhan ystävänsä Tyyris Tyllerön ja varas Kitty Pehmotassun kanssa kähveltääkseen legendaariset taikapavut, jotta he voisivat toteuttaa vuosia vanhan unelmansa ja löytää jättiläisen linnan rikkaudet.

Ennen kuin Saapasjalkakissa (äänenä Antonio Banderas) tapasi Shrekin, Aasin ja Fionan, hän oli yksinäinen susi... tai siis kissa, lainsuojaton rosvo ja omahyväinen naiskisujen hurmaaja. Enemmän kissa- kuin koiraihmisenä olen fanittanut Saapasjalkakissaa lapsesta asti heti, kun näin Shrek 2:n ensimmäisen kerran. Onkin mahtavaa päästä näkemään hänen alkuperäistarinansa, etenkin kun siitä oikeasti löytyy sisältöä, eikä lopputulos tunnu vain helpon rahan perässä tehdyltä rainalta. Hahmolle on kirjoitettu oiva kehityskaari, kun elokuvan edetessä hän päättää korjata vanhoja virheitään.
     Saapasjalkakissa saa seikkailuunsa mukaan elävän munan, Tyyris Tyllerön (Zach Galifianakis) ja tätä auttavan rosvokissan, Kitty Pehmotassun (Salma Hayek). Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön rikkinäinen ystävyys on yksi elokuvan vahvuuksista ja sitä kehitellään elokuvan aikana mainiosti. Kitty Pehmotassu taas tuo oivan kilpailijan Saapasjalkakissan taidoille, sekä totta kai pakollista romantiikkaa. Hahmolle lyhyesti selitetty taustatarina on mielenkiintoinen ja sitäkin hyödynnetään elokuvan aikana toimivasti.
     Vastaansa kolmikko saa Taavin ja Annin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris), häijyn rosvopariskunnan, jotka eivät anna minkään tulla heidän ja legendaarisen kulta-aarteen väliin. Kaksikko on oivallisen julma ja ilkikurinen, mutta heiltä myös löytyy toisenlaista puolta, kun he ovat kahdestaan, eikä heidän täydy esittää vaarallisia ja karskeja.

Yhä kymmenen vuotta myöhemmin minua ärsyttää, etten mennyt katsomaan Saapasjalkakissaa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi. Kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mikä päihittää kevyesti Shrek kolmannen (Shrek the Third - 2007) ja Shrek ja ikuisen onnen (Shrek Forever After - 2010). Täysin kahden ensimmäisen Shrekin tasolle filmi ei yllä, mutta se ei haittaa. Saapasjalkakissa on onnistunut niin spin-offina sivuhahmosta kuin esiosana Shrekeille, etenkin kun se toimii täysin omana juttunaan. Elokuva ei vaadi sitä, että katsoja on nähnyt Shrekit, sillä niihin ei viitata oikeastaan millään tavalla. Fanipalveluksena toimivia cameorooleja ei nähdä, eikä elokuvan loppuhuipennus yritä linkittyä Shrek 2:n tapahtumiin. Tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huomaa, kuinka paljon tekijätkin fanittavat Saapasjalkakissaa hahmona.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Elokuva ei turhaan jarruttele, vaan se kulkee ripeää vauhtia kohti loppuhuipennustaan. Silti se onnistuu niin avaamaan Saapasjalkakissan alkuperää, alustamaan mukaansatempaavaa tarinaa ja kertoa kaiken kiirehtimättä. Puolentoista tunnin kesto käytetään esimerkillisesti hyödyksi. Rauhallisemmat suvantohetket löytyvät oikeista kohdista, eikä aika käy koskaan pitkäksi - etenkään kun filmi on todella hauska. Shrek-elokuvien tapaan Saapasjalkakissakin naurattaa takuuvarmasti kaikenikäisiä. Aikuiset joutuvat pidättelemään hymähdyksiään heti alussa, kun Saapasjalkakissa yrittää pukea kaikessa hiljaisuudessa ja hiipiä pois, kun vieressä nukkuu suloinen naaraskissa. Muutenkin aikuisvitsejä, kuten Fight Club -viittausta ja Tyyriksen munaläppiä on pitkin leffaa ja nauran yhä monille jutuille railakkaasti ääneen. Jostain syystä parhaat naurut kuitenkin edelleen tarjoaa kissa, joka nolon tilanteen sattuessa korostaa tilannetta nostamalla tassun suunsa eteen ja pyörein silmin päästää "ouu..." -äännähdyksen.

Elokuvan animaatiojälki on tuttua laatua Shrek-leffoista. Niin hahmot kuin maisemat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia. Saapasjalkakissan turkki on huikeasti animoitu, kuten ovat myös rikkaat lokaatiot, joita leffa on täynnä. Väreillä ja valoilla leikitellään niin päivällä kuin yökohtauksissa ja filmi on paikoitellen erittäin tyylitelty. Jakautuvaa kuvaa käytetään taitavasti muutamassa kohdassa. Tom Wheelerin käsikirjoitus on monin tavoin nokkela ja on hienoa, kuinka hahmovetoisesti hän kirjoittaa seikkailua. Ohjauksesta taas vastaa Chris Miller, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Shrek kolmannen parissa, minkä hän myös ohjasi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit rakentavat elokuvaan täysin omanlaisensa hengen, mikä jo itsessään erottaa Saapasjalkakissan satumaisista Shrek-leffoista.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa on erittäin mainio animaatioseikkailu, joka on jopa parempi elokuva kuin Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Leffa ei onneksi koskaan tunnu rahan perässä tehdyltä turhakkeelta, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina kerrottavanaan ja he selvästi fanittavat itse nimikkohahmoa. Saapasjalkakissan omaan seikkailuun hyppääkin riemulla mukaan, erityisesti kun se todella on oma juttunsa, jonka parissa viihtyminen ei vaadi lainkaan Shrek-elokuvien näkemistä ennakkoon. Filmi syventää hyvin nimikkohahmonsa taustaa ja luo oivaa konfliktia Saapasjalkakissan ja uusien esiteltyjen hahmojen välille. Elokuva on todella hauska ja sitä katsoessa voivat nauraa aivan kaikenikäiset. Animaatiojälki on erittäin näyttävää ja jo siksi filmiä on ilo katsoa. Siinä, missä pääsarja Shrek väsähti parin edellisen osansa myötä, Saapasjalkakissa on kipeästi kaivannut jatko-osaa jo noin vuosikymmenen ajan. Toivottavasti pitkään tuotanto-ongelmissa pyörinyt jatkoleffa saataisiin oikeasti tehtyä ja teattereihin vuoden päästä, kuten DreamWorks on jo jonkin aikaa lupaillut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Puss in Boots, 2011, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2 - 2014)

KAAMEAT POMOT 2

HORRIBLE BOSSES 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Jason Bateman, Charlie Day, Jason Sudeikis, Chris Pine, Jennifer Aniston, Jamie Foxx, Christoph Waltz, Jonathan Banks, Lindsay Sloane, Keegan-Michael Key, Kelly Stables ja Kevin Spacey
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Jason Batemanin, Charlie Dayn ja Jason Sudeikisin tähdittämä komedia Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) oli menestys, joten sille alettiin heti työstämään jatko-osaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2013 ja lopulta Kaameat pomot 2 sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2014 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2015). Elokuva ei kuitenkaan tienannut kuin puolet ensimmäisen osan lipputuloista, eivätkä kriitikot lämmenneet leffalle. Edellisen osan tavoin näin Kaameat pomot 2:n vasta vuokralta. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on jo kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Kaameat pomot -leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle.

Nick, Dale ja Kurt ovat perustamassa omaa yhtiötään, keksittyään uudenlaisen suihkutuotteen. He saavat valtavan tilauksen tuotetta rikkaalta Bert Hansonilta, mutta tämä osoittautuukin huijaukseksi, millä hän saisi varastettua tuotteen kokonaan itselleen. Kaverikolmikko päättää kostaa tämän sieppaamalla Bertin pojan, Rexin.

Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis palaavat tuttuihin rooleihinsa Nickinä, Dalena ja Kurtina. Hahmot ovat hyvin samanlaiset kuin viime leffassa, mutta näyttelijät jopa ylikorostavat hahmojensa tiettyjä maneereja. Dayn kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä hermoille käyvää huutamista, tyhmyyttä ja valitusta. Sudeikis onnistuu olemaan vielä hävyttömämpi Kurtina, kun taas Bateman on porukan järjen ääni (eli tylsimys) Nickinä. Kolmikon kaveruus tuntuu toistamiseen aidolta ja vaikka Day ärsyttääkin, on heidän yhteistyötään jälleen ilo seurata.

Paluun tekevät myös Jennifer Aniston Dalea ahdistelevana hammaslääkäri Juliana, Jamie Foxx rikollisia neuvoja antavana Motherfucka Jonesina, sekä Kevin Spacey Nickin entisenä pomona, Davidina, joka viruu nyt vankilassa edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Aniston on jälleen veikeän inhottava perverssinä, mutta Foxx ja Spacey hoitavat hommansa hieman väsähtäneesti. Etenkin Foxx on tainnut miettiä, että hänen hahmo on tuotu takaisin aika väkinäisesti.
     Uusina hahmoina taas esitellään rikas bisnesmies Bert Hanson (Christoph Waltz) ja tämän pyrkyripoika Rex (Chris Pine). Tiedän molempien näyttelijöiden osaavan, kun he niin yrittävät, mutta tässä sekä Waltz että etenkin Pine eivät toimi. Pine ampuu roolissaan pahasti yli, mitä vain pahentaa hänen rasittava hahmonsa, kun taas Waltzista katoaa mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo ennen puolta väliä. Alkupäässä hän onnistuu herkuttelemaan häijyllä hahmollaan, mutta sekin ilo loppuu lyhyeen.

Kaameat pomot 2 on hieman ristiriitainen teos siinä mielessä, että siinä on selkeitä asioita, joista pidän, mutta myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi elokuvan heikkouksista on, kuinka tarpeeton se onkaan. Elokuva on täysin rahan perässä tehty, minkä jopa Jason Bateman on haastattelussa tunnustanut. Leffalla on lopulta niin vähän tekemistä ensimmäisen elokuvan idean kanssa, että kidnappauskertomus tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu jotain täysin muuta filmiä varten, mutta se on nopeasti päätetty työstää uudestaan Kaameat pomot 2:ksi. Yhdessä kohtaa elokuva yrittää sanoa, että tällä kertaa Nick, Dale ja Kurt olisivat ne "kaameat pomot", mutta sekin älykkyyden hiven ja kiinnostava idea unohdetaan pian. Kidnappaustarina voisi olla mainio, mutta se on paikoitellen jopa pitkäveteisesti kerrottu. Puolen välin paikkeilla on noin puolen tunnin osio, mikä vain laahaa. Leffan lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa.

Sitten taas toisaalta elokuvan alku- ja loppupää toimivat oikein passelisti, vaikka loppuhuipennus onkin turhan samanlainen kuin ensimmäisen leffan. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen, missä kolmikko mm. esittelee uutta suihkutuotettaan televisio-ohjelmassa, on usein jopa hysteerisen hauska. Myöhemminkin on luvassa muutamia hulvattomuuksia, mutta meno kyllä väsähtää, kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Siinä, missä televisiokohtaus on hauskalla tavalla kiusallinen, on mukana muita kohtauksia, missä vitsit ovat niin kehnoja, että se tekee kohtauksista kiusallista katsottavaa. Vitsejä myös venytetään elokuvan keston tavoin turhan pitkiksi. Kun vitsi on hyvä, venytys toimii, mutta kun vitsi ei ole kummoinen, tuntuu se jatkuvan ikuisuuksiin.

Ensimmäisen osan ohjaaja Seth Gordon ei pystynyt jatkamaan sarjan parissa, joten hänen tilalle otettiin Sean Anders. Valitettavasti Anders ei omaa samoja lahjoja komedian parissa, eikä onnistu pitämään veikeää tunnelmaa yllä kuten Gordon. Andersin ja John Morrisin käsikirjoituskaan ei ole kovin vahva ja kaksikko käyttää kaikki parhaat korttinsa heti leffan alussa. Kaameat pomot 2 on kuitenkin teknisesti ihan oivallisesti tehty. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteita ja äänimaailmaa myöten kaikki ovat kunnossa. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit eivät vieläkään nouse esille, sillä elokuva on niin täynnä tuttuja kappaleita muilta artisteilta ja yhtyeiltä.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää lähinnä liian pitkiksi venytettyjä vitsejä. Myös kolmikon koston suunnittelu kestää kauemmin.

Yhteenveto: Kaameat pomot 2 on turha ja ylipitkä komediaelokuva, joka jaksaa kuitenkin viihdyttää paikoitellen erittäin passelisti. Erityisesti filmin alkupää on lystikäs - muutamassa kohtaa suorastaan hulvaton. Loppuhuipennus on myös vekkulimainen, joskin osittain turhan samanlainen kuin ensimmäisen elokuvan. Kuitenkin noin puolessa välissä elokuva jämähtää täysin paikoilleen noin puoleksi tunniksi ja aika käy jopa hieman pitkäksi. Kidnappaustarinasta löytyy omat hilpeytensä, mutta samalla se on myös liian kaukaa haettu jatkokertomus ensimmäisen elokuvan ideaan verrattuna. Filmistä huomaa, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, mutta siitä löytyy tarpeeksi hauskoja juttuja, jotta sen katsoo ihan sujuvasti kaikessa keskinkertaisuudessaankin. Jason Bateman, Jason Sudeikis ja Charlie Day ovat toistamiseen mainiot kaveruksina ja pelkästään heidän kemiansa tuo filmille viihdearvoa - siitä huolimatta, että Dayn ääni käy jatkuvasti hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horrible Bosses 2, 2014, New Line Cinema, Rat Entertainment, BenderSpink

Arvostelu: Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020)

CROODIT: UUSI AIKA

THE CROODS: A NEW AGE

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Nicolas Cage, Emma Stone, Ryan Reynolds, Catherine Keener, Clark Duke, Cloris Leachman, Peter Dinklage, Leslie Mann, Kelly Marie Tran ja Kailey Crawford

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva Croodit (The Croods - 2013) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Tuotannossa tapahtui kuitenkin ongelmia, joiden takia ensi-iltaa siirreltiin useaan otteeseen. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2017, mutta esimerkiksi ohjaajan vaihduttua, DreamWorksin siirryttyä Comcastin omistukseen ja yhtiön itse kertoessa yhdessä kohtaa filmin olevan peruttu, uusia ensi-iltapäiviä on ilmoitettu vuosien varrella useampi. Vasta loppuvuodesta 2017 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja Yhdysvalloissa Croodit: Uusi aika sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2020. Suomessa ehdittiin ennen joulua esittää muutama näytös leffasta joillakin paikkakunnilla, mutta vasta nyt Croodit: Uusi aika on oikeasti ilmestynyt meidänkin elokuvateattereihimme. Itse pidin ensimmäisestä Croodit-elokuvasta, mutten kokenut sen välttämättä tarvitsevan jatkoa. Olinkin jopa yllättynyt, kun jatko-osan ensimmäinen traileri julkaistiin, luultuani pitkään, että Croodit oli nopeasti unohdettu lastenleffa, jolle ei olisi enää edes kannattavaa tehdä jatkoa. Tästä huolimatta menin ihan positiivisin mielin katsomaan Croodit: Uuden ajan, kun se oli ilmestynyt elokuvateattereihin.

Croodien luolamiesperhe etsii Kundin kanssa paratiisikotia, kun he päätyvät kehittyneemmän perheen, Paremmaisten hulppeaan kotiin. Paremmaiset vaikuttavat ottavan Croodit avosylin vastaan, mutta vähitellen käy selväksi, että perheellä on omat taka-ajatuksensa.

Tutut Croodien luolamiesperheen jäsenet tekevät tietty paluun jatko-osassa. Ugi-isä (äänenä Nicolas Cage) on samanlainen varman päälle huolehtija kuin ennenkin, eikä hän ole vieläkään lämmennyt perheen matkaan liittyneelle Kundille (Ryan Reynolds), joka on nyt suhteessa Ugin tyttären Eepin (Emma Stone) kanssa. Eep ja Kundi vieläpä haaveilevat lähtevänsä omalle seikkailulleen ihan vain kahdestaan, mikä ärsyttää Ugia entisestään. Gugga-äiti (Catherine Keener) pääsee esille vain hetkittäin, mutta hänen tyhmä poikansa Thunk (Clark Duke) ja äksy tyttärensä Sandy (Kailey Crawford) saavat passelisti ruutuaikaa. Perheen mukana kulkeva mummo-Crood (Cloris Leachman) varastaa show'n jälleen useampaankin otteeseen ja kyyninen isoäiti murjoo jotkut elokuvan hauskimmista vitseistä. Lisäksi matkassa ovat tietty Kundin vyönä toimiva laiskiainen Remmi (Chris Sanders), Thunkin lemmikkilisko Koiska ja jättimäinen kissaolento Pullero.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Croodien kohtaama uusi perhe Paremmaiset, johon kuuluvat Aarre-isä (Peter Dinklage), Helmi-äiti (Leslie Mann), sekä heidän tyttärensä Aamu (Kelly Marie Tran), jota vanhemmat haluavat suojella kaikelta mahdolliselta, rakentaen jopa korkean muurin kotitilansa ympärille. Paremmaiset ovat huomattavasti kehittyneempiä kuin Croodit. He eivät asu luolissa, vaan ovat rakentaneet kunnon paratiisin itselleen, hyödyntäen veikeästi modernia teknologiaa mukailevia keksintöjä. Hahmot ovat kelpo lisäys tarinaan ja tuovat sujuvaa konfliktia mukaan.

DreamWorks vaikuttaisi nykyään haluavan kokeilla, mistä kaikista vanhemmista animaatioelokuvistaan saisi väännettyä jatko-osat, sen sijaan että yhtiö keksisi uusia filmejä. Viime vuonna ilmestyi Trollsin (2016) jatko-osa Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), ja seuraavina elokuvina yhtiöltä on tulossa Spirit - villin ja vapaan (Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002) jatko-osa Spirit - Kesyttämätön (Spirit: Untamed - 2021), The Boss Babyn (2017) jatko-osa The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business), sekä Saapasjalkakissan (Puss in Boots - 2011) jatko-osa Saapasjalkakissa 2 (Puss in Boots: The Last Wish - 2022). Nyt on ilmestynyt Croodit: Uusi aika ja vielä elokuvan näkemisenkin jälkeen kummastelen hieman, miksi Croodeille piti tehdä jatkoa? Kundin taustan avaamista lukuunottamatta jatko-osa ei paljoa uutta tuo pöytään. Elokuva on ihan mukiinmenevää komediaseikkailuviihdettä koko perheelle, mutta eipä siitä oikein jää mitään käteen. Opetuksetkin ovat pitkälti samat kuin viimeksi.

Siitä huolimatta, että elokuva tuntuu helpon rahan perässä tehdyltä, se tarjoaa tarpeeksi hupia, jotta sen jaksaa katsoa ainakin kertaalleen sujuvasti alusta loppuun. Huumoria on mukana paljon ja vaikka se on suunnattu enemmän perheen pienemmille, löytyy seasta useampikin juttu, jotka saavat aikuisen vähintään hymähtämään. Muutamat kunnon naurut leffa onnistui minulle tarjoamaan. Nämä kelpo vitsit, sekä Croodin perheen pidettävät hahmot pitävätkin mielenkiintoa yllä silloin, kun tarina ei niin tee. Vaikka on toisaalta kiinnostavaa, kun Croodeille esitellään huomattavasti hulppeampi tapa elää, tarinan puolesta leffa tuntuu jotenkin jämähtävän paikoilleen, kun Paremmaiset on esitelty. Vasta hieman ennen loppuhuipennusta elokuvan todellinen koukku iskee, mutta siinä kohtaa on vähän myöhäistä. Loppuhuipennus paisuu hieman liian isoksi mekastukseksi, mutta silloinkin leffa onnistuu viihdyttämään tarpeeksi.

Jos jossain Croodit: Uusi aika ylittää ensimmäisen elokuvan, niin animaation laadussa. Elokuva näyttää todella hyvältä ja sitä on miellyttävää katsoa. Tylsän rusehtavien ja harmaiden luolien sijaan leffa täyttää ruutunsa vaikuttavalla värien loisteella ja luontomaisemat ovat täynnä hienoja yksityiskohtia. Jälleen on hilpeää bongailla animaattoreiden erikoisia eläinluomuksia, joissa yhdistellään todella kummallisesti eri lajeja toisiinsa. On esimerkiksi lehmien ja elefanttien sekoituksia, sekä sikojen ja alligaattoreiden yhdistelmiä. Oivaa visuaalista ilmettä tukee hyvä äänimaailma. Efektit toimivat mainiosti ja Mark Mothersbaugh tuo hyvää seikkailun henkeä musiikeillaan. Dan ja Kevin Hagemanin, Paul Fisherin ja Bob Loganin käsikirjoitus vain vaatisi enemmän potkua, jotta ensikertalaisohjaaja Joel Crawford saisi enemmän aikaan filmillä.

Yhteenveto: Croodit: Uusi aika on ihan menevä koko perheen animaatioseikkailu, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sen katsoo sujuvasti kerran. Croodien perheenjäsenet ovat yhä vekkulimaisia tapauksia, joten heidän toimiaan on hilpeää seurata, vaikka tarina onkin hieman onneton. Vasta vähän ennen loppuhuipennusta filmi tuntuu vihdoin saavan napattua mukaansa. Puolen välin paikkeilla tarina junnaa tosissaan paikoillaan. Huipennus taas paisuu turhankin massiiviseksi meuhkaamiseksi. Hauskoja juttuja on luvassa kaikenikäisille ja lapsia parit hetket voivat jopa hieman jännittää. Animaatiojälki on loistokas ja kenties jopa parasta leffassa. Harmi, että elokuva ylittää ensimmäisen osan vain animaation laadussa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt hioa lisää, sillä tällaisenaan se tuntuu aika tyngältä. Croodit: Uudesta ajasta huokuu tietty rahastuksen maku, mutta on se silti passelia koko perheen viihdettä, jonka parissa saa mukavasti kulutettua puolisentoista tuntia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Croods: A New Age, 2020, DreamWorks Animation

Arvostelu: Spirit - villi ja vapaa (Spirit: Stallion of the Cimarron - 2002)

SPIRIT - VILLI JA VAPAA

SPIRIT: STALLION OF THE CIMARRON

Ohjaus: Kelly Asbury ja Lorna Cook
Pääosissa: Matt Damon, James Cromwell, Daniel Studi, Chopper Bernet, Richard McGonagle, Matt Levin, Robert Cait ja Charles Napier
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

Spirit: Stallion of the Cimarron, eli suomalaisittain Spirit - villi ja vapaa on DreamWorksin animaatioelokuva. Jeffrey Katzenberg keksi idean hevoselokuvasta, johon DreamWorks tarttui ja palkkasi John Fuscon käsikirjoittajaksi. Animointi kesti jopa neljä vuotta, tekijöiden yhdistellessä perinteistä käsin piirrettyä animaatiota tietokoneanimaatioon. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Spirit - villi ja vapaa sai ensi-iltansa toukokuussa 2002. Elokuva oli pienimuotoinen menestys isoon budjettiinsa verrattuna ja kriitikotkin pitivät siitä. Leffa myös sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, sekä parhaan laulun Golden Globe -ehdokkuuden. Itselläni on jokseenkin jopa hieman hassu suhde tähän elokuvaan, sillä olen tavallaan nähnyt kaiken (ainakin lähestulkoon kaiken) mitä leffassa tapahtuu, mutten ole mielestäni koskaan katsonut elokuvaa kerralla kokonaan alusta loppuun. Lapsena hevoset eivät kiinnostaneet minua lainkaan, joten filmi hevosista oli jo ajatuksena luotaantyöntävä. Jäin kuitenkin useasti tuijottamaan sitä, jos se esitettiin televisiossa ja olenkin monta kertaa jämähtänyt katsomaan sitä noin vartista puoleen tuntiin, varmaan aina eri kohdasta leffaa, kunnes olen menettänyt mielenkiintoni ja ruvennut tekemään jotain muuta. Olen siis tavallaan nähnyt elokuvasta kaiken, vaikken ole oikeasti katsonut elokuvaa. Olen kuitenkin jo pidemmän aikaa pohtinut Spiritin katsomista vihdoin ja viimein kunnolla. Alunperin minun oli tarkoitus katsoa ja arvostella se ensi vuodelle, kun leffa täyttää 20 vuotta, mutta kun huomasin sen saavan nyt yllättäen jatkoa elokuvalla Spirit - Kesyttämätön (Spirit: Untamed - 2021), päätin aikaistaa elokuvan katsomista. 

1800-luvulla villissä lännessä Spirit-niminen hevonen nauttii vapaudestaan, kunnes eräänä yönä löytää ryhmän armeijan sotilaita, jotka ottavat Spiritin kiinni ja vievät tukikohtaansa. Spiritin täytyy päättää, alistuuko ihmisten tahtoon, vai yrittääkö paeta takaisin luontoon.

Elokuvan päähenkilö - tai siis päähevonen - on sen nimikkoheppa Spirit (äänenä Matt Damon). Spirit on mustangi, joka nauttii elämästään luonnossa villinä ja vapaana. Spiritin hengellinen matka alkaakin, kun hänet napataan armeijan käyttöön, mutta tätä hevosta ei noin vain kesytetäkään. Heppa on toimiva päähahmo, jonka haluaa nähdä pääsevän takaisin vapauteen Cimarron-laumansa luokse. Damonin ääni sopii hyvin hahmolle, joskin Damonin repliikit toimivat vain Spiritin kertojaäänenä. Toisin kuin voisi kuvitella, kun kyseessä on animaatio, hevoset (tai muutkaan eläimet) eivät varsinaisesti puhu tässä elokuvassa. Damonin puhe auttaa lähinnä ymmärtämään Spiritin mielenmaisemaa. Muuten hevoset kommunikoivat hirnahtelemalla kuin oikeat hevoset.

     Mukana on myös muutamia ihmishahmoja, kuten armeijan eversti (James Cromwell), sekä lakota-alkuperäiskansan heimoon kuuluva Pikku Puro (Daniel Studi). Ihmishahmot ovat aika tylsiä tapauksia henkilöhahmoina, mutta ajavat asiansa tarinan kannalta. Amerikan alkuperäiskansalaisille hyvin ominaisesti Pikku Puro on isosti yhtä luonnon kanssa, vähän niin kuin Spirit-hevonen, kun taas eversti edustaa pahaa kolonialistista voimaa, joka muovasi Amerikan tyystin.

Kuten alussa kerroin, en ollut muistaakseni koskaan katsonut Spirit - villiä ja vapaata kunnolla alusta loppuun, vaan useita pitkiä palasia elokuvasta, jotka ovat ajan myötä muodostaneet leffan kokonaiskeston. Olen siis nähnyt suunnilleen kaiken filmistä, mutten tietenkään sillä tavalla kuin tekijät ovat tarkoittaneet elokuvan nähtäväksi. Nyt kun olen vihdoin nähnyt elokuvan ihan kunnolla alkuteksteistä lopputeksteihin, voin huomattavasti paremmin sanoa, mitä mieltä olen siitä. Lapsena en tosiaan pitänyt näkemästäni, sillä minua eivät kiinnostaneet hevoset tippaakaan. Nyt katsoin filmiä hyvin erilaisin silmin ja löysin elokuvasta asioita, joista pitää ja asioita, jotka eivät iskeneet. Luultavasti parasta elokuvassa on juurikin se, että eläimet eivät puhu. Minulla ei tosin ole mitään sitä vastaan, että eläimet eivät puhu animaatioissa - onhan suosikkianimaationi Leijonakuningas (The Lion King - 1994) täynnä puhuvia eläimiä. Mielestäni tässä tekijöiden päätös pistää hevoset ihan vain hirnumaan on oiva ratkaisu. Se on kypsä veto ja pistää animaattorit todella panostamaan hevosten ilmeisiin ja eleisiin, jotta katsoja ymmärtää, mitä ne viestivät ja tuntevat.

Sen lisäksi, että ratkaisu hevosten replikoinnissa auttaa Spirit - villiä ja vapaata erottumaan edukseen, se erottuu erityisesti DreamWorksin tuotannosta sillä, kuinka paljon rauhallisempi, seesteisempi ja hiljaisempi se on yhtiön muihin animaatioihin verrattuna. Kyllä leffasta vauhdikkuuttakin löytyy, mutta yleisesti elokuvaa ei ole tehty samanlaiseksi tykittelyviihteeksi kuin monet muut DreamWorks-leffat. Samalla leffasta on myös riisuttu lähes kokonaan huumori pois ja se on yllättävänkin vakavamielinen teos. Tavallaan pidin tätäkin ratkaisua kypsänä, mutta samalla komediaa myös jää kaipaamaan. Yhdessä kohtaa hörähdin ihan ääneen, mutta muuten elokuva ei naurattanut lainkaan. Sekin vitsi oli lähinnä aikuiseen makuun, joten ei ihme, että lapsena mielsin filmin tylsäksi. Harmillista lähinnä on, ettei Spiritin sieppaava armeija lopulta tarjoa tarpeeksi jännitettä ja uhkaa, jotta loppuhuipennus tekisi minkäänlaista vaikutusta. Vuosien jälkeen vihdoin kokonaan katsottuna Spirit - villi ja vapaa osoittautui kelvolliseksi animaatioteokseksi, joka kaipaisi kuitenkin hieman lisää potkua muutamilla osa-alueilla.

Elokuvan animoinnissa yhdistellään käsin piirrettyä työtä ja tietokonetekniikkaa. Käsin piirretty animaatio näyttää hyvältä, mutta etenkin aluksi tietokoneanimaatio iskee pahasti silmään. On täysin selvää, mitkä taustat on toteutettu tietokoneella, eikä kahden tekniikan yhdistäminen oikein toimi. Jossain kohtaa huomasin silmäni tottuneen toteutukseen, mutta silti leffa näyttää parhaat päivänsä eläneeltä, mikä on hassua, sillä DreamWorksin vuotta aiemmin ilmestynyt, täysin tietokoneanimoitu Shrek (2001) toimii yhä hienosti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit säestävät elokuvaa hienosti ja ovatkin varmaan parasta koko elokuvassa. Leffassa käytetyt jatkuvat laulut eivät kuitenkaan vakuuttaneet. Elokuvassa ei ole musikaalinumeroita, vaan siinä muuten vain kuullaan vähän väliä joku laulu, jonka on tarkoitus kuljettaa leffaa nopeammin eteenpäin tai kertoa, mitä Spiritin päässä liikkuu.

Yhteenveto: Spirit - villi ja vapaa on kelpo animaatioelokuva, joka erottuu DreamWorksin animaatioista edukseen rauhallisemman ja henkevämmän tyylinsä ansiosta, mutta jää silti aika vaisuksi eläinseikkailuksi. On kiinnostava ratkaisu, että eläimet eivät varsinaisesti puhu ja Spiritin ääninäyttelijä Matt Damon toimii enemmänkin hevosen ajatusten tulkitsijana kuin repliikkien lausujana. Elokuva käyttää oivallisesti aikaa villin lännen maisemien esittelyyn, luonnon kanssa olemiseen ja vapauden tunteen etsimiseen, tuntuen siten kypsemmältä kuin studion monet muut, huomattavasti vauhdikkaammat animaatiot. Silti jokin tökkii. Spiritin tarina ei täysin nappaa mukaansa, ihmishahmot eivät tarjoa toivottua uhkaavuutta, eikä leffa saa ihmettelemään esittelemäänsä maailmaa toivotulla tavalla. Paikoitellen elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Animaatiojäljen taso on ailahtelevaa ja käsin piirretyn kuvaston seasta löytyvä tietokoneanimointi pistää silmään voimakkaasti. Silti Spirit - villi ja vapaa on oiva elokuva ja olen ihan iloinen, että vihdoin ja viimein sain katsottua sen kokonaan. Seuraavaksi sitten nähdään, kuinka elokuvan ja Netflixistä löytyvän Spirit - Vapauden kutsu -sarjan (Spirit Riding Free - 2017-) jatko-osa Spirit - Kesyttämätön vie hevostarinaa eteenpäin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spirit: Stallion of the Cimarron, 2002, DreamWorks, DreamWorks Animation