Arvostelu: Tiskirotat (Clerks - 1994)

TISKIROTAT

CLERKS

Ohjaus: Kevin Smith

Pääosissa: Brian O'Halloran, Jeff Anderson, Marilyn Ghigliotti, Lisa Spoonauer, Jason Mewes, Kevin Smith, Scott Mosier, Scott Schiaffo, Al Berkowitz, Walt Flanagan, Ed Hapstak, Pattijean Csik, Ken Clark, Ernest O'Donnell, Kimberly Loughlan ja Gary Stern

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Clerks, eli suomalaisittain Tiskirotat on ohjaaja Kevin Smithin esikoiselokuva. Smith kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen itse ja keräsi siihen rahoituksen mm. pyytämällä vanhemmiltaan lainaa, myymällä arvokasta sarjakuvakokoelmaansa ja käyttäessään vakuutusrahoja, jotka hän oli saanut tulvassa tuhoutuneesta autostaan. Hän onnistui keräämään elokuvaa varten noin 27 ja puoli tuhatta dollaria ja pieni budjetti muuttui jatkuvasti esteeksi. Yksi kohtaus oli liian kallis toteutettavaksi ja kunnollisten valojen hankkiminen olisi maksanut liikaa, jolloin elokuva päätettiin kuvata mustavalkoisena. Elokuva kuvattiin Smithin omassa työpaikassa, Quick Stop -kaupassa, missä hän sai kuvata vain öisin. Läpi kuvausten Smith ei nukkunut lähes lainkaan, tehdessään töitä kaupassa päivällä ja kuvatessaan leffaansa siellä läpi yön. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Tiskirotat sai ensi-iltansa lokakuussa 1994. Leffa oli minimaaliseen budjettiinsa verrattuna menestys ja se sai paljon kehuja katsojilta ja kriitikoilta. Nykyään Tiskirotat on noussut kulttimaineeseen. Itse katsoin elokuvan muutama vuosi sitten, oltuani itse asiassa jo katsonut jatko-osan Tiskirotat II (Clerks II - 2006). Tuolloin en elokuvasta piitannut, mutta nyt kun leffasarja on saamassa kolmannen osan, päätin antaa aiemmille uuden mahdollisuuden. Vuokrasinkin Tiskirotat eräänä kesäiltana.

Pienen kaupan myyjä Dante Hicks pyydetään vapaapäivänä töihin tuuraamaan työkaveriaan. Työpäivän aikana Dante ja hänen kaverinsa Randal kohtaavat erilaisia asiakkaita, pohtivat rakkauselämiään ja pelaavat jääkiekkoa kaupan katolla.

Suuri osa elokuvan näyttelijöistä tekee Tiskirotissa ensimmäisen leffaroolinsa. Brian O'Halloran näyttelee Dante Hicksiä, pienen Quick Stop -kaupan myyjää, joka suostuu vapaapäivänään raahautumaan töihin, vaikka hänellä olisi tärkeät kiekkotreenit tiedossa. Dante ei ole työntekijä reippaimmasta päästä ja hänestä näkyykin kyllästyminen duuniaan kohtaan. Varmasti lähes kaikki asiakaspalvelutyötä tehneet voivat elokuvan aikana samaistua Danteen. O'Halloran suoriutuu osastaan mainiosti, tulkiten hahmonsa turhautumista autenttisen tuntuisesti.

     Leffassa nähdään myös Jeff Anderson Danten rivona työkaverina Randalina, Marilyn Ghigliotti Danten tyttöystävänä Veronicana, Lisa Spoonauer Danten ex-tyttöystävänä Caitlinina, sekä Jason Mewes ja itse Kevin Smith kaupan ulkona hengailevina fanisuosikkeina Jayna ja Silent Bobina, jotka ovat myöhemmin saaneet omat elokuvansa. Sivunäyttelijätkin toimivat osissaan hyvin, joskin tämän ykkösleffan aikana kummastelin, kuinka Jaysta ja Silent Bobista tuli niin suosittuja? Anderson on erityisesti nappivalinta häröjä juttuja puhuvaksi Randaliksi, jota ei kiinnosta työnteko tuon taivaallista.

Tiskirotat toimi minulle todella paljon paremmin nyt uusintakatselulla kuin nuorempana. Tämä luultavasti johtuu siitä, että olen itsekin asiakaspalvelualalla, joten pystyin helpommin samaistumaan filmin hahmoihin ja tapahtumiin. Tarinallisesti elokuva ei tarjoa mitään maailmaa mullistavaa; se vain kuvaa yhtä työpäivää Danten elämästä. Draamaa tuodaan hieman Danten rakkauskuvioilla, sillä vaikka hän on yhdessä Veronican kanssa, hän haaveilee exänsä Caitlinin perään. Pääasiassa filmi on kuitenkin sitä, kun Dante ja Randal joutuvat kohtaamaan erilaisia asiakkaita ja siinä välissä he suoraan sanottuna vain jauhavat paskaa. Hahmojen välinen dialogi tuntuu täysin luonnolliselta, eikä suurella osalla heidän repliikeistään ole mitään tekemistä tarinan edistämisessä. Mukana on esimerkiksi muutaman minuutin väittely siitä, kumpi on parempi elokuva; Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) vai Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983)?

Elokuvan luontevuus ja todentuntuisuus syntyy selvästi siitä, että tämä työ on Kevin Smithille tuttua. Hän on kerännyt varmasti paljon omakohtaisia kokemuksia ja kärjistellyt niitä tekstiinsä. Hän on myös onnistuneesti seurannut aloitteleville elokuvantekijöille annettuja ohjeita siitä, että homma kannattaa pitää yksinkertaisena, eikä heti esikoistyössä kannata kurkotella kuuta taivaalta. Smith noudattaa myös neuvoa siitä, että kertoo tarinan jostain itselleen tutusta ja hyödyntää asioita ja ihmisiä, jotka tulevat hänelle mahdollisimman halvoiksi. Smithin rakentama yleishenki on mainion lupsakka ja leffa viihdyttää erittäin passelisti, naurattaen aika ajoin. Puolitoista tuntia kuluu vauhdilla ja Danten ja kumppaneiden kommelluksia katsoo mielellään lisääkin.

Projektin tärkeyden tekijälleen tietää siitä, että tunnetusti kovimman luokan nörtti suostui myymään kallisarvoisia sarjakuviaan leffan rahoittamista varten. Toki nykyään Smith on monimiljonääri ja ostanut kaiken takaisin, mutta voin vain kuvitella, kuinka tämä päätös on tuolloin kirpaissut ja pahasti. Vaikka Smith saikin kerättyä lähes 30 tonnia, ei sekään kaikkeen riitä - kuten kunnon valaistukseen. Valojen vuokraaminen olisi koitunut liian kalliiksi ja kaupan omat kattovalot aiheuttivat näyttelijöiden kasvoille kummallisia värejä, joten kuvaaja David Kleinin ehdotuksesta Smith päätti tehdä filmin mustavalkoisena. Tällainen hieman amatöörimäinen ja kotikutoinen tyyli istuu elokuvaan täydellisesti. Oivallisen visuaalisen ilmeen lisäksi myös äänimaailma toimii passelisti.

Yhteenveto: Tiskirotat on erittäin mainio ja hilpeä komediaelokuva, josta löytyy paljon samaistuttavia juttuja - etenkin jos on töissä asiakaspalvelualalla. Leffa on kaikin tavoin todella simppeli, mutta juuri siksi varsin tehokas. Tarina ei tarjoa mitään ihmeellistä, mutta eipä se haittaa, sillä näiden tykättävien hahmojen keskusteluja, väittelyitä ja naljailuja seuraa mielellään. Pientä draamantynkää mahtuu mukaan, mutta pääasiassa filmissä vain hassutellaan ja pidetään hyvää fiilistä yllä. Tulokasnäyttelijät suoriutuvat osistaan toimivasti ja ensikertalaiselokuvantekijä Kevin Smith hoitaa tonttinsa pätevästi. Pienen budjetin tuomat rajoitteet ovat johtaneet luovuuden venyttämiseen äärimmilleen, mikä taas johtaa ihailtaviin konsteihin. Rakeinen mustavalkokuva vain lisää elokuvan hassua viehätystä. Jos Tiskirottia ei ole vielä nähnyt, suosittelen lämpimästi sen katselua. Se toimi itselleni uusintakatselulla huomattavasti paremmin ja nyt odotankin näkeväni, kuinka isommalla budjetilla tehty jatko-osa iskee tällä kertaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clerks, 1994, View Askew Productions, Miramax

Arvostelu: Ottolapsi (Orphan - 2009)

OTTOLAPSI

ORPHAN

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Pääosissa: Vera Farmiga, Peter Sarsgaard, Isabelle Fuhrman, Aryana Engineer, Jimmy Bennett, C. C. H. Pounder, Margo Martindale, Rosemary Dunsmore ja Karel Roden

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Orphan, eli suomalaisittain Ottolapsi on Jaume Collet-Serran ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle tositarinaan löyhästi perustuneesta Alex Macen ideasta, jonka pohjalta David Leslie Johnson työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Ottolapsi sai ensi-iltansa kesällä 2009. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, minkä lisäksi monet adoptioryhmät suuttuivat elokuvasta, peläten sen antavan negatiivisen kuvan lapsen adoptoinnista. Itse en pahemmin piitannut Ottolapsesta, kun katsoin sen ensi kertaa yläasteen viimeisellä viikolla luokkatovereideni kanssa, enkä ole halunnut katsoa sitä uudelleen. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa esiosalla Orphan: First Kill (2022), päätin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen ennen uuden filmin ilmestymistä.

Colemanin pariskunnan, Katen ja Johnin suhde rakoilee parin menetettyä vauvansa kohtukuolemassa. He päättävät adoptoida nuoren tytön, Estherin, joka vaikuttaa aluksi ihastuttavalta lapselta, mutta jonka ympärillä alkaa pian tapahtua kauheuksia...

Nykyään parhaiten Kirottu-kauhuelokuvista (The Conjuring - 2013-) tuttu Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard näyttelevät Colemanin pariskuntaa, Katea ja Johnia. Pariskuntaa vaivaa suuri tragedia, heidän kolmannen lapsensa kuoltua kohdussa ennen syntymää. Tämä, sekä menneisyyden aiemmat vaikeudet ovat saaneet rakkauden romahtamaan ja vaikka heillä on jo kaksi lasta, Daniel (Jimmy Bennett) ja osittain kuuro Max (Aryana Engineer), kolmas lapsi on saatava. Niinpä he päättävät adoptoida läheisestä orpokodista yhdeksänvuotiaan Estherin (Isabelle Fuhrman), joka hurmaa parin välittömästi. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin hyvää työtä. Farmiga ja Sarsgaard muodostuvat uskottavan avioparin, jolta lemmenroihu on sammunut jo aikoja sitten ja kumpikin tulkitsee hyvin hahmonsa tapaa käsitellä aiempia traumojaan. Bennett ja Engineer toimivat passelisti heidän lapsinaan. Elokuvan vetonaulana toimii kuitenkin nuori Fuhrman, joka on täydellinen löytö Estheriksi. Fuhrman esittää upeasti tytön monia puolia, osaten olla niin suloinen ja ihastuttava kuin myös aidosti karmiva. Heikomman lapsinäyttelijän kanssa leffa kaatuisi täysin ja onkin tekijöiden onni, että he löysivät näin lahjakkaan nuoren rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös C. C. H. Pounder orpokodissa työskentelevänä sisar Abigailina, Rosemary Dunsmore Johnin äitinä Barbarana, sekä Margo Martindale psykiatri Browningina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Dunsmore ei saa lähes mitään tekemistä lasten isoäidin osassa.

Vaikka minulta ei vieläkään löydy mielenkiintoa tulevaa esiosaleffaa Orphan: First Killiä kohtaan, olen toisaalta iloinen sen ilmestymisestä, sillä se pakotti minut antamaan uuden mahdollisuuden Ottolapselle ja se todella kannatti. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt filmistä yhtään (mihin on takuulla vaikuttanut katseluympäristönä toimiva luokkahuone meluisten teinien kera), mutta nyt elokuva iski minuun aika lujaakin. Ei tämä mikään kauhun mestariteos ole, mutta Ottolapsi on perus kauhubulkkia laadukkaampi psykologinen jännitysnäytelmä, joka kasvattaa tehokkaasti kierroksiaan edetessään. Loppuhuipennukseensa päästessään meno on jo varsin intensiivistä ja likimain piinaavaa seurattavaa.

Sitä ja elokuvan aika nerokastakin koukkua ennen elokuva kulkee eteenpäin omalla painollaan kaikessa rauhassa. Verkkainen tarinankerronta voi herkästi saada monet kokemaan leffan tylsänä (kuten minut kymmenisen vuotta sitten), mutta monet muut jopa epämiellyttävän tavanomainen rauhallisuus saa pidettyä koukussaan. Esther vaikuttaa pitkään ihan tavalliselta tytöltä, jonka ainoa erikoinen puoli on hahmon hieman vanhoillinen pukeutumistapa. Hahmoa voi jopa huomata säälivänsä, kun koulun lapset pilkkaavat häntä, eikä perheen Daniel-poikakaan puhu hänestä mairittelevaan sävyyn. Vähitellen alkaa kuitenkin tapahtua yhä vain hirvittävämpiä juttuja ja Estherin todellinen luonne paljastuu... ainakin osalle hahmoista. Katsoja turhautuu varmasti jossain kohtaa siihen, kuinka John-isä ei tunnu millään hoksaavan, että tytössä on jotain vialla. Leffasta löytyy pidempi osio, jolloin on jopa ärsyttävää, kuinka suorastaan sokea isähahmo tuntuu olevan. Ottolapsen kahden tunnin kesto tuntuu pienesti liialliselta ja juuri tätä osiota voisi tiivistää.

Elokuvan on ohjannut espanjalaisamerikkalainen Jaume Collet-Serra, joka oli tätä ennen tehnyt kauhuleffan House of Wax (2005) ja joka on Ottolapsen jälkeen tehnyt kasan toimintajännäreitä Liam Neesonin kanssa. Collet-Serra rakentaa tunnelmaa oivallisesti, vaikka välillä hän luottaa liikaa rasittaviin äkkisäikäytyksiin. Onneksi hän tarjoaa niiden lisäksi myös ovelan petollisia hetkiä, joissa katsoja varautuu pelotteluun, mutta mitään ei tapahdukaan. David Leslie Johnsonin käsikirjoitus on mainio, joskin hän olisi voinut tiivistää tekstiä hieman. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi voinut lyhentää. Ottolapsi on hyvin kuvattu, mutta visuaalista ilmettä häiritsee paikoitellen ylikorostettu valaisu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu John Ottmanin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Ottolapsi on erittäin mainio, joskin hieman liian pitkä kauhuelokuva. Leffa vetää katsojan mukaansa hiljalleen mutta tehokkaasti ja kasvattaa jännitystä vähitellen. Psykologinen kauhu onnistuu hyvin ja onkin hieman harmi, kuinka leffa luottaa välillä liikaa kovaäänisten äkkisäikäyttelyjen voimaan. Kierrokset vain kasvavat kohti tarinan ovelia käänteitä ja intensiivistä loppuhuipennusta. Vain puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu laahaavan, kun isähahmo ei millään vaikuta hoksaavan, että adoptiotytössä on jotain pahasti vinksahtanutta. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti. Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard tulkitsevat taidokkaasti murenevaa avioliittoa, mutta elokuvan paras suorittaja on nuori Isabelle Fuhrman hyytävänä Estherinä. Ottolapsi onnistui vihdoin uusintakatselulla iskemään lujempaa ja suosittelenkin sitä lämpimästi rauhallisemmin etenevien ja tunnelmaa hiljalleen kasvattavien kauhuelokuvien ystäville. Nyt jää sitten nähtäväksi, pystyykö tuleva esiosa Orphan: First Kill perustelemaan olemassaoloaan, vai onko kyseessä jälleen yksi tarpeeton rahastusraina...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orphan, 2009, Dark Castle Entertainment, Appian Way, Studio Babelsberg Motion Pictures, StudioCanal, DCP Orphan Productions, Don Carmody Productions

Arvostelu: Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010)

TRON: PERINTÖ

TRON: LEGACY

Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Garrett Hedlund, Jeff Bridges, Olivia Wilde, Bruce Boxleitner, James Frain, Michael Sheen, Beau Garrett, Jeffrey Nordling ja Cillian Murphy
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Lisbergerin tieteiselokuva Tron (1982) ei ollut ilmestyessään iso menestys, mutta se nousi vähitellen sellaiseen kulttiasemaan, että Walt Disneyllä pyöriteltiin vuosia ideaa jatko-osasta. Alkuperäisestä filmistä nuorena innostunut tuottaja Sean Bailey sai 2000-luvun alussa studion suostumaan ideoihinsa jatkolle. Ensikertalaisohjaaja Joseph Kosinski palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2009. Tron: Legacy, eli suomalaisittain Tron: Perintö sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja se oli taloudellinen hitti, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaista äänitehosteista, mutta joka sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin alkuperäisen elokuvan faneilta. Itse en ollut nähnyt alkuperäistä Tronia, mutta kävin silti katsomassa Tron: Perinnön leffateatterissa enoni kanssa, kun se ilmestyi. En pitänyt filmiä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Tronin sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden..

20 vuotta Kevin Flynnin mysteerisen katoamisen jälkeen hänen poikansa Sam päätyy seikkailulle matriisiin, täynnä taistelevia ja kilpailevia ohjelmia. Etsiessään isäänsä matriisista, Sam joutuu kohtaamaan Kevinin luoman pahan tekoälyn, Clun.

Jeff Bridges ja Bruce Boxleitner palaavat rooleihinsa Kevin Flynniksi ja Alan Bradleyksi alkuperäisestä Tron-elokuvasta. Alkuperäisen leffan tapahtumien myötä kaksikko nousi ENCOM-yhtiön johtoon, kunnes Kevin katosi yllättäen ja Alankin päädyttiin korvaamaan Jeffrey Nordlingin näyttelemällä Richard Mackeylla. Boxleitnerin osuus filmissä jää lähinnä pikaiseksi visiitiksi ruudulla fanien iloksi, mutta Bridges pääsee tekemään ihan tuplaroolin niin Kevininä kuin tämän luomana tekoälynä Cluna, joka on kaapannut vallan matriisista. Clu on päätetty toteuttaa digitaalisen nuorennustekniikan avulla, mikä saa Bridgesin näyttämään todella hämmentävältä videopelihahmolta läpi leffan. Ei olekaan ihme, jos Clun ensimmäisissä kohtauksissa menee täysin ohi, mitä hahmolla on sanottavanaan, sillä katsoja kummastuu niin suuresti digi-Bridgesin luonnottomista kasvoista. Muistan nuorennusefektin näyttäneen tökeröltä jo elokuvan ilmestyessä, eikä aika todellakaan ole ollut ystävällinen tehosteelle. Kökön efektin takia hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, eikä Clu onnistu muodostamaan kummoista pahista.

     Kevinin sijaan elokuvan päähenkilönä kuitenkin toimii hänen poikansa Sam Flynn, jota näyttelee Garrett Hedlund. Hedlund ei omaa Bridgesin karismaa, mutta suoriutuu silti ihan kelvollisesti roolistaan, jonka ongelma on lähinnä tylsästi kirjoitettu henkilö. Sam ei ole kovinkaan kiinnostava sankari, eikä katsojaa saada kummemmin innostumaan hänen isäetsinnästään videopelimaailman sisällä.

Lisäksi leffassa nähdään myös Olivia Wilde Quorra-ohjelmana, joka ryhtyy auttamaan Samia, James Frain Clun oikeana kätenä Jarvisina, Michael Sheen yökerhoa pyörittävänä ohjelmana Castorina, sekä Cillian Murphy alkuperäisestä Tronista tutun Edward Dillingerin (David Warner) poikana. Wilde istuu varsin pätevästi toimintasankarittaren osaan, joskin myös hänen hahmonsa jää aika pahviseksi. Sheen taas tekee kiusallisen yliampuvaa työtä Castorina, joka ei tunnu istuvan mukaan ympärillä olevaan elokuvaan.

Kuten alkuperäisen Tronin arvostelussani kirjoitin, arvostin filmin teknisiä saavutuksia ja alaa mullistavia tietokonetehosteita, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei filmin visuaalinen puoli ollut kestänyt aikaa erityisen hyvin. Tähän kun lisäsi vielä tylsät henkilöhahmot ja hieman ponnettoman tarinan, ei Tron tarjonnut itselleni kummoista elämystä. Sen sijaan se sai minut kiinnostumaan Tron: Perinnön uudelleenkatselusta, jos se vaikka toimisikin paremmin nyt, kun olin nähnyt alkuperäisen teoksen. Valitettavasti ei. Jatko-osaa vaivaavat samat ongelmat kuin alkuperäistä teosta, mutta sen ei voi sanoa olleen elokuva-alaa mullistava millään lailla. Mukana on ilmestymisvuotenaan vaikuttavia tehosteita, joista kaikki eivät ole kestäneet aikaa, sekä hieman tylsiä hahmoja ja ponneton tarina. Isän etsimisestä voisi tarinana saada vahvan ja jopa liikuttavan, mutta Tron: Perintö ei millään tavoita katsojan tunteita.

Heikkouksistaan huolimatta leffa on kuitenkin ihan passelia popcorn-viihdettä, joka tarjoaa tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto kuluu nopeasti. Vauhdikkaat valopyöräkisat ovat tämänkin Tron-seikkailun parasta antia ja vaikka ne eivät tarjoa jännitettä, ovat ne sentään komeaa katseltavaa. Myös lopputaistelusta löytyy tyylikästä menoa, joskin muuten finaali tuntuu antikliimaksilta. Isä-Flynnin luomaa virtuaalimaailmaa saadaan laajennettua ja päivitetty toimivasti 2000-luvulle, pitäen silti kaiken istuvana 1980-luvun retropeliin. Faneille elokuva tarjoaa luultavasti suurempaa riemua, mutta itse koin Tron: Perinnön aika keskinkertaiseksi scifiseikkailuksi, joka kieltämättä näytti ilmestyessään päheältä 3D:n kera isolta valkokankaalta.

Elokuvasta voi nähdä ohjaaja Joseph Kosinskin ensikertalaisuuden. Hän luottaa täysillä erikoistehosteiden voimaan, muttei saa luotua todellista seikkailun henkeä, joka imaisisi katsojan tapahtumiin mukaan ja saisi välittämään näistä hahmoista. Jälkimmäinen johtuu myös Edward Kitsisin ja Adam Horowitzin käsikirjoituksesta, jonka lähtökohdissa olisi potentiaalia parempaan lopputulokseen. Onneksi elokuva kuitenkin säväyttää teknisellä toteutuksellaan. Digi-Bridgesiä lukuun ottamatta erikoistehosteet ovat erittäin mainiot ja niitä esitellään tyylikkäällä kuvauksella. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä asujen kanssa. Siinä, missä alkuperäisen tekijät joutuivat kikkailemaan saadakseen tummia kokovartaloasuja pitkin kulkevat viivat loistamaan neon-värein, tässä puvustajat ovat rakentaneet asuihin valot. Jälki on todella näyttävää ja muutenkin elokuvan valaistus on hienosti suunniteltu ja toteutettu. Myös äänimaailma on onnistunut tehosteista Daft Punkin säveltämiin musiikkeihin. Paikoitellen musiikit eivät täysin istu kohtauksiinsa, mutta Daft Punkin työ on silti yksi leffan parhaista puolista ja ranskalaisduon teknojumputusta kuuntelee mielellään katsomatta leffaa siinä samalla. Daft Punk myös tekee pikaisen cameon Castorin klubilla, vähemmän yllättäen DJ-kaksikkona.

Yhteenveto: Tron: Perintö on keskinkertainen jatko-osa tieteisklassikolle. Elokuva viihdyttää ihan mukavasti ja tarjoaa aika ajoin näyttävää meininkiä, mutta sen tarina ei sisällä todellista koukkua ja tunnepuoli on varsin latteaa. Hahmot jäävät harmillisen pahvisiksi, jolloin heidän koettelemuksistaan ei jaksa pahemmin kiinnostua tai heidän kohtaloistaan välittää. Näyttelijät tekevät kuitenkin ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu. Visuaalisesti filmi on ailahteleva paketti. Osa erikoistehosteista näyttää yhä hienoilta, kun taas toiset (erityisesti digi-Bridges) ovat pahasti ajan julmien hampaiden nakertelemia. Äänimaailma jytisee vaikuttavasti ja Daft Punkin säveltämä musiikki on yksi elokuvan parhaista puolista. Jos alkuperäinen Tron iskee lujaa, voi hyvin olla, että myös Tron: Perintö toimii. Jos taas ensimmäinen filmi jätti kylmäksi, kakkonen tuskin muuttaa katsojaansa faniksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras,13.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron: Legacy, 2010, Walt Disney Pictures, Sean Bailey Productions, John Thomas Special FX, Prana Studios, LivePlanet

Arvostelu: Prey (2022)

PREY

Ohjaus: Dan Trachtenberg

Pääosissa: Amber Midthunder, Dakota Beavers, Stormee Kipp, Michelle Thrush, Julian Black Antelope, Bennett Taylor ja Dane DiLiegro

Genre: toiminta, jännitys, scifi

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli iso menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Ailahtelevan vastaanoton saaneiden jatko-osien Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990), Predators (2010) ja The Predator (2018) lisäksi avaruushirviö pistettiin vastakkain toisen kuuluisan leffamonsterin, Alien-elokuvien (1979-) xenomorphin kanssa filmeissä Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007). Jo The Predatorin tuotannon aikana ohjaaja Dan Trachtenberg otti yhteyttä 20th Century Studiosiin, esitellen oman visionsa uuteen Predator-elokuvaan. Studio kiinnostui ja tuotanto alkoi työnimellä "Skulls". Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2021 ja nyt Prey-nimen saanut elokuva on ilmestynyt suoraan Disney+ -palveluun. Omasta mielestäni alkuperäinen Predator - saalistaja on huippuleffa, mutta sen jatko-osat ovat olleet parhaimmillaankin vain kelvollisia. En ollut järin innoissani, kun kuulin uuden filmin olevan tulossa, etenkin kun kyseessä olisi jälleen uusi yritys käynnistää elokuvasarja uudestaan, Predatorsin ja The Predatorin epäonnistuttua aloittamaan uutta, isompaa tarinaa. Päätin toki silti katsoa Preyn heti julkaisupäivänä.

Vuonna 1719 nuori Naru-nainen yrittää todistaa metsästystaitonsa comanche-heimolleen, kun hän kohtaa huipputehokkaan näkymättömän saalistajan.

Viime vuonna parissa Liam Neesonin toimintarainassa, The Marksmanissa (2021) ja The Ice Roadissa (2021) nähty Amber Midthunder näyttelee Narua, comanche-heimoon kuuluvaa naista, joka yrittää todistaa kykynsä metsästäjänä, mutta joutuukin itse metsästettäväksi, kun jokin näkymätön muukalainen ottaa comanchet kohteekseen. Midthunder osoittaa hyvin kykynsä läpi leffan, antautuen ihailtavasti roolinsa vietäväksi. Naru on hahmona sinnikäs ja häntä kannustaa nousemaan voitokkaaksi ja osoittamaan epäilijänsä, heimoon kuuluvat Taabe-veljen (Dakota Beavers), Aruka-äidin (Michelle Thrush), Wasape-soturin (Stormee Kipp) ja Kehetu-päällikön (Julian Black Antelope) vääriksi. Myös sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti. Erityisen hienoa on, että näyttelijät äänittivät kaikki kohtauksensa niin englanniksi kuin myös comanchenkielellä. Disney+ -palvelusta löytyy kaivelemalla molemmat kieliversiot leffasta. Itse predatorina patsastelee tällä kertaa koripalloilija Dane DiLiegro, joka onnistuu olemaan uhkaava suurkokoisena saalistajana.

Kuten alussa kerroin, en paljoa odottanut Preyltä, nähdessäni filmin lähinnä taas uutena ja epäonnisena yrityksenä herättää Predator-saagaa takaisin henkiin. Alkuperäisen toimintaklassikon jälkeen leffasarjaa on viety moneen suuntaan, heivatessa saalistajaa viidakosta suurkaupunkiin tai pienkaupunkiin, pistämällä se taistelemaan alienia vastaan tai sitten kuljettamalla ihmiset predatorien planeetalle metsästettäväksi. Vaikka leffat olisivat olleet ihan hyviä tai edes viihdyttäviä, eivät ne ole saaneet toivotusti jatko-osia, vaan seuraavassa filmissä keksitään taas uusi asetelma, sen sijaan, että edellistä kertomusta jatkettaisiin.

Tämänkertainen elokuva sijoittuu vuoteen 1719 ja kertoo ohjaaja Dan Trachtenbergin vision saalistajalajin ensimmäisestä visiitistä Maassa. Vastassa ovat Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien comanchien heimo ja tämä konflikti on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen. Nämä alkuperäisheimot olivat tunnetusti hyviä metsästäjiä ja "yhtä luonnon kanssa", toisin kuin Amerikkaan saapuneet valkoiset valloittajat. Jo alkuperäisessä elokuvassa sioux-heimosta peräisin oleva Billy (Sonny Landham) hoksasi viidakossa vaanivan näkymättömän uhkan ensimmäisenä. Niinpä predatorille onkin passelisti haastetta, vaikka olio on varustettu teknologialla, josta tuon ajan ihmiset pystyivät vain haaveilemaan. Kohtaamiset predatorin kanssa eivät paljoa säästele katsojaa, vaan monien riemuksi Preyssä veri kyllä roiskuu ja ihmisiä pistetään hengiltä todella luovinkin keinoin.

Sen lisäksi, että vastakkainasettelu comanchien ja predatorin välillä on toimiva, on elokuva muutenkin onnistunut. Trachtenberg ei tee filmistä mitään älyvapaata ja hektistä viihdehömppää, vaan hän keskittyy rakentamaan jännittävää ilmapiiriä vähitellen. Hän hyödyntää samanlaisia kikkoja, joilla John McTiernan teki viidakosta kaiken aikaa uhkaavan tuntuisen alkuperäisfilmissä, mutta ei vaivaudu pitämään olentoa piilossa, olettaen, että kaikki katsojat kyllä tietävät, mikä ihmisiä vaanii. Mukana on useita pitkiksi venytettyä, tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa hahmot eivät sano mitään ja katsojakin seuraa ihan hiirenhiljaa, mihin tilanne eskaloituu. Kierroksia nostetaan vartti vartilta, mutta loppuhuipennuksessaankaan elokuva ei ammu meiningillään yli - toisin kuin viimeisimpänä ilmestyneessä The Predatorissa. Kyseiseen leffaan pettyneet voivat myös iloita siitä, että Prey on tehty vakavin mielin, eikä seasta löydy vitsin vitsiä.

Elokuvan tehokkuus muodostuu myös sen yksinkertaisuudesta. Monimutkikkaiden kuvioiden ja turhien juonenkäänteiden sijaan elokuva keskittyy täysillä itse asiaan. Patrick Aisonin napakasta käsikirjoituksesta onkin turhat karsittu pois. Vähän päälle puolentoista tunnin kestossaan elokuva pidetään tiiviinä ja koin leffan olevan ohi yllättävänkin nopeasti. Prey on todella tyylikkäästi kuvattu. Upeita maisemia pääsee ihastelemaan näyttävillä laajakuvilla ja onkin suuri sääli, että elokuva dumpattiin suoraan striimiin ilman teatterikierrosta. Leikkaus on myös sujuvaa, joskin muutaman brutaalin hetken aikana toivoisi, etteivät tekijät leikkaa poispäin. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset. Predator on vaikuttavasti tehty pukunsa kanssa, joskin on harmi, että olennon pärstä on digitaalisesti luotu. Alkuperäisfilmissä naama oli kaikessa rumuudessaan upea ilmestys käytännön efektein, joten mikseivät tekijät voineet panostaa tähän samalla lailla? Muuten efektit kuitenkin toimivat pätevästi. Äänimaailmaa hyödynnetään onnistuneesti, oli kyse sitten tehosteista tai Sarah Schachnerin säveltämistä musiikeista. On tosin sääli, ettei leffassa hyödynnetä lainkaan Alan Silvestrin erinomaista tunnusmelodiaa alkuperäisestä Predatorista.

Yhteenveto: Prey on yllättävänkin onnistunut lisäys Predator-saagaan. Elokuva on älytty pitämään simppelinä ja samalla tehokkaana. Vähän päälle puolentoista tunnin leffasta ei turhaa löydy, vaan se kulkee suoraviivaisesti ja jännittävästi eteenpäin. Vaikka elokuva muuttuukin toiminnallisemmaksi edetessään, ei se koskaan äidy miksikään älyvapaaksi hötöksi, vaan pitää tasokkuuttaan loppuun saakka. Mukana on useita pitkästi rakennettuja tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa niin päähenkilö kuin katsoja pidättävät hengitystään. Kun itse saalistus alkaa, voivat monet riemastua, sillä meno on brutaalia, veren roiskuessa ja irtoraajojen lentäessä komeassa kaaressa. Predatorista on tehty uhkaava, joskin olennon diginaama saa harmittelemaan, etteivät tekijät hyödyntäneet hienoja käytännön efektejä alkuperäisfilmin tapaan. On myös harmi, ettei alkuperäisleffan tunnusmelodiaa kuulla lainkaan. Isoin sääli on kuitenkin, ettei hienosti kuvattua elokuvaa pääse näkemään teatterissa, minne se kuuluisi. Amber Midthunder on erittäin hyvä pääroolissa ja hänen Naru-hahmonsa kasvutarina on sujuvasti kerrottu. Prey nousee omasta mielestäni toiseksi parhaaksi Predator-leffaksi heti alkuperäisen klassikon jälkeen. Se on onnistunut paluu juurille, tuoden silti oman selvän käänteensä tuttuun kuvioon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Prey, 2022, 20th Century Studios, Davis Entertainment

Arvostelu: DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022)

DC SUPERLEMMIKKIEN LIIGA

DC LEAGUE OF SUPER-PETS

Ohjaus: Jared Stern

Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.

Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.

Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).

     Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.

Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.

Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.

Yhteenveto: DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To

Arvostelu: Bullet Train (2022)

BULLET TRAIN

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Brad Pitt, Brian Tyree Henry, Aaron Taylor-Johnson, Andrew Koji, Joey King, Hiroyuki Sanada, Bad Bunny, Zazie Beetz, Logan Lerman, Michael Shannon, Karen Fukuhara, Sandra Bullock ja Channing Tatum

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Bullet Train perustuu Kōtarō Isakan kirjaan Maria Beetle (マリアビートル) vuodelta 2010. Alun perin elokuvasovitusta ryhtyi työstämään Antoine Fuqua, mutta projekti muovautui ja hänen tilalle palkattiin Deadpool 2:n (2018) ohjaaja David Leitch, Fuquan siirtyessä pelkän tuottajan hommiin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo aiemmin tänä vuonna, mutta sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään. Nyt Bullet Train saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innoissani. Sen traileri vaikutti erittäin vekkulimaiselta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Leppäkerttu, Isä, Sitruuna, Mandariini, Prinssi, Susi ja Herhiläinen nousevat Tokiossa luotijunan kyytiin. Jokaisen tavoitteena on junassa lojuva matkalaukku, sekä yritys päästä lähelle vaikutusvaltaista rikollispomoa, Valkoista surmaa.

Bullet Train pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Brad Pitt näyttelee Leppäkerttua, rikoskeikkoja tekevää miestä, joka ei enää halua suorittaa tappohommia, vaan hoitaa konfliktit rauhanomaisin keinoin. Andrew Koji nähdään Isänä, jonka poika makaa sairaalassa henkihieverissä ja syypää löytyy junasta. Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry esittävät salamurhaajakaksikkoa Mandariinia ja Sitruunaa, joilla on tärkeä tehtävä rikollispomo Valkoisen surman pojan (Logan Lerman) kanssa. Joey King näyttelee Prinssiä, ovelaa rikollista, joka hyödyntää nuorta tyttömäisyyttään hoitaakseen katalat suunnitelmansa. Rap-artisti Bad Bunny esittää Susi-tappajaa, joka on Isän tavoin junassa kosto mielessään. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. alkuperäisestä Ringu-kauhuelokuvasta (リング - 1998) tuttu Hiroyuki Sanada, Amazon Prime Videon The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Karen Fukuhara, sekä Zazie Beetz, Michael Shannon, Sandra Bullock ja pari yllätysnimeä eri rooleissa, jotka liittyvät jotenkin tähän isoon juonien verkostoon, jotka linkittyvät junassa toisiinsa tavalla tai toisella. Lähes koko näyttelijäkaarti hoitaa hommansa vakuuttavasti. Oikeastaan vain Shannon tuottaa pienoisen pettymyksen epätasaisen aksenttinsa kanssa. Pitt on lystikäs rauhantahtoisena rikollisena, Koji hoitaa dramaattisemman kuvion hyvin ja King herkuttelee hyvin osallaan. Elokuvan vetonauloina toimivat kuitenkin Taylor-Johnson ja Henry salamurhaajaduona, joiden kemia toimii täydellisesti ja joiden välinen sanailu on läpikotaisin lystikästä.

Bullet Train osoittautui odotusteni arvoiseksi toimintakomediaksi, joka nappaa heti mukaansa vauhdikkaaseen ja viihdyttävään kyytiinsä. Hahmot ovat lähes kaikki oivallisia ja hupaisia tapauksia ja niinpä heidän koettelemuksiaan ryhtyy seuraamaan mielellään. Erilaiset juonikuviot ovat kaikki kiinnostavia ja ne vain paranevat, kun leffa ryhtyy vähitellen linkittämään jokaista hahmoa toisiinsa. Kaikki ovat lopulta pelkkiä nappuloita isommassa pelissä. Silloin tällöin leffa vaatisi hieman tiivistämistä ja pienesti päälle parin tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua liialliselta, mutta muuten Bullet Train on onnistuneen sähäkkä teos.

Ohjaaja David Leitch ja käsikirjoittaja Zak Olkewicz ovat selvästi katsoneet Quentin Tarantinon filmejä tätä tehdessään, sillä mukana on vahvan tarantinomaisia piirteitä toisilleen kettuilevista rikolliskavereista yllättäviin väkivallan purskahduksiin ja epälineaariseen tarinankerrontaan. Vaikka esikuva paistaakin läpi leffasta, ei Tarantino-kopiointi pahemmin häirinnyt itseäni, sillä meno toimii. Hahmojen väliset kohtaamiset ovat toinen toistaan lystikkäämpiä ja johtavat usein napakoihin ja brutaaleihin toimintakohtauksiin. Taisteluistakin löytyy huumoria, oli kyse sitten vaikka mahdollisimman vähä-äänisestä kamppailusta junan hiljaisessa vaunussa tai baarin kaluston hyödyntämisestä käsirysyssä.

Elokuvan veikeä tarinankerronta sai minut myhäilemään tyytyväisenä. Vaikka leffa kaipaakin hieman tiivistämistä, pääasiassa junan tapahtumat ovat tehokkaasti ja vangitsevasti kerrotut. Kaikkien motiiveja ja taustoja esitellään hyvin mukaan ujutetuilla takaumilla ja leffassa palataankin vähän väliä näyttämään jokin tilanne uudestaan eri hahmon vinkkelistä. Kaikenlainen kikkailu hoidetaan tyylikkäästi. Lopputaistelu ampuu välillä hieman väärällä tavalla yli, mutta silti Bullet Train toimii hyvin viime minuuteilleen asti.

Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin taidokkaasti kuvattu ja useat kohtaukset on leikattu hyvällä rytmillä. Valaisua ja värejä hyödynnetään oivallisesti. Junan lavasteet, hahmojen erilaiset asut ja tylyt maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan aina vakuuta ja varsinkin loppuhuipennuksesta löytyy joitain viimeistelemättömiltä näyttäviä tietokone-efektejä. Äänimaailma jumputtaa oikein mainiosti läpi filmin ja Dominic Lewisin säveltämien musiikkien lisäksi hyvin toimivat japaniksi lauletut sovitukset Bee Geesin Stayin' Alivesta ja Bonnie Tylerin Holding Out for a Herosta.

Yhteenveto: Bullet Train on erittäin mainio toimintakomedia, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa, vaikka pientä tiivistämisen varaa jääkin. Loppuhuipennus on myös pienoinen pettymys, eikä Michael Shannon pahemmin vakuuta osassaan, mutta muuten homma toimii vakuuttavasti. Lahjakas näyttelijäkaarti hoitaa hommansa taidokkaasti. Brad Pitt on lystikäs Leppäkerttuna, mutta show'n varastavat Aaron Taylor-Johnson ja Brian Tyree Henry Mandariinina ja Sitruunana. Ohjaaja David Leitch on selvästi ottanut paljon vaikutteita Tarantinolta, sillä mukana on hyvin samanlaisia kikkailuja epälineaarisesta tarinankerronnasta nasevaan dialogiin. Hahmojen väliset keskustelut ilahduttavat sanailullaan ja veikeästi työstetty tarina riemastuttaa. Toimintakohtaukset ovat mainion brutaaleja ja huumori saa myhäilemään tyytyväisenä. Hieman keskeneräisiltä näyttävistä tehosteista huolimatta filmi on todella tyylikäs visuaalisesti. Bullet Train kaipaisi pientä viilaamista, mutta muuten se on todella oivallista toimintaviihdettä, jonka tekisi mieli käydä katsomassa pian uudelleenkin. Monikerroksisesta leffasta varmasti avautuu lisää juttuja ja yksityiskohtia uusintakatselulla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bullet Train, 2022, Sony Pictures Entertainment, 87North, CTB Inc., Hill District Media

Arvostelu: Armoton (Unforgiven - 1992)

ARMOTON

UNFORGIVEN

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Gene Hackman, Morgan Freeman, Jaimz Woolvett, Saul Rubinek, Frances Fisher, Anna Thomson, Richard Harris, Anthony James, David Mucci, Rob Campbell, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja Liisa Repo-Martell

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Unforgiven, eli suomalaisittain Armoton on Clint Eastwoodin ohjaama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 1976 nimillä "The Cut-Whore Killings" ja "The William Munny Killings" David Webb Peoplesin toimesta. Sergio Leonen lännenelokuvista maailmankuuluksi nousseelle Clint Eastwoodille esiteltiin teksti jo 1980-luvun alussa, mutta silloin hänellä oli muita projekteja, jotka kiinnostivat häntä enemmän. 1980-luvun lopulla Eastwood kuitenkin päätti vihdoin tarttua käsikirjoitukseen ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1991. Lopulta Armoton sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, mikä sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja ääni), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Armotonta, vaikka westernejä fanittava isäni on sitä minulle kehunut jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Kun vuonna 1880 Greelyn krouvissa kaksi miestä silpovat prostituoidun kasvot ja kehon, entinen lainsuojaton Will Munny palkataan etsimään ja tappamaan nämä rikolliset.

Armottomassa Clint Eastwood teki näillä näkymin viimeisen lännenelokuvaroolinsa Will Munnyna, entisenä lainsuojattomana, joka oli vuosia aiemmin tehnyt hirmutekoja, ryöstellyt ja murhannut kylmäverisesti jopa naisia ja lapsia, mutta nyt vanhoina päivinään katuu tekojaan syvästi. Kun silpojat pääsevät oikeudessa pälkähästä, rahan kaipuussa oleva Will kokee, että kostamalla miehille hän voisi hyvittää edes hieman tekojaan. Eastwood istuu tietty täydellisesti elokuvan päärooliin. Kun puhutaan lännenelokuvista, stetson-hatun alta tuimasti tuijottava Eastwood nousee varmasti heti monilla mieleen. Hänen työnsä Sergio Leonen Dollari-trilogiassa (1964-1966) on jo vuosia sitten noussut legendaariseen asemaan. Armottomassa Eastwood pääseekin tekemään jonkinlaisen joutsenlaulunsa uralleen länkkäreiden parissa. Hänen hahmonsa heijastaa hienosti aiempia töitä, rakentaen kuitenkin täysin uudenlaisen, erittäin kiinnostavan henkilön, jonka tarinaa seuraa mielellään. Kun Eastwood on aiemmin esittänyt lännenhahmoja, jotka säälittä ampuvat muita, Will on hyvin poikkeava tapaus, sillä hän haluaisi pysyä mahdollisimman kaukana revolverista.

     Avukseen jahtiin Will saa vanhan rikoskumppaninsa Ned Loganin, jota näyttelee Morgan Freeman, sekä nuoren ja ylimielisen Schofield Kidin, jona nähdään Jaimz Woolvett. Hahmokaksikko toimii erittäin hyvänä lisänä Willin rinnalle, toisen ollessa iäkäs ja kokenut näissä hommissa ja toisen ylvästellessä teoillaan, joiden aitoutta niin hahmot kuin katsojakin kyseenalaistaa välittömästi. Freeman on tietty aina mahtava, mutta myös Woolvett pärjää mainiosti omassa osassaan.

Silti elokuvan todellinen tähti taitaa olla niin Oscar-, BAFTA- kuin myös Golden Globe -palkinnot roolityöllään voittanut Gene Hackman. Hackman näyttelee Big Whiskey -kaupungin sheriffi Little Billiä, joka saa roistot hiljaiseksi ihan vain astumalla huoneeseen, mutta jolla ei ole täysin rehdit keinot saada asioita hoidettua. Little Bill onkin siis täydellinen kolikon kääntöpuoli Willille. Toinen on tekojaan sovitteleva ex-roisto ja toinen taas likaisesti hommat hoitava lainvalvoja. Hackman on erinomainen osassaan, huokuen voimakasta karismaa ja intensiivisyyttä joka kohtauksessaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Richard Harris kuuluisana ampujana Englannin Bobina, joka saapuu Big Whiskeyyn kirjailija W. W. Beauchampin (Saul Rubinek) kanssa tekemään elämäkertateosta Bobista, Anthony James Greelyn krouvin omistajana Skinnynä, Frances Fisher, Anna Thomson, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja äitinsä puolelta suomalaista sukua oleva Liisa Repo-Martell krouvin huorina, sekä David Mucci ja Rob Campbell Willin, Nedin ja Kidin jahtaamana silpojakaksikko Quick Mikena ja Daveyna. Tämä kaksikko ei ole erityisen kiinnostava hahmomielessä, mutta sen sijaan muut hahmot, kuten Englannin Bob, Beauchamp ja prostituoidut ovat kiinnostavia.

Armoton osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi teokseksi, joka nousi kertaheitolla westernsuosikkieni kärkikolmoseen Hyvien, pahojen ja rumien (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) ja Huuliharppukostajan (C'era una volta il West - 1968) kaveriksi! Elokuva pitää sisällään hyvin perinteisiä lännenleffojen juttuja, mutta samalla se myös pyörittelee niistä jotain erilaista ja kiehtovaa. Kuten jo sanoin, päähenkilö on ex-roisto, joka katuu tekojaan ja antagonistina toimii kyseenalaisesti työskentelevä sheriffi, mikä tuntuu jo itsessään erilaiselta genrelle, jossa (ainakin niissä mitä olen katsonut) sheriffit ovat yleensä selkeitä hyviksiä ja roistot selkeitä pahiksia. Tämän lisäksi on myös toimivaa, kuinka ampumataidoillaan ja uhrilistoillaan kehuvat tuppaavatkin olemaan jotain ihan muuta ja erityisen hyvä ratkaisu on, että juurikin silvotun huoran kollegat asettavat palkkion Quick Miken ja Daveyn listimisestä.

Sen lisäksi, että elokuva pitää sisällään mielenkiintoisia hahmoja, jotka tuntuvat poikkeuksellisilta westerngenressä ja heidän näyttelijänsä ovat vielä läpikotaisin kovassa vireessä, on Armoton muutenkin vaikuttava teos. Vaikka se toisaalta kulkee rauhassa eteenpäin, ei aika käy koskaan pitkäksi, koska tarina on niin oivallinen. Vaihtelua kuvioihin saadaan hyvin vaihtelemalla Willin matkasta Nedin ja Kidin kanssa Big Whiskeyn kaupungin tapahtumiin. Niin tarinaa kuin tunnelmaa rakennetaan vahvasti leffan edetessä. Erityisen hienoa on, kuinka jotkut leffassa aiemmin käsitellyt ja pohjustetut asiat nousevat mahtavassa loppuhuipennuksessa todella esille. Kohtaus, jossa sheriffi Little Bill kertoo Beauchampille, millainen mies voittaa ampumisessa, on jo itsessään tiivistunnelmainen, mutta se, miten lopussa hyödynnetään tämän kertomuksen oppeja, tekee hommasta entistäkin huikeampaa. Seasta löytyy paljon muitakin hienoja kohtauksia. On huumoria hahmojen heittämien repliikkien kautta, hyvää pohdiskelua hahmojen teoista, sekä onnistuneesti tehtyä draamaa, mikä tekee leffasta jopa hieman liikuttavan.

Sen lisäksi, että Clint Eastwood on fantastinen pääroolissa, hän myös vakuuttaa kameran takana ohjaajana, eikä ihme, että hän voitti työstään parhaan ohjauksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Eastwood hoitaa hommansa rautaisella otteella, vaikka samalla näyttääkin tiettyä pinnan alta kaivettua ja herkkää ihmisyyttä. Eastwood omisti Armottoman pari vuotta aiemmin menehtyneille ohjaajilleen Sergio Leonelle ja Don Siegelille, jotka olisivat varmasti olleet ylpeitä Eastwoodin aikaansaannoksesta. David Webb Peoplesin käsikirjoitus on taidokkaasti rustattu, eikä hän ole halunnut tehdä vain helppoa viihdettä, missä räiskitään jatkuvasti revolvereilla toisia hevosten selästä. Elokuva on myös todella näyttävästi kuvattu. Kamera oikein ihastelee hienoja maisemia. Otokset on oivallisesti leikattu yhteen. Lavasteet ja asut ovat laadukkaat ja äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteista Lennie Niehausin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Armoton on erinomainen lännenelokuva, joka hyödyntää tuttuja westernjuttuja uudenlaisin keinoin. Perinteinen hyvät sheriffit ja pahat rosvot -kuvio saa totaalisesti kyytiä ja hahmot ovatkin kiehtovia tietyssä käänteisyydessään. Hyvin kirjoitettuja hahmoja vain tehostavat loistokkaat näyttelijäsuoritukset. Kameran takanakin vakuuttava Clint Eastwood on tietty fantastinen pääosassa ja Morgan Freeman karismaattinen Willin toverina. Huipputyötä tekee Gene Hackman kyseenalaisesti toimivana lainvalvojana. Elokuva pitää tiiviisti mukanaan rauhallisen kerronnankin kanssa, tarjoten oivallisin väliajoin taistelua, huumoria ja jopa herkkää draamaa. Eri osapuolia seurataan onnistuneen tasaisesti ja kaikki pääsevät oikeuksiinsa filmin aikana. Kaikki johtaa upeaan loppuhuipennukseen, jossa leffassa aiemmin vihjailtuja asioita hyödynnetään esimerkillisesti. Elokuva on vieläpä tekninen taidonnäyte näyttävän kuvauksen kera. Kaiken kaikkiaan Armoton on todella hieno länkkäri, joka kuuluu ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoon. 30-vuotisjuhla on täydellinen syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai katsoa se uudelleen ties kuinka monennen kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Unforgiven, 1992, Warner Bros., Malpaso Productions