Arvostelu: Leijonakuningas (The Lion King - 2019)

LEIJONAKUNINGAS

THE LION KING

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Donald Glover, JD McCrary, Beyoncé Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor, Billy Eichner, Seth Rogen, James Earl Jones, John Oliver, Florence Kasumba, Alfre Woodard, Shahadi Wright Joseph, Eric Andre, Keegan-Michael Key ja John Kani
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Leijonakuningas on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1994. Disneyn uusi villitys on tehdä uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Tällaisen käsittelyn ovat saaneet mm. Tuhkimo (Cinderella - 1950), Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991), sekä uusimpina Dumbo (1941) ja Aladdin (1992). Uudesta Leijonakuninkaasta ilmoitettiin vuonna 2016, kun ohjaaja Jon Favreau oli julkaissut oman Viidakkokirjansa (The Jungle Book - 2016). Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle ja nyt Leijonakuningas on saamassa ensi-iltansa... ja minä olin ennakkoon kauhuissani elokuvasta. Alkuperäinen Leijonakuningas on minulle tärkein ja rakkain Disney-elokuva, sekä ylipäätään yksi suosikkielokuvistani. Kun kuulin, että uusi versio oli tulossa, ensimmäinen sana mielessäni oli "pyhäinhäväistys". Trailerit ovat helpottaneet oloani ainakin sillä, että filmi näyttää upealta, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että trailerien perusteella elokuva näyttää pelkältä kuva kuvalta kopiolta alkuperäisestä animaatiosta, joten miksi tätä edes täytyi tehdä uudestaan? Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan Leijonakuningasta sen lehdistönäytökseen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni, sekä YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen yhdessä arvosteluvideon, minkä voi katsoa tästä.

Nuoren leijonapoika Simban kohtalona on jonain päivänä nousta Jylhämaan kuninkaaksi. Ongelmia kuitenkin tuottaa Simban isän, nykyisen kuninkaan Mufasan veli Scar, joka juonittelee tehdäkseen itsestään kuninkaan.

Simba (lapsena äänessä JD McCrary, aikuisena Donald Glover) on nuori ja naiivi leijonanpentu, jonka kasvutarinaa elokuvassa seurataan. Simba uskoo kuninkuuden tekevän hänestä kaikkivoivan ja tarjoavan hänelle rennon luksuselämän, mutta filmin aikana hänen täytyy ymmärtää, mitä velvollisuuksia ja vastuita asema toisi tullessaan. Hahmon kasvutarina on kiinnostava... kuten alkuperäisessä piirretyssä. Simbaa ei ole lähdetty muuttamaan tässä leffassa uuteen suuntaan, vaan hahmo on samanlainen kuin piirretyssäkin.
     Muutkin tutut hahmot piirretystä tekevät tietysti paluun. Simban isä, kuningas Mufasa (äänenä James Earl Jones kuten piirretyssäkin) on ylväs leijona, jota on vaikea olla ihailematta. Jones ei valitettavasti kuitenkaan tee samanlaista vaikutusta äänellään, vaan hänestä kuulee, että ikää on jo lähemmäs 90 vuotta. Piirretyn tavoin Simban äiti Sarabi (Alfre Woodard) jää kuitenkin aika taustalle. Leijona Nala (lapsena Broadwayn "Leijonakuningas"-musikaalista tuttu Shahadi Wright Joseph, aikuisena laulajatähti Beyoncé) on Simban paras ystävä, joka lähtee innoissaan tämän seikkailuihin mukaan. Zazu-lintu (John Oliver) on kuninkaan neuvonantaja ja viestintuoja. Rafiki (John Kani) on erakoitunut apina, josta puuttuu kaikki alkuperäisen piirretyn hauskuus. Fanisuosikit Timon-mangusti (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasika (Seth Rogen) ovat kuitenkin veikeät tapaukset ja heille on onneksi kirjoitettu lähinnä uusia vitsejä. Timon ja Pumba ovatkin yksi elokuvan parhaimmista puolista, etenkin Rogenin vuoksi, sillä hän istuu täydellisesti hömelön Pumban rooliin. Rafikin huumorin vieminen harmittaa suuresti, sillä jäljelle jää vain todella mitäänsanomaton tyyppi, joka ei edes osoita viisauttaan, kuten alkuperäisessä elokuvassa.
     Pääasiassa ääninäyttelijät tekevät oivallista työtä, mutta valitettavasti Chiwetel Ejiofor tarinan pahiksena, Scar-leijonana jättää kylmäksi. Ejioforin äänessä ei ole tietoakaan piirrosversion Scaria esittävän Jeremy Ironsin uhkaavuudesta, kieroudesta ja leikittelystä. Ejiofor yrittää välillä parhaansa kopioidakseen Ironsia, mutta lopputulos on lähinnä surullinen. Kun tätä Scaria vertaa muutama vuosi sitten ilmestyneen Viidakkokirjan Shere Khan -tiikeriin, jota ääninäytteli hyytävä Idris Elba, on Scar suuri pettymys. Scaria seuraavat tietty ilkikuriset hyeenat, joiden nimet on jostain syystä vaihdettu. Shenzi on yhä Shenzi (Florence Kasumba), mutta Banzai ja Ed ovat tällä kertaa Kamari (Keegan-Michael Key) ja Azizi (Eric Andre). Shenzi onnistuu olemaan häijy, mutta hölmömmät Kamari ja Azizi eivät onnistu naurattamaan laiskoilla vitseillään.

Uusi Leijonakuningas on aika pitkälti juuri sitä, mitä trailerit antoivat ymmärtää: kuva kuvalta kopio alkuperäisestä piirretystä. Elokuva alkaa "Circle of Life" -kappaleella, jonka aikana aurinko nousee, eläimet heräävät ja marssivat Jylhäkalliolle, missä vastasyntynyt Simba esitellään kansalle. Jos alkuperäinen piirretty ja tämä laitettaisiin vierekkäin, alun leikkauksetkin osuisivat luultavasti juuri samoihin kohtiin. Siitä sitten edetään kohtaus kohtaukselta lähes identtisesti alkuperäisen elokuvan malliin. Mukaan mahtuu pari uutta (ja aika tarpeetonta) kohtausta, sekä paljon venyttämistä, jotta leffa saadaan kahden tunnin pituiseksi, mutta mitään yllättävää on turha odottaa. Jos olet nähnyt alkuperäisen piirretyn, ei tämä tarjoa oikeastaan mitään. Osa vitseistä on uusia ja minimaalisia muutoksia löytyy aina välillä, mutta muuten tämä on pelkkä kopio. Ja harmillisen sieluton sellainen. Intohimo elokuvan tekoa kohtaan tuntuu puuttuvan, minkä lisäksi leffasta ei koskaan löydy samaa jylhyyttä ja majesteettisuutta kuin alkuperäisestä. Läpi leffan en voinut olla miettimättä, että voi kunpa voisinkin nyt katsoa sen alkuperäisen uudestaan, enkä tätä laiskaa kopiota.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneet Disneyn uudelleenfilmatisoinnit Dumbo (2019) ja Aladdin (2019) eivät olleet kovin kummoisia, mutta ainakin niissä oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Tai no, Dumbossa oli paljonkin uutta, mutta eipä se erityisen mielenkiintoista ollut. Niitä katsoessa tuntui kuitenkin siltä, että tekijät ovat halunneet kertoa tutun tarinan omalla tavallaan. Leijonakuningas taas vaikuttaa siltä, että tekijät ovat tienneet, kuinka äärimmäisen tärkeä elokuva on kyseessä, jolloin he eivät ole halunneet ottaa minkäänlaisia riskejä - tehdään vain tuttu ja turvallinen uudestaan nykytekniikalla. Jos elokuvaa yrittäisi katsoa ihan vain omana teoksenaan, niin onhan tämä oivallinen filmi, mikä sisältää erinomaisen tarinan, mahtavat hahmot, hienoja syvällisyyksiä ja maagista musiikkia. Mutta ei tämän leffan tekijöitä voi kehua siitä, että he ovat vain ottaneet nuo upeat asiat alkuperäisestä ja tehneet ne uudestaan. Eikä mitään ole edes tehty paremmin, mikä herätti kysymyksen: miksi minä haluaisin koskaan katsoa tätä uudestaan, kun voisin katsoa sen alkuperäisen, mikä on kaikin tavoin parempi? Kenties joskus kymmenen vuoden päästä pistän tämän pyörimään vaihtelun vuoksi ja vartin jälkeen vaihdan takaisin alkuperäiseen, sillä ei tämä oikein lähde koskaan käyntiin.

Uusi Leijonakuningas ei valitettavasti edes tarjoa paljoa tunteita. Alkuperäinen elokuva on tunnettu sen sydäntäsärkevän koskettavasta kohtauksesta, mitä en kuitenkaan spoilaa sen yhden lukijan vuoksi, joka ei ole jostain syystä vielä katsonut alkuperäistä Leijonakuningasta, mutta tässä edes se kohtaus ei tarjonnut tunnetta. Siinä missä vanhassa leffassa alahuuleni alkaa väpättämään jo siitä, kun tiedän, että kohta se hetki taas tulee, tässä vain tuijotin tyhjin ilmein ruutua, eikä kohtaus tehnyt vaikutusta. Myös huumoripuolella elokuva jää pääasiassa latteaksi. Vaikka Timonille ja Pumballe on keksitty huvittavia juttuja, ei leffa onnistu naurattamaan. Muutenkin draama ja komedia ovat hieman epätasapainossa, kun taas alkuperäisessä ne olivat täydellisessä harmoniassa. Se, mistä olin todella yllättynyt, on kuinka pitkäveteinen filmi paikoitellen on. Tätä todella on venytetty, jotta kahden tunnin kesto saadaan täyteen. Ei siinä mitään, jos venytykset tarjoaisivat jotain uutta ja merkittävää, mutta eiväthän ne tietenkään tee niin.

Ja kun kyseessä on kopio alkuperäisestä, ovat vanhat tutut laulutkin tietty mukana. Alkuperäinen Leijonakuningas on yksi suosikkimusikaaleistani ja sen laulut ovat aivan huikeita. Vähemmäen yllättäen tässä ne ovat lähinnä keskinkertaisia kopioita. Aloituskappale "Circle of Life/Nants' Ingonyama" on kyllä yhä hieno, mutta Simban laulama "I Just Can't Wait to Be King" ei ole tarpeeksi energinen. Uusi sovitus Scarin "Be Prepared" -laulusta on jopa surkea, sillä Ejiofor ei onnistu kanavoimaan Ironsin vimmaa, vaikka kuinka yrittää, minkä lisäksi se jää kaikin tavoin käsittämättömän vaisuksi tulkinnaksi. Timonin ja Pumban mottolaulu "Hakuna Matata" on tietty viihdyttävä ja siihen on sentään tuotu mukaan ovela muutos. Myös kaksikon hyräilemä "The Lion Sleeps Tonight" on mukana ja vieläpä oudon pitkäksi venytettynä. "Can You Feel the Love Tonight" taas alkaa töksähtäen ja lähinnä hämmentää katsojaa, sillä nimestään huolimatta musikaalinumero sijoittuu päiväsaikaan. Mukana on myös uusi kappale, Beyoncén laulama "Spirit", mikä ei sovi leffaan lainkaan. Hans Zimmerin mielettömän upeat sävellykset ovat tietty käytössä, mutta jälleen pitää sanoa: en voi kehua leffaa siitä, että se vain käytti uudestaan hienot jutut alkuperäisestä versiosta.

Jos tämän elokuvan tekijöitä täytyy jostain kehua, niin sen visuaalisuudesta. Vaikka kritisoinkin sitä, kuinka kuvat ovat kopioita alkuperäisestä leffasta, on pakko ylistää aivan käsittämättömän upeaa työtä, minkä animaattorit ovat tehneet elokuvan eteen. Eli jos jostain osa-alueesta löytyy panostusta, niin se on ehdottomasti tästä. Käsittääkseni elokuva on lähes kokonaan tehty tietokoneella ja siksi onkin hämmästyttävää, kuinka aidolta Jylhämaan savanni näyttää - aivan kuin katsoisi luontodokumenttia! Eläimetkin ovat täysin realistisen näköisiä, vaikka illuusiota rikkookin hahmojen ihmispuhe. Tähän väliin haluankin sanoa, että jos minun olisi pakko tehdä uusi versio Leijonakuninkaasta, tekisin sen muistuttamaan luontodokumenttia. Visuaalisesti se näyttäisi muuten tältä leffalta, mutta hahmot eivät sanoisi sanaakaan. Tarina olisi kyllä sama, mutta se olisi kuin dokumentti, minkä Mufasaa esittävä James Earl Jones selostaisi. Mutta takaisin siihen, mitä oikeasti saimme... Animaattorit ovat tehneet hurjan pikkutarkkaa työtä luodakseen pienen pieniä yksityiskohtia, joiden vuoksi elokuva täytyykin nähdä valkokankaalta, jotta huikea työ pääsee oikeuksiinsa. Realistisissa eläimissä on kuitenkin se varjopuoli, että niille on vaikea luoda tunteita kasvoille. Yksi vaikuttava tekijä siihen, miksei elokuva iske emotionaalisesti, onkin se, etteivät hahmot vaikuta tuntevan paljoa isojen hetkien aikana.

Yhteenveto: Vuoden 2019 Leijonakuningas on harmillisen mitäänsanomaton kopio Walt Disneyn mestarillisesta animaatioklassikosta. Elokuva on jopa liian turvallisesti tehty ja lähes kaikessa on menty siitä, mistä aita on matalin. Suuri osa kuvista on suoria kopioita alkuperäisestä elokuvasta, mutta animaatiotekniikka on vain päivittynyt. Visuaalisesti filmi onkin erittäin näyttävä ja vaikuttava kokemus, fotorealististen eläinten ja maisemien ansiosta, mutta pelkkä hieno tekninen kikkailu ei riitä syyksi sille, miksi alkuperäinen filmi piti tehdä uudestaan. Pari lisättyä kohtausta, sekä etenkin oudot venytykset tuntuvat turhilta ja tekevät elokuvasta jopa pitkäveteisen. Elokuvasta puuttuu piirretyn energia, sekä eritoten tunteet. Siinä missä alkuperäinen pistää vollottamaan niin surusta kuin ilosta ja muutamassakin kohdassa kylmät väreet kulkevat kehoa pitkin, tätä vain katsoo tyhjin ilmein, eikä edes se tietty traaginen hetki onnistu herättämään toivottua reaktiota. Timonin ja Pumban uudet vitsit sentään naurattavat, mutta samalla harmittaa, kuinka tylsä Rafiki-apinasta on tehty. Suuresti harmittaa myös, kuinka laimea pahis Scarista on saatu aikaan ja kuinka naurettavan surkea uusi "Be Prepared" -sovitus on. Uusi Leijonakuningas saattaa olla turhin uudelleenfilmatisointi, minkä olen koskaan nähnyt, sillä se ei oikeasti tuo mitään uutta tai kiinnostavaa pöytään. Animaattoreiden huikea työ ansaitsee kehut ja vaikkapa Oscar-pystin, mutta kaikki muut ovat tehneet todella laiskaa työtä. Jos pidät alkuperäisestä Leijonakuninkaasta, voi tämänkin version katsoa, mutta sillä varoituksella, että tämä on kaikin tavoin heikompi elokuva ja tätä katsoessa herää useasti toive, että voisikin vain katsoa alkuperäisen uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Lion King, 2019, Walt Disney Pictures, Fairview Entertainment