Arvostelu: Urhea (Brave - 2012)

URHEA

BRAVE

Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman
Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.

Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.

     Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.

Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.

Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin (1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.

Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.

Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.

Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!

Yhteenveto: Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Jurassic World: Dominion (2022)

JURASSIC WORLD: DOMINION

Ohjaus: Colin Trevorrow

Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Laura Dern, Sam Neill, Jeff Goldblum, DeWanda Wise, Campbell Scott, Mamoudou Athie, BD Wong, Justice Smith, Omar Sy, Scott Haze ja Dichen Lachman

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan (Jurassic Park - 1990) perustuva Steven Spielbergin elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ja Jurassic Park III (2001) menestyivät molemmat edeltäjäänsä heikommin ja saivat alhaisemmat arviot kriitikoilta, jolloin alkuperäiset ideat neljännestä elokuvasta kuopattiin. Sen sijaan 2010-luvulla leffasarja päätettiin herättää uudella tavalla henkiin ja vuonna 2015 ilmestyi valtavaksi kassamagneetiksi osoittautunut Jurassic World. Sille tehtiin jatko-osa Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018), jonka jälkeen alkoi pian kuudennen filmin työstäminen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne täytyi keskeyttää koronaviruspandemian alkamisen takia. Kuvaukset jatkuivat taas heinäkuussa ja alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa kesällä 2021, mutta julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Jurassic World: Dominion saapuu elokuvateattereihin. Jurassic Park III:a lukuun ottamatta olen pitänyt sarjan aiemmista osista ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Jurassic World: Dominionin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Neljä vuotta Isla Nublarin tulivuorenpurkauksen jälkeen dinosaurukset elävät nyt ympäri maailmaa ihmisten kanssa. Owen ja Claire päätyvät uuteen seikkailuun, suojellakseen kloonityttö Maisieta ja kohtaavat alkuperäisen Jurassic Park -puiston selviytyjät, Alan Grantin, Ellie Sattlerin ja Ian Malcolmin.

Jurassic-elokuvien vanhat tutut hahmot tekevät paluun - ja näillä näkymin viimeistä kertaa, studion markkinoidessa Dominionia tämän jurakautisen saagan päätösosana. Uusien Jurassic World -elokuvien tähdet Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard palaavat tietty rooleihinsa Owen Gradyna ja Claire Dearingina, jotka toimivat nyt sijaisvanhempina kloonityttö Maisielle (Isabella Sermon). Kun heidän yrityksensä pitää etsityn tytön olinpaikka salassa epäonnistuu, Owen ja Claire tarvitsevat vanhojen kavereidensa Franklinin (Justice Smith) ja Barryn (Omar Sy) apua. Pratt istuu yhä hyvin raptorikouluttajan rooliin, mutta jää tällä kertaa hieman Howardin varjoon, jonka Claire-hahmo pääsee aiempaa enemmän toimintaan. Nuori Sermon suoriutuu osastaan kelvollisesti, joskin joinain hetkinä hänelle tuottaa haasteita välittää uskottavia tunteita tai lausua repliikkejään luontevasti.

     Myös alkuperäisen Jurassic Park -trilogian ikoniset hahmot nähdään jälleen. BD Wongin esittämä tohtori Wu nähtiin jo ensimmäisessä Jurassic Worldissa ja Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm teki paluun rooliinsa Kaatuneessa valtakunnassa. Nyt he saavat seuraansa Sam Neillin näyttelemän Alan Grantin ja Laura Dernin esittämän Ellie Sattlerin. Alkuperäisen pääkolmikon paluu tuntuu hienolta ja niin Goldblum kuin Neill ja Dernkin hoitavat hommansa tyylikkäästi. Vähemmän yllättäen Goldblum nousee leffan viihdyttävimmäksi suorittajaksi lystikkään Ian-hahmonsa kanssa. Wongkin toimii yhä tutkijan roolissa.

Tulokkaina elokuvassa nähdään myös DeWanda Wise lentäjä Kaylana, Scott Haze ja Dichen Lachman Maisieta etsivinä Delacourtina ja Santosina, sekä Campbell Scott Biosyn Genetics -firman tohtori Lewis Dodgsonina. Dodgson ei hahmona tosin ole uusi; nähtiinhän hänet pikaisesti jo alkuperäisessä Jurassic Parkissa Cameron Thorin esittämänä. Hahmo on tämänkertainen Jurassic-leffan pakollinen rahanahne ihmispahis, joka tympii katsojaa läpi leffan. Dodgson on elokuvan heikointa antia niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätyönsä puolesta. Wise, Haze ja Lachman ovat kuitenkin toimivia osissaan, joskin kahden jälkimmäisen roistohahmot jäävät todella pahvisiksi.

Koronan takia on kestänyt jopa neljä vuotta Kaatuneesta valtakunnasta, että fanit pääsevät vihdoin palaamaan elokuvasarjan pariin. Odotuksen tuottamaa tuskaa on yritetty lieventää lyhytleffalla Battle at Big Rock (2019), Netflixin animaatiosarjalla Jurassic World: Liitukauden leiri (Jurassic World: Camp Cretaceous - 2020-), sekä julkaisemalla elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia yli puoli vuotta etukäteen YouTubessa. Tai no, jotain jälkituotannossa on tapahtunut, sillä näitä viittä minuuttia ei leffassa lopulta nähdä lainkaan. Nyt pitkä odotus on vihdoin ohi ja Jurassic World: Dominion on nähty, niin mitäpä siitä sanoisi? Kyseessä on ihan kelpo dinosauruselokuva, josta löytyy hyvät juttunsa, mutta myös selvät heikkoutensa.

Jurassic World: Dominion ei näin saagan loppumetreillä enää koe tarpeelliseksi keksiä uusia juttuja, vaan se kierrättää paljon jo aiemmin nähtyä. Ei se välttämättä huono juttu ole; olihan ensimmäinen Jurassic Worldkin monin tavoin lähes kopio alkuperäiselokuvasta ja pidän siitä todella paljon. Silti tavallaan Dominion tuntuu paikoitellen hieman laiskalta. Käsikirjoittajat olisivat voineet revitellä enemmän, sillä nyt kertomus kulkee tuttuja ja turvallisia latuja. Dinosaurusten vapautuminen maailmaan avaa paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei oikein lähdetä tutkimaan. Mukaan mahtuu yksi vauhdikas ja aika jännittäväkin takaa-ajokohtaus raptoreiden kanssa Maltan kaduilla, mutta lähinnä meno keskittyy uuteen laitokseen, jonne löydetyt dinosaurukset viedään.

Tämäkään ei vielä häiritsisi, jos elokuva todella keskittyisi niihin dinoihin. Jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin kokeneet neronleimaukseksi nostaa elokuvan keskiöön jotkut geenimuunnellut heinäsirkat, jotka meinaavat tuhota viljan ympäri maailmaa. Jep, en vitsaile. Hahmot ovat huomattavasti enemmän huolissaan jättiläishyönteisistä, jotka uhkaavat tuhota Maapallon viljavarastot kuin vapaana rellestävistä dinosauruksista, jotka tuhoavat paikkoja ja popsivat ihmisiä menemään. Tämä on vain yksi esimerkki hassuista ratkaisuista, joita Jurassic World: Dominionista aika ajoin löytyy. Turhauttavaa on myös, kuinka kirjoittajat eivät tunnu haluavan viedä joitain kuvioita loppuun asti ja niinpä eheän kokonaisuuden sijaan elokuva leviää paikoitellen vähän sinne sun tänne.

Ei kyseessä silti huono elokuva ole. Dominion nousee juuri ja juuri plussan puolelle ja valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi viihtynyt sen parissa. Liki kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Elokuvasta löytyy muutamia varsin onnistuneita hetkiä ja kun hahmot joutuvat pelkäämään henkensä puolesta, dinosaurusten tallustellessa lähistöllä, myös katsojan sydän alkaa lyömään lujempaa. Oivaa huumoriakin on seassa. Tiettyjen dinojen näkeminen innosti minua kuin pikkupoikana ja onhan se hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Jurassic World -elokuvien uudet hahmot yhdessä vanhojen starojen kanssa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisen Jurassic Worldin tehnyt Colin Trevorrow, joka on myös käsikirjoittanut leffan Emily Carmichaelin kanssa. Trevorrow'n ohjaus on ihan sujuvaa, mutta hänen ja Carmichaelin teksti vaatisi viilaamista. Kaksikko on kuitenkin selvästi kuunnellut fanien kritiikkiä aiemmista osista, sillä elokuvassa tehdään selväksi, että geenimanipuloidut mutanttidinosaurukset on menneisyyteen jäänyt juttu. Lisäksi klooni-Maisien kuvio ärsytti monia ja sitä on yritetty perustella loogisemmaksi. Dominion on oivallisesti kuvattu, joskin Trevorrow'lta ei löydy samaa silmää tyylikkyydelle kuin näyttävän Kaatuneen valtakunnan ohjanneelta J. A. Bayonalta. Lavasteet ovat hulppeat ja asut ja maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat hienot ja parasta on, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu robotteina ja nukkeina pelkkien tietokone-efektien sijaan. Äänimaailma jytisee toki voimakkaasti dinojen karjaisujen voimasta. Michael Giacchinon säveltämät musiikit tuottavat kuitenkin tällä kertaa pettymyksen. Hänen työnsä jää todella unohdettavaksi, eikä hän hyödynnä John Williamsin upeita Jurassic Park -melodioita niin paljon kuin voisi toivoa.

Yhteenveto: Jurassic World: Dominion on ihan kelpo finaali dinosaurussaagalle, vaikka siitä löytyy selvät ongelmansa. Elokuvan keskittyminen näin loppumetreillä sarjaa geenimanipuloituihin heinäsirkkoihin ja kloonattuun ihmistyttöön dinosaurusten sijaan tuntuu hassulta ratkaisulta. Dinosaurukset ovat upeita, kun niitä näkee, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät ne ole enää homman pääjuttu. Elokuvasta löytyy hieman tarpeettomia sivukuvioita, jotka eivät oikein johda mihinkään. On myös harmi, ettei elokuva ota paljoa irti siitä, että dinot rellestävät nyt ympäri maailmaa, vaan iso osa tapahtumista sijoittuu jälleen yhteen puistomaiseen paikkaan. Tämänkertainen ihmispahis Dodgson on lisäksi todella kehno. Ongelmistaan huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti ja liki kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin vauhdilla ohi. Jännittäviä hetkiä on muutama ja oivaa huumoriakin löytyy. Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard jatkavat hyvää työtään päärooleissa, mutta show'n varastaa tietty alkuperäinen pääkolmikko Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja on hienoa, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu käytännön tehostein digiefektien sijaan. Kovan luokan Jurassic-faneille Dominion tarjoaa varmasti riemua koko rahan edestä, mutta jos olet ollut pettynyt lähes jokaiseen sarjan elokuvaan alkuperäisen Jurassic Parkin jälkeen, tämä päätösosa tuskin innostaa.

Tai "päätösosa" ja "päätösosa"... Kaikkihan me tiedämme, että jos ja kun elokuva on hitti, dinosauruspuistot palaavat vielä jossain kohtaa valkokankaille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jurassic World: Dominion, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Latina Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: Men (2022)

MEN

Ohjaus: Alex Garland

Pääosissa: Jessie Buckley, Rory Kinnear, Gayle Rankin ja Paapa Essiedu

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Men on Ex Machinan (2014) ja Hävityksen (Annihilation - 2018) ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin uusi elokuva. Garland ilmoitti työstävänsä elokuvaa tammikuussa 2021 ja kuvaukset käynnistyivät pari kuukautta myöhemmin. Nyt Men saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä innolla. Olen pitänyt molemmista Garlandin elokuvista, kuten myös hänen scifisarjastaan Devsistä (2020). Elokuvan trailerit antoivat kiehtovan ja karmivan kuvan, ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Menin sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Harper Marlowe vuokraa maaseudulta idyllisen talon, yrittäessään toipua miehensä itsemurhasta. Siellä häntä alkavat vainota niin hänen sisäiset demoninsa kuin myös läheisen kylän monet miehet.

Vastikään parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden The Lost Daughterista (2021) saanut Jessie Buckley esittelee jälleen vaikuttavia lahjojaan. Tällä kertaa hän näyttelee Harper Marlowea, juuri leskeksi jäänyttä naista, hänen miehensä (Paapa Essiedu) tehtyä itsemurhan. Yrittäessään toipua tästä tragediasta, hän matkustaa pieneen englantilaiskylään ja vuokraa sieltä hienon talon puutarhoineen kaikkineen. Rauhoittavaksi lomaksi tarkoitettu reissu muuttuu vähitellen varsinaiseksi painajaiseksi ja Buckley tulkitsee hienosti hahmonsa kasvavaa kauhun tunnetta. Samalla hän myös tuo voimakkaasti esille hahmonsa muut tuntemukset, liittyen miehensä kuolemaan.

     Vaikka Buckley loistaakin pääosassa, on Men lopulta Rory Kinnearin show. Lukuun ottamatta Harperin kuollutta miestä, Kinnear nimittäin näyttelee kaikkia muita elokuvan miehiä. Hänet nähdään mm. vuokranantajana, kirkkoherrana, baarimikkona, leikkivänä poikana, poliisina ja metsässä asustelevana alastomana hiippailijana. Eri tavoin Kinnear tekee näistä miehistä toinen toistaan epämiellyttävämpiä tapauksia, jotka ryhtyvät piinaamaan Harperia. Näihin hahmoihin on ympätty monenlaisia negatiivisia piirteitä miehissä toksisuudesta misogyniaan, mikä herättää varmasti närää osassa katsojia. Kinnear katoaa täysin useisiin rooleihinsa ja vaikka kasvot ovatkin samat, usein jopa unohtaa katsovansa jälleen samaa näyttelijää.

Men onnistuu menemään visusti katsojansa ihon alle - ja katsojasta riippuen eri tavoin. Osa katsojista ahdistuu suuresti näkemästään, kun taas osa tulee tympääntymään, että miehet esitetään näin negatiivisessa valossa. "Feminatsi-propagandaa! En katso!" lukee varmasti monissa kommenteissa sosiaalisessa mediassa leffaan liittyen. Katsoi sitä miltä kantilta tahansa, ei Men ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja sulateltavaa. Alex Garland on rakentanut erittäin painostavan ilmapiirin, joka puskee läpi valkokankaasta ja kietoutuu katsojan ympärille. Pakoon ei pääse vaikka haluaisi. Samalla kokee kuitenkin pakottavaa tarvetta nähdä, minne tapahtumat ovat eskaloitumassa. Ja nehän totta vie eskaloituvat. Huh huh! Loppuhuipennus on niin "ihanan" epämiellyttävää ja suorastaan kuvottavaa katsottavaa, että elokuvan jälkeen tekisi mieli käydä suihkussa ja pestä silmätkin.

Ja jos provokatiivinen miehet-ovat-hirviöitä -kertomus, ahdistava tunnelma ja loppupään yhä yököttävämmäksi muuttuva kuvasto eivät ole vielä tarpeeksi, Men myös pitää sisällään useampia kerroksia, joista moni jää täysin katsojan tulkinnan varaan. Osa katsojista tulee turhautumaan siitä, ettei filmi anna selkeitä vastauksia moniin kysymyksiin (päällimmäisenä toki, että miksi kaikki kylän miehet näyttävät samalta), mutta itse pidin tästä mysteeristä ja asioiden auki jättämisestä. Monet filmifriikit tulevat keskustelemaan vielä pitkään elokuvan monista merkityksistä ja esimerkiksi uskonnollisista viittauksista, minä mukaan lukien. Ei kyseessä tosin mikään täysi napakymppi ole, mutta voi olla, että Men vain paranee vuosien ja uusintakatselujen myötä.

Tekniseltä puoleltaan Men on myös onnistunut teos. Se on upeasti kuvattu. Jokainen otos on tarkkaan suunniteltu, sommiteltu ja valaistu. Varsinkin loppupäässä kikkaillaan valojen kanssa taidokkaasti. Filmin värimaailma on myös erinomainen. Metsä on niin kauniin vihreä, että se on suorastaan satumaisen lumoava, mikä on täydellisessä kontrastissa sen kanssa, kuinka ahdistava paikka on oikeasti kyseessä. Leikkaus on sujuvaa ja takaumia hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Kinnearin maskeeraukset mainiot. Eräs erikoistehostein ja maskeerauksin toteutettu ruumiinosa filmin loppupäässä on todella inha näky. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja karmiva, luottamatta typeriin äkkisäikäytyksiin. Ben Salisbury ja Geoff Barrow tunnelmoivat hyvin musiikeillaan, mutta lopulta äänimaailmasta jää parhaiten mieleen Harperin nimihuutelu, jota hyödynnetään elokuvan mittaan niin mystisesti kuin karmivasti.

Yhteenveto: Men on tehokkaan karmiva ja mieleenpainuva kauhuelokuva, joka herättää varmasti voimakkaita tunteita katsojassaan. Leffa työntyy inhottavasti katsojansa ihon alle eri keinoin. Mieshahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä tyyppejä ja Rory Kinnear häikäisee useissa rooleissaan. Jessie Buckley pääsee tulkitsemaan vakuuttavasti hahmonsa kokemia pelko- ja traumatiloja. Elokuvan ilmapiiri on hyvinkin ahdistava ja loppupäässä se pitää sisällään suorastaan kuvottavaa kuvastoa. Jos jo tämä ei tee leffasta vaativaa katsojalleen, ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garland on tehnyt elokuvasta moniulotteisen ja -tulkinnallisen. Osaa katsojista Men tulee varmasti turhauttamaan, kun taas toiset kiehtoutuvat suuresti siitä. Itse pidin filmistä todella paljon, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain vielä enemmän Garlandin aiempien töiden perusteella. Men on silti oiva lisäys herran filmografiaan, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tarjoaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Men, 2022, A24, DNA Films

Arvostelu: Poltergeist (1982)

POLTERGEIST

Ohjaus: Tobe Hooper
Pääosissa: JoBeth Williams, Craig T. Nelson, Oliver Robins, Heather O'Rourke, Dominique Dunne, Beatrice Straight, Zelda Rubinstein, Richard Lawson, Martin Casella ja James Karen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16

Poltergeist on Steven Spiel... siis Tobe Hooperin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle Hooperin ideoista, joiden pohjalta Steven Spielberg kehitteli tarinan perheestä, joka joutuu yliluonnollisten kummittelujen uhriksi. Spielberg halusi ohjata filmin, mutta koska hänellä oli työn alla scifileffa E.T. the Extra-Terrestrial (1982), ei hän sopimussyistä voinut toimia ohjaajana toisen studion filmissä. Niinpä Spielberg pyysi Hooperin ohjaamaan. Kuitenkin jo tuotantovaiheesta lähtien aina tähän päivään saakka on käyty paljon keskustelua, toimiko Spielberg sittenkin oikeasti elokuvan ohjaajana? Jotkut näyttelijöistä ja kuvausryhmästä ovat todenneet Spielbergin olleen kuvauksissa jatkuvasti paikalla ja antanut useasti ohjeita. Spielberg ja Hooper itse ovat kuitenkin todenneet, että asia ei ole näin, vaan Hooper oli ohjaaja ja Spielberg antoi korkeintaan muutamia vinkkejä. Lopulta Poltergeist sai maailmanensi-iltansa 4. kesäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Se voitti BAFTA-palkinnon erikoistehosteistaan, minkä lisäksi leffa oli ehdolla parhaiden erikoistehosteiden, äänitehosteiden ja musiikin Oscar-palkinnoista. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, mutta sitä ennen olin nähnyt vuonna 2015 tehdyn Poltergeist-uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin alkuperäisen Poltergeistin täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Freelingin perhe on muuttanut uudelle asuinalueelle ja perhe-elämä on vallan mukavaa. Siihen tulee pian muutos, kun kummallisia asioita alkaa tapahtua. Tytär keskustelee jonkun kanssa television läpi, koira haukkuu tyhjää seinää, aterimet vääntyilevät ja huonekalut rupeavat liikkumaan itsekseen...

Paranormaaleja tapahtumia kokemaan joutuvaan Freelingin perheeseen kuuluvat Diane-äiti (JoBeth Williams) ja Steven-isä (Craig T. Nelson), sekä heidän lapsensa, teini-ikäinen Dana (Dominique Dunne), Tähtien sotaa (Star Wars - 1977-) rakastava Robbie (Oliver Robins) ja pieni Carol Anne (Heather O'Rourke, joka traagisesti menehtyi viisi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen 13-vuotiaana). Aikuisista lapsiin perheen näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä, joskin Danaa esittävä Dunne saa aika vähän ruutuaikaa. Pelottelut liittyvät lähinnä vanhempiin ja kahteen nuorempaan lapseen, jolloin välillä saattaa jopa ihmetellä, miksi teinihahmo kirjoitettiin mukaan? Robins ja O'Rourke ovat sympaattiset ja heidän reaktionsa tapahtumiin hyvin erilaiset, Robbien pelätessä ja Carol Annen ollessa lumoutunut. Dianessa ja Stevenissä kenties parasta on, kuinka todelliselta avioparilta Williams ja Nelson saavat hahmonsa tuntumaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Beatrice Straight, Zelda Rubinstein, Richard Lawson ja Martin Casella yliluonnollisuuksia tutkivana tieteilijöinä ja kaikki ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Straight ja Rubinstein, joiden hahmot tietävät kummitteluista ja poltergeisteista paljon.

Vaikkei tietäisi elokuvan tuotantoon liittyvää ohjaajakohua, katsoja saattaisi silti nähdä Poltergeistin enemmän Steven Spielbergin filminä kuin Tobe Hooperin. Elokuvalla on enemmän yhteistä tyyliltään ja hengeltään Spielbergin teosten, kuten Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977), Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin kanssa kuin vaikkapa Hooperin ohjaaman Texasin moottorisahamurhien (The Texas Chain Saw Massacre - 1974) kanssa. Ihan sama vaikka Spielberg ei tosiaan olisikaan toiminut ohjaajan hommissa, hänen kädenjälkensä näkyy ihan kaikessa leffaa. Ihan sama on myös se, kumpi on lopulta ohjannut elokuvan, sillä yhdessä Spielberg ja Hooper ovat saaneet aikaiseksi loistavan kauhuleffan.

Poltergeist ei ole mitenkään piinaavan pelottava tai karmiva, mutta siihen on silti rakennettu oivaa tunnelmaa, joka saa katsojan niin jännittymään kuin myös viihtymään erityisen hyvän kummituskertomuksen äärellä. Elokuvassa on tiettyä lumoavaa aavemaisuutta, jonka ansiosta katsoja juurikin haluaa nähdä, mitä tapahtuu, sen sijaan että koko ajan tekisi mieli nostaa käsiä silmien peitoksi. Loppua kohti meno alkaa äityä hurjemmaksi ja mukaan mahtuu tehokkaita säikäytyksiä, kuten myös muuta karmivaa kuvastoa. Silti Poltergeist tuntuu erikoisesti lähes koko perheen kummitusleffalta. Tiettyjen juttujen takia tätä ei kannata pienille lapsille näyttää, mutta muuten koen Poltergeistin mitä parhaimpana elokuvana, jonka kautta tutustuttaa omaa jälkikasvua kauhuleffojen maailmaan. Se on juuri sopivan jännä, mutta samalla myös tarpeeksi kevyt.

Jos jostain voi Spielbergiä varmasti kehua, niin hän toimii yhtenä käsikirjoittajana. Hänen, Michael Graisin ja Mark Victorin teksti on onnistunut ja pidän erityisesti siitä, kuinka nopeasti koko perhe hoksaa, että jotain on vialla. Tuntuu siltä, että usein kauhuelokuvissa etenkin aikuishahmot eivät pitkään usko lastensa kohtaamia kauhuja, jolloin ensimmäisen puoliskon ajan katsoja odottelee, että kaikki hahmot tietävät, missä mennään. Kauhujuttujen lisäksi myös tarinaa kuljetetaan sulavasti eteenpäin... yhtä hetkeä lukuun ottamatta, mikä tosin johtuu yhdestä kömpelöstä leikkauksesta. Perheenjäsenet ovat juuri kohdanneet jotain outoa ja karmivaa, ja tuntuu siltä kuin kohtaus jatkuisi yhä, mutta yhtäkkiä hahmot ovatkin naapureidensa luona. Leikkaus on jopa niin töksähtävä, että hetken aikaa kummastelin, onko Blu-ray -levyssäni jotain vikaa ja jouduin kelaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, kuuluiko leffan oikeasti kulkea näin?

Yhtä leikkausta lukuun ottamatta Poltergeist on erittäin onnistunut teknisesti - joskin jotkut erikoistehosteet eivät tietenkään näytä yhtä vakuuttavilta tänä päivänä kuin 40 vuotta sitten. Silti mainiot käytännön efektit ja oman aikansa teknologia luovat kutkuttavan illuusion, mihin uppoutuu täysillä mukaan. Kuvaus on todella tyylikästä ja siinä hyödynnetään vaikuttavasti niin etu- ja taka-alaa kuin varjoja ja valoja. Tosin tähän kohtaa täytyy varoittaa, että jos välkkyvät valot voivat herkästi aiheuttaa epileptisen kohtauksen tai pahan migreenin, elokuvassa on parikin kohtausta, joissa on pitkän ajan todella voimakkaasti välkkyvä televisioruutu. Lavasteet, asut ja erityisesti maskeeraukset ovat näyttävät. Äänimaailmalla lisätään hyvin tunnelmaa ja on hienoa, etteivät ääniefektit todellakaan turvaudu laiskoihin äkkisäikyttelyihin. Musiikeista vastaava Jerry Goldsmith rakentaa niin jännitettä kuin tiettyä lumoavuutta hienoilla sävelmillään.

Yhteenveto: Poltergeist on loistava kauhuelokuva, joka sisältää juuri oikeanlaisen aavemaisen tunnelman. Elokuvan jännittävä henki ympäröi katsojan tehokkaasti ja kummituskertomusta ryhtyy seuraamaan kiehtoutuneena. Tunnelma vain tiivistyy ja meno äityy hurjemmaksi elokuvan edetessä, mutta silti mistään piinaavan kauhistuttavasta teoksesta ei ole kyse. Filmi on yllättävänkin perheystävällinen ja se voisi toimia mitä parhaimpana kauhugenren esittelynä hieman vanhemmille lapsille. Elokuva pitää tehonsa loppuun asti, vaikka eräs seasta löytyvä kömpelö leikkaus kohtausten välillä saattaakin herkästi puskea katsojan hetkellisesti ulos onnistuneesti kypsytellystä tunnelmasta. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan leffa on toimiva, joskin ajan julma hammas on päässyt nakertelemaan osaa elokuvan tehosteista. Oli Poltergeistin ohjaaja sitten Tobe Hooper tai Steven Spielberg, se on lopulta ihan se ja sama, sillä kaksikko on saanut yhdessä aikaiseksi hienon kauhuelokuvan, joka toimii vakuuttavasti yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Poltergeist, 1982, Metro-Goldwyn-Mayer, SLM Production Group, Amblin Entertainment

Arvostelu: The Expendables 2 (2012)

THE EXPENDABLES 2

Ohjaus: Simon West

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Yu Nan, Dolph Lundgren, Terry Crews, Randy Couture, Jet Li, Liam Hemsworth, Jean-Claude Van Damme, Bruce Willis, Arnold Schwarzenegger ja Chuck Norris

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Sylvester Stallonen ohjaama ja tähdittämä toimintaelokuva The Expendables (2010) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta hitti lippuluukuilla, joten jatkoa ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Kuvausten aikana stunt-mies Kun Liu menetti traagisesti henkensä räjähdyksessä, minkä lisäksi Bulgariassa ympäristöaktivistit syyttivät työryhmää luonnon tuhoamisesta ja useiden lepakoiden kuolemantuottamuksesta. Molemmat tapaukset vietiin oikeuteen asti. Elokuva tehtiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Expendables 2 sai ensi-iltansa elokuussa 2012. Leffa oli ensimmäistä osaa isompi menestys taloudellisesti, minkä lisäksi se keräsi kehuja myös kriitikoilta. Kävin itsekin katsomassa elokuvan isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. En silloin pahemmin piitannut näkemästäni, enkä ole katsonut leffaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa neljännen osansa, päätin valmistautumisena katsoa ja arvostella aiemmat leffat uudestaan. Noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen katsoin The Expendables 2:n.

Barney Rossin johtama Expendables-tiimi saa uuden tehtävän, joka muuttuu kuitenkin kostoretkeksi, kun palkkasoturi Jean Vilain tappaa yhden tiimin jäsenistä.

Mickey Rourkea ja Steve Austinia lukuun ottamatta ensimmäisestä The Expendables -elokuvasta tutut kovanaamat tekevät paluun - ja tällä kertaa Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger pääsevät ihan toimintaan mukaan! Sylvester Stallonen näyttelemä Barney Ross pysyy tiimin keulakuvana, vierellään äreä Lee Christmas (Jason Statham). Gunnerin (Dolph Lundgren) takinkäännöt on nähtävästi annettu anteeksi ja hän taistelee Yin Yangin (Jet Li), Hale Caesarin (Terry Crews) ja Toll Roadin (Randy Couture) rinnalla. Uutena tiimiin liittyvät Liam Hemsworthin esittämä tarkka-ampuja Billy the Kid ja Yu Nanin näyttelemä CIA-agentti Maggie Chan.

     Ja jos tässä ei ole vielä macho-pullistelevaa äijäenergiaa tarpeeksi, kornisti Vilain-nimen saaneen pahiksen roolissa nähdään Jean-Claude Van Damme ja käypä itse meemimateriaaliksi muuttunut Chuck Norriskin pelastamassa kaverit pulasta. Näyttelijäkaarti on varsinainen kasarin toimintaleffafanien märkä päiväuni. Vaikka täytyy myöntää, että innostuin itsekin nähdessäni Rambon, terminaattorin ja John McClanen samaan aikaan kuvassa, ampumassa roistoja täyteen reikiä, eivät näyttelijät mitään palkinnonarvoisia roolisuorituksia tarjoa. Pääasiassa kaikki hoitavat kuitenkin hommansa toimivasti ja on selvää, että toimintalegendoilla on ollut hauskaa kuvauksissa. Van Dammeahan oli pyydetty jo ensimmäiseen The Expendablesiin. Hän oli kieltäytynyt tarjouksesta ja tullut katumapäälle nähdessään valmiin tuotoksen.

Vaikkei The Expendables 2 kovin kaksinen teos ole ja jää samalle keskinkertaisuuden tasolle kuin ensimmäinenkin filmi, on kyseessä silti ihan viihdyttävä toimintaraina. Tavallaan elokuva viihdyttää jopa edeltäjäänsä paremmin, eikä vain siksi, että Willis ja Schwarzenegger ovat enemmän mukana ja sekaan on saatu Van Damme ja Norris, eli koko toimintaäijien kööri alkaa tosissaan olla kasassa. Siinä, missä ensimmäinen The Expendables otti itsensä turhan vakavasti, jatko-osa on tehty enemmän kieli poskessa. Edellisestä leffasta löytyi toki vitsinsä, mutta se oli silti turhan totinen. Jatko-osassa on ymmärretty tuoda mukaan kasaritoiminnalle ominaista korniutta ja juustoisuutta. Onhan se pirun siistiä, kun iso-Arska saapuu pelastamaan muut ja sanoo: "I'm back!"

Myös toimintansa puolesta The Expendables 2 on edellistä leffaa vakuuttavampi. Heiluvan kameran ja äkkipikaisen leikkauksen sijaan taistelut kuvataan pääasiassa pidemmillä laajoilla otoksilla, joista näkee, mitä hahmot tekevät. Jet Lin kamppailulajeja hyödynnetään vihdoin tyylikkäässä kohtauksessa ja kun Stallone, Schwarzenegger ja Willis ampuvat yhdessä, on tämä historiallinen hetki pakko esittää koko komeudessaan laajalla ja pitkällä otoksella. Toimintakohtauksia vaivaa kuitenkin sama juttu kuin viimeksi, eli jännityksen puute. Barneyn tiimi on sellainen tuhojoukko, että eipä heidän puolestaan pahemmin jaksa jännittää. Roistot kaatuvat helposti kumoon, mutta ampuvat toki kaiken aikaa huteja, jolloin sankareiden ei pahemmin tarvitse edes vaivautua suojautumaan. Lopputaisteluun mennessä tulitusta ja tykitystä on jo nähty niin paljon, että Barneyn ja Vilainin nyrkkimatsia lukuun ottamatta meno käy aika puuduttavaksi.

Sylvester Stallone ei tällä kertaa toimi ohjaajana, mikä on etu filmille. Täten Stallone pystyy keskittymään patsasteluun kameran edessä ja jättää ohjausvastuun Simon Westille, joka oli tätä ennen tehnyt mainion ysäritoiminnan Con Air - lento vapauteen (Con Air - 1997). Westin työ on osaavampaa, vaikka hän joutuukin ammentamaan Stallonen ja Richard Wenkin höttöisestä käsikirjoituksesta. Tekniseltä puoleltaankin filmi on edeltäjäänsä parempi. Kehuin jo kuvausta ja leikkausta toimintakohtausten aikana. Niiden lisäksi filmi on myös oivallisesti valaistu ja lavastettu, ja näyttelijät ovat hyvin puvustettuja ja maskeerattuja. Erikoistehosteista paistaa yhä läpi digitaalisuus ja roiskuvasta verestä huomaa, että raakuudet tehtiin jälkikäteen tietokoneella, kun studio päättikin kuvausten jälkeen tehdä filmistä lapsilta kielletyn. Äänimaailma tykittelee oivallisesti niin efektien kuin Brian Tylerin musiikkien puolesta.

Yhteenveto: The Expendables 2 on hitusen edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen toimintaraina. Arnold Schwarzeneggerin ja Bruce Willisin ruutuajan kasvattaminen, sekä Jean-Claude Van Dammen ja Chuck Norrisin tuominen mukaan toimivat vain plussana, tehostaen filmin testosteronista äijätykitystä. Monen kasaritoimintaleffafanin on varmasti vaikea pidättää ilopissaa, kun näkee Stallonen ja kumppanit ruudulla yhtä aikaa. Elokuvan vahvuutena toimii 

tekijöiden ymmärrys tehdä leffa tällä kertaa enemmän kieli poskessa ja juustoisemmin, ykkösleffan ylidramaattisen patsastelun sijaan. Elokuva tarjoaa usean oivallisen ja tyylikkään kohtauksen, jotka riemastuttavat. Tarina ei kuitenkaan ole kaksinen, eikä toiminnasta löydy minkäänlaista jännitettä. Loppuhuipennus käy mekastuksessaan jopa aika puuduttavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on edeltäjäänsä laadukkaampi, vaikka erikoistehosteet ovatkin jo parhaat päivänsä nähneet. Jos pidit ensimmäisestä The Expendablesista, kannattaa jatko-osakin katsoa. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables 2, 2012, Lionsgate, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Splendid Film, Barney's Christmas, Acquire Entertainment Group, Le Vision Pictures

Arvostelu: Operaatio Mincemeat (Operation Mincemeat - 2021)

OPERAATIO MINCEMEAT

OPERATION MINCEMEAT

Ohjaus: John Madden

Pääosissa: Colin Firth, Matthew Macfadyen, Kelly Macdonald, Penelope Wilton, Johnny Flynn, Jason Isaacs, Simon Russell Beale, Paul Ritter, Will Keen, Nicholas Rowe, Alexander Beyer ja Hattie Morahan

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Operaatio Mincemeat perustuu Ben Macintyre samannimiseen kirjaan (Operation Mincemeat - 2010), joka pohjautuu tositapahtumiin samannimisestä huijausoperaatiosta toisessa maailmansodassa. Elokuvan teosta ilmoitettiin keväällä 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Operaatio Mincemeat sai maailmanensi-iltansa marraskuussa 2021 Australiassa ja nyt se saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itselleni kyseinen operaatio ei ollut entuudestaan tuttu, mutta Colin Firthin mukanaolo oli jo tarpeeksi houkutellakseen minut katsomaan elokuvaa. Kävinkin katsomassa Operaatio Mincemeatin sen lehdistönäytöksessä jo yli kuukausi ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1943 komentajakapteeni Ewen Montagu ja MI5:llä työskentelevä Charles Cholmondeley kehittelevät suunnitelman huiputtaa natseja luulemaan, että liittoutuneiden joukot aikovat hyökätä Kreikkaan Sisilian sijaan. Onnistuessaan tämä operaatio Mincemeat olisi sotahistorian suurin huijaus.

Colin Firth ja Matthew Macfadyen näyttelevät Ewen Montagua ja Charles Cholmondeleytä, jotka ryhtyvät yhteistuumin työstämään suurluokan huijausta, joka voisi kääntää sodan kulun liittoutuneiden eduksi. Apunaan heillä ovat Penelope Wiltonin esittämä Hester Leggett ja Kelly Macdonaldin näyttelemä Jean Leslie. Firth, Macfadyen, Wilton ja Macdonald ovat kaikki erittäin mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka joutuvat suuren paineen alle operaationsa kanssa. Jos nelikko epäonnistuu, on vaarana, että natsit onnistuvat hoksaamaan muitakin liittoutuneiden huijauksia. Katsojana jännittää yhtä lailla nelikon kanssa, että kuinka hommassa tulee käymään?

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Hattie Morahan Ewenin vaimona Iris Montaguna, Mark Gatiss Ewenin veljenä Ivor Montaguna, Simon Russell Beale pääministeri Winston Churchillinä, Jason Isaacs amiraali John Godfreynä ja Johnny Flynn tämän oikeana kätenä, Ian Fleminginä. Kyllä, juurikin sinä Ian Fleminginä, joka loi agentti James Bondin ja kirjoitti useita 007-kirjoja palveltuaan laivastossa. Operaatio Mincemeat sisältääkin kenties vuoden tähän asti parhaan sivujuonen, kun Fleming alkaa hiljalleen poimimaan ideoita ikonista kirjasarjaansa varten. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin - erityisesti Isaacs, josta löytyy karismaa, arvokkuutta ja vimmaa amiraaliksi, joka on alusta alkaen operaatio Mincemeatia vastaan.

Operaatio Mincemeat osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi. Huijauksen ympärillä pyörivä tarina nappasi minut nopeasti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan lähes koko keston. Oikeastaan vain hieman tyhjänpäiväinen romanttinen kolmiodraama heikentää muuten parhaimmillaan hyvinkin tiivistunnelmaista sotadraamaa. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, mistä Mincemeat-operaatiossa oli kyse tai kuinka se sujui, joten jännitin yhtä lailla hahmojen kanssa. Operaatio onkin erittäin mielenkiintoinen. Siinä yritetään naamioida valmiiksi kuollut mies brittilaivaston upseeriksi, jolla on kannossaan tekaistuja papereita koskien sotasuunnitelmia ja sitten toivotaan, että ne paperit päätyisivät natsien käsiin, jotka tarttuisivat syöttiin ja vetäisivät puolustuksensa Sisiliasta. Monimutkikas ja pähkähullu idea tuntuu heti tuhoon tuomitulta, mutta myös moraalisesti kyseenalaiselta.

Katsojan tavoin myös hahmotkin joutuvat pääasiassa sormet ristissä toivomaan, että homma onnistuu, sillä ruumishuoneelta löytynyt poloinen lähetetään yksinään Espanjan rannikolla löydettäväksi. Elokuvassa on vahva vakoojahenki yllä, mutta toisin kuin vakoojatarinoissa yleensä, nämä hahmot eivät itse matkusta suorittamaan operaatiota. Tämä vain lisää filmin kiinnostavuutta. Sen lisäksi, että tämä osuus operaatiosta on koukuttavaa seurattavaa, on myös yllättävänkin vangitsevaa, kun ensimmäisellä puoliskolla iso osa filmistä käytetään siihen, kun hahmot keksivät todella yksityiskohtaista taustatarinaa tekaistulle upseerilleen. Jossain kohtaa niin he kuin katsojakin alkavat uskomaan tyypin olleen oikeasti olemassa.

Elokuvan on ohjannut John Madden, joka oli aiemmin tehnyt mm. Oscar-palkitun Rakastuneen Shakespearen (Shakespeare in Love - 1998) ja ilahduttavan The Best Exotic Marigold Hotelin (2011). Maddenin työ tässä on varsin onnistunutta ja tunnetuimmista töistään poiketen hän hoitaa homman vakavammin - joskin leffasta löytyy myös parit oivat vitsit. Maddenin ohjauksessa on myös tiettyä reippautta, eikä elokuva muutu koskaan raskassoutuiseksi. Michelle Ashfordin käsikirjoitus on myös mainio, kuten on elokuvan tekninen toteutus. Operaatio Mincemeat on kuvattu taidokkaasti ja leikattu sujuvasti kasaan. Lavastajat ja puvustajat tekevät loistotyötä ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Thomas Newman tuo tuttuun tapaansa oman vahvan lisäyksensä tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Operaatio Mincemeat on mukaansatempaavan jännittävä sotadraama, joka pitää koukussaan, vaikka historiaa tunteva katsoja tietäisikin jo lopputuleman. On erittäin kiinnostavaa seurata tämän operaation etenemistä suunnitteluvaiheesta itse toteutukseen. Operaatio kuulostaa heti täysin pähkähullulta ja onkin jopa käsittämätöntä, että tällaista on ihan oikeasti yritetty. Jännittäviä hetkiä on luvassa useita, tehtävän saadessa jatkuvasti erilaisia takaiskuja. Operaation lisäksi filmi pitää sisällään kiehtovan sivujuonen siitä, kun Ian Fleming ryhtyy suunnittelemaan James Bond -kirjojaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki taidokkaasti rooleistaan. John Maddenin ohjaus on oivallista ja tekniseltä puoleltaankin filmi on mainio. Jos siis Ukrainan kauhistuttavasta tilanteesta huolimatta kaipaat pätevästi toteutettua sotakertomusta elämääsi, suosittelen lämpimästi Operaatio Mincemeatin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Operation Mincemeat, 2021, See-Saw Films, Cohen Media Group, Archery Pictures, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990)

KUMMISETÄ OSA III

THE GODFATHER PART III

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Andy García, Talia Shire, Diane Keaton, Sofia Coppola, Eli Wallach, Franc D'Ambrosio, Joe Mantegna, Bridget Fonda, George Hamilton, Raf Vallone, Donal Donnelly, Al Martino, Mario Donatone, Helmut Berger ja Vittorio Duse
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia - Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon kirjaan perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) oli valtava menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä kahmi palkintoja eri gaaloissa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Myös Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974) oli palkintoja ja kehuja saava hitti. Alunperin ohjaaja Francis Ford Coppola koki jatko-osan toimineen tarinan päätöksenä ja aikoi siirtyä kokonaan muihin projekteihin. Kuitenkin kun hänen elokuvansa Suoraan sydämestä (One from the Heart - 1982) oli valtava taloudellinen pettymys, Coppola päätti lopulta suostua Paramount-studion pyyntöihin tehdä kolmas Kummisetä-elokuva. Kirjailija Puzo kehitteli kolmososalle tarinan, jonka pohjalta Dean Riesner työsti käsikirjoituksen. Coppola ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin ja kirjoittikin sen kokonaan uusiksi Puzon kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja Kummisetä osa III sai ensi-iltansa joulukuussa 1990, jopa kuusitoista vuotta edellisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai huomattavasti edeltäjiään heikomman vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Siitä huolimatta elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus, lavastus, leikkaus ja laulu), sekä seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, musiikki ja laulu), voittamatta niistä yhtään. Sen sijaan leffa "voitti" kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta naissivuosasta ja uudesta tähdestä. Itse olin nähnyt kaksi ensimmäistä Kummisetää joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt trilogian huipennusta. Kun huomasin ensimmäisen Kummisedän täyttävän tänä vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat. Pari kuukautta Kummisetä osa II:n katselun jälkeen katsoin viimeinkin Kummisetä osa III:n.

Vuonna 1979 tekojensa syyllisyydestä musertunut Michael Corleone yrittää vanhoina päivinään siirtyä pois rikollisilta poluilta. Tehdessään diiliä Vatikaanin pankin kanssa, Michael joutuu kuitenkin keskelle sotkua, kun hänen veljenpoikansa Vincent Mancini ajautuu riitoihin rikolliskilpailijansa Joey Zasan kanssa.

Al Pacino nähdään kolmatta ja viimeistä kertaa Michael Corleonen roolissa. Annettuaan käskyn veljensä murhasta, Michaelia on ruvennut painamaan syyllisyys, minkä takia hän yrittää luopua mafiapuuhista ja viedä toimiaan laillisempiin suuntiin ennen kuolemaansa. Pacino tulkitsee jälleen kerran hahmoaan hienosti, erityisesti, kun pääsemme nyt näkemään hyvin erilaisia puolia ikääntyvästä Michaelista. On ollut mielenkiintoista seurata Michaelin matkaa läpi trilogian ja tässä hänen tarunsa viedään hyvin päätökseensä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Michaelin Connie-siskona, Diane Keaton Michaelin ex-vaimo Kayna, ohjaajan tytär Sofia Coppola ja Franc D'Ambrosio Michaelin ja Kayn lapsina Maryna ja Anthonyna, Andy García Michaelin veljenpoikana Vincent "Vinnie" Mancinina, Joe Mantegna tämän kilpailijana Joey Zasana ja Raf Vallone Michaelia Vatikaani-asioissa auttavana kardinaali Lambertona, minkä lisäksi Al Martino tekee lyhyesti paluun laulaja Johnny Fontanena. Shire saa paremmin ruutuaikaa ja tekemistä kuin aiemmin trilogiassa, minkä lisäksi myös Keaton nostetaan hyvin esille, Kayn ja Michaelin keskustellessa suhteensa epäonnistumisista. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut García on nappivalinta Vinnien osaan, kanavoiden roolityössään Pacinon henkeä kahdesta ensimmäisestä Kummisedästä. D'Ambrosio pääsee vain hetkittäin näyttämään kykyjään Anthony-poikana, kun taas Sofia Coppola on aivan liikaa ruudulla Mary-tyttärenä. Ei ole mikään ihme, että Coppola "voitti" suorituksellaan huonoimman naissivuosan ja uuden tähden Razzie-palkinnot; niin pökkelö hän roolissaan on. Coppolalle tuottaa suuria vaikeuksia ilmaista uskottavia tunteita tai puhua repliikkejään luontevasti. On selvää, että hän sai roolin puhtaasti ohjaajaisänsä kautta ja viimeisenä oljenkortena. Maryn rooli taisi olla alusta asti kirottu, sillä aluksi rooliin valittu Julia Roberts jätti projektin muiden töiden takia, Rebecca Schaefferin oli tarkoitus koe-esiintyä rooliin, mutta hänet murhattiin ja myöhemmin valittu Winona Ryder poistui elokuvasta viime hetkellä vakavan heikkohermoisuuden takia. Laulajatähti Madonna yritti saada roolin, mutta ohjaaja Coppola koki hänet liian vanhaksi osaan. Onneksi Sofia Coppola on myöhemmin osoittanut lahjansa kameran takana, seuratessaan isänsä jalanjälkiä ohjaajana.

Aloitin Kummisetä osa III:n katsomisen hieman ristiriitaisin tuntein. Olin erittäin innoissani siitä, että näkisin vihdoin, kuinka trilogia päättyy, mutta samalla minua epäilytti, sillä olin kuullut elokuvasta ennakkoon niin vaihtelevia mielipiteitä. Jotkut sanovat, että se on aliarvostettu, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että se on huono teos ja jopa vesittää koko trilogian. Kerran kun mainitsin eräälle, että olen nähnyt vain kaksi ensimmäistä Kummisetää, minulle sanottiin, ettei minun kannata koskaan katsoa kolmatta. Nyt kun olen viimein nähnyt Kummisetä osa III:n, täytyy todeta, että olin tyytyväinen näkemääni. Ei elokuva ole edeltäjiensä veroinen, muttei mielestäni haukkujensakaan arvoinen - pois lukien toki Sofia Coppolan roolisuoritus. Se on oikein mainio filmi ja kuten jo sanoin, on mielenkiintoista nähdä, kuinka Michael Corleonen tarina ja matka rikollisuuden parissa viedään päätökseensä.

Tämänkin Kummisetä-teoksen kesto lähentelee jopa kolmea tuntia, vaikka kyseessä onkin trilogian lyhyin osa. On pakko myöntää, että tätä katsoessa pitkä kesto kyllä tuntui paikoitellen, sillä tarina ei ole yhtä mukaansatempaava kuin edellisissä osissa. Vaikka päätarina Michaelin ikääntymisestä, rikollisuudesta poistumisesta ja seuraajan valitsemisesta Corleonen rikollisperheen johtoon on onnistunut, löytyy seasta hieman tylsähköjä sivuraiteita. Koko Vatikaaniin liittyvä talousjuonittelu on hieman kömpelösti toteutettu ja loppupeleissä voi huomata, kuinka vähän siitä onkaan kiinnostunut. Siihen liittyvät kohtaukset tuntuivat muuta leffaa raskassoutuisemmilta. Parasta Vatikaaniin liittyvässä kuviossa on oikeastaan kohtaus, missä Michael vihdoin tunnustaa tekonsa kardinaalille ja Pacino pääsee tosissaan loistamaan.

Kiinnostavimmat puolet elokuvassa liittyvät kuitenkin Michaelin ja Vinnien juonikuvioihin ja kuinka hahmoja peilataan hyvin toisiinsa. Garcían roolityöstä löytyy tosiaan paljon samaa kuin Pacinosta kahdessa ensimmäisessä Kummisedässä, mutta hänen hahmonsa on erilainen. Siinä, missä Michael aloitti matkansa vahvasti kieltäytyen roolista Corleonen perheen puuhissa, Vinnie olisi innokkaasti näyttämässä kykyjään rikollishommissa. Vinnien eteneminen urallaan ja Michaelin pahan vallan hiipuminen johtavat todella jännittävään ja tehokkaaseen loppuhuipennukseen. Jos toisen tunnin aikana Vatikaanikuviot saivat pienesti pitkästymään, viimeinen vajaa tunti pitää tiukasti mukanaan ja saa sydämen lyömään kovempaa, kun Kummisetä-trilogia viedään tyylikkäästi päätökseensä.

Ohjaajana toimii tietty edellisetkin osat ohjannut Francis Ford Coppola. Vaikka Coppola näyttääkin lahjakkuutensa jälleen, ei Kummisetä osa III:sta löydy samaa intohimoa ja vimmaa kuin kahdesta edeltäjästään. Tämä johtuu varmasti siitä, että kuten alussa kerroin, Coppola koki pitkään tarinan päättyneen Kummisetä osa II:n myötä. Coppolan ja Puzon työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin turhan monimutkikas ja epätasainen tietyissä puolissa. Tekniseltä puoleltaan elokuva on tietty huippuluokkaa. Kuvaus on erinomaista ja siinä hyödynnetään samaa valo-varjo-kikkailua ja väreillä leikittelyä kuin edeltäjissä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat näyttävät ja äänimaailma hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa ohjaajan isä Carmine Coppola, joka oli edellisissä osissa auttanut Nino Rotaa melodioissa. Carmine tekee oivaa työtä ja hyödyntää tietty Rotan sävelmiä läpi leffan.

2010-luvun lopulla Coppola palasi takaisin Kummisetä osa III:n pariin, koettuaan pitkään, ettei elokuvan teatterijulkaisusta tullut sellainen kuin hän olisi halunnut. Vuonna 2020 hän julkaisikin uudestaan leikatun version filmistä, joka kantaa vähän liiankin paljastavaa nimeä (eli nyt, jos et ole elokuvaa nähnyt, kannattaa lukeminen lopettaa tähän) Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone. Uusi leikkaus on muutaman minuutin teatteriversiota lyhyempi, siinä on erilainen alku ja loppu, jotkut kohdat on leikattu pois ja joidenkin hetkien paikkaa on vaihdettu. Itse katsoin elokuvasta alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Kummisetä osa III on erittäin mainio päätös upealle trilogialle, vaikka jääkin pahasti edellisten osien varjoon. Al Pacino jatkaa loppuun asti loistotyötään Michael Corleonena ja on kiehtovaa seurata, kuinka hahmon tarina viedään loppuunsa. Hahmon vaikeita suhteita perheenjäseniinsä syvennetään oivallisesti, näyttäen Michaelin kertomuksen traagisuutta. Andy García toimii todella hyvänä tulokkaana Vinnien osassa, joka olisi innokkaasti nousemassa Corleonen perhebisnesten johtoon. Nämä kuviot vangitsevat, mutta sen sijaan Vatikaaniin liittyvät jutut saavat noin kolmituntisen leffan laahaamaan aika ajoin. Elokuvan kompastuskivenä toimii myös Sofia Coppolan kehno roolisuoritus Michaelin tyttärenä. Francis Ford Coppola suoriutuu ohjaajana jälleen pätevästi, joskin hänen työstään ei löydy samaa intoa kuin kahdessa aiemmassa Kummisedässä. Tekniseltä puoleltaan filmi on myös onnistunut. Kummisetä osa III ei ole edeltäjiensä veroinen mestariteos, mutta se on silti oikein hyvä rikosdraama ja toimiva huipennus trilogialle. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part III, 1990, Paramount Pictures, Zoetrope Studios