Arvostelu: R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D. - 2013)

R.I.P.D. - HAAMUKYTÄT

R.I.P.D.

Ohjaus: Robert Schwentke

Pääosissa: Ryan Reynolds, Jeff Bridges, Kevin Bacon, Stéphanie Szostak,  Mary-Louise Parker, James Hong, Marisa Miller, Devin Ratray, Robert Knepper ja Mike O'Malley

Genre: toiminta, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

R.I.P.D., eli Rest in Peace Department, eli suomalaisittain Haamukytät perustuu Peter M. Lenkovin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2001. Hollywoodissa kiinnostuttiin tekemään elokuvasovitus sarjakuvan pohjalta. Dark Horse Entertainment ja Original Film ostivat sarjakuvan elokuvaoikeudet, kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2011 ja lopulta R.I.P.D. - Haamukytät sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sen lisäksi, että kriitikot lyttäsivät elokuvan, se oli iso taloudellinen epäonnistuminen, tienaten vain 78 miljoonaa dollaria, budjetin oltua noin 130 miljoonaa. Itse katsoin R.I.P.D. - Haamukytät vasta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Bostonilainen poliisi Nick Walker kuolee yrittäessään napata etsittyä rikollista ja tuonpuoleisessa hänelle annetaan kaksi mahdollisuutta: joko hän saa tuomion joutua taivaaseen tai helvettiin tai sitten hän voi palvella R.I.P.D:ssä, haamukyttien erikoisyksikössä.

Pääroolissa kuolevana poliisi Nick Walkerina nähdään Ryan Reynolds, joka hoitaa osansa todella reynoldsmaiseen tyyliinsä. Hän sopii passelisti osaansa, joskin hän ei ole läheskään niin hauska kuin voisi toivoa. Hänen hahmollaan on ihan mielenkiintoiset lähtökohdat. Nick ei nimittäin ole täysin puhtoinen poliisi, sillä hän oli päättänyt varastaa rikospaikalta kultaa ja haudata sen pihalleen. Pelätessään tämän synnin lähettävän hänet helvettiin, Nick päättääkin siis astua Rest in Peace Departmentin palvelukseen. Kelpo lähtökohdista huolimatta Nick tuntuu silti aika tylsältä tapaukselta omassa leffassaan. Hänen kautta katsoja pääsee lähinnä näkemään tätä tuonpuoleista maailmaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Stéphanie Szostak Nickin vaimona Juliana, Kevin Bacon Nickin työparina Bobbynä, sekä Mary-Louise Parker R.I.P.D:n Bostonin yksikköä valvovana Proctorina ja Jeff Bridges konkarihaamukyttä Roynä, jonka pariksi Nick määrätään. Valitettavasti leffan näyttelijät eivät ole kovin kummoisia rooleissaan. Szostak on aika mitäänsanomaton Juliana, Baconin mopo lähtee keulimaan kiusallisesti elokuvan edetessä, Parkerilta puuttuu karisma poliisivoimien johtajaksi ja Bridges ylinäyttelee niin paljon, että suorastaan hävettää. Yleensä mahtava Bridges tekee elokuvassa yhden uransa huonoimmista roolitöistä.

Minun olisi pitänyt olla antamatta R.I.P.D. - Haamukytille uutta mahdollisuutta, sillä vaikka pidin sitä jo ensimmäisellä katselulla heikkona rainana, tällä kertaa koin sen jopa lähes tuskastuttavan surkeana. Elokuvan idea on ihan veikeä, joskin toteutus saa sen muistuttamaan aivan liikaa Men in Black - miehet mustissa -leffaa (Men in Black - 1997). Komedioista tunnetun nuoren näyttelijän esittämä poliisi päätyy palvelemaan todella kummallisessa kyttäjoukossa ja saa parikseen iäkkään, tympeän ja naljailevan konkarin. Aluksi kaksikko ei tunnu tulevan toimeen, mutta kun maailma pitäisi pelastaa yliluonnolliselta uhkalta, on yhteistyötä tehtävä. Mielleyhtymiä herää väkisinkin ja elokuvalla on selvästi yritetty toistaa Men in Blackin suosiota. Siinä selvästi pahasti epäonnistuen.

Ensimmäinen iso ongelma muodostuu jo näyttelijöistä. Reynolds hoitaa hommansa niin tylsällä perusvaihteella, ettei hänestä saada mitään irti. Bridges taas on kiusallisen huono, yrittäessään olla hauska. Kaksikon kemiat eivät millään osu yhteen ja niinpä potentiaalisesti toimivat päänäyttelijätkin on menetetty. Tähän kun lisää päälle sen, että elokuvan tarina on kömpelösti rakennettu, leffan huumori saa lähinnä pyörittelemään silmiään ja että toimintakohtaukset ovat surkuhupaisan huonosti tehtyjä sekamelskoja, R.I.P.D. - Haamukytistä on vaikea löytää positiivista sanottavaa. Se ei viihdytä ja puolentoista tunnin kestossaankin se on aika pitkäveteinen. Bridges on jälkikäteen avoimesti kritisoinut, että studio ohjaili naruista liian paljon, eikä antanut tekijöiden tehdä sellaista elokuvaa kuin he halusivat. Vaikka näin olisikin käynyt, on vaikea kuvitella, että jostain R.I.P.D. - Haamukyttien uumenista löytyisi hyvä elokuva.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, joka oli tätä ennen tehnyt sarjakuviin perustuvan elokuvan Red (2010), joka on ihan viihdyttävä pätkä. Schwentken työ ei ole kaksista ja vaikka studiolla olisi ollut sormensa pelissä, herran muut työt, kuten parin vuoden takainen Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021) näyttävät, ettei hän ole muutenkaan kummoinen ohjaaja. Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoitus on myös kehno, eivätkä he saa veikeästä ideasta muuta irti kuin laiskan kopion edelleen mainiosta scifikomediasta. Sentään R.I.P.D. - Haamukytät on kuvattu ihan hyvin ja siitä löytyy oivallisia lavasteita, asuja ja äänityöskentelyä. Leikkaus on kuitenkin aika kömpelöä ja erikoistehosteet ovat naurettavan huonot. Mihin ihmeeseen elokuvan noin 130 miljoonan dollarin budjetti oikein meni? Ei ainakaan hyviin efekteihin, sillä Nickin ja Royn jahtaamat mörököllit näyttävät siltä kuin ne olisi revitty suoraan PlayStation 2:n peleistä. Tehosteet näyttävät läpi leffan todella keskeneräisiltä ja kun ympärillä ei ole hyvää käsikirjoitusta tai näyttelijäsuorituksia korvaamassa, on surkeita efektejä mahdoton katsoa sormien läpi.

Yhteenveto: R.I.P.D. - Haamukytät sisältää veikeän premissin, mutta sen pohjalta tehty elokuva on surkeasti toteutettu. Men in Blackia kiusallisuuteen asti kopioiva elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, vaan se on yllättävänkin tylsä, vaikka vauhtia riittääkin. Puolentoista tunnin leffa on kömpelösti rakennettu, täynnä epähauskoja vitsejä ja toinen toistaan kökömmin tehtyjä toimintakohtauksia. Elokuvan erikoistehosteet ovat pöyristyttävän kehnot, ihan kuin parinkymmenen vuoden takaisista videopeleistä revittyjä. Valitettavasti edes yleensä mainiot Ryan Reynolds ja Jeff Bridges eivät onnistu pelastamaan elokuvaa. Reynolds suoriutuu tylsän innottomalla perusvaihteella ja kiusallisesti ylinäyttelevä Bridges tekee leffassa yhden uransa huonoimmista roolisuorituksista. R.I.P.D. - Haamukytät on todella huono scifiraina, jota voi suositella oikeastaan vain katsottavaksi kaveriporukalla, samalla kun sen huonoudelle voi yhdessä naureskella. Ei ole mikään ihme, että elokuva otti pahasti turpiinsa lippuluukuilla. Suunnitellun jatko-osan sijaan viime vuonna ilmestyi suoraan DVD:llä julkaistu esiosa R.I.P.D. 2: Rise of the Damned (2022), joka vähemmän yllättäen sai vielä huonomman vastaanoton kuin edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

R.I.P.D., 2013, Universal Pictures, Original Film, Dark Horse Entertainment

Arvostelu: The Karate Kid (1984)

THE KARATE KID

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Elisabeth Shue, William Zabka, Martin Kove, Randee Heller, Chad McQueen, Ron Thomas, Tony O'Dell ja Rob Garrison

Genre: urheilu, draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Karate Kid perustuu käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin omaan nuoruuteen, kun hän joutui kiusaajien hakkaamaksi ja päätti opetella kamppailulajeja puolustaakseen itseään. Kun Kamen luki uutisartikkelin hieman samanlaisesta tapauksesta, hän päätti ryhtyä kirjoittamaan käsikirjoitusta elokuvalle. Kamen sai Columbia Picturesin kiinnostumaan elokuvasta ja ohjaajaksi napattiin parhaan elokuvan Oscar-voittaja Rockyn (1976) tehnyt John G. Avildsen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1983 ja lopulta The Karate Kid sai ensi-iltansa kesäkuussa 1984. Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä, joka voitti myös kriitikot puolelleen ja sai parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään jo klassikkona. Itse katsoin The Karate Kidin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja pidin siitä todella paljon. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa uuden The Karate Kid -leffan (2024) myötä, minkä lisäksi elokuvia jatkanut Cobra Kai -televisiosarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin katsoa ja arvostella koko The Karate Kid -saagan läpi.

Teinipoika Daniel LaRusso muuttaa Los Angelesiin äitinsä kanssa, missä hän ihastuu välittömästi koulunsa tyttöön Aliin. Alin ex-poikaystävä, karatea harrastava Cobra Kai -jengiläinen Johnny ei kuitenkaan pidä tästä ja ottaakin Danielin silmätikukseen. Apu jatkuvaan mukilointiin tulee yllättävältä suunnalta, kun LaRussojen asunnon talonmies Miyagi päättää kouluttaa Danielille karaten jalon taidon.

Päärooliin itse karate kidiksi, eli Daniel LaRussoksi oli ehdolla muun muassa Robert Downey Jr:n, Charlie Sheenin, Tom Cruisen, Sean Pennin ja Nicolas Cagen kaltaisia nimiä, kunnes nuori Ralph Macchio teki elokuvantekijöihin suuren vaikutuksen. Vaikka Macchiosta ei kasvanut samanlaista jättistaraa kuin vastuksistaan roolitusprosessissa, on vaikea kuvitella ketään äsken mainitsemistani Danielin rooliin. Macchio hoitaa tonttinsa erinomaisesti. Hän tekee hahmostaan välittömästi tykättävän ja onnistuu välttämään ärsyttäväksi muuttumisen, kun elämä alkaa potkia Danielia, mikä johtaa useaan valituskohtaukseen. Katsoja on heti Danielin matkassa mukana ja haluaa nähdä tämän oppivan karaten ja näyttävän kiusaajilleen.

     Elokuvassa nähdään myös Randee Heller Danielin äitinä Lucillena, Elisabeth Shue Danielin ihastuksenkohteena Alina, William Zabka tämän tympeänä ex-poikaystävänä Johnnynä, Martin Kove Johnnyn karatekouluttajana, Cobra Kai -jengin johtajana John Kreesenä, sekä Pat Morita talonmies Miyagina, joka ryhtyy opettamaan Danielille karatea. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin. Heller on oiva äidin osassa, Shuen ja Macchion väliltä löytyy aitoa kemiaa ja niin Zabka kuin etenkin Kove tekevät hahmoistaan helposti vihattavat. Todellinen tähti on kuitenkin parhaan miessivuosaehdokkuuden Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa napannut Morita herra Miyagina, jonka yrmyn ulkokuoren alta paljastuu lupsakka veikko. Alun perin rooliin haluttiin Akira Kurosawan samuraiklassikoita tähdittänyt Toshiro Mifune, mutta samalla lailla kuin Danielin rooliin oli ehdolla erittäin hyviä muitakin näyttelijöitä, tekijät tekivät oikean valinnan myös tämän roolituksen kanssa.

Nostetaan nyt tässä kohtaa kissa pöydälle ja sanotaan se päivänselvä juttu: The Karate Kid on todella paljon velkaa vajaa vuosikymmen aiemmin ilmestyneelle Rockylle. Rockyn jälkeen eri studiot halusivat tehdä omat kaavamaiset altavastaaja-urheilutarinat ja Columbia Pictures päätyi käsittelemään tätä aihetta karaten kautta. The Karate Kid ei keksi pyörää uudestaan, eikä se tarjoa mitään erityisiä yllätyksiä, jos Rockyt on tullut katsottua. Mielleyhtymiä ei auta se, että kummankin leffan puikoissa toimii John G. Avildsen, joka taisi haluta toistaa Rockyn yllättävän megasuosion. Tiedostan selvät yhtäläisyydet, mutta eipä tuo minua häiritse - pikemminkin hieman huvittaa. The Karate Kid ei ole yhtä erinomainen teos kuin alkuperäinen Rocky, mutta on se silti aivan mahtava ja pirun viihdyttävä filmi!

Tuttuun altavastaajatarinaan tuodaan onnistuneesti omat lisämausteensa, eikä elokuva selvien lainailujenkaan kanssa tunnu koskaan jo nähdyn kopiolta tai mielikuvituksettomalta. Alusta asti on kiinnostavaa seurata, kuinka Daniel yrittää aloittaa uutta elämäänsä Los Angelesissa ja kerta toisensa perään pistää vihaksi, kuinka epäonni tuntuu jatkuvasti olevan hänen puolellaan. Söpö mimmi löytyy heti ja kiinnostus on selvästi molemminpuoleista, mutta totta kai Alin mustasukkainen ja väkivaltaan taipuvainen exä ei ole sujut sen kanssa, että joku vikittelee sitä tyttöä, joka Johnnyn mielestä kuuluisi hänelle. Tämän myötä katsoja on täysillä Danielin mukana, kun tämä haluaa opetella karatea, puolustaakseen itseään. Herra Miyagin opetuskohtauksia tapittaa täysin koukussa. Ne ovat hilpeitä, kuten myös varsin yllättäviä, kekseliäitä ja hieman filosofisiakin. Karate kun ei ole vain turpaanvetoa, vaan myös mielenrauhaa ja tasapainoa. Tuskinpa kukaan leffan nähnyt myöskään unohtaa ikonista "Wax on. Wax off." -kohtausta. Danielin ja herra Miyagin välille syntyvä ystävyys tuo elokuvaan roimasti lämpöä ja sydäntä, kun taas Miyagin menneisyyden aukeaminen tarjoaa aitoa herkkyyttä.

The Karate Kid on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä teos, että hieman päälle kahden tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Aika lailla kaikki leffan puolet toimivat moitteettomasti, eikä leffasta selkeästi heikompia hetkiä löydy. Homma on rytmitetty mainiosti ja vauhti saa tasaisin väliajoin antaa tilaa tärkeille suvantohetkille, joissa hahmoista saadaan paljon irti. Juuri nämä hetket tekevät The Karate Kidistä tavallista kaavamaista urheilurainaa paremman teoksen. Kaikki tietty johtaa kohti suurta huipennusta karateturnauksessa, joka muuttuu hetki hetkeltä stressaavammaksi seurattavaksi. Loppuminuutit katsoja tuijottaakin jännittyneenä sohvan reunalla ja hikipisarat ohimollaan. Jos jotain selvästi töksähtävää leffassa on, niin sen äkillinen loppuminen turnauksen päätteeksi. Hyvin hengittävä elokuva olisi voinut vielä hieman käyttää lisäaikaa hahmojen parissa finaalin jälkeen, ennen lopputekstien pistämistä rullaamaan.

John G. Avildsen suoriutuu toistamiseen mallikkaasti altavastaaja-urheilukertomuksen kanssa, eikä The Karate Kidissä onneksi näy, että Avildsen hoitaisi tonttiaan jotenkin puolivillaisesti siihen suuntaan, vaan hän on panostanut jälleen kerran. Robert Mark Kamenin omakohtaisiin nuoruudenkokemuksiin rakentuva käsikirjoitus on oivallinen, syventäen hyvin hahmojaan ja pitäen sisällä vahvoja dialogeja. Kameratyöskentely on tyylikästä, paikoitellen jopa kaunista ja sitä tukee seesteinen leikkaus. Erityisen hienoa on, kuinka osa keskusteluista hoidetaan yhden pitkän otoksen varaan, antaen näyttelijöiden hoitaa homma kotiin. Pakollisesta treenimontaasista ei ole pilkottu sähäkkää ja energistä, vaan elokuvan oppien mukaan se on tyyni ja keskittynyt. Lavasteet, asut ja maskeerauksetkin ovat oivalliset ja äänimaailma kaikkia iskuja myöten hyvin rakennettu. Rockynkin musiikeista vastaava Bill Conti tekee jälleen hyvää työtä sävellyksiensä kanssa, mutta parhaiten leffasta jää mieleen Joe Espositon mahtava ja energinen You're the Best -kappale, joka kuullaan karateturnauksen edetessä.

Yhteenveto: The Karate Kid on mahtava urheiluelokuva, joka toistaa Rockyn kaavaa paremmin kuin mikään muu nyrkkeilyklassikon kopioijista. Valloittavan viihdyttävä elokuva nappaa heti mukaansa ja tiukentaa otettaan katsojasta tarinan edetessä. Danielin menoa seuraa mielellään, vaikka hänen kohtaamat koettelemuksensa pistävät yhä vain isommin vihaksi. Viimeistään kun karateoppitunnit alkavat, elokuva voittaa täysin puolelleen. Danielin ja mahtavan herra Miyagin yhteisiä kohtauksia on suuri ilo katsoa, ja nuori Ralph Macchio ja iäkäs Pat Morita toimivat täydellisenä parivaljakkona. Myös Macchiolta ja Elisabeth Shuelta löytyy hyvää kemiaa, William Zabkan ja Martin Koven toimiessa täydellisinä pahiksina. Elokuva on onnistuneesti rytmitetty ja siitä löytyy niin vauhtia kuin onnistuneita suvantokohtia, jotka istuvat karatemaailmaan ja syventyvät hyvin leffan hahmoihin. Kaikki huipentuu todella tiivistunnelmaisessa turnauksessa, jonka aikana revittelevä You're the Best -kappale soi vielä pitkään päässä. Turhan töksähtävää loppua lukuun ottamatta The Karate Kid on kaavamaisen ja yllätyksettömän käsikirjoituksensakin kanssa loistoleffa, joka täysin ymmärrettävästi voitti kasarinuorten sydämet ja on ansainnut paikkansa klassikkojen joukosta. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, suosittelen sitä oikein lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid, 1984, Columbia Pictures, Delphi II Productions, Jerry Weintraub Productions

Arvostelu: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023)

MISSION: IMPOSSIBLE - DEAD RECKONING PART ONE

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Hayley Atwell, Rebecca Ferguson, Vanessa Kirby, Esai Morales, Henry Czerny, Pom Klementieff, Shea Whigham, Frederick Schmidt, Greg Tarzan Davis ja Cary Elwes

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Vakoojatelevisiosarja Vaaralliseen tehtävään (Mission: Impossible - 1966-1973) perustuva elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai nuivemman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) ovat olleet toinen toistaan isompia ja kehutumpia menestyksiä. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että olisi tulossa vielä kaksi Mission: Impossible -elokuvaa lisää, jotka tehtäisiin peräjälkeen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas kesällä ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2021, mutta erinäisten viivästymisten takia Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One -nimen saanut seitsemäs leffa saapuu vasta nyt elokuvateattereihin. Kakkososaa lukuun ottamatta olen pitänyt valtavasti kaikista sarjan elokuvista ja odotinkin innolla, kun uuden elokuvan ilmoitettiin olevan tekeillä. Kävinkin innostuneena (joskin myös hieman jännittyneenä) katsomassa Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen ennakkonäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun voimakas ja vaarallinen tekoäly karkaa luojiensa käsistä, suurvallat kisaavat siitä, kuka saa sen ja samalla koko maailman tietoverkoston hallintaansa. Ethan Hunt uskoo tekoälyn tuoman mahdin olevan liian suuri kenellekään ja päättää metsästää sen käsiinsä tuhotakseen sen.

Tom Cruise nähdään jo seitsemättä kertaa IMF-agentti Ethan Huntina, osoittaen jälleen kerran, miksi hän on täydellinen toimintaelokuvan keulakuva. Cruise uhkuu karismaa, minkä lisäksi ei voi kuin ihailla hänen sekopäisyyttään yhä vain hullunkurisemmiksi käyvien stunttien kanssa. Cruise haluaa tarjota katsojilleen todellisia elämyksiä ja siinä hän myös onnistuu. Ethan on hahmona sama vanha Ethan, joskin hänen menneisyyttään ennen IMF-aikaa ryhdytään avaamaan hieman. Läheisistään välittävä vakooja joutuu aiempaa enemmän pohtimaan, onko hänelle tärkeämpää pelastaa ystävänsä, vai pelastaa muu maailma, vaikka se tarkoittaisi läheisimpien uhraamista.

     Elokuvassa nähdään useampi muukin vanha tuttu leffasarjan varrelta. Ving Rhames ja Simon Pegg ovat tietty auttamassa Ethania Lutherina ja Benjinä, ja Rebecca Fergusonin näyttelemä Ilsa sekaantuu jälleen kuvioihin. Falloutissa esitelty Vanessa Kirby tekee paluun rooliinsa laitonta kamaa välittävänä Alannana ja ihka ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -elokuvasta tuttu Henry Czerny nähdään lähes 30 vuoden tauon jälkeen IMF-järjestön ex-pomo Kittridgenä. Uusina tulokkaina taas esitellään Marvel-leffoista tutun Hayley Atwellin näyttelemä mestarivaras Grace, Esai Moralesin esittämä paha Gabriel, Pom Klementieffin esittämä salamurhaaja Paris, Shea Whighamin näyttelemä Ethania jahtaava agentti Jasper, sekä Cary Elwesin esittämä Yhdysvaltojen vakoojajärjestöjä hallinoiva Denlinger. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja elokuvasarjalle uusista kasvoista parhaiten suoriutuu Atwell, jonka hahmo etsii paikkaansa kaiken keskellä ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin hyviä koukkuja tarinaan.

Vaikka Gabrielin kaltaiset ihmisvastukset tuovat jo toimivan vaaran tunteen tämänkertaiseen agenttiseikkailuun, todellinen uhka on tällä kertaa tekoäly nimeltä Entiteetti. Vielä vaikka kymmenenkin vuotta sitten tekoälyn asettaminen Mission: Impossiblen pahikseksi olisi tuntunut turhan kaukaa ammutulta idealta, joka istuisi lähinnä Terminatorien (1984-) kaltaisiin scifielokuviin. Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuosina ja vuonna 2023 katsottuna tuntuu jopa pelottavan mahdolliselta, että joku onnistuisi luomaan niin voimakkaan tekoälyn, että väärissä käsissä sillä voisi pistää koko maailman sekaisin. Kyse ei ole mistään tappajarobotteja valmistavasta Skynetistä, vaan tietoliikennettä ja samalla ihmisiä valvovasta ja hallitsevasta koneesta. Entiteetti luo erinomaisen vihollisen Ethanille. Miten voisi päihittää pahista, jota ei ole fyysisesti olemassa, joka pystyy laskelmoimaan sekunnin sadasosassa jokaisen mahdollisen lopputuloksen tapahtumille ja joka voi saastuttaa teknologian, johon agentit niin kovasti turvautuvat?

Siitä huolimatta, että odotin innolla uutta Mission: Impossiblea, minua silti hirvitti pari asiaa, kun menin katsomaan Dead Reckoning Part Onea. Ensinnäkin kuten jo nimi ilmoittaa, kyseessä on pelkkä ykkösosa kaksiosaisesta tarinasta. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) jaettua viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, vastaavia on viime vuosikymmenen aikana nähty useita, eikä kertomuksen jakaminen kahtia aina mielestäni toimi. Pelkästään tänä keväänä on jo ilmestynyt Fast & Furious X (Fast X - 2023) ja Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023), jotka hävyttömästi jättivät kaiken kesken, saaden katsojan turhautuneena odottamaan, kuinka tarina tultaisiin viemään päätökseen vuoden tai parin päästä. Vaikka täytyy todeta, että ajoittain Dead Reckoning Part Onea katsoessani tuumin, että olisi tämän varmaan voinut tiivistää yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, ei kahtiajako lopulta häirinnyt itseäni hirveästi. Tekijät ovat onnistuneet keksimään ykkösosalle finaalin, joka toisaalta vie merkittävän juonikuvion tyydyttävästi päätökseen, jättäen katsojan silti odottamaan tulevaa.

Toinen etukäteen jännittänyt asia oli elokuvan kesto. Dead Reckoning Part Onella on pituutta lähes kolme tuntia, sekin nykypäivän suurelokuvien turhauttava riesa. Pituus tuntui erityisen oudolta etukäteen, sillä edellisosista pisin Mission: Impossible -elokuva Falloutkin kesti juuri ja juuri alle kaksi ja puoli tuntia ja se ehti hyvin kertoa tarinansa alusta loppuun. Huojennuksekseni täytyy todeta, ettei Dead Reckoning Part One tunnu läheskään niin pitkältä kuin se todellisuudessa on. Elokuva on todella koukuttava ja jännittävä toimintakyyti alusta loppuun, joka ei millään suostu löysentämään otettaan. Pari hengähdystaukoa löytyy seasta ja sitten taas mennään. Ja kun mennään, niin silloin myös mennään. Vaikka onkin selvää, että tekijät säästelevät niitä suurimpia paukkuja kakkososaan, jo tästä löytyy paljon todella säväyttäviä kohtauksia, jotka tekevät filmistä tähän mennessä vuoden viihdyttävimmän. Jännite pidetään vaikuttavasti korkealla kaiken aikaa. Itse Entiteetti luo jo tehokasta uhkaa, mutta sen ja samalla Ethanin perässä on niin monta joukkoa erilaisin tavoittein, ettei koskaan tunnu siltä, että olisi turvallista. Abu Dhabin lentokenttäkohtaus ja jopa aika hauska takaa-ajo Roomassa sisältävät onnistuneen erilaisia uhkia, jotka nostavat vaikeusasteita kaiken aikaa. Eihän tämä muuten olisi "mahdoton tehtävä".

Ohjaajana toimii pari edellistäkin Mission: Impossiblea ohjannut Christopher McQuarrie, joka jatkaa voittoputkeaan. Pulssi ei nouse ihan niin korkealle kuin äärimmäisen stressaavassa Falloutissa, mutta McQuarrie on silti saanut aikaan todella tiivistunnelmaisen, pahimmillaan suorastaan intensiivisen elokuvan. Hänen ja Erik Jendresenin käsikirjoitus on myös onnistunut ja pitkästä kestosta, sekä kahtia leikatusta tarinasta huolimatta kaksikko on onnistunut pääasiassa välttämään tylsän tyhjäkäynnin, sekä keksimään todella luovan vastuksen sankareille. Dead Reckoning Part One on myös teknisiltä ansioiltaan vahva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja erikoistehosteet näyttävät. Cruisen toiveesta suuri osa toimintakohtauksista on tehty oikeasti ja sen myös huomaa. Nykypäivän spektaakkelileffojen turvautuessa täysin digiefekteihin, on ilo nähdä, että jotkut uskovat yhä käytännön tehosteiden voimaan ja niiden tarjoamaan todelliseen vau-efektiin. Vaarallinen moottoripyörähyppy on juuri niin hurja kuin etukäteen kohistiinkin. Äänimaailma jytisee oivallisesti Lorne Balfen musiikkeja myöten. Hänen tämänkertainen tulkintansa alun perin Lalo Schifrinin säveltämästä tunnusmusiikista (joka on muuten yksi televisio- ja elokuvahistorian parhaista tunnareista) on kiinnostavan rumpupainotteinen.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One on pitkästä kestostaan ja kahtia jaetusta tarinastaan yllättävänkin toimiva kokonaisuus, joka tyydyttää toiminnannälän ja jättää innolla odottamaan tulevaa kakkososaa. Lähes kolmen tunnin kesto on hämmentävän nopeasti ohi, elokuvan karsiessa tylsän tyhjäkäynnin ja pitäessä jännitettä ja vaaratilanteita kaiken aikaa yllä. Leffasta löytyy useita todella vangitsevia ja viihdyttäviä kohtauksia, joissa sankareiden täytyy tehdä ihan kaikkensa selvitäkseen. Vielä kymmenenkin vuotta sitten hupsulta scifiltä kuulostava tekoälypahis tuntuu nykypäivänä karmivan potentiaaliselta vaaralta ja luokin erinomaisen uhkan Ethanille ja kumppaneille. Käsikirjoitus on kaikin puolin taitavasti rakennettu ja vaikka homma jääkin periaatteessa kesken, on jo tällä ykkösosalla oma tyydyttävä finaalinsa. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Tom Cruisen osoittaessa jälleen istuvansa täydellisesti toimintaelokuvien keulakuvaksi. Puitteiltaan ja tekniseltä toteutukseltaan filmi on huippuluokkaa, joka näyttää, että taitavasti tehtynä käytännön tehosteet tarjoavat aina isomman vau-efektin kuin tietokone-efektit. Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One jatkaa elokuvasarjan hämmentävää voittokulkua ja sitä voikin ilomielin suositella kaikille sarjan ja ylipäätään toiminnan faneille. Jos hyvin käy, eivätkä suunnitelmat muutu, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two saapuu elokuvateattereihin jo hieman alle vuoden päästä, kesäkuussa 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, New Republic Pictures, TC Productions

Arvostelu: Herrasmiesliiga (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003)

HERRASMIESLIIGA

THE LEAGUE OF EXTRAORDINARY GENTLEMEN

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Sean Connery, Naseeruddin Shah, Peta Wilson, Stuart Townsend, Tony Curran, Shane West, Jason Flemyng, Richard Roxburgh, Tom Goodman-Hill, David Hemmings ja Terry O'Neill

Genre: seikkailu, fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The League of Extraordinary Gentlemen, eli suomalaisittain Herrasmiesliiga perustuu löyhästi Alan Mooren ja Kevin O'Neillin samannimiseen sarjakuvaan, jota julkaistiin vuodesta 1999 vuoteen 2019. 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvausten oli tarkoitus alkaa kesällä 2002, mutta Tšekissä tapahtuneet tulvat tuhosivat lavasteita ja kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta syksyllä. Kuvauksissa koettiin useita ongelmia, työryhmän, erityisesti ohjaaja Stephen Norringtonin ja päätähti Sean Conneryn riidellessä moneen kertaan. Norrington otti yhteen myös studion kanssa ja ilmoitti lopulta, ettei tekisi enää ainuttakaan elokuvaa. Myös moderniin elokuvabisnekseen turhautunut Connery ilmoitti elokuvan ilmestymisen jälkeen filmin jäävän hänen viimeisekseen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Herrasmiesliiga sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Leffa ei ollut toivottu menestys ja suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin nopeasti. Elokuva sai myös negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjakuvan tekijöiltä Moorelta ja O'Neilliltä, sekä osalta leffan tekijöistä. Itse näin Herrasmiesliigan joskus lapsena ja pidin sitä ihan kelpo viihteenä. En tiedä, olenko katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa, toimisiko elokuva minulle edelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1899 Fantom yrittää syöstä Euroopan suursotaan uudenlaisten aseidensa kanssa. Brittiläiselle Imperiumille työskentelevä M värvää erikoisia kykyjä omaavia kummajaisia muodostamaan Herrasmiesliigan, jonka tehtävänä on pysäyttää Fantom ja estää sota.

Salaperäisen M:n (elokuvan jälkikäteen haukkunut Richard Roxburgh) värväämä Herrasmiesliiga koostuu enemmän tai vähemmän ikonisista, muun muassa Jules Vernen, Bram Stokerin, H. G. Wellsin, Edgar Allan Poen ja sir Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuvista hahmoista. On ensimmäisen James Bond -tähti sir Sean Conneryn näyttelemä metsästäjä Allan Quatermain, Naseeruddin Shahin näyttelemä kapteeni Nemo, Stuart Townsendin esittämä kirotun muotokuvan omistava Dorian Gray, Tony Curranin esittämä näkymätön mies Skinner, Jason Flemyngin näyttelemä tohtori Henry Jekyll, eli hirviömäinen herra Hyde, sekä Shane Westin esittämä amerikkalaisagentti Tom Sawyer, joka puskee väkisin mukaan joukkoon. Nimestään huolimatta kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä äijäkerho, vaan mukana on myös Peta Wilsonin näyttelemä vampyyri Mina Harker. Edellä mainittujen kirjailijoiden klassikkoteoksiin tutustuneet innostuvat varmasti useamman hahmon mukanaolosta. Hahmoja hyödynnetään ihan kelvollisesti ja jokainen saa leffan aikana passelisti ruutuaikaa. Herrasmiesten ryhmädynamiikka käynnistyy toki ontuvasti, mutta elokuvan edetessä heidän täytyy löytää yhteistä säveltä voidakseen estää mahdollisen suurtuhon. Näyttelijät ovat rooleissaan ihan hyviä. Mahtava Connery piilottaa hyvin kuvausten konfliktit roolityössään ja uhkuu karismaa näyttelijäkaartin parhaana osaajana.

Herrasmiesliiga ei enää riemastuttanut minua samalla lailla kuin lapsena vuosia sitten, mutta pidin sitä silti ihan viihdyttävänä toimintaseikkailuna. Kuvausten kireä ilmapiiri ei onneksi näy leffasta, vaan kaikki tuntuvat olevan hyvin menossa mukana. Elokuva kuitenkin haaskaa potentiaaliaan, eikä tästä mahtavasta hahmokattauksesta saada aikaan niin sähäkkää rainaa kuin olisi mahdollista. Elokuvan käsikirjoitus on hieman kömpelö tarinan ja erityisesti pahiksen suhteen. Ratkaisut Fantom-roiston kanssa muuttuvat kököiksi leffan edetessä. Varsinkin kohtaus, jossa Fantom selittää sankareille ilkikurista juontaan, on korniuden huippu. Loppuhuipennuksessa taas katsoja ihmettelee, että keitä ovat nämä täysin uudet pahikset, jotka alkavat piinata Herrasmiesliigaa?

Elokuvasta ei menoa ja meininkiä puutu, vaan se tarjoaa vähän väliä toimintakohtauksia, joissa hahmot hyödyntävät erilaisia kykyjään vihollisiaan vastaan. Taisteluista kuitenkin uupuu jännite, eivätkä ne muutenkaan ole erityisen kaksisesti toteutettuja. Moni leffan huippuhetkiksi tarkoitetuista kohdista kaatuu elokuvan kehnoihin erikoistehosteisiin. Näkymätön mies Skinner on vielä oiva efekti, mutta muuten digitehostetiimiä ei voi pahemmin kehua. Varsinkin loppuhuipennuksen mörökölli näyttää joltain PlayStation 2:n pelin vastukselta. Seikkailun henkeä jää myös kaipaamaan, eikä elokuva nappaa toivotulla tavalla mukaansa. Huumoriosasto on varsin vaisu, vaikka Skinner onkin ihan hupaisa veikko. Tahatonta komiikkaa leffaan tuo surkean digiörkin lisäksi myös kapteeni Nemon varmaankin kilometrin pituinen sukellusvene.

Elokuvan ohjaajana toimi Stephen Norrington, joka oli tätä ennen tehnyt muun muassa toisen sarjakuvafilmatisoinnin, tätä huomattavasti paremman vampyyrifilmi Bladen (1998). Norrington ei pitänyt Foxin studiopomojen painostuksesta, eikä hän viihtynyt kuvauksissa lainkaan, mikä myös aika ajoin näkyy filmin ponnettomuudesta. Norrington koki olonsa niin kurjaksi, että uhkasi, ettei tee tämän jälkeen ainuttakaan leffaa ja on tähän asti pitänyt kiinni sanoistaan - ainakin osittain, sillä hänen oli alun perin määrä ohjata supersankarileffa Ghost Rider (2007) ja fantasiaseikkailu Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010). Herrasmiesliiga on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu. Vaikka kehnot digitehosteet latistavatkin visuaalista ilmettä, kehut täytyy antaa upeille lavasteille ja asuille. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Herrasmiesliiga on suuresta potentiaalistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen seikkailuraina. Se kuitenkin viihdyttää aika ajoin ja onhan se hienoa päästä näkemään näitä ikonisia hahmoja tekemässä yhteistyötä. Erityistä seikkailun tuntua elokuvasta ei löydy, eikä kertomus nappaa toivotulla tavalla mukaansa. Jotkut toimintakohtaukset ovat ihan kelvollisia, mutta loppuhuipennus kehnone digiörkkineen jättää kylmäksi. Jännitystä ei oikeastaan löydy, mutta sekaan mahtuu sentään ihan toimivaa huumoria. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa pääasiassa menevästi, Sean Conneryn suoriutuessa karismaattisesti uransa viimeisestä elokuvaroolista. Visuaalinen puoli on ailahteleva hienojen puitteiden ja heikkojen erikoistehosteiden kanssa. Herrasmiesliigassa olisi potentiaalia erittäin mainioksi fantasiaa, kauhua ja toimintaa yhdisteleväksi seikkailuelokuvaksi, mutta lopputulos jää aika mitäänsanomattomaksi. Kenties jonain päivänä joku muu päättää kokeilla onneaan ja tekee sarjakuvan pohjalta paremman sovituksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The League of Extraordinary Gentlemen, 2003, Twentieth Century Fox, Angry Films, International Production Company, JD Productions, Mediastream Dritte GmbH & Co. Beteiligungs KG

Arvostelu: Extraction 2 (2023)

EXTRACTION 2

Ohjaus: Sam Hargrave

Pääosissa: Chris Hemsworth, Golshifteh Farahani, Adam Bessa, Tinatin Dalakishvili, Andro Japaridze, Tornike Gogrichiani, Miriam Kovziashvili, Marta Kovziashvili, Tornike Bziava, Olga Kurylenko ja Idris Elba

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Ciudad-sarjakuvaan (2014) perustuva toimintaelokuva Extraction nousi todella suosituksi, kun se julkaistiin Netflixissä keväällä 2020. Elokuvalle ryhdyttiin välittömästi työstämään jatkoa ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, koronaviruspandemian viivästettyä tuotannon alkua parilla kuukaudella. Nyt Extraction 2 on saapunut Netflixin valikoimaan ja itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Ensimmäinen osa oli mielestäni ihan pätevästi tehtyä toimintaa, jonka tarina kuitenkin unohtui aika lailla välittömästi. Katsoinkin Extraction 2:n, kun se oli jo ollut Netflixissä jonkin aikaa.

Hädin tuskin Bangladeshistä hengissä selvinnyt Tyler Rake aikoo jäädä eläkkeelle palkkasoturihommista, kun hän saa uuden työtehtävän. Hänen täytyy tunkeutua georgialaiseen vankilaan ja hakea sieltä ex-vaimonsa siskon ja tämän lapset.

Chris Hemsworth palaa rooliinsa palkkasoturi Tyler Rakeksi, joka vaikutti kuolleen ensimmäisen Extraction-elokuvan lopussa, mutta kun joku hoksasi, että tästä hommastahan saisi lypsettyä enemmän rahaa, päätettiin viime minuutille kirjoittaa kohtaus, joka vihjaili hahmon sittenkin selvinneen. Ja totta tosiaan Tyler selvisi vammoistaan kuin ihmeen kaupalla ja hän päättääkin lopettaa vaaralliset hommansa, keskittyäkseen rauhallisempaan elämään. Mutta eihän sellaisesta saisi kiinnostavaa elokuvaa aikaiseksi, joten eipä aikaakaan, kun Tyler jo hoksaa olevansa keskellä uutta tehtävää. Hemsworthista löytyy edelleen väkevää karismaa ja hän kannattelee elokuvaa taitavasti harteillaan.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Golshifteh Farahani ja Adam Bessa Tyleriä auttavina palkkasoturisisaruksina Nikinä ja Yazina, kun taas uusina hahmoina esitellään Tylerin ex-vaimon sisko Ketevan (Tinatin Dalakishvili) ja hänen lapsensa Sandro (Andro Japaridze) ja Nina (Miriam ja Marta Kovziashvili), jotka Tylerin täytyy käydä noutamassa, sekä Ketevanin mies, nagazi-rikollisryhmää veljensä Zurabin (Tornike Gogrichiani) kanssa johtava Davit (Tornike Bziava). Näyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan, mutta eipä yhdenkään hahmo erityisemmin vakuuta. Sandro-pojalle on kirjoitettu ristiriitaa siitä, haluaako hän seurata rikollisen isänsä jalanjäljissä, vai kulkea äitinsä osoittamaa lainkuuliaista polkua. Lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä nulikka, jonka kohtalosta ei lopulta jaksa kiinnostua.

Vastoin kaikkia odotuksiani Extraction 2 osoittautui yllättävänkin viihdyttäväksi toimintapläjäykseksi, joka peittoaa helposti ykkösosan... ainakin siltä osin, mitä ykkösleffasta enää edes muistan. Tarinaltaan jatko-osakaan ei tarjoa mitään mullistavaa ja tuskin siitä enää muistaa paljoa siinä kohtaa, kun jo ilmoitettu kolmososa saapuu Netflixiin. Tyleriä lukuun ottamatta hahmojen kohtalot ovat aika yhdentekeviä, eikä erityistä jännitettäkään pääse syntymään - ei edes Tylerin ympärille, sillä ykkösosan huijaukselta tuntuva päätös herättää fiiliksen, ettei mikään voi tätä miestä tappaa.

Mutta ai että, kun tämänkertainen operaatio alkaa ja homma pääsee valloilleen, niin onpahan meno komeaa! Kun Tyler saapuu vankilaan ja ottaa perheen sellistä mukaansa, pako esitetään hengästyttävän huikealla, yli kahdenkymmenen minuutin mittaisella yhdeksi pitkäksi otokseksi huijatulla kuvalla. Kamera kiertää "yhtäjaksoisesti" hahmojen ympärillä, kun nämä taistelevat tietään ulos vankilasta, mihin kuuluu niin kipittämistä pitkin tunneleita, tylyjä turpaanvetoja, suurta joukkotaistelua pihalla, autotakaa-ajoa, junataistelua ja helikopterien ammuskelua. Toimintaelokuvien saralla tämä vuosi on tarjonnut parempia kokonaisuuksia esimerkiksi kotimaisen Sisun (2022) muodossa, mutta yksittäisenä toimintakohtauksena Extraction 2 jää odottamaan haastajaa. Koska tämä pitkä osio nähdään jo ensimmäisen kolmanneksen aikana, pelkäsin leffan ampuneen parhaat kutinsa liian aikaisin, mutta onneksi elokuva jaksaa viihdyttää loppuun asti. Taistelut eivät liikaa kierrätä itseään ja niissä keksitään jatkuvasti luovia keinoja pistää porukkaa hengiltä. Jos toimintakohtaukset eivät olisi näin pirun tyylikkäästi toteutettuja, Extraction 2:sta ei paljoa jäisi käteen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ykkösosan tapaan Sam Hargrave, jolle ensimmäinen Extraction tuntuu tässä kohtaa lähinnä harjoitustyöltä. Samalla lailla kuin John Wick -leffoissa (2014-) huomaa ohjaaja Chad Stahelsekin stunt-taustan, myös Hargraven kohdalla aiemmat stunt-kokemukset pääsevät esille. Hargraven ohjauksessa toiminta on näyttävää ja oivan rujoa, eikä veressä säästellä. Joe Russon käsikirjoitus on aika mitäänsanomaton, mutta se antaa hyvät raamit Hargravelle toteuttaa lahjojaan. Extraction 2 on myös todella hyvin kuvattu ja taitavasti leikattu. Oikeastaan vain harjaantuneet katsojat bongaavat piiloleikkaukset pitkän vankilataistelun keskeltä ja silloinkin homma vie niin mukanaan, ettei niitä edes halua etsimällä etsiä. Lavasteet ovat mainiot, asut toimivat ja maskeeraukset äityvät yhä vain rajummiksi. Erikoistehosteiden taso kuitenkin ailahtelee ja jotkut digiräjähdykset pistävät silmään viimeistelemättömyydellään muuten päheän menon keskellä. Äänimaailma jytisee väkevästi ja Henry Jackmanin ja Alex Belcherin musiikit säestävät menoa kelvollisesti, joskin melodiat ja jumputukset eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Extraction 2 on yllättäen edeltäjäänsä parempi ja viihdyttävämpi toimintaelokuva. Tarina on tälläkin kertaa varsin yhdentekevä, eivätkä hahmojen kohtalot jaksa pahemmin kiinnostaa. Edes päähenkilö Tyler Raken ympärille ei muodostu erityistä jännitettä, edellisleffan huijauslopun viestiessä, ettei tätä miestä voi saada hengiltä. Käsikirjoitus antaa kuitenkin tekijöille kelpo raamit tarjota todella päräyttäviä toimintakohtauksia. 20-minuuttinen, yhdeksi pitkäksi otokseksi naamioitu vankilapako on ällistyttävän hengästyttävää seurattavaa, esitellen toinen toistaan hurjempaa menoa. Vaikka osio onkin elokuvan parasta antia, filmi jaksaa viihdyttää loppuun asti, antaen katsojalle pari muutakin tyylikkään onnistunutta mähinää. Stunt-taustainen Sam Hargrave esittelee lahjojaan genren saralla. Chris Hemsworth on toistamiseen hyvässä iskussa pääroolissa ja muutkin näyttelijät ovat vähintään ihan hyviä rooleissaan. Jos pidit ensimmäisestä Extractionista ja fanitat ylipäätään toimintaleffoja, kannattaa Extraction 2 ehdottomasti katsoa. Kolmososasta ilmoitettiin heti kakkosen ilmestyttyä ja elokuva jättääkin homman hieman jännään paikkaan, joten odotan ihan positiivisin mielin, mitä seuraavaksi onkaan luvassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Extraction 2, 2023, Netflix, AGBO, Filmhaus Films, Stillking Films, Wild State, T.G.I.M. Films

Arvostelu: Insidious: The Red Door (2023)

INSIDIOUS: THE RED DOOR

Ohjaus: Patrick Wilson

Pääosissa: Ty Simpkins, Patrick Wilson, Sinclair Daniel, Rose Byrne, Andrew Astor, Hiam Abbass, Leigh Whannell, Angus Sampson ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli taloudellinen hitti, joka sai myös positiivista palautetta kriitikoilta. Jatko-osa Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja esiosat Insidious: Chapter 3 (2015) ja Insidious: The Last Key (2018) olivat kassamagneetteja, mutta saivat toinen toistaan kehnompia arvosanoja. Pian neljännen elokuvan ilmestyttyä alkoi viidennen osan suunnittelu ja hetken oli jopa idea tehdä leffa, jossa Insidious-sarja olisi yhdistynyt Sinister-kauhuelokuviin (2012-2015). Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja viidennelle osalle kynäiltiin tarina, joka jatkaisi kahden ensimmäisen elokuvan kertomusta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Insidious: The Red Door saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän ensimmäistä Riivattua kelpo kauhuleffana, mutta muut Insidious-rainat ovat olleet keskinkertaisia tai suorastaan huonoja. Odotukseni eivät olleet korkeat viidettä osaa kohtaan, mutta kävin silti kiinnostuneena katsomassa sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa - lähinnä halutessani nähdä, kuinka näyttelijä Patrick Wilson suoriutuu esikoisohjauksestaan.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Lambertin perhettä piinasivat painajaismaiset demoniolennot. Josh-isä ja Dalton-poika ovat hypnotisoitu unohtamaan astraaliprojektiokykynsä, mutta kun Tuleva-maailman pahat henget palaavat vainoamaan heitä, täytyy heidän saada vanhat lahjansa takaisin, päihittääkseen riivaajansa lopullisesti.

Insidious: Chapter 3:n ja Insidious: The Last Keyn keskityttyä muihin hahmoihin, Insidious: The Red Door palauttaa fokuksen takaisin Lambertin perheeseen, joka joutui alun perin pahojen henkiolentojen piinaamaksi Riivatussa. Elokuva sijoittuu aikaan yhdeksän vuotta Riivattu 2:n jälkeen ja paljon on ehtinyt tapahtua. Lapset Dalton (Ty Simpkins), Foster (Andrew Astor) ja Kali (Juliana Davies) ovat kasvaneet hurjasti, Daltonin aloittaessa collegen. Vanhemmat Josh (Patrick Wilson) ja Renai (Rose Byrne) taas ovat ajautuneet avioeroon, koettelemustensa jättämien traumojen takia - mitkä ovat vieläpä pyyhitty pois Joshin mielestä. On mukava nähdä vanhat tutut hahmot taas kehissä, parin väliosan kertoessa lähinnä yhdentekevistä tyypeistä. Näyttelemisen pariin palannut Simpkins toimii yhä hyvin Daltonina, joka on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Wilson tekee tarpeeksi kelvollista työtä kameran edessä, mutta on selvää, että hän ei ole täysin luontevasti pystynyt toimimaan sekä näyttelijänä että ohjaajana, vieläpä kun kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Byrne jää harmillisesti täysin taka-alalle, eikä hahmolla hädin tuskin edes ole kohtauksia leffassa. On myös sääli, ettei Daltonin sisaruksista Fosterista ja Kalista saada oikein mitään irti. Aiemmissa elokuvissa Kali oli pelkkä vauva, joten olisi ollut kiva nähdä, että hänkin pääsisi kunnolla kauhutunnelmiin sekaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sinclair Daniel Daltonin college-kämppiksenä Chrisinä, josta katsoja joko pitää tai sitten ei. Chrisin kautta leffaan yritetään tuoda rentoutta ja huumoria, mikä voi herkästi silittää osaa katsojista vastakarvaan. Omasta mielestäni hahmo ja samalla häntä esittävä Daniel olivat tietystä irrallisuudestaan huolimatta leffan valopilkkuja.

Toivoin, että palauttamalla keskittymisen takaisin Lambertin perheeseen, olisimme voineet saada pitkästä aikaa hyvän Insidious-elokuvan, mutta valitettavasti uutukainen The Red Door on turhauttavan kehno jatkoraina, joka ei oikein osaa perustella olemassaoloaan. Mikä pahinta, kyseessä on todella tylsä elokuva, joka ei edes pelota. Ja voiko kauhuleffalle olla pahempaa tuomiota? Elokuva keskittyy todella paljon Joshin ja Daltonin isä-poika-draamaan, sillä kauhukoettelemusten unohtaminen johti siihen, että kummastakin on tuntunut siltä, että jotain puuttuu, mikä on vaikeuttanut perheenjäsenten suhdetta toisiinsa. Asiaa ei myöskään auta Daltonin alitajunnassa jyskyttävä epäilys isäänsä kohtaan, kummuten Joshin riivauksesta kakkososassa. Ei siinä vielä muuten mitään, mutta tämä perhedraama on aika latteaa saippuaoopperaa, jota on pitkästyttävää katsella, kauhukohtauksia odotellessa.

Kun vihdoin päästään siihen kauhuosastoon, lähemmäs tunnilta tuntuvan odottelun jälkeen, Wilson osoittaa ensikertalaisuutensa ohjauksen saralla. Hän rakentaa juuri niiden kaikista halvimpien kauhukliseiden varaan ja pitkä pätkä leffasta on peräkkäisiä kohtauksia, joissa hahmot ovat yksin jossain, valot sammuvat, äänet katoavat ja hetken päästä jostain hyppää ruudulle jotain kovaäänisen pamauksen saattelemana. Tai sitten äkillisesti käsi tarraa hahmosta. Ja heti sen perään valot taas syttyvät ja joku muu yleensä saapuu tilaan kysymään, onko kaikki kunnossa. Elokuva onnistuu säpsäyttämään, muttei sen enempää. Todellinen jännite jää uupumaan ja finaalin matka henkimaailmaan, Tulevaan on edellisleffojen tapaan kompastuskivi. Kun tapahtumaympäristö muistuttaa teatterilavaa, omissa silmissäni kauhu vain katoaa ja meno muuttuu lähinnä fantasiaseikkailuksi mörököllien kera. Lopetus yrittää nostatella tunnelmaa eeppisestä viimeisestä kohtaamisesta, mutta lopputekstien alkaessa rullaamaan täysin yhdentekevän ja unohdettavan böö-pelottelun jälkeen, päällimmäinen ajatukseni oli, että tämän olisi voinut jättää tekemättä.

Insidious: The Red Doorin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Idean isän, Leigh Whannellin laatiman tarinan pohjalta Scott Teemsin työstämä käsikirjoitus käyttää lähes koko aikansa siihen, kun aiemmat tapahtumat unohtaneet Josh ja Dalton ihmettelevät demoneita ja pohtivat, mistä on kyse. Elokuva siis rakentaa mysteeriä asioiden ympärille, jotka edellisleffat nähneellä katsojalla on täysin tiedossa. Sentään teknisiltä ansioiltaan elokuva on ihan menevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pääasiassa oivat ja suuri osa demonimaskeerauksista toimii. Äänimaailma luottaa aivan liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eikä säveltäjä Joseph Bishara saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikeillaan.

Yhteenveto: Insidious: The Red Door on aika kehno kauhuraina, jossa Patrick Wilson osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä kameran edessä. Iso osa kestosta käytetään kömpelösti ohjattuun isä-poika-draamaan, josta olisi voinut saada jotain kiinnostavaa irti, mutta joka jää turhauttavan latteaksi. Kauhupuolta joutuu odottamaan yllättävänkin kauan ja valitettavasti se tuottaa ison pettymyksen. Todellisen jännitteen ja pelkotunteiden sijaan elokuva luottaa pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Kauhukohtaukset ovat mielikuvituksettomia ja jopa aika tylsiä. Erityisen tylsä on elokuvan käsikirjoitus. Jostain kumman syystä tarina on rakennettu mysteerin ympärille, jonka paljastukset katsoja tietää, jos edelliset leffat on nähty. On pitkäveteistä seurata yli tunnin ajan, kun Dalton ja Josh pohtivat, mitä kummia he ovat alkaneet näkemään ja muistelevat, mitä oikein tapahtui yhdeksän vuotta sitten? Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja tuotannolliset puolet eivät paljoa säväytä pöljien ääniefektien ja teatterimaisten lavasteiden kanssa. Siitä huolimatta, että Insidious: The Red Door palaa takaisin elokuvasarjan juurille, ei se ole paljoa parempi kuin edellisosa, kökkö The Last Key. Elokuvaa mainostetaan huipennusosana, mutta jos se menestyy, tuskinpa Insidious-saaga päättyy tähän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Insidious: The Red Door, 2023, Sony Pictures Entertainment, Screen Gems, Stage 6 Films, Blumhouse Productions, Alliance

Arvostelu: Elemental (2023)

ELEMENTAL

Ohjaus: Peter Sohn

Pääosissa: Leah Lewis, Mamoudou Athie, Ronnie del Carmen, Shila Ommi, Wendi McLendon-Covey, Catherine O'Hara, Mason Wertheimer ja Matt Yang King

Genre: animaatio, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

Elemental on Pixar-yhtiön uusi animaatioelokuva. Yhtiölle aiemmin Kunnon dinosaurus -leffan (The Good Dinosaur - 2015) ohjannut Peter Sohn esitteli idean elementtien kaupungista ja voisivatko eri elementit elää keskenään. Ideat syntyivät Sohnin oman lapsuutensa kulttuurien kohtaamisista, kun hänen vanhempansa muuttivat Koreasta New Yorkiin ja perustivat tavarakaupan. Pixar ilmoitti elokuvasta vuonna 2022, kun tuotantoprosessi oli käynnissä ääninäyttelijöiden ja animaattoreiden kanssa. Elemental sai maailmanensi-iltansa aiemmin keväällä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Pixar on ollut tärkeä minulle lapsesta asti ja olen heti valmis ostamaan liput aina, kun yhtiö ilmoittaa tekevänsä uutta elokuvaa - etenkin jos kyse on uudesta ideasta, eikä jatko-osasta. Alkuinnostukseni on kuitenkin viime kuukausina hiipunut, elokuvan saatua hieman mitäänsanomattoman vastaanoton Cannesissa, minkä lisäksi leffan traileri ei saanut minua vakuuttuneeksi. Kävin silti toiveikkain mielin katsomassa Elementalin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Elementtien kaupungissa tulielementtityttö Virva Loimu odottaa, että hänen isänsä jäisi eläkkeelle ja jättäisi hänen omistukseensa tavarakauppansa Tulisijan. Kun onnettomuus uhkaa kaupan tulevaisuutta, Virva lyöttäytyy yhteen vesielementtipoika Vellu Laineen kanssa, pelastaakseen yrityksen.

Elemental kertoo elementtien - tuli, vesi, maa ja ilma - asuttamasta maailmasta. Tarinan keskiössä on Virva Loimu (äänenä Leah Lewis), tulielementtityttö, joka on lapsesta asti haaveillut siitä, että hän saisi vanhempiensa tavarakaupan Tulisijan omistukseensa. Tulena Virva on kuitenkin varsin temperamenttinen tapaus ja hän tuppaa räjähtämään ilmiliekkeihin hiillostavien asiakkaiden takia. Tämän kautta elokuvassa käsitellään ihan pätevästi ahdistuneisuutta ja paniikkikohtauksia, jotka vaikeuttavat monien elämää. Virva on oiva päähahmo, jonka elämän koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Hänen isänsä Kärtsä (Ronnie del Carmen) on pyörittänyt kauppaa vuosia, kun taas äiti Tuikku (Shila Ommi) ennustaa elementtipariskuntien rakkauksien toimivuudesta. Polttavan luonteensa takia tulielementtejä katsotaan usein nenänvartta pitkin ja niinpä vuosien syrjimisen jälkeen vanhemmat, etenkin Kärtsä-isä, eivät pahemmin välitä muista elementeistä.

     Virvan elämä kuitenkin muuttuu, kun onnettomuuden seurauksena hän kohtaa kaupungin tarkastajan, vesielementti Vellu Laineen (Mamoudou Athie), jota Virva tarvitsee avukseen, kun Tulisijaa uhkaa sulkupakko. Vellu on vetenä monin tavoin läpinäkyvä, etenkin tunteiltaan, eikä nuorukaista pelota vaikka vollottaa julkisilla paikoilla. Hahmo on aluksi jopa aika ärsyttävä, mutta muuttuu elokuvan edetessä pidettävämmäksi.

     Maa- ja ilmaelementit jäävät harmillisesti huomattavasti enemmän sivuosaan ja heitä on edustamassa lähinnä Virvaan ihastunut maaelementtipoika Terho (Mason Wertheimer) ja Vellun pomo, ilmaelementtinainen Tuuli (Wendi McLendon Covey).

Olen intoillut Pixarista siitä lähtien, kun näin yhtiön esikoiselokuvan Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) ensi kertaa lapsena. Useat yhtiön seuraavista elokuvista, Monsterit Oy (Monsters Inc. - 2001), Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003), Ihmeperhe (The Incredibles - 2004), Rottatouille (Ratatouille - 2007), WALL-E (2008), Up - kohti korkeuksia (Up - 2009), Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Coco (2017) ovat tehneet minuun valtavan vaikutuksen ja ne kuuluvat edelleen suosikkileffojeni joukkoon. Viime vuosien aikana Pixarin taso on kuitenkin notkahtanut ja vaikka yhtiö puskee yhä ulos hyviä filmejä, eivät ne enää järisytä maata, kuten aiemmat tekivät. Elementalin idea elementtien asuttamasta maailmasta on niin kiehtova ja veikeä, että toivoin elokuvan toimivan muutosten tuulena parempaan suuntaan. Valitettavasti kyseessä on yksi yhtiön yhdentekevimmistä rainoista.

Ei Elemental missään nimessä huono elokuva ole. Siinä vain olisi aineksia paljon parempaankin. Elokuvan maailma on todella luova ja kiehtova, ja sitä esittelevä prologi nappaa heti mukaansa. Ohjaaja ja idean isä Peter Sohn rakensi tarinaa omista nuoruutensa kokemuksista ja hän on taidokkaasti siirtänyt kokemuksensa korealaisen maahanmuuttoperheen lapsena elementteihin. Kun Virvan vanhemmat saapuivat elementtien kaupunkiin, ei heitä otettu hyvin vastaan, mikä on luonut eripuraa elementtien välille. Elokuvassa heijastellaan onnistuneesti kulttuurien kohtaamisia ja kuinka erityisesti ennen ne olivat todella vaikeita tilanteiden osapuolille. Maailma on osittain kehittynyt parempaan ja hyväksyvämpään suuntaan, mutta vanhat konfliktit hiertävät edelleen ja sukupolvien traumat jättävät jälkensä myös uusiin lapsiin. Tämä puoli on leffan parasta antia.

Harmillisesti Sohnin ideoiden pohjalta laadittu lopullinen käsikirjoitus tuntuu hieman raakileelta, sinne suuntaan vasemmalla kädellä laaditulta tekstiltä. Sama vaivasi Sohnin edellistä Pixar-leffaa, Kunnon dinosaurusta, joskin Elemental on kyllä sitä toimivampi paketti. Hyvien ideoiden vastapainona toimii jopa aika tylsä juonikuvio, jota Virva ja Vellu yrittävät selvittää. Hahmojen suhteen rakentumista on kiinnostavaa seurata, mutta tilanteet, joissa he ovat, eivät hetkauta yhtään. Koko kuvio Virvan perheen kaupan pelastamisesta on turhauttavan kömpelösti laadittu. Se sisältää useita hetkiä, joita ei ole mietitty lainkaan loppuun asti. Elokuva kompuroi myös hahmokehitystensä kanssa, eikä se millään pääse eroon siitä, että sitä katsoessa herää jatkuvia mielleyhtymiä aiempiin, tätä laadukkaampiin animaatioelokuviin. Luovien ideoidensakin kanssa elokuvaa vaivaa tietynlainen mielikuvituksettomuus ja geneerisyys. Kaikkien huippuelokuvien jälkeen Pixarilta odottaisi paljon tätä väkevämpää menoa. Loppupään nyyhkykohtaukset tuntuvat väkinäiseltä pakkopullalta, koska Pixar-leffaa katsoessahan on pakko jossain kohtaa tirauttaa itkut. Tärkeimmät jutut on kuitenkin hoidettu liian puolivillaisesti, jotta loppupää oikeasti iskisi tunteisiin.

Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin elokuvan visuaalista antia. Elemental on totta kai todella näyttävästi animoitu. Se on ihastuttavan värikäs ja elementtien asuttama maailma on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Yksi turhauttava asia lisää onkin se, että tätä maailmaa päästään näkemään turhankin vähän, tapahtumien pyöriessä pääasiassa Tulisija-kaupassa. Itse elementtejä hyödynnetään onnistuneesti eri tavoin ja niihin on selvästi hyödynnetty hieman erilaisia animaatiotekniikoita, jotta roihuavat tulet, läpinäkyvät ja läiskyvät vedet, kasvuston peittämät maat ja pilvimäiset ilmat erottuvat toisistaan. Animaattorit ovat tietty myös piilotelleet taustoihin ovelia viittauksia Pixarin aiempiin töihin ja tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata esimerkiksi elokuvateatterikohtauksessa julisteen leffasta "Kunnon elementaali", joka on tietty viittaus Kunnon dinosaurukseen. Äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Pixarille aiemmin elokuvien Nemoa etsimässä ja WALL-E musiikit säveltänyt Thomas Newman tekee oivaa työtä melodioillaan.

Yhteenveto: Elemental on kelpo animaatioelokuva, joka jättää kuitenkin toivomisen varaa. Sen idea ja maailma ovat kiehtovat, mutta niitä hyödynnetään hieman kömpelösti. Maailmaa ei pääse tutkimaan toivotulla tavalla, eikä leffa ota läheskään niin paljon irti lennokkaasta konseptistaan kuin voisi toivoa. Päähahmoille kirjoitettu juonikuvio on yllättävänkin tylsä ja yhdentekevä. Se toimii lähinnä huterana kehyksenä Virvan ja Vellun tunteiden lämpiämiselle. Elokuvan parasta antia onkin elementtien kohtaaminen, jota voi helposti verrata kulttuurien yhteentörmäykseen. Animaatiojäljessä ei myöskään ole moitteita, vaan visuaalisesti leffa on värikkyydessään komeaa katseltavaa. Tunnepuoli jättää hieman vaisuksi, eikä katsoja ole läheskään niin menossa mukana kuin elokuva vaatii, jotta loppupään Pixarille pakollinen nyyhkyosasto iskisi sydämeen. Elemental on harmillisen epätasainen filmi aiemmin niin upealta yhtiöltä, joka saa pohtimaan, että kenties Pixarin parhaat ajat todella ovat jo takanapäin. Ei se silti missään nimessä huono ole, vaan oikein mukiinmenevää koko perheen viihdettä.

Ennen elokuvaa teattereissa näytetään Pixarin lyhytelokuva Karlin treffit (Carl's Date - 2023), jossa nähdään Up-leffasta tutut Karl Fredrickson (Ed Asner) ja koira Dogi (Bob Peterson). Itse Elementalia hauskemmassa ja varsin sympaattisessa lyhärissä Karl päätyy sopimaan ruokailusta erään neiti Meyerin kanssa ja Dogin kummallisen ohjeistuksen kanssa eläkeläismies valmistautuu ensimmäisiin treffeihinsä vuosikausiin. Alun perin lyhytelokuvan oli tarkoitus olla osa Disney+ -palvelusta löytyvää Dogin elämää -sarjaa (Dug Days - 2021).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elemental, 2023, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios