Arvostelu: The Incredible Hulk (2008)

THE INCREDIBLE HULK

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Edward Norton, Liv Tyler, William Hurt, Tim Roth, Tim Blake Nelson ja Ty Burrell
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Vaikka The Incredible Hulk on Marvel Cinematic Universen (2008-) toinen osa ja aikajanalla se tapahtuu Iron Manin (2008) jälkeen, näin sen silti ensin. Silloin MCU oli vasta aluillaan, joten ihan ymmärrettävää, ettei ollut erityisemmin tietoa, kummin päin elokuvat pitäisi katsoa. Näin The Incredible Hulkin ensimmäisen kerran vuokralta, jonka jälkeen sain sen DVD:nä ja nyt omistan sen Blu-rayna. MCU:n uusin osa, Doctor Strange (2016), ilmestyy muutaman kuukauden päästä, joten sitä ennen täytyi käydä läpi sarjan aiemmat kaksitoista osaa - Captain America: Civil Warin (2016) olinkin tosin jo arvostellut, kun se ilmestyi keväällä.

Bruce Banner yrittää viettää hiljaiseloa Brasiliassa, mutta armeija löytää hänet jälleen, jolloin on aika muuttua Hulkiksi.

Nykyään Mark Ruffalo on monien mielestä "se" Bruce Banner/Hulk, mutta ennen häntä MCU:ssa hahmoa esitti Edward Norton. Nortonin suoritus on hyvä, muttei ihan täysin onnistunut. Paikoitellen tuntuu, ettei näyttelijä itse osaa ottaa asioita vakuuttavan vakavasti, jolloin lähinnä vain synkistelee. Monessa kohtaa hänen suorituksensa on kuitenkin hyvä ja hän on ihan toimiva valinta Banneriksi. Hahmoa on lähestytty mielenkiintoisella tavalla ja Brucesta näkee, kuinka hän oikeasti kärsii ongelmastaan ja että tekisi kaikkensa päästäkseen siitä eroon.
     Brucen tyttöystävää, Betty Rossia, esittää Liv Tyler. Tylerin olemus ja ääni sopivat täydellisesti Arwen-haltialle The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003), mutta tähän hän ei ole kaikkein paras valinta. Välillä hän vetää dramaattisuutensa hieman yli, mikä itseäni ainakin häiritsee.
     Bettyn isää, kenraali Rossia, näyttelee William Hurt, joka sopii osaansa mainiosti. Hän on kaikin puolin toimiva roolissaan, hahmona joka on sokaistunut periaatteelleen, eikä kykene ymmärtämään enää, että Bruce on oikea ihminen, eikä vain vihreäksi jättiläiseksi muuttuva tappokone. Kenraali Ross haluaa vangita Bannerin ja hyödyntää tämän voimia armeijan käytössä, mihin Bruce ei tiedemiehenä suostu.
     Kenraali Rossin lisäksi Hulk-jahtiin lähtee Emil Blonsky, jota näyttelee Tim Roth. Alkupuolella hahmo on hyvä, kuten myös Rothin näyttelijänsuoritus, mutta loppua kohti kumpikin heikkenee huomattavasti.
     Brucea yrittää auttaa herra Blue, eli tohtori Samuel Sterns, jona nähdään Tim Blake Nelson. Hahmo tulee kunnolla mukaan vasta loppupuolella. Silti Sternsin innostus Hulk-voimien hyödyntämiseen tuodaan oivasti esille. Elokuvassa nähdään myös Modern Family -sarjasta (Modern Family - 2009-) tuttu Ty Burrell pienessä roolissa.

Tekijät olivat päättäneet, ettei Hulkin alkutarinaa kerrottaisi taas uudestaan, jotta päästäisiin nopeammin itse tarinaan. Tämä on hyvä ratkaisu, eikä minun mielestäni tarvitsekaan nähdä pitkän kaavan kautta, miten Bruce altistuu gammasäteelle ja huomaa itsessään uusia puolia suuttuessaan. Toki elokuvassa nähdään kuitenkin lyhyesti kyseinen gammakokeilu, jonka takia Bruce kärsii vihreäksi jätiksi muuttumisesta, mutta se tapahtuu alkutekstien aikana, jolloin itse elokuva voi keskittyä muuhun. Elokuvan alussa Bruce on löytänyt uuden elämän Brasiliasta. Hän on töissä tehtaalla ja on alkanut jo asettua aloilleen. Samalla hän yrittää tutkia, miten pääsisi eroon ongelmastaan. Pienen vahingon takia Bruce paljastuu armeijalle, joka saapuu Brasiliaan hoidellakseen Hulkin. Tästä alkaa takaa-ajo läpi elokuvan.

Monet ovat kritisoineet tätä elokuvaa, mitä en todellakaan ymmärrä. Se on mielestäni oikein viihdyttävä, vaikkei olekaan millään lailla täydellinen. Ja jos tätä vertaa Ang Leen vahingossa pieraistuun paskaläjään nimeltä Hulk (2003), niin tämähän on mestariteos! The Incredible Hulk on paikoitellen hidastempoinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi tylsä. Taistelukohtaukset toimivat ja monet kohdat ovat jännittäviä. Mukana on myös hieman romantiikkaa ja surullisuutta. Elokuvan voi helposti jakaa kolmeen osaan: Rocinha, Virginia ja New York. Jokaisessa on omat seikkailunsa ja jokainen loppuu taisteluun. Pidän erityisesti siitä, että alkupuolella Hulkin näkemistä säästellään vielä ja tehtaalla käytävässä taistelussa hahmoa ei nähdä vielä kunnolla. Kun Hulk vihdoin näkyy kokonaisuudessaan, niin kyllä on katsoja tyytyväinen. New Yorkissa elokuva valitettavasti heikkenee hieman. Vaikka mielestäni on hienoa, että Hulkilla on vihdoin kunnon vastus, niin silti tämä Abomination-hirviö tulee hieman puskista ja hän on jälleen sellainen pahis, jonka repliikit ovat tasoa: "Olen nyt supervahva ja koska hyviksen rooli on jo viety, niin minusta tulee pahis ja aion tappaa Hulkin, koska olen niin vahva!" Silti pakko myöntää, että ihan viihdyttävää mätkimistä lopputaistelu kuitenkin on.

Elokuvan on ohjannut Louis Leterrier, jolla on hyvä visio, miten Hulk esitetään elokuvassa. Hahmon traagisuutta on korostettu ja kun Bruce suuttuu, niin fanit pääsevät riemastumaan, kun Hulk pistää paikkoja maan tasalle. Aiemmin ajattelin vain, että siinä se Hulk hieman heittelee porukkaa menemään, mutta nykyään kun katson elokuvaa, niin yllätyn, kuinka monet siinä mahdollisesti kuolevat. Kuolemia ei tietenkään kovin tarkkaan näytetä, koska elokuva on haluttu pitää mahdollisimman nuorisoystävällisenä. The Incredible Hulk on kuvattu ja leikattu mainiosti ja sen äänimaailma on vaikuttava. Samaa ei valitettavasti voi sanoa tehosteista... Visuaalinen ilme on kärsinyt pahasti vuosien varrella. Itse Hulk näyttää monissa kuvissa hienolta, mutta etenkin Abomination näyttää lähinnä vanhan tietokonepelin päävastukselta, vuoden 2008 grafiikoilla. Myös monet helikopterit ovat selkeästi tietokoneella toteutettuja. Veikkaan, että visuaalisen ilmeensä puolesta tätä voi olla hieman vaikea katsoa tosissaan kymmenen vuoden päästä tai jopa aiemmin.

The Incredible Hulkissa nähdään tietty "easter eggsejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Stark Industriesin logo nähdään pariin otteeseen elokuvan aikana, kuten myös SHIELD:n logo; Captain Americaan viitataan puhumalla supersotilasseerumista, jota testattiin toisen maailmansodan aikana; alkuperäisen Hulkin, eli Lou Ferrignon, voi nähdä yhdessä kohtauksessa, sekä tietysti Stan Lee tekee cameonsa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Valitettavasti se on myös huono asia, sillä huonot tehosteet korostuvat enemmän. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen alku, josta tarkkasilmäisimmät voivat bongata jäätyneen Captain American, poistettuja kohtauksia, puolituntisen "The Making of Incredible" -dokumentin, sekä pätkät "Becoming the Hulk" ja "Becoming the Abomination". Jokaista toimintakohtausta käsitellään erikseen osiossa "Anatomy of a Hulk-Out" ja mukana on myös "From Comic Book to Screen", jossa näytetään sarjakuvasta tullut inspiraatio yhteen elokuvan kohtauksista.

Yhteenveto: The Incredible Hulk on oikein viihdyttävä elokuva, vaikka siinä on hitaammat ja heikommat osuutensa. Kokonaisuus toimii silti tarpeeksi hyvin, jolloin katsojalle jää hyvä tunne elokuvasta. Vaikka Norton on mielestäni ihan kiva Bruce Bannerina, niin oli silti hyvä ratkaisu vaihtaa hänet Mark Ruffaloon. Siitäkin on tosin eri tietoja, että vaihtoiko Marvel Studios näyttelijän, vai kävelikö Norton itse pois sarjasta. Taistelut ovat pääosin toimivia, vaikka etenkin lopputaistelussa tunnelma kärsii huonoista tehosteista. Pidän tyylistä, jolla Hulkia piilotellaan alkupuolella, jolloin katsojalle tulee vielä suurempi tarve nähdä hahmo kunnolla. Sitten kun Hulk vihdoin pääsee valloilleen yliopistossa, niin kyllä fanit hurraavat. Faneille tätä suosittelenkin, kuten myös muille supersankarielokuvien ystäville. Tämä ei tosiaan ole jatko-osa vuoden 2003 Hulkille, joten jättäkää se kuvotus ihan suosiolla rauhaan. Elokuvassa viitataan hienovaraisesti tulevaan The Avengersiin (2012) ja juuri ennen lopputekstejä nähdään cameo eräältä supersankarilta. The Incredible Hulk osoittaa myös, että pizza tosiaan on loistava lahjomistapa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.sorenz.dk
The Incredible Hulk, 2008, Marvel Studios, Marvel Enterprises, Universal Pictures, Valhalla Motion Pictures, MVL Incredible Productions

Arvostelu: Nerve (2016)

NERVE (2016)

Ohjaus: Henry Joost ja Ariel Schulman
Pääosissa: Emma Roberts, Dave Franco, Emily Meade, Miles Heizer, Juliette Lewis ja Colson Baker
Genre: trilleri, jännitys
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiennyt oikeastaan muuta Nervestä kuin sen päänäyttelijät, mennessäni katsomaan sitä. Julistetta internetistä etsiessäni, näin yksittäisiä julisteita, joissa lukee asioita, kuten "Hanki tatuointi" tai "Makaa junan alla", joiden alapuolella olivat tekstit "Hyväksyn" ja "En hyväksy". Tästä pystyi helposti päätellä, että kyseessä on jonkinlaisia haasteita, joita hahmot joutuvat toteuttamaan elokuvan aikana. Tietääkseni lisää, täytyi tietysti katsoa itse elokuva.

Venus "Vee" Delmonico päätyy mukaan Nerve-peliin, jossa katsojat haastavat kilpailijat tekemään yhä vain hullumpia asioita rahasta.

Pääosassa Veenä nähdään Emma Roberts, joka ei ole minulle tuttu näyttelijä. Vee on menettänyt veljensä, mikä näkyy hahmosta aina välillä. Hän on hieman ujo ja hiljainen, mutta pelin aikana kerää paljon rohkeutta. Ehkä jopa oudonkin paljon. Roberts suoriutuu osastaan ihan toimivasti.
     Pelin aikana Vee tapaa Ianin, jota näyttelee Dave Franco. Dave ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä ja hänellä on aina tietty tyyli siristellä silmiään, hymyillä siten, että hampaat varmasti näkyvät selvästi ja hän puhuu todella laiskasti. Tässä häntä jaksaa katsoa, mutta olisi roolin voinut vetää joku toinenkin. En tiedä onko sattumaa, mutta Daven veljen, James Francon, nimi vilahtaa nopeasti elokuvan alussa tietokoneen ruudulla näkyvässä uutisartikkelissa.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Veen äiti, jota esittää Juliette Lewis. Lewis on minulle erittäin tuttu naama, mutten koko elokuvan aikana saanut päähäni, mistä hänet tiedän. Valitettavasti nopean IMDb-tutkinnan jälkeen en vieläkään oikein tiedä, mistä elokuvasta hän olisi jäänyt mieleeni. Lewisin hahmo on aika yksiulotteinen, eikä oikeastaan tee paljoa, mutta totta kai teinityttö Veellä pitää äiti olla.
     Veellä on myös kaksi ystävää; Sydney (Emily Meade) ja Tommy (Miles Heizer). Sydney tuntuu olevan aika pissisluonne ja haluaa olla Nerve-pelissä paras. Tommy taas tuntuu vain roikkuvan mukana ja on jonkinlainen hakkerinero, jonka taidoille löytyy tietysti käyttöä elokuvan aikana. Kummatkin ovat ihan hyviä. Kovin laadukas ei siis näyttelijäkaarti ole kyseessä.

Elokuva alkaa tietokoneruudulla tapahtuvasta klikkailusta ja videopuhelusta, jonka kautta Vee saa kuulla Nervestä. Heti hän ei suostu siihen, mutta kuitenkin myöhemmin kun hän kokee olevansa ystävien mielestä liian pelokas, hän päättää palata tietokoneensa ääreen (jossa Nerven osallistumislinkki on jostain syystä yhä auki) ja osallistuu peliin. Ei aikaakaan, kun hän saa ensimmäisen tehtävänsä, nimittäin suudella ventovierasta. Näin hän törmää Ianiin. Siitä heidän seikkailunsa alkaa ja he käyvät yhdessä suorittamassa tehtäviä, jotka vaikuttavat aluksi harmittomilta, mutta muuttuvat jopa hengenvaarallisiksi. Silti voitto on vahvana Veen mielessä, kuten myös ystävilleen näyttäminen, joten hän yrittää päästä finaaliin.

Nerve-peli toimii siten, että siihen osallistutaan joko katsojaksi tai pelaajaksi. Katsojat nimensä mukaan vain seuraavat älypuhelimillaan pelaajien menoa ja voivat ehdottaa heille uusia tehtäviä. Jos pelaaja ei ehdi suorittaa tehtävää tai hylkää sen, niin putoaa pois pelistä. Kaksi eniten katsojia saanutta pelaajaa pääsee finaaliin, jossa selviää voittaja. Koskaan ei oikeastaan kerrota, että kuka loi pelin, miten se levisi tietoisuuteen, mistä voittorahat tulevat, miten ihmiset voivat 24/7 katsoa pelaajien toimintaa ja miksi kaikki tapahtuu vain yhdessä kaupungissa? Silti juttu toimii tarpeeksi hyvin ja elokuva onnistuu viihdyttämään. Pari haastetta ovat oikeasti jännittäviä. Ne ovat hyvin rakennettuja kohtauksia ja niissä on saatu sekä peliä seuraavat katsojat, että elokuvan katsojat pysähtymään paikoilleen.

Muistatteko elokuvan I Am Number Four (2011)? Ette? Ei ihme. Se on sellainen elokuva, että se jaksaa viihdyttää läpi lyhyen kestonsa, mutta vähän ajan päästä ei edes muista nähneensä sitä. Se on teinidraamaa sekoitettuna trilleriin. Sitä on myös tämä ja vaikka Nerve onkin onnistuneempi pätkä kuin I Am Number Four, niin uskoisin, että sille käy samoin, eli vuoden lopussa tai ensi vuoden alussa ei edes muista nähneensä sitä. Se on kelpo pätkä teineille, jotka aika varmasti viihtyvät elokuvan parissa, mutten usko aikuisiän saavuttaneiden innostuvan tästä.

Elokuvan ovat ohjanneet Henry Joost ja Ariel Schulman, ja se perustuu Jeanne Ryanin kirjaan. Joost ja Schulman ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi elokuvat Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012), joten he osaavat selkeästi luoda oikeanlaista tunnelmaa, jos niin haluavat. Nerve on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin. Elokuvassa on käytetty hahmojen puhelimilla otettua videokuvaa, joka toimii yllättävän hyvin elokuvassa. Tämä on yksi harvoista elokuvista, jossa hahmojen kuvaamat pätkät oikeiden kuvaajien ottamien pätkien välissä tuntuvat luonnollisilta. Musiikki jumputtaa voimakkaana taustalla, muttei jää erityisemmin mieleen. Leikkaus on sujuvaa ja elokuva on saatu pysymään toimivassa, lyhyessä paketissa, eikä sen edes tarvitsisi olla pidempi. Tehosteina on käytetty mm. laajoissa kaupunkikuvissa näkyviä tekstejä, joissa näkyvät Nerven pelaajat ja välillä katsojien tekstit näkyvät kuplina ruudulla, kuten myös pelaajien haasteet.

Yhteenveto: Nerve on aika harmitonta ja toimivaa viihdettä, joka pitää ihan hyvin otteessaan loppuun asti, vaikkei sen näkemistä välttämättä muistakaan vuoden lopussa. Näyttelijät eivät erityisemmin vakuuta, mutta toimivat tarpeeksi hyvin. Jännittäviä kohtauksia löytyy elokuvasta, mistä on pakko antaa plussaa. Välillä olisi toivonut lisäselitystä Nerve-pelin toiminnalle, mutta se sujui näinkin kivasti. Jos tämä kiinnostaa, niin kannattaa se vilkaista, mutta suosittelisin ennemminkin odottamaan vuokrausmahdollisuutta tai että se tulee esimerkiksi Netflixiin. Elokuva ei erityisemmin aiheuttanut tarvetta lukea kirjaa, johon se perustuu, mutta voisin sujuvasti katsoa elokuvan uudestaan. Omistustarvetta en koe. Tämä toimii selkeästi parhaiten teineille, joten suosittelisin aikuisia jättämään tämän väliin.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thenerveapp.com
Nerve, 2016, Allison Shearmur Productions, Keep Your Head, Lionsgate, Supermarché

Arvostelu: Chef (2014)

CHEF (2014)

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Jon Favreau, John Leguizamo, Emjay Anthony, Sofia Vergara, Bobby Cannavale, Oliver Platt, Scarlett Johansson, Dustin Hoffman ja Robert Downey Jr.
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: S

Vuokrasin Chefin ihan vain sen takia, että sitä oli kehuttu paljon. Tiesin, että siinä on pääosassa Jon Favreau ja se liittyy selkeästi jollain lailla ruokaan, mutta muun sain selville vasta katsoessani elokuvaa. Yllätyin elokuvasta niin paljon, että minun oli aivan pakko kirjoittaa siitä ja toivon, että mahdollisimman moni muukin kiinnostuisi siitä.

Murskakritiikin ja Twitter-sekoilun takia Carl Casper luopuu töistään keittiömestarina ja päätyy tekemään töitä ruokarekassa poikansa kanssa.

Jon Favreau tekee ehdottomasti uransa parhaan roolisuorituksen. Hän nousee kunnolla sivuosista päätähdeksi. Hän näyttelee Carl Casperia ja tuo hahmoon todella paljon energiaa, mikä on ihailtavissa, sillä hän on myös ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut elokuvan, joten hänellä on ollut kädet täynnä hommia koko ajan. Favreau osoittaa elokuvassa todellista intohimoa työtään kohtaan. En sitten tiedä, millainen kokki Favreau todella on.
     Ice Age -elokuvista (2002-) Sidin äänenä tuttu John Leguizamo pysyy ystävänsä Carlin mukana ja irtisanoo myös itsensä ravintolasta. En ole aiemmin erityisemmin kiinnittänyt Leguizamoon muuten huomiota, kuin Sidin roolissa, mutta tässä elokuvassa hän näyttää kykynsä näyttelijänä. Leguizamo esittää kokkia nimeltä Martin.
     Carlin ja Martinin kanssa ruokarekassa matkustaa myös Carlin poika Percy, jona nähdään Emjay Anthony. Anthony ei ole ollenkaan ärsyttävä ja hänen hahmonsa on saatu normaaliksi esiteinipojaksi. Carlin ja Percyn välit eivät ole kovin lämpimät ja aiemmin Carl ei ole toiminut kovin hyvin isänä, mikä välittyy selvästi katsojalle jo elokuvan alussa. Elokuvan aikana Carlin ja Percyn viettäessä enemmän aikaa yhdessä, he löytävät puuttuvan isä-poika-suhteensa. Percyn äitiä näyttelee Sofia Vergara, joka ei oikeastaan tee lähestulkoon mitään elokuvassa.
     Elokuvassa nähdään myös Bobby Cannavale yhtenä kokkina, Dustin Hoffman ravintolan omistajana, Scarlett Johansson Mollyna, jolla on ollut juttua Carlin kanssa, sekä Robert Downey Jr, joka on mukana varmaan vain, koska hän näytteli nimikkoroolia Jon Favreaun ohjaamissa elokuvissa Iron Man (2008) ja Iron Man 2 (2010).

Elokuvan alkupuoli on hieman hidastempoinen, eikä se vielä erityisemmin innostanut minua. Kun ruokabloggari Michel on käynyt syömässä ja murska-arvio on luettu, seuraa osio, jossa lähinnä vain selitetään Carlille ja katsojille, mikä on Twitter ja miten sitä käytetään. Kekseliäs - tosin ei omaperäinen - keksintö on laittaa twiittejä leijumaan hahmojen viereen, joissa lukee eri kirjoituksia, jolloin ei tarvita hahmojen puhetta samalla, kun he kirjoittavat. Vasta kun Carl huutaa ravintolassa Michelille (Oliver Platt) ja viskoo laavakakkujaan ympäriinsä, elokuva sai kunnolla otteen minusta. Siitä eteenpäin koko juttu toimii. Itse ruokarekkaa tosin täytyy odottaa noin tunti elokuvan alkamisen jälkeen, minkä olisin toivonut näyttäytyvän jo aiemmin.

Koko ruokarekkaosio on erinomainen. Siitä kun Carl ja Percy siivoavat rekkaa aina siihen asti, kun rekan matka päättyy, Chef tuntuu loistavalta hyvänmielen elokuvalta. Ennen sitä näyttelijät olivat kyllä hyviä, mutta muu elokuva tuntui lähinnä vain "ihan kivalta". Hyvä tunnelma on tärkeässä roolissa elokuvan puolen välin jälkeen. Carlin, Percyn ja Martinin matka ruokarekan kyydissä saa kaiken aikaa katsojalle hymyn huulille. Osio kulkee hyvällä temmolle eteenpäin ja kestää onneksi lähes elokuvan loppuun asti. Useassa kohtaa saa nauraa kunnolla. Elokuva on Yhdysvalloissa lapsilta kielletty voimakkaan kielenkäytön takia, mutta suomennosta on siistitty paljon ja lähes kaikki "fuckit" ovat jääneet kääntämättä, jolloin Chef on Suomessa sallittu kaikenikäisille. Kielenkäytön lisäksi ei elokuvassa oikeastaan edes ole mitään lapsille haitallista sisältöä.

Jon Favreau on todella tehnyt hyvää työtä elokuvan parissa. Ei pelkästään hänen roolisuorituksensa ole mahtava, vaan myös dialogi on erittäin sujuvaa ja paketti pysyy hyvin kasassa, vaikka alku onkin hieman heikompi. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu hyvin. Elokuvassa käytetty musiikki on piristävää.

Yhteenveto: Heikommasta alustaan huolimatta Chef on erinomainen hyvänmielen elokuva, joka kannattaa vilkaista. Jon Favreaun roolisuoritus on todella hyvä. Ruokabloggarille huutamisen jälkeen elokuva paranee ja ruokarekkaosio pitää katsojan mielenkiinnon otteessaan ja saa katsojalle jatkuvasti hymyn huulille. Carlin ja Percyn isä-poika-suhde on uskottava ja hyvin rakennettu. En itse kokkaa koskaan, mutta tämä elokuva sai minut kokeilumielelle, jonka uskon tosin katoavan muutaman päivän sisällä, sillä kokkaus ei ole minun juttuni. Chef on selkeästi paras kokkielokuva, mitä on Ratatouillen (2007) jälkeen tehty ja suosittelen sitä kaikille, paitsi jos draamakomediat eivät ole juttunne. Elokuva toimii myös hyvänä opetusvideona, jos ei tiedä Twitteristä mitään. Kun lopputekstit alkavat, ei kannata vielä ottaa levyä pois, sillä niiden aikana näytetään lyhyt pätkä, kun oikea kokki näyttää Favreaulle, miten elokuvassa nähtävät leivät valmistetaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chef, 2014, Aldamisa Entertainment, Kilburn Media

Arvostelu: Brooklyn (2015)

BROOKLYN

Ohjaus: John Crowley
Pääosissa: Saoirse Ronan, Emory Cohen, Julie Walters, Jim Broadbent ja Domhnall Gleeson
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Brooklyn oli tänä vuonna ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta, jotka olivat Paras elokuva, Paras naispääosa ja Paras sovitettu käsikirjoitus. Kahden ensiksi mainitun ehdokkuuden takia mielenkiintoni heräsi. Elokuva ei kuitenkaan voittanut yhtäkään ehdokkuuksistaan, mutta halusin silti nähdä, olisiko se ollut niiden arvoinen. Yhtenä aamuna herätessäni koin pakkomielteen nähdä Brooklynin ja lopulta vuokrasin ja katsoin sen samana päivänä.

1950-luvun alussa irlantilaistyttö Eilis muuttaa New Yorkiin, jossa hän rakastuu italialaistaustaiseen Tonyyn.

Saoirse Ronan on aivan loistava pääosassa Eilis Laceyna! Hänen elekielensä ja ilmeensä viestittävät paljon tunteita, vaikka kuinka minimalistisia eleet olisivatkin. Irlantilaiskorostusta on mukavaa kuunnella ja mielestäni parhaan naispääosan palkinto meni ihan väärälle henkilölle - en tosin ole nähnyt Brie Larsonin suoritusta Roomissa (2015), mutta ei se voi olla niin hyvä kuin Ronanin suoritus tässä. Ronan ei ollut etukäteen minulle kovin tuttu naama, mutta Brooklyn sai minut haluamaan nähdä hänen tulevat, kuten myös vanhemmat elokuvansa. Jo Ronanin lahjakkuus yksinään pitäisi katsojan mielenkiinnon yllä.
     New Yorkissa Eilis ihastuu italialaiseen putkimieheen, joka ei kuitenkaan ole Mario, vaan hyväkäytöksinen Tony, joka rakastuu Eilikseen ensinäkemältä. Tonya esittää Emory Cohen, jonka suoritus on hyvä, mutta jää selkeästi Ronanin varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös Julie Walters asuntolan emäntä Madge Kehoena, Jim Broadbent isä Floodina, joka antaa muutamia vinkkejä Eilikselle ja Domhnall Gleeson Jim Farrellina, jonka tarkoitus on tuoda aika tarpeetonta ja tarinaa venyttävää kolmiodraamaa mukaan elokuvaan. Walters ja Broadbent ovat aina hyviä ja Gleesonkin on jo osoittanut taitonsa, mutta tässä elokuvassa hänen roolinsa tuntuu hieman väkinäiseltä. Jännä juttu, että jokainen näistä kolmesta on esiintynyt Harry Potter -sarjassa (2001-2011)...

Brooklyn on tarina itsensä löytämisestä. Eiliksellä menee huonosti kotikylässään, jolloin hän päättää kokeilla onneaan isossa kaupungissa ja muuttaa Yhdysvaltoihin. Vaikkei kestä kauaa, kun Tony tulee mukaan tarinaan, niin elokuva ei tunnu romanttiselta pätkältä vielä pitkään aikaan. Romanttisuutta ei onneksi esitetä ällönä, ylivedettynä söpöilynä, vaan se pysyy hyvin aisoissa. Rakkaus on vain yksi asia, mihin Eilis törmää suurkaupungissa ja onnellisuuden tien kulman takana on aina jokin negatiivinen asia valmiina lyömään paistinpannulla päin naamaa. Elokuvan aikana Eilis oppii, minkä kulman taakse ei ole hyvä kääntyä.

Huumoria löytyy myös elokuvasta. Yksi hauskimmista osioista on, kun asuntolan muut tytöt opettavat Eilistä syömään spaghettia oikein ja sen jälkeen nähtävä päivällinen Tonyn perheen luona. Vaikken erityisemmin välittänyt lisätystä kolmiodraamasta, niin ymmärrän myös sen tarkoituksen osoittaa Eilis oikeaan suuntaan elämässään. Elokuvan aikana Eilis kirjoittaa kirjeitä siskolleen Roselle (Fiona Glascott) ja kirjeiden sisällöt kuullaan Eiliksen äänellä luettuna. Kirjeet ovat toimiva lisäys ja niillä saadaan helposti kerrottua, kuinka aika kuluu nopeasti. Elokuva ei ole kovin pitkä, eikä se käytä aikaa turhuuteen, vaan kulkee hyvällä tahdilla eteenpäin.

Brooklynin on ohjannut John Crowley, jonka aikaisempia töitä ovat mm. Intermission (2003) ja Closed Circuit (2013). Ymmärrän kyllä, miksi elokuva oli ehdokkaana käsikirjoituksestaan, sillä etenkin dialogi tuntuu todella hiotulta. Harmi vain, että näyttelijöiden puheista ainoastaan Saoirse Ronanin irlantilaiskorostus kuulostaa luonnolliselta. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin hieman liikaa ja muutamia hyppyleikkauksia lukuunottamatta se on leikattukin taidokkaasti. Tarina sijoittuu 50-luvulle ja vaikka en ollutkaan millään lailla vielä olemassa silloin, niin mielestäni ajankuva on toteutettu erinomaisesti. Puvustus-, maskeeraus- ja lavastustiimit ovat päässeet toteuttamaan itseään ja luomaan useita tyylikkäitä asuja, tyylejä, sekä paikkoja. Itse Brooklynia ei yleisesti kovin paljoa esitellä, vaan elokuva tapahtuu lähinnä vain tietyissä paikoissa. Irlannista näytetään enimmäkseen Eiliksen kotikylää Enniscorthya.

Yhteenveto: Brooklyn on erittäin hyvä elokuva. Se saa katsojan hymyilemään ja nauramaan, sekä myös surulliseksi ja herkimmillä voi mennä tippa linssiin. 1950-luvun ajankuva on hyvin siirretty ruudulle. Saoirse Ronan on aivan mieletön pääosassa ja pelkästään hänen suorituksensa takia suosittelen katsomaan tämän elokuvan. Hahmon kaari elokuvan läpi on onnistuneesti rakennettu. Jos on pienintäkään kiinnostusta elokuvaa kohtaan, niin kannattaa se katsoa. Se ei toimi kaikille, mutta itse pidin siitä paljon. Kolmiodraama tuntuu hieman väkinäiseltä, mutta ymmärrän sen tarkoituksen lopun kannalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Brooklyn, 2015, Twentieth Century Fox Film Corporation, Wildgaze Films, BBC Films, Parallel Film Productions, Bun and Ham Productions, Finola Dwyer Productions, Irish Film Board, Item 7

Arvostelu: Iron Man (2008)

IRON MAN

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Robert Downey Jr, Gwyneth Paltrow, Terrence Howard, Jeff Bridges, Shaun Toub, Jon Favreau, Faran Tahir, Clark Gregg ja Paul Bettany
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

En nähnyt Iron Mania elokuvateattereissa, kun se ilmestyi vuonna 2008. Sain sen kuitenkin joululahjaksi samana vuonna ja katsoinkin sen nopeasti pariin otteeseen. Vuosien varrella olen nähnyt sen useasti. Iron Man aloitti Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-), joka sisältää monen muunkin supersankarin elokuvia, sekä muutaman yhteisseikkailun. MCU:n uusin tuotos, Doctor Strange (2016), ilmestyy muutaman kuukauden päästä, joten sitä ennen on hyvä käydä kaikki sarjan aiemmat elokuvat läpi. Pakko myöntää, että minun oli tarkoitus arvostella nämä jo ennen Captain America: Civil Waria (2016), mutta silloin ei aika vain yksinkertaisesti riittänyt kahteentoista elokuvaan.

Paettuaan terroristien kynsistä, asetehtailija-miljonäärinero Tony Stark päättää rakentaa itselleen huipputeknologisen puvun, tuhotaakseen omat aseensa, joita terroristit käyttävät.

Pääosassa Tony Starkina/Iron Manina nähdään Robert Downey Jr ja kyseessä on yksi parhaista roolivalinnoista koskaan. Downey Jr on aivan loistava roolissaan ja tästä hänellä lähti ura kertaheitolla nousuun kaikkien huumeongelmiensa jälkeen. Alkupuolella Stark nähdään hieman ärsyttävänä egopullistelijana, mutta mitä pidemmälle elokuva menee, sitä vakavammaksi Stark muuttuu. Downey Jr:n elekieli ja tapa puhua ovat mietitty tarkkaan, jolloin hahmosta saadaan kaikki irti.
     Starkin avustaja Pepper Pottsia näyttelee Gwyneth Paltrow. Toisin kuin Downey Jr, tässä ei ole kyseessä kovinkaan täydellinen roolitus. Paltrowia kyllä pystyy katsomaan, mutta hänen suorituksensa ei ole kovin kummoinen useassa kohtaa elokuvaa.
     Starkin ystävää, eversti James Rhodesia, esittää Terrence Howard. Toisin kuin Stark, Rhodes on hyvin totinen hahmo, eikä pidä yhtään Starkin tempauksista läpi elokuvan. Howardin suoritus on oikein hyvä, mutta hahmo jää paikoitellen hieman ontoksi.
     Starkin yhtiön johdossa olevaa Obadiah Stanea näyttelee Jeff Bridges. Bridges ei tässä erityisemmin vakuuta taidoillaan ja hänen hahmonsa on hyvin ennalta-arvattava. Muutama hauska kohta hänellä kuitenkin on.
     Terroristien luolassa Stark tapaa Yinsenin (Shaun Toub), joka auttaa häntä pakenemaan. Kahta pääterroristia näyttelevät Faran Tahir ja Sayed Badreya. Elokuvassa nähdään myös elokuvan ohjaaja Jon Favreau Starkin avustaja Happy Hoganina ja Clark Gregg S.H.I.E.L.D:n agentti Coulsonina, sekä Jarvis -tietokoneen äänenä kuullaan Paul Bettany.

Elokuva alkaa kohtauksella, jossa terroristit hyökkäävät armeijasaattueen kimppuun ja kaappaavat Tony Starkin. Tästä siirrytään kolmekymmentäkuusi tuntia ajassa taaksepäin, jotta katsojalle näytettäisiin paremmin lähtökohdat. Stark esitellään itseään täynnä olevana kusipäänerona ja todella lyhyesti saadaan tuotua Starkin ego täydellisesti esille. Hän matkustaa Afganistaniin, esitelläkseen uutta Jericho-ohjusmallia. Palatessaan esittelystä, terroristit hyökkäävät. Stark herää luolasta, kummallinen laite kiinnitettynä rintaansa ja häntä käsketään rakentaa uusi Jericho-ohjus. Sen sijaan Stark rakentaa itselleen rautapuvun, jonka avulla hän karkaa. Kotonaan Stark alkaa rakennella hienompia versioita puvusta, jolloin hänestä lopulta tulee Iron Man.

Iron Man on omalla tavallaan nopeatempoinen elokuva. Vaikka siinä on hitaita kohtia, se keskittyy olennaiseen ja kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Siinä on todella hyvä tunnelma läpi lähes koko elokuvan ja toisin kuin monet supersankarielokuvat, tämä osaa keskittyä päähenkilöönsä juuri oikealla tavalla. Tämä on hyvin hahmopainotteinen elokuva, eikä siinä ole kovin montaa toimintakohtausta. Alun pako ja pidempi taistelukohtaus, kun Stark pukee vihdoin tunnetun kultapuna-asunsa päälle, ovat tyylikkäitä ja erittäin viihdyttäviä, mutta lopputaistelu tuntuu huononevan mielestäni joka katselukerralla. Se tuntuu olevan mukana vain, koska tällaiset elokuvat tarvitsevat loppurymistelyn. Ei siinä mitään, kyllä tässä kuuluukin olla lopputaistelu. Tässä se ei vain toimi sellaisenaan. Ensimmäinen puolitoistatuntinen on todella hyvä, mutta viimeiset puoli tuntia, kun todellinen pahis paljastuu - minkä arvaa jo etukäteen - ja hän rakentaa itselleen isomman puvun kuin Starkilla, ei jaksa innostaa enää samalla lailla. On harmi, että loppu on latteampi, sillä yleensä se jää helpoiten mieleen, koska sen on juuri viimeiseksi nähnyt. Onneksi kun tarpeeksi muistelee, niin tietää nähneensä loistavan elokuvan. Huumoria on myös paljon mukana. Olen silti kuitenkin varma, ettei tämä toimisi niin hyvin, jos Tony Starkina/Iron Manina ei nähtäisi Robert Downey Jr:a.

Elokuva toimii loistavasti myös sen takia, että sen ohjaaja Jon Favreau on tiennyt, mitä tekee. Elokuvaa on ollut käsikirjoittamassa neljä henkilöä ja he ovat pääosin tehneet erinomaista työtä. Heikomman lopun kun unohtaa, niin elokuva on täynnä upeaa dialogia, etenkin Tonyn ja Pepperin välillä. Se on nokkelaa, sujuvaa ja siinä puhutaan nopealla tahdilla, jolloin elokuva vaatii parikin katselukertaa, että kaikki hyvät repliikit huomaa kunnolla. Lopputaistelussa heikkoa on myös replikointi, sillä etenkin pahiksen osalta se kuulostaa lähinnä tältä: "Olen paha ja nyt tapan sinut Tony, koska olen paha ja minulla on niin paljon isompi rautapuku, että tapan sinut aivan varmasti! Mainitsinko jo, että olen paha?" Siitä huolimatta käsikirjoitus on toimiva, kuten myös kuvaus ja leikkaus. Leikkauksessa ainoa häiritsevä asia on, että välillä kohtauksesta toiseen siirrytään liu'uttamalla uusi kuva edellisen päälle. Tehosteet ovat tyylikkäitä ja vuoden 2008 elokuvaksi tämä on kestänyt hyvin aikaa. Etenkin digitaalisesti tehty Iron Man -puku näyttää tyylikkäältä, sekä kohtaus jossa Iron Man lentää kahta hävittäjää pakoon. Musiikin sävellyksestä vastaa Ramin Djawadi ja hän on tehnyt oikein hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan myös mm. AC/DC:n "Back in Black" ja Black Sabbathin "Iron Man".

Elokuvassa nähdään tietysti niin kutsuttuja "easter eggsejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjakuviin, henkilöihin ja niin edelleen. Iron Manista voi tarkkasilmäisimmät katsojat bongata mm. Captain American kilven, kun Stark yrittää saada Iron Man -pukuaan pois päältä, sekä Stan Leen cameon juhlakohtauksessa. Elokuva myös aloittaa pohjustelun tulevalle The Avengers -elokuvalle (2012), muttei tee sitä yhtä päälleliimaavasti, kuten esimerkiksi Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) teki pohjustaessaan tulevaa Justice Leagueta (2017). Ehkä DC Comicsin ja Warner Brosin pitäisi katsoa tämä elokuva ymmärtääkseen, miten hienovaraista pohjustusta tehdään.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä. Lisämateriaalit eivät ole valitettavasti kovin ihmeelliset. Niissä pääsee näkemään Iron Manin pukuja lähempää "Hall of Armorissa" ja mukana on myös lähes 50 minuuttia kestävä kuusiosainen dokumentti Iron Man -sarjakuvista, nimeltä "The Invincible Iron Man", joka voi tietty olla faneista mielenkiintoinen. Valitettavasti itse elokuvan teosta ei ole Blu-raylla mitään. Onneksi on sentään poistettuja kohtauksia.

Yhteenveto: Iron Man on loistava elokuva, vaikka se heikkenee hieman loppua kohti. Robert Downey Jr on täydellinen valinta Tony Starkiksi/Iron Maniksi. Hahmon kaari elokuvan aikana on erittäin hyvin toteutettu. Dialogi elokuvassa on todella hyvin kirjoitettua, etenkin Tonyn ja Pepperin väliset keskustelut. Lopun pahis on harmillisen hölmö lisä. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen. Iron Man pohjustaa toimivasti The Avengersia, tunkematta sitä liikaa mukaan, jolloin elokuvan oma tarina ei kärsi. Suosittelen tätä kaikille supersankarielokuvien ystäville, mutta ottaen huomioon, että tämä ilmestyi kahdeksan vuotta sitten, niin hahmon fanit ovat aivan varmasti jo nähneet tämän. Jos ette ole nähneet tätä vielä, mutta juttu kiinnostaa, niin katsokaa ihmeessä. Tämä on toimiva aloitus Marvel Cinematic Universelle, etenkin kun silloin ei vielä tiedetty, miten massiiviseksi se muuttuisi vuosien varrella. Älkää ottako levyä pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus. Koska arvostelen MCU-elokuvat ilmestymisjärjestyksessä, niin ensi viikon arvostelu ei ole Iron Man 2 (2010), vaan The Incredible Hulk (2008).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.forbes.com
Iron Man, 2008, Marvel Studios, Marvel Enterprises, Paramount Pictures, Fairview Entertainment, Dark Blades Films, Legion Entertainment

Arvostelu: Suicide Squad (2016)

SUICIDE SQUAD

Ohjaus: David Ayer
Pääosissa: Will Smith, Margot Robbie, Joel Kinnaman, Viola Davis, Jai Courtney, Cara Delevingne, Jay Hernandez, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Ike Barinholtz, Jared Leto ja Ben Affleck
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Marvel Studiosilla menee lujaa Marvel Cinematic Universensa (2008-) kanssa ja yhtiöltä tuleekin kassamagneetteja pari vuodessa, esimerkiksi tänä vuonna ilmestynyt Captain America: Civil War (2016) ja marraskuussa ilmestyvä Doctor Strange (2016). Vaikka he ovatkin tehneet muutaman heikomman pätkän, taso on pysynyt aika toimivana läpi sarjan ja monille uudet hahmot, kuten Ant-Man, ovat nousseet ison yleisön suosikeiksi. Ja sitten on DC Comics, joka huomasi muutama vuosi sitten, ettei heillä ole Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) lisäksi muita hittejä. Superman tuotiin uudestaan valkokankaille Man of Steelissa (2013), joka sai ristiriitaiset arviot, mutta joka minusta toimi hyvin. Silloin Warner Brosilla tajuttiin, että tällä saataisiin rahaa ja DC Comics voisi kilpailla kunnolla Marvel Studiosin kanssa. Harmi, että taisi olla jo liian myöhäistä... Aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) ei tuntunut erityisen kokonaiselta paketilta, vaikka pääkaksikko olikin erinomainen. Se tuntui kiirehtivän, sillä studiot varmasti huomasivat, että Marvel Cinematic Universeen kuului jo kaksitoista elokuvaa, joten tahtia piti kiristää, jotta DC:n oma supersankariryhmäelokuva Justice League (2017) saataisiin valkokankaille mahdollisimman nopeasti. Jostain kumman syystä studiot päättivät, että sen sijaan että pohjustettaisiin Justice Leagueta tekemällä elokuvat Flashista ja Aquamanista, tehtäisiinkin elokuva Batmanin pahiksista. Joka tapauksessa kun mainoksia alkoi näkyä, innostuin Suicide Squadista ja odotin yhä vain enemmän näkeväni sen. Näkisimme vihdoin Harley Quinnin ja Killer Crocin valkokankaalla, sekä uuden Jokerin ja myös Batman olisi mukana! Suicide Squad on ainakin minulle loppukesän iso huipennuselokuva, joten odotukseni olivat suuret. Ehkä liiankin suuret...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel ja Batman v Superman: Dawn of Justice!

Mahdollisen vihollismielisen yli-ihmisen pelossa Amanda Waller kokoaa pahiksista koostuvan iskuryhmän taistellakseen yliluonnollista vihollista vastaan.

Isoimmissa rooleissa ryhmässä ovat Will Smithin näyttelemä Deadshot ja Margot Robbien esittämä Harley Quinn. Deadshot ei ollut minulle etukäteen tuttu hahmo, mutta hänen taustaansa on pohjustettu hyvin. Smithillä on hyvät ja heikot roolinsa, ja onkin hieno nähdä, ettei hän ole tässä sama ylimielinen ääliö, mikä hän on mm. elokuvissa Pahat pojat (Bad Boys - 1995), Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) ja Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997). Hän vetää roolin vakavasti ja oikein mainiosti, kuten Margot Robbiekin, joka ei tosin ole kovin vakava. Harley Quinn on täysi hullu ja usein ennalta-arvaamaton. Hahmosta on saatu erittäin hauska. Vaikka monet ovat valittaneet siitä, että hahmon tuttu punamusta asu on vaihdettu mahdollisimman tiukkiin ja hieman liian pieniin vaatteisiin, niin monet tulevat riemastumaan, sillä sarjakuvista tuttu asu nähdään myös - tosin erittäin nopeasti. Molemmat hahmot, sekä niiden näyttelijät ovat oikein mainioita.
     Minua innosti Killer Crocin (Adewale Akinnuoye-Agbaje) näkyminen valkokankaalla, vaikken kovin paljoa hahmosta tiennyt. Vielä vähemmän tiesin ryhmän muista hahmoista, eli Captain Boomerang (Jai Courtney), Diablo (Jay Hernandez), Enchantress (Cara Delevingne), Slipknot (Adam Beach) ja Katana (Karen Fukuhara). Killer Croc on tyylikkäästi maskeerattu, mutta häntä ei ole kovin paljoa hyödynnetty, eikä hän puhu paljoa. Jai Courtneystä en ole aiemmin erityisemmin välittänyt, mutta Boomerangiksi hän sopi oikein hyvin ja oli jopa hauska. Diablo oli paikoitellen ihan toimiva, mutta loppupuolella hahmo vedetään niin överiksi, että itseltäni meni maku. Cara Delevingne tuli minulle tutuksi Paper Townsista (2015) ja hänen esittämänsä Enchantress-noita on aika karmiva tyyppi. Harmi vain, että elokuvan aikana Enchantressin hienous katoaa, eikä hahmo olekaan sellaisessa roolissa kuin mainokset antoivat olettaa. Slipknot ja Katana ovat aivan turhia. Slipknot esiintyy vain muutaman minuutin verran, eikä oikeastaan tee mitään ja Katana tuntuu erittäin väkisin mukaan tungetulta. Välillä jopa unohtaa hahmon mukanaolon, sillä hän ei ole esillä samalla lailla kuin muut.

Ryhmää johtaa Rick Flag, jona nähdään Joel Kinnaman. Minun on pakko tunnustaa, etten ole koskaan perustanut Kinnamanista... ja mielipiteeni pysyy samana. En tiedä oikeastaan, mikä siinä on, mutta siitä lähtien, kun näin hänet ensimmäisen kerran elokuvassa RoboCop (2014), en ole erityisemmin pitänyt häntä hyvänä näyttelijänä ja minua lähinnä ärsyttää nähdä häntä elokuvissa. Muuten Flag vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta hahmolta ja minulle toimisi paremmin, jos häntä olisi esittänyt joku toinen.

     Ryhmän perustaja Amanda Walleria näyttelee Viola Davis. Waller vaikuttaa aluksi hyvältä hahmolta ja näyttäessään, ettei hänelle kannata ryttyillä, katsojana miettii, että tällainen hahmo voisi oikeasti tosissaan käyttää superpahiksia operaatiossaan. Loppupuolella hahmo valitettavasti alkaa vain lähinnä ärsyttää, eikä häntä haluaisi nähdä elokuvassa enempää.
     Nyt kun muut isoissa osissa olleet näyttelijät on käyty läpi, niin päästään kaikkien isoimpaan kysymykseen: onko Jared Leto hyvä Jokeri? No jaa. Tässä elokuvassa hän ei valitettavasti vakuuta. Minua eivät häiritse hänen oudot tatuointinsa tai erilainen tyylinsä, vaan Leton tapa esittää hahmoa. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä, mutta välillä tuntuu, ettei hän ole päässyt täysin hyödyntämään taitojansa tässä. Enkä nyt vain vertaa häntä lempiversiooni hahmosta, eli Heath Ledgerin Jokeriin Yön ritarissa (The Dark Knight - 2008), vaan yleisesti kaikkiin versioihin, joita olen nähnyt. Psykoottisuus on onnistuneesti selkeää ja muissa hahmoissa näkyy inho ja pelko, kun Jokeri tulee liian lähelle. Silti hahmo jättää pahasti kylmäksi. Mainoksissa Jokeri näkyy isona ja Leton nimi on julisteissa toisena, mutta totuus elokuvassa on toinen. Hahmo on pienessä roolissa ja lähinnä vain käy kääntymässä muutamaan otteeseen. Tämän elokuvan Jokeri on myös kirjoitettu paikoitellen huonosti. Pidin kuitenkin ideasta, että jopa monet rikolliset pelkäävät häntä ja hän voisi tehdä, mitä ikinä huvittaakaan. Minua vain harmittaa, että tässä elokuvasta häntä ei ole hyödynnetty oikealla tavalla. Hänen esittelynsä ei ole tyylikäs, eikä hän ole samalla lailla teatraalinen kuin Jokeri oikeasti on. Leton vihreähiuksinen hymysuu ei siis ole oikeastaan Jokeri, mutta muuten kai ihan kelpo rikollispomo. Toivottavasti seuraavissa Batman-elokuvissa hahmo saataisiin monipuolisemmin käyttöön. Hauska fakta: olen nähnyt Jared Leton livenä, Thirty Seconds to Marsin konsertissa, jossa hän toimii laulajana.

Ben Affleckin esittämä Batman näkyy elokuvassa parissa kohtaa hyvin lyhyesti ja niinä muutamina minuutteina Affleck todistaa jälleen epäilijät vääriksi, sillä jösses hän näyttää tosi siistiltä Batman-puvussaan. Kun Batman ilmestyi ruudulle, meinasin lyhyen hetken ajan nostaa nyrkit ilmaan ja hurrata (en kuitenkaan tehnyt sitä). Olen sillä lailla fani, että menin katsomaan elokuvan Batman-paita päälläni - taisin olla näytöksessä ainoa, joka teki niin. Myös toinen supersankari vilahtaa nopeasti, mutten paljasta kuka. Oli silti kiva yllätys nähdä hänetkin.

Elokuva alkaa aika lailla siten, miten mainokset antavat ymmärtää. Pahikset ovat vankilassa ja Waller keskustelee pöydän ääressä muutaman tärkeän herran kanssa suunnitelmastaan käyttää superpahiksia superuhkien torjunnassa. Supermanin kuoleman jälkeen on syntynyt pelko, että seuraava samanlainen yli-ihminen ei olisikaan ihmisten puolella ja tietenkin hallitus yrittää järjestää varotoimenpiteitä. Waller esittelee pahishahmot muille ja kertoo heidän taustojaan aika laiskalla tyylillä. Tekijät eivät selvästi tiedä, kuinka tehdä monen hahmon esittelyä sujuvasti ja siksi jonkun täytyy selittää katsojalle kaikki. Kun ryhmä on vihdoin esitelty, alkaa vihdoin tapahtua. Outoa on, että kun "hyviä pahiksia" esitellään todella pitkään, "pahalle pahikselle" ei suoda samaa aikaa, vaan hänen ilkikuriset suunnitelmansa lähtevät kiirehtien käyntiin. Samaa kiirehtimistä on koko elokuva täynnä. Ryhmä kasataan ja lähdetään taistelemaan yliluonnollista pahistaa vastaan. Ja sitä on oikeastaan koko loppuleffa. Välillä nähdään lisää muistelukohtauksia. Suicide Squadissa ei ole oikein mitään rakennetta. Siinä on jonkinlainen alku ja pitkäksi venytetty lopputaistelu, muttei selkeää punaista nauhaa siinä välissä. Luulin yhdessä kohdassa nukahtaneeni, sillä elokuva hyppi niin pahasti jutusta toiseen. Paljoa ei selitellä ja leikkauspöydällä on selkeästi heitetty reilulla kädellä pois materiaalia.

Aiemmin liikkui huhu, että ryhmän tehtävänä olisi saada kiinni Jokeri, mutta näin ei ole. Oikea pahis on nimittäin Enchantress, joka alkaa rakentaa maailmantuhoamislaitetta yhdessä veljensä kanssa, joka kykenee muuttumaan isoksi, haarniskaan pukeutuneeksi valojättiläiseksi. Suicide Squad käy välillä niin höpöhöpömaailmoissa, että on vaikeaa katsoa kohtauksia, joissa esiintyy Jokeri tai Harley Quinn, sillä he ovat niin tavallisia tyyppejä, etteivät tunnu kuuluvan näihin yliluonnollisiin pätkiin mukaan. Ei minua sinänsä haittaa yliluonnollisuudet, mutta silloin kun elokuva menee liiallisuuksiin, kulmakarvat alkavat kohoilla ja syvät huokaukset kuulua. Mainokset esittävät elokuvan täysin erilaisena kuin se oikeasti on. Pelkästään värikkäät julisteet viestivät hauskasta elokuvasta, mutta valitettavasti kaikki hauskat kohdat ovat jo mainoksissa. Jos jotain hyvää pitää sanoa, niin se, ettei kyseessä ole mikään puhdas hyvän ja pahan taistelu, sillä pahikset tappelevat vielä pahempia vastaan. Valitettavasti koko juonessa on hölmö puoli. Jos Waller tarvitsi yli-ihmisten ryhmän, miksei hän valinnut Wonder Womania, joka oli mukana pysäyttämässä Doomsdayta? Tai Flashia? Tai Aquamania? Henkilöitä, joihin olisi voitu luottaa, kuten Batman? Ei. Miksi ei? Koska heitä säästellään ensi vuoden Justice League -elokuvaan. Siksi ei.

Batman v Superman: Dawn of Justicen yksi ongelma oli, ettei se osannut keskittyä omaan tarinaansa, vaan yritti liikaa pohjustaa tulevia elokuvia. Tässä ei ole oikeastaan sitä ongelmaa. Tässä ongelmana on, ettei se lopulta tunnu oikein kuuluvan siihen maailmaan, mitä Batman v Superman yritti pohjustaa. Toisaalta voihan se olla niinkin, että näille pahiksille on mietitty jo tuleva seikkailu, mihin liittyisi myös Justice League, jolloin siinä olisi jotain järkeä. Tällaisena elokuva tuntuu hieman irralliselta ja jos ei tiedä hahmoista ja universumista mitään, niin luultavasti lähtee hämmentyneenä pois teatterista.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut David Ayer, joka on aiemmin ohjannut mm. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän Sabotagen (2014) ja Brad Pittin sotaelokuva Furyn (2014). Suicide Squadia jouduttiin kirjoittaa ja kuvata paljon uudestaan, mikä todella näkyy lopputuloksessa aikamoisena sekasotkuna. Kun elokuva ei oikein tiedä, minne on menossa, katsojakin on hukassa. Itselläni oli jatkuvasti vahva tunne, että jotain puuttuu, mutten tiennyt mitä. Noh, Batman v Supermanista ilmestyi juuri puoli tuntia pidempi versio, joten toivon, että myös tästä nähtäisiin pidempi versio, sillä mainoksissa esiintyy pätkiä, joita ei tässä ole. Teknisesti elokuva on hyvin toteutettu. Kuvaus on sujuvaa ja tehosteet tyylikkäitä. Leikkaus on liian nopeatempoista tarinan kannalta. Elokuvaa varten sävelletty musiikki ei jää mitenkään mieleen, mutta siinä on käytetty paljon tuttuja kappaleita, kuten The Animalsin House of the Rising Sun, Black Sabbathin Paranoid, The White Stripesin Seven Nation Army, sekä mainoksissakin soinut Queenin Bohemian Rhapsody.

Elokuvasta on kuin onkin olemassa kaksitoista minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää pidennettyjä sekä uusia kohtauksia. Näissä syvennetään Harley Quinnin ja Jokerin suhdetta, sekä luodaan hieman lisäystä Katanan hahmoon. Nämä kohtaukset eivät oikeastaan paranna elokuvaa, mutta eivät myöskään huononna sitä.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on mokaotoksien lisäksi Suicide Squadin historiasta ja hahmoista kertova Task Force X: One Team, One Mission, elokuvan maailman luomisesta lyhyesti kertova Chasing the Real, Jokerista ja Harley Quinnista kertova Joker & Harley: 'It' Couple of the Underground, näyttelijöiden valmistautumisesta kertova Squad Strength and Skills", aseistuksesta kertova Armed to the Teeth, taisteluista kertova This is Gonna Get Loud: The Epic Battles of Suicide Squad ja kertojaäänellä varustettu pätkä The Squad Declassified. Katsottavaa on puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Suicide Squad on tyylikkäistä pätkistään huolimatta kiirehtivä ja sinnetänne leviävä sekasotku. Se ei tunnu kovin kokonaiselta tarinalta. Itse asiassa se ei tunnu edes elokuvalta, vaan joltain trailerin ja musiikkivideon yhdistelmältä. Mukana on jonkin sortin alku ja sitten mitäänsanomattomia toimintakohtauksia, jotka johtavat tylsään megamättömätkintään, mutta välistä puuttuu paljon. Välillä jutut menevät täysin överiksi, enkä tiennyt, pitikö niiden naurattaa vai aiheuttaa "vau"-efekti. Käsikirjoitus on hämmentävän kömpelö, mitä vain pahentaa amatöörimäinen leikkaus. Will Smith ja Margot Robbie ovat mainiot rooleissaan, mutta Jared Leton Jokeri jättää kylmäksi. Suurta osaa ryhmän jäsenistä ei erityisemmin hyödynnetä, jolloin ne olisi voitu jättää pois. Jai Courtney on yllättävän hyvä ja paikoitellen jopa hauska Captain Boomerangina. Batman on toimiva lisäys, eikä tuntunut turhalta, vaikka esiintyikin erittäin lyhyesti. Enchantress vaikutti aluksi karmivalta, mutta onkin loppujen lopuksi todella hölmö ja koominen pahis. Nyt kun tämäkin tuotti pettymyksen, eivätkä Wonder Womanin (2017) ja Justice Leaguen mainokset vakuuttaneet, niin kannattaako tulevia DC Comicsin elokuvia kovin paljoa odottaa? Studiot voisivat tarkemmin miettiä, miten tehdä hyviä elokuvia, jolloin nämä hyvät elokuvat muodostaisivat yhdessä erittäin loistavan kokonaisuuden. Batmanin sooloelokuvaa odotan, sillä Affleckin versio hahmosta on toiminut tähän mennessä kaikin puolin ja hän tulee olemaan tuotantopuolellakin isossa roolissa. Harmi vain, että elokuvaa joudutaan kuulemma odottaa aika kauan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.8.2016 - muokattu: 5.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Suicide Squad, 2016, Warner Bros, Atlas Entertainment, DC Comics, RatPac-Dune Entertainment, Lin Pictures

Arvostelu: Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016)

LEMMIKKIEN SALAINEN ELÄMÄ

THE SECRET LIFE OF PETS

Ohjaus: Chris Renaud ja Yarrow Cheney
Pääosissa: Louis C.K. Eric Stonestreet, Kevin Hart, Jenny Slate, Albert Brooks, Lake Bell, Ellie Kemper ja Steve Coogan
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Minun on pakko myöntää, etten pitänyt Itse ilkimys -elokuvaa (Despicable Me - 2010) kovin ihmeellisenä ja että sen jatko-osa Itse ilkimys 2 (Despicable Me - 2013) oli mielestäni aika huono. Sarjan lisäosa Kätyrit (Minions - 2015) yllätti minut olemalla parempi kuin sarjan "oikeat" elokuvat ja toimi omana seikkailunaan. Universal Picturesin ja Illumination Entertainmentin yhteistyön animaatioelokuvat eivät siis minua suurimmaksi osaksi erityisemmin vakuuttaneet. Kun näin Lemmikkien salaisen elämän mainoksen, niin nauroin kunnolla ja katsoinkin mainoksen useaan otteeseen - joko näyttäessäni sitä muille tai kun halusin nauraa. En kuitenkaan kovin paljoa odottanut sitä kokonaisena elokuvana, sillä kyseisen animaatioyhtiön aiemmat tuotokset eivät olleet vakuuttavia, joten pelkäsin tämänkin olevan aika keskinkertainen. Innostuin kuitenkin, kun pääsin katsomaan elokuvan kuukauden ennakkoon. Ainoa harmi vain, etten voinut keskustella kuukauteen kenenkään kanssa elokuvasta, sillä kukaan muu ei ollut vielä nähnyt sitä...

Max-koiran elämä on täydellistä hänen omistajansa Katien kanssa... kunnes Katie tuo kotiin uuden koiran, Duken, joka alkaa tunkeilla Maxin reviirille.

En erityisemmin pidä koirista, ainakaan livenä. Videoissa niiden juoksentelua ja pomppimista on hauska katsoa, mutta olen henkilökohtaisesti kissaihminen. Silti elokuvan päähenkilö Max oli aika hellyyttävä tyyppi, vaikka hänessä olikin ilkeä piirre, josta en oikein perustanut. Maxin äänenä kuullaan Louis C.K. ja hänen äänensä toimii hyvin hahmolla. Hänen omistajaansa Katiea - jota ei tosin nähdä paljoa - esittää Ellie Kemper.
     Maxin kotiin uutena tullutta Dukea ääninäyttelee Eric Stonestreet. Luulin alussa, että Duke olisi elokuvan pahis, mutta oli positiivinen yllätys, ettei asia menekään niin yksinkertaisesti, vaan Duke ja Max joutuvat toimimaan myös yhdessä selviytyäkseen monista tapahtumista. Jos Chewbacca olisi koira, hän olisi Duke.
     Maxin naapurissa asuu Gidget-hauva, joka on aivan rakastunut Maxiin. Hahmo on hyvä, mutta häntä esittävän Jenny Slaten ääni käy välillä todella rasittavaksi.
     Muita eläimiä, joita seikkailuun lähtee, ovat koirat Mel (Bobby Moynihan) ja Buddy (Hannibal Buress), joilla on kummallakin erilaiset stereotypiset koiraominaisuudet, sekä vanhempi Pappa-koira (Dana Carvey), kuten myös kissa Chloe (Lake Bell), joka ei paljoa välitä mistään, hamsteri Norman, joka etsii kotiaan talon ilmastointikanavissa ja Tiberius-haukka (Albert Brooks), jolle tuottaa vaikeuksia olla syömättä muita hahmoja, peto kun sattuu olemaan. Näistä eläinhahmoista suosikkejani olivat Tiberius syömisongelman takia ja Chloe, joka on niin stereotypinen kissahahmo kuin vain voi olla.
     Pahiksena nähdään söpö pupu Lumipallo, joka muuttuu vähemmän söpöksi, kun hahmo alkaa puhua. Lumipallon äänenä kuullaan nimittäin stand-up -koomikko Kevin Hart ja hänen tapansa puhua on todella tunnistettavissa. Ehkä hän päätti tarkoituksella puhua sillä lailla, jotta varmasti kaikki tunnistavat hänet. Hartin korkeat äänet ja kiukkuaminen käy välillä todella ärsyttäväksi. Muuten hahmo on ihan toimiva. Muita pahiksia ovat Lumipallon johtamat, alamaailmassa asuvat, hylätyt lemmikit, joita ihmiset ovat koetelleet kaltoin. Katsojana kykenee ymmärtämään, miksi monet eläimistä niin vihaavat ihmisiä.

Jos näitte Lemmikkien salaisen elämän ensimmäisen mainoksen, niin olette jo nähneet kokonaisen pätkän elokuvasta. Elokuvan alussa näytetään New Yorkia, samalla kun Max kertoo tarinansa siitä, miten päätyi omistajansa luokse. Max ihmettelee, että minne Katie lähtee aina aamuisin ja jää odottamaan ulko-oven eteen, että hän tulisi takaisin. Samaan aikaan naapuritkin lähtevät töihin ja lemmikit jäävät yksin. Siitä päästäänkin mainoksessa näytettyihin pätkiin, joissa lemmikit toilailevat yksin kotonaan. Ei kuitenkaan mitään hätää. Vaikka olisitte nähneet kyseisen mainoksen, niin se ei silti pilaa elokuvaa teiltä, sillä vasta mainoksessa näytetyn osion jälkeen itse tarina lähtee liikkeelle. Katie saapuu kotiin Duken kanssa ja koirat eivät tule ollenkaan toimeen keskenään. Seuraavana päivänä ulkona Duken ja Maxin tapellessa, koirakaksikko joutuu hylättyjen eläinten käsiin, joilla on huima idea tuhota kaikki ihmiset. Maxin talon naapureiden lemmikit lähtevät Gidgetin johdolla etsimään Maxia ja siitä tässä elokuvassa on kyse - pelastusseikkailusta.

Vaikka ymmärtää, että Max haluaisi olla ikuisesti kahdestaan Katien kanssa, niin silti tapa, jolla hän kohtelee Dukea, on aika julma, jolloin elokuvan päähenkilöä on vaikea pitää täysin hyviksenä. Jos Max olisi ollut ystävällinen uudelle koiralle, ei heidän tarvitsisi kohdata vaaroja, joihin he elokuvassa joutuvat. Tässä onkin siis opetus kaikille: olkaa kivoja tuntemattomille tai muuten voitte joutua vaikkapa hengenvaaraan. Elokuva ei paljoa pysähtele, kun se lähtee käyntiin. Se on hyvä asia, ei vain sen takia, ettei katsoja kyllästy, vaan sen takia, että lapsikatsojan innostus pysyy aivan varmasti kaiken aikaa. Elokuva ei onneksi kuitenkaan kiirehdi. Se on myös loppujen lopuksi hyvän mielen elokuva ja jaksaa naurattaa useasti.

Lemmikkien salainen elämä on animoitu aivan täydellisesti. Elokuva ei ole niin todellisen näköinen kuin monet Pixarin elokuvat ja koko keston ajan tietää katsovansa animaatiota. Animaatiojälki on silti todella upeaa. Hahmojen design on tyylikäs ja pidän eläinten sarjakuvamaisista ulkonäöistä. Eläinten turkkien jokainen karva näkyy erittäin selkeästi ja elokuva on muutenkin hyvin yksityiskohtainen. Laajat kuvat New Yorkista ovat todella näyttäviä. Elokuva on myös erittäin värikäs, mistä minä pidin kovasti. Musiikista vastaa Alexandre Desplat ja hän on tehnyt hyvää työtä sävellyksen parissa. Elokuva on myös leikattu hyvin ja yllättävää kyllä, mutta 3D toimi! Istuin aika lähellä valkokangasta, enkä nähnyt kovin paljoa kankaan ympärillä olevaa tyhjää tilaa, jolloin elokuva tuntui olevan lähempänä minua. 3D-tehostetta on käytetty hyvin ja alun New York -kuvissa tuntuu siltä kuin penkki olisi irti lattiasta ja leijuisi talojen välissä. Monta kertaa myös asioita lentää päin näköä ja pakko sanoa, että jopa säikähdin hieman, kun krokotiilin suu loksahtaa kiinni silmänräpäyksessä aivan nenäni edessä. Näin 3D-tehostetta kuuluu käyttää. Tämä oli ehdottomasti paras 3D-kokemukseni elokuvateatterissa!

Elokuvaa ennen näytetään lyhytelokuva "Kätevät kätyrit", jossa seikkailevat (mitkä muutkaan kuin) Itse ilkimys -sarjan (2010-) minionit, eli kätyrit. Siinä tutut keltaiset hölisijät näkevät televisiossa mainoksen sekoittimesta, joka heidän on aivan pakko ostaa. Heillä ei kuitenkaan ole rahaa, joten mikä neuvoksi? Minionit päättävät auttaa vanhuksia pihan siistimisessä ja se ei tietenkään mene, niin kuin toivoisi. Lyhärikin on hyvin animoitu ja 3D-tehoste toimii, mutta kun härdelli alkaa, niin ruudulle pamahtaa niin paljon asioita, että on hieman vaikea pysyä perässä kaikesta. Ihan kiva lyhytelokuva, mutta haluaisin katsoa sen uudestaan 2D:nä, jotta saisin paremman käsityksen kaikesta, mitä siinä tapahtuu. Itse elokuvaankin on minion pitänyt tunkea mukaan ja lyhärissä nähty puutarhatonttu on nähtävissä myös elokuvassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on lyhytelokuvia, sekä niiden teosta kertova pätkä, musiikkivideo "Lovely Day", "Hot Dog" -kappaleen laula mukana -versio, Sing-elokuvan (2016) traileri, elokuvan tekijöistä kertova "The Humans That Brought You 'Pets'", ääninäyttelijöistä kertova "Animals Can Talk: Meet the Actors", erilaisista lemmikeistä kertova "All About the Pets", koirien ulkonäön siistimisestä kertova "Hairstylists to the Dogs", sekä animaation teosta kertovat "How to Make an Animated Movie" ja "Anatomy of a Scene",

Yhteenveto: Lemmikkien salainen elämä on parempi elokuva kuin odotin. Se on todella hyvä, vaikka odotin sen olevan lähinnä vain viihdyttävä. Yksi parhaista asioista katselukokemuksessani oli, etten tiennyt juonta etukäteen. Tarina on hyvä ja tavallaan pidän siitäkin, ettei päähenkilö ole täysin puhtoinen, mutta välillä taas tuntui, että päähenkilö muistutti enemmän kiusaajaa, etenkin koirapuistokohtauksessa. Lähes jokaiselle hahmolle on luotu omanlainen persoona, jotka toimivat. Harmi vain, ettei elokuvan pahispupu oikein toimi. En ole aiemmin pitänyt Kevin Hartia kovin ärsyttävänä, mutta tässä hän oli paikoitellen sietämätön. Animointijälki on upeaa ja tämä on ehdottomasti paras 3D-elokuva, jonka olen kokenut. Viekää lapsenne katsomaan Lemmikkien salainen elämä, sillä tekin pidätte siitä!

Muistakaa jäädä saliin, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana näkyy lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2016 - Muokattu: 5.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Secret Life of Pets, 2016, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Fuji Television Network, Dentsu