Arvostelu: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events / Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (2004)

LEMONY SNICKET'S

A SERIES OF UNFORTUNATE EVENTS (2004)

LEMONY SNICKETIN SURKEIDEN SATTUMUSTEN SARJA

Ohjaus: Brad Silberling
Pääosissa: Emily Browning, Liam Aiken, Jim Carrey, Timothy Spall, Billy Connolly, Meryl Streep, Catherine O'Hara, Luis Guzmán, Jamie Harris ja Jude Law
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsin (eli suomalaisittain Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja -elokuvan) jo ala-asteen alkupuolella äitini kanssa ja pidin siitä. Elokuva perustuu Lemony Snicket -nimellä kulkevan Daniel Handlerin pitkään kirjasarjaan A Series of Unfortunate Events (1999-2006) - tarkkaan ottaen sarjan kolmeen ensimmäiseen teokseen. Olen nähnyt elokuvan useasti elämäni aikana ja sen taso on valitettavasti laskenut mielessäni vuosien varrella. Viimeksi kun näin elokuvan, pidin sitä harmittomana huttuna, joka viihdytti pitkän ajan jälkeen ihan kivasti. Nyt kun Netflixissa alkoi uusi originaalisarja A Series of Unfortunate Events (2017-), minun teki mieli katsoa elokuva uudestaan ennen sarjan aloittamista. Katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, päivää ennen kuin pistimme Netflixsarjan ensimmäisen jakson pyörimään.

Baudelairin sisarusten vanhemmat kuolevat traagisesti tulipalossa, jolloin lapset joutuvat kreivi Olafin luokse asumaan. Kreivi Olaf ei ole kovin mukava henkilö ja hän haluaa saada omakseen rikkaiden Baudelairien suuren perinnön, ja onkin valmis tekemään mitä tahansa sen eteen.

Boudelairin sisaruksiin kuuluu kolme lasta. Violet (Emily Browning) on vanhin ja hän pitää erilaisten keksintöjen rakentamisesta. Klaus (Liam Aiken) on keskimmäinen ja häntä kiehtovat kirjat ja lukeminen. Kolmas on Sunny-taapero (Kara ja Shelby Hoffman), jonka neljä hammasta toimivat erittäin vahvasti ja hän kykeneekin pureskelemaan lähes kaikkea. Sunny ei osaa puhua, vaan päästelee vauvaääniä, jotka ovat kuitenkin tulkattu tekstityksissä suomeksi. Hoffmaneita on vaikea arvioida näyttelijöinä ikänsä takia, mutta Emily Browning on selkeästi parempi kuin Liam Aiken. Browning käyttää enemmän kehoaan hyväkseen kuin Aiken ja pääasiassa näyttääkin siltä, että Klaus seisoisi tönkösti paikoillaan. Suurimmaksi osaksi lapset kulkevat paikasta toiseen tönkköinä, mutta se on luultavasti tyylikysymys. Katsojalle voi kuitenkin helposti tulla sellainen olo, että lapsinäyttelijät ovat heikkoja.
     Ilkeää kreivi Olafia näyttelee Jim Carrey, joka tuttuun tyyliinsä varastaa show'n läpi elokuvan. Carrey on tyylikkäästi maskeerattu hieman kummallisen näköiseksi, mutta Olafista löytyvät silti kaikki Carreyn maneerit. Urpoja ilmeitä ja kummallisia äännähdyksiä - puhumattakaan leveilevästä kehonkäytöstä - on mukana useita ja vaikka välillä Carrey vetääkin pahasti yli, on hän silti toimivin asia elokuvassa. Jos Carreya ei voi sietää, niin kannattaa jättää tämä pätkä väliin, sillä hän on enemmänkin oma itsensä kuin mikään hahmo. Onhan se kivaa nähdä hänet taas vaihteeksi pahiksena. Vaikea sanoa, halusiko yhtiö kreivi Olafin olevan juurikin Jim Carrey, vai eikö kukaan uskaltanut sanoa Carreylle kuvauksissa, että: "Vähän rauhallisemmin jooko..."
     Elokuvassa nähdään myös sisarusten Monty-setä (Billy Connolly) ja Josefiina-täti (Meryl Streep). Monty on kiinnostunut käärmeistä, joita hänen talonsa onkin täynnä, kun taas Josefiina tuntuu pelkäävän kaikkea, vaikka asuukin erittäin vaarallisessa hökkelissä. Streep on tuttuun tapaansa hyvä, vaikka vetääkin paikoitellen yli. Hyvä on myös Connolly. Olenko ainoa, jonka mielestä Connelly näyttää tässä elokuvassa paikoitellen John Cleeselta?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Timothy "Matohäntä" Spallin näyttelemä pankkiiri Poe, joka ei kuuntele lasten varoituksia Olafista, Catherine O'Haran esittämä Olafin naapuri oikeusneuvos Strauss, sekä Olafin kaksi kätyriä, joita esittävät Luis Guzmán ja Jamie Harris. Itse Lemony Snicketia, eli tarinan kertojaa näyttelee Jude Law. Hahmoa ei paljoa nähdä, mutta hänen ääntään kuullaan useasti... jopa liian paljon.

Alussa Lemony Snicket nimittäin varoittaa, että elokuva, jota olemme alkamassa katsomaan, ei ole onnellinen ja sisältää yhä vain kaameampia kohtia, eli herkkien kannattaa harkita uudestaan, katsooko tarinan loppuun asti. Ei kovin hyvä mainospuhe, jos haluaa leffalle katsojia. Eikä elokuvassa loppujen lopuksi tapahdu edes kovin hirveitä asioita. No on mukana ihmissyöjäiilimatoja, mutta synkkyyttä olisi voinut olla esillä paremmin ja enemmän, jotta kertojan lupauksille tulisi vastinetta. Synkkyydellä tarkoitan siis muuta kuin elokuvan ankean harmaata värimaailmaa. Kirjoja en ole lukenut, joten en tiedä, miten tarina menee siinä, mutta hieman tuntuu siltä, että Snicket varoittelee kirjoissakin. Eikä siinä sinänsä mitään, että alussa vähän pelotellaan lapsikatsojia, mutta siinä kohtaa, kun on kuullut jo pariin otteeseen "Voi kun voisinkin sanoa, että tämä olisi iloinen tarina ja että lapset elivät elämänsä onnellisina loppuun asti", niin toivoisi, että Snicket pitäisi turpansa kiinni ja antaisi katsojan keskittyä elokuvaan rauhassa. Sen sijaan, että Snicket kertoisi tarinaa, hän kuulostaa lähinnä kommenttiraidalta, jota ei vain saa mitenkään pois päältä. Kertojaääni tuntuu pitkittävän elokuvaa useaan otteeseen täysin turhaan ja höpötys saa jutun junnaamaan aina hetken paikoillaan.

Ilman kertojaääntä elokuva kulkisi sujuvammin eteenpäin. Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Eventsissa on (pitkän nimensä lisäksi) toimiva tunnelma ja idea on erittäin hauska. Sen jälkeen, kun kreivi Olaf on ensimmäisen kerran yrittänyt murhata lapset saadakseen perinnön, tarina kulkee pääasiassa eteenpäin siten, että lapset lähtevät eri sukulaisilleen asumaan ja Olaf yrittää sala-asujen avulla viedä lapset pois. Samalla lapset yrittävät selvittää, minkä takia heidän vanhempansa oikeasti kuolivat ja mitä muita mysteereitä asiaan liittyy? Mysteeriosuudet ovat ihan toimivia, mutta paikoitellen elokuva tuntuu kulkevan liian nopealla temmolla eteenpäin, jolloin katsojan voi olla vaikea tarttua mihinkään tilanteeseen kunnolla kiinni. Mutta kun elokuva käsittelee kolmen kirjan tapahtumat, niin tiivistämistä on tietenkin tehty paljon. Vaikka tunnelma on ihan hyvä ja elokuva on viihdyttävä, sen suurin ongelma on, että se tuntuu olevan liian synkkä lapsille ja liian lapsellinen aikuisille, jolloin sille voi olla vaikeaa löytää oikeaa kohdeyleisöä. Ja kun alussa lupaillaan hurjaakin hurjempaa seikkailua, katsojalle voi tulla suurena pettymyksenä, ettei juttu olekaan niin karmiva tai erikoinen. Mukana on myös kummallisia juoniaukkoja, jotka ovat varmaan selitetty vain sillä, että elokuva itse on aika erikoinen. Itselleni hämmentävin asia koko leffassa on, että siitä oli vaikea sanoa, mihin aikaan sen kuuluisi sijoittua?

Elokuvan on ohjannut Brad Silberling. Tätä ennen Silberling oli ohjannut mm. lasten kummituspätkän Casper (1995). Käsikirjoituksesta vastaa Robert Gordon, jolle Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events jäi viimeiseksi työksi. Lemony Snicketin osuutta olisi voinut vähentää huomattavasti ja paikoitellen dialogi on hölmöä. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä elokuvasta on tehty paikoitellen liian kiirehtivä. Visuaaliset efektit eivät ole kovin erikoiset ja digitaaliset tehosteet näkyvät selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin onneksi toimivia. Maskeeraus ja lavasteet ovat tyylikkään näköisiä, ja puvustus on tarkkaan mietitty. Musiikista vastaa Thomas Newman, joka on luonut toimivan soundtrackin säestämään tarinaa.

Yhteenveto: Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events on ihan viihdyttävä seikkailupätkä, muttei toimi enää yhtä hyvin kuin lapsena. Tarina kulkee paikoitellen liian nopeasti eteenpäin ja vaikka siinä on ihan toimiva tunnelma, sen ongelmana on, ettei se tunnu olevan täysin tehty lapsille eikä aikuisille. Alussa lupailleen todella synkkää tarinaa, mutta pettymykseksi sellainen ei kuitenkaan ole luvassa. Lapsinäyttelijät ovat aika tönkköjä, mutta se kuuluu luultavasti haluttuun tyyliin. Jim Carrey vetää tuttuja ilmeilyjään ja eleitään kreivi Olafina. Paikoitellen Carrey ärsyttää, mutta kyllä hän naurutkin saa. Lemony Snicketin osuus elokuvassa on aivan liian suuri ja hänen höpötyksensä alkavat ärsyttämään, vaikka häntä esittääkin Jude Law. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta maskeeraukset, lavasteet ja puvustus ovat näyttäviä. Jos fantasiaseikkailut kiehtovat, niin kyllähän tämäkin mahtuu sinne mukaan katsottavaksi. Perheen pienimmille tämä voi olla liian hurja ja aikuisille liian lapsellinen. Ala-asteen ensimmäisiä vuosia käyville Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events voi toimia parhaiten. Saa nähdä, miten Netflixin sarja aiheesta toimii...

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lemony Snicket's A Series of Unfortunate Events, 2004, Paramount Pictures, DreamWorks, Nickelodeon Movies, Kumar Mobiliengellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 2 KG, Parkes+MacDonald Image Nation, Scott Rudin Productionsl

Arvostelu: Friday the 13th / Perjantai 13. (1980)

FRIDAY THE 13TH (1980)

PERJANTAI 13.

Ohjaus: Sean S. Cunningham
Pääosissa: Adrienne King, Kevin Bacon, Laurie Bartram, Harry Crosby, Mark Nelson, Jeannine Taylor, Robbi Morgan ja Betsy Palmer
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th (1980-) on yksi tunnetuimmista kauhuelokuvasarjoista. Vaikka ei olisi nähnytkään elokuvia, silti luultavasti tunnistaa sarjan ikonisen lätkämaskia käyttävän murhaaja Jason Voorheesin. Sarjaan kuuluu nyt jopa kaksitoista elokuvaa ja kolmastoista on tulossa loppuvuodesta 2017. Sen piti ilmestyä tammikuussa, mutta jostain syystä elokuvan julkaisua siirrettiin lähes vuodella eteenpäin. Itse olen nähnyt sarjasta vain uusintaversion Friday the 13th (2009) ja Freddy vs. Jasonin (2003), jossa sarja yhdistetään A Nightmare on Elm Streetin (1984-) maailmaan. Kun olin arvostellut uusintaversion viime vuonna perjantaina 13. toukokuuta, päätin, että arvostelen seuraavana perjantai 13. päivänä sarjan aloittaneen elokuvan vuodelta 1980. Pitkään mietin, mistä saisin elokuvan käsiini ja olin huojentunut, kun se ilmestyi Netflixin tarjontaan viime syksynä. Kun elokuva alunperin ilmestyi, se oli Suomessa kokonaan kielletty raakuutensa takia. Vuosien varrella elokuvalle on noussut klassikkomaine kauhuelokuvien keskuudessa ja mielenkiinnolla katsoin alkuperäisen Friday the 13th -elokuvan noin viikkoa ennen itse oikeaa päivämäärää.

Joukko nuoria saapuu mökkeilemään Crystal Laken leirille, jolla on synkkä maine hukkumistapauksen ja murhan takia. Eipä aikaakaan, kun nuoret huomaavat, että paikassa tapahtuu murhia edelleen.

Nuorten joukkoon kuuluvat Alice (Adrienne King), Bill (Harry Crosby), Brenda (Laurie Bartram), Jack (Kevin Bacon), Marcie (Jeannine Taylor) ja Ned (Mark Nelson). Hahmoja on paikoitellen vaikea erottaa toisistaan, eikä heillä ole erityisesti kunnon luonteenpiirteitä. Ned erottuu joukosta ollessaan ylivilkas ja Jack erottuu hieman inhottavana naistenmiehenä... ja koska häntä näyttelee Kevin Bacon. Pääasiassa pojat ovat elokuvassa stereotypisesti rohkeampia ja rennompia, kun taas tytöt alkavat panikoida ja kirkua, kun jotain pahaa tapahtuu. Oikeassa elämässähän kaikki kirkuisivat ja panikoisivat. Hahmoista vain pari jää mieleen elokuvan jälkeen, mutta kun he eivät vakuuta erityisemmin elokuvan aikana, ei heidän kohtaloillaan ole katsojalle oikeastaan mitään väliä. Elokuva joka tapauksessa yrittää tehdä nuorten listimisestä viihdettä, joten turha siinä on tunteikkaaksi heittäytyä. Näyttelijäntyö ei ole kenenkään kohdalla kovin kummoista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Crystal Lakea etsivä Annie (Robbi Morgan), kylähullu Ralph (Walt Gorney), leiriä kunnostava Steve (Peter Brouwer) ja hukkuneen pojan äiti (Betsy Palmer).

Vaikka tunnetuin hahmo koko sarjassa on Jason Voorhees, joka lahtaa teinejä jättiveitsellään ja piilottaa epämuodostuneen pärstänsä jääkiekkonaamion taakse, tässä elokuvassa hahmo ei esiinny lähes lainkaan. Onkin erikoista, että sarjan isoin hahmo ei ole mukana sarjan avausosassa. Hänet kyllä mainitaan pariin otteeseen, mutta paikoitellen jopa unohtaa katsovansa Friday the 13th -elokuvaa, kun Jasonia ei näy. Tietenkin pitää ottaa huomioon, että kun elokuva ilmestyi, hahmo ei ollut tuttu, eikä hänen puuttumisensa ollut outoa. Nykypäivänä katsottuna se on hämmentävää ja pakko sanoa, että uskoisin elokuvan olevan parempi, jos siinä olisi Jason murhaajana. Tässä tappajaa nimittäin salaillaan loppuhuipennusta varten ja tappokohtauksissa tapahtumat näytetään joko murhaajan näkökulmasta tai jotenkin siten, ettei tappajasta paljastu muuta kuin kädet ja murhaväline. Vaikka tappokohtauksissa onkin sitä hurmetta, minkä takia ihmiset luultavasti pistävät tämän pyörimään, kohtaukset ovat niin tönkösti toteutettuja, ettei niitä jaksa erityisemmin katsella. Ymmärrän kyllä, että monille 1980-luvun nuorille tämä toimii, jos he näkivät sen lapsina esimerkiksi oven raosta, kun vanhemmat katsoivat elokuvaa ja tiesivät, ettei se ollut sallittua. Pelottavien kohtauksien lisäksi jännitti jäävänsä kiinni leffan katselemisesta. Nykypäivänä elokuvan pelottelut eivät toimi - paitsi herkimmille - eikä nykynuoriso varmasti saa tästä oikein mitään irti. Itse en ainakaan saanut.

Friday the 13th on parhaat päivänsä nähnyt elokuva ja sen sijaan, että katsoja kokisi pelkoa elokuvan aikana, leffa vain lähinnä puuduttaa. Se on tylsä ja tuntuu kestävän yli kaksi tuntia, vaikka onkin vain puolitoistatuntinen pätkä. Tarinan olisi saanut helposti kerrottua lyhyemmässäkin ajassa, minkä esimerkiksi vuoden 2009 versio osoittaa. Siinä tarina ehditään kertoa tavallaan jopa kaksi kertaa. Ja siinä nuoria jahtaa Jason Voorhees, eikä jokin mitä ei näytetä lähes lainkaan. Hahmojen kohtalo ei kiinnosta katsojaa pätkääkään, jolloin lähinnä vain turhautuneena toivoisi, että kaikki heittäisivät jo veivinsä, potkaisisivat tyhjää ja päästäisivät kylmät pierunsa. Kun elokuva on päättynyt, niin paljoa ei jää käteen. Jatkoa povataan viimeisten minuuttien aikana ja sitähän ilmestyi, kuten tiedetään. Loppuvuodesta ilmestyy uusi versio elokuvasta, mutta ehkä vuonna 2018 huhtikuussa perjantai 13. päivä arvostelen elokuvan Friday the 13th Part 2 (1981), jos se vaikka olisi parempi. Siinä ainakin on vihdoin Jason.

Elokuvan on ohjannut Sean S. Cunningham, joka oli tätä ennen ohjannut mm. komediat Here Come the Tigers (1978) ja Manny's Orphans (1978). Cunningham toimi myös tuottajana ja loi tarinan elokuvalle. Toimiva ideahan Friday the 13th -elokuvassa on, mutta lopputulos ei tunnu toimivan. Kuvaus ei ole mitä parhaimmasta päästä ja kamera heiluu usein liikaa. Leikkaus on sujuvaa, vaikka tönkköjäkin leikkauksia on mukana. Maskeeraukset ovat ihan hyviä, esimerkiksi kirves naamassa ja piikki kaulassa ovat toimivasti toteutettuja. Äänitys on paikoitellen heikkoa, eivätkä äänitehosteet ole kummoisia. Musiikkina kuullaan mm. tietysti elokuvan tunnuskappale, jossa kuiskataan "Ki-ki-ki-ma-ma-ma", joka on jännittävintä koko elokuvassa.

Yhteenveto: Friday the 13th on todella tylsä kauhuelokuva. Kauhuksi sitä on tavallaan vaikea laskea, sillä se ei millään lailla pelota. Murhaajamysteeri ei ole kovin toimivasti toteutettu ja mieluummin katsoisi Jason Voorheesia jättiveitsensä kanssa. Hahmot ovat unohdettavia ja aika persoonattomia, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kummoisia. Maskeeraukset ovat sentään toimivia. Kuvaus on paikoitellen hirveää. Idea on hyvä ja tästähän se monien tuntema kauhuleffasarja alkoi, mutta voisi se aloitus olla huomattavasti parempi. Nykynuorille en tätä suosittele ja ne, joille tätä voisi suositella, ovat tämän luultavasti jo katsoneet. Voihan Friday the 13th tietysti jännittää perheen pienimpiä, mutta heidän ei kuuluisi vielä katsoa tällaisia elokuvia. Toivottavasti Friday the 13th Part 2 olisi parempi... se sitten varmaan joskus vuoden päästä. Joka tapauksessa hyvää perjantai 13. päivää kaikille! Olkoon se helpompi kuin tämän elokuvan nuorilla.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Friday the 13th, 1980, Paramount Pictures, Warner Bros. Pictures, Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films

Arvostelu: La La Land (2016)

LA LA LAND

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Emma Stone, John Legend ja J.K. Simmons
Genre: musikaali, draama
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: S

Kun näin ensimmäisen kerran La La Landin ison mainoksen Kinopalatsissa, mieleeni tuli saman tien Laulavat sadepisarat (Singin' in the Rain - 1952). Mielikuvani vahvistui, kun kuulin, että myös La La Land on musikaali. Singin' in the Rain on mielestäni todella mainio elokuva, joten kiinnostukseni La La Landia kohtaan heräsi. Mielenkiintoni kasvoi kahden päätähden (Emma Stone ja Ryan Gosling) takia. En erityisemmin jaksa katsoa tanssi- ja lauluelokuvia, mutta kuulin, että La La Landissa oltaisiin haettu juurikin samanlaista henkeä, mikä Laulavista sadepisaroista löytyy. Kuulin myös, että elokuvan uskotaan olevan vahvoilla ensi vuoden Oscar-kilpailussa, joten pakkohan se oli päästä näkemään. Yritin virittää aivoni oikeaan tunnelmaan aamupäivällä ennen näytöstä, toivoen, että näkisin kunnon hyvän mielen elokuvan.

Näyttelemisestä haaveileva Mia ja jazzmuusikon urasta unelmoiva Sebastian tapaavat, mikä muuttaa kummankin elämän.

Emma Stone esittää Miaa, kahvilassa työskentelevää haaveilijaa, joka käy kaiken aikaa koe-esiintymisissä, mutta ne eivät tunnu vievän häntä kohti unelmaansa. Mia tuntee olonsa ulkopuoliseksi ystäviensä keskellä, eikä lähde samalla innolla juhlimaan iltaisin. Hän haluaisi myös luoda oman näytelmänsä, muttei usko itseensä kovin paljoa, jotta pystyisi toteuttamaan sen. Emma Stone on mielestäni oikein mainio näyttelijä ja todistaa tässä olevansa jopa erittäin hyvä. Hän näyttää paljon tunteita ilmeillään ja eleillään, sekä äänellään. Stone saa katsojan välittämään Miasta lähes välittömästi. Hauskana yksityiskohtana on, että Mian puhelimen näyttö on rikki, mitä en ole kovin usein nähnyt elokuvissa.
     Ryan Gosling näyttelee Sebastiania, jazzmusiikkia rakastavaa pianistia, joka unelmoi omasta klubista ja muusikon urasta. Sebastianilla ei löydy rahaa kummankaan toteutukseen, mutta häntä ajaa eteenpäin päättäväisyys ja intohimo jazzia kohtaan. Välillä intohimo on jopa aggressiivista. Sebastianista näkee turhautuneisuuden, kun hänen uransa ei tunnu lähtevän liikkeelle. Ryan Gosling todisti viimeistään The Nice Guysissa (2016) olevansa todella hyvä näyttelijä ja jatkaa samalla linjalla tässäkin. Stonen tapaan Goslingin tuo tunnetta mukaan hahmoonsa ilmeiden, kehonsa ja äänensä kautta. Hauskana faktana on, että Stone ja Gosling ovat jo kaksi kertaa aiemmin nähty esiintyvän yhdessä elokuvissa Hölmö hullu rakkaus (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja Gangster Squad (2013). Kaksikon kemia toimii täydellisesti läpi elokuvan. Pääpariksi kaavailtiin aluksi Miles Telleria ja Emma Watsonia, mutta mielestäni Stone ja Gosling toimivat paljon paremmin pääkaksikkona.
     Elokuvassa nähdään myös mm. John Legend Sebastianin ystävänä Keithinä ja J.K. Simmons ravintolan pomona.

La La Land alkaa todella tyylikkäästi toteutetulla musikaalinumerolla, mikä tapahtuu ruuhka-aikaan moottoritiellä. Kun visuaalisesti kaikki on kohdallaan ja kappalekin toimii yllättävän hyvin, elokuva nappaa katsojan heti mukaansa. Aluksi tietenkin hieman naurattaa, että kuinka moni oikeasti alkaisi hoilaamaan iloisesti jumittavassa ruuhkassa? Itse ainakin hakkaisin torvea ja raivoaisin hyödyttömästi edessä oleville autoille. Elokuva on alkaa aivan mahtavasti ja pysyykin sellaisena pitkään. Päähenkilöihin pääsee tutustumaan helposti, ja katsoja alkaa välittämään Miasta ja Sebastianista. Alkupuoli jaksaa riemastuttaa erilaisilla musikaalikohtauksillaan ja jopa tanssikohdat toimivat mielestäni täydellisesti. Riemastumisen lisäksi katsoja kokee hämmästymistä, rentoutumista, sekä hyvää mieltä. Valitettavasti puolen välin kohdalla elokuva alkaa hieman junnata paikoillaan, eikä löydä ihan yhtä toimivaa tunnelmaa, jolloin ihmettelin, katsonko täysin eri elokuvaa kuin aiemmin. Onneksi jumituksenkin aikana elokuvasta löytyy upeita kohtia, joten se ei täysin latista lopputulosta. Päätöstä kohti elokuva myös paranee onneksi paljon. La La Landiin on saatu oivasti 1900-luvun alkupuolen tunnelmaa, vaikka se tapahtuukin nykypäivänä, jolloin siinä on hieman "ajaton" meininki.

Jos minun pitäisi katsoa kahden tunnin video tanssimisesta tai jos elokuva olisi kokonaan laulamista, La La Land ei toimisi minulle. Mutta kun tanssi ja laulu ovat saatu toimimaan hienosti tarinan kanssa, niin lopputuloksena on oikein viihdyttävä - paikoitellen aivan mahtava - elokuva. Ymmärrän kyllä, miksi tämä olisi ennakkosuosikki Oscareissa, mutta itse en miellä tätä vuoden parhaaksi elokuvaksi. Jotkut kohdat olivat mielestäni aivan uskomattoman hienoja ja olisin toivonut, että niitä olisi ollut vielä enemmän, mutta kun elokuva keskittyy pelkästään juoneensa ja siitä unohdetaan hetkeksi kaikki muut elokuvaa tehostavat asiat, siitä tuntuu selkeästi puuttuvan jotain. La La Landissa kuullut kappaleet ovat pääasiassa erittäin mainioita ja minua ärsyttää, ettei elokuvan hienoa soundtrackia löydä vielä mistään. En yhtään ihmettelisi, jos elokuva saisi palkintoja jo pelkästään laulujensa takia. Alun "Another Day of Sun" on kunnon hyvän mielen rallatus, "Someone in the Crowd" on puhtaasti naisten unelmointia rakkauden löytämisestä, "Audition (The Fools Who Dream)" on paikoitellen jopa surullinen ja useaan otteeseen kuultavassa "City of Stars" -kappaleessa Emma Stone ja Ryan Gosling pääsevät laulamaan yhdessä, kuten myös romanttisessa "A Lovely Nightissa". Hieno kuva elokuvan julisteessa on otettu "A Lovely Night" -kohtauksesta ja siinä on selvästi samanlaista henkeä kuin Laulavissa sadepisaroissa välillä. Uskoisin, että elokuva tulee toimimaan erittäin monille, paitsi jos on todella kyyninen henkilö, jolloin La La Landin henki ei välttämättä tartu.

Sebastian kertoo Mialle jazzin olevan yhtyeen tiimityötä, jossa eri soittajat pääsevät hieman jopa huomaamattomasti loistamaan vuorollaan. La La Land on elokuvana Sebastianin kuvaus jazzista, sillä siinä eri asiat ovat eri kohdissa suuremmin esillä. Alkupuolella kameratyöskentelyllä kikkaillaan, kun koko alun musikaalinumero tuntuu olevan yhden kuvan otto. Hienoja kuvia on myös paljon muutenkin. Jossain kohtaa äänitehosteet ovat korostettuina, kun taas joskus muut äänet katoavat ja musiikki soi muuten mykän kuvan päällä. Musikaali- ja tanssikohtaukset ovat erittäin selkeitä esimerkkejä tästä, mutta niitäkin on puolessa välissä vähemmän, jolloin tarinan draamailu nousee selkeämmin esille. Valoilla ja väreillä kikkaillaan todella huikeasti ja useaan otteeseen elokuvassa valo hahmon ympärillä himmenee, jolloin hahmo on korostettuna pimeyden keskellä. Pidän äärimmäisen paljon siitä, kuinka useassa kohtaa on mukana erittäin vähän leikkauksia. Värimaailmana elokuvassa on useaan otteeseen käytetty sinistä. Hauska juttu on, että nyt kun "Mannequin Challenge" on noussut internetilmiöksi, niin elokuvan parissa musikaalikohtauksessa taustan ihmiset pysyvät täysin paikoillaan, kun päähenkilöt tanssahtelevat heidän edessään. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Damien Chazelle, joka on tehnyt aiemmin elokuvan Whiplash (2014), jonka käsikirjoituksesta hän oli Oscar-ehdokkaana. Chazelle on nuori, mutta häneltä löytyy selvästi visiota ja mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi. Teknisesti La La Land on kaikin tavoin aivan mielettömän huikea taidonnäyte.

Yhteenveto: La La Land on erinomainen musikaalidraama, joka toimisi vieläkin paremmin, jos sen puolenvälin synkistelyn ja junnaamisen olisi tiivistänyt lyhyemmäksi. Silti sanon, että kyseessä on loistava elokuva ja tiedän, että se tulee vielä jonain päivänä löytymään hyllystäni. Ryan Gosling ja Emma Stone vetävät erinomaiset roolisuoritukset pääosissa. Katsojat pääsevät heti alusta asti mukaan juttuun ja hahmoista välittää helposti. On hienoa, miten eri asiat korostuvat elokuvassa eri kohdissa selkeämmin, mikä sopii täydellisesti Sebastianin kuvaukseen jazzista. Musikaali- ja tanssinumerot ovat todella hyviä ja koreografiat ovat tarkkaan mietittyjä. Kappaleet ovat mainioita ja viihdyttäviä. Alun pitkä kuva on huikeasti toteutettu ja elokuvasta löytyy paljon muitakin hienoja kuvia. Pidin siitä, että leikkaukset ovat oikeissa kohtauksissa pidetty minimaalisina. Valojen ja värien käyttö on todella tyylikästä. Tekniseltä puoleltaan kyseessä on täydellinen teos. Ohjaaja Damien Chazelle tietää selvästi, mitä tekee ja toivon, että häneltä tulisi uusi elokuva jo lähivuosien aikana. Pitääkin katsoa hänen ohjaamansa ja kirjoittamansa Whiplash uudestaan. La La Land ei ole kaikille, mutta suosittelen katsomaan sen, etenkin jos Laulavat sadepisarat on mielestänne hyvä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2016 - Muokattu 12.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.awardsdaily.com
La La Land, 2016, Black Label Media, Gilbert Films, Impostor Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: Swiss Army Man (2016)

SWISS ARMY MAN (2016)

Ohjaus: Dan Kwan ja Daniel Scheinert
Pääosissa: Paul Dano, Daniel Radcliffe ja Mary Elizabeth Winstead
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Heti kun näin Swiss Army Manin trailerin, tiesin, että minun täytyi nähdä itse elokuva. Ensinnäkin elokuvassa olisi autiosaari, mikä vaikutti mielenkiintoiselta ja toiseksi siinä nähtäisiin Harry Potter -elokuvien (2001-2011) nimikkoroolia näytteleva Daniel Radcliffe ja halusin tietää, miten hän pärjäisi tällaisessa roolissa. Elokuvan idea oli kiinnostava ja koko juttu kuulosti hauskalta, joten halusin todella paljon nähdä elokuvan. Swiss Army Man ei kuitenkaan ilmestynyt kesällä tai syksyllä, kuten useissa maissa, jolloin ajattelin, ettei elokuva saisi ollenkaan teatterilevitystä Suomessa. Koska ajattelin toivon menneen, ei ollut mikään ihme, että päästin oikeasti riemunhuudahduksen, kun huomasin, että Swiss Army Man ilmestyy teattereihin alkuvuodesta 2017 ja että sen lehdistönäytös olisi vuoden ensimmäinen. Kävinkin innostuneena katsomassa elokuvan ja toivoin, että se olisi hyvä, kuten trailerit ja arvostelut antoivat ymmärtää.

Hank Thompson pelastuu autiolta saarelta... vain huomatakseen joutuneensa metsään keskelle ei-mitään. Ainakin hänellä on kaverinaan Manny-niminen ruumis, jota pystyy hyödyntämään hämmästyttävin tavoin.

Hank Thompsonia näyttelee mm. Prisonersista (2013) tuttu Paul Dano, joka on lähtenyt karkuun huonoa elämäänsä, mikä on johtanut hänet siihen, että hän huomaa olevansa autiosaarella yrittämässä itsemurhaa. Hank haaveilee rakkaudesta; juurikin tietystä tytöstä nimeltä Sarah (Mary Elizabeth Winstead). Hän ei kuitenkaan usko, että elämä voisi tarjota hänelle enää mitään. Olen tottunut näkemään Danon hieman säälittävien hahmojen rooleissa, joten oli hienoa nähdä hänet vihdoin pääosassa sellaisena henkilönä, jolla on kunnon kehityskaari. Dano suoriutuukin roolista mainiosti.
     Daniel "Harry Potter" Radcliffe vetää uransa parhaan roolisuorituksen piereskellen läpi elokuvan. Radcliffe näyttelee Manny-ruumista, eli pääasiassa hän vain makaa paikoillaan velttona ja kulkee Hankin kantamana. Jostain mystisestä syystä Manny osaa myös puhua, vaikka aluksi se tuottaakin vaikeuksia. Koska ruumis on täynnä kaasua, Manny päästelee niitä elokuvan aikana useaan otteeseen häpeilemättä. Vaikka rooli vaatiikin lähinnä vain malttia pysyä liikkumatta ja velttona, Radcliffe tekee sen tyylikkäästi ja katsojana alkaa säälittämään hänen tilanteensa. Samalla katsoja kuitenkin näkee, että Manny on onnellinen Hankin seurassa ja etenkin kohtauksissa, joissa Hank yrittää saada Mannyn muistamaan vanhan elämänsä, Radcliffe osaa olla erittäin koskettava. Hyvin hän myös pystyy pitämään yhden ilmeen kasvoillaan hölmöjenkin juttujen aikana, sekä näyttämään todella urpolta halutessaan. Radcliffe todella on hyvä näyttelijä ja mielestäni on hienoa, että hän osoittaa olevansa muutakin kuin koko maailman tuntema velhopoika.

Hank on jo menettänyt kaiken toivon siitä, että pääsisi takaisin ihmisten keskuuteen, kunnes hän löytää Mannyn, joka vaikuttaa aluksi elottomalta, mutta pian Hank huomaa, että Manny toimii kuin ihmisversio monitoimisesta linkkarista. Mannya voi nimittäin käyttää mm. veneenä, vesivarastona, partakoneena, kirveenä ja aseena. Näiden lisäksi Mannyn erektio toimii kuin kompassi, jonka avulla Hank yrittää suunnistaa kotiinsa. Koko homma kuulostaa niin hölmöltä, että se on aivan loistavaa. Ja loistava on myös elokuvakin - ainakin paikoitellen. Swiss Army Man on todella mainio leffa, josta löytyy hienoja kohtauksia, mutta valitettavasti myös vain ihan kivoja osuuksia, kuten loppuratkaisu. Yleinen tunnelma on kuitenkin toteutettu hienosti, ja Hankin ja Mannyn kohtauksia jää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Ne ovatkin leffan parasta antia ja onneksi lähes koko elokuva on täynnä niitä.

Hank yrittää opettaa Mannylle tärkeitä asioita elämästä, kuten rakastuminen... ja masturboiminen... ja piereskely. Elokuva saa tehtyä kahdesta jälkimmäisestäkin asiasta yllättävän filosofista mietiskelyä. Keskustelukohtaukset ovat hienosti luotuja, kuten myös montaasiosiot, joissa näytetään Hankin ja Mannyn ystävyyden muodostumista. Milloin tanssitaan puu-ukkojen ympäröimänä, hyödynnetään Mannyn outoja taitoja, haaveillaan rakastumisesta tai hyräillään Jurassic Parkin (1993) tunnusmusiikkia. Jotkut jutut ovat ällöjä, mitä elokuvassa esiintyy, mutta yleisesti ottaen Swiss Army Man on kuitenkin kaunis ja koskettava leffa. Katsojana toivoo, että hahmot pääsevät turvallisesti kotiin, mutta samalla toivoisi, että he jäisivät elämään onnellisina metsän keskelle. Ja tietenkään koko elokuvan aikana ei voi olla miettimättä, onko Manny todellinen, vai pelkkää Hankin kuvitelmaa?

Paikoitellen kyseessä on myös todella masentava elokuva. Jotkut aiheet, joita elokuva käsittelee, ovat niin surullisia, että ne voivat masentaa katsojaa. Onneksi monet masentavista jutuista on käsitelty koomisesti, jolloin leffa ei ole hirveän rankka. Kuitenkin kun itsemurhasta tehdään vitsiä, katsojana voi miettiä, onko edes oikein nauraa elokuvalle. Etenkin Hankin yksinäisyys ja Mannyn tilanne ovat tarkkaan mietittynä surullisia, mutta leffa löytää niistä hauskat puolet. Kiroilua elokuvasta löytyy paljon, kuten myös pieruhuumoria. Jos siis pierut naurattavat, niin tämä leffa on juuri sinulle! Ja varsinkin kun piereskelijä on itse Harry Potter, niin voiko valittaa? Ei todellakaan. Pakko kuitenkin myöntää, että parissa kohtaa kahden hahmon puuhastelut alkavat tuntua toistavan hieman itseään, jolloin toivoisi, että tarina kulkisi nopeammin kohti loppuratkaisua.

Elokuvan ovat ohjanneet ja käsikirjoittaneet Dan Kwan ja Daniel Scheinert, eli yhdistettynä "Daniels", jotka ovat aiemmin ohjanneet yhdessä lyhytelokuvia. Swiss Army Man on heidän ensimmäinen koko illan elokuvansa. Kaksikko on tehnyt todella hyvää työtä elokuvan parissa ja tämä on selkeästi kaksikon huolella kasvatettu rakkauslapsi. Swiss Army Man on kuvattu hyvin - paikoitellen jopa huikeasti - vaikka heikompiakin, heiluvia kuvia on nähtävissä. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteilla on tuotu hyviä lisäyksiä ... kuten pieruja! Musiikista vastaavat Andy Hull ja Robert McDowell, jotka ovat luoneet todella hyvän musiikin elokuvaan. Leffassa kuullaan useasti Paul Dano ja Daniel Radcliffe laulamassa ja hyräilemässä. Tunnuskappale "Montage" jää helposti soimaan loppupäiväksi päähän.

Yhteenveto: Swiss Army Man on samalla sekä aika masentava että kaunis elokuva. Se on myös todella hyvä ja paikoitellen jopa aivan loistava. Loppu on valitettavasti heikompi, mikä on sääli, sillä muu elokuva on niin mainio. Tarina on erittäin kekseliäs ja ohjaajakäsikirjoittajaduo "Daniels" on tehnyt hienoa työtä elokuvan parissa. Paul Dano on hyvä pääosassa, mutta show'n varastaa jatkuvasti Daniel Radcliffe huikealla roolisuorituksellaan, vaikka hän ei periaatteessa paljoa teekään. Jotkut jutut ovat ällöjä, mutta samalla oudon hienoja. Läpi elokuvan saa nauraa, vaikka leffa myös koskettaakin. Herkimmille elokuva voi tuottaa kyyneleitä valumaan poskea pitkin. Suosittelen lämpimästi katsomaan elokuvan. Se on hieman kummallinen, mutta sen hienous aukeaa varmasti. Ja jos pieruhuumori uppoaa, niin katso, sillä harvoin näkee Harry Potteria piereskelemässä. Jos "Montage" ei jää pyörimään loppupäiväksi päähän, niin taisit nukahtaa heti alkulogojen aikana.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Swiss Army Man, 2016, Blackbird, Cold Iron Pictures, Tadmor

Arvostelu: Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)

FROZEN - HUURTEINEN SEIKKAILU

FROZEN

Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee
Pääosissa: Kristen Bell, Idina Menzel, Santino Fontana, Jonathan Groff, Josh Gad, Alan Tudyk, Ciarán Hinds ja Chris Williams
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Frozen (eli suomalaisittain hieman tyhmästi nimetty Huurteinen seikkailu) ilmestyi loppuvuodesta 2013 ja räjäytti miljoonien pikkutyttöjen tajunnat... ja heidän vanhempiensa lompakot, sillä lasten täytyi tietysti heti saada päähenkilöiden kuvat kaikissa mahdollisissa oheistuotteissa. Elokuva voitti sekä Golden Globesissa että Oscar-gaalassa vuoden parhaan animaation palkinnon ilmestyessään ja se on yksi parhaiten tienanneista elokuvista koskaan. Itse kävin katsomassa Frozenin alkuvuodesta 2014 ja outoa kyllä, en ollut kuullut siitä erityisemmin mielipiteitä, joten ylistykset eivät päässeet vaikuttamaan kokemukseeni. Niinpä pidin elokuvasta ja omistankin sen nykyään Blu-raylla. Nyt kun Etelä-Suomeen iski kova pakkanen ja lumimyräkkä, Frozen - huurteinen seikkailu tuli mieleeni ja koin tarvetta katsoa elokuvan jälleen kerran.

Juuri Arendel-valtakunnan kuningattareksi kruunattu Elsa joutuu lähtemään maanpakoon, kun hänen noitamaiset jäävoimansa paljastuvat, joita hän on piilotellut vuosia. Elsan sisko Anna lähtee hakemaan häntä takaisin, sillä paetessaan Elsa jäädytti koko Arendelin.

Anna (Kristen Bell) ja Elsa (Idina Menzel) olivat lapsena läheiset, mutta Elsan voimien kasvaessa siskokset etääntyivät toisistaan. Anna ei tiedä siskonsa voimista ja yrittää olla edelleen läheinen, eikä ymmärrä, miksi Elsa ei halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Elsa kokee itsensä hirviöksi voimiensa takia. Hän pystyy jäädyttämään asioita ja paikkoja, kuten myös rakentamaan lumesta ja jäästä juttuja. Anna taas uskoo, että Elsa ei tarkoita sitä, mitä on aiheittanut ja yrittää saada Elsan palaamaan takaisin elämään jokseenkin normaalia elämää. Sekä Bell että Menzel ovat mainioita rooleissaan.
     Anna iskee silmänsä prinssi Hansiin (Santino Fontana), joka saapui Eteläsaarilta juhlistamaan Elsan kruunajaisia. Prinssi Hans ja Anna rakastuvat, vaikkei Elsa hyväksykään heidän suhdettaan. Kun Anna lähtee pelastamaan siskoaan, prinssi Hans jää Arendeliin ihmisten tueksi. Fontana on toimiva roolissaan.

Pelastusretkellään Anna tapaa jäätä myyvän Kristoffin (Jonathan Groff) ja tämän poroystävä Svenin. Kristoff ei ole kasvanut kuninkaallisten parissa, joten hänellä ei ole samanlaisia käytöstapoja kuin Annalla. Kaksikko ei aluksi tule kovin hyvin juttuun, ollessaan niin erilaisia, mutta he tietysti alkavat lämmetä toisilleen matkan aikana.
     Elokuvan Jar Jar Binks on elävä lumiukko nimeltään Olaf, jonka äänenä kuullaan hieman Jonah Hillin ääntä muistuttava Josh Gad. Olaf on innoissaan kaikesta, esimerkiksi kesästä, vaikkei ymmärrä, että kuumuus sulattaisi hänet. Välillä Olaf on todella ärsyttävä, mutta joskus hahmoa jaksaa katsoa sujuvasti. Ja onhan Olafilla sydän paikallaan. Hahmo on kuitenkin selvästi luotu ilahduttamaan perheen pienimpiä, eivätkä vanhemmat innostu hänestä samalla tavalla.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Alan Tudykin ääninäyttelemä Weseltonin herttua, jota kiinnostaa lähinnä raha ja valta, Chris Williamsin esittämä Samoaja Tamminen, jolla on oma putiikki ja joka tuo hauskuutta elokuvaan, sekä Ciarán Hindsin ääninäyttelemä vanha ja viisas kivipeikko.

Frozen - huurteinen seikkailu perustuu H.C. Andersenin "Lumikuningatar"-satuun (1845), jota Disneylla on tietysti muokkailtu, kun elokuvaa on tehty. Alkupuoli on hieman synkempi, mutta se piristyy siitä hetkeksi. Kovin iloinen elokuva ei ole kyseessä ja Frozen on lähinnä vähän tavallista synkempi seikkailuelokuva koko perheelle. Jännitystä on juuri sopivasti mukana ja huumoriakin tietysti löytyy. Elokuva on myös aidosti koskettava ja innostava. Sen ensimmäinen tunti on erinomainen, mutta sen jälkeen taso laskee pienesti. Kivipeikkokohtaus on selvästi elokuvan heikointa antia. Vanhemmat katsojat voivat arvata suuren paljastuksen lopussa, mutta kun kyseessä on pääasiassa lapsille tehty elokuva, ei ennalta-arvattavuus erityisemmin haittaa. Loppu on oikein mainio, jolloin kokonaisuus toimii hienosti ja leffa viihdyttää useankin katselukerran ajan. Jotkut kohdat ja hahmot ovat selkeästi tehty täysin lapsille, mutta onneksi elokuvassa on juttuja myös vain varttuneempien katsojien ymmärrettäväksi, jolloin koko perhe voi nauttia leffahetkestä. Yksi parhaimmista hetkistä elokuvassa on se, että toisin kuin vanhoissa Disneyn prinsessapätkissä, tässä kritisoidaan sitä, että mennään naimisiin saman tien, kun luulee löytäneensä tosirakkauden.

Useiden Walt Disneyn animaatioiden tapaan Frozen - huurteinen seikkailukin on musikaali ja hyvä sellainen. Elokuvassa on pari heikompaa kappaletta, kuten aloitusbiisi "Frozen Heart" ja kivipeikkojen laulama "Fixer Upper", mutta elokuvasta löytyy pääasiassa toimivia laulukohtauksia. "Do You Want to Build a Snowman?" on tarttuva, mutta samalla myös surullinen tarinan lähtökohtien avausbiisi. "For the First Time in Forever" ja "Love is an Open Door" ovat viihdyttäviä ja hyviä kappaleita. Olafin laulama "In Summer" on yhdellä katselukerralla toimiva ja toisella ärsyttävä - riippuen kuinka paljon Olaf käy hermoille elokuvan aikana. Kuitenkin elokuvan tunnetuin, tarttuvin ja paras kappale on Oscar-palkittu "Let it Go". Vanhemmille varoituksena, että kun kerran lapselle näyttää Frozenin, "Let it Gota" joutuu kuulemaan yhä uudestaan ja uudestaan lapsen hoilaamana. Tähän yhdistettynä se, että kappale soi itselläkin päässä pari seuraavaa päivää, elämä on yhtä "riemua". Pakkohan se on kuitenkin sanoa, että kyseessä on upea biisi.

Animointi elokuvassa on myös erinomaista. Aina hahmoanimaatiosta jättimäisiin maisemakuviin Frozen - huurteinen seikkailu on todella upean näköisesti toteutettu. Elokuva on kivan kirkas ja vaikka värejä ei kovin paljoa olekaan, lumen valkoisuus ja sinertävyys ovat kauniisti tehtyjä. Frozenin ovat ohjanneet Chris Buck ja Jennifer Lee, joista jälkimmäinen käsikirjoitti elokuvan. Buck on ennen tätä ohjannut Disneyn Tarzan-elokuvan (1999) ja toiminut animaattorina muutamassa Disneyn elokuvassa, kun taas Jennifer Lee ei ole tätä ennen ohjannut yhtäkään elokuvaa, mutta oli käsikirjoittanut Disneyn Räyhä-Ralfin (Wreck-it Ralph - 2012). Lee kuullaan elokuvassa Elsan ja Annan äidin äänenä. Äänitehosteet ovat taidokkaasti toteutetut. Kappaleiden lisäksi elokuvan musiikki on muutenkin hyvää ja sen on säveltänyt Christophe Beck.

Walt Disneyn animaatioiden tapaan myös Frozen - huurteinen seikkailu sisältää "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi elokuvan alussa voi nähdä Kaksin karkuteillä -elokuvasta (Tangled - 2010) tutut Tähkäpään ja Flynnin, juhlapöydällä olevat suklaat muistuttavat Räyhä-Ralfin "Sokerihuuma" -peliä ja Samoaja Tammisen liikkeen hyllystä voi bongata tavaroiden takaa pilkistävän Mikki Hiiri -nuken, kuten myös linnan kirjahyllystä. Elokuvan lopputeksteihin on piilotettu hauska vitsi ja lopputekstien jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Fanit ovat tehneet johtopäätöksiä elokuvan alkupuolesta ja muista yhdistävistä tekijöistä, että Frozen - huurteinen seikkailu ja Tarzan kuuluisivat samaan maailmaan - jopa niin paljon, että Tarzan olisi Elsan ja Annan kadonnut pikkuveli. Faniteoria on ihan mielenkiintoinen, eikä kummankin elokuvan ohjannut Chris Buck ole sitä lytännyt, joten on sinänsä mahdollista, että tämä olisi totta.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Jostain kumman syystä Blu-raylla on kellertävät tekstitykset kuten Netflixissa. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvateattereissa ennen Frozenia esitetty lyhytelokuva "Get a Horse", poistettuja kohtauksia, musiikkivideo "Let it Go" -kappaleesta muutamalla kielellä esitettynä (ei suomeksi) ja teaser trailer elokuvasta. Mukana on myös "The Making of Frozen", joka nimestään huolimatta ei kerro elokuvan teosta, vaan on pelkkä musikaalinumero ympäri Disneyn studiota. Frozenin tekoa avaa hieman seitsemän minuuttia kestävä "D'Frosted: Disney's Journey from Hans Christian Andersen to Frozen".

Yhteenveto: Frozen - huurteinen seikkailu on loistava animaatioseikkailu. Ääninäytteleminen on erittäin sujuvaa, animointi upeaa, musikaalinumerot tarttuvia ja tarina mukaansatempaava. Kivipeikot ovat selvästi elokuvan heikointa antia ja parissa kohtaa lumiukko Olaf käy hermoille, mutta siinä täytyy ottaa huomioon, että Frozen on pääasiassa lapsille tehty leffa. Jännitystä ja huumoria löytyy, kuten myös koskettavuutta. Suosittelen elokuvaa koko perheen elokuvailtaan ja onhan vanhempien muutenkin pakko näyttää tämä heidän omille pikku prinsessoilleen. Varoitan kuitenkin, että tämän näyttämisen jälkeen kotona ei luultavasti muusta kuule kuin Frozenista. Ja jos elokuvan jälkeen "Let it Go" ei pyöri päässä, et tainnut keskittyä elokuvaan lainkaan. Kyllä se kipale Oscarinsa ansaitsi. Muistakaa, ettei elokuvaa saa pistää pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Elokuvalle on huhuttu jatko-osaa, mutta toivon, ettei se toteudu, sillä en koe, että tarina tarvitsisi turhaa jatkoa. Ja miksi - voi miksi elokuvan suomennos on "Huurteinen seikkailu"? Se kuulostaa enemmänkin suomalaisten miesten kaljareissulta, eikä lasten prinsessaleffalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Frozen, 2013, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: The Day After Tomorrow (2004)

THE DAY AFTER TOMORROW

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Dennis Quaid, Jake Gyllenhaal, Emmy Rossum, Arjay Smith, Austin Nichols, Dash Mihok, Jay O. Sanders, Sela Ward ja Ian Holm
Genre: katastrofielokuva, jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin The Day After Tomorrow'n ensimmäisen kerran ala-asteen ensimmäisten vuosien aikana serkkupuolieni kanssa ja innostuin elokuvasta todella paljon. Siihen aikaan lähes kaikki tehosteleffat toimivat minulle, eikä tämäkään ollut poikkeus. Elokuva oli hitti ilmestyessään ja se pyörii nykyäänkin televisiossa säännöllisin väliajoin. Olen nähnyt elokuvan useaan otteeseen - jopa kerran yläasteella maantiedon tunnilla, jolloin opettaja kiinnitti kaiken aikaa huomiota tarinan epäkohtiin. Yhdessä kohtaa jopa omistin elokuvan DVD:llä. Nyt kun lumet ja kylmyydet ovat saapuneet taas Suomeen (mitä ei tarvitsisi mielestäni tapahtua enää, sillä joulu meni jo), mieleeni tuli juurikin The Day After Tomorrow ja koin välittömästi tarvetta katsoa elokuvan uudestaan. Sen minä myös tein.

Ilmastonmuutoksen aiheuttaessa hurrikaaneja, hyökyaaltoja ja lumimyrskyjä, ilmastotieteilijä Jack Hall lähtee pelastamaan Sam-poikaansa, joka on jäänyt vangiksi myskyjen keskelle New Yorkiin.

Dennis Quaid näyttelee ilmastotieteilijä Jack Hallia, joka on tehnyt kaavan useita tuhansia vuosia sitten syntyneestä jääkaudesta ja yrittää saada ihmiset tajuamaan, että ilmastonmuutos on alkanut vaikuttamaan Maahan erittäin vakavasti. Mutta koska ihmiset ovat ihmisiä, harvat suostuvat kuuntelemaan häntä ja sitten onkin jo liian myöhäistä. Jack on mielenkiintoinen hahmo ja Quaid on erittäin hyvä roolissaan.

Samia näyttelee Jake Gyllenhaal, joka on myös mainio roolissaan. Sam on todella fiksu ja tietääkin paljon asioita, mikä koituu hyödylliseksi katastrofien iskiessä. Sam on matkannut New Yorkiin tiedekilpailuun ja pärjääkin siellä hyvin. Sam pelkää lentämistä, eikä hän selkeästi pidä esillä olemisesta, mutta tietäessään, miten tilanteesta voi selviytyä, hänen täytyy neuvoa ihmisiä.
     Samin kilpailutiimiin kuuluvat Emmy Rossumin näyttelemä Laura, johon Sam on ihastunut ja Arjay Smithin esittämä Brian, jolla on ihan hauskoja juttuja. Kummatkin ovat fiksuja kuten Sam ja kumpikin pääsee hyödyntämään älykkyyttään edes jollain tapaa. Kolmikon mukana on Austin Nicholsin esittämä J.D., joka kuuluu vastusjoukkueeseen. Näyttelijät suoriutuvat toimivasti rooleistaan.
     Elokuvassa nähdään myös Jason (Dash Mihok) ja Frank (Jay O. Sanders), jotka ovat Jackin työkavereita, sekä Samin äiti Lucy (Sela Ward), joka on lääkäri ja jolle on luotu hieman sivutarinaa. Ian "Bilbo Reppuli" Holm esittää professori Rapsonia, joka on kiinnostunut Jackin kaavoista ja tekee itsekin löytöjä, joilla uudet katastrofit voisi jollain tapaa ennustaa. Yksi parhaista hahmoista on koditon Luther (Glenn Plummer) Buddha-koiransa kanssa, joka tuo elokuvaan hieman huumoria

Jäätikkö alkaa sulamaan, jolloin Pohjois-Atlantin virran lämpötilat menevät sekaisin. Linnut lentävät suurina parvina pakoon ja eläintarhojen eläimet villiintyvät. Intiassa sataa lunta ja Tokiossa tennispallon kokoisia jäärakeita. Los Angelesissa riehuu tornadoja, jotka repivät kaupungista muutakin kuin Hollywood-kyltin. New Yorkiin iskee jättimäinen hyökyaalto ja pohjoiseen pallonpuoliskoon iskee niin paha myrsky, että kaikki jäätyy. Jopa Suomessa tapahtuu tällä kertaa jotain! Leffan alussa katastrofikohdat ovat pienempiä ja ne kasvavat läpi elokuvan. Parhaat osuudet koko elokuvassa ovat selvästi Los Angelesin tornadot ja etenkin New Yorkin hyökyaalto, jonka iskeminen on leffan paras kohtaus. Myös jännitys kasvaa samalla elokuvan aikana, vaikka loppupuoli ei olekaan enää ihan niin jännittävä. Jälleen nähdään, kuinka uhkaavissa tilanteissa ihmisten on vain pakko jäädä tuijottamaan. Jos elokuva tapahtuisi nykypäivänä, ihmisillä olisi varmaan myös puhelimet kädessä ja he kuvaisivat kaiken.

Jotkut ovat kritisoineet, että elokuvasta huokuu liikaa huudahdus "Lopettakaa ilmastonmuutos tai muuten!" mutta omasta mielestäni kyseessä on hyvä leffa. Vaikka tapahtumat eivät voisikaan tuolla lailla tapahtua, niin siinä on silti hieman uskottavuutta ja tietenkin viihdyttävyyttä. Lapsena tämä oli tietysti kunnon "hei vau!" -kokemus ja vaikka sen jälkeen onkin nähnyt paljon vaikuttavampia tehostesekoiluja, toimii tämäkin mainiosti. Siinä on hyvä tunnelma läpi elokuvan ja paikkojen tuhoutumista jaksaisi katsoa elokuvassa enemmänkin. Pidän siitä, että tapahtumat ovat ihmisten ja saastuttamisen syytä, eikä tuho johdu vaikkapa meteoriitista, joka iskee avaruudesta. Hahmojen kohtalot ovat kiinnostavat ja heidän tarinansa hyvä, jolloin laatu nousee hieman lisää. Huonojen hahmojen kanssa leffaa ei voisi pelastaa pelkällä tehostemekastuksella.

Elokuvan on ohjannut Roland Emmerich, joka selvästi tykkää tuholeffojen tekemisestä. Tätä ennen hän on ohjannut esimerkiksi Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja Godzillan (1998), joten hän kyllä osaa tehdä kaupunkien sortumisista ja ihmismassojen kuolemista tyylikästä viihdettä... jollain kierolla tapaa. Hän on myös ollut tuottamassa ja käsikirjoittamassa elokuvaa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä, vaikka osa tehosteista näyttää aikansa eläneiltä. New Yorkiin iskevä suuri vesimassa on todella hienon näköinen, mutta esimerkiksi digisudet näyttävät hölmöiltä. Äänitehosteita on hyödynnetty erinomaisesti katastrofikohtauksissa. Elokuva on kuvattu ja leikattu sujuvasti. Musiikista vastaa Harald Kloser, jonka sävellykset toimivat hyvin elokuvassa.

Yhteenveto: The Day After Tomorrow on mainio katastrofileffa, jonka katsoo mielellään useasti uudestaan. Siitä löytyy jännitystä ja hieman huumoriakin, vaikka aika vakavasta pätkästä on kyse. Jännitys luodaan toimivasti pikkuhiljaa. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Katastrofikohtaukset ovat parasta elokuvassa - etenkin New Yorkin hyökyaalto. Ohjaaja Roland Emmerich kyllä tietää, miten voi tehdä viihdyttävän tehosteleffan ja vaikka efektit eivät täysin näytäkään enää hyviltä, ne ovat silti toimivat. Suosittelen The Day After Tomorrowia tehosteleffoista pitäville ja niille, jotka jostain syystä nauttivat katastrofielokuvista (kuten minä).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Day After Tomorrow, 2004, Twentieth Century Fox Film Corporation, Centropolis Entertainment, Lions Gate Films, Mark Gordon Productions, Mel's Cite fu Cinema

Arvostelu: The Great Wall (2016)

THE GREAT WALL (2016)

Ohjaus: Zhang Yimou
Pääosissa: Matt Damon, Tian Jing, Pedro Pascal, Willem Dafoe ja Andy Lau
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun kuulin The Great Wallista, en ollut erityisemmin kiinnostunut. Matt Damon ei kuulu suosikkinäyttelijöihini, eikä idea taistelusta Kiinan muurilla oikein innostanut. Luin myös, että kyseessä olisi todella huono elokuva, joten odotukseni eivät todellakaan olleet korkealla. Vähäinenkin mielenkiinto katosi, kun näin elokuvan trailerin Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) ensi-illassa. En ollut tietoinen, että kyseessä olisi jokin hirviöpätkä ja koko leffa näytti todella kehnolta. Päätin kuitenkin mennä katsomaan elokuvan, toivoen, ettei kyseessä olisi mitään kauheaa ripulia. Yllättävää kyllä, loppujen lopuksi päänsärky yhdistettynä 3D-kuvaan ei erityisemmin haitannut kokemustani, sillä vaikka elokuva on huono, se on kuitenkin aika viihdyttävää huttua.

Ruudinvarastusreissulla Kiinassa oleva kaksikko joutuu keskelle kiinalaisten ja taotie-hirviöiden välistä pitkään kestänyttä sotaa.

En tiedä, miten Matt Damon on saatu elokuvaan mukaan. Suostuiko hän rahan takia, vai uskoiko hän oikeasti tähän projektiin? Joka tapauksessa hänet nähdään pääroolissa Williamina, joka haluaa löytää paljon puhutun ruutiaseen Kiinasta. Elokuvan aikana hahmo muuttuu ryöstelijästä sankariksi erittäin nopeasti ja hän osaakin hienoja taistelutaitoja, vaikka vaikuttaakin vain tavalliselta tallustajalta. Damon suoriutuu osastaan ihan hyvin ja useaan otteeseen hänen kasvoiltaan näkee, kuinka Damon tietää olevansa mukana todella hölmössä leffassa.
     Pedro Pascal esittää Williamin toveria nimeltä Tovar, joka ei ole yhtä sankarillinen tapaus kuin William. Tovar vähät välittää kiinalaisista ja heidän hirviöongelmastaan, ja hänellä pysyykin vain ruuti mielessä koko elokuvan ajan. Tovarin hahmo ei oikeastaan syvenny ollenkaan, eikä Pascalin suoritus ole kovin erikoinen.
     Tian Jing näyttelee komentaja Linia, joka osaa puhua sujuvaa englantia, toisin kuin suurin osa elokuvan kiinalaisista. Komentaja Lin on aika kova mimmi ja listiikin taotie-hirviöitä noin vain. Williamin ja Linin kemia toimii, ja Jingin suoritus on hyvä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Willem Dafoe Ballardina, jota pidetään vankina, sillä hänkin saapui Kiinaan ruudinvarastusaikeissa, sekä Andy Lau kiinalaisarmeijan strategi Wangina. Vaikea sanoa, miksi Dafoe lähti mukaan, sillä häntä ei tunnu kiinnostavan koko homma yhtään.

Elokuvan alussa selitetään, että tarina perustuu yhteen Kiinan muurin myyttiin. Myytin mukaan Kiinan muuri rakennettiin suojaamaan maailmaa taotie-nimisiltä vihreiltä hirviöiltä, jotka syövät ihmisiä. Tarina kuulostaa aika älyvapaalta ja sitä on myös elokuvakin. The Great Wall ei ota itseään tosissaan, vaan kulkee suoraviivaisesti eteenpäin sillä idealla, että Matt Damon ja joukko kiinalaisia taistelee digihirviöarmeijaa vastaan. Mutta noh, juttu toimii! ...ja ei toimi. Pakkohan se on myöntää, ettei kyseessä ole hyvä elokuva. Useaan otteeseen katsoja voi miettiä elokuvan aikana poistumista teatterista, eikä tästä todellakaan kannata maksaa senttiäkään. Useat eivät luultavasti kykene nauttimaan leffan hölmöydestä, mutta jotkut voivat jopa rakastaa sitä. Omasta mielestäni elokuvan typerät jutut ovat syy, miksi tämän jaksaa katsoa.

The Great Wall on niin kuin hyvää paskaa. Se on huono elokuva, mutta siinä on silti jotain, miksi siitä voi jollain kierolla tavalla jopa nauttia. Vaikea sanoa, kuinka totisina tätä on tehty, mutta totisena sitä ei kannata katsoa. Elokuva kannattaa katsoa aivot nollatilassa, sillä liiallinen ajattelu pilaa nautinnon. Jos elokuvista kaipaa aina laatua, eikä harmitonta viihdettä kykene katsomaan, jätä The Great Wall väliin! Luultavasti vain menetät uskosi ihmiskuntaan ja elokuvataiteeseen tämän jälkeen. Jos taas innostut aivottomasta hömpästä, niin kannattaahan tämä vilkaista. Hyvät naurut siitä välillä saa, vaikkei vitsit ole hauskoja. Mukaan on keksitty yhä vain tyhmempiä ja oudompia asioita, jolloin voi vain hämmästellä tekijöiden luovuutta. Samalla kuitenkin naureskelee, että miten tämä leffa koskaan edes näki päivänvalon? Koko elokuva on lähinnä sitä, että taistellaan mörököllejä vastaan, joten vaikka pitäisi pidemmänkin vessatauon elokuvan pyöriessä yhä, ei tarina mitä luultavimmin ole mennyt mihinkään suuntaan, kun palaat takaisin. Taistelukohtaukset ovat viihdyttäviä ja kun niitä on paljon, niin aika kuluu todella nopeasti. Kuitenkin jos elokuva olisi pidempi, se menettäisi paljon. Mukaan on tungettu jonkinlainen sivujuonikin, jonka olisi voinut poistaa kokonaan, sillä se vain pitkittää leffaa turhaan, eikä sisällä minkäänlaista mättöä.

Taotie-hirviöt ovat oikea kiinalainen myytti. Elokuvan tekijät ovat kuitenkin ottaneet vapauksia leffaa tehdessään. Hirviöt ovat nopeita ja ne kulkevat massiivisena laumana. Niiden silmät sijaitsevat olkapäiden kohdalla, mikä oli ihan hauska keksintö. Hirviöt syövät ihmisiä, mikä tekee niistä heti jollain lailla karmivia. Ja koska se on trendikästä, niin taotieillä on kuningataryksilö, jota ne seuraavat ja tottelevat. Hirviökuningatarhan on todella omaperäinen juttu, eikä sellaista ole aiemmin hyödynnetty missään (Alien, 1979-) elokuvasarjassa (Independence Day: Resurgence, 2016) aiemmin.

Elokuvan on ohjannut Zhang Yimou, joka on tehnyt elokuvia lähinnä Kiinan puolella. Tämä tuntuukin jonkinlaiselta yritykseltä herättää Yhdysvaltojen kiinnostus kiinalaistuotantoa kohtaan. Kiinasta on myös tullut viime vuosien aikana hyvä maa Yhdysvaltojen tuotantoyhtiöille, sillä Kiinassa varsinkin tehostesekoilut tuntuvat menevän kaupaksi. Jännä juttu, että vaikka tarinasta vastaa kolme henkilöä ja käsikirjoituksesta vastaa toiset kolme henkilöä, niin silti lopputuloksena on tällainen hölmöys. Dialogi on paikoitellen aivan hirveän kauheaa ja välillä vain naurettavan kökköä. Elokuva on leikattu ja kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä toimintakohtauksissa kamera heiluukin liikaa. Visuaaliset tehosteet ovat toimivat, mutta heikkojakin efektejä on mukana. Äänitehosteita on käytetty luovasti. Puvustus on hienosti toteutettu. Musiikista vastaa Ramin Djawadi, joka on yhdistänyt kiinalaisia musisointeja länsimaiseen toimintajumputukseen onnistuneesti.

Yhteenveto: The Great Wall on niin surkea, että se on välillä jopa ihan loistava... mutta on se silti heikko. Jotkut jutut ovat nerokkaasti keksittyjä. Tarinassa on mukana turha sivujuoni, jonka olisi voinut poistaa kokonaan. Mättöpätkät ovat viihdyttäviä. Kokonaisuus ei itsessään kuitenkaan oikein vakuuta. Vaikea sanoa, miksi Matt Damon on mukaan lähtenyt. Näyttelijäntyö on ihan kivaa. Dialogi on suurimmaksi osaksi kehnoa. Tehosteet ovat ihan hyvät, mutteivät ihmeelliset. Musiikki on aika luovasti sävelletty. Jos "fiksut" elokuvat ovat juttunne, vältelkää tätä, mutta jos aivoton hömppä kelpaa, niin voihan tämän vilkaista. The Great Walliin ei kuitenkaan kannata käyttää rahaa. Kyllä se joskus vielä televisiosta tulee tai ilmestyy Netflixiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.trailers.tube
The Great Wall, 2016, Legendary East, Atlas Entertainment, China Film Group, Kava Productions, Le Vision Pictures, Legendary Entertainment