Ohjaus: Norman Ferguson, Clyde Geronimi, Jack Kinney, Bill Roberts ja Harold Young Pääosissa: Clarence Nash, José Oliveira ja Joaquin Garay Genre: animaatio Kesto: 1 tunti 11 minuuttia Ikäraja: 7 The Three Caballeros, eli suomalaisittain Kolme caballeroa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan seitsemäs osa. Elokuva tehtiin edellisen osan, Saludos Amigosin (Oppitunti - 1942) tavoin parantamaan Pohjois- ja Etelä-Amerikan välejä, ja se mielletäänkin Saludos Amigosin jatko-osaksi, sillä filmeissä on paljon samaa. Leffa tehtiin luomalla yksittäisiä kohtauksia ja yhdistämällä mukaan jo aiemmin nähtyjä Disney-piirrettyjä, jolloin homma tuntuisi enemmän kokonaisuudelta. Elokuva sai ensi-iltansa Meksikossa vuonna 1944 ja vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui vasta keväällä 1951. Kolme caballeroa ei ollut erityisen suosittu ilmestyessään, eikä se todellakaan ole sitä nykyään. Aku Ankkaa piirtänyt Don Rosa toi caballerokolmikkoa pienesti takaisin suosioon parilla sarjakuvallaan, mutta muuten kovin moni ei edes tiedä koko elokuvaa. Minäkin kuulin filmistä vasta muutamia vuosia sitten ja yllätyin, kun kuulin sen olevan yksi Disneyn klassikkosarjasta. En kuitenkaan katsonut leffaa, sillä se ei erityisemmin kiinnostanut minua ja se oli ilmestynyt ajanjaksona, jolloin Walt Disney -yhtiö teki animaatioita rahan takia, jotta studio pysyisi toiminnassa toisen maailmansodan ajan. Ajattelin kuitenkin joskus vilkaisevani elokuvan, jos se sattuisi kohdalle ilmaiseksi. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disneyn klassikkoanimaatioista alkuvuodelle 2018, tajusin, että olisi vihdoin ja viimein aika katsoa Kolme caballeroa ensimmäistä kertaa. Sain ystävältäni leffan DVD:nä yhdessä Saludos Amigosin kanssa ja katsoin sen vihdoin kesän lopulla.
Aku Ankka saa syntymäpäivälahjoja caballeroystäviltään José Cariocalta ja Panchito Pistolesilta, jotka esittelevät hänellä Etelä-Amerikan kulttuureja. Saludos Amigosin tapaan Kolmessa caballerossakaan ei ole selkeää juonta, vaan koko syntymäpäivähomman tarkoituksena on vain yhdistellä erilaisia animaatiopätkiä toisiinsa. Tällä kertaa lähes kaikissa pätkissä esiintyy Aku (Clarence Nash) itse, minkä lisäksi José Cariocaa (José Oliveira) nähdään paljon. Kolmas caballero Panchito (Joaquin Garay) on mukana vain vähän aikaa, jolloin hahmosta ei saa erityisemmin mitään irti. Hahmot eivät oikeastaan kehity millään lailla leffan aikana, jos ei lasketa sitä, että Aku oppii hieman Meksikon ja Brasilian kulttuureista. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hänelle esitellään piñata ja toisessa hän päätyy tanssin pyörteisiin Baían pikkukylässä. Tämä tanssiosuus on toteutettu yhdistelemällä animoituja hahmoja oikeisiin näyttelijöihin, mikä on ideana ihan kiva, mutta toteutus ei ole kovin kummoinen. Mukana on pari muutakin tällaista hetkeä, jolloin nähdään oikeita ihmisiä, mutta niistä yksi on lähinnä vain häiritsevä, Akun tiirailessa kikattavia naisia rannalla.
Kolme caballeroa alkaa ihan hauskasti, kun Aku saa lahjaksi videonauhoja ja katsojille näytetään niiden sisältö. Ensimmäinen videonauha lämpöä rakastavasta Pablo-pingviinistä on parasta elokuvassa ja se saa tuotua hymyn huulille. Pablon seikkailu ilmestyi kuitenkin jo vuonna 1934 Disneyn "Silly Symphonies" -sarjan lyhytanimaationa "Peculiar Penguins", joten se ei ole varta vasten tätä elokuvaan tehty tarina. Toinen videonauha lentävästä aasista on myös oivallinen, mutta sen jälkeen leffa lässähtää lähes täysin. Lähes koko lopun elokuvan kestosta Aku vain tanssii musiikin tahdissa eri paikoissa eri henkilöiden kanssa. Välillä tapahtuu joitain visuaalisesti mielenkiintoisia outouksia, mutta pääasiassa leffan viimeiset 40 minuuttia eivät oikein jaksa kiinnostaa ja sitten teos vain loppuu, jättäen katsojan ihmettelemään leffan merkitystä. Kolme caballeroa lähinnä vain on olemassa ja kyllä sen ainakin kerran katsoo, mutta siinä ei ole tarpeeksi sisältöä, jotta sen olemassa ololle olisi jokin oikea tarkoitus. Valitettavasti elokuva ei edes viihdytä tai naurata, kuten edeltäjänsä Saludos Amigos, jolloin kokonaisuus jää vain aika mitäänsanomattomaksi ja tylsäksi. Elokuvan animointi on kuitenkin tyylikästä ja läpi leffan on nähtävissä tuttua Disney-tyyliä. Disney-henkeä taas ei oikein löydy, jos mainiota Pablo-pingviinin tarinaa ei laske mukaan. Loppupäässä visuaalisuudet menevät kuitenkin paikoitellen niin kummallisiksi, ettei niitä enää jaksa seurata. Musiikit ovat kuitenkin oivalliset ja etenkin päähenkilöiden yhteislaulu "The Three Caballeros" on mainio. Elokuva olikin Oscar-ehdokkaana musiikeistaan, muttei voittanut palkintoa. Filmin pääohjaajana toimii Dumboa (1941) ohjannut Norman Ferguson ja eri kohtausten ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Jack Kinney ja Bill Roberts, joista jälkimmäinen on ollut mukana Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) -leffaa lukuunottamatta kaikissa aiemmissa Disney-elokuvissa ohjaajana. Näytellyt osuudet taas ohjasi Harold Young, joka on tehnyt ihan kelvollista työtä.
Yhteenveto:Kolme caballeroa on yllättävän tylsä elokuva todella lyhyessä kestossaan. Kyseessä on visuaalisesti ihan tyylikäs teos, mutta siinä ei ole kunnon sisältöä lähes lainkaan. Alun Pablo-pingviinin seikkailu ja tarina lentävästä aasista ovat mielenkiintoiset, mutta muuten leffa ei jaksa kiinnostaa tai viihdyttää. Lopun tanssiminen menee välillä liian oudoksi, jolloin siitä ei voi nauttia. Animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistely ei täysin toimi ja on häiritsevää katsoa Aku Ankan flirttailevan aitojen naisten kanssa. Kyllä Kolme caballeroa -elokuvan kerran katsoo, mutten usko lasten löytävän siitä kovin paljoa riemua. Vanhemmat voivat vilkaista sen siinä samalla sivusilmällä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scoop.previewsworld.com
The Three Caballeros, 1944, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions
Ohjaus: James Foley Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Max Martini, Brant Daugherty, Eloise Mumford, Luke Grimes, Rita Ora, Victor Rasuk, Arielle Kebbel ja Ashleigh LaThrop Genre: erotiikka, romantiikka, draama, jännitys Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 16
E. L. Jamesin "Fifty Shades" -kirjat (2011-2012), sekä niistä työstetyt elokuvat Fifty Shades of Grey (2015) ja Fifty Shades Darker (2017) ovat jakaneet mielipiteet voimakkaasti kahtia. Monet oikein rakastavat niitä, kun taas toiset suorastaan vihaavat niitä. Kriitikot ovat lytänneet ne täysin, mutta ne ovat olleet suuria menestyksiä. Niinpä nyt ilmestynyt leffatrilogian päätösosa Fifty Shades Freed on siis joillekin vuoden odotetuin elokuvatapaus, kun taas jotkut ovat jo valmiiksi listanneet sen vuoden huonoimpien tekeleiden joukkoon. Itse kuulun aika vahvasti jälkimmäisiin. En inhonnut trilogian aloitusosaa Fifty Shades of Greytä sitä katsoessani, mutta kun aloin pohtia sitä tarkemmin, se on muuttunut mielessäni vain huonommaksi ja huonommaksi. Sen jatko-osa Fifty Shades Darker oli selkeä parannus, vaikkei sekään millään lailla hyvä ollut. Odotukseni eivät siis olleet korkealla, kun menin katsomaan Fifty Shades Freediä tyttöystäväni kanssa ensi-iltaan. Kehnoja odotuksia ei erityisemmin helpottanut se, ettei leffalle edes järjestetty lehdistönäytöstä, sillä yhtiö tietää filmin saavan pelkkää negatiivista palautetta. Leffan alkua odotellessa lähinnä vain mietin, että "Jes, tämä on vihdoin sarjan päätösosa! Tämän jälkeen ei näitä tarvitse enää katsoa!"
Anastasia Steele ja Christian Grey menevät naimisiin. Avio ei ole kuitenkaan pelkkää onnea, sillä Jack Hyde yrittää edelleen rikkoa heidän suhteensa.
Anastasia Steelenä - tai siis tässä leffassa Anastasia Greynä - nähdään yhä Dakota Johnson, joka yllättäen osoittaa, ettei ole oikeasti niin surkea näyttelijä kuin edellisissä leffoissa antoi ymmärtää. Johnson on itse asiassa paikoitellen jopa hyvä tässä leffassa! Muutos on siinä mielessä entistäkin hämmästyttävämpi, että elokuva kuvattiin samaan aikaan Fifty Shades Darkerin kanssa, joten hän on varmaan vain herännyt jonain kuvausaamuna lahjakkaampana kuin ennen. Johnson tuo Anastasian epävarmuuden taidokkaammin esille kuin aiemmin, minkä lisäksi hän löytää hahmosta uusia puolia, jotka uskaltavat pistää itsekeskeiselle Christianille vastaan. Etenkin niissä kohtauksissa, joissa Johnson esiintyy yksin, hänen salaiset lahjansa pääsevät esille. Harmi vain, että ne tuntuvat katoilevan lähes aina, kun hän jakaa kohtauksensa Christiania esittävän Jamie Dornanin kanssa. Dornan ei nimittäin vieläkään vakuuta ärsyttävän Christianin roolissa. Christian ei onneksi ole hahmona enää niin inhottava kuin edellisissä osissa, mutta hänestä on silti vaikea pitää. Hahmo on yhä todella itsekäs ja kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, koska on rikas. Paikoitellen hän yrittää komennella Anastasiaa, jolloin on hienoa, että Anastasia sanoo vihdoin, ettei aio totella. Ja kun Christian yrittää sulatella Anastasian kieltäytymistä, ovat Dornanin urpot ilmeet erittäin huvittavia. Selkeästi parasta Dornanin roolisuorituksessa on kohtaus, jossa Christian on humalassa. Silloin hänen tarvitsee lähinnä pöhköillä, jolloin hän on hetken aikaa jokseenkin tykättävä tapaus. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tutut Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford) ja tämän poikaystävä/Christianin veli Elliot Grey (Luke Grimes), Anastasian valokuvaajakaveri José (Victor Rasuk), Christianin sisko Mia (Rita Ora), Christianin henkivartija Taylor (Max Martini), Anastasian kanssa työskentelevä Hannah (Ashleigh LaThrop), sekä ongelmia aiheuttava Jack Hyde (Eric Johnson). Uusina hahmoina taas esitellään Christianista kiinnostunut arkkitehti Gia Matteo (Arielle Kebbel) ja Anastasian henkivartija Sawyer (Brant Daugherty). Jack Hyden kummallisia kohtauksia, ja Katen ja Elliotin suhdeongelmia lukuunottamatta muut hahmot eivät oikeastaan tee mitään. Esimerkiksi José näkyy muutamissa kohtauksissa taustalla, mutten muista hänen edes sanoneen mitään.
Yllättävää kyllä, Fifty Shades Freed ei ole niin kauhea kuin etukäteen pelkäsin. Kyseessä on itse asiassa sarjan paras osa! ...mikä ei toisaalta kerro vielä kovin paljoa, ottaen huomioon edellisten osien laatutason. Tämä filmi ei ole mitenkään erityisen kamala, vaan lähinnä aika mitäänsanomaton ja tyhjentävä kokemus. Kovin mielenkiintoista tarinaa ei tästäkään osasta löydy, vaan erilaisia juonikuvioita on vain tungettu mukaan tarpeeksi monta, jotta elokuva kestäisi noin kahden tunnin ajan. Juonikuvioista ei kuitenkaan muista lähes mitään, kun leffa on päättynyt. En totta puhuen muistanut niitä elokuvan aikanakaan. Fifty Shades Freed vaihtelee muutaman kohtauksen välein sitä, millaista tarinaa se yrittää kertoa. Välillä Jack Hyde tekee jossain jotain ilkeää ja hahmot kauhistelevat, mitä hän voisi tehdä parin suhteelle. Ja sitten Jack unohdetaan kokonaan ja leffa kertookin siitä, että pettääkö Elliot Katea jonkun kanssa? Ja heti kun se juonikuvio on saatu käsiteltyä, hahmot katoavat elokuvasta. Sitten Jackista puhutaan jälleen ja muistin, että "ai niin, tällainenkin heppu on tässä mukana".
Kuitenkin kaikkein erikoisinta on, että se juttu, miksi ihmiset alunperin kiinnostuivat sarjasta, on jäänyt lähes täysin unholaan: seksi. Fifty Shades of Greytä mainostettiin aikoinaan sillä, että kyseessä on jotain todella häröä ja tuhmaa, jolloin monet halusivat mennä katsomaan leffan nähdäkseen sitomisleikkejä ja rajua seksiä. Tavallaan niitä löytyy tästä elokuvasta, mutta todella laiskasti ja väkisin väännetysti. Elokuva kulkeekin todella kauan eteenpäin siten, että joko Anastasia tai Christian suuttuu ja he riitelevät, sitten he harrastavat seksiä ja kaikki on hyvin. Sitten toinen taas suuttuu ja he riitelevät, harrastavat seksiä ja kaikki on hetken aikaa hyvin. Ja niiden hetkien aikana, jolloin parilla oli kaikki hyvin, ehdin jo unohtaa kokonaan, että elokuva sisältäisi mitään rajumpia panemisia. Kun kaksikko päättää taas sopia riitansa sängyn puolella, muistin jälleen, että "ai niin, tämä oli sellainen elokuva..." Seksikohtaukset ovat niin surkeita ja innottomia, että katsojana toivoisi, ettei niitä olisi mukana ollenkaan. Etenkin myötähäpeällisen jäätelön nuolemiskohtauksen olisi voinut poistaa kokonaan. Vaikka takapuolia ja rintoja näkyykin, en silti tiedä, kenen mielestä tämä olisi oikeasti niin tuhmaa kuin elokuvasarja alunperin lupaili.
Syyt sille, miksi Fifty Shades Freed on kömpelöstä tarinankerronnastaan, kehnosta näyttelijätyöstään ja tylsistä seksikohtauksistaan huolimatta trilogian paras osa, ovat jonkin sortin viihdyttävyys ja huumori. Nimittäin sen lisäksi, että leffan kökköydelle voi nauraa, mukaan on saatu myös muutamia ihan oikeasti hauskoja juttuja. Elokuva ei todellakaan ollut mielestäni niin hauska kuin näytöksen muut katsojat antoivat ymmärtää jatkuvalla kikatuksellaan, mutta huomasin itsekin nauravani parissa kohtaa ääneen vitseille. Viihdyttävyys taas syntyy todella erikoisista kohtauksista, jotka leffaan on lisätty. En olisi nimittäin koskaan arvannut, että näkisin Fifty Shades -elokuvassa autotakaa-ajon. Vaikka samalla pohdin, kuinka Anastasiasta on yhtäkkiä tullut joku Vin Diesel autojen kanssa, niin täytyy myöntää, että takaa-ajokohtaus piti kiinnostukseni sujuvasti yllä ja onnistui viihdyttämään. Sen lisäksi loppuun on päätetty lisätä trillerimäinen huipennus, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Vaikka se ratkeaa naurettavan helposti, tarjosi se jotain enemmän kuin ajattelin leffan pystyvän tarjoamaan.
Elokuvan ohjaajana toimii Fifty Shades Darkerin tavoin James Foley, jota ei vain voi syyttää leffan kehnoudesta. En usko, että E. L. Jamesin kirjojen pohjalta voisi mitenkään kirjoittaa mitään hyvää. Se kertoo myös todella paljon, että leffan käsikirjoittajana toimii Jamesin mies Niall Leonard. Kukaan itseään kunnioittava käsikirjoittaja ei varmaan suostuisikaan tällaiseen roskatrilogiaan. Edellisten osien tapaan Leonardin teksti on täynnä kehnoa dialogia, jolloin näyttelijöidenkin työ on muuttunut vaikeammaksi. Sentään Fifty Shades Freed on kuvattu hyvin. Leikkauksessa olisi kuitenkin pitänyt miettiä, kuinka paljon ylimääräisiä kohtauksia tarvitsee jättää mukaan. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit. Paikoitellen jopa ihmettelin, että miten ihmeessä Elfman on edes saanut nimensä alku- ja lopputeksteihin, kun ainoat musiikit filmissä tuntuvat olevan geneerisiä poppijumputuksia. Ihan sama, millaisesta kohtauksesta on kyse, musiikki kuulostaa kaiken aikaa samalta. Lopputekstien aikana kuullaan tietty Fifty Shades of Greystä tuttu Ellie Gouldingin kappale "Love Me Like You Do", joka jää muutamaksi päiväksi soimaan päässä.
Yhteenveto:Fifty Shades Freed on yllättäen trilogiansa paras osa... vai pitäisikö vain sanoa, ettei se ole yhtä surkea kuin edeltäjänsä? Elokuvaan on onnistuttu saamaan mukaan pientä viihdearvoa oudon irrallisella takaa-ajokohtauksella ja lopun muka-trillerimäisellä huipennuksella, sekä huumoria esimerkiksi humalaisen Christianin kautta. Vaikka mikään noista ei ole kovin kummoista, ovat ne silti leffan parempaa antia, kun niitä vertaa edellisistä osista tuttuihin asioihin, kuten kömpelöön dialogiin, lähes olemattomaan tarinankerrontaan, kehnoon näyttelemiseen (vaikkakin Dakota Johnson tekee parannuksen Anastasiana), pariinkymmeneen lähes identtiseen radiojumputukseen, sekä seksikohtauksiin, jotka tuntuvat todella pakotetuilta - aivan kuin tekijät eivät olisi tienneet, haluavatko katsojat nähdä niitä, vai eivät. Pääasiassa kyseessä on vain laimea ja mitäänsanomaton teos täynnä typeriä ja todella unohdettavia juttuja. Jos en muistanut erilaisia juonikuvioita elokuvaa katsoessani, niin en usko muistavani niitä tulevaisuudessakaan. Suosittelen Fifty Shades Freediä vain ja ainoastaan kirjojen ja edellisten elokuvien faneille. Kaikkia muita kehotan pysymään kaukana tästä filmistä - jo ihan siitä syystä, ettei tällaisia leffoja tehtäisi enää lisää. Sillä vaikka trilogia on päättynyt, on edelleen se riski, että yhtiö päättäisi rahastaa kunnolla ja tekisi turhia lisäosaelokuvia. Tai sitten yhtiö päätyisi samaan laiskaan ratkaisuun kuin kirjailija E. L. James ja tekisi leffat uudestaan, mutta kerrottuna Christianin näkökulmasta. Toivotaan, ettei niin käy... Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt epilogikohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2017 - Muokattu 30.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Fifty Shades Freed, 2018, Universal Pictures
Ohjaus: Carlos Saldanha Pääosissa: John Cena, Kate McKinnon, Lily Day, Bobby Cannavale, Anthony Anderson, Peyton Manning, David Tennant, Gina Rodriguez, Daveed Diggs, Gabriel Iglesias, Tim Nordquist, Miguel Ángel Silvestre, Juanes, Flula Borg, Boris Kodjoe, Sally Phillips, Raúl Esparza ja Jerrod Carmichael Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Ferdinand perustuu kirjailija Munro Leafin ja kuvittaja Robert Lawsonin lastenkirjaan "The Story of Ferdinand" (1936). Ferdinand-härkä on vuosien varrella esiintynyt elokuvissa pienissä rooleissa, mutta vasta nyt hahmosta on tehty oma leffansa. Vuonna 2011 20th Century Fox osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä animaatiota Blue Skyn kanssa. Alunperin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2017, mutta sen tuotanto viivästyi hieman ja ensi-ilta siirrettiin joulukuulle. Ferdinand sai aika positiiviset arviot, muttei mitään erityisempää ylistystä. Se oli ehdolla mm. kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras alkuperäislaulu), muttei voittanut kumpaakaan. Itse en käynyt katsomassa Ferdinandia, kun sille järjestettiin lehdistönäytös, sillä se oli suomeksi dubattu ja haluan nähdä aina kaikki filmit alkuperäiskielellä. Ajattelin odottaa siihen, että elokuva ilmestyy vuokrattavaksi, mutta tammikuun lopulla päätinkin toisin. Olin ostanut useita Finnkinon sarjalippuja joulukuussa, koska minun oli tarkoitus mennä armeijaan tammikuussa, enkä sen takia pääsisi lehdistönäytöksiin. Noh, se armeija meni miten meni, joten huomasin jälleen istuvani presseissä, kasa lippuja vailla käyttöä. Niinpä kun eräänä iltana tuumin, mitä tekisin seuraavana päivänä, mieleeni juolahti, etten ole vielä nähnyt Ferdinandia. Varasin heti liput ja seuraavana aamuna istuin Kinopalatsin salissa, odottamassa elokuvan alkamista. Hauskinta oli, ettei näytöksessä ollut ketään muuta, joten sain nauttia filmistä yksin. Lempeän Ferdinand-härän mokatessa pahasti, hänet viedään takaisin kurjaan lapsuudenkotiinsa. Siellä hänen täytyy tehdä valinta taisteluhäräksi kouluttamisen ja teurastamon välillä.
Ferdinand (äänenä showpainija John Cena) on todella sympaattinen härkä, jota eivät taistelut kiinnosta. Hän haluaisi mieluummin katsella ja nuuhkia kukkia, ja loikoilla ruohikolla auringonpaisteessa. Katsojan käykin heti sääliksi, kun Ferdinand joutuu takaisin muiden härkien luokse, jotka kiusasivat häntä koko hänen lapsuutensa ajan. On kiinnostavaa seurata, kun nuori härkä alkaa kokoamaan rohkeutta, jotta voisi selvitä elossa takaisin rakkaidensa luokse, jotka hyväksyvät hänet kukkia haistelevana pehmona. Ferdinand on suloinen sekä henkisesti että ulkoisesti, etenkin Colin H. Murphyn ääninäyttelemänä vasikkana. Lapsuudenkodissaan Casa del Torossa Ferdinand tapaa Lulu-vuohen, jota ääninäyttelee inhokkini Kate McKinnon. En voi käsittää, miten hän pystyy olemaan raivostuttavan ärsyttävä jo pelkällä äänellään?! Lulu on vähän väliä äänessä ja hänestä on tehty mahdollisimman energinen ja typerä, koska se on kai lapsien mielestä hauskaa. Vaikka hahmosta löytyy hieman sydäntäkin, kun hän osaa vihdoin olla hiljaa, on hänelle silti annettu ihan liikaa ruutuaikaa. Muita härkähahmoja elokuvassa ovat ylimielinen Urho (Bobby Cannavale), joka ei pidä Ferdinandista yhtään; laiha Luikki (Anthony Anderson), joka on nopea, muttei mikään taistelija; Hottis (Peyton Manning), joka kuvittelee olevansa taitava, mutta joka kärsii voimakkaasta ramppikuumeesta; skotlantilainen Angus (Doctor Who -sarjasta, 2005-, tuttu David "kymmenes Tohtori" Tennant), joka ei näe otsatukkansa takaa mitään; sekä suuri Masi (Tim Nordquist), joka käyttäytyy kuin mikäkin Frankensteinin hirviö. Härkähahmoista on tehty mainiosti erilaiset ja muistettavat. Angus ja Masi ovat aika yksiulotteisia tapauksia, mutta Urholle, Luikille ja Hottikselle on annettu hyvin erilaisia puolia. Ihmishahmoja leffassa taas ovat Ferdinandia rakastava pieni tyttö Nina (Lily Day) ja hänen isänsä Juan (muusikko Juanes), Casa del Toron omistaja Moreno (Raúl Esparza) ja matadori eli härkätaistelija Kingi (Miguel Ángel Silvestre), joka saapuu Casa del Toroon valitsemaan itselleen vastuksen. Urho-härän tavoin matadori Kingi vaikuttaa todella ylimieliseltä tyypiltä, jolloin toivoo kaksikon tekevän toisistaan selvää areenalla. Moreno ja Juan-isä jäävät pahasti taustalle, kuten jää harmillisesti myös Nina, joka on Ferdinandin tavoin sympaattinen hahmo. Ottaen huomioon, kuinka paljon Ferdinand ja Nina kaipaavat toisiaan, Ninaa olisi pitänyt näyttää enemmän. Härkien (ja vuohen) lisäksi elokuvassa nähdään muitakin eläimiä, kuten siilikolmikko Eka (Gina Rodriguez), Toka (Daveed Diggs) ja Nelkku (Gabriel Iglesias), joista on välillä hyötyä, mutta jotka jäävät aika unohdettaviksi; hevoskolmikko Hans (Flula Borg), Klaus (Boris Kodjoe) ja Kreetta (Sally Phillips), jotka muuttavat ylimielisyytensä hauskuudeksi; sekä Ninan ja Juanin koira Paco (Jerrod Carmichael), jonka olemassa olon ehtii unohtaa, kun häntä ei näe pitkään aikaan alun jälkeen.
Nimikkohahmonsa tavoin itse Ferdinand-elokuva on suloinen ja sympaattinen. Katsoja on heti pienen Ferdinandin puolella, kun hän saapuu tarinaan ja katsojana pysyy hänen puolellaan loppuun asti, jossa hän on selkeästi isompi kuin muut härät. Ferdinandin kokohan on tehty tietysti huumorin vuoksi, sillä suuren härän ei uskoisi nuuhkivan kukkia ja ihailevan kaunista luontoa. Ei se siis mitenkään erityisen hauskaa ole, mutta on se huvittava idea. Elokuva ei muutenkaan ole kovin hauska, mikä on mielestäni harmillista. Ei sen toisaalta tarvitsisi olla hauska - pelkkä suloinen tarina riittäisi, mutta kun leffa sisältää useita juttuja, jotka on tarkoitettu vitseiksi, huumorin kehnous jää häiritsemään. Lapsia Lulu-vuohen sekoilut saattavat naurattaa, mutta aikuisille ne ovat aika myötähäpeällistä seurattavaa. Suurimman myötähäpeän aiheuttaa kuitenkin irrallinen tanssikohtaus, jossa nähdään mm. däbbääviä hevosia ja twerkkaavia härkiä. Muuten hölmöt hevoset onnistuvat tarjoamaan parit makeat naurut, mutta tanssimisen olisi voinut jättää poistettuihin kohtauksiin. Hauskinta filmissä olivat mielestäni kylän nunnat, joiden tarjoamia vitsejä lapset eivät välttämättä ymmärrä. Myhäilin myös pienille yksityiskohdille, joita elokuva sisältää ja kauhistelin, kun ensimmäistä kertaa näytetään, kun härkä viedään kohti teurastamoa. Ferdinand ei ole kovin ihmeellinen teos, mutta se on oiva satu koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Se ei tarjoa vanhemmille ihan samanlaisia syvällisyyksiä ja aikuisteemoja kuten useat Pixar-animaatiot, mutta se ei ole myöskään liian lapsellinen filmi, jotta aikuisetkin voivat nauttia siitä. Leffan syvällisyydet syntyvät siitä teemasta, että jokaisen pitäisi kuunnella omaa sydäntään ja tehdä sitä mitä itse haluaa, eikä vain kuunnella, mitä muut haluavat sinun tekevän. Aikuiset huomaavat tarinasta myös synkkiä totuuksia siitä, kuinka härkiä kohdellaan. On traaginen hetki, kun tajuaa, ettei härkien unelma päästä areenalle olisikaan sellainen tähtihetki kuin he uskovat. Harmi vain, että noin puolessa välissä elokuva alkaa laahaamaan, jolloin katsojana toivoisi tarinan etenevän nopeasti johonkin suuntaan. Elokuvalla on kestoa tunti ja kolme varttia, ja siitä saisi helposti leikattua minuutteja pois. Puolentoista tunnin teoksena Ferdinand olisi tiiviimpi ja viihdyttävämpi paketti. Mukaan on kuitenkin saatu mukavaa seikkailuhenkeä, pari ihan jännittävääkin hetkeä, sekä pientä liikuttavuutta, jolloin leffan katsoisi mielellään uudestaankin.
Vaikka eläinhahmot ovat aika kulmikkaasti suunniteltuja ja ihmisille on päätetty pistää jättimäiset nenät, on Ferdinand tyylikkäästi animoitu elokuva. Taustat ovat kauniita ja pidän äärimmäisen paljon siitä, kuinka värikäs leffa on. Laajoista kuvista on kiinnostavaa tutkia kaikenlaisia yksityiskohtia. Elokuvan ohjauksesta vastaa Carlos Saldanha, joka on aiemmin ohjannut Blue Sky -yhtiölle mm. kolme ensimmäistä Ice Agea (2002-2009) ja molemmat Rio-animaatiot (2011-2014). Tässä Saldanha osoittaa, etteivät hänen taitonsa kadonneetkaan Ice Age 3: Dinosaurusten ajan (Ice Age: Dawn of the Dinosaurs - 2009) jälkeen, minkä lisäksi Ferdinand on osoitus myös siitä, että koko yhtiöllä saattaakin olla positiivinen tulevaisuus tiedossa. En nimittäin erityisemmin välitä Riosta (2011), enkä varsinkaan Rio 2:sta (2014) tai fantasialeffa Salaisesta valtakunnasta (Epic - 2013). Tenavat-elokuva (The Peanuts Movie - 2015) on kyllä todella mainio, mutta muuten en ole pitänyt Blue Skyn muista leffoista kuin Ice Ageista ja senkin sarjan uusin osa, Ice Age 5: Törmäyskurssilla (Ice Age: Collision Course - 2016) oli pieni pettymys. Äänimaailma Ferdinandissa on todella oivallinen ja yllättävää kyllä, John Powell on saanut sävellettyä mainiota musiikkia, joka luo hienosti espanjalaista henkeä elokuvaan.
Yhteenveto:Ferdinand on sympaattinen animaatioseikkailu koko perheelle. Se nostaa usein hymyn huulille, muttei valitettavasti saa oikeasti nauramaan. Lapset saattavat kokea riemua ylienergisestä Lulu-vuohesta, mutta itse pidin hahmoa vain rasittavana. Päähahmo Ferdinand on kuitenkin mainio tapaus, jolle ei haluaisi nähdä mitään pahaa tapahtuvan, sillä hahmo itse ei halua mitään pahaa kenellekään. Siinä missä lapsille on tarjolla suloisia hetkiä ja pöhköilyä, aikuiset saavat hämmästellä, kuinka yllättävän karuja teemoja elokuvaan on saatu mukaan. Noin puolessa välissä leffa muuttuu hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten se onnistuu viihdyttämään hyvin. Visuaalisesti filmi näyttää hienolta ja se on ihanan värikäs. John Powellin musiikit tuovat erinomaisen lisänsä leffan espanjalaisympäristöön. Kokonaisuudessaan Ferdinand ei ole mitä ihmeellisin elokuva, mutta se on juuri sopiva satuhetki koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Tietyt karuudet eivät täysin sovi pienimmille lapsille, mutta kyllä leffan voi katsoa ihan sujuvasti jo ennen ala-asteen aloitusta. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata poistua teatterista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.foxmovies.com
Ferdinand, 2017, Blue Sky Studios, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment
Ohjaus: Guillermo del Toro Pääosissa: Sally Hawkins, Richard Jenkins, Michael Shannon, Octavia Spencer, Doug Jones, Michael Stuhlbarg, Nick Searcy ja David Hewlett Genre: fantasia Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 16 Ohjaaja Guillermo del Toro keksi The Shape of Waterin idean vuonna 2011, ollessaan aamiaisella kirjailija Daniel Krausin kanssa. Idea sai paljon vaikutteita yhdestä del Toron lapsuudensuosikista, Mustan laguunin hirviöstä (Creature from the Black Lagoon - 1954) ja kun del Toro valittiin ohjaamaan siitä uudelleenfilmatisointi, hän ehdotti yhtiölle ideoitaan aamiaiselta. Yhtiö ei kuitenkaan pitänyt niistä, jolloin del Toro päätti toteuttaa ideansa omillaan. Hän kirjoitti käsikirjoituksen, kasasi työryhmän ja roolitti näyttelijät, ja kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016. The Shape of Water sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2017 ja sitä on näytetty sen jälkeen useissa eri leffatapahtumissa, kunnes se sai teatterilevityksen Yhdysvalloissa joulukuun lopussa. Moniin muihin maihin, kuten Suomeen, leffa saapuu vasta nyt vuoden 2018 puolella. Innostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Pidän todella paljon del Toron fantasiapainotteisista teoksista Hellboy (2004), Hellboy II: The Golden Army (2008) ja Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006), joten odotin innolla, mitä tämä uusi filmi tarjoaisi. Kiinnostukseni kasvoi, kun aloin kuulla, kuinka paljon The Shape of Wateria kehutaan ja kun se alkoi yllättäen saamaan isoja palkintoehdokkuuksia. Siinä vaiheessa, kun filmi sai KOLMETOISTA Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras naispääosa, paras käsikirjoitus, paras musiikki ja paras kuvaus), tiesin, että nyt on kyseessä yksi viime vuoden kovimmista elokuvatapauksista. Tammikuun viimeisenä päivänä koitti viimein se hetki, kun pääsin katsomaan The Shape of Waterin. Ja olihan se hieno!
Mykkä Elisa työskentelee siivoojana tutkimuslaitoksessa. Siellä hän kohtaa yhden tutkimuskohteista, erikoisen vesiolennon, jonka kanssa Elisa muodostaa lujemman yhteyden kuin kenenkään ihmisen kanssa.
Elisana nähdään Sally Hawkins, joka on aivan huikea roolissaan! Hawkinsin hahmo on tosiaan mykkä, minkä takia näyttelijä joutuu keksimään erilaisia tapoja esittää tunteita ilman sanoja. Hawkins on erinomainen alusta loppuun, eikä ole mikään ihme, että hän on napannut itselleen ainakin Oscar-ehdokkuuden. Hän tuo upeasti esille Elisan jatkuvan unelmoinnin ja yllättäen myös voimakkaan seksuaalisuuden, mutta tekee sen täysin normaalisti, jolloin se yllättää katsojan vain alussa, kun sellaista ei osaa odottaa. Jo se tekee Elisasta kiehtovan, ettei fantasiasaduissa yleensä nähdä siivoojaa päähenkilönä. Erikoisen vesiolennon roolissa esiintyy Doug Jones, joka on useita kertoja aiemminkin näytellyt voimakkaasti maskeerattuja, kummallisia otuksia. Jones sopii hommaan täydellisesti pituutensa ja kykynsä liikutella vartaloaan outoihin asentoihin ansiosta. Guillermo del Toron filmeissä Jones on nähty esimerkiksi Pan's Labyrinthin satyyrinä ja Hellboy-leffojen Abe Sapienina. Vaikka jälkimmäinen on myös outo vesiolento, onnistuu Jones tekemään otuksista erilaiset. Siinä missä Abe on sivistynyt ja tarkka liikkeissään, on The Shape of Waterin vesiolento hyvin eläimellinen. Se saattaa antaa koskettaa, jos luottaa johonkin ihmiseen, mutta se saattaa myös hyökätä, jos kokee jonkun uhkana, minkä lisäksi se ihmettelee ja tutkii uusia asioita. Olennolle on luotu kiehtova persoona ja se on aina ilo nähdä valkokankaalla.
Vaikka mukana onkin erikoinen vesiolio, elokuvan todellinen hirviö on Michael Shannonin näyttelemä laitoksen turvapäällikkö Strickland. Hän ei nimittäin näe olentoa minään muuna kuin luonnonoikkuna, jonka voi noin vain paloitella tutkittavaksi. Strickland ei ymmärrä, että otuksella voisi olla tunteita, vaan kohtelee sitä kuin jotakin todella iljettävää. Vihattavamman hahmosta tekee se, että hän kohtelee myös ihmisiä huonosti; jopa vaimoaan (Lauren Lee Smith) ja lapsiaan. Vaikka Stricklandia suorastaan inhoaa, on Shannonin roolisuoritus niin mahtava, että häntä katsoo mielellään. Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Elisan taiteilijanaapuri Giles (toista kertaa Oscar-ehdokkaana oleva Richard Jenkins) ja Elisan työkaveri Zelda (kolmatta kertaa ehdolla oleva ihanan mahtava Octavia Spencer). Zeldan ja Gilesinkin roolit ovat tärkeät, ja on hienoa, miten heille on luotu persoonaa eri tavoin. Zelda selittää ongelmistaan aviomiehensä (Martin Roach) kanssa ja tuo samalla hieman huumoria mukaan, kun taas Giles yrittää kaupitella maalauksiaan, jotta voisi saada taas kunnon töitä. Jenkins on oikein mainio ja lämminhenkinen Elisan naapurina, jonka seksuaalinen suuntautuminen tuodaan oivallisesti esiin. Spencer on tuttuun tapaansa loistava roolissa kuin roolissa ja mielestäni olisi vihdoin aikaa pistää Spencer ison filmin päärooliin, sillä sen hän olisi jo ansainnut. Leffassa nähdään myös Michael Stuhlbarg vesiolentoa tutkivana tohtori Hoffstetlerinä, Nick Searcy yrmyilevänä kenraali Hoytina ja David Hewlett hieman hömelönä ex-turvapäällikkö Fleminginä. Kolmikosta parhaiten esille pääsee mainio Stuhlbarg, jonka hahmo on tärkeä ja todella kiinnostava.
The Shape of Waterin juoni ei sinänsä ole mitään uutta ja tajunnanräjäyttävää. Ihmispäähenkilö tapaa erikoisen olennon ja he tutustuvat, samalla kun ilkeä armeijaan liitännäinen mies haluaa pitää olion itsellään, minkä takia päähenkilön täytyy tehdä kaikkensa suojellakseen uutta ystäväänsä. Tällainen on nähty jo useasti aiemmin, mutta erilainen ja erikoinen lähestymistapa, sekä yllättävät hetket tekevät tästä filmistä ainutlaatuisen ja ennen kaikkea upean teoksen. The Shape of Water ei ole turhaan ehdolla kolmestatoista Oscar-palkinnosta; se todella on yksi vuoden 2017 parhaista elokuvista! Del Toron tutun tyylin mukaisesti kyseessä on fantasiasatu aikuisille, jonka sisältö on kaunis niin visuaalisesti kuin tunnelmallisestikin. Filmi sijoittuu 1960-luvun alkuun ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu aivan mielettömän hienosti. Tyyli on toteutettu niinkin hienosti, että tavallaan leffa voisi ihan hyvin olla 1960-luvulta. Taustalla soi usein klassista musiikkia tai sen ajan kipaleita, jotka pitävät katsojan kiehtoutuneena, samalla kun katselee lumoutuneena upeita lavasteita. Kontrasti Elisan ja Gilesin lämpimien asuntojen ja kylmän kolkon tutkimuslaitoksen välillä on täydellinen. Leffaan on muutenkin tehty kylmältä tuntuva maailma, jolloin Elisan ja vesiolennon välinen rakkaus tuo katsojalle tarvittavaa lämpöä.
Kyseessä nimittäin on rakkaustarina - hyvin kummallinen sellainen, vaikka edelleen myös erittäin kaunis. The Shape of Waterin rakkaustarina ihmisen ja olion välillä erottuu oivallisesti esimerkiksi Kaunottaresta ja hirviöstä (Beauty and the Beast - 1991), jossa Hirviökin on todellisuudessa ihminen ja King Kongista (1933), jossa rakkaustarina on lähinnä henkistä. Tässä romanssi saattaa nimittäin mennä yllättävänkin fyysiseksi... Kuten jo sanoin, Elisa on hyvin seksuaalinen henkilö, mikä johtaa asioihin, joita ei yleensä näe romanttisissa fantasiasaduissa. Kun tähän puoleen tottuu (mikä tapahtuu onneksi nopeasti), tuntuu se täydelliseltä piristysruiskeelta tutulle tarinalle. Mukana on myös toinen yllättävä, kummallinen ja herkkä kohtaus, mustavalkoinen sellainen, joka saattaa naurattaa tai itkettää tai molempia. Mukaan on saatu erinomaista koskettavuutta, jolloin herkimmät katsojat saattavat helposti huomata kyynelien valuvan poskea pitkin. Se ei toisaalta tule minään yllätyksenä. Hyvin varhaisessa vaiheessa elokuvaa voi arvata, että kyseessä on koskettava teos. On upea ratkaisu, että Elisa on mykkä, sillä kun hän ja olento eivät pysty puhumaan, heidän täytyy näyttää tunteensa toisiaan kohtaan eri tavoin. Tämä on hienosti toteutettu, minkä lisäksi katsoja ymmärtää saman tien, miksi pari lähentyy niin nopeasti. Kuten Elisa tunteikkaasti viittoo Gilesille, olento ei ymmärrä Elisan puutteita, vaan on ensimmäinen, jolle Elisa on täydellinen sellaisenaan. Olento taas välittää Elisasta nopeasti sen takia, että Elisa näkee siinä paljon muutakin, kun muut vain kohtelevat sitä kuin hirviötä.
Jos The Shape of Waterista pitäisi sanoa virheitä tai ongelmia, niin omasta mielestäni niitä ovat lähinnä ihan pienesti laahaava toinen puolisko ja todella ennalta-arvattava loppuratkaisu. On lopetuskin kyllä kaunis, mutta itseäni silti häiritsi, kuinka sen tapahtumat kykenee kuvittelemaan liiankin helposti mielessä ennen kuin ne tapahtuvat. Niiden lisäksi olisin kaivannut mukaan hieman kauhua, kun mukana nyt kerran on se hirviö - ihan sama pitääkö monsterina vesiolentoa vai Stricklandia. Oivallista jännitystä kyllä löytyy, sekä yllättäviä raakuuksia, mutta niitä olisi voinut viedä hieman eteenpäin. Tai sitten elokuvassa on ihan tarpeeksi kauhua 1960-luvulle. Leffoista päätellen silloin pystyi luomaan pelkoa paljon yksinkertaisemmin tavoin. Joka tapauksessa: muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta The Shape of Water on loistava, kaunis, koskettava, jännittävä, lapsille aivan liian raaka, hieman jopa hauska, erikoisen seksikäs ja todella näyttävä filmi.
Guillermo del Toro on varsinainen satusetä aikuisille. Parin hudin (Pacific Rim, 2013 ja Crimson Peak, 2015) jälkeen on suuri ilo huomata, että herra pystyy yhä varmoihin hitteihin. Del Toro on todellinen mestari synkkien mutta kauniiden fantasiamaailmojen luomisessa, minkä Hellboyt ja Pan's Labyrinth ovat osoittaneet. Hän taitaa myös oikeat tunnelmat, minkä lisäksi hänen työstämänsä käsikirjoitus yhdessä Vanessa Taylorin kanssa on kliseistään huolimatta todella hyvä. Kuten jo sanoin, visuaalisesti elokuva on huikean näyttävä. The Shape of Water on kuvattu todella tyylikkäästi, minkä lisäksi sen valaisu ja värimäärittely ovat osuneet maalitauluunsa. Leikkaus on taidokasta, minkä lisäksi äänimaailma on hienosti toteutettu. Tutkimuslaitoksen lavasteet ovat käsittämättömän upeat, etenkin Stricklandin toimisto ja suurella altaalla varustettu tila, missä vesiolentoa pidetään. Tästä päästäänkin vesiolennon toteutukseen. Se näyttää nimittäin täydelliseltä. Otuksesta huomaa, että se on puvustuksen ja maskeerausten avulla tehty, eikä mikään tietokone-efektien lopputulos, jolloin se vaikuttaa pelottavan todelliselta. Onkin kummallista, ettei leffa saanut Oscar-ehdokkuutta maskeerauksestaan. Onneksi säveltäjä Alexandre Desplat sai kuitenkin ehdokkuuden musiikeistaan, jotka lisäävät ajan henkeä, sekä tarinan jännitystä, kauneutta ja viihtyisyyttä.
Yhteenveto:The Shape of Water on upean kaunis satuelokuva aikuisille. Sen juoni ei ole mitä originaalein, mutta sen erilainen lähestymistapa tekee siitä ainutlaatuisen teoksen, jota saatetaan tulevaisuudessa pitää fantasiaklassikkona. Leffaan luotu ajankuva on aivan mielettömän taidokkaasti toteutettu, jolloin 1960-luvun henki välittyy täydellisesti katsojille. Muutenkin filmin tunnelma pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja se onnistuu naurattamaan, jännittämään ja koskettamaan syvästi. Elisan ja vesiolennon rakkaustarina on erinomaisesti kerrottu, ja on täydellinen ratkaisu, ettei Elisa voi puhua, jolloin päästään yhteen elokuvanteon tärkeimpään sääntöön: näytä, älä kerro. Näyttelijät ovat huikeita läpi elokuvan; etenkin Sally Hawkins Elisana ja Michael Shannon inhottavana Stricklandina. Myös vesiolentoa esittävää Doug Jonesia täytyy kehua toistamiseen, sillä hän herättää olion täydellisesti eloon, mihin ovat vaikuttaneet paljon myös hämmästyttävät taitavat maskeeraus- ja puvustustiimit. Muutenkin leffan tekninen toteutus on näyttävä ja Alexandre Desplat voisi minun puolestani voittaa Oscarin sävellyksistään. Ohjaaja Guillermo del Toro on saanut aikaiseksi (omasta mielestäni) uransa toiseksi parhaimman filmin heti Pan's Labyrinthin jälkeen! Muutamista vioistaan huolimatta The Shape of Water on erinomainen elokuva, jonka katsomista suosittelen kaikille del Toron faneille, sekä fantasia- ja/tai romantiikkaelokuvista pitäville. Kissaihmisille, kuten itselleni, leffasta löytyy yksi aivan liian tuskallinen kohtaus, mikä herätti itsessäni muutamaksi sekunniksi suurta vihaa, mutta silti pidän elokuvaa yhtenä viime vuoden parhaimmista, enkä malta odottaa, että näen sen uudelleen!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Shape of Water, 2017, Bull Productions, Double Dare You, Fox Searchlight Pictures
Ohjaus: Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Bill Roberts Pääosissa: Clarence Nash, Pinto Colvig ja José Oliveira Genre: animaatio, komedia, dokumentti Kesto: 42 minuuttia Ikäraja: 7
Saludos Amigos, eli suomalaisittain Oppitunti on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kuudes osa. Elokuva tehtiin parantamaan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan maiden välejä, sillä useilla jälkimmäisen mailla oli hyvät välit natsi-Saksaan, eikä USA halunnut vihollisia lähistölle. Jotkut Disney-hahmot olivat suosittuja latinalaisessa Amerikassa, jolloin Mikki Hiiri sun muut heput haluttiin esitellä kunnolla etelänaapureille. Elokuva sai ensiesityksensä 1942 Brasiliassa ja Argentiinassa, ja ilmestyi vasta vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui yli kymmenen vuotta myöhässä. Saludos Amigos sai kolme Oscar-ehdokkuutta ja se menestyi, mutta se ei ole jäänyt ihmisten mieleen lähes ollenkaan. Nykypäivänä monet eivät ole edes kuulleet leffasta, eikä tämä ole ensimmäisten parinkymmenen joukossa, jotka tulevat mieleen sanasta "Disney-klassikko". Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa. Olin kuullut siitä muutamia juttuja, mutta ne eivät saaneet minua innostumaan koko pätkästä. Ja kyseessä todellakin on "pätkä", sillä leffa kestää vain neljäkymmentä minuuttia! Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Saludos Amigos oli Fantasian (1940) ohessa toinen, josta mietin, etten kirjoittaisi arvostelua lainkaan, sillä en laskenut tätä kunnon elokuvaksi, vaan todella pitkäksi lyhäriksi. Lopulta kuitenkin päätin, etten jätä näitä kahta teosta väliin. Sain ystävältäni Saludos Amigosin DVD:nä ja katsoin sen eräänä iltana.
Walt Disney -yhtiön animaattorit lähtevät matkalle Etelä-Amerikkaan ja kertovat neljä tarinaa, jotka syntyivät matkan aikana.
Saludos Amigosia on vaikea laskea kunnon elokuvaksi. Leffan suomennos "Oppitunti" on todella osuva, sillä sellainen tämä on. Kunnon juonta ei ole, vaan teoksessa esitellään erilaisia kulttuureja ja välillä pistetään animaatiota sekaan, jotta lapsilla olisi hauskaa. Fred Shields toimii selostajana läpi teoksen, selittäen pieniä tietoiskuja erilaisista paikoista ja tavoista, mikä luo vahvan dokumenttitunnelman. Tietoiskujen väleissä nähdään lyhyitä animaatiopätkiä, jotka sisältävät myös tietoa. Ensimmäinen pätkä toimii lähinnä jatkumona animaattoreiden matkalle, kun Aku Ankka (Clarence Nash) seikkailee turistina Etelä-Amerikan suurimmalla järvellä, Titicacalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole kunnon tarina, sillä siinä ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua; Aku vain nähdään ottamassa kuvia ja Shieldsin selostus kertoo, mitä tapahtuu. Aku on tuttuun tapaansa hassu hahmo, mutta silti jää kaipaamaan jotain enemmän.
Toisessa animaatiopätkässä on onneksi selkeä tarina. Se kertoo pienestä postikone Pedrosta, joka lähtee ensimmäiselle postinkuljetusmatkalleen. Tarina nappaa helposti mukaan suloisen lentokoneen ansiosta ja siinä on joitain hupaisia hetkiä. Pedro-kertomus on hyvä, mutta sen jälkeen tuleva Hessu Hopo -pätkä on jopa aivan mahtava! Siinä Hessu (Pinto Colvig) pääsee kokeilemaan gauchojen (etelä-amerikkalainen versio cowboysta) elämää ja harjoittelee esimerkiksi strutsinmetsästystä ja hevosten satuloimista. Pätkässä saa nauraa oikein kunnolla ja sen haluaa katsoa heti uudestaan! Neljännessä animaatiossa esiintyy jälleen Aku, joka saa kaverikseen ensiesiintymisensä tekevä José Carioca (José Oliveira), joka pitää sambasta. Ja sitten elokuva loppuu, siinä se. Saludos Amigos kestää tosiaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä kuluu todella nopeasti, etenkin kun vähän väliä alkaa uusi lyhäri. Kokonaisuus on ihan toimiva, muttei tee erityistä vaikutusta. Vaikka sen aikana oppii jotain uutta, tuntuu se silti aika tyhjentävältä kokonaisuudelta. Ei ihme, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieleen, sillä siinä ei ole oikein mitään muistettavan arvoista - jos loistavaa Hessu-hassuttelua ei laske mukaan.
Animaatio-osuudet on piirretty todella oivallisesti ja niissä on selkeää Disney-henkeää. Ennen viimeistä Aku-kohtausta nähdään tyylikäs animoitu osio, jossa on leikitty upeasti väreillä ja maisemilla. Animaattoreiden matkat ovat ihan hyvin kuvattuja. Elokuvassa kuultava musiikki on myös ihan hyvää, muttei mielestäni Oscar-ehdokkuuden tasoista. Alkukappaletta "Saludos Amigos" lukuunottamatta leffan sävellykset eivät jää mieleen. Leffan ohjaajina toimivat Hamilton Luske, Wilfred Jackson, Bill Roberts ja Jack Kinney, jotka ovat tehneet kelvollista työtä animaatiopätkien kohdalla.
Yhteenveto:Saludos Amigos on omalla tavallaan menevä pätkä, mutta tavallaan myös todella unohdettava teos. Shieldsin selostajaääni tekee useista kohdista liian dokumentaariset, jolloin tätä ei viihteenä voi katsoa. Elokuva on suomalaisen nimensä tapaan oppituntimainen ja vaikka eri kulttuureista kuuleminen on mielenkiintoista, toivoisi leffan olevan vain täynnä animoituja lyhyttarinoita. Pedro-postikoneen tarina on hyvä ja Hessu-gauchon hölmöilyt ovat hulvattomia, mutta siihen se sitten jää. Animointijälki on tuttua Disneyä, mitä on mukavaa katsella. Lapsille Saludos Amigos on toimiva kokonaisuus, kun mukana on hassuja juttuja ja mielenkiintoisia faktoja, eikä leffa kestä kovin kauaa. Aikuisille lyhyt kesto voi aiheuttaa tunteen hätiköidystä tuotoksesta, mutta kyllä sen siinä katsoo jälkikasvun seurassa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Saludos Amigos, 1942, Walt Disney Productions
Ohjaus: Aaron Sorkin Pääosissa: Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner, Michael Cera, Brian d'Arcy James, Chris O'Dowd, Bill Camp, Graham Greene, Jeremy Strong, Claire Rankin ja Jon Bass Genre: draama, trilleri Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia Ikäraja: 16
Molly's Game perustuu Molly Bloomin muistelmateokseen "Molly's Game: From Hollywood's Elite to Wall Street's Billionaire Boys Club, My High-Stakes Adventure in the World of Underground Poker" vuodelta 2014. Samana vuonna tuottaja Mark Gordon osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmiä. Käsikirjoittajaksi valittiin Oscar-palkittu Aaron Sorkin, joka päätti samalla myös ohjata elokuvan. Leffan kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja Molly's Game sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Sen jälkeen leffaa on näytetty erilaisissa tapahtumissa, mutta laajemman teatterilevityksen elokuva sai vasta tämän vuoden puolella. Itse olisin voinut nähdä leffan jo joulukuussa 2017, sillä sille järjestettiin jo silloin lehdistönäytös. Aihe ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljoa, joten päätin jättää sen väliin. Tammikuun alussa sille järjestettiin toinen näytös ja pohdin meneväni katsomaan sen, mutta koska samalla viikolla oli neljä muutakin pressiä, oli minun pakko karsia yksi filmeistä pois ja se oli sitten Molly's Game. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun tajusin tehneeni virheen. Leffa nimittäin sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, jolloin tiesin, että onhan se pakko nähdä. Niinpä menin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tätini kanssa. FBI ottaa kiinni ex-kumparelaskija Molly Bloomin, joka on järjestänyt yli kymmenen vuotta salaisia pokeri-iltoja näyttelijöille, muusikoille, urheilijoille ja muille varakkaille henkilöille. Muistellessaan mistä koko pokeribisnes sai alkunsa, Molly yrittää keksiä ratkaisua välttääkseen vankilan.
Jessica Chastain on aivan loistovalinta Molly Bloomiksi! Molly on hyvin monipuolinen henkilö, josta löytyy useita puolia läpi leffan ja Chastain tuo ne kaikki hienosti esille. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka epävarma Molly alkaa muuttumaan pokeri-iltojen myötä kaiken aikaa rohkeammaksi, jolloin Chastain saa kerättyä itseensä hienoa voimakkuutta. Kehityksestä kiehtovamman tekee se, ettei leffan tarina kulje normaalissa järjestyksessä alusta loppuun, vaan siinä hypitään paljon ajassa edestakaisin, jolloin Molly saattaa olla täysin erilainen persoona, kun kohtaus ja aikakausi vaihtuu. Paikoitellen Molly vaikuttaa ylimieliseltä, mutta Chastain pitää hahmon pidettävänä, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä koko filmin aikana. Hän on myös täysin vakuuttava erittäin fiksuna ja nokkelana, jolloin katsoo ymmärtää, miten Molly on kyennyt salaa luomaan miljoonabisneksen. Idris Elba näyttelee Mollyn fiktiivistä asianajajaa, Charlie Jaffeyta ja tuttuun tapaansa Elba on erinomainen roolissaan. Charlien osuus Mollyn elämässä ei ole mitä suurin, mutta hän saa silti paljon ruutuaikaa, mikä tarjoaa Elballe muutaman tilaisuuden loistaa kunnolla. Elban ääntä on aina ilo kuulla, minkä vuoksi on hienoa, että hän saa parissa kohtaa oikeasti käyttää ääntänsä. Charlien ja Mollyn yhteisiä kohtauksia on todella mukava seurata, sillä Elba ja Chastain ovat näyttelijöinä niin mahtavia, ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Chastainin ja Elban lisäksi tärkeitä näyttelijöitä elokuvassa ovat myösMichael Cera ja Kevin Costner. Michael Cera esittää pokeritaituria, jota Molly kutsuu nimellä "Pelaaja X". Elokuvassa X:n todellista henkilöllisyyttä ei paljasteta, mutta monet Molly Bloomin kirjan lukeneet uskovat hänen olevan oikeasti näyttelijä Tobey Maguire. Vaikka tämä ei olisikaan totta, tekee se katselukokemuksesta hieman kiehtovamman aina, kun Cera on ruudulla. On myös hienoa nähdä Cera esittämässä välillä jotain muutakin kuin hermostunutta teiniä, millaisena hänet on yleensä totuttu näkemään. Kevin Costner taas näyttelee Mollyn isää, Larry Bloomia. Itse en ole koskaan oikein välittänyt Costnerista, mutta todella vaativaksi isäksi hän on nappivalinta, vaikkei hahmo paljoa esiinnykään leffassa. Elokuvasta löytyy kuitenkin upea isä-tytär-hetki puiston penkillä, jossa Costner tekee aivan huikeaa työtä näyttelijänä. Muita hahmoja filmissä ovat Mollyn pokerin maailmaan esittelevä Dean (Jeremy Strong), Charlien nuori tytär Stella (Whitney Peak), Mollyn äiti Charlene (Claire Rankin), tuomari Foxman (Graham Greene), sekä tietty pokerin pelaajat, kuten kehno Brad (Brian d'Arcy James), hölisevä Douglas (Chris O'Dowd), addiktoitunut Harlan (Bill Camp), rikas Shelly (Jon Bass) ja nuori Cole (Stranger Things -sarjasta, 2016-, tuttu Joe Keery).
Kuten jo sanoin, Molly's Game ei kerro tarinaansa selkeässä järjestyksessä, jolloin se alkaisi siitä, kun Molly on lapsi, mistä se etenisi siihen, kun Molly kilpailee kumparelaskijana, mistä päästään pokerin pariin, mikä johtaisi oikeusjuttuihin. Ei, elokuva kertoo näitä kaikkia asioita päällekäin. Katsojalle on heti alusta alkaen selvää, että Mollyä syytetään laittomista uhkapeli-illoista ja samalla kun Molly yrittää Charlien kanssa selvittää, miten hän välttäisi vankilatuomion, näytetään kuinka Molly päätyi sellaiseen tilanteeseen. Välillä siis nähdään Mollyn ja Charlien yhteisiä kohtauksia, välillä Mollyn lapsuutta, välillä urheilupuolta ja välillä (tai noh, todella usein) Mollyn pokeri-iltoja. Molly toimii läpi leffan kertojana katsojille, selittäen elämäntarinaansa, mikä on erittäin tehokas tapa siirtää muistelmakirja elokuvaksi. Se tietty vaatii katsojaa pysymään tarkkana koko filmin ajan. Leffan seuraaminen ei kuitenkaan tuota vaikeuksia, sillä se on erinomaisesti kirjoitettu, jolloin se vangitsee heti alussa ja katsojana haluaa tietää yhä vain enemmän ja enemmän. Elokuvan vangitsevuudesta kertoo jo se, etten ymmärrä pokerista oikeastaan mitään, eivätkä oikeusjutut ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta filmi saa ne tuntumaan todella jännittäviltä. Casino Royalen (2006) tavoin Molly's Game tekee pokerikohtauksista jopa yllättävän lumoavaa katseltavaa.
Koukuttavuudestaan huolimatta Molly's Gamella on kuitenkin ongelma kestonsa kanssa. Elokuva kestää yli kaksi tuntia ja vartin, mistä löytyy kyllä selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka pääasiassa pidin Mollyn kertojaäänestä todella paljon, parissa kohtaa "sitten tapahtui sitä ja sitten tapahtui tätä" -puhe alkaa muuttua pitkäveteiseksi. Leffasta löytyy kohtia, joiden aikana toivoisi tarinan etenevän nopeammin, sillä paikoitellen filmi näyttää samoja juttuja uudestaan vain pienin muutoksin. Juuri ja juuri yli kahden tunnin kestolla Molly's Game saattaisi olla jopa erinomainen elokuva sen hienojen näyttelijäsuoritusten ja Aaron Sorkinin upean käsikirjoituksen vuoksi. Suurimmaksi osaksi ajasta elokuvaa seuraa suurella mielenkiinnolla ja se on saatu rytmitettyä todella hyvin. Tunnelma on erittäin mainio läpi leffan, vaikkakin koko pokerijutun hulluutta olisi voinut korostaa hieman enemmän, sillä välillä se onnistuu tarjoamaan makeat naurut. Myös nokkela dialogi saa katsojan hymähtelemään tyytyväisenä ja aiemmin mainitsemani isä-tytär-hetki onnistuu koskettamaan.
En ihmettele lainkaan, että Aaron Sorkinin teksti on ehdolla sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta; hän on nimittäin äärimmäisen lahjakas kirjoittaja. Molly's Game on erittäin dialogipainotteinen filmi ja Sorkin on saanut keskusteluista oikeasti todella kiinnostavia, vaikka paikoitellen katsoja saattaa naureskella, ettei kukaan oikeasti puhu niin kuin Sorkinin hahmot. Tämä on tosiaan herran esikoisohjaus ja Sorkin tekee siinäkin todella oivallista työtä. Kiinnostuksella jään odottamaan hänen tulevia elokuviaan. Myös teknisesti Molly's Game on lahjakkaasti toteutettu. Filmi on mainiosti kuvattu ja vaikka kokonaisuus vaatisi tiivistämistä, on leikkaus muuten erinomaista ja se luo hienon rytmin ajassa hyppimiselle. Visuaalisista efekteistä selkeimmät ovat ne hetket, kun Molly selittää katsojille nopeasti erilaisia tilanteita pokeripeleissä. Harmillisesti näytöksessämme elokuvasalin äänet olivat todella pienellä, jolloin filmin äänimaailma ei päässyt mitenkään oikeuksiinsa. Onneksi sentään Daniel Pembertonin säveltämät musiikit pääsivät usein esiin ja ne sopivat täysin kokonaisuuteen.
Yhteenveto: Liian pitkästä kestostaan huolimatta Molly's Game on todella mainio ja kummallisen addiktoiva elokuva. Noin kymmenen minuutin tiivistämisellä kyseessä saattaisi olla jopa erinomainen teos, sillä siinä on suurimmaksi osaksi kaikki kohdallaan. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on huikea ja filmi hyppii eri aikakausilla erittäin taidokkaasti. Dialogi on kekseliästä, minkä lisäksi ensikertalaisohjaaja Sorkin on saanut tunnelman mukaansatempaavaksi, jolloin ei haittaa lainkaan, että filmi vaatii jatkuvaa tarkkaa seuraamista. Jessica Chastain on aivan mahtava pääroolissa Molly Bloomina, kuten on myös Idris Elba hänen asianajajanaan. Myös Michael Cera ja Kevin Costner ilahduttavat loistavilla roolitöillään. Suosittelen Molly's Gamea todella lämpimästi tositarinoista kiinnostuneille ja pokeripelaajille, nokkelasti kirjoitettujen draamojen ystäville, sekä niille, jotka pyrkivät katsomaan kaikki Oscar-ehdokasleffat. Yllätyin, kuinka onnistuneesti elokuva piti kiinnostustani yllä, joten uskon, että leffa toimii monille muillekin, joita eivät erityisemmin pokeri ja oikeusjutut kiinnosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Molly's Game, 2017, STX Entertainment, Huayi Brothers Pictures, The Mark Gordon Company, Pascal Pictures, Entertainment One
Ohjaus: Sean Baker Pääosissa: Brooklynn Prince, Bria Vinaite, Willem Dafoe, Valeria Cotto, Mela Murder, Christopher Rivera, Aiden Malik, Josie Olivo, Sandy Kane ja Caleb Landry Jones Genre: draama Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 12
Ensimmäinen kohtaamiseni The Florida Projectin kanssa tapahtui, kun näin yllä olevan julisteen. Kuva näytti mielestäni kaikin puolin liian taiteelliselta, joten ajattelin, etten varmaan pitäisi itse elokuvastakaan. Silti minua kiinnosti, mistä ihmeen "projektista" olisi kyse ja leffa jäi mieleeni. Elokuvalle järjestettiin lehdistönäytös jo ennen joulua 2017, mutta koska samana päivänä olivat myös Pitch Perfect 3:n (2017) ja Wonderin (2017) pressinäytökset, päätin jättää tämän väliin. Ehdin jo unohtaa filmin, kunnes erilaisia palkintoehdokkuuksia alettiin jakamaan ja The Florida Project oli tietty ehdolla. Ajattelin, että kyseessä on varmasti myös Oscar-ehdokaselokuva, joten kai sen voisi mennä katsomaan. Olinkin oikeassa ja päivä sen jälkeen, kun leffa oli saanut Oscar-ehdokkuuden parhaasta miessivuosasta, menin katsomaan The Florida Projectin sen toiseen lehdistönäytökseen. Pieni Moonee-tyttö ja hänen äitinsä Halley asuvat Magic Castle -motellissa, jossa he aiheuttavat ongelmia kapinallisten luonteidensa takia.
Brooklynn Prince on aivan mahtava valinta Moonee-tytön rooliin! Prince on täynnä energiaa läpi elokuvan, mutta hän ei ole kertaakaan ärsyttävä, kuten lapsinäyttelijöiden kohdalla usein käy. Hän pääsee kunnolla vauhtiin kapinahenkensä kanssa, syljeskellessään muiden autojen päälle, leikkiessään missä ikinä huvittaa, huudellessaan ihmisille kaikenlaista ja keksiessään erilaisia kepposia motellin johtajien päänmenoksi. Harvoin näkee noin kuusivuotiaan lapsen näyttävän keskisormea taivaalla pörräävälle helikopterille, mutta Prince pystyy tekemään kaiken yllättävän uskottavasti. Koskaan ei tunnu siltä, että hän näyttelisi, vaan tuntuu siltä kuin Prince oikeasti eläisi tällaista huoletonta elämää karussa ympäristössä. Toivottavasti näin ei kuitenkaan ole, vaan hänellä on asiat paremmin kuin hahmollaan. Halley-äitiä näyttelevä Bria Vinaite on myös todella hyvä. Aluksi Halley vaikuttaa vain väliinpitämättömältä (mitä hän tavallaan onkin), jolloin jotkut lapsikatsojat saattavat toivoa, että heidänkin vanhempansa antaisivat heidän tehdä mitä ikinä huvittaa, ilman seurauksia. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtämään, miksi Halley on sellainen kuin on, mikä tietenkin johtaa ymmärrykseen siitä, miksi Moonee on sellainen kuin hän on. Vinaite onnistuu tekemään töykeästä ämmähahmosta yllättävän pidettävän henkilön. Willem Dafoe esittää motellinjohtaja Bobbyä, joka joutuu jatkuvasti miettimään, mitä tekisi hankalan äidin ja tämän lapsen kanssa. Dafoe on tosiaan Oscar-ehdokkaana roolistaan ja vaikka hän onkin hyvä, en usko, että hän voisi mitenkään voittaa, sillä hänen esiintymisensä ei ole mitenkään erityistä. Ensimmäisen tunnin ajan Bobby vain tuntuu sivuhahmolta, jota ärsyttää riehuva pikkutyttö ja tämän pilveä poltteleva äiti. Vasta toisen tunnin aikana Bobby alkaa muuttua oikeasti kiinnostavaksi tapaukseksi. Parhaan suorituksen Dafoe tekee kohtauksessaan limua etsivän miehen kanssa, sillä sen aikana Dafoe onnistuu luomaan huikean jännitteen. Elokuvassa nähdään myös Christopher Rivera Mooneen Scooty-kaverina, Mela Murder Scootyn äitinä, Valeria Cotto Mooneen Jancey-kaverina ja Caleb Landry Jones Bobbyä auttavana nuorukaisena.
Okei, olin hieman pettynyt, ettei The Florida Projectissa olekaan mitään "projektia", mutta olin kuitenkin pääasiassa yllättynyt siitä, kuinka paljon pidin tällaisesta taideleffasta. Elokuva nappaa samantien mukaansa loistavien lapsien ansiosta, joita on ilo seurata läpi leffan. Useaan otteeseen pääsee naureskelemaan Mooneen ja kumppaneiden tekemille jäynille, sillä lapsuuden riemu ja vapaus on äärimmäisen hyvin kuvattu. Itse olin paljon kiltimpi tapaus, mutta uskon, että kaikki voivat tunnistaa itsestään tiettyä Mooneen kapinahenkeä. On myös mielenkiintoista katsoa, kuinka lapsilta ei kielletä mitään, jolloin heidän täytyy itse oppia rajansa. Välillä joutuu jopa kauhistelemaan, miten pitkälle kaverukset ovat valmiita menemään, sillä heiltä ei ole kielletty mitään. Monen kohtauksen ajan pidin The Florida Projectia lähinnä oikein mainiona hyvän mielen elokuvana, kunnes totuus alkoi vihdoin paljastua.
Kyseessä on nimittäin erittäin traaginen tarina rikkinäisestä äidistä ja sen vaikutuksesta hänen tyttäreensä. Mooneen äidin ongelmia paljastetaan vähitellen ja pienistä vihjeistä voi päätellä, mitä hän tekee päivisin. Mukava tunnelma katkeaa useasti, kun joutuu katsomaan, miten Halley ottaa Mooneen mukaansa kauppaamaan varastettuja tavaroita turisteille, jotta Halley voisi maksaa motellihuoneensa vuokran. Surullisemman asiasta tekee se, että pienelle Mooneelle sellainen on täysin normaalia. On kauheaa katsoa, kuinka lasten näkemä seikkailukenttä onkin karu ja ankea, vaikka talot ovatkin kirkkaasti maalattu sinisiksi, oranssiksi, vihreäksi, keltaiseksi ja lilaksi, aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen satumaa. Varsinkin loppupäässä tarinan traagisuus alkaa tuntua selkeästi ja viimeisiä kohtauksia voi olla raskasta katsoa. Pidin leffan lopetusta todella koskettavana ja toimivana, jolloin olin täysin jännittyneenä paikoillani ja mietin mitä tässä voi käydä... mutta valitettavasti tunnelma pilataan ihan viime minuutilla, muuttamalla sitä salamannopeasti täysin erilaiseksi. Tavallaan pidän siitä, mitä lopetuksesta seuraa, mutta samalla pidin sitä harmillisen latteana päätöksenä muuten erittäin hyvälle filmille.
Elokuvan on ohjannut Sean Baker, joka on myös toiminut toisena käsikirjoittajana ja leikkaajana. Näin hän on pystynyt vastaamaan tarinan kerronnasta täysillä ja onkin onnistunut saamaan rauhallisesta kertomistavasta mielenkiintoisen. Pitkäveteiseksi leffa käy vain muutaman kerran. Baker on luonut useita erinomaisia kohtauksia, jotka pitävät katsojan vangittuna tapahtumiin. The Florida Project on hyvin kuvattu, vaikkakin paikoitellen kuvat ovat hieman sumeita ja loppukohtauksesta voi huomata selvästi, että Baker kuvasi sen puhelimellaan. Lavasteet ovat hienot ja valaisu on oivallista. Äänimaailma ei muuten korostu, jos jatkuvasti lentäviä helikoptereita ei laske mukaan. Lorne Balfen säveltämät musiikit toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää mieleen.
Yhteenveto:The Florida Project on erittäin hyvä teos rikkinäisestä perheestä. Se saa liikuttumaan ja kauhistelemaan, mutta myös iloitsemaan riehakkaiden lasten ansiosta. Elokuva sisältää usein mainion mukavan tunteen, jolloin tapahtumia on ilo seurata, mutta niiden hyvänä vastapainona on traagisuutta, jolloin katsojasta voi tuntua epämukavalta. Suurimmaksi osaksi tunnelma on hienosti luotu, mutta valitettavasti ihan lopussa mahtava fiilis katkaistaan kuin seinään, aivan kuin lumoutunut katsoja ravisteltaisiin hereille unesta. Elokuva voisi olla myös hieman lyhyempi, sillä se muuttuu parissa kohtaa pitkäveteiseksi. Näyttelijät ovat kuitenkin todella oivallisia, etenkin Bria Vinaite rikkinäisenä äitinä ja Brooklynn Prince tämän kapinahenkisenä tyttärenä. Willem Dafoe on kyllä mainio, mutten usko, että hän voittaisi Oscaria roolistaan. Sean Baker on tehnyt hyvää työtä leffan parissa ja saanut tällaisen taidepläjäyksen kiehtomaan myös minua. Suosittelenkin The Florida Projectia ihmisille, jotka pitävät enemmän taiteellisista filmeistä, sekä koskettavista perhetarinoista. Moniin tämä ei luultavasti iske, mutta toivon elokuvan löytävän yleisönsä Suomessakin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Florida Project, 2017, Cre Film, Freestyle Picture Company, June Pictures, Sweet Tomato Films
