perjantai 12. tammikuuta 2018

Arvostelu: The Wizard of Oz / Ihmemaa Oz (1939)

THE WIZARD OF OZ (1939)

IHMEMAA OZ



Ohjaus: Victor Fleming
Pääosissa: Judy Garland, Ray Bolger, Jack Haley, Bart Lahr, Frank Morgan, Billie Burke ja Margaret Hamilton
Genre: lastenelokuva, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

The Wizard of Oz, eli suomalaisittain Ihmemaa Oz perustuu L. Frank Baumin kirjaan "The Wonderful Wizard of Oz" (1900). Tarinasta oltiin jo ennen tätä vuoden 1939 elokuvaa ennen tehty erilaisia versioita, kuten lyhytelokuvia, radiokuunnelmia ja musikaaliesityksiä, mutta tämä elokuva on kaikista tunnetuin versio tarinasta. Tiesin kyllä tarinan, sen hahmot ja tapahtumat, mutten ollut koskaan ennen nähnyt elokuvaa kokonaan. Muistaakseni olen lyhyitä pätkiä nähnyt sieltä täältä, mutta kokonaisuus oli kokematta. The Muppets' Wizard of Ozistakin (2005) olin nähnyt osia, mutta ainoa aiheesta kertova elokuva, jonka olen nähnyt kokonaan, on Oz the Great and Powerful (2013), joka toimii esiosana The Wizard of Ozille. Elokuvan klassikkomaineen takia halusin nähdä sen, mutta se ei koskaan tullut televisiosta, enkä olisi erityisemmin halunnut maksaa siitä. Onneksi The Wizard of Oz ilmestyi Netflixin tarjontaan, joten pystyin sieltä katsomaan sen. Samalla päätin kirjoittaakin siitä.

Pyörremyrsky vie Dorothy-tytön ja hänen Toto-koiransa ihmeelliseen Oziin. Päästäkseen takaisin kotiinsa Dorothyn täytyy päästä Smaragdikaupunkiin ja pyytää Ozin velholta, että tämä siirtäisi Dorothyn kotiin taikavoimillaan. Dorothyn täytyy kiirehtiä, sillä hänen perässään on Lännen Paha Noita.

Pääosassa Dorothyna nähdään Judy Garland, joka on paikoitellen ärsyttävä roolissaan. Hahmo tuntuu välillä lellityltä ja välillä siltä, ettei tunnu kuuluvan minnekään. Oziin saapuessaan Dorothy tietenkin ihmettelee kaikkea, mutta hämmästys katoaa nopeasti, kun hän saa kuulla, että on mahdollisuus päästä takaisin kotiin. Välillä elokuvan aikana tuntuukin, että sen sijaan, että Ozin maailmaa tutkittaisiin enemmän, keskitytään vain siihen, että päähenkilö pääsisi pois mielenkiintoisemmasta paikasta kuin kotitilansa. Garland ylinäyttelee koko elokuvan ajan, eikä ole kovin uskottava.
     Matkallaan Dorothy tapaa Variksenpelättimen (Ray Bolger), Tinamiehen (Jack Haley) ja Leijonan (Bert Lahr), joista jokainen tarvitsee jotain. Niinpä kuullessaan, että Dorothy on matkalla Ozin velhon luokse, joka voisi täyttää toiveita, kolmikko lähtee tytön mukaan. Variksenpelättimellä ei ole aivoja ja hän uskoo, että jos saisi aivot, hän osaisi olla pelottava ja pitää varikset pois pellolta. Tinamies haluaisi sydämen, sillä muuten hän on vain rautainen heppu, joka ruostuu paikoillen todella helposti ilman öljyämistä. Leijona on oikeasti pelkuri ja hän haluaisi rohkeutta, jotta voisi olla metsän kuningas. Hahmoista Variksenpelätin on hauskin. Tinamies on myös toimiva, mutta Leijona tuntuu paikoitellen hölmöltä, ärsyttävältä ja turhalta. Tuntuu siltä, että Leijonasta olisi tehty mahdollisimman lapsiystävällinen, jotta perheen pienimpiä ei pelottaisi hahmo ollenkaan.
     Margaret Hamiltonin näyttelemä Lännen Paha Noita tuntuu täydelliseltä määritelmältä pahaksi noidaksi. Hahmolla on vaatteinaan pikimusta kaapu ja samanvärinen hattu, ja vihreästä naamasta löytyy syylä ja ilkeä virne. Noita myös nauraa kimeästi ja hän tietenkin lentelee luudanvarrella. Hahmo on oiva pahis ja hän haluaa kostaa Dorothylle, sillä saapuessaan Dorothy vahingossa tappoi Noidan siskon, Idän Pahan Noidan. Kostosyy on ymmärrettävä ja tavallaan voikin kannustaa Noitaa nappaamaan Dorothyn. Jostain kumman syystä hahmo ei kuitenkaan voi käydä useaan otteeseen Dorothyn kimppuun. Hamilton vetää ilkikurisen roolinsa hienosti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. tavallisessa maailmassa elävät Dorothyn Em-täti (Clara Blandick) ja Henry-setä (Charley Grapewin), sekä inhottava neiti Gulch (myös Margaret Hamilton), joka inhoaa Dorothyn Toto-koiraa. Hyvää Glinda-noitaa näyttelee Billie Burke. Juuri Glinda ohjeistaa Dorothyn hakemaan apua Ozin velholta, jota näyttelee Frank Morgan. Morgan esittää myös professori Ihmetystä, portinvartijaa, vaunujen kuljettajaa ja vartijaa.

Elokuvan alku on värimaailmaltaan ankean seepiamainen, joka kuvastaa hienosti, kuinka Dorothy näkee oman maailmansa tylsänä. Pyörremyrskyn iskiessä muut ehtivät pakoon, mutta Dorothy jää sisälle taloon, jonka pyörremyrsky kiskaiseekin mukaansa. Kun myrsky rauhoittuu, tyttö avaa ulko-oven ja päätyy värikkääseen Ozin maailmaan - tai no ensimmäisenä ärsyttävien kääpiöiden maahan. Kontrasti seepian ja värikkyyden kanssa on oiva keksintö - jopa yksi elokuvan parhaista asioista. Ozissa Dorothy törmää mitä erikoisempiin asioihin ja olentoihin, kuten puhuviin puihin, unettaviin kukkiin ja kummituksiin. Paikoitellen tarina tuntuu hieman Lewis Carrollin "Alice in Wonderlandilta" (1865), mutta The Wizard of Oz ei onneksi ole yhtä sekava kuin se. Ärsyttävä se on kuitenkin. Läpi elokuvan kulkee ylitseampuvan riemukas tunnelma, joka varmasti innostaa lapsia, mutta joka ei mitä luultavimmin tartu aikuisiin oikein.

The Wizard of Oz onkin selkeästi enemmän lapsille suunnattu kuin ihan koko perheelle. Lapset näkevät hassuja hahmoja, pelottavan pahiksen, kivan seikkailun ja paljon värejä, kun taas aikuiset voivat kokea koko jutun ylienergisenä kammotuksena. Elokuva on monin tavoin teatraalinen ja kaikki tehdään hieman yli, jolloin siinä ei ole realismin tunnetta koskaan. Useat vaikeat tilanteet - kuten loppuratkaisu - selviävät todella helposti ja hieman hölmöillä tavoilla, minkä lisäksi mukana on outoja juoniaukkoja. Onneksi pystyin kuitenkin saamaan mieltäni hieman lapsellisemmaksi, jolloin kokonaisuutena koin The Wizard of Ozin ihan kivana. Elokuva kulkee hyvällä temmolla eteenpäin ja siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain, jolloin aika ei käy pitkäksi. Parasta oli nähdä elokuvan toteutustapa, sekä monet elämään jääneet asiat, kuten lausahdus "Toto, I've a feeling we're not in Kansas anymore" muun kokonaisuuden kanssa. Jos elokuvan on nähnyt lapsena, niin vanhemmalla iällä sille voi nousta nostalgia-arvo, mutta jos leffan näkee vasta aikuisena, ei se oikein tunnu toimivan. Ongelmani eivät ole vanhentuneet tehosteet, vaan hölmö tarina ja yliampuva lapsellisuus.

The Wizard of Oz on musikaali ja sen tunnetuin kappale on Dorothyn laulama haaveilukappale "Over the Rainbow", jota on käytetty nykypäivänäkin esimerkiksi automainoksessa. Biisi on mainio ja kyllähän sen ymmärtää, miksi se on noussut niin klassiseen asemaan. Mukana on myös mm. Variksenpelättimen laulama "If I Only Had a Brain", Tinamiehen laulama "If I Only Had a Heart" ja Leijonan hoilaama "If I Only Had the Nerve", jotka ovat myös toimivia haaveilulauluja, joissa on energiaakin mukana. Elokuvassa on päähän jääviä hauskoja kipaleita, kuten "Ding-Dong! The Witch is Dead" ja "We're Off to See the Wizard", mutta mukana on myös järkyttävän rasittavia renkutuksia, kuten "The Lullaby League" ja "The Lollipop Guild". Onneksi ärsyttävät kappaleet ovat lyhyitä, jolloin ne menevät helposti muun elokuvan kanssa.

Elokuvan on ohjannut Victor Fleming, jonka visio värikkäästä maailmasta on siirtynyt hyvin elokuvaksi. Lavasteet ovat mainioita, kuten myös puvustus - paitsi hölmön näköisen Leijonan ja outojen siivekkäiden apinoiden kohdalla. Etenkin Lännen Pahan Noidan yksinkertainen puvustus ja maskeeraus ovat täydellisesti toteutetut. Taustoista näkee aina, jos kyseessä on valkokangas tai maalaus, mutta sellainen ei erityisemmin häiritse erikoisessa Ozissa. Pyörremyrskykohtaus on ihan tyylikkään näköinen vieläkin. Itse Smaragdikaupunki ei valitettavasti ole kovin erikoisen näköinen. The Wizard of Oz on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Musiikin on säveltänyt Harold Arlen, joka on tehnyt hyvää työtä säveltäessään tunnelmointia leffaan. Elokuva voittikin Oscar-palkinnon sekä musiikistaan että "Over the Rainbow" -kappaleesta.

Yhteenveto: The Wizard of Oz on ihan kiva elokuva, joka toimii varmasti paremmin lapsille. Jos on lapsena nähnyt tämän, niin voi aikuisena kokea elokuvan nostalgian, mutta jos leffan katsoo vasta vanhemmalla iällä, ei sen hienous välttämättä tartu. Kontrasti seepiavärisen oikean maailman ja väririkkaan Ozin välillä on loistava keksintö. Näytteleminen ja muutamat muutkin asiat ovat teatraalisia. Variksenpelätin on hauska hahmo ja Tinamies on myös toimiva. Leijona ei valitettavasti oikein toimi. Dorothy on paikoitellen ärsyttävä, kuten esimerkiksi myös kääpiöt. Lännen Paha Noita on erinomainen pahis ja hän on juuri sellainen kuin noitapahiksen kuuluukin olla. Taustoista näkee päivittyneet tehosteet, kuten myös muutamista muistakin efekteistä. Tunnelma on usein ärsyttävän yliriemukas, mutta kuitenkin leffan katsoo ihan mielellään alusta loppuun. Siinä on paljon tapahtumia, jolloin aika ei käy pitkäksi. Jotkut juonikuviot selviävät liian helposti ja mukana on juoniaukkoja, jotka hieman häiritsevät. Musikaalinumerot ovat pääasiassa mainioita ja minulla jäikin päähän soimaan "We're Off to See the Wizard". Kannattaa näyttää tämä ensimmäisten täyspitkien elokuvien joukossa lapsillenne, sillä jos he katsovat tämän vanhemmalla iällä, ovat he luultavasti ehtineet katsoa jo paljon vaikuttavampiakin elokuvia, eivätkä he kykene katsomaan tätä nostalgialasit silmillä. Itsekin toivoin, että olisin nähnyt The Wizard of Ozin jo lapsena, sillä silloin se olisi voinut saada lisäarvoa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.commons.wikimedia.org
The Wizard of Oz, 1939, Metro-Goldwyn-Mayer

2 kommenttia:

  1. Minäkin näin Ihmemaa Ozin liian myöhään. Ilman musiikkia se ei olisi koskaan kolahtanut. Se on tehty 30-luvun ihanteiden mukaan. Kaikki lapsinäyttelijät olivat siihen aikaan ylipirteitä. Sota ja sen jälkeinen aika tekivät tehtävänsä. Kun sitä 50-luvulla näytettiin, se oli meille teini-ikäisille jo höpsö, mutta musiikiltaan upea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäähän se aina muistaa, milloin elokuva on tehty. Musiikit ovat kyllä mainiot, mutta leffasta jää kuitenkin jotain isosti uupumaan, jotta voisin pitää sitä oikeasti hyvä.

      - Joonatan

      Poista