Arvostelu: Cars / Autot (2006)

CARS (2006)

AUTOT

Ohjaus: John Lasseter ja Joe Ranft
Pääosissa: Owen Wilson, Larry the Cable Guy, Bonnie Hunt, Paul Newman, Michael Keaton, Tony Shalhoub, Michael Wallis, Cheech Marin, George Carlin, Jenifer Lewis, Paul Dooley, Katherine Helmond, Guido Quaroni, Richard Petty ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: S

Cars, eli suomeksi Autot on Pixar-animaatioyhtiön huippumenestynyt elokuva, jonka takia usean vanhemman lompakot ovat tyhjentyneet, kun heidän pikkupoikansa ovat halunneet leffan pohjalta tehtyjä autoleluja sun muita oheistuotteita. Elokuvan idea lähti liikkeelle jo 1998, kun Jorgen Klubien alkoi työstämään tarinaa "The Yellow Car". Leffan oli tarkoitus olla Pixarin kolmas elokuva A Bug's Lifen (Ötökän elämää - 1998) jälkeen, mutta se ei lähtenyt kunnolla liikkeelle, kunnes John Lasseter keksi autoihin liittyvän idean, ollessaan matkalla perheensä kanssa. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla liikkeelle ja lopulta Autot ilmestyi teattereihin loppukeväästä 2006. Se oli suuri hitti ja monet - jopa kriitikot - rakastivat elokuvaa. Kuitenkin vuosien varrella leffan suosio on laskenut aikuisten keskuudessa ja monet haukkuvat sitä nykyään yhdeksi Pixarin huonoimmista teoksista. Monille tuottaa suurta ongelmaa se, että elokuva kertoo puhuvista autoista ja he kokevat elokuvan siten liian lapsellisena. Jostain syystä heille ei ollut vaikeata hyväksyä puhuvia leluja (Toy Story - 1995), puhuvia ötököitä (Ötökän elämää) tai puhuvia kaloja (Finding Nemo / Nemoa etsimässä - 2003), mutta puhuvissa autoissa menee se raja. Suosion lasku voi johtua myös siitä, ettei jatko-osa Cars 2 (Autot 2 - 2011) saanut kovin hyvää vastaanottoa, minkä takia monet alkoivat haukkua myös edeltäjää. Jatko-osasta tosin vasta ensi viikolla, nyt keskitytään tähän elokuvaan. Itse näin Autot vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, sillä en silloin ollut innoissani autoista. Kun näin leffan, pidin sitä ihan hyvänä ja ostin sen jossain kohtaa DVD:nä. Muutama vuosi sitten päivitin teoksen Blu-raylle ja olen nähnyt Autot hieman yli viisi kertaa elämäni aikana. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa filmillä Cars 3 (Autot 3 - 2017), oli jälleen aika katsoa Autot ja arvostella se.

Nuori kilpa-auto Salama McQueen on matkalla kohti suurta finaalia, mutta epäonnekkaan tapahtuman kautta hän päätyy pieneen Syylari Cityyn, jossa hän aiheuttaa ongelmia. Salaman täytyy korvata vahingot ja ehtiä kisoihin, mutta onko rauhallinen elämä sittenkin sitä, mitä hän kaipaa, eivätkä maine ja kunnia...

Salama McQueen (Owen Wilson) on itserakas ja koppava nuori auto, joka uskoo olevansa kaikista paras ja haluaa nousta kaikkien aikojen suurimmaksi kilpakaaraksi. Elokuvassa on otettu riski siinä, että hahmo on aikamoinen egopullistelija, sillä siinä voisi helposti käydä niin, etteivät katsojat pitäisi hänestä. Vaikka voi olla, että Salama muuttuisi pikkukaupungissa paremmaksi ihmi... siis autoksi, ei hänestä välttämättä siltikään pidä, jos hänestä ei välittänyt aiemmin. On kuitenkin hienoa, että riski on otettu ja se todella toimii. Pidän myös siitä, että Salama on heti suosittu, eikä tarina kulje niinkin tavanomaisesti, että kyseessä olisi pikkukylän nuorukainen, joka haaveilee jostain suuresta ja jossain kohtaa saavuttaa sen, jolloin kaikki on onnellista ja tutut voivat olla ylpeitä. Salaman henkinen matka on erinomaisesti luotu läpi leffan.
     Monet aikuiskatsojat inhoavat Syylari Cityn hinausauto Marttia (Larry the Cable Guy), joka on usein äänestetty yhdeksi ärsyttävimmistä leffahahmoista ikinä. Itse en ole kuitenkaan sitä mieltä. Vaikka Martilla on muutamat rasittavat hetkensä, on hänellä silti kultainen sydän, jonka takia hänestä voi todella helposti pitää... kunhan hän ei esiinny tämän enempää tarinassa. Martti on selkeä vastakohta Salama McQueenille, ollessaan ruostunut vanha rämä, mutta hän ei siitä välitä, vaan ajaa vaan menemään. Martti on teoksen komediallinen sivuhahmo ja sellaisena hän on onnistunut.
     Syylari Cityssä Salama tapaa myös Salli-neidon (Bonnie Hunt), joka pitää kilpa-autoja itsekkäinä lurjuksina - ei hän selvästi väärässä ole - mutta alkaa tietty lämmetä Salamalle leffan kulkiessa eteenpäin. Muita Syylari Cityn autohahmoja ovat tuomarina toimiva Doc Hudson (legendaarinen Paul Newman), renkaita myyvä keltainen Luigi (Tony Shalhoub) ja tämän sininen kaveri Guido (Guido Quaroni), lakia valvova Sheriffi (Michael Wallis), uusiutuvaa bensiiniä käyttävä hippi Klainari (George Carlin), toisessa maailmansodassa palvellut Kessu (Paul Dooley), bensakahvilaa pitävä Floora (Jenifer Lewis), vauhtiraitainen elvistelijä Ramone (Cheech Marin), ikivanha Lizzie (Katherine Helmond) ja ujo paloauto Puna (elokuvan toinen ohjaaja Joe Ranft). Muuten hahmot ovat muistettavia ja heille on saatu tarkoitus, mutta Floora ja Ramone, joilla tuntuu olevan jotain meneillään, tuntuvat päätyvän taka-alalle jatkuvasti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpa-auto Jasu Juntti (Michael Keaton), joka on Salaman tapaan ylimielinen, mutta enemmän kiusaajahenkisempi ja inhottava; fanien suosikkiauto Kunkku (Richard Petty), joka on voittanut useita kisoja aiemmin; sekä Salaman kuljetusrekka Make, jonka äänenä kuullaan kaikissa aiemmissakin Pixar-leffoissa ääninäytellyt John Ratzenberger.

Nimensä mukaisesti Autot kertoo tosiaan autoista ja kuten olen jo sanonut, elävistä sellaisista. Elokuvassa ei nähdä yhtä ainoaa ihmistä, vaan autohahmot elävät maailmassa, joka näyttää muuten lähes täysin meidän maailmaltamme. Elokuvassa onkin kiehtovaa nähdä, millaisen kulttuurin autot ovat luoneet itselleen ja kuinka ihmisten monia juttuja on muutettu autoille sopiviksi, kuten se että kahviloissa tarjotaankin bensiiniä kahvin sijaan. On hauskaa tutkia taustoja ja huomata, millaisen maailman tekijät ovat luoneet. Ihmisten lisäksi myös eläimet ovat autoja; esimerkiksi lehmät ovat traktoreita, jotka lähinnä vain nukkuvat pelloilla. Tietenkin tarkkaan mietittynä elokuva herättää myös hirveän määrän kysymyksiä kuten: "Miten autot syntyvät, vai valmistetaanko ne tehtaissa?" "Miksi autoilla on hampaat, jos heidät tankataan bensalla tavallisten autojen tapaan?" "Miksi autoissa on ovet, kun ei ole ihmisiä kuljettajiksi?" On olemassa teorioita siitä, että vuosia aiemmin tapahtui koneiden ylösnousemus ja kaikki ihmiset hävitettiin, jolloin autoille kehittyi oma tietoisuus ja he ottivat vallan, mutta sitä ei Pixar ole varmistanut. Näin koko perheen elokuvan saa nopeasti muutettua todella synkäksi ja pelottavaksi, joten ehkei kannata miettiä teosta liian monimutkaisesti.

Pohjimmiltaanhan Autot on kertomus itsensä löytämisestä ja elämän tärkeiden asioiden ymmärtämisestä, eli sellainen tarina, josta löytyy opetus lapsille. Mukana onkin erinomaisia hetkiä, joissa nämä tajuamiset iskevät hahmoihin ja varsinkin kun tarinaa osataan kuljettaa rauhallisesti eteenpäin, nämä hetket ovat oikeasti uskottavia. Vaikka juoni kilpa-autosta, joka haluaa olla kaikista paras, vetoaa luultavasti paremmin lapsiin, on mukana aikuisillekin sisältöä, josta he huomaavat, että mukana on kunnon sielu. Aikuisille on myös huumoria tarjolla. Lapset eivät varmasti tajua, mitä on meneillään, kun Salaman kaksi fanityttöautoa näyttävät etuvalonsa idolilleen, mutta vanhempi saattaa helposti tirskahtaa tälle. Urheilua seuraavat vanhemmat ymmärtävät myös viittaukset eri henkilöihin, joita on ferrarikuskeista aina Arnold Schwarzeneggeriin asti (jota ei Arska itse valitettavasti esitä). Lapsille on tietysti mukana hassuttelua ja kohellusta, varsinkin Martin puolelta, minkä lisäksi vauhdikkaat kisakohtaukset tarjoavat onnistunutta jännitettä. Pixar on tunnettu siitä, että yhtiön leffoista löytyy aitoja tunteita erikoisista paikoista ja autot on saatu niin samaistuttaviksi hahmoiksi, että välillä jopa unohtaa katsovansa elokuvaa autoista. Leffassa on kauniita hetkiä, jotka eivät kiirehdi ja riemua, joka tarttuu helposti yleisöön. En voi millään käsittää inhoa leffaa kohtaan, sillä se tarjoaa hienoja kohtauksia, hyviä hahmoja, mielenkiintoisen tarinan, kiehtovan maailman, hauskoja juttuja, kunnon tunteita ja mainioita oivalluksia.

Elokuva on animoitu erittäin huikeasti! Itse autojen ulkonäkö on aika perinteistä Disneylle ja Pixarille, mutta kun katsoo tarkemmin, kuvista löytää ties mitä yksityiskohtia. Moniin autoihin on esimerkiksi lisätty heijastukset, joihin on selvästi käytetty paljon aikaa. Laajat kuvat suurista katsomoista ovat upeita, mutta myös Syylari Citysta on tehty kaunis paikka. Autojen ulkomuotoja on hauskasti lisäilty myös esimerkiksi kallioihin, joita näkyy taustoilla. Leffan ohjauksesta vastaa John Lasseter, joka on aiemmin ohjannut Pixarin teokset Toy Story, Ötökän elämää ja Toy Story 2 (1999), eli hän kyllä osaa asiansa. Lasseterin lisäksi ohjaajana toimi myös Punaa ääninäyttelevä Joe Ranft, joka menehtyi auto-onnettomuudessa hieman alle vuotta ennen leffan ilmestymistä. Käsikirjoittajatiimi - johon myös Lasseter ja Ranft kuuluivat - on tehnyt oivaa työtä tarinan ja repliikkien kanssa. Äänitehosteissa on päästy leikkimään eri autojen äänillä, mikä lisää vauhdin hurmaa. Musiikista vastaa Randy Newman, joka sävelsi musiikit myös neljään ensimmäiseen Pixar-leffaan. Ei siis ihme, että musiikit tuntuvat paikoitellen tutuilta, jos ne teokset on nähnyt. Sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, kuten elokuvassa käytetyt kappaleet "Real Gone" (Sheryl Crow) ja "Life is a Highway" (Rascal Flatss) tekevät.

Pixar on tosi tunnettu siitä, että yhtiö lisää elokuviinsa piiloviittauksia, eli "easter eggejä" muihin leffoihin, hahmoihin, jne. eikä Autot ole poikkeus. California Institute of the Artsin animointiluokkahuoneen numero A113 esiintyy kahteen kertaan, aluksi junan keulassa ja sitten Martin rekisterinumerona. Toy Storysta tuttu Pizza Planet -auto nähdään suuressa kisassa Elvis-auton vieressä. Toy Storyyn viitataan myös Salama McQueenin kilpanumero 95:llä (Toy Story ilmestyi 1995), sekä Salaman renkaissa olevalla logolla Lightyear, joka viittaa Buzz Lightyear -hahmoon. Myös Dinoco-yhtiö on nähty kyseisessä lelufilmissä. Leffassa nähdään myös mm. Jackalope lyhytelokuvasta "Boundin'", linnut lyhytelokuvasta "For the Birds", Apple-yhtiön logo valkoisessa autossa ja Pixarin studiorakennus filmin lopussa. Viittaukset luovat hauskaa lisäsisältöä teokseen ja tekevät uusista katselukerroista kiehtovia.

Blu-rayn kuvanlaatu on huikea! Valikko on sen sijaan kamala ja todella hämmentävä. Lisämateriaalit löytyvät kahdesta paikkaa. Vasemmalla olevasta Martin kuvasta pääsee "Car Finder" -peliin, jota voi pelata koko leffan ajan, sekä neljään lyhytelokuvaan; mm. "One Man Band", joka näytettiin teattereissa ennen Autot-elokuvaa. Oikealla olevasta Toy Storyn autoversiokuvasta löytyy tekijöiden suosikkikohtauksia, poistettuja kohtia, elokuvan teosta kertovia lyhyitä pätkiä, sekä "The Inspiration for Cars", jossa näytetään, miten leffan suunnittelu käynnistyi. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: Autot on todella mainio teos ja ehdottomasti Pixarin aliarvostetuin elokuva. Mukana on kiinnostava tarina, syvällisiä ajatuksia ja oivalluksia, ja hauskoja hetkiä sekä lapsille että aikuisille. Autojen maailmaa on mielenkiintoista miettiä, muttei kannata liikaa, koska muuten aivot menevät ihan solmuun. Salama McQueen on erinomainen päähenkilö ja on hienoa nähdä hänen kehittymiskaarensa leffan aikana. Vaikka Martti onkin muutamassa kohtaa hieman ärsyttävä, ei hän ole niin rasittava kuin monet väittävät. Muutkin hahmot ovat toimivia ja lähes jokaisesta löytyy oma mainio puolensa. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja todella hienosti animoitu. Leffa on paikoitellen jopa kaunis. Suosittelen katsomaan Autot, etenkin jos fanitat autoja. Uskon, että monet aikuisetkin nauttisivat teoksesta, kunhan he pääsisivät yli siitä faktasta, että hahmot ovat autoja, eivätkä kuuntelisi niitä, jotka eivät päässeet siitä yli. Koko perheen yhteiseen leffahetkeen tämä sopii erinomaisesti. Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet hauskat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pixar.wikia.com
Cars, 2006, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Wish Upon (2017)

WISH UPON (2017)

Ohjaus: John R. Leonetti
Pääosissa: Joey King, Ryan Phillippe, Shannon Purser, Sydney Park, Ki Hong Lee, Mitchell Slaggert, Josephine Langford, Alice Lee ja Elisabeth Röhm
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Muutaman muunkin elokuvan tapaan myös Wish Upon herätti mielenkiintoni, kun selasin listaa tulevista lehdistönäytöksistä. Aihe vaikutti ihan kiinnostavalta, muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta olisin innostunut leffan näkemisestä. Aluksi en edes ajatellut meneväni katsomaan sitä, vaan mietin katsovani sen joskus myöhemmin vaikkapa Netflixistä. Katsoin kuitenkin filmin trailerin, mikä muutti mieleni, kun näin erään oivallisen kohdan ja minun oli aivan pakko päästä näkemään se muun kokonaisuuden kanssa. Trailer ei myöskään tuntunut paljastavan liikaa ja siinä vaikutti olevan hieman erilainen tunnelma kuin nykypäivän massakauhussa, joten toivoin tämän olevan normaaleja kauhupätkiä parempi. Kävin katsomassa Wish Uponin jokseenkin toiveikkaana, mutta valitettavasti kyseessä ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään kovin kummoista...

Clare Shannon saa mystisen soittorasian, jolle voi esittää toivomuksia. Clare päättää kokeilla sitä ja huomaa, että hänen haaveensa alkavat käydä toteen. Soittorasia tekee kuitenkin joka toivomuksen kohdalla jotain kauheaa...

Pääosassa Clare Shannonina nähdään Joey King, joka ei valitettavasti ole oikea henkilö päärooliin. King ei ole kovin vakuuttava roolissaan ja mukana on useita hetkiä, jolloin hänen työnsä ei vaikuta yhtään luontevalta. Tämä on suuri harmi, sillä hän on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa, joten hänen harteillaan kulkee iso vastuu leffan onnistumisessa. Onneksi loppupäässä leffaa King näyttää osaavansa, jos haluaa ja hän tuntuu pistävän kaikkensa peliin. Harmi, ettei hän tehnyt sitä kaiken aikaa. Hahmona Clare on aika perinteinen koulutyttö, jota kiusataan ja joka haluaisi kuulua suosittujen joukkoon. Kiehtovan hahmosta tekee se, miten hän toimii saadessaan soittorasian ja kun hän alkaa huomaamaan sen vaikutuksia.
     Claren isää, Jonathan Shannonia näyttelee Ryan Phillippe, joka on mainio roolissaan, vaikka se ei paljoa tarjoakaan. Jonathan kaivelee ystävänsä kanssa roskalaatikoita ja yrittää löytää niistä jotain käyttökelpoista. Tämä on tietty noloa Claren mielestä, mikä luo toimivasti erilaisen isä-tytär -suhteen. Hahmo ei kuitenkaan ole oikein mitään muuta, jolloin hän jää aika tylsäksi.
     Vaikkei Clare olekaan kovin suosittu, on hänellä silti pari ystävää. Meredith (Sydney Park) on ihan huvittava, vaikkakin aika yliampuva nörttimäisen hirviöpelinsä kanssa ja June (Shannon Purser) on... noh... itse asiassa aika mitäänsanomaton ja unohdettava tyyppi ilman persoonaa. Kaksikko tuo oman lisänsä tarinaan, mutta hahmoina he eivät ole erityisen muistettavia.
     Elokuvassa nähdään myös Josephine Langford Clarea kiusaavana Darciena, Ki Hong Lee mukavana Ryan-poikana, Mitchell Slaggert Claren ihastuksen kohteena, Victor Sutton kummallisena August-setänä, Sherilyn Fenn ystävällisenä naapurin rouvana, Elisabeth Röhm Claren äitinä, sekä Alice Lee nörtihkönä Ginana.

Useat kauhuelokuvat nykypäivänä sisältävät teinejä, joille käy pahoja asioita ja jotka toimivat typerästi eri tilanteissa. Nämä teokset ovat hyvin ennalta-arvattavia, sillä ne noudattavat liiankin tuttua kaavaa jopa kuolemien kohdalla ja siinä kuka lopuksi jää henkiin. Äkkisäikäytykset ovat nykyään kauhun tavaramerkki ja tämä ärsyttää suurinta osaa katsojista. Nykypäivän kauhu on todella tusinatavaraa, jonka katsoo ehkä kerran, mutta eipä siinä olisi menettänyt mitään, jos teosta ei olisi katsonut. Kauhutekijät ovat todella laiskoja, jolloin mitään uutta tulee harvemmin nähtyä. Valitettavasti Wish Upon vaikuttaa aluksi olevan juuri tällainen. Tunnelmaa luodaan todella onnellisesti, kaikkialla on aurinkoista ja lämpimän näköistä, mutta yhtäkkiä siirrytäänkin pimeämpään, äänitehosteet muuttuvat painostaviksi ja ensimmäinen äkkisäikäytys pelästyttää katsojat. Onneksi tämän jälkeen, kun siirrytään leffan teinimaailmaan, tunnelma muuttuu paljon. Suurimmaksi osaksi kestostaan elokuva tuntuu aika tavalliselta teinileffalta, jossa on mukana komediaa ja huvittavaa tunnelmaa. Katsojana alkaakin miettiä, että tämä voisi olla jotain erilaista.

Mutta kun ei. Aina kun soittorasia on mukana, teinihenki katoaa ja Wish Upon putoaa tavallisten kauhukliseiden joukkoon. Välillä tunnelma on mukavan painostava ja hieman karmii, että mitä tulee tapahtumaan, mutta usein äkkisäikäytykset osaa arvata etukäteen. Kyllähän sitä hätkähtää, mutta siihen se jää. Elokuvan tarina on kiinnostava, mutta se on valitettavasti kirjoitettu hätiköiden, jolloin juoni hyppii välillä miten sattuu. Uusia tärkeitä hahmoja tuodaan mukaan aina, kun niitä tarvitaan ja jotkut jutut eivät tunnu kuuluvan muuhun kokonaisuuteen. Jotkut hetket on hoidettu niin nopeasti, että erästä aika tärkeää kohtausta luulin uneksi, sillä se kulki eteenpäin kuin pikakelauksella. Paikoitellen taas teos tuntuu junnaavan paikoillaan, ja kiertävän yhtä ja samaa kaavaa: Clare toivoo jotain, se toteutuu ja sitten jotain tapahtuu. Sellainen alkaa jossain kohtaa kyllästyttää ja toivoisi, että päästäisiin jo loppuhuipennukseen. Finaalin kohdalla käy sama kuin muutamissa kohdissa, eli se kulkee liian nopeasti eteenpäin, jolloin siihen ei pääse tarpeeksi hyvin mukaan. Wish Uponin mielenkiintoinen idea menee hukkaan heikon toteutuksen kanssa. Kliseet ovat liian tuttuja, jolloin elokuva tuntuu usein todella nähdyltä. Pääasiassa sitä vain pelkää, tuleeko jossain kohtaa joku paha mörkö ulos soittorasiasta. Pelko ei tosin johdu siitä, että se mörkö olisi pelottava, vaan siitä, päätyvätkö tekijät niin laiskaan ratkaisuun, joka ei luultavasti toimisi yhtään?

Leffan ohjauksesta vastaa John R. Leonetti, joka on pääasiassa toiminut kuvaajana, mutta on myös ohjannut aiemmin esimerkiksi kauhuleffa Annabellen (2014). Leonetti on selvästi katsonut paljon kauhua ja osannut kopioida niistä tuttuja elementtejä mukaan, muttei ole osannut luoda mitään uutta. On vaikea sanoa, kumpaa tarinan hyppimisestä pitäisi syyttää: käsikirjoitusta vai leikkaamista? Toisessa (tai ehkä molemmissa) on menty vikaan ja saatu selkeä tarina katkottua hieman epäloogiseksi. Kuvaus on sentään ihan toimivaa ja valaisu on tuttua kauhulle. Tässä tosin näkee asiat selvästi, toisin kuin monissa muissa nykykauhuleffoissa. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä Claren kodin kanssa ja soittorasian valmistaneet henkilöt ovat onnistuneet hienosti. Visuaalisia efektejä ei erityisen paljoa ole mukana, mutta ne vähät ovat ihan kelpaavat. Ääniefektit ovat muuten toimivat, mutta välillä äkkisäikäytyksien kovat äänet ovat yliampuvan kovalla. Musiikeista vastaa säveltäjäduo tomandandy, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavaa musiikkia.

Yhteenveto: Wish Upon voisi olla ihan kiva kauhuleffa, jos sen tarina ei hyppisi välillä tyhmästi eteenpäin, sen päänäyttelijä olisi parempi ja sen kauhuhetket eivät olisi todella ennalta-arvattavia. Elokuvan idea on mielenkiintoinen ja teinielokuvamaisuus on toimivaa, mutta sitä ei ole saatu yhdistettyä kauhuun tarpeeksi hyvin, jotta kokonaisuus tuntuisi... noh, kokonaiselta. Mukana on kyllä jännittäviä hetkiä ja kyllä ne äkkisäikäytykset saavat katsojan hätkähtämään, mutta siihen se jää. Yllättävää kyllä, mukana on useita aika huvittavia kohtia. Näyttelijät eivät yleisesti ole kovin kummoisia. Ohjaaja Leonetti on saanut hyvin kopioitua muita kauhuteoksia, muttei ole kyennyt luomaan kliseistä mitään uutta. Kyllä Wish Uponin katsoo ja herkimmille se tarjoaa mainiot säikäytykset, muttei sen takia välttämättä tarvitse teatteriin asti lähteä. Parhaiten tämä luultavasti toimii päähenkilön ja hänen ystäviensä kaltaiselle kaveriporukalle, jotka voivat katsoa tämän striimipalvelusta tai vuokralta ja säikkyä yhdessä. Elokuvan lopputekstien aikana tulee vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata lopettaa katsomista, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Wish Upon, 2017, Broad Green Pictures, Busted Shark Productions

Arvostelu: Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017)

SOTA APINOIDEN PLANEETASTA

WAR FOR THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Andy Serkis, Woody Harrelson, Karin Konoval, Terry Notary, Michael Adamthwaite, Amiah Miller, Steve Zahn, Ty Olsson, Gabriel Chavarria, Max Lloyd-Jones ja Devyn Dalton
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Pierre Boullen "La Planète des Singes" -kirjaan perustuva elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai neljä jatko-osaa. Sarjan viides osa, Taistelu apinoiden planeetasta (Battle for the Planet of the Apes - 1973) ei kuitenkaan ollut enää kovin pidetty, jolloin sarja jäi kesken. Tarinaa jatkettiin hieman parilla televisiosarjalla, mutta lopulta koko homma päätettiin aloittaa alusta. Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (Planet of the Apes) ilmestyi vuonna 2001, mutta sekin sai heikon vastaanoton, jolloin uusintaversio sarjasta ei lähtenyt käyntiin. Lopulta vuonna 2011 ilmestyi alkuperäisiä elokuvia aiemmin tapahtuva Apinoiden planeetan synty, (Rise of the Planet of the Apes) jossa nähtiin, miten koko homma lähti liikkeelle. Elokuva oli hitti ja kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli luvassa. Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) oli jälleen menestys ja kriitikot ylistivät sitä. Hyvin nopeasti paljastettiinkin, että sarja saisi vielä kolmannenkin osan. Itse pidän näistä kahdesta 2010-luvulla ilmestyneistä Apinoiden planeetta -elokuvista erittäin paljon. Ne ovat mielestäni aivan mahtavia, joten ei ole ihme, että olen kesästä 2014 asti odottanut sarjan kolmatta osaa. War for the Planet of the Apes, eli suomeksi Sota apinoiden planeetasta kuuluu minun listallani niihin elokuviin tältä vuodelta, joiden ilmestymistä en malttanut odottaa lainkaan. Hieman minua kuitenkin pelotti, olisiko leffa nimensä mukaisesti liian toiminnallinen ja katoisiko sarjasta tietty taiteellisuus? Minua huojensi äärimmäisen paljon, kun huomasin ensimmäiset arviot teoksesta, jotka ylistivät sitä yhdeksi vuoden parhaista, enkä olisi halunnut odottaa enää yhtään. Meninkin ensi-ilta-aamuna katsomaan Sodan apinoiden planeetasta, toivoen, etteivät korkeat odotukseni tuottaisi minulle pettymystä.

Julman ihmisiä johtavan everstin hyökätessä apinoiden kimppuun, Caesar lähtee kostoreissulle vanhojen ystäviensä ja uusien tuttavuuksien kanssa.

Andy Serkis nähdään jälleen Caesarina, apinayhteiskunnan johtohahmona. Serkis osoittaa taas kerran, ettei kukaan pysty samaan kuin hän ja suoriutuu osastaan todella vaikuttavasti. Caesar on muuttunut synkemmäksi, eikä pidä ihmisistä enää. Viha on alkanut ottaa valtaa hänestä, minkä näkee useasti läpi elokuvan. Hahmolle onkin kirjoitettu onnistunut kehityskaari, kun tämä yrittää pysyä omalla polullaan, mutta huomaa jatkuvasti lipsahtelevan Koban viitoittamalle tielle.
     Caesarin lisäksi elokuvassa nähdään muitakin tuttuja apinahahmoja. Oranki Maurice (Karin Konoval) on Caesarin uskollinen ja sympaattinen ystävä. Rocket (Terry Notary) seuraisi johtajaansa maailman ääriin asti. Caesarin vaimo Cornelia (Judy Greer) jää taas todella etäiseksi, mutta niin jää myös hänen poikansa Blue Eyes (Max Lloyd-Jones). Sen sijaan Apinoiden planeetan vallankumouksessa syntynyt Cornelius (Devyn Dalton) on isommassa roolissa.
     Uusina apinoina nähdään muun muassa gorilla Luca (Michael Adamthwaite), takinkääntäjä Red (Ty Olsson), simpanssinaaras Lake (Sara Canning) ja pitkään yksin elänyt Tuhma Apina (Steve Zahn). Tuhma Apina on aikamoinen hölöttäjä, mikä tekee hänestä humoristisemman hahmon. Muuten vakavassa leffassa tällainen hahmo voisi helposti koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Tuhma Apina onnistuukin hämmentävän hyvin tasapainottelemaan sillä rajalla, että hän sopii menoon mukaan.

Elokuvan pahis on tosiaan eversti, jota näyttelee Woody Harrelson. Everstistä on saatu aikaan todella hyvä antagonisti, joka luo aitoa uhkaa apinoille. Hahmolle kirjoitetut motiivit ovat jopa ymmärrettävät. Harrelson osoittaa pystyvänsä huomattavasti vakavampiinkin rooleihin kuin millaisissa hänet yleensä nähdään.
     Muita ihmishahmoja elokuvassa ovat Gabriel Chavarrian esittämä sotilas Preacher ja Amiah Millerin näyttelemä mykkä tyttö, jonka alkuperäisen leffasarjan fanit tunnistavat nopeasti tärkeäksi hahmoksi vanhoissa Apinoiden planeetoissa.

Sota apinoiden planeetasta jatkaa tarinaa pari vuotta siitä, mihin Apinoiden planeetan vallankumous päättyi. Ihmiset ja apinat ovat ajautuneet kunnon sotaan keskenään. Caesarin johtamat apinat ovat päätyneet piileskelemään metsän siimekseen. Jotkut apinat ovat peloissaan vaihtaneet ihmisten puolelle, sillä uskovat, etteivät apinat voi mitenkään voittaa taistelua. Elokuvan lähtökohdat ovat äärimmäisen mielenkiintoiset ja heti alkuun pääsee kokemaan pienen taistelukohtauksen, joka rakentaa hienosti leffan tunnelmaa. Sarja on jälleen kulkenut synkempään ja vakavampaan suuntaan, mikä toimii. Caesarin kostoretki pohjustetaan mainiosti ja on huikeaa, miten tekijät ovat uskaltaneet säilyttää aiemmista osista tutun tyylin. Tämäkin filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, eikä siitä löydy perinteisiä piirteitä, joita isot tehosteleffat sisältävät. Mukana on useita kohtia, joissa apinat viittovat toisilleen ja lähinnä vain murahtelevat (vaikkakin Caesar vastaa lähes kaikkeen ääneen), jolloin ei voi muuta kuin ihailla tekijöiden rohkeutta tehdä jotain erilaista. Rauhalliset kohdat ovat kiehtovia ja ne luovat tunnelmaa oivallisesti. Niitä pääsee kokemaan Caesarin ja hänen tovereidensa matkan aikana, mikä on paras osuus elokuvassa. Samalla voi nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Leffassa päästään näkemään uusia maisemia, mikä on mukavaa, sillä edelliset osat tapahtuivat lähinnä San Franciscossa ja sen läheisessä metsässä. Sen lisäksi elokuva tapahtuu talvella; lumiset maisemat ovat todella kauniita. Sota apinoiden planeetasta onkin useassa kohtaa kaunis elokuva, vaikka mukana on useita karuja kohtia, kuten ristiinnaulittuja apinoita.

Kun tarina päätyy ihmisten tukikohtaan, syntyy riski, että elokuva ryhtyisi liikaa toistamaan Apinoiden planeetan synnyssä nähtyä vankikuviota. Tietty toisto kuitenkin toimii omanlaisenaan ympyrän sulkemisena. Tämänkertainen vankilakuvio on myös huomattavasti karumpaa seurattavaa ja samalla sitten pakosuunnitelman pistäminen toteutukseen on entistä jännittävämpää. Tiivis tunnelma vallitsee läpi elokuvan ja vaikka kestoa on liki kaksi ja puoli tuntia ja elokuva vieläpä kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei aika käy pitkäksi. Joillekin voi tulla pettymyksenä, että nimestä huolimatta elokuva ei tarjoa toistuvia suuria sotakohtauksia. Sotimista kyllä lopulta löytyy, mutta eri tavalla toteutettuna kuin voisi odottaa. Finaalista löytyy myös tehokkaan liikuttavat hetkensä ja kuivin silmin teatterista tuskin ulos selviää. Elokuva vie trilogian kunniakkaasti päätökseen, mutta samalla se myös pohjustaa tulevaa, eli alkuperäisissä Apinoiden planeetta -klassikoissa nähtyä.

Filmin on ohjannut Apinoiden planeetan vallankumouksen tapaan Matt Reeves, joka on tällä kertaa toiminut myös käsikirjoittajana. Reeves hoitaa molemmat tontit kunnialla kotiin, eikä suostu menemään siitä, mistä aita on matalin tai mistä yleensä isoissa studioelokuvissa halutaan kuljettavan. On varmaan sanomattakin selvää, että elokuva visuaalinen ilme on mielettömän upea. Sota apinoiden planeetasta on kuvattu erittäin hyvin ja leffan efektit ovat tietty erinomaiset. Apinat näyttävät uskomattoman hienosti toteutetuilta ja katsojalle tuottaa jälleen vaikeuksia uskoa, että apinoita esittivät ihmiset. Ääniefektit ovat myös mainiot ja säveltäjä Michael Giacchino tunnelmoi oivallisesti taustalla.

Yhteenveto: Sota apinoiden planeetasta on hieno elokuva ja vahva päätös yhdelle kaikkien aikojen kovimmista trilogioista. Sotaisasta nimestä huolimatta rauhallinen lähestymistapa on yllättävänkin toimiva. Kohtauksia, joissa apinat keskustelevat viittomalla toisilleen, on erittäin kiehtovaa seurata. Andy Serkis on loppuun asti huikeassa vedossa Caesarina, jolle on kirjoitettu erinomainen kaari. Maurice on tuttu vanha symppis ja uudetkin hahmot toimivat Woody Harrelsonin näyttelemää pahaa everstiä myöten. Osa katsojista voi tosin mieltää Tuhman Apinan ärsyttäväksi. Elokuva vain tiukentaa otettaan edetessään ja tarjoaa lopulta jännittävän ja liikuttavan finaalin. Ohjaaja Matt Reeves jatkaa vahvaa työtään ja odotan innolla, mitä Reeves aikoo tehdä The Batmanin kanssa. Visuaalisesti teos on upea ja kaunis. Jos pidit edellisistä osista, suosittelen ehdottomasti katsomaan Sodan apinoiden planeetasta. Tästä sarjaa aiotaan jatkaa uuteen suuntaan, joka johtaisi vihdoin alkuperäiseen tarinaan, mutta itse toivoisin, että tämän jälkeen seuraava olisi juurikin alkuperäinen vuoden 1968 Apinoiden planeetta, eikä uusia osia enää tehtäisi. Vanhojen Apinoiden planeetta -elokuvien arvostelut ovatkin tiedossa joskus myöhemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
War for the Planet of the Apes, 2017, Chernin Entertainment

Arvostelu: Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984)

TERMINATOR - TUHOAJA

THE TERMINATOR

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Linda Hamilton, Michael Biehn, Arnold Schwarzenegger, Paul Winfield, Lance Henriksen, Bess Motta ja Earl Boen
Genre: kauhu, scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Terminator - tuhoaja perustuu ohjaaja James Cameronin uneen, jonka hän näki julkaistuaan elokuvansa Piranha II - Lentävät tappajat (Piranha II: The Spawning - 1981). Unensa pohjalta hän alkoi kehittelemään omaa versiotaan John Carpenterin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) aloittamasta slasherkauhusta. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1984. Kuitenkin leffan levittäjä Orion Pictures pelkäsi teoksen olevan sekä rahallinen pettymys, että kriitikoiden haukkuma pätkä, eikä uskonut sen olevan menestys. Toisin kävikin ja Terminator - tuhoaja oli sekä kriitikoiden ylistämä, että parin viikon ajan Yhdysvaltojen katsotuin elokuva. Vuosien varrella filmi on kerännyt paljon mainetta ja se on noussut erittäin ylistetyksi teokseksi. Maailmassa on monia, joiden mielestä Terminator - tuhoaja on jopa kaikista paras elokuva! Itse näin elokuvan ala-asteen lopulla, mutta se ei kuitenkaan ollut ensikosketukseni tarinaan, sillä vuotta tai kahta aiemmin olin jo nähnyt leffan jatko-osan Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991), kun serkkuni halusivat katsoa sen, ollessaan kylässä meillä. Pidin siitä ja kysyin muutamaan kertaan, saisinko katsoa ykkösosan, mutta isäni ei halunnut näyttää sitä, koska se oli aikoinaan K18. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja katsoimme sen yhdessä. En ollut elokuvasta yhtä innoissani kuin toisesta osasta, mutta olen silti katsonut sen muutaman kerran uudestaan, viimeksi kesällä 2015, valmistautumisena sarjan viidenteen osaan Terminator Genisys (2015). Tammikuussa pidin äänestyksen, jossa Elokuvan taikaa -sivun lukijat saivat äänestää yhden elokuvasarjan arvostelut kesälle 2017 ja Terminator-sarja voitti ylivoimaisesti. Kesän alussa olikin vihdoin aika aloittaa sarjasta kirjoittaminen ja katsoin Terminator - tuhoajan kesälomani toisella viikolla.

Vuodesta 2029 lähetetään menneisyyteen yksi kyborgi ja yksi mies. Toisen tehtävänä on suojella erästä Sarah Connoria ja toisen tehtävä on tuhota hänet.

Sarah Connoria näyttelee Linda Hamilton, joka tuo hienosti tunnetta rooliinsa. Sarah työskentelee pienessä kuppilassa, hänellä ei oikein ole ystäviä kämppiksensä lisäksi ja kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut hänestä. Kun hänelle alkaa valjeta, että joku jahtaa häntä erittäin pahoissa aikeissa, Sarah ei voi yhtään käsittää miksi. Sarahin kehitys on mainiosti luotu läpi tarinan ja katsojana kannustaa häntä selviämään leffan alusta lähtien, sillä vaikka hän ei omasta mielestään ole kukaan, on hänessä katsojille silti jotain.
     Michael Biehn esittää Kyle Reeseä, miestä, joka on saapunut auttamaan Sarahia. Vuonna 2029 Kyle on vastarinnan taistelija, joka yrittää päihittää lähestulkoon voittamattomat kyborgit, eli Terminaattorit. Hän ei tiedä mitään muuta maailmaa kuin sodan ja pahuuden, joten vuosi 1984 on hänelle suuri hämmennys, kun moni asia on niin paljon helpompaa. Kyle näkee usein painajaisia tulevaisuudesta, jolloin katsojat pääsevät näkemään vilauksia siitä karun lohduttomasta elämästä, jota hahmo on joutunut kokemaan syntymästään asti. Biehn on muuten erinomainen roolissaan ja uskottava tulevaisuuden sotilas, mutta usein hänen tapansa puhua asioista on hieman yliampuvan aggressiivista, vaikkakin tavallaan se myös sopii siihen, kun hän yrittää vakuuttaa muille, ettei ole hullu.
     Itse elokuvan nimikkohahmona, eli Terminaattorina nähdään entinen kehonrakentaja Arnold Schwarzenegger. Terminaattori on robotti, joka on päällystetty ihmiskudoksella, jotta se voisi soluttautua väkijoukkoihin ja olla näin tehokkaampi tappaja. Terminaattorista on saatu luotua hyytävän karmiva tappokone, jota ei vain voi pysäyttää, ihan sama kuinka monta kertaa sitä yrittää ampua kumoon. Koneena se ei koe tunteita, jolloin se voi kylmästi vetäistä aseensa esiin ja ampua sinut hengiltä ilman, että sen ilme värähtääkään. Aina kun Terminaattori ilmestyy ruutuun, katsojalle syntyy todella painostavan uhkaava tunnelma, sillä ei ole yhtään varma, mitä se voi tehdä seuraavaksi. Schwarzenegger ei välttämättä ole Oscar-luokan näyttelijä, mutta Terminaattorina hän on täydellinen. Hänen täytyy lähinnä pitää ilmeensä tosikkona ja käyttää kehoaan hyväkseen ollakseen uhkaava. Schwarzenegger pistää kaikkensa rooliin, eikä kukaan muu voisi hoitaa hommaa yhtä hienosti kuin hän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sarahin kämppis Ginger (Bess Motta), mystisiä kuolemia tutkivat poliisit Traxler (Paul Winfield) ja Vukovich (Lance Henriksen), sekä rikospsykologi tohtori Silberman (Earl Boen). Elokuvassa nähdään myös Bill Paxton pienessä roolissa nuorena punkkarina.

Nykyään Terminator - tuhoaja on parhaiten tunnettu toiminnastaan, etenkin jatko-osien ollessa puhtaita toimintaelokuvia. Tämä alkuperäinen teos muistuttaa kuitenkin enemmän kauhuelokuvia, joissa murhaaja jahtaa pelokkaita uhrejaan lähiöissä tai leirintäalueilla. Suuri muutos on tietty, että tämä murhaaja on huipputeknologinen robotti, joka vaikuttaisi olevan pysäyttämätön. Alkupään lyhyiden, mutta napakoiden esittelyjen jälkeen alkaa tiivistunnelmainen takaa-ajo, jonka aikana saa kokea vain muutamia hengähdystaukoja, kunnes Terminaattori saapuu jälleen paikalle, jolloin pitää taas jännittää Sarahin ja Kylen puolesta, jotka yrittävät kaikkensa selvitäkseen hengissä. Elokuva on läpikotaisin jännittävä ja siinä vain kasvatetaan tunnelmaa suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kauhu päästetään tosissaan valloilleen piinaavassa loppuhuipennuksessa. Leffa herättää hyvin nopeasti katsojan mielenkiinnon ja pitää kiinnostuksen yllä, kun on aivan pakko saada tietää, mitä hahmoille tulee käymään? Toinen, mitä haluaa tietää, on syy sille, miksi Sarahia edes jahdataan? Tämä luo onnistuneesti mystisyyttä ja lisäjännitettä, ja onkin hienoa, ettei syytä paljasteta pitkään aikaan.

Elokuvassa on yhdistelty erilaisia lajityyppejä, mikä on tehty fantastisesti. Kylen kautta tosiaan nähdään unia synkästä scifi-tulevaisuudesta, mikä voi tuntua yhä todella futuristiselta laserpyssyjensä kera, mutta samalla se saattaa olla jopa pelottavampi tänä päivänä, kun teknologia on oikeasti kehittynyt siihen pisteeseen asti, että koneet voisivat nousta ihmisten yläpuolelle. Tulevaisuuskohtaukset ovat myös karmivia ja niistä huokuva epätoivo todella saa katsojan kannustamaan pääkaksikkoa päihittämään perässään vainoavan robotin. Hienointa vuoden 2029-kohtauksissa on se, etteivät ne sisällä lähes lainkaan repliikkejä, eivätkä edes Kylen kertojaääntä (onneksi), joka selittäisi tapahtumia, vaan katsojat vain heitetään tylysti näiden hirveiden tapahtumien keskelle, jolloin joutuu hetkeksi aikaa todella elämään filmin maalailemassa synkässä tulevaisuudenkuvassa. Toimintaakin on tosiaan mukana ja esimerkiksi taisto poliisiasemalla on täynnä ampumista. Lisäksi leffasta löytyy myös romantiikkaa, mutta se ei tunnu millään tavalla pakotetulta, vaan sillä on päivänselvä paikkansa tarinassa. Tunnelma muuttuu paikoitellen myös haikeaksi ja surumieliseksi, karun tulevaisuuden muuttuessa yhä todellisemmaksi Sarahin silmissä. Terminator - tuhoajan vahvuudet ovatkin erilaisten lajityyppien yhdisteleminen, sekä mestarillisesti luotu "murhaajahahmo", joka ei aio ikinä lopettaa jahtiaan. Tiivis tunnelma pysyy loppuun saakka ja vasta lopputekstien alkaessa voi huokaista helpotuksesta.

Ohjaaja James Cameron on onnistunut täydellisesti tunnelman luomisessa ja osoittaa pystyvänsä tekemään erilaisia elokuvia jo yhden leffan aikana. Cameron pitää pakettia upeasti kasassa, eikä elokuvan rautainen ote hellitä katsojasta. Hänen ja Gale Anne Hurdin työstämä käsikirjoitus on erinomainen ja itse tarinahan on aivan mieletön. Kun kyseessä on aikamatkustustarina, leffasta löytyy tietty pientä epäloogisuutta, mutta sen katsoo helposti sormien läpi, kun kaikki ympärillä on niin mahtavaa. Toinen asia, minkä katsoo läpi sormien, on parit hetket, joissa Schwarzeneggerin pää on selvästi korvattu nukella, mikä nykypäivänä pistää silmään todella voimakkaasti. Myös itse mekaanisen Terminaattorin liike leffan lopussa on paikoitellen kömpelöä, mutta nämä ovat pikkuseikkoja, kun tarina ja tunnelma koukuttavat niin täysillä. Elokuva on tosissaan kestänyt hienosti ajan hammasta, kun tänä päivänä tietyt vanhentuneet efektit eivät pilaa kokemusta. Terminator - tuhoajasta löytyy paljon upeitakin tehosteita ja monissa kuvissa pelottavan luurankomainen Terminaattori näyttää aivan tajuttoman hyvältä. Lisäksi elokuva on taidokkaasti kuvattu ja nerokkaasti leikattu. Turhat on karsittu pois ja jäljelle jää pelkkää asiaa, jolloin aika ei voi käydä pitkäksi. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat ovat hoitaneet hommansa tyylillä. Tulevaisuuteen sijoittuvissa kohtauksissa lavastajat päästetään vauhtiin ja heidän luomansa maailma on heti leffan ensimmäisestä kuvasta alkaen ahdistava. Ääniefektit ovat pääasiassa toimivia ja säveltäjä Brad Fiedel on tehnyt todella hyvää työtä musiikkien parissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja, tai siis "tuhottuja" kohtauksia, keskustelu ohjaaja James Cameronin ja Arnold Schwarzeneggerin välillä, sekä lyhyt pätkä elokuvan erikoistehosteista.

Yhteenveto: Terminator - tuhoaja on mestarillinen scifitoimintajännäri, joka menee usein puhtaan kauhun puolelle tunnelmassaan. Elokuvassa yhdistellään hienosti erilaisia lajityyppejä ja ne on saatu kulkemaan onnistuneesti yhdessä. Linda Hamilton on loistava pääosassa Sarah Connorina ja Michael Biehn on pienesti yliampuvaa aggressiivisuuttaan lukuunottamatta erittäin toimiva sankaritapaus. Arnold Schwarzenegger on täydellinen Terminaattori ja hän tuo piinaavaa uhkaavuutta rooliinsa. Elokuva on alusta loppuun jännittävä ja koukuttava, ja siinä on mukana toimivaa mysteerisyyttä, kun kestää kauan, ennen kuin paljastetaan, miksi Sarah on kohteena. Loppuhuipennus on todella pysäyttävä ja katsoja voi hengähtää vasta, kun lopputekstit rullaavat. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, mutta kun muu elokuva siinä ympärillä huokuu täydellisyyttä, voi esimerkiksi Schwarzeneggerin nukkenaaman antaa anteeksi. Terminator - tuhoaja on aika lailla täydellinen teos, mikä kannattaa ehdottomasti katsoa, pitää sitten toiminnasta, kauhusta, scifistä tai niistä kaikista, sillä ohjaaja James Cameron on saanut yhdisteltyä ne huikeasti samaan pätkään. Elokuva oli parempi kuin muistin, eikä ihme, että se on jäänyt elämään ihmisten suosiossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2017 - Muokattu 27.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Terminator, 1984, Hemdale, Pacific Western, Euro Film Funding, Cinema '84/Greenberg Brothers Partnership

Arvostelu: The Circle (2017)

THE CIRCLE (2017)

Ohjaus: James Ponsoldt
Pääosissa: Emma Watson, Tom Hanks, Karen Gillan, Glenne Headly, Bill Paxton, John Boyega, Ellar Coltrane ja Patton Oswalt
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

The Circle on futuristinen jännityselokuva, joka perustuu Dave Eggersin samannimiseen kirjaan vuodelta 2013. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2014 ja se sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo huhtikuussa 2017. Meille Suomeen elokuva saapuu vasta kolme kuukautta myöhemmin ja on jokseenkin ihme, että leffa edes nähdään Suomen teattereissa, sillä se sai vastaansa murskakritiikkiä, eikä se menestynyt hyvin USA:ssa. Heikosti leffa tulee luultavasti täälläkin menestymään, vaikka se sisältääkin tunnettuja nimiä, minkä lisäksi kyseessä on näyttelijä Bill Paxtonin viimeinen elokuvarooli ennen kuolemaansa aiemmin tänä vuonna. Omat odotukseni The Circleä kohtaan eivät olleet korkealla. Olin kuullut, ettei leffa ollut menestynyt ja ettei se olisi kovin kummoinen. Kävinkin katsomassa elokuvan vain näyttelijöiden takia, enkä edes lukenut etukäteen juonikuvausta. Etukäteen parasta koko hommassa oli nähdä leffa yli kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa. Hauskana faktana kerron, että meidän näytöksestämme puuttuivat tekstitykset kokonaan, joten täytyi käyttää kielitaitoa.

Mae Holland saa työpaikan jättiyhtiö Circlestä, joka yrittää saada ihmiset paljastamaan kaiken itsestään avoimesti ja toimimaan paremmin yhdessä. Jossain kohtaa kuitenkin menee raja, kuinka paljon yksityisyyttä voi rikkoa, mutta Circle on valmis jatkamaan siitä rajasta vieläkin pidemmälle...

Pääosassa Mae Hollandina nähdään Harry Potter -sarjasta (2001-2011) tuttu Emma "Hermione" Watson, joka esitti pääroolia aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Beauty and the Beastissa (2017). Watson osoittaa jälleen olevansa oivallinen näyttelijä ja sopii täysin päärooliin, mutta valitettavasti hahmo on paikoitellen kirjoitettu kehnosti. Maen motiivit ja tunteet Circleä kohtaan tuntuvat vaihtelevan läpi leffan. Välillä hänen mielestään yhtiö tunkeutuu liikaa ihmisten yksityiselämään ja välillä hän on taas täysin valmis antamaan miljoonien ihmisten katsoa livenä hänen elämäänsä ympäri vuorokauden. Muuten Mae on ihan mielenkiintoinen tapaus, mutta hänen ajatuksiaan olisi voinut selventää hieman enemmän.
     Circlen johtajaa, Eamon Baileyta näyttelee todella mainio Tom Hanks, joka tuo erittäin hyvin energiaa mukaan rooliinsa. Hanks on täysin uskottava yhtiön pomona, jota ihmiset kuuntelevat mielellään, sillä Hanks osaa olla miellyttävä persoona pehmeän äänensä kanssa. Vaikka johtaja Bailey tuntuu mukavalta, on hän jopa liian hyvältä persoonalta tuntuva, ollakseen oikeasti hyvä. Ensiesiintymisestään lähtien katsoja alkaa epäillä Baileyn todellisia tarkoitusperiä, hahmon esitellessä yhä vain uudempaa teknologiaa, jolla ihmisten pienimmätkin salaisuudet saadaan avattua maailmalle.
     Karen Gillan esittää Maen ystävää Annieta, joka saa päähenkilön mukaan Circleen. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, ollessaan liiankin innoissaan kaikesta, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä vähemmän hahmo rasittaa ja hänestä tulee loppupäässä huomattavasti pidettävämpi tapaus. Gillan ei erityisemmin häikäise taidoillaan, mutta on usein ihan toimiva osassaan.
     Maen vanhempina nähdään Glenne Headly ja Bill Paxton, joka tosiaan menehtyi helmikuun lopussa. En ole aiemmin oikein välittänyt Paxtonista, sillä hän tuntui olevan lähes aina sama hölösuu, kaikissa leffoissa, jotka olen häneltä nähnyt. Etenkin Aliensissa (1986) Paxton käy nopeasti rasittavaksi. Olinkin todella yllättynyt, kuinka hyvän suorituksen hän esittää The Circlessä. Maen isällä on hermostosairaus, jonka takia hänen liikkumisensa on vaivaalloista ja tavalliset arkityöt aiheuttavat hänelle vaikeuksia. Paxton tuo hahmoon koskettavuutta ja isä tuo toimivan lisäsisällön Maen elämään. Glenne Headlyn äitihahmo ei kuitenkaan jää erityisemmin mieleen.
     Elokuvassa nähdään myös Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu John "Finn" Boyega yhtenä Circlen tärkeimpänä työntekijänä Ty Lafittena, Boyhoodin (2014) pääosassa nähty Ellar Coltrane Maen taitelijaystävä Mercerinä ja Patton Oswalt Circlen operatiivisena johtajana Tom Stantonina.

The Circle sisältää erittäin mielenkiintoisen idean ja elokuva tuntuu nykypäivänä oleelliselta, kun siinä viitataan vahvasti siihen, että mitä esimerkiksi Google tai Facebook tietävätkään meistä kaikista? Nämä jättiyhtiöt ovat palveluita, joita käytämme joka päivä, mutta entä jos ne käyttävätkin meitä? Jotkut ihmiset ovat asiasta niin vainoharhaisia, etteivät suostu käyttämään tietokoneita, puhelimia jne. ollenkaan, kun taas jotkut esimerkiksi peittävät tietokoneessaan olevan pienen kameran siinä pelossa, että joku tarkkailee heitä kaiken aikaa. The Circle vie tällaiset ideat äärimmäisyyksiin, kun yhtiö asentaa kaikkialle pienen pieniä, huomaamattomia kameroita tarkkailemaan kaikkia tai luo sovelluksia, joilla voi paikantaa kenet tahansa mistä tahansa hetkessä. Yhtiö perustelee toimintaansa sillä, että näin rikollisuuden voi ehkäistä kokonaan ja terroristit tai kidnapatut löydetään minuuteissa, jolloin maailma olisi parempi paikka. Mutta kun yhtiön johtajien taustat jäävät epäselviksi, alkaa pelottaa, minne kaikki tieto meneekään? Lisäksi kummastuttaa myös, että Maeta painostetaan liittymään vähän kaikkeen, joka johtaa siihen, että kaikkea hänestä voidaan seurata tietokoneella, jopa sykettä ja hengitystä. Tällainen tuntuisi oikeasti pelottavalta ja se olisi äärimmäisen karmivaa, jos tapaa jonkun ensimmäistä kertaa ja tämä tietää sinusta aivan kaiken.

Valitettavasti leffan ideat eivät pääse kunnolla oikeuksiinsa elokuvassa ja niitä hyödynnetään paikoitellen typerien tapojen kautta. Tuntuu myös hieman kummalliselta, että suuri osa väestöstä hyväksyisi Circlen toiminnan, kun todellisessa maailmassa epäilijöitä olisi paljon enemmän. Onneksi epäilyksiä alkaa vähitellen heräämään, mitä karmivammaksi teknologia muuttuu. Valitettavasti Maen epäilysten syntyminen ja katoaminen ovat hätäisesti lisätty mukaan, jolloin katsojan on vaikea pysyä kärryillä, onko hahmo Circlen puolella vai Circleä vastaan? Elokuva myös tuntuu välillä kiertävän kehää, eikä etene muutamaan otteeseen mihinkään. Paikoitellen taas tarina tuntuu hyppivän oudosti ja yhtäkkiä kerrotaan, että aikaa onkin kulunut jo kuukausia. Maen lisäksi muista hahmoista ei ole saatu persoonallisia, jolloin on vaikea pitää ketään tavallisena ihmisenä. John Boyegan kyvyt valuvat ihan hukkaan roolissa, jossa hän vain käy välillä seisoskelemassa taustalla. Hänen hahmonsa on myös todella oudosti kirjoitettu, eikä katsojana välillä tajua yhtään, mitä hän edes tekee Circlellä enää. Suurin pettymys on kuitenkin loppuhuipennus, joka vaikuttaa aluksi lupaavalta, mutta joka on todella iso antikliimaksi. Tavallaan on hienoa, ettei lopetus ole liiallisuuksiin menevä, mutta jotain paljon enemmän jää silti kaipaamaan. Lopputuloksena on keskinkertainen teos, joka sisältää paljon hyviä juttuja, mutta myös ainakin saman määrän heikkouksia. En kuitenkaan ymmärrä, miksi se on täysin haukuttu useissa paikoissa, sillä mukana on tosiaan niitä hyviä hetkiä.

Elokuvan on ohjannut James Ponsoldt, joka on myös käsikirjoittanut teoksen yhdessä "The Circle" -kirjan kirjoittaneen Dave Eggersin kanssa. Leffa olisi varmasti onnistunut paremmin, jos Ponsoldt olisi pysynyt vain ohjaajana, eikä Eggers olisi saanut muokata kirjaansa elokuvaksi. Visuaalisesti The Circle on kuitenkin tyylikäs. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti - etenkin pitkät kuvat, jotka suorastaan liukuvat hahmojen välistä ja päältä, ovat upeita. Leikkauksessa on välillä menty vähän miten sattuu ja mukana on paikoitellen tarpeettomia leikkauksia. Efekteinä nähdään lähinnä tekstejä, jotka ilmestyvät ruutuun Maen kuvatessa elämäänsä ja ihmisten kommentoidessa sitä kovalla tahdilla. Valaisu on toteutettu mainiosti ja elokuva on todella miellyttävän kirkas. Musiikista vastaa Danny Elfman, joka on tehnyt hyvää työtä sävellystensä kanssa. Leffassa kuullaan klassisempia sävellyksiä hienovaraisesti yhdistettynä tietokonejumputuksiin, mikä toimii.

Yhteenveto: The Circle sisältää todella mielenkiintoisen idean, mutta itse elokuva jää vain ihan hyväksi heikkouksiensa takia. Leffa saa katsojan hienosti miettimään, mitäköhän Twittereiden, Instagramien, Bingien sun muiden nettijuttujen takana oikeasti pyörii ja kuinka paljon omat yksityisasiat ovat levinneet internetiin? Elokuva ei kuitenkaan hyödynnä ideoitaan kunnolla ja tekee monet asiat hätäisesti. Emma Watson on mainio pääosassa, vaikka hahmon ajatustyö tapahtuu usein oudosti. Tom Hanks ja Bill Paxton ovat todella hyviä, mutta valitettavasti John Boyega ei tarjoa mitään. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja hyvin kuvattu. Ruudulle ilmestyvät tekstit eivät häiritse ja niissä esiintyviä kommentteja on kiinnostavaa lukea. Danny Elfmanin musiikki on toimivaa. Jos The Circle kiinnostaa, niin kannattaa se käydä katsomassa. Monet eivät ole siitä pitäneet, mutta omasta mielestäni se oli ihan kiva. Ei sitä välttämättä tarvitse leffateatteriin asti lähteä katsomaan ja voi hyvin odottaa sen ilmestymistä vuokralle tai internetin striimipalveluun... jos sellaista uskaltaa enää käyttää! Mitä lie salaisuuksia Netflix tai Viaplay on meistä urkkinut...

Kirjoittanut: Joonatan, 23.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marieclaire.com
The Circle, 2017, Imagenation Abu Dhabi FZ, Likely Story, Parkes+MacDonald Image Nation, Playtone, Route One Entertainment

Arvostelu: Spider-Man: Homecoming (2017)

SPIDER-MAN: HOMECOMING

Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Michael Keaton, Jacob Batalon, Laura Harrier, Marisa Tomei, Jon Favreau, Zendaya, Tony Revolori, Bokeem Woodbine, Michael Chernus, Logan Marshall-Green ja Robert Downey Jr.
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man, eli suomeksi Hämähäkkimies on Marvelin suosituin sarjakuvahahmo, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1962 sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" ja on siitä lähtien kasvattanut suosiotaan. Megasuosion kautta hahmo on tietty siirtynyt valkokankaillekin. Kolmen epäonnistuneen Hämis-leffan jälkeen seittiveikko räjäytti pankin Sam Raimin ohjaamassa Spider-Man - Hämähäkkimiehessä (Spider-Man - 2002), jossa hahmoa esitti Tobey Maguire, joka nähtiin myös kahdessa jatko-osassa. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007) haukuttiin kuitenkin lyttyyn, jolloin Maguiren Hämähäkkimiehen tarina päättyi ja koko homma aloitettiin alusta The Amazing Spider-Manilla (2012), jonka pääroolia näytteli Andrew Garfield. The Amazing Spider-Man 2 (2014) kärsi kuitenkin saman kohtalon kuin Spider-Man 3, jolloin tämäkin sarja päättyi. Vaikka pidin sarjaa lupaavana, olin myös iloinen, sillä viimein mahdollistui se, että Spider-Man pääsisi mukaan Marvel Studiosin aloittamaan elokuvauniversumiin, jossa yhtiön sankarit esiintyivät sekä omissa että yhteisteoksissaan. Uudeksi Hämikseksi valittiin Tom Holland ja hänen versionsa hahmosta nähtiin ensimmäisen kerran viime vuonna Captain America: Civil Warissa (2016). Vaikka Spider-Man olikin mukana vain parikymmentä minuuttia, ihmiset innostuivat suuresti ja alkoivat odottamaan hahmon uutta sooloseikkailua, minä mukaan lukien. Spider-Man: Homecoming oli eniten odottamani supersankaripätkä tältä vuodelta, enkä malttanut odottaa sen ilmestymistä. Lähes viikkoa ennen ensi-iltaa koittikin lehdistönäytös ja innokkaasti odotin ovilla jo lähes puoli tuntia ennen elokuvan alkamista, mukanani vanha Hämis-pehmoni. Innostukseni oli vieläkin suurempi, sillä näytös oli Tennispalatsin Scape-salissa 3D:nä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n elokuvaa Captain America: Civil War!

Supersankarien välisen taistelun jälkeen Peter Parker/Spider-Man kokee itsensä täysin hyödyttömäksi ja yrittää kaikkensa osoittaakseen Avenger-aineksensa. Tähän tulee hyvä tilaisuus, kun Peter alkaa tutkia alienteknologian laitonta myymistä rikollisille, joka johtaa hänet erään Adrian Toomesin jäljille...

Captain America: Civil Warin jälkeen olin vielä ihan pienesti epäilevä, mutta nyt olen täysin varma asiasta: Tom Holland on suosikkini Peter Parkerin/Spider-Manin näyttelijöistä! Olen lukenut Hämis-sarjakuvia ja tämä versio on mielestäni vihdoin juuri se oikea, jota olen toivonut näkeväni pitkään. Hollandista löytyy aivan järjetön määrä energiaa rooliin ja hänestä paistaa koko elokuvan läpi innostus roolia kohtaan, jolloin katsojille välittyy vieläkin parempi tunnelma hahmon esiintyessä ruudulla. Myös Peter on innoissaan, kokeillessaan pukunsa uusia vempaimia ja noustessaan ihmisten suosioon. Hahmo on kunnon hölösuu ja puhuu lähes kaiken aikaa pitäessään asua päällään, kuten kuuluukin. Peterinä Holland on muuten vakuuttava nörtti, mutta paikoitellen jää ihmettelemään, mikseivät tytöt ole kiinnostuneet hänestä, sillä ulkoisesti Holland näyttää koulunsa atleettisimmalta pojalta. Homecoming osoittaa täydellisesti, miksi Hämis on niin suosittu hahmo, sillä Peter ei ole mikään miljonääri tai supersotilas, vaan tavallinen kundi, joka joutuu selviämään tavallisista ongelmista, minkä lisäksi hän on supersankari. Tämän takia hän on selvästi samaistuttavampi hahmo kuin esimerkiksi Thor tai Hulk ja leffa tuo tämän hienosti esille.

Elokuvan pahista, eli Adrian Toomesia/Vulturea esittää Batmanin roolista parhaiten tunnettu Michael Keaton. MCU-leffoissa on ollut ikävä tapa alikäyttää pahishahmoja ja tehdä niistä joko todella unohdettavia tai yliampuvia. Onneksi Adrian toimii hyvin ja hänelle on jopa luotu sisältöä sekä ymmärrettäviä motiiveja. Hahmossa on uhkaavuutta ja tekijät ovat saaneet Vulturen mekaaniset siivet toimimaan hienosti, mitä ennakkoon hieman jännitin. Keaton on mainio pahiksena ja toivon, että hän pystyisi tekemään kunnon paluun elokuviin.
     Sarjakuvista tuttua Peterin ystävä Harry Osbornia ei leffassa nähdä, vaan sen sijaan leffassa esiintyy Ned (Jacob Batalon), hieman pulska nörtti, joka on täpinöissään supersankareista. Ned on se "pakollinen" komediasivuhahmo, joka on kyllä hauska, mutta välillä hän tuntuu olevan mukana liikaa, jolloin hän muuttuu aika ärsyttäväksi. Peterin perinteisiä ihastuksen kohteitakaan (Mary Jane Watson ja Gwen Stacy) ei ole mukana, vaan tällä kertaa sankari on lätkässä Laura Harrierin esittämään Liziin. Vaikka yhdessä kohtaa Liz onkin avuton neito hädässä, ei hahmo ole sitä kuitenkaan kaiken aikaa. Valitettavasti Liz on pienessä roolissa ja hahmona hän on todella tylsä, sillä hänelle ei ole vaivauduttu luomaan persoonaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peterin täti May (Marisa Tomei), koulun angstityttö Michelle (laulaja Zendaya), Peterin kiusaaja Flash (Tony Revolori), sekä Adrianin apurit Shocker (Logan Marshall-Green), Mason (Michael Chernus) ja Herman (Bokeem Woodbine). Elokuvassa nähdään myös Robert Downey Jr:n esittämä Tony Stark/Iron Man, kuten lähes kaikissa mainoksissa on näytetty, mutta yllättävää kyllä, hahmo ei esiinny leffassa kovin paljoa. Sen sijaan Starkin avustaja Happy (Jon Favreau) nähdään useasti, minkä lisäksi leffassa saattaa esiintyä pari muutakin tuttua naamaa... Stan Lee tekee tietty lyhyen cameonsa.

Iron Manin vähäinen mukanaolo on mielestäni hyvä päätös, sillä pelkäsin etukäteen, että helposti huomion varastava Downey Jr. saisi teoksen tuntumaan enemmän uudelta yhteisseikkailulta, eikä Spider-Manin omalta leffalta. Homecoming on onneksi lähes kokonaan hahmon ikioma elokuva, joka ei yllättävästi edes pohjusta kovin paljoa tulevia filmejä, kuten MCU:n edellisillä pätkillä on ollut tapana tehdä, vaan se pystyy kunnolla keskittymään siihen, mikä on olennaisinta, eli omaan tarinaansa. Onneksi filmin juoni ei kierrätä tuttua kaavaa, jossa Peter saa voimansa ja kasvaa sankariksi Ben-sedän kuollessa, vaan hahmolla on kyvyt alusta alkaen. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä kasvutarina, että Peterin täytyy oppia hallitsemaan voimiansa ja miettimään tekojensa seurauksia.

Teos ei onneksi ole liian perinteinen supersankarileffa, vaan siihen on saatu paljon uusia sävyjä, mikä saa sen tuntumaan raikkaalta lajityypissään. Ensinnäkin Homecoming on todella hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton. Elokuva on täynnä huumoria, mikä syntyy lähinnä Hämiksen heittämästä läpästä, sekä hahmon toilailuista. Tämä Spider-Man on usein aika kömpelö, eikä mikään tunnu onnistuvan ensimmäisellä yrityksellä. Civil Warin jälkeen internetissä naureskeltiin sitä, että onpas uusi May-täti nuorekas ja hyvännäköinen. Vitsit on selvästi koettu hauskoiksi myös Marvelilla, sillä Mayn ulkonäöstä hassutellaan muutamaankin otteeseen. Nedillä on tietty hauskoja hetkiä, minkä lisäksi erään supersankarin opetusvideot ovat aivan mahtavia. Suuret naurut sai myös Peterin videopäiväkirja, jota olisi toivonut mukaan enemmän. Loppupäässä teos muuttuu vakavammaksi, mutta pitää silti kevyen hengen yllä, kuten Spider-Manissa kuuluukin.

Toinen, mikä kuuluu Spider-Maniin ja minkä aiemmat leffat ovat melkein hypänneet kokonaan yli, on Peterin kouluelämä. Jotkut katsojista eivät tule pitämään high school -kohtauksista, mutta mielestäni ne sopivat mukaan erinomaisesti ja tarjosivat uutta lähestymistapaa MCU-pätkiin. Paikoitellen elokuva jopa tuntuu teinileffalta - tosin paljon normaalia paremmalta - josta löytyy noloja kohtia ja juhlimista. Filmissä käsitellään taitavasti sitä, miten nuori poika yrittää saada todella erilaiset minänsä kohtaamaan ja miten Peter voi luoda tasapainon koulun ja sankaruuden välille. Leffan erilaiset teemat on yhdistetty hienosti tavallisempaan supersankariviihteeseen, jossa naamiosankari taistelee pahiksia vastaan. Mukana on laseraseita sun muuta huipputeknologiaa, joita hyödynnetään hyvin läpi teoksen. Toimintapätkät ovat erittäin viihdyttävää katseltavaa; niissä on toimivaa jännitystä ja on niin upeaa, että lopputaistelua ei ole kasvatettu megalomaanisen suuriin sfääreihin, jossa ammutaan jonkinlainen säde taivaaseen ja toisesta ulottuvuudesta saapuu mörököllejä tuhoamaan maapalloa. Vaikka mukana onkin yliluonnollisia asioita, on Spider-Man: Homecoming selvästi "maanläheisempi" kuin monet muut MCU-teokset, mikä on täydellinen ratkaisu, sillä hahmo ei oikein kuulu galaksien välisiin sotiin ja avaruusolentojen hyökkäyksiin. Sellaista on kyllä tiedossa tulevissa leffoissa, mutta varsinkin näin alkuun on tärkeää, että kyseessä todellakin on naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies.

Vaikka leffa onkin pääasiassa oma tarinansa, mukana on tietysti viittauksia muihin sarjan hahmoihin ja tapahtumiin. High school -asetelma tarjoaa katsojille kunnon tilaisuuden nähdä, miten ihmiset suhtautuvat supersankareihin, joiden näkökulmasta yleensä kaikki näytetään. Nuoret heittävät vitsejä sankareista; tytöt miettivät, kenen kanssa mieluiten menisivät naimisiin; poikia ärsyttää, kun he eivät voi olla yhtä siistejä; ja kouluissa on alettu opettamaan asioita esimerkiksi Sokovian sopimuksesta, joka oli tärkeä asia Captain America: Civil Warin juonessa. Leffaa katsoessa ihailee muutamaankin otteeseen, miten salakavalasti Marvel on luonut leffamaailmansa ja kuinka se on saatu tuntumaan niin todelliselta, vaikka siinä nähdäänkin kymmeniä eri superheppuja.

Elokuvan ohjaajana toimii Jon Watts, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja ja lyhytelokuvia, mutta myös pari koko illan leffaakin, kuten kauhupätkä Clownin (2014). Tässä Watts osoittaa osaavansa, vaikka onkin selvästi lähinnä vain tehnyt, mitä Marvel haluaa. Watts on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana ja yllättäen kuuden kirjoittajan tiimi on onnistunut pitämään tarinan kasassa. Spider-Man: Homecoming on kuvattu oivallisesti ja leikkaus on sujuvaa, etenkin alkupäässä nähtävässä koulumontaasissa. Spider-Manin puku on aivan mielettömän upea ja puvustustiimi on muutenkin tehnyt hienoa työtä. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja ääniefektit tuovat erinomaisen lisän huikeisiin tehosteisiin. Leffan musiikit on säveltänyt Michael Giacchino ja vaikka hänen työnsä toimiikin filmin aikana, eivät musiikit jää millään mieleen elokuvan päätyttyä.

Yhteenveto: Spider-Man: Homecoming singahtaa seittiensä kanssa suoraan MCU:n parhaimmistoon! Tämän tietää jo siitä, että kun lähtee salista, on päivä selvästi kirkkaampi ja kun teosta ajattelee, tulee vain todella hyvä mieli. Elokuva saa onneksi keskittyä (lähes) täysillä omaan tarinaansa, eikä se keskity pohjustamaan tulevia filmejä. Leffassa on yhdistelty hienosti tavallista supersankarimeininkiä, hulvatonta komediaa ja teinitunnelmaa, ja paketti on saatu pidettyä erinomaisesti kasassa. Teos ei koskaan muutu megalomaanisen isoksi, kuten suurin osa nykypäivän supersankaripätkistä, vaan pysyy jokseenkin "maanläheisissä" mitoissa. Tom Holland on täydellinen Spider-Man ja on upeaa nähdä, kuinka paljon hauskaa hänellä on roolin kanssa. Michael Keaton on mainio pahis ja hänen hahmoonsa on onnistuttu tuomaan toimivaa persoonaa ja hyviä motiiveja. Tony Stark ei onneksi ole kovin paljoa leffassa, jolloin Downey Jr. ei varasta huomiota itseensä. Vaikka Ned on ihan hassu sivuhahmo, on hän välillä ärsyttävä, minkä lisäksi leffan musiikit eivät ole kummoiset. Kovin paljoa muuta pahaa sanottavaa ei leffasta löydy ja sen haluaisi nähdä heti uudestaan. En muista, milloin viimeksi lehdistöyleisö olisi nauranut samalla lailla kuin tämän filmin aikana. Suosittelen käymään katsomassa Spider-Man: Homecomingin, jos olet hahmon tai supersankarijuttujen fani. Vaikka mukana on viittauksia muihin MCU-leffoihin, tämän voi hyvin katsoa myös omana kesäviihteenään. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista toinen pohjustaa seuraavaa Spider-Man -elokuvaa. Seuraava Hämis-pätkä nähdäänkin jo parin vuoden päästä ja ne, jotka eivät sitä malta odottaa (jälleen minä mukaan lukien), voivat olla huojentuneita siitä, että hahmo nähdään jo ensi vuoden Avengers: Infinity Warissa (2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Spider-Man: Homecoming, 2017, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes - 2014)

APINOIDEN PLANEETAN VALLANKUMOUS

DAWN OF THE PLANET OF THE APES

Ohjaus: Matt Reeves
Pääosissa: Andy Serkis, Jason Clarke, Keri Russell, Kodi Smit-McPhee, Gary Oldman, Toby Kebbell, Kirk Acevedo, Nick Thurston, Karin Konoval, Terry Notary, Doc Shaw ja Judy Greer
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Pierre Boullen kirjaan La Planète des Singes (1963) perustuva elokuva Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) oli menestys ja kriitikoiden ylistämä teos. Suosion takia leffa sai jopa neljä jatko-osaa, sekä televisiosarjan ja vieläpä animaatiosarjan. Aihe kuitenkin hiipui suosiosta ja sarjan teosta tuli vaikeaa. Vihdoin vuonna 2001 ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (Planet of the Apes), joka oli menestys, mutta josta kansa ei erityisemmin välittänyt. Kesti muutama vuosi, kunnes Rick Jaffan idean pohjalta alkoi uuden Apinoiden planeetta -tarinan kehittely, joka kertoisi siitä, miten kaikki alkoi. Apinoiden planeetan synty (Rise of the Planet of the Apes) ilmestyi kesällä 2011 ja se oli iso hitti, minkä lisäksi myös kriitikot pitivät siitä, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Loppuvuodesta 2011 ilmoitettiin, että leffalle ollaan tekemässä toista osaa, joka veisi tarinaa ja maailmaa lähemmäs sitä, millaisena monet tietävät sen alkuperäisessä sarjassa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2013 ja Apinoiden planeetan vallankumous sai ensi-iltansa kesällä 2014. Kriitikot ylistivät filmiä ja se oli iso kassamagneetti - jopa koko Apinoiden planeetta -saagan menestynein leffa. Itse näin Apinoiden planeetan vallankumouksen ensimmäisen osan tapaan isäni kanssa leffateatterissa - en tosin ensi-iltaviikolla, sillä tulin silloin pahasti kipeäksi - ja olin erittäin häkeltynyt näkemästäni. Kyseessä oli mielestäni yksi vuoden parhaista teoksista ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, viimeksi vähän alle vuosi sitten. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Sota apinoiden planeetasta (War for the Planet of the Apes - 2017) oli aika katsoa edelliset kaksi osaa uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Apinoiden planeetan vallankumouksen päivää Apinoiden planeetan synnyn jälkeen.

Kymmenen vuotta viruksen leviämisen jälkeen ihmiskunnasta on suurin osa menehtynyt ja apinat ovat perustaneet yhteiskunnan metsäänsä. Kun ihmisiltä loppuu sähkö, muutaman hengen joukko lähtee metsään Caesarin johtaman apinasivilisaation luokse pyytämään apua. Vaikka rauha voisi olla mahdollinen, on kummallakin osapuolella niitä, jotka eivät voi nähdä kahta lajia ystävinä.

Caesaria näyttelee edellisen osan tapaan Andy Serkis, joka on esittänyt hahmon kaikki liikkeet ja ilmeet, eikä toiminut vain ääninäyttelijänä. Serkis osoittaa jälleen olevansa täydellinen sellaisessa esiintymisessä ja on jopa parempi kuin Apinoiden planeetan synnyssä! Caesarista on tosiaan tullut apinoiden johtaja ja sen myös huomaa. Aina kun hahmo saapuu ruudulle, hänestä huokuu niin paljon voimaa, että hänet todella uskoo suureksi johtajaksi. Tämä voima syntyy juurikin Serkisin huikean upeasta roolityöstä, jota on lumoavaa, sekä hieman myös pelottavaa katsottavaa. Hän pystyy välittämään paljon tunteita, vaikka lopputulos onkin tietokoneella toteutettu apina. Joka ikinen kerta, kun Caesar avaa suunsa, hän häikäisee katsojat auktoriteetillaan. Jokainen sana tuntuu tarkkaan mietityltä ja voimaa täynnä olevalta. Caesar ei kuitenkaan nimensä tapaisesti ole mikään hirmuvaltainen diktaattori, vaan hänellä on hyvä sydän ja hän välittää lajitovereistaan suuresti. Hahmo yrittää toimia aina sen mukaan, mikä on parasta muille apinoille ja ajattelee vasta sitten itseään.
     Sarjan uusi ihmissankari on Jason Clarken näyttelemä Malcolm, hyväsydäminen mies, joka miettii sekä ihmiskunnan että tietysti oman perheensä parasta. Malcolm johtaa joukkoa, joka yrittää löytää metsästä vanhaa patoa, jonka he uskovat tarjoavan sähköä kaupungille. Hahmo uskoo ihmisten ja apinoiden välisen rauhan olevan mahdollista ja pyrkiikin saavuttamaan sen. Malcolm on pidettävä tyyppi ja Clarkesta löytyy oikeaa henkeä hahmolle.

     Malcolmilla on poika nimeltä Alexander (Kodi Smit-McPhee) ja naisystävä nimeltä Ellie (Keri Russell). Alexander on aika hiljainen nuori, joka pitää piirtämisestä. Ellie taas on entinen lääkäri ja hän ihastuu apinoiden luomaan kulttuuriin. Vaikka hahmot ovat kiva lisä tarinaan ja tarjoavat toimivia motiiveja Malcolmille, minkä lisäksi Smit-McPhee ja Russell ovat hyviä rooleissaan, eivät he silti oikein tunnu erityisemmin miltään. Kaksikko jää aika vaisuksi, eikä heitä muista kovin hyvin leffan päätyttyä. Pariskunnan ja Alexanderin lisäksi metsään lähtee myös Carver (Kirk Acevedo), joka ei kovin usein toimi viisaasti.

San Franciscon ihmisten johtajaksi on noussut Gary Oldmanin esittämä Dreyfus, joka uskoo, että apinat aiheuttivat sairauden, joka tappoi lähes kaikki ihmiset ja sen takia hän ei pidä niistä lainkaan. Alexanderin ja Ellien tapaan myös Dreyfus on hyvä lisä tarinaan, mutta jotain jää silti uupumaan. Onneksi yhdessä kohtauksessa hahmolle näytetään hieman taustatarinaa, mikä luo mainion lisän ja katsoja ymmärtää paremmin, miksi Dreyfus ei apinoista välitä. Oldman on tuttuun tapaansa oivallinen roolissaan ja uskottava ihmisten johtohahmona.

     Edellisestä elokuvasta tuttu Koba-apina tekee paluun, mutta tällä kertaa häntä esittää Christopher Gordonin sijaan Toby Kebbell. Jo Apinoiden planeetan synnyssä näki, että Koban ilkeys tulee vielä joskus kasvamaan ja niinhän hänelle tapahtuu. Koba oli viettänyt suuren osan elämästään vankeudessa ihmisten koe-eläimenä, joten hänellä on todella hyvä syy suorastaan vihata ihmisiä. Hahmo ei todellakaan hyväksy minkäänlaista rauhaa kahden lajin välille ja siitä alkaa seurata ongelmia.
     Koban lisäksi muutama muukin tuttu apinahahmo palaa. Oranki Maurice (Karin Konoval) on sama sympaattinen heppu kuin aiemminkin. Rocket (Terry Notary) on muuttunut kiltimmäksi ja hänellä on lapsi nimeltä Ash (Doc Shaw). Viimeksi vain nopeasti esitellystä Corneliasta (Judy Greer) on tullut Caesarin sielunkumppani ja heillä on kaksi lasta: Blue Eyes (Nick Thurston) ja pienokainen, joka syntyy heti leffan alussa. Blue Eyes ihailee Kobaa ja on omaksunut tämän ajatusmallin ihmisistä. Edellisessä osassa esiintyviä ihmisiä ei tässä nähdä ollenkaan, jos yhtä valokuvaa ja videoklippiä James Francon näyttelemästä Will Rodmanista ei lasketa mukaan.

Jos Apinoiden planeetan synty ei tuntunut perinteiseltä megabudjetin tehoste-elokuvalta, vaan perustuikin enemmän draamaan, syvällisempiin pohdintoihin ja jännitykseen, niin se ei ollut vielä mitään verrattuna tähän teokseen. Heti alussa nähdään lyhyesti kertaus edellisen osan lopusta ja uutispätkiä ihmiskunnan tuhoutumisesta, joka pohjustaa upeasti tulevaa synkkää tunnelmaa. Tämän jälkeen elokuva muuttuu kuin hyvin kummalliseksi luontodokumentiksi, jossa suuresti viisaantuneet apinat metsästävät itselleen ruokaa ja näytetään, millaisen "kaupungin" he ovat rakentaneet itselleen. Nuorimmille opetetaan yhteiskunnan perussääntöjä ja viisaimmat miettivät tapoja, miten he voivat turvata olonsa täydellisesti. Elokuvan alku on rauhallinen ja jos se ei olisi jo tällä lailla poikkeava normaalista, lähes kaikki dialogi tapahtuu viittomalla. Siinä sitä sitten katsoo, kun apinat viittovat toisilleen asioista ja välillä päästävät lajille tyypillisiä murahduksia. Tylsää se ei kuitenkaan ole, ehei, vaan kaukana siitä. Kaikki Apinoiden planeetan vallankumouksen kohtaukset, joissa pelkät apinat kommunikoivat toistensa kanssa ja leffa tuntuu puhtaasti draamalta, ovat suorastaan hypnoottisen vangitsevia. Tällaiset kohdat ovat kauniita ja niiden aikana unohtaa kokonaan katsovansa tietokoneella tehtyjä apinoita, joita näyttelijät alun perin esittivät harmaissa kokovartaloasuissa. Niiden hetkien aikana elokuva tuntuu oikeasti taiteelta.

Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat lähestulkoon täydellistä katseltavaa. Kuitenkin ei-niin-mielenkiintoisen patojuonikuvion noustessa suuremmin esille, teos alkaa heikentyä hieman. Ihmishahmot nousevat entistä enemmän esille, eikä leffasta löydy täysin samaa koukuttavuutta. Samalla onneksi alkaa jännittävän ilmapiirin luonti, kun syntyy juoni toisen lajin hävittämiseksi ja alkaa odottamaan, mitä tulee tapahtumaan? Konfliktit kasvavat hiljalleen elokuvan edetessä ja homma huipentuu nimen mukaiseen vallankumoukseen. Vaikka loppupää on alkua toiminnallisempi, ei meno koskaan muutu tavanomaiseksi Hollywoodin popcorn-viihteeksi, vaan elokuva pitää väkevästi otteensa loppuun saakka.

Apinoiden planeetan vallankumouksessa käsitellään paljon tunteita, etenkin apinoiden puolelta. Caesarin suuret tunteet ovat vaikuttavia ja ne koskettavat kaiken aikaa katsojaa. Apinoiden luoman yhteiskunnan tutkiminen on erittäin kiehtovaa ja sitä haluaisi nähdä vieläkin enemmän. Apinat ja ihmiset pystyisivät ihan varmasti elämään sovussa, jos tiettyjä yksilöitä ei olisi olemassa. Mutta kun kumpikaan laji ei oikein tunne toista, eivät he voi luottaa siihen, että toinen olisi yhtä ystävällinen. Näin lajien välille syntyy jännite, jonka laukeamista odottaa innolla. Todellisessakin maailmassa on tällaista voimakasta jännitettä eri maiden tai uskontojen välillä, varsinkin nykypäivänä kun kaikenlaisia hirveyksiä tapahtuu yllättäen. Elokuvaan on saatu hienosti samanlaisuutta, vaikka toinen osapuoli koostuukin puhuvista apinoista. Hyvin nopeasti leffan aikana syntyy sellainen tunne, että toinen osapuolista ei tule selviämään ja elokuvan nimen mukaisesti kyseessä todella on apinoiden planeetta ja tarina on selvästi viemässä kohti alkuperäistä Apinoiden planeettaa.

Elokuvan ohjaus on vaihtunut Rupert Wyattilta Matt Reevesille, joka tietää selvästi, millaisen maailman hän haluaa luoda, kun suurin osa ihmisistä on kuollut. Reeves on onnistunut hienosti työssään ja on erinomaista, että hän ohjaa sarjan seuraavankin osan. Käsikirjoituksesta vastaa tässäkin pariskunta Rick Jaffa ja Amanda Silver, joiden lisäksi kirjoittamisessa on ollut mukana myös Mark Bomback. Kolmikko on tehnyt upeaa työtä, vaikka he olisivat voineet syventää ihmishahmoja enemmän ja uskaltaa näyttää lisää hiljaista apinaeloa. Elokuvan visuaaliset tehosteet ovat tietenkin todella näyttävät. Apinat näyttävät uskomattoman aidoilta, jolloin unohtaa, että he ovat osittain tietokoneella toteutetut. Leffa on myös kuvattu mainiosti ja mukana on useita pitkiä otoksia, jotka ovat tyylikkäitä. Leikkaus on sujuvaa ja onneksi elokuva saa kulkea rauhassa eteenpäin. Lavasteet ovat erinomaiset, kuten myös puvustus ja maskeeraus. Ääniefektit ovat loistavia ja säveltäjä Michael Giacchino on saanut aikaiseksi koskettavaa, kaunista ja eeppistä musiikkia.

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, leffan lähtökohdista kertova "Journey to Dawn", Caesarista kertova "Andy Serkis: Rediscovering Caesar", näyttelijöistä kertova "Humans and Apes: The Cast of Dawn", apinoiden teosta kertovat "Move Like an Ape: An Artist's Medium" ja "Weta and Dawn", apinoiden kulttuurista kertova "The Ape Community", leffan maailmasta kertova "The World of Dawn" ja lopputaistelusta kertova "The Fight for a New Dawn", sekä lyhyt vilkaisu Ridley Scottin elokuvaa Exodus: Gods and Kings (2014).

Yhteenveto: Apinoiden planeetan vallankumous on kaunis teos, joka poikkeaa hyvin voimakkaasti tavallisista tehoste-elokuvista. Mukana on paljon kohtauksia, joissa keskustellaan vain viittomakielellä, eikä niissä erityisemmin tapahdu mitään, mutta katsojana ei silti voi muuta kuin jäädä tuijottamaan. Elokuvan tunteet ja tunnelmat välittyvät hienosti katsojille. Andy Serkis on edelleen täydellinen Caesarina, minkä lisäksi muutkin apinat ovat niin hyvin esitettyjä, että heissä on persoonaa jopa enemmän kuin ihmisissä. Malcolm on mainio heppu ja Gary Oldman suoriutuu osastaan Dreyfusina hyvin, mutta pääasiassa ihmiset jäävät apinoiden jalkoihin kiinnostavuudessa. Visuaalisesti teos on huikean upea. Sen maailma on kiehtova ja leffan päätyttyä on pakko saada nähdä lisää. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, niin kannattaa katsoa tämäkin teos. Sarjan fanit voivat innostua, sillä tämä on selvästi enemmän Apinoiden planeettaa kuin edeltäjänsä, vaikkei olekaan vielä siinä pisteessä, missä koko saagan alkuperäinen filmi on. Apinoiden planeetan vallankumous sopii myös niille, jotka eivät yleisesti isoista tehostepätkistä välitä. Kyseessä on hieno elokuva ja todella toivon, että taso pysyisi Sota apinoiden planeetasta -leffassa. Hieman pelottaa, että tarkoittaako nimi puhdasta efektitaistelua, vai voisiko kyseessä olla todellisen sotaelokuvan kaltainen upeus? Jännityksellä jään odottamaan, mihin sarja tästä jatkuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Dawn of the Planet of the Apes, 2014, Chernin Entertainment, Ingenious Media, SOHO VFX, TSG Entertainment