Arvostelu: Magic Mike (2012)

MAGIC MIKE

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey, Olivia Munn, Joe Manganiello, Matt Bomer, Gabriel Iglesias, Adam Rodriguez, Kevin Nash, Mircea Monroe ja Betsy Brandt
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Magic Mike perustuu löyhästi elokuvan päätähti Channing Tatumin kokemuksiin miesstripparina Tampassa, Floridassa, kun Tatum oli vasta 18-vuotias. Tatum oli pitkään halunnut kertoa kokemuksistaan elokuvan muodossa ja Reid Carolin ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Aluksi Tatum halusi ohjaajaksi Nicolas Winding Refnin, jonka Bronson-elokuva (2008) oli vakuuttanut Tatumin. Alun perin Refn suostui, mutta projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti ja hän jätti elokuvan. Tehdessään elokuvaa Haywire (2011), Tatum innostui elokuvan ohjaajasta Steven Soderberghistä ja tarjosi ideaansa hänelle. Soderbergh kiinnostui projektista ja kuvaukset käynnistyivät lopulta syyskuussa 2011. Magic Mike ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2012. Elokuva oli suuri menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen. Itse en ole koskaan aiemmin katsonut Magic Mikea, eikä leffa ole minua ikinä pahemmin kiinnostanut. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jo kolmannen osan, Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin antaa leffoille mahdollisuuden. Hieman ennen joulua katsoinkin ensimmäisen Magic Miken.

Michael Lanella on unelmana tehdä mittatilaushuonekaluja rannoilta löytämistään esineistä, mutta bisnesidea ei tuota tulosta ja niinpä hän maksaa laskujaan esiintymällä miesstripparina, Magic Mikena floridalaisklubilla. Mike kohtaa nuoren Adamin, joka innostuu tämän ammatista ja Mikesta muodostuu Adamin stripparimentori.

Ennen näyttelijänuraansa Channing Tatum teki tosiaan töitä miesstripparina floridalaisessa yökerhossa ja Hollywoodiin päästyään hän paloi halusta kertoa tarinaansa tuolta ajalta. Tatum nähdäänkin elokuvan pääroolissa Michael Lanena, eli miesstrippari Magic Mikena. Strippaaminen ei kuitenkaan ole Mikelle mikään suuri elämäntehtävä ja intohimo, vaan pikemminkin omanlaisensa tapa maksaa laskut, samalla kun hän yrittää saada rakennettua omaa yritystään rannoilta keräämiensä tavaroiden muovaamisesta mittatilaushuonekaluiksi. Tatum istuu hyvin rooliinsa ja pääsee esittelemään niin kelpo näyttelijäntaitojaan draaman saralla kuin yhä takaraivoon iskostuneita tanssilahjojaan lavaesiintymisissä.

     Miken ohessa merkittävässä roolissa on myös Adam, jota näyttelee Alex Pettyfer ja joka kiinnostuu stripparihommista. Pettyfer suoriutuu mainiosti roolistaan aluksi epävarmana nuorena miehenä, joka kerää rohkeutta ja intoa lavaesiintymisillään. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Adamin sisko Brooke (Cody Hern), Miken on-off -rakastaja Joanna (Olivia Munn), sekä strippiklubilla työskentelevät omistaja Dallas (Matthew McConaughey), DJ Tobias (Gabriel Iglesias), sekä tanssijat Big Dick Richie (Joe Manganiello), Ken (Matt Bomer), Tito (Adam Rodriguez) ja Tarzan (Kevin Nash). Myös sivunäyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, karismaattisen McConaugheyn tarjotessa elokuvan parhaan roolityön. Veijarimainen näyttelijä varastaa show'n aina ollessaan ruudulla ja jättää muut selvästi varjoonsa. Roolityöstä saa myös hyvän juomapelin aikaiseksi, missä täytyy ottaa huikka aina, kun McConaughey alkaa toistella sanaa "Alright".

Alright, alright, alright, mistäs sitä sitten lähtisi purkamaan Magic Mikea... Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että olin erittäin yllättynyt, että kyseessä onkin enemmänkin indiedraamaa muistuttava filmi kuin puhdas lihaksikkaita miesvartaloita esittävä musiikkivideomainen räpellys. Toki, kun minulle selvisi, että kameran takana häärää Steven Soderbergh, mm. Ocean's -trilogian (2001-2007) ohjaaja, arvelin, ettei mies olisi lähtenyt mukaan projektiin, jos se olisi ollut täysin sisällötön tekstiltään. Ilokseni olin tässä oikeassa. Siis älkää käsittäkö väärin, kyllä Magic Mike tarjoaa kosolti paljasta miespintaa kaikille sen tapittamista haluaville, mutta elokuva on paljon enemmänkin kuin pelkkiä tanssinumeroita vähäpukeisten esiintyjien kera.

On oiva ratkaisu, että elokuva kertoo samanaikaisesti Mikesta, joka pyrkii jättämään strippausbisneksen ja Adamista, joka taas päätyy mukaan alalle. Työtä tutkiskellaan toimivasti eri vinkkeleistä läpi leffan ja pohditaan myös kuinka erilainen "scene" miesstrippaaminen on naisstrippaamiseen verrattuna, jo lähtien yleisön erilaisesta mukanaolosta ja taustalla hyörivistä rahantakojista. Oman lisäyksensä tuo Adamin sisko Brooke, joka ei innostu veljensä uudesta ammatinvalinnasta. Elokuva onkin enemmän henkilökuvausta ja draamaa, ripauksella huumoriakin. Pääosin draamapuoli toimii, mutta mihinkään erityisen syvälle ei päästä kaivelemaan ja osittain elokuva tuntuu jäävän hieman pinnalliseksi. Kun kyse on Tatumin henkilökohtaisten taustojen kuvaamisesta, leffan voisi odottaa olevan intiimimpi. Tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi vajaan parin tunnin keston, mutta lopputekstien lähtiessä rullaamaan, päällimmäinen ajatukseni oli "täh, tuohonko tuo nyt jo loppui?"

Soderberghin ohjaus on herralle tuttuun tapaan oivallista, mutta erityistä säväytystä hän ei tällä kertaa tarjoa. Soderbergh toimii ominaiseen tapaansa myös kuvaajana ja leikkaajana, hoitaen ne tontit tällä kertaa paremmin. Rauhallinen kameratyöskentely toimii ja on hienoa, kuinka jotkut kohtaukset on saatu purkkiin yhdellä pitkällä otoksella. Tanssikohtauksissa villi meno syntyy yleisöä esittävistä naisista ja hyvistä koreografioista, eikä hektisestä kameraoperoinnista tai silppuleikkauksesta. Lavasteet ovat oivalliset ja strippaajien asut veikeät. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tanssinumeroista jämähtää herkästi yksi jos toinenkin kappale jumputtamaan päässä leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Magic Mike on kelpo draamaelokuva miesstrippauksella höystettynä. Lihaksikkaita miesvartaloita odottavat katsojat saavat kyllä, mitä tilaavat, mutta on hienoa, ettei leffa ole pelkkää paljasta pintaa ja siinä on ihan oikea tarinakin taustalla. Miesstrippausmaailmaa pohdiskellaan kiinnostavasti eri kanteilta, yhden hahmon pyrkiessä pois alalta ja toisen taas löydettyä koko bisneksen. Elokuvassa myös vertaillaan mies- ja naisstrippareiden alojen erilaisuuksia. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua, mutta homma jää lopulta hieman liian pinnalliseksi, kun ottaa huomioon, kuinka henkilökohtainen teos tämä on päätähti Channing Tatumille. Tanssikoreografiat ovat taidokkaasti toteutettuja ja niiden aikana soivista biiseistä jää luultavasti yksi jos toinenkin jumputtamaan päässä. Steven Soderberghin ohjaus on pätevää, muttei erityisen säväyttävää. Soderbergh suoriutuukin paremmin kuvaajana ja filmi on visuaalisesti tyylikkäästi tehty. Vaikka Magic Mike jäi loppupeleissä aika pinnalliseksi, elokuva onnistui yllättämään minut positiivisesti. Se on oikein kelpo leffa ja nyt odotan ihan mielenkiinnolla, onnistuuko jatko-osa Magic Mike XXL (2015) pitämään tasoa yllä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike, 2012, Iron Horse Entertainment, Extension 765, St. Petersburg Clearwater Film Commission

Arvostelu: M3GAN (2022)

M3GAN

Ohjaus: Gerard Johnstone

Pääosissa: Allison Williams, Violet McGraw, Amie Donald, Jenna Davis, Ronny Chieng, Jen Van Epps, Brian Jordan Alvarez, Lori Dungey, Stephane Garneau-Monten, Amy Usherwood, Jack Cassidy, Kira Josephson ja Arlo Green

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

M3GAN on Gerard Johnstonen ohjaama uusi kauhuelokuva. Kauhuleffojen Saw (2004) ja Kirottu (The Conjuring - 2013) ohjaajana tunnettu James Wan kehitteli elokuvan tarinan yhdessä Akela Cooperin kanssa, joka työsti elokuvan käsikirjoituksen. Tuotannon oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2018, mutta erinäisistä syistä se viivästyi ja kuvaukset alkoivat vasta kesäkuussa 2021. Nyt M3GAN saapuu Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä aika ristiriitaisin tuntein. Kun elokuvasta ilmoitettiin, en innostunut ollenkaan ja ajattelin, että projekti oli heti tuomittu epäonnistumaan. Kuitenkin leffan ensi-illan lähestyessä, se alkoikin saamaan yllättävän positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta ja tuumin, että kenties elokuvalle täytyy sittenkin antaa reilu mahdollisuus. Menin lopulta uteliain mielin katsomaan M3GANia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Huipputeknologisia leluja suunnitteleva Gemma saa yllättäen vastuulleen autokolarissa menehtyneen siskonsa tyttären, Cadyn. Piristääkseen tyttöä, Gemma päättää antaa tälle kehittelemänsä tekoälyrobotin, M3GANin, jonka tehtävänä on suojella Cadya harmeilta. M3GAN ottaa kuitenkin tehtävänsä liian vakavasti ja pian ihmisiä alkaa mysteerisesti kuolla.

Allison Williams näyttelee Gemmaa, erittäin älykästä tekoälykehittäjää, joka on päätynyt tekemään hassuja pörröisiä leluja lapsille. Samaan aikaan hän kuitenkin käyttää työpaikkansa resursseja luodakseen tekoälyä hyödyntävän robottitytön, Mallin 3 Generatiivisen Androidin, eli M3GANin. Violet McGraw taas esittää nuorta Cady-tyttöä, joka on joutunut todistamaan vanhempiensa kuoleman auto-onnettomuudessa ja joka sijoitetaan Gemman huoltajuuteen. Enemmän koneista kuin ihmisistä tietävä Gemma päättää kokeilla uutta huipputeknologista luomustaan, M3GANia, josta sureva siskontytär saisi itselleen ystävän. Kuten katsoja odottaa, tekoälyrobotti kokee pian kaiken uhkana lapselle ja niinpä ruumiita alkaa löytymään paikoista, joissa hahmot vierailevat. Williams ja McGraw suoriutuvat kelvollisesti rooleistaan, joskin kummatkin kompuroivat tulkitessaan hahmojensa surua alussa tapahtuvan perhetragedian takia. Elokuvan todellinen tähti onkin M3GAN, hieman Chucky-elokuvien (1988-2019) tappajanukkea ja Kirottu-universumin (The Conjuring - 2013-) Annabelle-nukkea muistuttava lelu, joka karmii heti ensikohtauksestaan lähtien. Näyttelijää, nukkea ja tietokonetehosteita hyödyntävä M3GAN on vakuuttavasti tehty luomus.

     Elokuvassa nähdään myös Jen Van Epps, Brian Jordan Alvarez ja Stephane Garneau-Monten Gemman työkavereina Tessinä, Colena ja Kurtina, Ronny Chieng heidän pomonaan Davidina, Lori Dungey naapuri Celiana, sekä Amy Usherwood terapeutti Lydiana. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan passelisti aika pahvisiksi jäävistä hahmoistaan. Chiengin esittämä pomohahmo ja Dungeyn näyttelemä kyttääjänaapuri ovat aikamoisia karikatyyrejä, joiden kuolemia katsoja alkaa pian toivomaan.

M3GAN ei tarinaltaan tarjoa mitään päätähuimaavaa. Sen sekoavan tekoälylelun tarina tuntuu tutulta, nähtiinhän vastaavaa muun muassa vuoden 2019 Child's Play -uudelleenfilmatisoinnissa. Elokuvasta syntyykin mielleyhtymiä moniin leffoihin, eikä käsikirjoituksessa erityisemmin keksitä mitään uutta tai mullistavaa. Homma on varsin peruskauraa ja tarina etenee aika yllätyksettömästi. Tutuntuntuinen elokuva hyötyykin paljon sen päällisin puolin mainiosta toteutuksesta. Elokuva pitää hillitysti hauskaa konseptinsa kanssa, eikä ota tappajanukkeideaa liian vakavasti. Miksikään puhtaaksi komediaksi leffa ei muutu, mutta tekijöillä on ajoittain ollut kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, ja hyvä niin.

Erityisen pelottavasta leffasta ei ole kyse, mutta onnistuu M3GAN ajoittain tarjoamaan ihan pätevää jännitystä. Leffalta kestää aika kauan siirtyä kauhuosastoonsa ja se kasvattaakin kierroksiaan oikeastaan vasta toisen puoliskonsa aikana. Loppuhuipennuksesta on saatu tarpeeksi tiivistunnelmainen. Alun perin filmin oli tarkoitus olla hurjempi ja verisempi, mutta kun elokuvan trailerissa nähty robottitanssi alkoi trendata TikTokissa, studio halusi, että leffasta leikattaisiin siistimpi versio teattereihin, jotta teinit pääsisivät katsomaan elokuvan. Elokuva onkin turhan kesy ja olenkin iloinen, että alkuperäinen rajumpi leikkausversio on näillä näkymin tulossa myöhemmin kotijulkaisuihin.

Leffan ohjauksesta vastaa Gerard Johnstone, joka oli M3GANia ennen tehnyt vain yhden elokuvan, pienelle huomiolle jääneen kauhukomedian Housebound (2014). Johnstone ei ota hommaansa liian tosissaan, muttei myöskään vie elokuvaa ihan niin camp-henkiseksi kuin voisi kenties jopa toivoa. Kauhuviihteen ohjaaja taitaa huomattavasti alkupään ihmisdraamaa paremmin. Akela Cooperin käsikirjoitus ei todellakaan lähde keksimään pyörää uudestaan, mutta sentään tekstissä on ihan hyvää sanomaa siitä, kuinka nykypäivän lapset ovat liian kiinni teknologiassa ja kuinka vanhemmat mieluummin sysäävät lapselleen erilaisia laitteita kuin olisivat heidän kanssa oikeasti menossa mukana. M3GAN on sujuvasti kuvattu ja valaistu, sekä ihan hyvin leikattu, joskin alkupuolisko kaipaisi pientä tiivistämistä, jotta elokuva pääsisi napakammin itse asiaan. Eri tekniikoin toteutettu M3GAN on tosiaan vakuuttava ilmestys ja muutenkin leffan lavasteet, asut, maskeeraukset ja tehosteet toimivat hyvin. Äänimaailma ei onneksi liikaa luota kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Anthony Willisin säveltämät musiikit jäävät aika vaisuiksi, eivätkä nouse koskaan esille.

Yhteenveto: M3GAN on kelpo kauhuviihdettä, joka ei tarjoa oikeastaan mitään uutta, mutta joka kertoo tutuntuntuista tarinaansa tarpeeksi pätevästi ja mukaansatempaavasti. Elokuvalla kestää jonkin aikaa käynnistyä ja se nosteleekin kierroksiaan loppua kohti. Alun hieman kömpelösti esitetty surutyö väistyy vähitellen kauhun tieltä. Mukana on oivallisen jännittäviä hetkiä ja hienosti luotu M3GAN on onnistuneen karmiva tapaus. Elokuvaa ei kuitenkaan ole tehty vakavin mielin, vaan tekijöillä on ollut pilkettä silmäkulmassa. Puhdasverisestä kauhukomediasta ei ole kyse, mutta aavistuksen kevyempi ote lisää filmin viehätystä. Näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan ja teknisiltä ansioiltaan filmi on osaavasti toteutettu. Käsikirjoitus kierrättää tuttuja ideoita, mutta pitää sentään sisällään hyvää pohdintaa siitä, kuinka teknologia tulee nykyään vanhempien ja lasten väliin, ja mitä vaikutuksia sillä kärjistetysti voikaan olla, kun vanhempi sysää vastuitaan erilaisten laitteiden varaan. Jos siis kaipaat alkuvuoteen menevää kauhuhömppää, on M3GAN erittäin passeli valinta. Leffa on osoittautunut maailmalla isoksi hitiksi, joten eipä ihme, että jo nyt on tiedossa, että jatkoa on tulossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

M3GAN, 2022, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Atomic Monster, Divide/Conquer

Arvostelu: The Last Stand (2013)

THE LAST STAND

Ohjaus: Kim Jee-woon

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Forest Whitaker, Jaimie Alexander, Luis Guzmán, Eduardo Noriega, Johnny Knoxville, Rodrigo Santoro, Peter Stormare, Zach Gilford, Genesis Rodriguez, Daniel Henney, Titos Menchaca ja Harry Dean Stanton

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Stand on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Andrew Knauerin työstämästä käsikirjoituksesta, joka pyöri 2000-luvun alkupäässä pitkään internetissä ja herätti lopulta Lionsgate-studion kiinnostuksen. Alun perin pääosaan kaavailtiin Liam Neesonia, mutta kun hän kieltäytyi, studio kääntyi Schwarzeneggerin puoleen, joka oli juuri päättänyt uransa Kalifornian kuvernöörinä. Schwarzenegger suostui, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta The Last Stand sai maailmanensi-iltansa 12. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, mutta keräsi voittoa myöhemmin Blu-raylla ja DVD:llä. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin ja pidin filmiä ihan kelvollisena toimintarainana. Kun huomasin The Last Standin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pahamaineinen huumeparoni Gabriel Cortez pääsee karkuun FBI:ltä ja kaahaa urheiluautolla kohti Meksikon rajaa. Hänen ja rajan välissä on ainoastaan pieni Sommertonin kaupunki, jonka sheriffi päättää ottaa vastuulleen Cortezin pysäyttämisen.

Tehtyään Terminator 3: Koneiden kapinan (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003), Arnold Schwarzenegger ilmoitti jättävänsä näyttelijähommat sikseen, keskittyessään poliittiseen uraansa. Vaikka Schwarzenegger kävikin kääntymässä The Expendablesissa (2010) ja The Expendables 2:ssa (2012) kuvernööriaikanaan, todellisen paluun elokuvatähteyteen hän teki The Last Standissa. Paluu onkin hieno ja Schwarzenegger uhkuu karismaa Sommertonin pikku kyläpahasen sheriffinä, Ray Owensina. Erityisen mainiota on, ettei hahmosta ole tehty mitään superpoliisia, vaan näyttelijän ikä on otettu huomioon roolissa. Ei hätää, Schwarzenegger kyllä muiluttaa pahiksia menemään oikein kunnolla, mutta hänessä on esimerkiksi tiettyä hitautta. Pidin varsinkin yksityiskohdasta, että Rayn tarvitsee käyttää rikospaikalla silmälaseja. Tällaiset seikat eivät vie isosta Arskasta tippaakaan pois, vaan hänestä löytyy sellaista arvokkuutta, että huh huh!

     Elokuvassa nähdään myös Jaimie Alexander, Luis Guzmán ja Zach Gilford apulaissheriffeinä Torrancena, Figuerolana ja Baileyna, Eduardo Noriega häijynä huumeparoni Gabriel Cortezina, Forest Whitaker tätä vimmaisesti jahtaavana FBI-agentti Bannisterina, Peter Stormare Gabrielin kätyrinä Burrellina, Rodrigo Santoro Sommertonin putkassa lusivana Frankina, sekä Jackass-tähti Johnny Knoxville kaupungin laidalla sekoilevana Dinkumina. Knoxville ei oikein tunnu istuvan elokuvaan ja leffa toimisikin luultavasti paremmin ilman häntä. Muut näyttelijät hoitavat kuitenkin osansa sujuvasti. Noriega sopii katalan kartellipahiksen osaan ja Whitaker on oma rautainen itsensä FBI-agenttina.

The Last Stand on yhä kymmenen vuoden jälkeen varsin kelpo toimintaelokuva ja ennen kaikkea mainio paluu Schwarzeneggerilta elokuvien pariin. Ensimmäisen tunnin ajan filmi kasvattelee sujuvasti panoksia, näyttäessään kahta eri puolta kertomuksesta. FBI-agentti Bannister yrittää epätoivoisesti saada Cortezia nalkkiin, samalla kun sheriffi Owens tovereineen selvittelee Burrellin bisneksiä Sommertonissa. Vähitellen tiet yhdistyvät ja elokuvan toinen puolisko onkin mainiota toimintamättöä, joka sisältää niin räiskyvää ammuskelua, päheää turpaanvetoa ja vauhdikasta takaa-ajoa. Loppuhuipennus ei onneksi paisu turhan isoksi ja kyyti pitää kutinsa viime metreille asti.

Hyvää elokuvassa on myös, ettei se ota itseään turhan vakavasti. Ei kyse ole mistään komediasta (vaikka Johnny Knoxville kovasti yrittää elokuvasta sellaista vääntää), vaan filmi on puhdasta viihdehömppää - joskin tavanomaista toimivampaa sellaista. Muutama ihan hilpeä hetki mahtuu mukaan ja Schwarzenegger pääsee tykityksen välissä murjomaan parit hassut naljailut. The Last Stand myös yhdistelee sujuvasti toimintagenren alalajityyppejä toisiinsa, pitäen sisällään niin FBI-jännäriä, 2010-luvun kartellijuttuja ja vanhanaikaista western-henkeä. Taistelu vanhojen tapojen ja modernin teknologian välillä tuo filmiin jonkinlaista teemaakin.

Elokuvan on ohjannut eteläkorealainen Kim Jee-woon, joka ei ollut ennen The Last Standia tehnyt ainuttakaan amerikkalaisleffaa. Siitä huolimatta, että Kimin täytyi kommunikoida näyttelijöiden ja työryhmän kanssa tulkin kera, sillä hän ei osannut puhua englantia, hän tekee oivaa työtä. Andrew Knauerin käsikirjoitus on myös toimiva, joskin jo hän olisi kenties voinut kirjoittaa Knoxvillen hahmon ulos tarinasta. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja varsinkin yökohtaukset ovat hyvin valaistuja. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet, asut ja maskeeraukset mainiot ja äänimaailmakin pätevästi kasattu. Mowgin säveltämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla.

Yhteenveto: The Last Stand on kelpo toimintaviihdettä, jossa genrelegenda Arnold Schwarzenegger teki tyylikkään paluun elokuvien pariin. Schwarzenegger on erittäin mainio pääroolissa sheriffinä, joka päättää vanhan ajan malliin näyttää modernilla teknologialla varustellulle FBI:lle, kuinka hommat hoidetaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko kasvattelee menoa ihan pätevästi ja toinen puolisko onkin vauhdikasta toimintamättöä. Tekijät eivät ota hommaa liian vakavasti, vaan elokuvaa on työstetty sopivasti kieli poskessa. Johnny Knoxville tosin ottaa tämän huumoripuolen liian tosissaan ja meinaa pilata elokuvan karikatyyrimäisellä hahmollaan. Kim Jee-woonin ohjaus on oivallista ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii hyvin. Ei The Last Stand mikään maata järisyttävä teos ole, mutta se on rehtiä ja passelia viihdettä, joka toimii yhä kymmenen vuoden jälkeenkin. Elokuvaa voi siis suositella erittäin lämpimästi kaikille Arskan ja toiminnan ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Stand, 2013, CJ Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Riiviöt (Gremlins - 1984)

RIIVIÖT

GREMLINS

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, Hoyt Axton, Polly Holliday, Frances Lee McGain, Judge Reinhold, Dick Miller, Glynn Turman, Keye Luke, Corey Feldman, Scott Brady, Jonathan Banks, Howie Mandel ja Frank Welker

Genre: fantasia, komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Gremlins, eli suomalaisittain Riiviöt on joulunaikaan sijoittuva kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Chris Columbusin ideasta, joka pohjautui osittain legendaan riiviöistä, jotka sabotoivat Ison-Britannian lentokoneita toisen maailmansodan aikaan. Steven Spielberg innostui suuresti Columbusin tekstistä ja hankki sen saman tien itselleen. Käsikirjoitusta viilattiin useaan otteeseen ja leffaa vietiin kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Riiviöt sai ensi-iltansa kesällä 1984 ja se oli suuri menestys, joka sai aluksi ristiriitaista palautetta kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella kerännyt enemmän arvostusta ja nykyään elokuvaa pidetään klassikkona. Itse näin Riiviöt ensimmäisen kerran jo lapsena jonain jouluna ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa Riiviöt uudelleen ja arvostella sen.

Billy Peltzer saa isältään joululahjaksi erikoisen mutta söpön olennon, mogwain nimeltä Gizmo. Gizmoon liittyy kuitenkin kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa altistaa kirkkaalle valolle, se ei saa kastua ja ennen kaikkea, sitä ei saa syöttää keskiyön jälkeen.

Zach Galligan tekee elokuvadebyyttinsä Riiviöissä Billy Peltzerinä, joka saa jouluna lahjaksi oudon otuksen, mogwain nimeltä Gizmo. Billy riemastuu Gizmosta heti ja parivaljakon puuhia on sympaattista seurata... siihen asti, kunnes mogwain hoitamiseen liittyvät kolme äärimmäisen tärkeää sääntöä unohtuvat. Galligan on oiva valinta päärooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa epätoivoa, kun hän yrittää korjata yhä vain pahemmaksi paisuvaa tilannetta. Ylisuloinen Gizmo varastaa kuitenkin valokeilan jatkuvasti itselleen, eikä ole ihme, että jouluna 1984 varmaan jokainen lapsi vaati itselleen Gizmo-pehmolelua. Animatroniikkanukkena toteutettu mogwai on edelleen uskomattoman upea luomus. Hyvin nopeasti katsoja unohtaa katsovansa nukkea ja sitä saattaa jopa hoksata pohtivansa, että onpa tähän löydetty hyvin koulutettu otus esittämään roolia.

     Elokuvassa nähdään myös Hoyt Axton Billyn keksijäisänä Rand Peltrzerinä ja Frances Lee McCain Billyn äitinä Lynninä, Phoebe Cates Billyn ihastuksenkohteena Katena, Polly Holliday kaikkien "Karenien" esikuvana rouva Deaglena, Judge Reinhold Billyn työkaverina Geraldina, Glynn Turman opettaja Hansonina, Corey Feldman Billyn kaverina Petenä, Scott Brady seriffi Reillynä ja Jonathan Banks apulaisseriffi Fryenä, sekä Keye Luke herra Winginä, mystisen puodin omistajana, josta Rand-isä ostaa Gizmon. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Axton tekee keksijäisästä hilpeän, kun taas Holliday oikein herkuttelee vihattavan Deagle-akan roolissa.

Ei ole mikään ihme, että hittielokuvia, kuten Tappajahain (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ohjannut Steven Spielberg innostui suunnattomasti Chris Columbusin Riiviöt-ideasta ja hankki tekstin itselleen, kutsuen sitä yhdeksi luovimmista käsikirjoituksista, jonka hän on lukenut. Vaikka ennen kuvauksia tekstiä muovattiin lapsiystävällisempään suuntaan, eivät elokuvan sydän ja henki kärsineet. Riiviöt on aivan mahtava elokuva, joka riemastuttaa ja tehoaa täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva kuuluu täysin ymmärrettävästi monien jokavuotiseen jouluperinteeseen.

Riiviöt koettelee uskaliaasti rajoja. Se käynnistyy ihastuttavana koko perheen jouluelokuvana, eikä katsoja voi muuta kuin hymyillä tippa linssissä, kun ylisöpö Gizmo paljastetaan ensi kertaa Billylle ja samalla myös katsojille. Elokuva tuntuu lämpimältä ja ihanalta; juuri sellaiselta mitä on aivan parasta katsoa talvella viltin alla, villasukat jalassa, joulukuusen valojen loisteessa ja kuumaa kaakaota siemaillen. Ja sitten mogwaihin liittyvät tärkeät säännöt unohtuvat. Ja leffan nimen riiviöt tulevat mukaan. Ja elokuva muuttuukin railakkaaksi kauhukomediaksi.

Väärissä käsissä leffa voisi lässähtää ikävästi, sillä kontrasti elokuvan alkupuoliskon ihastuttavan lämmön ja loppupuoliskon hurjan menon ja meiningin välillä on niin voimakas. Columbusin ovela käsikirjoitus, Joe Danten vahva ohjaus ja Spielbergin taiturimaisuus tuottajana varmistavat kuitenkin sen, että lopputulos on jotain todella omaperäistä ja riemastuttavaa. Vaikka elokuvan todellinen luonne sai vuonna 1984 monet lapsiperheet kiiruhtamaan ulos teattereista kesken kaiken ja vaatimaan rahoja takaisin, tekee se leffasta myös samalla ihastuttavamman. Kun kierot ja hävyttömät riiviöt päästetään valloilleen, elokuva osaa olla niin todella jännittävä kuin myös todella lystikäskin. Yhä muutaman katselukerrankin jälkeen Riiviöt pääsi yllättämään sillä, kuinka rajuksi ja raa'aksi meno äityy.

Elokuva on teknisiltä ansioiltaan erittäin onnistunut, eikä aika ole tehnyt sille tepposia. Kuten jo aiemmin kehuin, Gizmo-mogwai on uskomattoman hienosti toteutettu ja niin ovat myös vihreät, häijyt riiviöt. Tehostetiimin on täytynyt pistää kaikki luovuutensa peliin ja työstää muutamia kymmeniäkin nukkeja monenlaisiin tarkoituksiin. Kohtauksessa, jossa riiviöt riehuvat elokuvateatterissa, Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -piirretyn (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) pyöriessä kankaalla, ruudulla on samanaikaisesti hurja määrä mesoavia nukkeja. Ei siis voi muuta kuin ihailla tekijöiden työtä, sekä myös kummastella, ettei elokuva saanut Oscar-gaalassa edes ehdokkuutta parhaista efekteistä. Myös kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja äänimaailma toimivat. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat onnistuneen tunnelmalliset. Gizmon ujeltava laulu on kaunis ja hempeä, kun taas riiviöiden rallatus on äänekäs renkutus ja todellinen korvamato.

Yhteenveto: Riiviöt on riemastuttava jouluinen kauhukomedia, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Se on erittäin kekseliäästi ja vekkulimaisesti kasaan pistetty paketti, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Ensimmäinen puolisko tarjotaan mitä lämpöisimpänä ja ihastuttavimpana jouluelokuvana, kunnes toinen puolisko paljastaa leffan todelliset kynnet. Elokuva onnistuu olemaan niin aidosti jännittävä kuin hersyvän hauskakin. Riiviöiden sekoilu hauskuuttaa hyvin, kun taas mogwai Gizmo saa katsojan kuin katsojan innostumaan otuksen ylisöpöydestä. Gizmo ja riiviöt ovat hämmästyttävän upeasti toteutettuja ja on huutava vääryys, ettei animaattoreiden huikeaa työtä huomioitu Oscareissa. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja Joe Danten ohjaus on loistokasta. Lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä joululeffoista, jonka voisin itse ottaa tosissaan osaksi omia jouluperinteitäni. Riiviöt on aivan mahtava elokuva ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins, 1984, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: A Man Called Otto (2022)

A MAN CALLED OTTO

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Tom Hanks, Mariana Treviño, Manuel Garcia-Rulfo, Cameron Britton, Juanita Jennings, Peter Lawson Jones, Mack Bayda, Christiana Montoya, Alessandra Perez, Kelly Lamor Wilson, Mike Birbiglia, Truman Hanks ja Rachel Keller

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

A Man Called Otto perustuu ruotsalaisen Fredrik Backmanin kirjaan Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) vuodelta 2012, jonka pohjalta oli Ruotsissa tehty jo samanniminen elokuvasovitus vuonna 2015. Syksyllä 2017 ilmoitettiin, että Yhdysvalloissa työstetään kirjan pohjalta uutta filmatisointia, jossa Tom Hanks toimisi tuottajana ja päänäyttelijänä. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt A Man Called Otto on saanut ensi-iltansa. Itse en ole lukenut Backmanin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvaversiota, mutta kiinnostuin, kun huomasin Tom Hanksin tähdittävän leffaa. Meninkin ihan positiivisin mielin katsomaan A Man Called Ottoa sen ensi-iltapäivänä Finnkino Sellon VIP-salissa.

Vaimonsa menehtymisen myötä vastikään leskeksi jäänyt Otto on ärtynyt vanha mies, joka elää Pittsburghissa ja elää tiukkojen sääntöjensä mukaan. Otto pohtii päiviensä päättämistä ja vaimonsa luokse menemistä, mutta kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa meksikolaistaustainen perhe.

Tom Hanks näyttelee miestä nimeltä Otto, kuten elokuvan nimi kertookin. Otto on aikamoinen äksy vanha herra, varsinainen mielensäpahoittaja, joka murahtelee kaikille ja kokee kaikkien toimivan väärin ja typerästi. Hollywoodin herttaisena kultapoikana tunnettua Hanksia on aluksi vaikea ottaa tosissaan roolissa ja pitkään koin, että Oton rooliin olisi istunut paremmin vaikkapa Robert De Niro tai J. K. Simmons. Leffan kuluessa minulta kestikin aikaa totutella juroon Hanksiin, mutta lopulta hän onnistui voittamaan passelisti puolelleen ja tekee hyvää työtä tympeänä ukkona, joka alkaa vähitellen lämmetä naapureilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Mariana Treviño ja Manuel Garcia-Rulfo uutena naapurin pariskuntana Marisolina ja Tommynä, Christiana Montoya ja Alessandra Perez heidän lapsinaan Lunana ja Abbiena, Juanita Jennings ja Peter Lawson Jones naapurissa pitkään asuvana pariskuntana Anitana ja Reubenina, Cameron Britton naapurustossa hölkkäävänä Jimmynä, Mack Bayda lehteä jakavana Malcolmina, sekä Mike Birbiglia Dye & Merica -firman kiinteistövälittäjänä, joka havittelee Oton taloa. Lisäksi takaumissa nähdään Tom Hanksin poika Truman Hanks nuorena Ottona, sekä Rachel Keller tämän edesmenneenä vaimona, Sonyana. Treviño on aidosti mainio, lämmin ja ihastuttava innokkaan Marisolin osassa, toimien täydellisenä vastakohtana mököttävälle Otolle. Muut näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi pahveiksi.

En ole tosiaan lukenut alkuperäiskirjaa Mies, joka rakasti järjestystä tai nähnyt aiempaa ruotsalaista leffasovitusta, joten en voi verrata A Man Called Ottoa mihinkään. Tai no, siitä löytyy huvittavan paljon yhtäläisyyksiä Pixarin Up - kohti korkeuksia -animaatioon (Up - 2009), joskin ilman seikkailua ilmapallojen varassa lentävän talon ja puhuvien koirien kera. Ilman lähdemateriaalin tuntemistakin voin tosin sanoa, että on päivänselvää, ettei elokuva perustu amerikkalaistarinaan. Oton epäonniset itsemurhayritykset, miehen halutessa päästä takaisin vaimonsa luokse tuonpuoleisessa, tuntuvat todella epä-hollywoodmaisilta kohtauksilta. Kohtaukset alkavat varsin synkästi ja kouraisevasti, mutta etenevät sitten tumman huumorin kautta.

Tom Hanksin roolityön tapaan minulta kesti aika kauan lämmetä myös itse elokuvalle. Yllättäviä itsemurhayrityskohtauksia lukuun ottamatta leffa vaikutti jotenkin turhan särmittömältä rainalta, jossa yritetään liikaa toistaa vastaavanlaisten äksypappa-tarinoiden lumoa (sitä odotellessa, kun Hollywoodissa päätetään tehdä Mielensäpahoittaja-remake). Epätasainen ja väsähtänyt huumori ei oikein iske, Hanksia on vaikea ottaa tosissaan ja sivuhahmot ovat päällisin puolin ärsyttäviä. Katsoja ymmärtää, miksi Otto haluaa sulkeutua omiin oloihinsa, mutta toisinaan taas Oton äksy käytös turhauttaa. Hän kritisoi vähän väliä muiden toimintaa, mutta häneltä itseltään on käytöstavat lähes kokonaan hukassa. Elokuva paranee edetessään ja kun Hanksille lämpiää ja Oton elämästä pääsee paremmin perille, leffa osuu jopa hyvin tunteisiin. Parhaimmillaan elokuva saa myös nauramaan ihan ääneen. Silti loppuun asti leffalle tuottaa vaikeuksia tasapainotella ruotsalaisen lähdemateriaalin synkkien sävyjen ja amerikkalaisen juustoisuuden välillä. Kiinteistövälittäjäkuvio hoidetaan aika höttöisesti pois alta, minkä lisäksi transmieheksi paljastuvan Malcolmin vaikea perhesuhde sivuutetaan vain nopeasti yhdessä kohtauksessa, eikä sitä kuviota oikein viedä koskaan minnekään.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka filmografia on varsin epätasainen. Siitä löytyy koskettava Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004), keskinkertainen 007-leffa Quantum of Solace (2008), raakileeksi jäänyt zombiseikkailu World War Z (2013) kuin myös ihastuttava perhe-elokuva Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). A Man Called Otto jatkaa Forsterin tiettyä ailahtelevaa linjaa, mihin vaikuttaa David Mageen epätasainen käsikirjoitus. Filmi on kuitenkin pätevästi kuvattu ja ihan hyvin leikattukin. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta parissa takaumassa Tom Hanksin nuorennusmaskeeraukset eivät näytä kovin uskottavilta. Muutamista tietokonetehosteista myös näkyy pienehkö budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit lisäävät hyvin tunnelmaan.

Yhteenveto: A Man Called Otto on kelpo draamakomedia, jolle kestää oma aikansa lämmetä. Tom Hanks ei aluksi meinaa istua tympeäksi Otoksi, mutta vähitellen hänen roolityöhönsä alkaa tottua ja häntä alkaa ottaa tosissaan yrmynä ukkona. Samoin itse elokuva vaatii aikansa, ennen kuin siihen pääsee sisälle. Alkupäässä komedian yritykset tuntuvat kömpelöiltä. Filmi ei oikein koskaan onnistu olemaan sinut itsensä kanssa, yrittäessään yhdistellä niin ruotsalaista mustaa huumoria kuin amerikkalaista hyvän mielen hömppää. Osa juonikuvioista jää hieman raakileiksi ja suuri osa sivuhahmoista pysyvät varsin yksiulotteisina pahveina. Oton kertomus kuitenkin muuttuu kohtaus kohtaukselta pidettävämmäksi ja koskettavammaksi. Parhaimmillaan elokuva on aidosti hauska, sekä iskevän liikuttava. Elokuvasta löytyy vikansa, mutta kokonaisuus jää silti ihan mukavasti plussan puolelle. A Man Called Otto tuskin tuo mitään lisää katsojille, jotka ovat nähneet aiemman ruotsalaisfilmin, mutta se on omillaan ihan toimiva draamakomedia, jolla voi pikkuhiljaa käynnistellä tämän leffavuoden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Man Called Otto, 2022, Sony Pictures Entertainment, 2DUX², Playtone, SF Productions, SF Studios, STX Entertainment

Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images