Arvostelu: Sherlock Holmes (2009)

SHERLOCK HOLMES (2009)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr, Jude Law, Rachel McAdams, Mark Strong, Eddie Marsan, Geraldine James, Kelly Reilly ja William Houston
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes on yksi maailman kuuluisimmista, ellei jopa kuuluisin etsivähahmo. Holmes ja hänen apulaisensa John Watson ovat esiintyneet useissa Conan Doylen romaaneissa ja novelleissa, sekä myöhemmin radiokuunnelmissa, näytelmissä, elokuvissa, televisiosarjoissa ja peleissä. Häntä ovat esittäneet mm. John Barrymore, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Peter Cushing, Christopher Lee ja Benedict Cumberbatch. Vaikka olen ollut tietoinen hahmosta pienestä pitäen, en ollut lukenut yhtäkään Conan Doylen teosta tai katsonut ainuttakaan filmatisointia. Kun vuonna 2009 näin ensimmäiset trailerit ja mainokset uudesta Sherlock Holmes -elokuvasta, kiinnostukseni nousi. Pääosassa nähtäisiin Iron Manista (2008) nimikkohahmoa näyttelevä Robert Downey Jr, joka sai minut tietty heti vakuuttuneeksi taidoistaan. Elokuva ilmestyi vähän yli kuukauden myöhässä Suomeen ja kävin katsomassa sen innokkaana isäni kanssa. Sherlock Holmes oli mielestäni aivan mahtava ja olen nähnyt sen useasti uudestaan. Viime vuonna en katsonut leffaa ollenkaan, joten minun teki erittäin paljon mieli katsoa se jälleen uudestaan ja niin teinkin.

Etsivä Sherlock Holmes ja hänen apulaisensa John Watson saavat kiinni noituutta harjoittavan lordi Blackwoodin, joka tuomitaan kuolemaan useasta murhasta. Kun tapaus tuntuu olevan loppuunkäsitelty, lordi Blackwood nähdään mystisesti elävänä, jolloin Holmesin ja Watsonin täytyy selvittää, mistä on kyse.

Sherlock Holmesina nähdään tosiaan Robert Downey Jr, joka on nappivalinta rooliin. Hahmo on erilainen kuin aiemmin, sillä Holmesista on tehty toiminnallisempi, mutta sama älykkyys ja päättelykyky löytyvät yhä. Downey Jr on uskottava arvostettuna salapoliisina, kunnon toimintasankarina, sekä älykkäänä tutkijana. Holmes on erikoinen persoona ja käyttää aikaansa outoihin kokeisiin. Hän ei täysin tunnu tietävän, mitkä hänen sanomisistaan tuntuvat muista pahalta, mikä tuottaa hänelle ongelmia. Elokuvassa tuodaan hienosti esille, että hänen taitonsa huomata kaikki ympärillään on samalla sekä hänen lahjansa että hänen kirouksensa.
     Holmesin ystävää ja apulaista, lääkäri John Watsonia näyttelee Jude Law, joka on myös mainio valinta. Watson arvostaa Holmesin taitoja, mutta samalla häntä ärsyttää Holmesin kummallisuus. Watson on menossa naimisiin Mary-nimisen naisen (Kelly Reilly) kanssa, mutta etsiväjutut häiritsevät tulevaa avioliittoa. Lojaalina ystävänä Watson ei koskaan jätä Holmesia pulaan, vaikka etsivän temppuilut kuinka kävisivätkin hermoille. Watsonilla on historiansa armeijassa, joten hän on loistava taistelija.
     Lordi Blackwoodia esittää Mark Strong, joka tuntui esittävän vuoden sisään useita pahisrooleja. Tämän jälkeen Strong nähtiin roistona Kick-Assissa (2010) ja Robin Hoodissa (2010). Mikäs siinä, sillä Strong on erinomainen valinta pahikseksi, sillä häneltä löytyy oikeanlainen ääni ja hän kykenee näyttämään häijyjä ilmeitä kasvoillaan. Lordi Blackwood käyttää "pimeää taikuutta", jolla hän saa ihmiset pelon valtaan. Kyseessä on vahva antagonisti, mikä tuo lisäarvoa leffalle.
     Rachel McAdams näyttelee Irene Adleria, Sherlock Holmesin heikkoutta. Elokuvassa vihjaillaan, että Irenella ja Holmesilla on ollut jonkinlainen menneisyys, mutta se jätetään auki, jolloin heidän suhteensa on entistäkin mielenkiintoisempi. Irene on nimittäin rikollinen, eikä vain hieno leidi, millaiseksi hän pukeutuu. McAdams sopii rooliin ja hänestä löytyy oikeanlaista salaperäisyyttä.
     Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja Sherlock Holmesin vanhoista seikkailuista, kuten komisario Lestrade (Eddie Marsan), sekä Holmesin ja Watsonin kanssa samassa talossa asuva neiti Hudson (Geraldine James), joka ei pidä Holmesin toiminnasta. Mukana on myös William Houstonin esittämä konstaapeli Clark, joka luottaa Holmesiin täysin.

En ole aiempia Sherlock Holmes -leffoja nähnyt, mutta olen varma, että tämä sisältää enemmän toimintaa kuin ne. Puhdas toimintaelokuva ei ole kuitenkaan kyseessä, vaan tarina pohjautuu juuri salapoliisityöhön, kuten Sherlock-seikkailun kuuluukin. Holmesin päättelykykyä esitetään taidokkaasti ja elokuvassa annetaan pieniä vihjeitä totuudesta. Ei ole mikään erikoinen paljastus, että oikeaa magiaa ei leffassa esiinny, vaan kaikille oudoille tapahtumille löytyy järkeviä selityksiä. Silti lordi Blackwoodin uhkaavuus välittyy hienosti katsomoon ja läpi elokuvan kulkee oikeanlainen jännite, eikä se päästä otteestaan. Katsojana jämähtää kiinnostuneena tuijottamaan ruutua ja janoamaan vastauksia. Vanhoista Sherlock-seikkailuista pitäville tämä on luultavasti turhan rankka pätkä, mutta onkin hienoa, että hahmosta on voitu tehdä erilainen. Toimintaa on, muttei mitenkään älyvapaasti, jotta uskottavuus katoaisi. Silloin kun Sherlock ei täysin laskelmoi vastustajansa liikkeitä, hän lähinnä vain läpsii, jolloin vastus ärsyyntyy lisää. Holmes ei olekaan toimintaosuuksissa ihan yhtä taitava kuin hänen toverinsa Watson.

Holmesin ja Watsonin toveruus on elokuvan sydän. Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n kaverikemia toimii täydellisesti ja siihen kun vielä heittää kolmen käsikirjoittajan kynäilemän, nokkelan dialogin, kaksikkoa katsoisi mielellään vielä kauemminkin. Jos kumpi tahansa hahmoista ei toimisi, ei elokuvakaan toimisi kovin kummoisesti. Kaksikon käymät keskustelut ovat luonnollisia, jolloin tuntuu aidosti siltä, että he ovat tunteneet kauan ja dialogin nopeasta tahdista tulee esille heidän älykkyytensä. Kaksikko tuo huumoria mukaan, mikä onkin tarpeellista, sillä pääasiassa kyseessä on yllättävän totinen ja synkkä filmi. Toiminnan tapaan huumorikaan ei mene yli, jolloin kokonaisuus toimii hienosti.

Elokuvan on ohjannut Guy Ritchie, jonka tyyli on selkeä. Nokkela sanailu, tyylikkäät toimintakohtaukset, sekä erikoinen huumori tuntuvat olevan osa Ritchien elokuvia. Visuaalinen ilme on kaikin puolin onnistunut. Kameratyöskentely on tasaista, vaikka toimintakohtauksissa onkin mukana hieman heiluvampaa kuvausta. Tehosteet ovat hillityn näyttäviä. Puvustuksella, maskeerauksella ja lavastuksella on saatu ajankuva upeasti tuotua mukaan (Sherlock Holmes siis tapahtuu 1800-luvulla). Leikkaus on sujuvaa ja äänitehosteet kuulostavat erinomaisilta. Musiikista vastaa Hans Zimmer, jonka sävellykset elokuvaa varten ovat aivan täydelliset! Hyviä ja mieleenpainuvia leffamusiikkeja saa nykypäivänä hakea kissojen ja koirien kanssa, mutta onneksi on Zimmer, joka säveltää lähes vuosittain jotain hienoa. Sherlock Holmesin soundtrack on yksi suosikeistani.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka avulla leffan voi katsoa "Focus Pointien" kanssa, eli tiettyjen kohtauksien aikana voi katsoa, miten ne on tehty. "Focus Pointit" voi katsoa myös erikseen ja ne kestävät yhteensä noin puoli tuntia. Mukana on myös "Behind the Story"-osio, joka sisältää hieman alle vartin kestävän pätkän "Sherlock Holmes: Reinvented", jossa puhutaan uudenlaisesta Holmesista.

Yhteenveto: Sherlock Holmes on erinomainen elokuva, joka tuo tutun etsivän takaisin suosioon ja tuo hahmoon uusia puolia. Vaikka pohjalla on perinteistä salapoliisimeininkiä, mukaan on lisätty toimintaa ja huumoria. Juttu on onnistuneesti päivitetty 2000-luvulle, vaikka aikakausi onkin 1800-lukua. Robert Downey Jr ja Jude Law ovat nappivalinnat Holmesiksi ja Watsoniksi, ja heidän ystävyytensä loistaa läpi leffan. Ohjaaja Guy Ritchien tyyli tulee hyvin esille näyttävyydessä ja upeassa dialogissa. Ajankuva on hienosti toteutettu. Hans Zimmerin säveltämä musiikki tuo mukaan lisämahtia ja elokuvan soundtrackia kuuntelee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Suosittelen katsomaan Sherlock Holmesin, jos sen idea, hahmot, tarina ja/tai näyttelijät kiinnostavat. Se ei toimi kaikille toimintansa ja tyylinsä takia, mutta sille kannattaa silti antaa mahdollisuus. Tapaus jätetään jollain tapaa auki ja tutkimukset jatkuivatkin vuonna 2011, kun Sherlock Holmes: A Game of Shadows ilmestyi.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blog.hollywoodtoysandcostumes.com
Sherlock Holmes, 2009, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Internationale Filmproduktion Blackbird Dritte, Lin Pictures

Arvostelu: Alien: Covenant (2017)

ALIEN: COVENANT (2017)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Katherine Waterston, Michael Fassbender, Danny McBride, Billy Crudup, Callie Hernandez, Carmen Ejogo, Jussie Smollett, Amy Seimetz, Demián Bichir ja Guy Pearce
Genre: scifi, kauhu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Ridley Scottin ohjaama Alien (1979) nousi suureen suosioon ilmestyessään ja sitä pidetään nykypäivänä yhtenä parhaista jännityselokuvista. Scott ei kuitenkaan jatkanut sarjan parissa, vaan jatko-osa Aliensin (1986) ohjasi James Cameron. Jatko-osa oli myös suuresti arvostettu ja on monia, jotka pitävät sitä parempana kuin ensimmäistä osaa. David Fincherin ohjaama Alien³ (1992) jakoi mielipiteitä, eikä ohjaaja itse pidä lopputuloksesta, sillä hän ei saanut oikeasti toteuttaa itseään leffan kanssa. Sarjan neljäs osa Alien: Resurrection (1997) - jonka ohjauksesta vastasi Jean-Pierre Jeunet - oli kuitenkin haukuttu teos, eikä sarja enää jatkunut. Alien-hahmo (eli xenomorph) kuitenkin esiintyi yhdessä toisen avaruushirviön, predatorin kanssa elokuvissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator: Requiem (2007), mutta niitäkin lähinnä haukuttiin. Koko homman aloittanut ohjaaja Scott halusi lopulta palata luomaansa maailmaan ja vuonna 2012 ilmestyi Prometheus, joka kertoi ajasta ennen ensimmäisen Alienin tapahtumia. Leffa sai ristiriitaiset arviot, mutta jatkoa luvattiin silti. Itse pidin Prometheuksesta ja odotin innolla, mihin sarja jatkuisi siitä. Kun kuulin, että jatko-osa olisi tulossa, innostukseni kasvoi. Alien: Covenantiksi nimetyn elokuvan trailerit näyttivät todella lupaavilta, enkä malttanut odottaa näkeväni xenomorpheja valkokankaalla. Kävin Finnkinon järjestämässä Alien-erikoisnäytöksessä, jossa meille näytettiin alkuperäisen elokuvan lisäksi muutama pätkä uudesta leffasta ja jälleen mielenkiintoni nousi. Innostukseni laski kuitenkin hieman, kun arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat todella ristiriitaiset. Monet olivat äärimmäisen tyytyväisiä näkemäänsä, mutta monet myös haukkuivat leffaa. Hieman varautunein mielin menin katsomaan elokuvan tyttöystäväni kanssa, toivoen, että tämän kohdalla kävisi sama kuin Prometheuksen kanssa, eli pitäisin siitä massaa enemmän...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Prometheus!

Covenant-alus on matkalla planeetalle, jonne he uskovat voivansa perustaa siirtokunnan. Matkan varrella miehistö kuitenkin saa signaalin toiselta planeetalta, jota he lähtevät tutkimaan. Sieltä he löytävät androidi Davidin, sekä erilaisia vaarallisia eliöitä...

Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta tunnetuksi noussut Katherine Waterston näyttelee Covenantin perämiestä, Danielsia. Alkupäässä hahmo on usein todella itkuinen, mutta hänestä löytyy myös isoin järjen ääni. Daniels vastustaa ideaa lähteä tutkimattomalle planeetalle ja jos häntä olisi kuunneltu, enemmän porukkaa olisi hengissä leffan lopussa. Mutta koska siinä ei olisi mitään kivaa, niin Danielsia ei tietenkään kuunnella. Paikoitellen hahmo tuntuu hieman tarpeettomalta, mutta tosipaikan tullen Daniels on välittömästi valmis tarttumaan aseeseen ja kohtaamaan vaaran silmästä silmään, mikä tekee hänestä aika rautaisen mimmin. Waterston on hyvä roolissaan ja hänestä tulee paikoitellen mieleen alkuperäisen Alienin päähahmo Ripley.
     Michael Fassbender nähdään edellisen osan tavoin androidina, tällä kertaa kahtena erilaisena. Sen lisäksi, että Fassbender esittää Prometheuksesta tuttua Davidia, hän näyttelee myös Covenant-aluksessa mukana kulkevaa Walteria. Jälkimmäinen on jokseenkin samanlainen kuin David, muttei kykene inhimmillisiin ajatuksiin, vaan hänen on kaiken aikaa pakko palvella ihmistä. David sen sijaan on muuttunut tämän ja edellisen leffan välissä kuluneiden vuosien aikana paljon, eivätkä ratkaisut hänen kohdallaan ole mitä parhaimmat. Fassbender onnistuu loistavasti Walterina, mutta Davidin roolissa hän on heikompi.
     Muita Covenantin miehistön jäseniä ovat mm. uskovainen kapteeni Chris Oram (Bill Crudup), tyylikästä hattua käyttävä pilotti Tennessee (Danny McBride), Oramin vaimo Karine (Carmen Ejogo), lääkintämies Upworth (Callie Hernandez), Tennesseen vaimo Maggie (Amy Seimetz) ja pilotti Ricks (Jussie Smollett). Elokuvassa nähdään myös homopari, nimittäin kersantit Lope (Demián Bichir) ja Hallett (Nathaniel Dean). Pariskunnan seksuaalisuutta ei erityisesti tuoda esille, mutta yksi repliikki tarjoaa tämän tiedon positiivisena yllätyksenä. Toinen positiivinen yllätys on, että pääasiassa komedialeffoissa näytellyt McBride on uskottava ja mainio vakavampana pilottina. Katsojana jää toivomaan lisää tällaisia rooleja McBridelta.

Monet eivät pitäneet Prometheuksesta ja useiden syy oli se, ettei elokuva sisältänyt itse alieneja/xenomorpheja. Jo leffan nimi tosin viittasi, ettei niitä siinä nähdä, mutta monet jäivät pettyneiksi. Itse pidin elokuvasta ja minua kiehtoi tietää, miten näiden olentojen kehitys jatkuisi ja mitä kautta päädyttäisiin siihen oliovaiheeseen, millaisina ne nähdään Alienissa? Alien: Covenantia tehdessä on otettu selvästi fanien valituksia huomioon ja katsojat pääsevät vihdoin näkemään xenomorpheja sellaisina, miten ne esitetään Alienissa. Tämän lisäksi leffa esittelee erilaisen vaiheen olentojen kehityksessä, eli vaaleat neomorphit, jotka syntyvät hieman eri tavoin kuin rinnan läpi työntyvät xenomorphit. On hienoa nähdä tutut liskomaiset hirviöt valkokankaalla, sekä kiehtovaa kokea uusia tuttavuuksia, mutta valitettavasti elokuva ei hyödynnä mörköjään onnistuneesti. Kun hirviöt eivät ole ruudulla, jännitys takertuu katsojaan paljon voimakkaammin kuin niiden näkyessä selvästi.

Elokuva tarjoaa myös selvää jatkumoa niille, jotka pitivät Prometheuksesta ja sen leffan kysymyksiä aletaan availemaan. Harmi vain, että vähän liiankin paljastavasti. Leffassa nimittäin paljastetaan, mistä alienit ovat peräisin ja mitä kautta ne ovat muodostuneet maailmaan. Sanon suoraan, että monia tämä paljastus tulee varmasti ärsyttämään. Tavallaan ratkaisu on todella kehno, mutta tavallaan se myös toimii. Kulmien kohottelua se ainakin aiheuttaa, mutta missä määrin, riippuu ihan katsojan suhteesta aiemmin nähtyihin elokuviin. Uskonnollinen filosofia on voimakkaasti läsnä leffassa, mikä aiheuttaa lisää kulmien kohottelua ja vie hieman makua teoksesta, jonka tarkoitus on olla scifikauhua. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti kirjoitetulta ja siinä on yritetty miellyttää liikaa kaikkia, eikä leffa oikein tunnukaan jatkolta Prometheukselle tai esiosalta Alienille, vaikka monin tavoin se niitä onkin. Alien: Covenantissa kuullaan esimerkiksi musiikkia molemmista elokuvista, leffan nimi tulee ruutuun samalla tavalla vaiheittain, minkä lisäksi monet tapahtumat jäljentelevät alkuperäistä Alienia. Tämä aiheuttaa valitettavasti myös sen, että elokuva on monessa kohtaa ennalta-arvattava, etenkin viimeisen vartin aikana, joka on ehdottomasti heikointa leffassa. Lopetuksessa ei ole nimittäin minkäänlaista jännitettä, vaan se on toteutettu kiireellisesti ilman tunnetta. Tämän lisäksi koko lopetuksen ajan odottaa, milloin aiemmin leffan aikana arvattu suuri paljastus kerrotaan ja mihin suuntaan tarina siitä lähtee.

Onneksi Alien: Covenant tarjoaa myös onnistuneita asioita. Loppua lukuunottamatta ja kun hirviöitä ei näytetä, elokuvan läpi kulkee hermostuttava tunnelma. Jännitystä kasvatetaan toimivasti useissa kohdissa ja näyttelijät suoriutuvat rooleistaan pääasiassa oivallisesti. Elokuvaa ei olla tehty mahdollisia lapsikatsojia ajatellen, vaan veripanoksia on päästy hyödyntämään monesti leffan aikana. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään mm. irtopää ja revitty vatsa, joten herkimmille Alien: Covenant ei sovi. Äkkisäikäytyksiä ei onneksi ole, vaan kauhu luodaan muilla tavoin, jolloin leffa ei koskaan muutu tusinakauhuksi. Elokuvan pääteema on loogista jatkumoa elämää käsittelevälle Prometheukselle. Tässä on tietenkin kysymys kuolemasta ja mitä siitä voisi syntyä. Xenomorphien elämähän vaatii jonkun toisen menehtymisen. Kokonaisuutena kyseessä on keskinkertainen teos, joka ei täysin tiedä, mitä pitäisi olla. Leffa tarjoaa helposti pettymyksen, mutta toisaalta katsojana jää myös toivomaan, että seuraava osa tulisi mahdollisimman pian, jotta pääsisi näkemään, mihin sarja seuraavaksi viedään...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ridley Scott, joka selvästi osaa asiansa jännityksen luomisessa ja eri tunnelmien nostattamisessa. Hän on myös päässyt toteuttamaan paremmin itseään, kun pääsee näyttämään enemmän verta sun muuta mukavaa. Valitettavasti kohdat, joissa xenomorpheja näkyy, eivät ole yhtä voimakasta tunnelatausta täynnä, eikä ihme: Prometheusta tehdessä Scott nimittäin sanoi, ettei mukana ole alieneja, koska hän kokee kaikkien olevan jo tylsistyneen niihin. Totuus onkin selvästi, että herra itse on tylsistynyt näihin olioihin ja haluaisi tarjota jotain muuta. Ongelmat eivät kuitenkaan ole Scottista lähtöisin, vaan John Loganin ja Dante Harperin käsikirjoituksesta, johon ei ole hirveän paljon panostettu. Visuaalisesti Alien: Covenant on tietenkin todella hieno, vaikka neomorphit ovatkin paikoitellen hieman liian digitaalisen näköisiä. Joitain heiluvia kuvia lukuunottamatta kuvaus toimii. Leikkauspöydällä olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä puolessa välissä, sillä silloin juttu tuntuu hidastempoiselta. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja puvustuksessa on onnistuttu. Maskeeraus toimii myös. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä ja Jed Kurzelin musiikit ovat hyviä, vaikka hän usein vain yhdisteleekin olemassa olevia teemoja.

Yhteenveto: Alien: Covenant on keskinkertainen teos, joka tarjoaa mitä luultavimmin pettymyksen katsojalle. Elokuva näyttää, miten alienit saivat alkunsa ja tämä on suurin pettymys. Toinen iso pettymys on lopetus, joka on äärimmäisen ennalta-arvattava ja josta ei löydy jännitystä lainkaan. Kuitenkin se jättää kierosti katsojan vaatimaan jatkoa. Leffa sisältää onneksi toimivia asioita, jolloin tarinaltaan usein heikohko teos nousee tasolle ihan kiva. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi hyviä, etenkin Katherine Waterston ja Danny McBride. Michael Fassbender onnistuu androidi Walterina, muttei toimi edellisestä osasta tuttuna Davidina. Verta janoavat pääsevät hurmetta näkemään, eikä tämä todellakaan ole lastenleffa. Uskonnolliset filosofiat tunkevat valitettavan usein mukaan ja ne ovat jokseenkin typeriä ja vievät makua lopputuloksesta. Visuaalisesti leffa on näyttävä ja on hienoa, miten musiikeissa on yhdistelty tuttuja melodioita sekä Alienista että Prometheuksesta. Jos pidit jälkimmäisenä mainitusta, niin käy ihmeessä katsomassa Alien: Covenant, sillä se jatkaa paikoitellen toimivasti Prometheuksen aloittamaa tarinaa. Jos taas Alien on sinulle todella rakas teos, niin neuvon miettimään, haluatko todella tietää, mistä sinulle tärkeät olennot saivat alkunsa, vaikka tieto tuottaisikin pettymyksen? Jos taas haluat vain nähdä xenomorpheja valkokankaalla, niin kyllä tämä niitä jossain määrin tarjoaa. Pettymyksen leffa tuottaa ja saa nähdä parantavatko vai heikentävätkö uudelleenkatselut tätä. Toivottavasti seuraava osa olisi eheämpi kokonaisuus. Jatkoa on nimittäin Scottin mukaan luvassa muutamankin leffan edestä, jos tämä vain menestyy.

Kirjoittanut: Joonatan, 17.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scified.com
Alien: Covenant, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Brandywine Productions, Scott Free Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Prometheus (2012)

PROMETHEUS (2012)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Charlize Theron, Idris Elba, Logan Marshall-Green, Sean Harris, Rafe Spall, Kate Dickie ja Guy Pearce
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Ridley Scottin ohjaama Alien (Kahdeksas matkustaja - 1979) on erittäin arvostettu scifielokuva, joka on monien mielestä jopa kaikkien aikojen paras leffa. Sille tehtiin tietysti jatkoa, mutta Scott ei enää jatkanut sarjan parissa. Aliens (Aliens: paluu - 1986) oli vielä erittäin arvostettu, mutta jo Alien³ (1992) jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Sarjan neljäs osa Alien: Resurrection (Alien: Ylösnousemus - 1997) on kuitenkin pääasiassa haukuttu tekele, minkä takia viidettä Alien-leffaa ei enää tehty. Hahmo kuitenkin esiintyi parissa elokuvassa toisen avaruushirviön, Predatorin, kanssa. AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator: Requiem (2007) ovat enemmän tai vähemmän haukuttuja, joten hahmon tulevaisuus ei näyttänyt valoisalta, vaikka hahmosta tehdyt sarjakuvat ja pelit kiehtoivatkin yhä useita. Sarjaan päätettiinkin luoda uutta suuntaa, kun Ridley Scott palasi takaisin, haluten tehdä esiosan Alienille, joka kertoisi, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle. Idean työstäminen alkoi jo 2000-luvun alussa, mutta jäi kesken Alienin ja Predatorin yhteispätkien takia. Kun ne eivät olleetkaan toivottuja hittejä, sai Scott vihdoin tehdä oman näkemyksensä Alienin alkutarinasta. Muutamien ongelmien kautta kuvaukset vihdoin alkoivat ja lopulta Prometheus sai ensi-iltansa kesällä 2012. Kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin innoissani kahdesta syystä. Ensinnäkin pääsin näkemään Alien-sarjaan liitännäisen elokuvan teattereissa, minkä lisäksi kyseessä oli ensimmäinen K16-elokuva, jonka näin teattereissa! Pidin leffasta ja sainkin sen Blu-rayna seuraavana vuonna. Olen katsonut leffan muutaman kerran uudestaan ja nyt kun se on viimein saamassa jatkoa teoksella Alien: Covenant (2017), oli aika katsoa se uudestaan. Hassua kyllä, katsoin Prometheuksen lähes sattumalta juurikin virallisena Alien-päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää pieniä SPOILEREITA koskien elokuvia Alien, Aliens, Alien³ ja Alien: Resurrection!

2090-luvulla ryhmä tutkijoita lähtee matkalle kauas avaruuden halki löytääkseen "suunnittelijat", jotka heidän uskomustensa mukaan loivat ihmiskunnan. Määränpäässä ryhmä löytää toivottujen asioiden lisäksi myös paljon epätoivottua ja vaarallista, joka voikin tuhota koko ihmiskunnan...

Stieg Larssonin Millenium-trilogiaan pohjautuvista elokuvista (2009) tuttu Noomi Rapace esittää tohtori Elizabeth Shaw'ta, jonka aloittama tutkimustyö johtaa avaruusmatkaan. Tohtori Shaw'ta kiehtoo tietää, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle ja hänellä on useita kysymyksiä esitettävänään, jos he löytävät suunnittelijat. Innostus alkaa kuitenkin muuttua ahdistuksen kautta kauhuksi, kun tapahtumat alkavat muuttua karmivammiksi ja tunnelman muuttuessa uhkaavammaksi. Tohtori Shaw on erittäin mainio hahmo ja Rapace suoriutuu osastaan todella hyvin. Paikoitellen hahmosta löytyy samanlaisia piirteitä kuin Alien-leffan päähenkilö Ripleystä, mutta ne voi katsoa sormien läpi.
     Oudosti nuorta Tom Hardya muistuttava Logan Marshall-Green esittää Shaw'n miestä, tohtori Charlie Hollowayta, joka ei ole ihan yhtä innoissaan matkasta kuin vaimonsa. Tohtori Holloway vaikuttaa usein tympääntyneeltä, eikä ole samalla lailla valmis tutkimaan lisää. Marshall-Green on ihan toimiva roolissaan, mutta välillä toivoisi, että tilalla olisi oikeasti Tom Hardy, joka näyttää lähestulkoon samalta ja on vieläpä parempi näyttelijä.
     Koska aiemmissa Alien-leffoissa on ollut mukana androidi, eli ihmisen näköinen robotti, niin täytyyhän myös tässäkin olla. Prometheuksen androidi on David, jota näyttelee Michael Fassbender ja kuinka taitavasti hän näytteleekin! David ei androidina ole inhimmillinen, mistä kaikki muut huomauttavat hänelle aika ajoin. Hän ei päällepäin vaikuta tuntevan asioita ihmisen tavoin, mutta läpi elokuvan hänestä huokuu paljon tunteita. David on todella tunnerikas hahmo, mitä hän ei itse täysin ymmärrä ollessaan ihmisen luoma kone, mutta katsojana näkee selvästi, että Davidista tuntuu pahalta aina, kun joku huomauttaa hänelle mikä hän on. Ja Fassbender tuo nämä tunteet esiin upeasti. Hän kykenee samanaikaisesti olemaan robotti sekä suuria tunteita kokeva persoona ja välittää kaiken katsojille hienosti.
     Prometheus-aluksella, jolla ryhmä matkaa, on johdossa Meredith Vickers, jota esittää Charlize Theron. En erityisemmin pidä Theronista näyttelijänä, vaikka hän on osoittanut minulle myös osaavansa, jos niin haluaa. Tässä hän ei ole kovin pidettävä, kuten ei myöskään ole hänen esittämänsä hahmo. Vickers on tympeä johtaja-akka, joka katsoo muita nenänvartta pitkin ja tuntuu pitävän itseään muiden yläpuolella. Hahmosta löytyy kyllä hyviäkin puolia, mutta lähinnä hän ärsyttää ja katsojana toivoisi hänen kuolevan.
     Sen sijaan erittäin pidettävä on Prometheuksen kapteeni Janek, jona nähdään erinomainen Idris Elba. Janek on rento heppu, jota eivät tutkimukset kovin paljoa kiinnosta. Kuitenkin kun pahoja asioita alkaa tapahtua, Janek löytää vakavuutensa, jolloin Elban lahjat pääsevät hyvin esille. Muita miehistön jäseniä ovat mm. geologi Fifield (Sean Harris), joka ei ole reissusta yhtään mielissään, biologi Millburn (Rafe Spall), joka välillä rakastuu löytämiinsä olioihin ja välillä taas pelkää niitä ilman syytä, tohtori Ford (Kate Dickie), joka vain tuntuu olevan mukana, sekä pilotit Ravel (Benedict Wong) ja Chance (Emun Elliott), jotka ovat lyöneet vetoa tutkijoiden löydöstä.

Heti ensimmäisenä sanon, että jos alkaa katsoa Prometheusta odottaen näkevänsä paljon alieneita, eli xenomorpheja, niin tulee luultavasti pettymään; niitä elokuva ei sisällä ollenkaan. Prometheus on täysin erilainen tarina, joka on monin puolin eri juttu kuin Alien, mutta siitä löytyy silti myös paljon samaa, kuten eri paikoista löytyvää limaa, jota hahmojen täytyy tietenkin mennä tökkimään sormillaan. Kun elokuva ilmestyi, monet olivat pettyneitä siihen, että leffa ei vastannutkaan moniin kysymyksiin, joita Alien herätti, vaan herätti paljon uusia kysymyksiä. Joihinkin kysymyksiin kyllä vastataan, mutta hienovaraisemmin ja jotkut asiat katsojien pitää päätellä itse. Onkin hauskaa, miten monet pitävät leffaa huonona, sillä siinä jätetään moni asia auki, mutta he eivät yhtään mieti, että kun Alien ilmestyi, se elokuva herätti useita kysymyksiä. Moniin on toki vastattu jatko-osissa, mutta vuonna 1979 ei ollut muuta tietoa kuin se, minkä alkuperäinen elokuva antoi. Ei Alienissa kerrottu, miksi miehistön löytämä avaruusalus oli täynnä outoja munia, joiden tuloksena oli liskomaisia avaruusolentoja. Monien mielestä Prometheuksen kuului vastata tuohon kysymykseen, mutta se ei ole tämän elokuvan tehtävä. Prometheuksen tehtävänä on aloittaa uusi tarina, joka jossain kohtaa johtaa siihen, mistä Alien alkaa. Elokuvan suurena mietteenä on elämä. Mistä se on saanut alkunsa? Ja elämään tietty kuuluu evoluutio. Prometheus on alieneiden evoluution ensimmäinen vaihe. Elokuva avaa tuttua maailmaa todella paljon laajemmaksi ja jättää katsojan haluamaan lisää. Se on sitten ihan katsojasta kiinni, että onko kaikki pakko saada nyt ja heti, vai malttaako odottaa selkeitä tietoja vielä muutaman leffan ajan?

Alien ja Alien³ ovat kauhuelokuvia, kun taas Aliens ja Alien: Resurrection ovat toimintapätkiä. Prometheus ei ole kumpaakaan. Jännittävyyttä kyllä löytyy, mutta elokuva on lähinnä tutkimusmatka avaruusseikkailun muodossa. Minä pidän tästä elokuvasta. Mielestäni Prometheus on mainio lisäys Alien-maailmaan ja se laajentaa universumia juuri sopivasti, antaen paljon varaa uudelle laajentamiselle. Itse alieneita ei nähdä, mutta mukana on muita uhkia, jotka ovat kekseliäästi erilaisia ja onnistuneita. Monia asioita ei tosiaan selitetä, mutta minä pidän siitä. Miten ihmeessä tutkijat muka pystyisivät selvittämään kaiken kaikesta reissullaan? Tietenkin matkan varrelta löytyy yllätyksiä ja outoja käänteitä. Jännittäviä hetkiä tosiaan löytyy, mikä on tietty oleellista sarjan leffoille ja piinaavuudessa on päästy oikeaan asteeseen, jolloin katsojaa ei ihan pelota, mutta silti mukana on jotain hyvin uhkaavaa, minkä takia on vain ihan pakko saada nähdä Prometheus loppuun. Teos on erittäin mielenkiintoinen ja se vaatii yllättävän paljon omaa päättelykykyä, minkä lisäksi mukana on asioita, joista voi luoda omia teorioitaan. Erilaiset teemat elämästä kulkevat hienosti läpi elokuvan. Yksi parhaista kohtauksista elokuvassa on tohtori Hollowayn ja Davidin välinen keskustelu, jossa he puhuvat syistä luoda elämää. Holloway on epätoivoinen, etteivät he löytäisikään mitään erityistä syytä ihmisten olemassaoloon ja kun David kysyy, miksi ihmiset loivat Davidin, Holloway vastaa: "Koska me pystyimme siihen." Tämä kertoo jo hyvin paljon, kunhan sen ymmärtää.

Valitettavasti Prometheus ei kuitenkaan ole todella hyvä ja siitä löytyy selkeitä virheitä ja outouksia tarinan puolesta. Suurin outous elokuvassa on mielestäni se, että suurimmalle osalle Prometheuksen miehistöstä ja tutkimustiimistä kerrotaan, mitä määränpäästä etsitään vasta, kun määränpäähän on jo päästy. Tässä kohtaa jotkut hahmot kyseenalaistavat koko reissun ja haluavat takaisin kotiin. Kysymys kuuluukin: minkä ihmeen takia he ylipäätään lähtivät monen vuoden avaruusmatkalle, jos he eivät tienneet koko matkan tarkoitusta? Ja miksi heille edes pitää salailla? Miksei heille kerrottu matkan tarkoitusta jo Maassa? Tämän lisäksi jotkut hahmot toimivat erittäin oudosti, kun tutkimukset alkavat. Yksi hahmoista on valmis lähtemään kotiin jo, kun he ovat olleet määränpäässään vasta muutaman tunnin. Geologi Fifield kykenee kartoittamaan laajoja paikkoja huipputeknologisilla laitteillaan, mutta jostain syystä hän silti eksyy. Ja kuten jo sanoin, yhdessä kohtaa biologi Millburn pelästyy oliota, mutta seuraavan kohdatessaan hän onkin onnessaan. Tällaiset outoudet ja tyhmät ratkaisut vievät kokonaisuudelta yhden pisteen pois, sillä ne ovat niin helposti ratkaistavia, mutta ovat silti mukana lopputuloksessa.

Elokuvan ohjaaja Ridley Scott oli mukana tarinan luomisessa, mutta silti mukaan on eksynyt tyhmiä asioita. Muuten käsikirjoitus toimii, vaikka joitain hölmöjä repliikkejä onkin kuultavissa. Prometheus on kuvattu taidokkaasti ja sen leikkaus toimii muutamia kummallisia ratkaisuja lukuunottamatta. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävän näköinen. Tietokonetehosteet ovat upeita, minkä lisäksi leffassa on käytetty paljon tyylikkäitä lavasteita. Mukaan on päässyt myös nukkeina toteutettuja olentoja. Maskeeraus on hienosti työstetty, etenkin muutamien hahmojen kohdalla ja puvustus on hyvin suunniteltu. Äänitehosteet tuovat oman lisätunnelmansa leffaan. Todella oivasti tunnelmaa synnyttää myös Marc Streitenfeldin säveltämä musiikki, jossa on jotain mahtipontista ja uhkaavaa, kuten myös rauhallisuutta ja taian- tai unenomaista olemusta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on poistettuja ja muuteltuja kohtauksia yli puolen tunnin edestä, sekä kaksikymmentäminuuttinen "The Peter Weyland Files", joka sisältää neljä erilaista pätkää, joissa esitellään hahmoja lisää.

Yhteenveto: Prometheus on mainio scifijännitys, joka avaa Alien-maailmaa hienosti uusiin ulottuvuuksiin. Muutamia hölmöyksiä on päätynyt mukaan tarinaan, mutta ne eivät onneksi hirveästi haittaa. Elokuva on täynnä hienoja erilaisia teemoja ja mietteitä elämästä. Vaikka mukana on jännitystä ja hieman toimintaakin, ei elokuva ole selkeästi kauhu- tai toimintaelokuva, kuten aiemmat Alienit, vaan enemmänkin tieteisseikkailu, jossa etsitään vastauksia suuriin kysymyksiin. Erilainen lähestymistapa on todella mainio ja elokuva itsessään pitää kaiken aikaa katsojan kiinnostuksen yllä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, vaikka Theron ei olekaan ihmeellinen, eikä Marshall-Green ole kovin kummoinen. Noomi Rapace on todella mainio pääosassa, mutta vielä parempi on Michael Fassbender, joka saa Davidin tuntumaan samaan aikaan sekä ihmiseltä että robotilta. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävä ja se saa katsojan haluamaan lisää. On suuri harmi, että mukana on hölmöyksiä, joiden takia Prometheus ei kokonaisuutena pääse tasolle "todella hyvä". Suosittelen kuitenkin katsomaan sen, jos olet pitänyt Alien-elokuvista. Leffan voi katsoa myös ilman, että on nähnyt mitään muuta sarjasta, sillä tämä tosiaan on alkua koko jutulle. Odotan innolla Alien: Covenantia ja toivon, että se olisi todella hyvä!

Kirjoittanut: Joonatan, 27.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmofilia.com
Prometheus, 2012, Twentieth Century Fox Film Corporation, Dune Entertainment, Scott Free Productions, Brandywine Productions

Arvostelu: Gravity (2013)

GRAVITY

Ohjaus: Alfonso Cuarón
Pääosissa: Sandra Bullock ja George Clooney
Genre: scifi, trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuulin Gravitysta ensimmäisen kerran ollessani työharjoittelussa yläasteella. Olin kertonut, että katson paljon elokuvia, jolloin minulle sanottiin, että minun on aivan pakko mennä katsomaan Gravity, kun se ilmestyy. Muuta minulle ei kerrottu kuin että elokuva tapahtuu avaruudessa. Pidän yleisesti ottaen scifigenrestä, joten ajattelin, että kyseessä voisi olla hyvä pätkä. Näin trailerin ollessani katsomassa jotain muuta elokuvaa ja mietin, että kylläpä näyttää jännittävältä. Meninkin ystäväni kanssa katsomaan sen alkuvuodesta 2014. Elokuva oli näyttävä, muttei niin ihmeellinen kuin toivoin. Ostin sen kuitenkin Blu-ray -versiona, kun löysin sen halvalla Anttilasta ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan - viimeksi alkuvuodesta 2015. Leffan taso tuntui heikkenevän joka katselukerralla, enkä kokenut viime vuonna kertaakaan mielenkiintoa katsoa sitä uudelleen. Jostain syystä kiinnostukseni palautui kuitenkin alkuvuodesta 2017 ja katsoin sen uudestaan, toivoen, että kahden vuoden tauon jälkeen se olisi parempi.

Avaruussukkulan miehistö on avaruudessa korjaamassa teleskooppia, kun tuhoutuneen satelliitin romupilvi osuu heidän sukkulaansa. Kaksi selviytyjää, tohtori Ryan Stone ja astronautti Matt Kowalski jäävät leijumaan tyhjyyteen ja yrittävät keksiä keinon päästäkseen takaisin Maahan.

En erityisemmin välitä Sandra Bullockista, joka näyttelee tohtori Ryan Stonea. Elokuvassa Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994) hän on mielestäni hyvä, mutta esimerkiksi Odottamattomassa ehdotuksessa (The Proposal - 2009) ja The Heatissa (2013) hän vain lähinnä ärsyttää. En siis ole erityisen innoissani siitä, että juuri hänet nähdään leffan pääosassa. Onneksi hän ei kuitenkaan ärsytä, vaan on itse asiassa kelpo valinta rooliin. En kuitenkaan ymmärrä, miksi hän oli tohtori Stonen roolista ehdolla Oscar-kilpailussa 2014. Parissa kohtaa Bullock ei täysin vakuuta, mutta onnistuu hän suurimmaksi osaksi vakuuttamaan hahmonsa paniikista.

En myöskään erityisemmin välitä George Clooneysta, joka esittää astronautti Matt Kowalskia. Voi veljet, missä lienet? -leffassa (O Brother, Where Art Thou? - 2000) hän on kyllä erittäin hyvä, mutta hänen suorituksensa Batman & Robinin (1997) sankarina jätti minulle pahan maun koko näyttelijästä. En vain kykene katsomaan häntä missään leffassa ilman, että minulle tulee mieleen hänen tönkkö ja hölmö Lepakkomiehensä. Gravityssa Clooneyn hahmo Kowalski on muka-hurmuri, eli sellainen, jota Clooney yleensä näytteleekin. Hahmo on selvästi kokeneempi kuin tohtori Stone ja hän kykenee paremmin keksimään mahdollisia selviytymiskeinoja. Bullockin tavoin Clooneytakin sietää katsoa, mutta voisi päärooleissa olla jotkut muutkin. Etenkin kun koko elokuvassa ei ole ääniroolien lisäksi muita näyttelijöitä.

"600 km:n korkeudella Maasta lämpötila voi olla +125 tai -100 °C. Siellä ääni ei kanna. Ilmanpainetta ei ole. Happea ei ole. Avaruudessa ei voi elää." Näillä pelottelevilla sanoilla ja painostavalla huminalla alkaa Gravity. Tästä seuraa kaksitoistaminuuttinen kuva, joka kiertää avaruussukkulan ympärillä, esittelee hahmot ja näyttää, kuinka romupilvi tuhoaa sukkulan, jonka takia päähenkilöt sinkoutuvat avaruuteen. Ensimmäinen vartti hämmästyttää katsojaa monella tapaa. Teksti lämmittelee katsojan hienon yksinkertaisesti oikeaan tunnelmaan, kun taas avaruusmaisema saa katsojan suun loksahtamaan auki upeudellaan. Avaruus on iso paikka. Siis tosi iso. Gravity tuo sen esille saman tien. Tämän takia herkimmille voi tulla huono olo, kun he näkevät tohtori Stonen turvaköyden katkeavan ja tajuavat, ettei Stone voi saada kiinni yhtään mistään. Onneksi Kowalskylla on käytössään rakettireppu, jonka avulla he voivat liikkua tyhjyydessä. Harmi vain, että sekä pukujen happi että repun bensiini ovat lopussa. Sen lisäksi heillä on vain puolitoista tuntia aikaa, ennen kuin romupilvi kiertää Maan ja on jälleen törmäyskurssilla heidän kanssaan. Päätöksiä täytyy siis tehdä nopeasti.

Gravityn alku on todella vaikuttava. Se imaisee katsojan heti mukaansa ja vihjailee huikeasta selviytymistarinasta. Tarina ei itsessään kuitenkaan ole erityisen huikea. Huikeaa on elokuvan toteutustapa. Vaikka monia varmasti ärsyttää, että leffa on lähes kokonaisuudessaan kuvattu sinisen tai valkoisen kankaan edessä, on pakko ihmetellä, kuinka painoton tila on toteutettu niin hienosti. Tämän lisäksi kameratyöskentely on erinomaista. Ei mikään ihme, että elokuva voitti Oscar-palkinnon kuvauksestaan, sillä leffassa ei ole ainuttakaan huonoa kuvaa. Siinä ei myöskään ole kovin paljon kuvia. Etenkin alkupäässä kuvat ovat pitkiä ja rauhallisia, ja niissä kamera pyörii hienosti kaiken ympärillä ja näyttää selkeästi, mitä tapahtuu. Yhden otoksen sisällä saatetaan näyttää laaja kuva, jossa Maa näkyy suurena taustalla, lähikuva henkilön kasvoista ja kuvaa siitä, mitä hahmo näkee kypäränsä sisällä. Visuaaliset tehosteet ovat fantastisen upeita. Taustalla lähes joka kuvassa näkyvä maapallo on hieno ilmestys. Avaruusmaisema on täydellisesti toteutettu. Etenkin kohtaukset, joissa romupilvi osuu johonkin ja aiheuttaa lisää sotkua, ovat hämmästyttäviä. Äänitehosteilla on tuotu hienoa lisäystä avaruuden tunnelmaan. Kuten alussa sanotaan, avaruudessa ääni ei kanna, minkä takia taustalla avaruudessa tapahtuvat asiat ovat totaalisen hiljaisia. Useasti kuullaan lähinnä kypärien sisältä kuuluvaa hengitystä. Nämä toteutustavat tuovat realismin tunnetta mukaan ja välillä tuntuukin siltä, että katsoisi dokumenttia, eikä fiktiivistä tarinaa.

Valitettavasti tämä tunnelma rikkoutuu aina välillä. Pitkät kuvat ja otokset ovat mielestäni hieno idea, mutta kun on tottunut katsomaan yhtä kuvaa useita minuutteja putkeen, leikkaukset ovat paikoitellen liian napakoita. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä sujuvammiksi leikkaukset muuttuvat. Elokuva voitti Oscar-palkinnon leikkauksestaan ja vaikka tiettyä tönkköyttä löytyy, on työ ehdottomasti ihailtavaa. Gravity voitti Oscar-pystin myös musiikistaan, mikä on itselleni hieman ristiriitainen juttu. Toisaalta Steven Pricen säveltämä musiikki luo hienosti painostavaa ja ahdistavaa henkeä, minkä lisäksi loppupään säveltämät nostavat helposti ihon kananlihalle, mutta toisaalta elokuvaan ei täysin sovi musiikki. Kun muuten Gravityyn on haettu hyvin realistista tunnetta, musiikki vie hieman pois tästä realismista. Realistisuuden tunnetta vie pois myös WALL•E:sta (2008) otettu kohta, jossa yksi hahmoista hyödyntää vaahtosammutinta liikkuakseen avaruudessa. WALL•E:ssa hetki on suloinen, mutta tässä katsoja saattaa huomata kohottelevansa kulmiaan.

Lisäongelmana on myös se, että puolentoista tunnin elokuvaksi Gravity tuntuu parissa kohtaa hieman pitkäveteiseltä. On toki hienoa, että mukana on rauhallisuutta, eikä tarina kiirehdi ja että isojen jännityskohtausten välistä löytyy hetkiä hengähtää vähän aikaa, mutta paikoitellen jotkut kohdat tuntuvat venytetyiltä. Tarina liikkuu yhdellä kaavalla eteenpäin, eli mennään paikasta toiseen, jotta löytyisi vihdoin pelastuskeino. Jännitystä luodaan jatkuvasti uusista asioista, eikä mikään suunnitelma tunnu onnistuvan. Jännitys kuitenkin rakoilee hieman näiden muutaman pitkäveteisen hetken kohdalla.

Ohjauksesta vastaa mm. Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ohjannut Alfonso Cuarón, joka käsikirjoitti elokuvan yhdessä poikansa Jonás Cuarónin kanssa. Cuaróneilla on selvästi ollut vahva visio siitä, miltä elokuvan kuuluu näyttää ja he ovat siirtäneet visionsa tyylikkäästi elokuvaksi. Alfonso osaa selvästi näyttelijäohjauksen ja on hoitanut tässäkin hommansa mainiosti. Hän myös tuo mukaan kiehtovia viittauksia ja vertauskuvia universumin ja ihmislajin synnystä. Alfonso voitti ohjauksestaan sekä Oscar- että Golden Globe -palkinnon.

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan loistava. Kaikki näyttää todella terävältä ja tarkalta. Lisämateriaalina Blu-raylla on lähes kaksituntinen "Gravity: Mission Control", joka kertoo elokuvan teosta yhdeksässä pätkässä, jonka lisäksi "Shot Breakdownsissa" kerrotaan, kuinka eri kohtaukset tehtiin. Mukana on myös Ed Harrisin kertojaäänellä höystetty dokumentti "Collision Point: The Race to Clean Up Space" ja Jonás Cuarónin lyhytelokuva "Aningaaq". Yhteensä katsottavaa on noin kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: Gravity on mainio selviytymisjännäri, jossa parasta on lopulta sen uskomattoman komea visuaalinen toteutus. Pitkät kuvat ovat huikeita, etenkin kun kamera liikkuu niin monipuolisesti niiden aikana ja etsii jatkuvasti uusia kuvakulmia ja -sommitteluja. Ääniefektejä käytetään esimerkillisen vaikuttavasti ja erikoistehosteet ovat mielettömän hienot. Avaruusmaisema näyttää todella hienolta. Jännitystä luodaan hyvin ja tunnelma vain tiivistyy loppua kohti. Parissa kohtaa tarjotut rauhallisemmat hetket kuitenkin laskevat jännitystä hieman liikaakin ja puolentoista tunnin elokuvaksi mukaan mahtuu yllättävää pitkäveteisyyttäkin. Sandra Bullock ja George Clooney ovat kelvolliset rooleissaan, mutta uskoisin pitäväni elokuvasta enemmän, jos rooleihin olisi valittu vielä vakuuttavammat esiintyjät. Jo tällaisenaan leffa on kuitenkin erittäin hyvä tiettyjen heikkouksiensakin kanssa. Jos olet kyllästynyt nykypäivän scifitarjontaan, jossa lähes jokainen scifipätkä sisältää avaruusmörköjä tai epärealistisuutta, kannattaa Gravity vilkaista. Jos kärsitte avaruuspelosta, niin kannattaa jättää tämä väliin. Kotona katsottuna elokuva ei pääse lainkaan oikeuksiinsa, vaan tämä on niitä filmejä, mitkä täytyisi kokea mahdollisimman isolta kankaalta. Tämä on myös niitä harvoja elokuvia, joihin 3D-tekniikka jopa tuo jotain lisää, hahmojen ja pirstaloituneiden sateellittien leijuessa ja syöksyessä kohti katsojaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2017 - Muokattu 10.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gravity, 2013, Warner Bros. Pictures, Esperanto Filmoj, Heyday Films

Arvostelu: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides / Vierailla vesillä (2011)

PIRATES OF THE CARIBBEAN:

ON STRANGER TIDES (2011)

PIRATES OF THE CARIBBEAN: VIERAILLA VESILLÄ

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Johnny Depp, Penélope Cruz, Ian McShane, Geoffrey Rush, Kevin McNally, Sam Claflin, Astrid Bergès-Frisbey, Stephen Graham, Richard Griffiths ja Keith Richards
Genre: seikkailu, fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Pirates of the Caribbean -sarjan kolmas osa Pirates of the Caribbean: At World's End (2007) oli tarkoitettu sarjan päätösosaksi, mutta koska se oli kahden edellisen osan tapaan hitti, Walt Disney -yhtiö ilmoitti, että sarja jatkuu vielä. Kuitenkin neljänteen osaan palaisi aiemmista osista vain kolme näyttelijää: Johnny Depp (kapteeni Jack Sparrow), Geoffrey Rush (kapteeni Barbossa) ja Kevin McNally (Gibbs). Muistan, kun tämä kerrottiin ja monet ihmettelivät, minne aiemmissa osissa tärkeät hahmot Will (Orlando Bloom) ja Elizabeth (Keira Knightley) olivat kadonneet? Itse en pitänyt kaksikosta enää erityisemmin At World's Endissa ja pidinkin hyvänä vaihteluna, ettei heitä nähtäisi. Ohjaaja Gore Verbinski oli samaan aikaan tekemässä animaatioleffa Rangoa (2011), joten hän ei jatkanut merirosvojen parissa. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Chicagon (2002) ohjaaja Rob Marshall. Kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, olin innoissani, mutta samalla myös hieman ennakkoluuloinen, sillä mietin, että mitenköhän sarjaa jatkettaisiin? Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, eli suomalaisittain Vierailla vesillä, ilmestyi keväällä 2011 ja kävin katsomassa sen ensi-illassa sekä vielä uudestaan kesällä. Elokuva ei saanut erityisen hyviä arvioita, mutta itse pidin siitä ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales (2017), oli aika katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003), Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006) ja Pirates of the Caribbean: At World's End!

Jack Sparrow tapaa vanhan tuttunsa Angelican, joka huijaa hänet pelätyn merirosvon Mustaparran laivalle. Mustaparta tarvitsee Sparrow'n löytääkseen myyttisen Nuoruuden lähteen, jolla hän voisi pelastaa henkensä ennustukselta, jonka mukaan yksijalkainen mies tappaa hänet.

Johnny Depp on yhä sama veikeä kapteeni Jack Sparrow, jolta löytyy useita hauskoja hetkiä. Hahmon vanhat tutut eleet ja ilmeet ovat tallella. Vaikka Sparrow on loistava jälleen, ei Deppin suorituksessa ole oikeastaan mitään uutta, vaan hän vetää samalla lailla roolinsa kuin parissa edellisessä osassa. Hahmon kekseliäisyys ei pääse täysin oikeuksiinsa, mutta mukana on nokkelasti keksittyjä repliikkejä. Sparrow on enemmän tarinan sankari kuin At World's Endissa.
     Sparrow'n vanha tuttu Joshamee Gibbs (Kevin McNally) on tosiaan mukana ja hänen osuuttaan on kasvatettu. Kovin paljoa hän ei pääse tekemään, mutta on silti tärkeä osa tarinaa. Myös McNally esittää tutulla ja turvallisella tyylillään hahmoa.
     Sen sijaan Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa on muuttunut paljon. Barbossa on menettänyt Musta helmi -laivansa, sekä jalkansa jä päätynyt kuninkaan palvelukseen kaappariksi. On erikoista nähdä aiemmin niin häijyltä tuntuva piraatti kesympänä tapauksena. Onneksi hahmossa piilee vanha tuttu Barbossa, mikä puskee aina välillä esille. Rush on edelleen mainio.
     Uutena tuttavuutena tavataan Penélope Cruzin esittämä Angelica, joka on Sparrow'n vanha tuttu. Elokuvassa myös viitataan vahvasti, että heidän välillään olisi joskus ollut jotain, mikä tuo oman lisäyksensä Sparrowiin, joka on aiemmin tuntunut vain hyödyntävän naisia. Angelica kykenee helposti kiristämään Sparrowia, mikä tekee hänestä Jackin heikkouden. Cruz on hyvä näyttelijä ja hoitaa tämänkin roolinsa hyvin.
     Elokuvan pahis on Ian McShanen esittämä Edward Teach, eli Mustaparta, jolle luodaan yhdessä lauseessa vaikuttava maine: kaikkien piraattien pelkäämä piraatti. McShane tuntuu olevan yleisesti mainio valinta pahikseksi ja niin hän on myös tässä. Mustaparta tuntuu uhkaavalta ja kylmältä tapaukselta. Häneen saadaan syvyyttä pelokkuudella, sillä hän kammoaa ajatusta, että joku tappaisi hänet. Mustaparralla on käytössään erikoinen miekka, jolla hän kykenee ohjailemaan laivaansa. Tämän lisäksi hän kykenee hyödyntämään voodoota ja herättämään ihmisiä kuolleista alaisikseen.
     Muita tärkeitä hahmoja ovat hömelö merirosvo Scrum (Stephen Graham), johon Sparrow tutustuu Mustaparran laivalla, Queen Anne's Revengella, lähetyssaarnaaja Philip (Sam Claflin), jota Mustaparta pitää vankinaan Angelican tahdosta, sillä Angelica uskoo, että Mustaparralla olisi Philipin avulla mahdollisuus päästä taivaaseen, sekä merenneito Syrena (Astrid Bergès-Frisbey), joka ei ole yhtä hirviömäinen tapaus kuin muut lajinsa edustajat. Koska Will ja Elizabeth ovat poissa, Philipin ja Syrenan välille on luotu romanssia. Elokuvassa nähdään myös The Rolling Stones -yhtyeen kitaristi Keith Richards Jackin isänä ja Richard Griffiths kummalliseksi tehtynä kuningas Yrjö II:na. Myös Judi Dench tekee lyhyen roolisuorituksen.

Vaikka edellisen osan lopussa annettiin vinkkiä siitä, että seuraavassa osassa etsittäisiin Nuoruuden lähdettä, niin tämä ei silti oikein tunnu jatkolta sille, vaan enemmänkin lisäseikkailulta sarjaan. Tämä johtuu lähinnä siitä, että elokuvasta puuttuvat lähes kaikki tutut naamat. Samalla tämä on myös tilaisuus viedä sarjaa uuteen suuntaan. On Stranger Tides tuntuukin välillä raikkaalta muutokselta. Elokuva vie Pirates of the Caribbean -sarjan ensimmäistä kertaa Eurooppaan ja alku tapahtuu Lontoossa. Alkuosio sisältää jo huumoria sekä tyylikkään takaa-ajon ja meno jatkuu aika pitkälti samanlaisena. Synkän At World's Endin jälkeen On Stranger Tides löytää jälleen kepeän tunnelman, mikä toimi hienosti kahdessa ensimmäisessä osassa. Kepeys tekee elokuvasta mielestäni paremman kuin edeltäjästään ja se on oikein viihdyttävä. Kyseessä on sarjan lyhyin teos, minkä myös huomaa, eikä elokuva tunnu koskaan hidastelevan. Seikkailumeininki on vahvasti läsnä ja vauhtia riittää.

Silti elokuva ei ole lähelläkään kahden ensimmäisen elokuvan tasoa. Paikoitellen se tuntuu vain lisäosalta, joka on tehty rahastuksena, mutta onneksi suurimman osan ajasta se tuntuu siltä, että tekijät rakastavat sarjaa. Elokuvan tarina ei ole yhtä vahva kuin kahdessa ensimmäisessä. Leffa käyttää vanhoja kikkoja ja pelaa usein varman päälle. Juttua on yksinkertaistettu todella paljon, eikä mukana ole samaa nokkeluutta ja kekseliäisyyttä. Katsojana ei pääse hämmästelemään paljoa. On Stranger Tides kulkee eteenpäin nopeasti, muttei kiirehdi, mikä on hyvä asia. Ennustus siitä, että joku tappaisi Mustaparran piakkoin, tuntuu jotenkin hölmöltä ja mielestäni parempi syy sille, että hän etsii Nuoruuden lähdettä, olisi yksinkertaisesti se, että hän haluaisi elää ikuisesti. Välillä yliluonnollisuudet tuntuvat todella kummallisilta. Voodoon vielä jotenkin ymmärtää, sillä aiemmin on nähty noituutta, mutta se, että Mustaparran ylimmät alamaiset koostuvat zombeista, tuntuu hieman oudolta, eikä täysin sovi sarjaan. Muutenkin kirottuja miehistöjä on nähty sarjassa jo pari, joten katsojana toivoisi hieman vaihtelua. Merenneidot taas ovat täydellinen lisäys sarjaan ja kohtaus, jossa Mustaparran orjat yrittävät saada merenneitoja kiinni Whitecapinlahdella, on mielestäni leffan paras. Kyseessä ei ole mikään kiva The Little Mermaidin (1989) Ariel, vaan tässä merenneidot syövät ihmisiä.

Monet haukkuvat elokuvan lyttyyn, mutta omasta mielestäni se on hyvä. Ei se ihmeellinen ole, mutta kelpo seikkailupätkänä sen katsoo oikein mielellään. Vaikka tämä on kepeämpi kuin edeltäjänsä, synkkyyttä on mukana toimiva määrä, eikä tämä muutu lastenleffaksi. Huumori toimii, eikä kovin moni vitsi ole huono. Jotkut heitot ovat erittäin nerokkaita, kuten: "Teille on syötetty palturia." "Meidät on siis palturoitu?" mitä seuraa kulmien kohoitus Jackilta ja naurahdus katsojalta. Merellä ei erityisen paljon vietetä aikaa, eikä yhtä ainutta taistelua käydä merellä kahden laivan välillä, kuten kaikissa edeltäjissä. Toimintaa on muuten tarpeeksi ja miekat kolisevat toisiaan vasten useasti. Jännitystä löytyy myös välillä. Lontoon harmaus on tyylikkäässä kontrastissa saaren viidakon vihreyden kanssa. Tuttuja paikkoja, kuten Port Royalia ja Tortugaa ei päästä näkemään, mutta onneksi uudet lokaatiot toimivat. Philipin ja Syrenan välinen romanssi on välillä ihan toimiva, mutta tuntuu suurimmaksi osaksi ajasta irralliselta ja väkisin väännetyltä, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Hahmojen on vain tarkoitus korvata Will ja Elizabeth. Elokuvassa hyödynnetään jälleen sitä hauskuutta, että vanhoista vastuksista voi tulla liittolaisia ja onkin kiinnostavaa nähdä Jackin ja Barbossan tekevän yhteistyötä. Kokonaisuutena On Stranger Tides toimii, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut Gore Verbinskilta Rob Marshallille, mikä on tavallaan toimiva ratkaisu, sillä näin saadaan tuotua tuoretta visiota sarjaan, mutta toisaalta taas Verbinskin käsissä elokuva voisi olla todella hyvä. Seuraavan elokuvan ohjaa kaksi eri henkilöä, mutta toivon, että Verbinski palaisi sarjaan edes vielä kerran. Käsikirjoituksesta vastaavat Ted Elliott ja Terry Rossio, mutta pohja elokuvan tarinalle tulee Tim Powersin kirjasta "On Stranger Tides" (1987). Tarinaa on kuitenkin muutettu paljon, jotta Pirates of the Caribbeanin hahmot saadaan mukaan sujuvasti. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat toimivia. Vaikka mukana on paljon yliluonnollisuutta, elokuvassa ei nähdä samalla tavalla tietokonehahmoja, kuten edellisissä osissa. Ääniefektit ovat myös mainioita. Musiikista vastaa Hans Zimmerin lisäksi meksikolainen duo Rodrigo y Gabriela, jotka tuovat mukaan akustista henkeä. Elokuvan soundtrack poikkeaakin aiemmista elokuvista, mutta siinä on silti tuttu sarjan tunnelma mukana.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on mokaotoksia, Blu-ray 3D:n esittelyvideo The Lion King -elokuvan (1994) Timonin ja Pumban kanssa, sekä muutama "LEGO Pirates of the Caribbean" -lyhytpätkä.

Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides on edeltäjäänsä viihdyttävämpi teos, muttei saavuta kahden ensimmäisen elokuvan hienoutta. Se pelaa useasti varman päälle, eikä uskalla hirveästi luoda uutta. Jotkut yliluonnolliset asiat menevät oudon puolelle, mutta merenneidot ovat hieno lisäys sarjaan. Yhtä nokkelaa ja kekseliästä meininkiä ei ole mukana, vaikka monet vitsit naurattavatkin hölmöllä älykkyydellään. Seikkailun tunne on vahvasti läsnä, mikä on hienoa ja tämä on jälleen kepeä osa. Toimintaa on sopiva määrä mukana, kuten myös jännitystä. Romanssi on hieman väkisin tungettu mukaan. Johnny Depp on yhä hyvä pääosassa, mutta hahmossa ei ole oikein mitään uutta. Barbossaa taas on toimivasti muutettu. Mustaparta on menevä pahis. Jos pidät Pirates of the Caribbeaneista, niin vilkaise myös On Stranger Tides. Nyt olen valmis Dead Men Tell No Talesiin ja toivon, että siinä saavutettaisiin taas jotain todella hyvää. Siinä nähdään jälleen Will Turner ja mielenkiinnolla odotan, mikä hänen osansa tulee olemaan ja miten tarina jatkuu...

Kirjoittanut: Joonatan, 24.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, 2011, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Moving Picture Company

Arvostelu: The Blair Witch Project (1999)

THE BLAIR WITCH PROJECT (1999)

Ohjaus: Daniel Myrick ja Eduardo Sánchez
Pääosissa: Heather Donahue, Joshua Leonard ja Michael C. Williams
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Vuonna 1999 ilmestynyt kauhuelokuva The Blair Witch Project on monella tapaa merkkiteos. Ensinnäkin se yleisti "found footage" -tyylin, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Leffan innoittamana tyyliä on nähty 2000-luvulla paljon, etenkin kauhupätkissä, joista tunnetuimpia ovat leffasarjat [REC] (2007-2014) ja Paranormal Activity (2007-2015). Aikoinaan tyyliä pidettiin hyvänä vaihteluna, mutta nykyään sen suosio on laskenut, sillä useat kokevat sen jo nyt kuluneena ja laiskana tehokeinona. Kun The Blair Witch Project ilmestyi, oli tyyli kuitenkin sen verran uusi, että monien mielestä kyseessä oli erittäin mainio tapa tehdä elokuvaa. Toiseksi The Blair Witch Projectia markkinoitiin todella upealla tavalla. Niinkin upealla, että erittäin monet uskoivat, että omilla nimillään esiintyvät näyttelijät todella katosivat metsään ja leffa oikeasti koostuu heidän kuvaamistaan pätkistä, jotka löydettiin metsästä. Siihen aikaan ei ollut sosiaalista mediaa, joten ihmisiä oli helpompi huijata. Uskomus meni niinkin pitkälle, että pääosan esittäjän äiti sai kirjeitä, joissa otettiin osaa tyttären menettämiseen! Nykypäivänä tällainen ei voisi olla mitenkään mahdollista. Kolmanneksi elokuva oli iso menestys. Siis aivan tolkuttoman iso menestys, varsinkin verrattuna pieneen budjettiin. The Blair Witch Projectin tekeminen maksoi noin 60 000 dollaria ja se tienasi lähes 250 miljoonaa, tehden siitä kaikkien aikojen menestyneimmän indiefilmin. Vuosien varrella elokuva on jäänyt elämään omanlaisena klassikkona ja sille on tehty kaksi jatko-osaa: Book of Shadows: Blair Witch 2 (2000) ja Blair Witch (2016), joista jälkimmäisen kävin katsomassa ja josta kirjoitin arvostelun. Sen näkemisen jälkeen yritin etsiä The Blair Witch Projectia vuokraamoista, mutta sitä ei vain tuntunut löytyvän. Lopulta kun aloitin C Moren kokeilujakson, huomasin elokuvan olevan valikoimassa mukana, joten päätin tietty katsoa ja arvostella sen.

Kolme nuorta lähtevät Marylandin metsään kuvaamaan dokumenttia Blairin noidasta. Öisin he kuulevat erikoisia ääniä metsästä ja päivisin he alkavat huomaamaan, ettei paikasta olekaan enää poispääsyä...

Elokuvan kolme päänäyttelijää, Heather Donahue, Joshua Leonard ja Michael C. Williams, tosiaan esiintyvät omilla nimillään elokuvassa, millä yritettiin luoda tunnelma siitä, että leffa on oikeasti tapahtunut. Hahmot ovat kaveruksia, jotka opiskelevat elokuva-alaa ja aikovat tehdä projektinaan dokumentin. Aluksi kolmikko on innoissaan retkestä, mutta metsään saapuessa alkavat tunteet muuttua. Yksikään ei ole kummoinen eräjorma, joten luonnossa oleminen ei tunnu heistä luontevalta. Eksyessään metsään hahmoja alkaa turhauttaa ja he alkavat purkamaan ärsyyntymistä toisiinsa huutamalla ja haukkumalla toisiaan. Samalla jokainen yrittää peitellä pelkoaan siitä, etteivät he ikinä pääsisi pois. Hahmoista jää parhaiten mieleen Heather, lähinnä muutaman kohtauksen takia, sekä siksi, että Josh ja Mike ovat aika samanlaiset, jolloin heidät sekoittaa toisiinsa. Välillä tuntuu siltä, että Josh olisi päättäväisempi ja Mike pelokkaampi, mutta kun heitä ei näe ruudulla, vaan kuulee pelkät äänet, on hyvin vaikeaa sanoa, kumpi on äänessä ja useaan otteeseen he tuntuvat täysin samanlaisilta. Näyttelijät suoriutuvat kuitenkin toimivasti rooleistaan ja heidän tunteensa ovat pääasiassa uskottavia. Roolisuorituksiin lisäarvoa tuo se, että näyttelijät improvisoivat lähes kaiken.

The Blair Witch Project on tosiaan toteutettu "found footage" -tyylillä, joka tulee jo alussa selväksi, kun ruutuun ilmestyy teksti, jossa sanotaan, että kolme nuorta katosivat metsään kuvatessaan dokumenttia Blairin noidasta ja vuotta myöhemmin kamerat ja nuorten kuvaamat materiaalit löytyivät, joista tämä elokuva on koottu. Heti aluksi siis pistetään katsojat miettimään, että kyseessä todella on löydettyjä videotallenteita ja juttu toimii itse asiassa mainiosti. Leffa ei koskaan yritä liikoja, vaan pitää tarinansa yllättävän realistisena. Elokuva on saatu tuntumaan aidolta, vaikka tarinaan liittyy noita ja metsässä tapahtuu kummallisuuksia. Realistisuuden takia The Blair Witch Project on karmiva tapaus, vaikka alun tekstistä voikin hieman päätellä, mitä tulee lopuksi käymään. Vaikka lopun voisi arvata, on jännittävää nähdä, miten lopputulokseen päädytään ja mitä hirveyksiä nuoret joutuvat kokemaan metsässä. Yllättävää kyllä, elokuvassa ei tapahdu kovin paljoa, eikä siinä näytetä oikeastaan mitään yliluonnollista. Kyllä leffa silti karmii, etenkin pimeässä huoneessa katsottuna. Tunnelma luodaan täysin näyttelijöiden esiintymisellä ja äänitehosteilla. Parina aamuna teltan edestä löytyy jotain kummallista ja eräänä päivänä nuoret löytävät outoja puutikuista rakennettuja ukkoja roikkumassa puista, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Ahdistavuutta luodaan lähinnä sillä, että metsästä ei tosiaankaan tunnu pääsevän pois ja nuoret huomaavat usein kiertävänsä ympyrää, eivätkä etene minnekään. Ja mitä inhottavammaksi tilanne käy, eivät nuoret enää oikein kykene tekemään mitään.

Tavallaan The Blair Witch Project kuuluu kauhuelokuvien parhaimmistoon viimeiseltä kahdeltakymmeneltä vuodelta, sillä siinä ei ole samalla lailla kliseitä mukana (joita se tosin loi, mutta ilmestyessään ne eivät olleet vielä kliseitä). On sinänsä erittäin hienoa, ettei mitään näytetä, jolloin katsojaa jää piinaamaan, että mitä siellä metsässä oikeasti on? Näkymätön uhka voi helposti olla paljon pelottavampi kuin jokin mörkö, joka hyökkäilee hahmojen kimppuun, varsinkin jos se mörkö on kehnosti toteutettu. Jo pelkästään metsään eksyminen on uskottavasti pelottava kokemus ja sen lisäksi ympäriltä kuuluu kaikenlaista outoa. Katsojana päätyy välillä miettimään, tapahtuvatko kummallisuudet nuorille oikeasti, vai sekoavatko he vain vähitellen, kun eivät löydä pois puiden keskeltä? Kauhun tunne välittyy mainiosti katsojille ja yksi tunteikkaimmista kohtauksista on, kun Heather puhuu paniikissa kameralle, pyytäen tutuiltaan anteeksi, sillä hän ei enää usko pääsevänsä takaisin kotiin.

Mukana on tietenkin loppuhuipennus, joka tapahtuu karmivassa talossa, mutta yllättävää kyllä, silloinkaan ei oikeastaan tapahdu mitään ja leffa loppuu kuin seinään. Auki jäävä tarina jättää katsojan pohtimaan, mitä nuorille oikein tapahtui, mikä on hienoa, mutta toisaalta jäin itse kaipaamaan jotain enemmän. Pidän siitä, ettei elokuvassa näytetä oikein mitään, mutta tavallaan se tuntuu myös hieman tylsältä. Leffa itsessään käy paikoitellen jokseenkin tylsäksi, kun se ei tunnu etenevän mihinkään, vaan kohtaukset kulkevat eteenpäin tyylillä: Päivä - nuoret kävelevät metsässä, eivätkä pääse pois. Yö - teltan ulkopuolelta kuuluu outouksia, mutta mitään ei tapahdukaan. Ennemmin tai myöhemmin tuollainen käy aika pitkäveteiseksi ja laahaavaksi. Vaikka pidänkin siitä, että nuoret alkavat sekoamaan ja ymmärrän, miksi he huutavat toisilleen, useaan otteeseen käy ärsyttäväksi se, kun hahmot vain karjuvat ja kirkuvat toisilleen. Eikä tarina silloinkaan liiku mihinkään. Joten vaikka The Blair Witch Project on mullistava kauhuteos, ei se elokuvana ole erityisen ihmeellinen. Ihan hyvä se on kuitenkin piinaavien kohtiensa takia.

Elokuvan ovat ohjanneet Daniel Myrick ja Eduardo Sánchez, jotka myös kirjoittivat pohjan elokuvalle. Kumpikaan ei ollut ennen tätä erityisemmin tehnyt mitään elokuvapuolella, mutta ovat tämän jälkeen tehneet muutamia ohjaus- ja kirjoitustöitä. Kaksikko keksi toimivan tavan tehdä karmivaa kauhua todella pienellä budjetilla ja onkin harmi, ettei heidän yhteistyönsä jatkunut tämän jälkeen. The Blair Witch Projectin tekotapa on erittäin mielenkiintoinen. Muutamat pätkät toteutettiin yhdessä työryhmän kanssa, mutta suurimmaksi osaksi metsäkohtauksissa oli mukana vain kolme näyttelijää, jotka kuvasivat kaiken kahdella kameralla, joista toinen kuvasi värillisenä ja toinen mustavalkoisena. Muu työryhmä oli piilossa metsässä ja aina välillä he säikäyttelivät näyttelijöitä soittamalla äänitehosteita metsään piilotetuista kaiuttimista. Näyttelijät eivät etukäteen täysin tienneet, mitä tulee tapahtumaan ja heille annettiin jokaiselle kuvauspäivälle ohjeita, minne heidän pitää mennä ja miten heidän tulee reagoida. Tällä tavalla hahmojen tunteet on saatu hieman aidommiksi ja esimerkiksi kohtauksessa, jossa he tajuavat kiertäneensä ympyrää, tunteet todella ovat aitoja, sillä näyttelijät oikeasti eksyivät! "Found footage" -tyyli on saatu hyödynnettyä erittäin hyvin, sillä tässä sen käyttö tuo mukaan oman todentuntuisuutensa ja kehno kuvanlaatu saa leffan näyttämään oikeasti kotivarusteilla kuvaltulta filmiltä. Näyttelijöiden kuvaaman materiaalin pohjalta Myrick ja Sánchez leikkasivat lopullisen tuotoksen. Äänitehosteilla on tosiaan tuotu karmivuuteen lisäystä, esimerkiksi oksien katkeilemisilla, oudoilla tömähdyksillä ja lasten äänillä, joita metsästä kuuluu. Musiikkia ei elokuvassa ole mukana, mikä on täydellinen ratkaisu.

Yhteenveto: The Blair Witch Project on yllättävän karmiva elokuva, ottaen huomioon, ettei siinä oikeastaan tapahdu mitään. Jännitystä luodaan oivilla tavoilla, eikä leffan näkemisen jälkeen tee ihan heti mieli lähteä telttailemaan. "Found footage" -tyyli toimii yllättävän hyvin, eikä leffa toimisi tavallisesti tehtynä. Elokuvassa on erikoisen paljon realistisuuden tuntua, vaikka siinä tapahtuukin kummallisia asioita. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, mutta valitettavan usein ei katsojana tunnista kumpi on Mike ja kumpi Josh. Vaikka kyseessä onkin jokseenkin pelottava kokemus, mukana on tylsiä osuuksia, eikä leffa tunnu etenevän välillä yhtään. Paikoitellen on myös ärsyttävää kuunnella, kun hahmot huutavat kurkku suorana toisilleen, vaikka katsojana ymmärtääkin, miksi niin tapahtuu. Leffa myös loppuu kuin seinään, mikä on toimiva ratkaisu sen takia, että katsojat voivat itse miettiä, mitä tapahtui, mutta toisaalta voi helposti jäädä kaipaamaan edes jotain nähtävää. Kokonaisuutena The Blair Witch Project on ihan hyvä. Vuonna 1999 se olisi varmasti vaikuttanut tehokkaammin tai jos sen olisi nähnyt lapsena. Suosittelen kuitenkin katsomaan sen, jos kauhuelokuvat ovat juttunne, sillä se on merkkiteos lajityypissään. Joidenkin mielestä se voi olla puuduttava ja huono, koska siinä ei näytetä mitään, mutta toisille se voi olla upea juuri samasta syystä. Parhaiten se toimisi telttaretkellä yöllä katsottuna, jolloin ei todellakaan tee mieli poistua teltasta.

Kirjoittanut: Joonatan, 7.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Blair Witch Project, 1999, Maxan Films

Arvostelu: King Arthur: Legend of the Sword (2017)

KING ARTHUR: LEGEND OF THE SWORD (2017)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Charlie Hunnam, Jude Law, Astrid Bergès-Frisbey, Djimon Hounsou, Aidan Gillen, Kingsley Ben-Adir, Neil Maskell, Annabelle Wallis ja Eric Bana
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Kuningas Arthur on myyttinen Englannin hallitsija, jonka todellisesta olemassaolosta historioitsijat väittelevät. Kuningas Arthur on esiintynyt useissa kansantaruissa ja legendoissa, joiden pohjalta hänestä on kirjoitettu useita teoksia. Itselleni luettiin lapsena jotain kirjaa kuningas Arthurin ja tämän Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista. Kirjojen lisäksi legendasta on tietysti 1900-luvulla alettu tekemään elokuvia, joista yksi tunnetuimmista on Walt Disneyn animaatio The Sword in the Stone (1963). Hahmo on myös esiintynyt esimerkiksi komediassa Monty Python and the Holy Grail (1975), jossa Pyöreän pöydän ritarit etsivät pyhää Graalin maljaa. Näiden lisäksi olen nähnyt myös vuonna 2004 ilmestyneen King Arthurin, jossa pääroolia esitti Clive Owen. Muutama jakso tuli Merlin-sarjaakin (2008-2012) katsottua, mutta siitä en erityisemmin välittänyt. Kun kuulin, että Guy Ritchie, joka oli ohjannut loistavan Sherlock Holmesin (2009) ja sen todella hyvän jatko-osan Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011), oli tekemässä aiheesta uutta elokuvaa, innostuin heti. Silloin leffa kulki vielä nimellä "Knights of the Roundtable: King Arthur" ja minulla kesti kauan, kunnes tajusin, että sen nimi oli vaihtunut King Arthur: Legend of the Swordiksi, jota olin luullut ihan eri elokuvaksi. Valitettavasti elokuvan trailer tuotti suuren pettymyksen, eikä millään lailla innostanut minua. Ajattelin kuitenkin, että ehkä kyseessä oli vain kehno mainos, enkä katsonut muita trailereita, jottei mielenkiintoni laskisi. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut, kun King Arthur: Legend of the Swordin lehdistönäytöspäivä koitti. Toivoin, että kyseessä olisi edes viihdyttävä parin tunnin pätkä, joka yllättäisi positiivisesti. Valitettavasti elokuva ei ollut paljoa traileria parempi.

Vortigern pettää veljensä, kuningas Utherin ja nappaa kruunun itselleen. Valtataistelun seurauksena Uther menehtyy, mutta tämän pieni Arthur-poika selviää. Arthurin kohtalona on kiskaista maaginen Excalibur-miekka kivestä, päihittää setänsä Vortigern ja ottaa oikeutettu paikkansa Englannin kuninkaana.

Arthurin roolissa nähdään Charlie Hunnam, mistä en ollut erityisen innoissani ennen leffan näkemistä. Hunnamissa ei tunnu olevan tarpeeksi tiettyä tunnetta ollakseen päätähti, minkä huomasi jo Pacific Rimistä (2013). Onneksi hän on kuitenkin tässä ihan osuva valinta rooliin., vaikka muutamia heikkoja hetkiä häneltä löytyykin. Arthur on mielenkiintoinen hahmo, mikä tulee esille jo alussa nähtävässä montaasissa, jossa hän kasvaa aikuiseksi. Siinä nähdään selkeästi, miten Arthur on kasvanut pikkupojasta taidokkaaksi taistelijaksi. Taistelutaitojen lisäksi Arthur on todella hyvä puhumaan itsensä ulos tilanteista, mikä tuo omat lisäyksensä hahmoon. Häntä ei erityisemmin kiinnosta kuninkuuskohtalo, vaan hän haluaisi paljon mieluummin vain turvata läheisimpiensä henget kuin huolehtia kokonaisesta kansasta.
     Jude Law näyttelee kruunun anastanutta Vortigernia, joka hallitsee Englantia julmana kuninkaana. Kansa vihaa häntä, mutta sillä ei ole Vortigernille mitään väliä, kunhan he myös pelkäävät häntä. Vortigern on mainio pahis, mistä voi lähinnä kiittää Jude Law'ta, joka on erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista todella mainiosti. Joitain heikkouksia on Law'n esiintymisessä mukana, mutta ne johtuvat lähinnä siitä, millaiseksi Vortigern on paikoitellen kirjoitettu. Hahmolla on myös heikkouksia, mikä tuo hyvää syvyyttä.
     Vortigernia vastustavia kapinallisia ovat mm. Pirates of the Caribbean: On Stranger Tidesista (2011) Syrena-merenneitona tutun Astrid Bergès-Frisbeyn näyttelemä maaginainen (jonka kuningas Arthurin tarinaa tuntevat voivat yhdistää Guinevereksi), Djimon Hounsoun näyttelemä Bedivere ja Aidan Gillenin esittämä Hanhenrasva-Bill, joka on livahtanut useista vankiloista vapaaksi ja on todella hyvä jousiampuja. Aluksi maaginainen on kiehtova, mutta jossain kohtaa Bergès-Frisbeyn tönkkö esiintymistapa alkaa kyllästyttää, eikä hahmoa jaksaisi enää katsoa. Hounsou on lähes aina hyvä ja hoitaa tässäkin hommansa oivasti, vaikka hahmossa ei ole paljoa mitään erikoista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin toverit Wet Stick (Kingsley Ben-Adir), Back Lack (Neil Maskell) ja kamppailulajeja osaava George (Tom Wu), sekä viikinki Harmaaparta (Mikael Persbrandt), joka ei ole erityisen hyvissä väleissä Arthurin kanssa. Elokuvassa nähdään myös pienessä osassa Eric Bana, joka esittää Englannin edellistä kuningasta, eli Arthurin isää Utheria.

Jo King Arthur: Legend of the Swordin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana aloin miettiä, etten tullut katsomaan kovin hyvää elokuvaa. Elokuva alkaa suurella taistelukohtauksella, josta on yritetty saada aikaan eeppinen ja huikea, mutta se on lähinnä todella luotaantyöntävä ankeanharmaan kuvansa ja elottoman tunnelmansa takia. Siinä kohtaa, kun taisteluun saapuu Godzillalta kuulostavia megakokoisia elefantteja, kulmakarvani ponkaisivat varmaan hiusrajaan asti ihmetyksestä ja tuumin, mihinköhän ihmeeseen tämä elokuva on menossa? Onneksi kun alkutekstit alkavat ja nähdään montaasi Arthurin kasvamisesta aikuiseksi, elokuvaan alkaa tulla mukaan ohjaaja Guy Ritchien tyyliä nokkelan leikkauksen ja kameratyöskentelyn kautta, minkä lisäksi tunnelma tuntuu muuttuvan maanläheisemmäksi. Näin elokuva alkaa vihdoin herättää katsojansa kiinnostusta. Vähän tämän jälkeen nähdään erinomainen kohtaus, jossa Arthur kertoo kohtaamisestaan viikinkien kanssa, jolloin Ritchien tyyli pääsee todella loistamaan nopeatempoisen dialogin ja tyyliteltyjen takaumien kautta. Tässä kohtaa huokaisin hieman helpotuksesta ja ajattelin, että ehkä leffan intro oli vain hätäisesti tehty ja taso lähtisi nousuun.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan käy. Elokuvan rytmitys on todella epätasapainoinen. Joskus leffa tuntuu matelevan eteenpäin ja joskus se taas kiirehtii. Jotkut toimintakohtaukset tuntuvat alun tavoin elottomilta ja jopa tylsiltä, kun niiden olisi tarkoitus olla viihdyttäviä. Sitten on taas tarinalle oikeasti tärkeä tilanne, kun Arthurin täytyy aloittaa valmistautumisensa ottaakseen vallan takaisin, mutta pätkä kulkeekin pomppien eteenpäin, minkä vuoksi katsoja putoaa kärryiltä siitä, missä nyt mennään? Elokuva ei myöskään saa maanläheisiä asioita kulkemaan käsi kädessä yliampuvien tehostekohtiensa kanssa, jotka tuntuvat todella irtonaisilta muusta elokuvasta. King Arthur: Legend of the Sword on myös tylsän vakava teos, mikä on harmi, sillä muut näkemäni Ritchien leffat ovat olleet hienolla tavalla täynnä huumoria. Kyllä tämäkin leffa sisältää vitsejä, mutta eivät ne erityisemmin naurata. Lopetuksesta on yritetty saada aloituksen tapaan eeppinen, mutta se on samalla lailla etäännyttävä ja ontto kuin aloituskin. Itse pidän onnistuneista viihdeleffoista, joissa on isoja lopputaisteluja, mutta tämän elokuvan loppumättö on oudon yliampuva, mikä ei tunnu sopivan elokuvaan. Samalla kun Arthur taistelee demonimaista maagia vastaan, katsoja kaivaa vaivihkaa puhelimensa esiin katsoakseen kelloa.

Onneksi mukana on joitain todella onnistuneita kohtia. King Arthur: Legend of the Swordin ollessa selkeästi Guy Ritchien teos, homma toimii mainiosti ja elokuva imaisee mukaansa. Kun leffasta katoavat nokkelat kuvaustekniikat, leikkaukset ja repliikit, elokuva heittää katsojan menemään. Heikoimmillaan elokuva on tuotantoyhtiönsä Warner Brosin edellisvuonna ilmestyneen The Legend of Tarzanin (2016) tasoista kuraa, jossa ei koe välittävänsä oikein mistään ja tuijottaa vain ikävystyneenä ihan tyylikästä, mutta todella tylsää kuvaa. Elokuva on nimittäin kauttaaltaan värimääritelty todella ankean harmaaksi, jolla on varmaan haettu vakavuutta ja realismia, mutta lopputuloksena on puuduttavan näköinen kuva, jolloin paikoitellen ihan kivat tehosteetkin menevät täysin hukkaan. Kokonaisuutena King Arthur: Legend of the Sword on heikko ja todella heittelevän epätasapainoinen teos, jonka jälkeen tekee vain mieli palata kotiin ja katsoa Ritchien Sherlock Holmesit, jotta muistaisi, kuinka onnistuneita elokuvia mies voi tehdä.

Useasti elokuvan aikana tuntui siltä, ettei Guy Ritchie saanut tehdä tästä sellaista kuin todella halusi, vaan tuotantoyhtiöt alkoivat vaikuttaa liikaa lopputulokseen. Tämän huomaa juurikin värimäärittelystä, jossa korostetaan harmaan eri sävyjä, josta on tullut jonkinlainen juttu Warner Brosille. Onneksi mukana on Ritchien tyylejä, vaikkakin loppupäässä jatkuvat hidastukset, jotka muuttuvat nopeutuksiksi ja siitä pysäytyskuviksi, alkavat jossain kohtaa kyllästyttää. Leikkaus on monissa kohtauksissa onnistunutta, varsinkin kun leikataan eri paikkoihin, joissa tapahtuu jotain samaan aikaan kuin toisaalla. Leikkausta ei voi kuitenkaan sanoa kokonaisuutena onnistuneeksi, kun leffa välillä matelee kuin etana ja välillä hyppii kuin kani. Lavasteet ovat sentään hienoja ja puvustus on toteutettu todella taidokkaasti, kuten myös maskeeraus. Valitettavasti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin ihmeelliset, jolloin leffa ei tarjoa edes silmäkarkkia silloin, kun homma ei muuten toimi. Jotkut efektit - kuten alun ylikasvaneet norsut - ovat liian digitaalisia, eivätkä näytä vakuuttavilta, kuten monet muut nykypäivän elokuvien yliluonnollisuudet. Äänitehosteet sen sijaan ovat todella onnistuneet, etenkin kun niitä korostetaan hidastuksissa. Kaikkein eniten ylistystä annan kuitenkin Daniel Pembertonin säveltämälle musiikille, joka on aivan mahtavaa! Onkin harmi, etteivät leffan musiikit pääse oikeuksiinsa kuin muutamissa kohtauksissa. Kannattaa käydä kuuntelemassa elokuvan soundtrackia esimerkiksi Spotifysta. Elokuvassa kuullaan myös trailerissa kuultu Sam Leen "The Devil & the Huntsman", joka sopi kyllä mainoksiin, mutta tuntuu jotenkin irralliselta itse leffassa.

Yhteenveto: King Arthur: Legend of the Sword tarjoaa hyviä juttuja, mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan epätasapainoisena horjuvaa elokuvaa. Parhaimmillaan leffa on, kun Ritchie on todella päässyt kikkailemaan ja ehdottomasti paras kohtaus nähdään jo alkupäässä, Arthurin ja kumppaneiden selittäessä tarinaa viikinkikohtaamisestaan. Valitettavasti rytmitys poukkoilee liikoja, leffan kulkiessa välillä hitaasti ja välillä taas liian nopeasti. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä ja yliluonnolliset osuudet leffassa tuntuvat usein irrallisilta. Charlie Hunnam on onneksi ihan toimiva Arthur ja Jude Law on mainio valtaa janoavana Vortigerninä. Parasta elokuvassa ovat kuitenkin sen musiikit. Daniel Pemberton on tehnyt todella hienoa työtä sävellystensä kanssa ja onkin harmi, että tähän mennessä yksi vuoden parhaimmista soundtrackeista on heikolla teoksella. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä ja elokuva on tylsän näköinen ankean harmaan värimäärittelynsä vuoksi. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kuitenkin tyylikkäät. Jos odotat King Arthur: Legend of the Swordia todella paljon, niin käy ihmeessä katsomassa ja ehkä se tarjoaa sinulle jotain enemmän kuin minulle. Muuten suosittelen odottamaan vuokrausmahdollisuutta, jos on kiinnostusta nähdä tämä. Yhtiö suunnittelee tekevänsä King Arthurista elokuvasarjan, mutta tämän jälkeen sellaista ei erityisemmin jää odottamaan. Jos leffa saa jatko-osan, niin toivottavasti Ritchien tyyli on voimakkaammin mukana, se olisi viihdyttävämpi ja tasapainoisempi, sekä musiikkien taso pysyisi ennallaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
King Arthur: Legend of the Sword, 2017, Warner Bros. Pictures, Safehouse Pictures, Village Roadshow Pictures, Weed Road Pictures, Wigram Productions