Arvostelu: Room (2015)

ROOM

Ohjaus: Lenny Abrahamson
Pääosissa: Jacob Tremblay, Brie Larson, Sean Bridgers, Joan Allen, William H. Macy ja Tom McCamus
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Room perustuu Emma Donoghuen samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Jo ennen kirjan julkaisua Donoghue oli kirjoittanut tarinan käsikirjoitukseksi, muttei kuitenkaan suostunut helposti luopumaan siitä elokuvantekijöille. Ohjaaja Lenny Abrahamson sai Donoghuen kuitenkin vakuutettua, että hän voisi tehdä kirjan pohjalta uskollisen filmatisoinnin. Niinpä elokuvan teko lähti liikkeelle ja lopulta Room sai ensi-iltansa syyskuussa 2015 Telluriden elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä näytettiin useissa leffatapahtumissa ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen filmi saapui vasta helmikuussa 2016, juuri ja juuri ennen Oscar-gaalaa, jossa se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Itse kuulin leffasta vasta, kun se sai Oscar-ehdokkuuksia ja halusin nähdä sen siinä kohtaa, kun leffa voitti. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta käydä katsomassa kaikkia uutuusfilmejä teatterissa, joten päätin katsoa elokuvan joskus myöhemmin. Viime kuukausien aikana Room on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän ja enemmän, lähinnä siksi, että siinä näyttelee Jacob Tremblay, joka osoitti Wonderissa (2017) olevansa yksi lahjakkaimmista lapsinäyttelijöistä tällä hetkellä. Niinpä eräänä päivänä ostin Roomin, kun löysin sen halvalla ja kun pidin tyttöystäväni kanssa 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen, huomasin filmin sopivan täydellisesti sääntöön, että täytyy katsoa yksi leffa, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscarista, muttei voittanut. Niinpä katsoimme sen ja pidin siitä enemmän kuin olin edes toivonut.

Pieni Jack-poika on elänyt koko elämänsä äitinsä kanssa kaapattuna pienessä Huoneessa, mutta nyt kun Jack täyttää viisi vuotta, on aika keksiä pakokeino.

Viisivuotiaana Jack-poikana nähdään tosiaan Jacob Tremblay, joka todella on lahjakas ja lupaava näyttelijänalku. Monissa leffoissa on vaarana, että kovaääninen lapsinäyttelijä muuttuisi ärsyttäväksi, mutta Tremblayn kohdalla näin ei koskaan tapahdu. Hän on erinomainen läpi leffan ja yllättävänkin uskottava, kun ottaa huomioon, millaista hahmoa hänen täytyy näytellä. Jack on nimittäin jopa syntynyt Huoneessa, eikä hän ole koskaan käynyt sen ulkopuolella. Hän ei tiedä, mitä ulkopuolella tapahtuu ja peloissaan hänen äitinsä on kertonut Jackille, että ulkopuolella on vain avaruus ja televisioplaneettoja, joista lähetetään ohjelmia Huoneen pieneen televisioon. Katsojana suorastaan kauhistelee, millainen elämä Jackilla on ollut ja häntä säälii läpi leffan. On hienoa nähdä, kun Jack alkaa huomaamaan uusia asioita, jolloin Tremblay vasta pääseekin loistamaan.
     Jackin äitiä näyttelee Brie Larson, joka nappasi roolisuorituksellaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Vaikka Larson onkin erittäin mainio, olisi pysti mielestäni kuulunut Brooklynin (2015) Saoirse Ronanille. Larson tuo kuitenkin taidokkaasti esille äidin kokeman tuskan ja hän on vaikuttava henkilönä, joka on viettänyt usean vuoden elämästään vangittuna. Katsojana säälii myös äitihahmoa ja voi ymmärtää, miksi hän on joutunut valehtelemaan pojalleen todellisuudesta. Larsonin ja Tremblayn välille on onnistuttu luomaan todella vakuuttava ja vahva side, jolloin heidän äiti-poika-suhteensa tuntuu todelliselta.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Joan Allen, William H. Macy ja Tom McCamus, sekä Sean Bridgers Jackin ja tämän äidin sieppaajana, Vanhana Kehnona.

Room on todella vaikuttava ja järkyttävä kokemus. Se vangitsee katsojan upeasti pieneen Huoneeseen Jackin ja tämän äidin seuraksi, ja saa välittämään kaksikosta ensiminuuteista alkaen. Filmi on hyvin traaginen ja rankka teos, joten sen katsominen ei välillä ole kovin mieluisaa. Mukana on monia pitkiä hetkiä, jolloin en vain voinut muuta kuin tuijottaa hievahtumatta, mitä leffassa tapahtuu, sillä se sai herätettyä niin voimakkaita tunteita. Alusta alkaen katsoja haluaa nähdä, että Jack ja hänen äitinsä pääsevät vapauteen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka Vanha Kehno pidätetään ja kuinka hän joutuu vankilaan ja hänet hirtetää... ai eikö se olekaan hyväksyttävä rangaistustapa? Huoneen tapahtumiin mahtuu paljon karuja hetkiä, jotka tuntuvat katsojista pahalta, mutta niin mahtuu myös surullisia hetkiä, jotka melkein saivat minunkin kyynelhanat aukeamaan. Onneksi mukana on iloisempiakin hetkiä, jotka nostavat hymyn kasvoille; kun Jack saa syntymäpäivälahjaksi leluauton ja on äärettömän onnellinen siitä. Mutta sitten hänen äitinsä katseesta näkee kaiken sen surun, eikä katsoja voi hymyillä enää. Sieppaustarinasta on saatu jopa pelottavan todentuntuinen, jolloin monet vanhemmat eivät välttämättä halua päästää lastaan enää hetkeksikään silmistään.

Vaikka mielestäni kyseessä on erinomainen teos, löytyy Roomista silti heikkouskin. Elokuvan toinen puolisko ei ole ihan yhtä vahva ja maailmaa järisyttävä kuin ensimmäinen, eikä se välillä tunnu johtavan mihinkään. Olin yllättynyt, ettei katsojalle näytetäkään tiettyjä asioita, jotka toisivat mielenrauhan, vaan jotkut asiat pidetään auki ja jännittävinä ihan loppuun asti. Tavallaan tällainen kerronta voi jättää harmillisen tunteen siitä, että jotain isoa jäi nyt uupumaan. Vaikka itsekin jäin kaipaamaan loppupäähän jotain merkittävää hetkeä, tuntuu ratkaisu silti aika loogiselta, sillä Room todella kerrotaan Jackin näkökulmasta. Enkä tarkoita vain sitä, että Jack kuullaan usein kertojaäänenä. Läpi elokuvan kohtaukset esitetään siten, miten pieni poika ne näkisi. Tiettyjä asioita ei paljasteta katsojalle, koska niitä ei kerrota Jackillekaan. Tästä syystä sitä isoa hetkeä, jota katsoja kaipaisi, ei koskaan tule. Ei sitä tule Jackillekaan. Ratkaisu on mielestäni aivan mahtava. Room on kokonaisuudessaan aivan mahtava. Kaikessa traagisuudessaan ja rankkuudessaan elokuva on hyvin koskettava ja kaunis. Kaiken leffan karuuden keskeltä löytyy äidin ja pojan rakkaus, mitä mikään synkkyys ei voi nujertaa.

Elokuvan on ohjannut Lenny Abrahamson, joka on hienosti onnistunut luomaan taidokkaan tunneskaalan mukaan. Käsikirjoituksen on tosiaan työstänyt "Room"-kirjan kirjoittanut Emma Donoghue, joka ei aluksi kuulosta järkevältä idealta, mutta lopputulos toimii yllättävän huikeasti. Donoghue olikin alunperin työstänyt tarinan elokuvamuotoon, mutta ajatteli kirjan tekevän tarinalle paremmin oikeutta. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta olen varma, että asioiden esittäminen Jackin näkökulmasta on otettu suoraan siitä. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu, vaikkakin jotkut kuvat ovat hieman sumeita. Kameratyöskentely kuitenkin kopioi hienosti hahmojen tunteita, jolloin muutamat sumeudet eivät haittaa. Leikkaus on erittäin mainiota, minkä lisäksi filmi on lavastettu taidokkaasti. Itse Huone on saatu näyttämään siltä, että siellä todella on eletty vuosia. Valaisu on myös taidokasta ja katsojana voikin helposti jäädä hämmästelemään, millä konstein pientä Huonetta on edes kuvattu ison työryhmän kanssa. Stephen Rennicksin musiikit ovat kuitenkin valitettavasti niin olemattomat, etteivät ne jää yhtään mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Room on erinomainen ja kaunis teos kaikessa karuudessaan ja traagisuudessaan. Filmin ensimmäinen tunti on todella pysäyttävä ja tunteikas, jolloin katsoja oikein imaistaan äidin ja pojan mukaan Huoneeseen. Huoneen ahdistavuus ja tilanteen kauheus välittyy upeasti kotisohvalle asti, joten kevyenä viihteenä tätä ei missään nimessä voi katsoa. Vaikka leffan toinen puolikas ei ole ihan yhtä vahva kuin ensimmäinen, on se silti hieno ja pidän todella paljon, kuinka koko elokuva kerrotaan pienen Jackin näkökulmasta. En vain voi kehua Jacob Tremblayta tarpeeksi; hän on aivan mahtava näyttelijä, enkä malta odottaa, mitä kaikkea hän tekee seuraavaksi. Tremblay on todella vaikuttava ja uskottava pienenä poikana, joka ei tiedä, millaista hänen elämänsä oikeasti on. Katsojana yrittää pidätellä kyyneliään, kun Brie Larsonin erinomaisesti näyttelemä äitihahmo vihdoin kertoo Jackille todellisesta maailmasta ja Jack syyttää äitiään valehtelijaksi. Kyyneleiden pidättely on muutenkin usein vaikeaa, joten suosittelen varaamaan mukaan jotain, mihin niitä voi pyyhkiä. Jos kaipaat jotain rankempaa, mutta silti hyvin kaunista elokuvaa, niin katso Room. Suosittelen leffaa myös kaikille vanhemmille, sillä mitä luultavimmin se saa heidät miettimään asioita ja arvostamaan suhdettaan lapsiinsa entistä enemmän. Ja kun katsotte leffan, varmistakaa, että kyseessä todella on Room eikä The Room (2003), sillä se olisi täysin eri lailla kauhea kokemus...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Room, 2015, Film 4, Element Pictures, FilmNation Entertainment, Irish Film Board, No Trace Camping, Ontario Media Development Corporation, Telefilm Canada

Arvostelu: If Beale Street Could Talk (2018)

IF BEALE STREET COULD TALK

Ohjaus: Barry Jenkins
Pääosissa: KiKi Layne, Stephan James, Regina King, Colman Domingo, Teyonah Parris, Michael Beach, Brian Tyree Henry, Diego Luna, Aunjanue Ellis, Finn Wittrock, Ebony Obsidian, Dominique Thorne, Ed Skrein, Dave Franco, Emily Rios ja Pedro Pascal
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin samannimiseen kirjaan vuodelta 1974. Ohjaaja Barry Jenkins kiinnostui kirjasta ja päätti sovittaa sen elokuvaksi. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta työstäessään elokuvaansa Moonlightia (2016) ja kun hän oli saanut sen valmiiksi, hän keskittyi tosissaan tekemään filmiä Baldwinin kirjasta. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta If Beale Street Could Talk sai ensiesityksensä Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin elokuvatapahtumissa, kunnes se alkoi pikkuhiljaa saamaan kunnon teatterilevitystä ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Kun muut iloitsivat Jenkinsin uudesta leffasta parhaan elokuvan Oscar-palkinnon napanneen Moonlightin jälkeen, itse olin hyvin skeptinen, sillä en itse ollut erityisemmin innostunut Moonlightista, vaan pidin sitä aika keskinkertaisena teoksena tärkeästä aiheesta. Yritin kuitenkin pitää mielessä, että tämä on täysin eri filmi ja voi hyvin olla, että Jenkins pääsisi yllättämään tällä kertaa. Meninkin katsomaan If Beale Street Could Talkin mahdollisimman avoimin mielin ensi-iltaviikonloppuna ja voin huojentuneena sanoa, että kyseessä on erittäin mainio elokuva.

1970-luvulla nuori pariskunta Tish ja Fonny ovat saamassa lapsen, kun Fonnya syytetään rikoksesta, mitä hän ei ole tehnyt ja hän joutuu vankilaan. Tish ja hänen perheensä yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon todistaa Fonnyn syyttömyyden.

Pääroolissa Clementine "Tish" Riversinä nähdään KiKi Layne, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Layne on mainio löytö ja sopii osaansa erittäin hyvin. Tishistä löytyy paljon herkkyyttä ja Layne onnistuu tuomaan sen hienosti esille. Tish on täysin rikki poikaystävänsä joutumisesta vankilaan ja vauvan syntyminen vain lisää paineita. Hahmon täytyy yrittää kerätä urheutensa ja voimansa, sillä muuten hän ei saa Fonnya takaisin, eikä selviä äitiydestä.
     Tishin poikaystävänä, Alonzo "Fonny" Huntina taas nähdään Stephan James. Fonny on pääasiassa lukkojen takana vankilassa, mutta elokuva sisältää onneksi paljon takaumia, joissa päästään näkemään hänet Tishin kanssa yhdessä, jotta katsojana pystyy välittämään heidän ongelmatilanteestaan. Se ei pelkästään riitä, että Tish käy muutamaan otteeseen vankilassa puhumassa Fonnylle, vaan heillä täytyy olla kunnon yhteisiä kohtauksia, jotta heidän tunteensa välittyy myös katsojaan. Jamesin ja Laynen väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Yksittäisenä hahmona Fonny ei ole mitä kiinnostavin, vaan hän tarvitsee rakkaansa vierelleen, jotta paketti tuntuu kokonaiselta.
     Tishin perheeseen kuuluu hänen rakastava äitinsä Sharon (Regina King), vitsaileva isänsä Joseph (Colman Domingo) ja huolehtiva siskonsa Ernestine (Teyonah Parris). Ernestine-sisko jää aika pahasti taka-alalle, mutta vanhemmat saavat hyvin ruutuaikaa. Domingosta löytyy juuri oikeaa henkeä rennolle isälle ja King on mahtava valinta äitihahmoksi, tehden elokuvan parhaan roolityön. Fonnyn perheeseen taas kuuluvat hänen vahvasti uskovainen äitinsä (Aunjanue Ellis), isänsä Frank (Michael Beach), sekä siskokset Adrienne (Ebony Obsidian) ja Sheila (Dominique Thorne), jotka ovat aika ärsyttäviä ylimielisyydessään. Frank-isä on aika samanlainen kuin Tishin isä ja oikein pidettävä heppu. Fonnyn äiti taas ei ole kovin miellyttävä persoona, mutta Ellis on erinomainen osassaan. Harmi vain, ettei Fonnyn perhettä erityisemmin nähdä elokuvan aikana.
     Elokuvassa esiintyvät myös Brian Tyree Henry Fonnyn ystävänä Danielina, Finn Wittrock Fonnyn asianajana, Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) tuttu Diego Luna vekkulina tarjoilijana, Ed Skrein inhottavana poliisina, Dave Franco vuokraisäntänä, sekä Emily Rios Fonnya syyttävänä Victoriana ja Pedro Pascal hänen isänään. Aunjanue Elliksen tavoin myös Brian Tyree Henry tekee vaikuttavan roolityön, vaikka saakin hyvin vähän ruutuaikaa.

If Beale Street Could Talk koukuttaa heti alkupäässä unenomaisella visiolla Tishin ja Fonnyn rakkaudesta, kunnes se iskee kovan todellisuuden pöytään ja asettaa vankilan lasin pariskunnan väliin ja ainoa tapa kommunikoida on lasin molemmin puolin löytyvillä puhelimilla. Lisäksi alussa on erinomainen pitkä osio, missä Tish kertoo vanhemmilleen raskaudestaan ja yhdessä he kertovat Fonnyn perheelle. Perheiden reaktiot ovat hyvin erilaiset ja tämä luo oivaa jännitettä. Harmillisesti tähän ei palata oikeastaan enää koskaan elokuvan aikana, mikä on aika hämmentävää, sillä reaktiot tuntuivat hyvin tärkeältä osalta tarinaa. Kuten jo totesin, elokuva hyödyntää takaumia näyttääkseen Tishin ja Fonnyn suhdetta, mikä onkin huomattavasti kiinnostavampaa seurattavaa kuin hyvin vaisuksi jäävä oikeuspuoli. Mukana on muutamia todella vaikuttavia hetkiä; etenkin kohtaus, jossa Brian Tyree Henry varastaa leffan kokonaan itselleen, hänen hahmonsa kertoessa, mitä vääryyksiä hän on joutunut kokemaan ihonvärinsä vuoksi. Elokuvasta löytyy muutenkin paljon kommenttia rasismista. Eräässä kohtauksessa Fonny päätyy tappeluun inhottavan lähentelijän kanssa ja kun poliisi saapuu paikalle, vain Fonnya syytetään tapahtumasta, koska hän on musta.

Valitettavasti elokuvasta löytyi myös selkeitä juttuja, jotka vaivasivat itseäni leffan aikana ja isoimpana on leffan rytmitys. Vaikka pidinkin takaumista ja mielestäni niihin sopii hyvin unenomainen tunnelma, kun kyseessä ovat Tishin muistot, johti tämä unenomainen tunnelma useassakin kohtaa haukottelemiseen ja siihen, että parin kohtauksen aikana alkoi tuottaa vaikeuksia pysyä hereillä. Joitain kohtauksia venytetään tarpeettoman pitkiksi, jotta ohjaaja Barry Jenkins pääsee tosissaan fiilistelemään luomassaan tunnelmassa. Ei siinä muuten mitään, mutta kun tunnelma ei oikein välittynyt itseeni toivotulla tavalla. Elokuvan tunnepuoli itse asiassa jätti minut hieman kylmäksi, enkä koskaan pystynyt tosissaan välittämään Tishin ja Fonnyn rakkaudesta. Näyttelijöiden kemiat pelasivat hyvin yhteen, mutta jokin siinä mätti hieman. Tästä syystä kun hahmot yrittävät keksiä keinoa vapauttaakseen Fonnyn, olin kiinnostunut tästä enemmän siksi, että Fonny on syyttömänä vankilassa kuin siksi, että pääkaksikko joutuu olemaan erillään - etenkin nyt kun vauva on tulossa. Tietyin muutoksin olisin pitänyt If Beale Street Could Talkia läpikotaisin hienona. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein mainio filmi, mikä sisältää hienoja hetkiä.

Barry Jenkinsin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi mainiota, etenkin dialogin osalta ja hänen henkilöohjauksensa on myös oivallista. Omasta mielestäni hän jää kuitenkin haahuilemaan usein liian pitkiksi ajoiksi ja leikkauspuolella filmi kaipaisi tiivistämistä vähän sieltä sun täältä. Kuvaus on oikein taidokasta läpi leffan, mutta mitään erityisiä kamerakikkailuja ei ole luvassa. 1970-luvun ajankuva on onnistuneesti toteutettu lavastuksella ja puvustuksella. Äänimaailma ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit vain lisäävät unenomaista tuntua. Yksinään Britellin sävellykset tuudittaisivat kuuntelijan mukavasti unten maille.

Yhteenveto: If Beale Street Could Talk on hyvä elokuva, mistä löytyy oikeasti hienoja kohtauksia, mutta myös valitettavan keskinkertaisiakin hetkiä. Elokuvan alkupää on erinomainen yksinkertaisen vangitsevalla aloituksellaan. Takaumat syventävät hahmoja ja lisäävät kiinnostavuutta. KiKi Layne ja Stephan James ovat mainiot päärooleissa ja heidän väliltä löytyy oivaa kemiaa, mutta show'n varastavat vaikuttavat roolityöt tekevät Regina King ja Brian Tyree Henry. Leffa käsittelee hyvin vaikeita aiheita, kuten rasismia ja luo useita painostavia kohtauksia. Ajankuva on taidolla luotu ja filmi on teknisesti pääosin onnistunut. Itselleni ongelmia kuitenkin syntyy, kun ohjaaja Barry Jenkins takertuu liian pitkäksi aikaa eri kohtauksiin ja niiden unenomaiseen tunnelmaan, mikä pakostikin väsyttää katsojaa. Elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä ja vielä jonkinlaista vaikuttavaa iskua loppuun. Siten kyseessä olisi hieno paketti, eikä vain oikein hyvä filmi, josta löytyy hienojakin hetkiä. Hitaiden draamaelokuvien ystäville If Beale Street Could Talk toimii lähes takuuvarmasti, mutta monet katsojista tulevat luultavasti pitämään tätä pitkäveteisenä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
If Beale Street Could Talk, 2018, Annapurna Pictures, PASTEL, Plan B Entertainment

Arvostelu: The Favourite (2018)

THE FAVOURITE

Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Pääosissa: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz, Nicholas Hoult, Joe Alwyn ja Mark Gatiss
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Favourite pohjautuu tositapahtumiin paronittaren ja kreivittären kilpailusta kuningatar Annan suosiosta 1700-luvun alun Iso-Britanniassa. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvun lopulla, kun Deborah Davis alkoi tutkimaan tapahtumia ja työstämään niiden pohjalta käsikirjoitusta. Davis vei tekstinsä tuottaja Ceci Dempseyllä, jota tarina kiehtoi ja hän yritti saada filmille rahoitusta, epäonnistuen kuitenkin yrityksessään. Joitain vuosia myöhemmin tuottaja Ed Guiney sai käsikirjoituksen haltuunsa ja kiinnostui tekemään siitä elokuvan. Samoihin aikoihin Guiney näki ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvan Dogtooth (Κυνόδοντας - 2009) ja pyysi häntä tekemään filmin Davisin käsikirjoituksen pohjalta. Lanthimos kiinnostui ideasta ja hyppäsi projektiin mukaan. Keväällä 2016 kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua ja lopulta The Favourite sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2018, missä se voitti kaksi palkintoa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä, sillä pidän todella paljon Lanthimoksen erikoisesta tyylistä ja pidin hänen edellistä filmiään, The Killing of a Sacred Deeriä (2017) yhtenä ilmetymisvuotensa parhaimpana teoksena. Kiinnostukseni vain lisääntyi, mitä enemmän elokuva keräsi kehuja ja ehdokkuuksia eri gaaloissa, kuten 10 Oscar-ehdokkuutta, 10 BAFTA-ehdokkuutta ja 5 Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti yhden, parhaan naispääosan palkinnon. Kun The Favourite vihdoin saapui Suomeen, menin innoissani katsomaan sen ensi-iltaviikonloppuna ystäväni kanssa.

1700-luvun alussa Britannia on sodassa Ranskaa vastaan, mutta kuningatar Annaa kiinnostaa enemmän huvittelu kuin johtaminen, vaikka maan rahat ovat vähissä. Annalle uskollinen kreivitär Marlborough yrittää pitää kuningattaren aisoissa ja hallinnon pystyssä. Homma vaikeutuu, kun paikalle saapuu kreivittären serkku Abigail, joka alkaa tavoitella kuningattaren suosiota.

Olivia Colman näyttelee kuningatar Annaa, joka on alkanut vanhoina päivinään muuttumaan yhä vain oikukkaammaksi. Kuningatarta ovat alkaneet vaivaamaan sairaudet, mutta luonteensa vuoksi hän ei välillä suostu hoidettavaksi, mutta kiroaa silti, miksei kukaan auta häntä. Hän selvästi hautoo paljon asioita mielessään ja huonoina päivinään purkaa sen törkeästi alamaisiinsa, jotka joutuvat ottamaan huudon vastaan, jotteivät vahingossa vaikkapa menetä päätään. Kuningatar ei enää jaksa kiinnostua maan johtamisesta, vaan järjestää tansseja, ankkakilpailuja sun muuta rahaa vievää hömppää parlamentin kiusaksi. Hahmo on aivan mahtavasti kirjoitettu ja vaikka hän kohtelee muita usein huonosti, katsojana ymmärtää täysin, miksi hänestä on tullut sellainen. Ja ai että Colman on huikea roolissaan! Hän on kuin luotu esittämään tätä äkkipikaista hahmoa ja hän on aivan mieletön kuningattaren kaikkien eri puolien kanssa. Colmanista löytyy arvokkuutta, mutta samalla hän voi myös muuttua säälittäväksi valittajaksi tai inhottavaksi raivoajaksi ja tuntua edelleen samalta hahmolta.
     Kreivitär Sarah Marlboroughina nähdään Rachel Weisz. Marlborough on kuningattaren läheisin alamainen ja vuosien varrella tämä arvo on noussut hänen päähänsä. Kyseessä on paikoitellen aika ilkikurinen henkilö, joka on valmis tekemään mitä tahansa pitääkseen asemansa. Kreivittären tehtävä on pitää huoli, että kuningatar hoitaa myös johtamiseen liittyvät asiat ja kuningattaren sairauden vahvistuessa ja muistin huonotessa kreivitär näkee tässä tietty oivan tilaisuuden vahvistaa asemaansa. Weisz tekee todella hyvän roolisuorituksen ja hänkin onnistuu huokumaan arvokkuutta sekä inhottavuutta.
     Eipä tarinan kolmaskaan osapuoli, Emma Stonen näyttelemä Abigail Hillkään ole yhtään sen puhtoisempi tapaus. Abigail tulee hienosta suvusta, mutta hän on silti päätynyt palvelijaksi. Kuningattaren luokse päästyään Abigail näkee tilaisuutensa tulleen ja alkaa kilpailemaan kuningattaren suosiosta, mikä saattaa tarkoittaa, että kreivitär Marlborough täytyy raivata pois tieltä. Stone on tuttuun tapaansa erinomainen näyttelijä ja osoittaa sen jälleen kerran tässäkin leffassa. Hän osaa todella heittäytyä rooliensa vietäväksi ja sopiikin täydellisesti osaansa.
     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Hoult parlamentin kierona jäsenenä herra Harleyna, Joe Alwyn Abigailiin silmänsä iskevänä paroni Mashamina, sekä Mark Gatiss Sarahin miehenä, kreivi Marlboroughina.

Jos on koskaan aiemmin nähnyt ohjaaja Yorgos Lanthimoksen elokuvia, tietää jo etukäteen, ettei The Favourite tule olemaan kovin normaali leffa. Tai no, on tämä siinä mielessä normaalimpi elokuva kuin vaikkapa The Lobster, sillä täysin absurdin juonen sijaan kyseessä on tositapahtumiin perustuva historiallinen teos, missä hahmot puhuvat huomattavasti luontevammin. Todella outoa Lanthimoksen tyyliä fanittavalle The Favourite voi tuottaa pienen pettymyksen, kun kyseessä ei olekaan yhtä outo ja erikoinen tapaus kuin ohjaajan aiemmat tuotokset. Tavallista pukudraamaa odottaville tämä taas voi olla jonkinlainen shokki, sillä kyllä tässä outouttakin riittää. Itse en ole mikään historiallisten pukudraamojen ystävä, vaan tarvitsen niihin jonkin oman koukkunsa ja kukapa osaisi tätä koukkua luoda paremmin kuin Lanthimos. Hän onnistuu tuomaan oman vahvan visionsa historialliseenkin filmiin ja todella revittelee tällä kertomuksella. Kuinka pitkälle nämä kaksi naista ovat valmiita menemään voittaakseen kuningattaren suosion? Lanthimos ujuttaa mukaan ison määrän synkkää huumoria ja tarjoaa nokkelia hetkiä, mitkä naurattavat ääneen. Kuningattaren vihanpurkaukset alamaisilleen ovat usein hulvattomia, etenkin kun niissä ei ole mitään järkeä.

Lanthimos tekee myös rohkeita vetoja leffan kanssa, viedessään Abigailin ja kreivitär Marlboroughin kosiskeluyritykset äärimmäisyyksiinsä. Parissa kohtaa mukaan on otettu kuvastoa, mikä aiheuttaa katsojalle epämiellyttävää oloa, vaikka samalla mukana on myös huumoria. Jännitystä kasvatetaan taidokkaasti useassa kohtaa ja vaikka The Favourite onkin hyvin hidastempoinen filmi, menee aika yllättävänkin nopeasti elokuvan parissa. Leffa on paikoitellen kummallisesti rytmitetty, mikä sai minut ihailemaan sitä entistä enemmän. Väärissä käsissä liiallinen kikkailu muuttuu typeräksi sähläämiseksi, mutta Lanthimos onkin oikea heppu tähän hommaan. Lisäksi ihailua tuottaa myös 1700-luvun ajankuvan toteutus. Elokuvan lavasteet ovat ällistyttävän näyttävät ja puvustustiimi on todella pistänyt parastaan uskottavien asujen kanssa. Kaikkein mielenkiintoisinta koko paketissa ovat kuitenkin ne ihmiset niiden asujen sisällä ja etenkin heidän näyttelijänsä. Colman, Weisz ja Stone tarjoavat jokainen Oscarin arvoiset roolisuoritukset ja heidän lahjakkuutensa on yksi isoimmista syistä, miksi filmi toimii näin hienosti.

Fantastisen lavastuksen ja puvustuksen lisäksi kyseessä on muutenkin vaikuttavasti toteutettu elokuva. Leikkaus on tarkkaa ja osuvaa. Kuvauksen kanssa kikkaillaan oikein kunnolla ja vaikka aluksi laajat, reunoilta pyöristyvät kuvat hieman häiritsivät, muuttuivat ne tärkeäksi osaksi elokuvan visuaalista ilmettä, kun niihin tottui. Mukana on todella taidokkaasti otettuja otoksia, joissa kamera liikkuu juuri oikealla tavalla täysin sulavasti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu aina ääniefekteistä erilaisiin klassisiin musiikkeihin asti, jotka tuovat selkeän lisäyksen tunnelmaan. Etenkin yhdessä kohtaa hieman yksitoikkoinen, todella pitkään kestävä musiikki lisää kohtauksen painostavuutta. Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoitus on erinomainen monin tavoin. Tarina on oivaltavasti pistetty kasaan ja hahmojen väliset dialogit ovat aivan mahtavia.

Yhteenveto: The Favourite on jälleen loistava teos Yorgos Lanthimoksella, joka ottaa tositapahtumiin perustuvan pukudraamatarinan ja onnistuu vääntämään sitä täysin omannäköisensä filmin. Lanthimoksen ohjaustyyli on vaikuttavaa ja hän on tuonut mukaan paljon tyylilleen tuttua mustaa huumoria. Hän oikein herkuttelee tarinan absurdisuudella, jolloin katsojan on pakko jälkikäteen tarkistaa, voiko tämä oikeasti olla tositarina? Ihan yhtä kummallisiin sfääreihin ei nousta kuin ohjaajan edellisissä leffoissa ja hahmot puhuvat normaalimmin, mutta Lanthimoksen kädenjälki on silti vahvasti läsnä. Elokuva on hauskasti rytmitetty ja siinä kasvatetaan taidokkaasti jännitettä kaiken aikaa. Visuaalisesti filmi on todella hieno upean lavastuksen, puvustuksen ja veikeän kamerakikkailun ansiosta. Kenties parasta elokuvassa ovat kuitenkin Olivia Colman, Emma Stone ja Rachel Weisz, jotka tekevät huikeat roolisuoritukset. Suosittelen The Favouritea erittäin lämpimästi Lanthimoksen faneille, sekä hieman kummallisista elokuvista pitäville. Leffan erikoisuuden vuoksi on vaikea sanoa, ketkä tulevat rakastumaan siihen ja ketkä tulevat vihaamaan sitä. Veikkaankin Lanthimoksen tavoittelevan juuri tällaisia reaktioita, enkä malta odottaa, mitä hänen outo mielensä seuraavaksi keksii!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Favourite, 2018, Element Pictures, Scarlet Films, Film4, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Lego Elokuva 2 (The LEGO Movie 2: The Second Part - 2019)

LEGO ELOKUVA 2

THE LEGO MOVIE 2: THE SECOND PART

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Chris Pratt, Elizabeth Banks, Will Arnett, Alison Brie, Charlie Day, Nick Offerman, Tiffany Haddish, Stephanie Beatriz, Jason Sand, Brooklynn Prince, Maya Rudolph, Ralph Fiennes, Channing Tatum, Jonah Hill, Cobie Smulders, Jason Momoa, Margot Robbie, Noel Fielding ja Will Ferrell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Etukäteen typeräksi lelumainokseksi leimattu Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) osoittikin tuomitsijat vääräksi nerokkuudellaan ja sydämellään. Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, eikä ihme, että tekijät alkoivat heti suunnitella jatkoa. Lego Elokuva 2:a odotellessa ehdittiin tehdä kaksi sarjaan liittyvää lisäosateosta Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017) ja Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017), joista jälkimmäinen osoittautui kuitenkin monella tapaa pettymykseksi. Alunperin Lego Elokuva 2:n oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2018, mutta tuotanto viivästyi, jolloin ensi-ilta siirrettiin tämän vuoden alkuun. Nyt filmi on vihdoin saanut ensi-iltansa, enkä voi sanoin kuvailla, kuinka innoissani olin elokuvan näkemisestä. Legot ovat olleet itselleni aina tärkeä ja rakas asia, ja olin aivan täpinöissäni, kun ensimmäinen Lego Elokuva ilmestyi ja se osoittautui aivan tajuttoman loistokkaaksi koko perheen seikkailuksi, mikä meni syvällisyyksiensä kanssa ihan ihme meta-tasoille. Pidin myös Lego Batman Elokuvasta todella paljon, mutta Lego Ninjago Elokuva oli lähinnä aika keskinkertainen ja alkoi tuntua juurikin lelumainokselta. Aloinkin hieman jännittää, että tähänkö jo loppui sarjan voittokulku, mutta huojennuin, kun näin Lego Elokuva 2:n trailerin, mikä lupaili pelkkää hyvää. Leffan saamat kehut nostivat innostustani entisestään ja menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä!

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Lego Elokuva!

On kulunut viisi vuotta siitä, kun Duplot tuhosivat Palikkalan. Tuhoutuneen kaupungin raunioita kutsutaan Loppulaksi, eikä mikään ole enää nastaa. Asiat vain vaikeutuvat Emmetin ja kumppaneiden kohdatessa uuden vaaran, Systersystemsiltä saapuvan kenraali Sulosorron.

Vaikka ympäröivä maailma on muuttunut karuksi erämaaksi, missä uusi vaaraa piilee joka kulman takana, on rakennusmies Emmet (äänenä Chris Pratt) onnistunut pysymään samana iloisena itsenään. Emmet ei tunnu olevan moksiskaan muutoksesta ja yrittääkin saada muut näkemään tilanteen positiiviset puolet. Emmet on jälleen erinomainen tapaus ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hänen täytyy tällä kertaa ottaa yhä enemmän ohjia omiin käsiinsä. Prattin ääni sopii hahmolle täydellisesti, mutta tällä kertaa Pratt ei ääninäyttele vain Emmetiä. Hän esittää nimittäin myös kovanaamaista Rex Vaaraliiviä, intergalaktista raptorinkouluttajaa, joka on selvä yhdistelmä hänen hahmojaan Guardians of the Galaxy- (2014) ja Jurassic World (2015) -elokuvista. Rex on hauska lisäys ja hänen hahmoaan hyödynnetään nokkelin tavoin.
     Emmetin lisäksi muutkin tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät paluun. Tai no, lähes kaikki muut. Vanhaa Vitruviusta (Morgan Freeman) ei nähdä edes haamuna, minkä lisäksi Hyviskyttä (Liam Neeson) ja presidentti Bisnes (Will Ferrell) lähinnä vain vilahtavat parissa kohtaa ruudulla. Tyylilyyli Lucy (Elizabeth Banks), viittasankari Batman (Will Arnett), avaruusmies Benny (Charlie Day), merirosvo Metalliparta (Nick Offerman) ja innokas Puolikisu (Alison Prie) tekevät kunnon paluun ja ovat tärkeä osa tämänkin filmin tarinaa. Metalliparta ja Benny pysyvät aika yksiulotteisina, mutta Puolikisua on muutettu hauskasti ja Loppulassa hän pystyy muuttumaan hurjaksi Ultrakatiksi. Batman on aika samanlainen mörisevä, narsistinen ja muka-traaginen kuin ennenkin, mutta hänen hahmoaan onnistutaan syventämään leffan aikana. Myös Lucyn hahmosta löydetään uusia piirteitä, joihin edellisessä osassa jo hieman vihjailtiin.

Muita vanhoja tuttuja hahmoja edellisestä osasta ovat mm. DC:n supersankaritiimi Justice Leaguen jäsenet Superman (Channing Tatum), Green Lantern (Jonah Hill), Wonder Woman (Cobie Smulders) ja Aquaman (Jason Momoa), superpahikset Lex Luthor (Ike Barinholtz) ja Harley Quinn (Margot Robbie), Yhdysvaltain entinen presidentti Abraham Lincoln (Will Forte), Batmanin hovimestari Alfred (Ralph Fiennes) ja velho Gandalf (Todd Hansen). Aikuisille DC-faneille tuottaa varmasti riemua, että Aquamanissa (2018) nimikkohahmoa esittänyt Momoa ja Suicide Squadissa (2016) Harley Quinnia näytellyt Robbie palaavat rooleihinsa Lego-versioina. Tekijät yrittivät alunperin saada Gal Gadotin Wonder Womanin rooliin, mutta joutuivat pitämään Smuldersin, joka esitti hahmoa ensimmäisessä Lego Elokuvassa.
     Uusina hahmoina Rex Vaaraliivin lisäksi elokuvassa esitellään voittamattomalta vaikuttava kenraali Sulosorto (Stephanie Beatriz), muotoaan muuttava kuningatar Tahdontähdeks (Tiffany Haddish), selvästi Twilight-sarjaa (2008-2012) pilkkaava glittervampyyri Balthazar (Noel Fielding), sekä omaan kuoreensa jatkuvasti liukastuva banaani (Ben Schwartz), jonka vitsi ei yllättäen vanhene niin nopeasti kuin luulisi. Itse en pitkään tiennyt, mitä ajatella kenraali Sulosorrosta ja kuningatar Tahdontähdeksistä, mutta elokuvan kulkiessa eteenpäin ja alkaessa syventämään heitä, hahmot muuttuivat huomattavasti kiinnostavimmiksi.

Kun ensimmäisen Lego Elokuvan lopussa Duplot saapuivat Palikkalaan ja ilmoittivat tuhoavansa kaiken, veikkaan lähes kaikkien katsojien pitäneen tätä vain hassuna loppukevennyksenä. Siksi onkin aivan täydellinen ratkaisu, että Duplot ovat oikeasti tuhonneet Palikkalan, mikä on vuosien hyökkäysten jälkeen muuttunut Mad Max -leffasarjaa (1979-2015) muistuttavaksi erämaaksi. Kyseessä on hyvin rohkea veto, mutta toisaalta mitä muutakaan voi näiltä elokuvilta odottaa? Lego Elokuva yllätti kaikki olemalla todella syvällinen, metaforallinen ja kulkiessaan monella eri tasolla, eikä Lego Elokuva 2 onneksi muutu yhtään tavanomaisempaan suuntaan. Kyseessä on jälleen erittäin nokkela, yllätyksellinen, syvällinen, hauska, viihdyttävä ja tunteikas paketti, mikä tuottaa riemua koko perheelle. Tämäkin elokuva pursuaa energiaa ja nostaa vähän väliä hymyn huulille. Mukana on odottamattomia käänteitä ja paljon kiehtovia puolia. Edellisen osan tavoin leffa hyödyntää kliseitä kekseliäin tavoin ja yksi isoimmista kehuistani elokuvalle on se, etten osannut lainkaan odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lego Elokuva 2 on edeltäjänsä tavoin todella poikkeuksellinen teos ja on aivan mahtavaa seurata, mitä kaikkea tekijät ovatkaan keksineet tällä kertaa.

Näistä asioista huolimatta Lego Elokuva 2 ei valitettavasti koskaan nouse edeltäjänsä tasolle. Yllätyksellisille elokuville on todella vaikea tehdä jatkoa, sillä jatko-osa ei ikinä pysty olemaan yhtä yllättävä kuin ensimmäinen filmi ja juuri näin käy tässä. Mukana on kyllä yllätyksiä, mutta tällä kertaa niitä tavallaan osaa odottaa. Ensimmäinen Lego Elokuva pääsi yllättämään, kun kyseessä olikin todellisuudessa metaforallinen kuvaus pojan ja isän välisestä suhteesta, jolloin ainakaan aikuisille ei pitäisi tulla yllätyksenä, että tämä jatko-osa tekee täysin samaa. Paikoitellen tuntuukin siltä kuin tekijät yrittäisivät vain parastaan kopioidakseen ensimmäisen osan menestystä, mutteivät koskaan yllä sellaiselle "hei vau" -tasolle, mitä ensimmäinen osa oli alusta loppuun.

Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että Lego Elokuva 2 olisi huono elokuva! Kyseessä on erittäin mainio seikkailuleffa, joka vie hahmojaan ja tarinaansa veikeään uuteen suuntaan ja tarjoaa viihdepläjäyksen koko rahan edestä. Parissa kohtaa filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten se pitää otteessaan alusta loppuun. Oikeissa kohdissa elokuva osaa rauhoittua ja muuttua koskettavaksi ja ajatuksia herättäväksi. Kun katsoja alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä filmissä on tällä kertaa oikeasti kyse, koko elokuva tuntuu sanomansa kanssa muuttuvan paremmaksi. Ja vaikka äsken totesin, ettei leffa ole yhtä yllättävä kuin edeltäjänsä, löytyy tästä joitain yllättävänkin rohkeita vetoja. Joitain asioita hyödynnetään ällistyttävän hyvin, mutta mukana on myös juttuja, joita itse olisin toivonut näkeväni enemmän. Elokuva onnistuu tietty olemaan myös hauska, mutta veikkaan, että tällä kertaa huumori iskee paremmin aikuiskatsojiin, sillä suuri osa filmin vitseistä koostuu viittauksista populaarikulttuuriin, mitä nuoremmat katsojat eivät vielä välttämättä ymmärrä. Esimerkiksi Mad Maxia muistuttava Loppula tarjoaa aikuisille varmasti paremmat naurut, kun taas lapselle se saattaa olla jopa pelottava. Kuten sanoin, rohkeita vetoja.

Elokuvan animaatiojälki on tietysti aivan mielettömän hienoa. Visuaalisesti filmi näyttää todella upealta ja on jälleen kiehtovaa uppoutua näiden elävien Lego-hahmojen maailmaan ja tutkia kaikkia pieniä yksityiskohtia, joita animaattorit ovat ahtaneet mukaan. Leffassa on useita kuvia, jotka haluaisi pysäyttää, jotta niitä pääsisi silmäilemään tarkemmin. Lego-hahmojen liikkeet ovat jälleen hauskasti toteutetut, etenkin "Lego Friends" -tuotesarjan hahmojen kohdalla, joiden jalat ovat kiinni toisissaan, minkä vuoksi tekijöiden piti keksiä heille luonteva tapa liikkua. Lego Elokuva 2:n käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan kirjoittaneet ja ohjanneet Phil Lord ja Christopher Miller, jotka häikäisevät taas kekseliäisyydellään ja ennakko-odotusten ylitys- tai kiertämistaidoillaan. Onkin harmi, ettei kaksikko toimi myös ohjaajana, vaan sen homman on hoitanut Mike Mitchell, jonka tyyli tuntuu enemmän Lordin ja Millerin kopioimiselta. Mitchellin työ ei täysin vastaa kaksikon käsikirjoituksen tasoa ja hänen yrityksensä ylittää kaksikon työ edellisessä osassa jää pelkäksi yritykseksi. Elokuvaan on tietty keksitty uusi korvamato "Catchy Song" ja vaikka se jääkin soimaan päässä, ei se yllä edellisen osan "Everything is Awesome" -rallatuksen tasolle. Mukana on yllättävänkin paljon laulamista ja paikoitellen nämä musikaalinumerot tuntuvat venyttävän filmiä liikaa.

Yhteenveto: Lego Elokuva 2 on todella hyvä koko perheen seikkailu, mikä ei kuitenkaan ikinä yllä ensimmäisen Lego Elokuvan mestarillisen nerokkaalle tasolle. Mukana ei ole samanlaisia "vau"-elämyksiä ja huikeita yllätyksiä, mutta elokuvaan mahtuu silti paljon loistavia asioita. Loppulan karu erämaa on aivan mahtava idea, minkä lisäksi leffan syvällisempi puoli nostaa sen tasoa entisestään. On hieno tunne, kun alkaa vähitellen ymmärtämään, mistä elokuvassa onkaan oikeasti kyse. Huumoria leffassa riittää, mutta paikoitellen tuntuu, että vitsit liittyvät jopa liikaa pop-kulttuuriin, eikä elokuva välttämättä ole kovinkaan hauska lapsille. Seikkailuhenki nappaa niin lapsen kuin aikuisenkin mukaan ja filmi viihdyttää alusta loppuun, vaikka joitain kohtia voisi tiivistää kunnolla. Visuaalisesti kyseessä on todella upea teos ja "Catchy Song" jää varmasti soimaan päässä pitkäksi aikaa. Jos siis pidit ensimmäisestä Lego Elokuvasta tai sarjan lisäosista, kannattaa katsoa myös Lego Elokuva 2. Harmillisesti tämän elokuvan lopetus ei jätä vaatimaan jatkoa samalla lailla kuin edeltäjänsä huipennus. Kenties Emmetin ja kumppaneiden tarina voidaan jättää tähän ja tekijät voisivat keskittyä niihin lisäosaleffoihin. Itse toivon edelleen "Lego Star Wars Elokuvaa". Pliis, pliis, pliis!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The LEGO Movie 2: The Second Part, 2019, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lord Miller, Vertigo Entertainment, Animal Logic, StarReel Entertainment, Rideback

Arvostelu: Tully (2018)

TULLY

Ohjaus: Jason Reitman
Pääosissa: Charlize Theron, Mackenzie Davis, Ron Livingston, Asher Miles Fallica, Lia Frankland, Gameela Wright, Mark Duplass ja Elaine Tan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Tully on ohjaaja Jason Reitmanin ja käsikirjoittaja Diablo Codyn kolmas yhteistyöelokuva Junon (2007) ja Young Adultin (2011) jälkeen. Elokuva lähti liikkeelle Codyn ideasta, jonka hän esitteli Reitmanille ja yhdessä he alkoivat työstämään projektia eteenpäin. Päärooliin he valitsivat Young Adultia tähdittäneen Charlize Theronin, joka lihotti itseään roolia varten parillakymmenellä kilolla. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2016 ja Tully sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018 ja Suomeen se saapui muutama kuukausi myöhemmin. Elokuva keräsi kehuja kriitikoilta, mutta itse en valitettavasti nähnyt leffaa, kun se ilmestyi, enkä edes muista miksi. Pohdin pariinkin otteeseen meneväni katsomaan elokuvan, mutta päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Olin kuitenkin jo lähes unohtanut filmin, kunnes huomasin, että Charlize Theron oli saanut roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuokrasin Tullyn Blockbusterista ja hyvä niin, sillä kyseessä on hieno elokuva. Leffa itse asiassa pääsi jopa listalleni vuoden 2018 parhaista elokuvista!

Marlo ja Drew Moreau saavat kolmannen lapsen, mikä tekee jo väsyneestä Marlo-äidistä täysin uupuneen. Marlon veli Craig ehdottaa, että hän palkkaisi yölapsenvahdin, jotta hän saisi unta. Lopulta Marlo päättää antaa idealle periksi, jolloin pariskunnan ovelle tupsahtaa pirtsakka Tully, joka ei hoida vain vastasyntynyttä vauvaa, vaan myös Marloa.

En ole koskaan erityisemmin välittänyt Charlize Theronista näyttelijänä. Pidin hänen suorituksestaan Mad Max: Fury Roadissa (2015), mutta muuten olen nähnyt häneltä leffoja, joissa hän esittää joka kerta lähes täysin samanlaista kylmää akkaa. Ja vaikka hän hoitaa sen homman ihan kelvollisesti, ei se tee hänestä erityisen pidettävää. Tullyssä Theron on kuitenkin uskomattoman hyvä. Olin aivan häkeltynyt, kuinka mielettömän loistava Theron onkaan roolissa. Hän näyttelee perheenäitiä, Marloa, joka on lopen uupunut lapsiensa vahtimisesta ja Theron tuo hahmon väsymyksen täydellisesti esille. Tämä ei koskaan tunnu laiskuudelta, vaan Theron näyttää siltä kuin koko maailman taakka olisi hänen harteillaan ja katsojana huomaa hyvin nopeasti välittävänsä Marlon hyvinvoinnista. Theronin omistautumisen rooliin huomaa tosiaan siitä, että hän oikeasti lihotti itseään ja läpi leffan hän näyttääkin, millaiseksi on vartalonsa muokannut roolia varten.
     Marlon perheeseen kuuluvat hänen miehensä Drew (Ron Livingston), Sarah-tyttö (Lia Frankland) ja Jonah-poika (Asher Miles Fallica), jolla on jonkin sortin kehityshäiriö, mikä tietenkin vaikeuttaa perhe-elämää entisestään. Jonah on yliherkkä voimakkaille äänille ja muutoksille, minkä lisäksi hän saattaa raivostua, jos ei saa tahtoaan läpi. Nuori Fallica suoriutuu osastaan erittäin hyvin, kun taas Frankland jää harmillisen paljon sivuun Sarahina. Ron Livingston sopii oikein mainiosti Drew-isän rooliin, joka ei tunnu huomaavan vaimonsa väsymystä. Drew viettää lastensa kanssa vain juuri itselleen sopivan määrän aikaa ja muuten hän keskittyy videopeleihinsä.
     Elokuvan nimikkohahmo Tullynä nähdään Mackenzie Davis, joka suorastaan säkenöi pirteänä ja huolehtivana lapsenvahtina. Davis ei kertaakaan vedä suoritustaan yli ja ärsyttäväksi, vaan pitää hymynsä aina juuri oikeana ja osoittaa todellista lämpöä, huolehtivaisuutta ja herkkyyttä. Tully on kiinnostava persoona ja erinomainen vastapaino väsyneelle Marlolle. Theronilla ja Davisilla synkkaa juuri täydellisesti, jolloin heidän yhteisiä kohtauksiaan on erittäin mukava katsoa.
     Leffassa nähdään myös Mark Duplass Marlon veljenä ja Elaine Tan tämän vaimona, sekä Gameela Wright Jonahin päiväkodin rehtorina.

Charlize Theronin roolityön lisäksi Tully on elokuvanakin todella aidon tuntuinen. Tapa, millä leffa kuvaa vanhemmuutta, tuntuu lähes ennennäkemättömältä amerikkalaisessa filmissä. Yleensä amerikkalaisleffat vain ihannoivat vanhemmuutta ja lasten saamista. Toki molemmat ovat kauniita asioita oikeassakin elämässä, mutta leffoissa tätä tunnutaan kaunistelevan hieman liikaakin. Tully onnistuu esittämään vanhemmuuden todentuntuisesti, mutta samalla yllättävän kauniisti varjopuolineenkin. Toki vanhemmuus on sitä, kun huolehditaan lapsesta, leikitään yhdessä ja hassutellaan, mutta elokuva näyttää, että se on myös sitä, kun vaihdetaan monta kertaa päivässä vaippoja, herätään keskellä yötä jotta parkuva vauva saataisiin takaisin nukkumaan ja vieläpä ilman, että itse nukahtaa siinä samalla, ihan sama kuinka paljon väsyttää. Siivotaan ties mitä oksennus- ja pissatahroja matoista, vaatteista ja lakanoista, astutaan lattialla lojuviin Lego-paloihin, yritetään tukahduttaa kirosanoja, kohotetaan lapsen mielialaa vaikka olisi itse kuinka surullinen ja pistetään lapset oman terveyden ja hyvinvoinnin edelle. Lasten metelöidessä ja sekoillessa voi välillä huomata, kuinka Marlo joutuu taistelemaan kiusausta vastaan, että hän joko alkaisi huutamaan tai pahimmassa tapauksessa heittäisi jälkikasvujaan jollain. Jotkut katsojat saattavat paheksua elokuvan suorasanaisuutta, mutta itse ihailin tätä suuresti.

Meno tosin muuttuu kevyemmäksi, kun pelastava Tully ilmestyy kuvioihin ja samalla käsikirjoittaja Diablo Docy pääsee näyttämään taitojaan kekseliäällä dialogillaan, mitä hän on keksinyt Marlon ja Tullyn välille. Keskustelut tuntuvat luontevilta ja niistä oppii hyvin heidän hahmoistaan, ilman että elokuvan täytyy hirveästi selitellä. Tarinaa kuljetellaan hienosti kohti huipennustaan, mikä saattaa jakaa katsojat voimakkaasti kahtia. Tullyn lopetus nimittäin vaikuttaisi ilmestyvän mukaan kuin M. Night Shyamalanin kynästä. Täytyy tunnustaa, että aluksi en ollut oikein varma, mitä ajatella lopetuksesta, sillä se tuntuu hieman katkaisevan elokuvan muuten niin realistista otetta, mutta kun pohdin finaalia kauemmin, mieleeni alkoi putkahdella vihjeitä, joita leffa tarjoaa läpi kestonsa. Näin aloin yhä enemmän lämmetä elokuvan loppuratkaisulle ja loppujen lopuksi koin ainoaksi ongelmaksi sen, että Tully on liian lyhyt filmi. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja se ehtii kyllä kertoa tarinansa kiirehtimättä, mutta siihen uppoaa niin hyvin, että Marlon ja Tullyn matkaan olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.

Diablo Cody on todella tehnyt hienoa työtä käsikirjoituksen kanssa ja vie tarinaa omalla painollaan eteenpäin. Lisäksi ohjaaja Jason Reitman on luonut hyvin tunnelmaa, mikä saa katsojan syvemmälle leffan maailmaan. Tully on myös mainiosti kuvattu, vaikka parissa kohtaa kamera heiluukin hieman liikaa. Leikkaus on sujuvaa ja etenkin vauvan syntymän jälkeen nähtävä montaasi on hauskasti pistetty kasaan. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja niillä Theron on saatu vielä väsyneemmän näköiseksi. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät jää mieleen, mutta sopivat erittäin hyvin elokuvaan.

Yhteenveto: Tully on erinomainen elokuva ja häkellyttävän aidon tuntuinen kuvaus vanhemmuudesta. Elokuva ei kaunistele vanhemmuutta, vaan tuo sen inhottavampiakin puolia esiin oikein kunnolla. Samalla leffa onnistuu silti olemaan kaunis. Leffan toinen puolisko on huomattavasti kevyempi Tullyn saapuessa mukaan tarinaan ja silloin aidon kuvauksen sijaan katsojana lumoutuukin Marlon ja Tullyn välisiin keskusteluihin. Tätä vain vahvistaa Charlize Theronin ja Mackenzie Davisin upeat roolisuoritukset. Jason Reitmanin ohjaus on taidokasta ja Diablo Codyn käsikirjoitus on nokkela. Loppuratkaisu tulee varmasti jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia ja vaikka itse ajattelin aluksi, että se olisi pilannut koko leffan, pidempi pohdinta muutti mieleni juuri toiseen suuntaan. Mielestäni lopetus juurikin parantaa elokuvan tasoa entisestään! Suosittelen Tullya etenkin kaikille vanhemmille, jotka löytävät leffasta varmasti paljon samaistuttavaa. Jos taas olet vasta raskaana tai pohtimassa lapsen tekoa, voi elokuvan katselu olla hieman järkyttäväkin kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tully, 2018, BRON Studios, Right Way Productions, Denver and Delilah Productions, Creative Wealth Media Finance

Yhteistyössä

Arvostelu: Gotti - Viimeinen kummisetä (Gotti - 2018)

GOTTI - VIIMEINEN KUMMISETÄ

GOTTI

Ohjaus: Kevin Connolly
Pääosissa: John Travolta, Spencer Lofranco, Kelly Preston, Pruitt Taylor Vince, William DeMeo, Stacy Keach, Chris Kerson ja Sal Rendino
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Gotti - Viimeinen kummisetä perustuu tositapahtumiin kuuluisan mafioso John Gottin elämästä. Mafiapomosta oli tehty jo aiemmin televisioleffa Gotti vuonna 1996, mutta 2000-luvulla hänestä on kiinnostuttu tekemään kunnon teatterilevityksen saava elokuva. Vuonna 2010 Fiore Films -yhtiö hankki oikeudet tehdä elokuva Gottista mafioson pojalta, John Gotti Jr:lta ja projekti lähti käyntiin... mutta erittäin takellellen. Alunperin leffan ohjaajana oli tarkoitus toimia Barry Levinson, mutta kun elokuva ei edennyt, hän poistui projektista. Häntä seurasivat Nick Cassavetes ja Joe Johnston, kunnes lopulta ohjaajan homman sai Kevin Connolly. Päärooliin taas kaavailtiin Sylvester Stallonea, kunnes Gottiksi valittiin John Travolta, joka oli intohimoisesti halunnut ottaa osaa projektiin jo pitkään. Gottin rikostoveri Angelo Ruggieroksi roolitettiin Joe Pesci, joka lihotti itseään roolia varten, kunnes yhtiö kiersi sopimusta ja roolitti hänet eri hahmoksi. Pesci haastoi tekijät oikeuteen, mikä pitkitti leffan tekoa. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä joulukuussa 2017, mutta viime hetkellä ensi-ilta siirrettiin seuraavalle vuodelle. Gotti - Viimeinen kummisetä sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2018, minkä jälkeen se sai laajemman teatterilevityksen kesällä. Leffa haukuttiin kuitenkin täysin lyttyyn, eikä se tuottanut edes puolia budjetistaan. Silti jostain syystä elokuva päätettiin tuoda myös Suomeen (missä sitä ei kovin moni käynyt katsomassa) ja päätin muistaakseni jättää leffan lehdistönäytöksen väliin, sillä halusin mieluummin nukkua kuin herätä aikaisin katsomaan yhtä vuoden haukutuimmista rainoista. Ajattelin katsovani leffan joskus myöhemmin ja kun vuoden 2018 lopussa aloin työstämään listaani vuoden huonoimmista elokuvista, Gotti - Viimeinen kummisetä tuli mieleeni ja päätin katsoa, onko se oikeasti niin huono. Ja voi pojat, että se todella on!

Tarina mafiapomo John Gottin elämästä... käsittämättömän kömpelösti kerrottuna.

John Gottina nähdään tosiaan John Travolta, joka esittää lähinnä vain tympääntynyttä itseään. Travolta ei koskaan saa myytyä itseään Gottina, vaan hän vain tekee samaa kuin aina ennenkin ja kenties jopa vielä laiskemmin. Travoltalla on kasvoillaan alusta loppuun sama (anteeksi kielenkäyttöni) vittuuntunut ilme, mikä alkaa pikkuhiljaa leviämään myös katsojaan. Travolta sopii ulkonäkönsä puolesta rikollispomon rooliin, mutta hän vetää roolinsa erittäin kehnosti. Gotti ei ole myöskään hahmona kirjoitettu kovin hyvin. Hän jää lähinnä vain yksiulotteiseksi rikollispomoksi, joka on rikollinen ja siinäpä se. Elokuva haluaa kovasti saada katsojan välittämään Gottista, mutta tämä on vaikeaa, kun hahmo on niin tylsästi toteutettu.
     John Gottin poikaa, John Gotti Jr:a näyttelee parikymppinen Spencer Lofranco, joka esittää hahmoa niin teinipoikana kuin nuorena aikuisena ja keski-ikäisenä miehenä. Lofrancoa on maskeerattu vain pienesti vanhemmaksi, minkä takia katsojan on vaikea seurata, minkä ikäinen hänen pitäisi missäkin kohtauksessa olla. Gotti Jr. ei "yllättäen" myöskään ole kummoisesti kirjoitettu henkilö. Hän on rikollispomon poika, joka haluaa itsekin olla rikollinen... ilman että leffa lähtee tutkimaan hahmoa kovin syvällisin tavoin. Oikea John Gotti Jr. vaati olla paikalla leffan kuvauksissa, joten kenties hänen vuoksi hahmo on jouduttu yksinkertaistamaan ja hänestä on näytetty vain positiiviset puolet. Lofranco on täysin mitäänsanomattoman pökkelö roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Kelly Preston John Gottin vaimona, Pruitt Taylor Vince Gottin luottomies Angelona, sekä muita näyttelijöitä, kuten Stacy Keach, William DeMeo, Chris Mulkey, Leo Rossi ja Chris Kerson erilaisia rikollisina. Hahmot vain roikkuvat tarinassa mukana, eikä kenestäkään heistä oikeastaan opi mitään. Angelo on hahmoista "kehitetyin", mutta hänkin jää todella yksiulotteiseksi, tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi, kuten kaikki muukin tässä perhanan leffassa. Tai no, kyllä tämä jotain yrittää sanoa: nimittäin lopussa elokuva alkaa hehkuttamaan, ettei rikollisuus olekaan niin paha juttu ja että Gotti olikin kansan rakastama sankari, vaikka teki kauheuksia.

Ei Gotti - Viimeinen kummisetä ole mikään kaikkien aikojen surkein elokuva. Itse olen nähnyt useita tätä huonompia rainoja. Kyseessä ei edes ole ilmestymisvuotensa huonoin leffa - se kunnia kuuluu mielestäni Clint Eastwoodin rikollisen surkealle 15:17 Pariisiin -pökäleelle (The 15:17 to Paris - 2018). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kyseessä olisi yksi kaikkien aikojen kehnoimmista tekeleistä. Gottin huonous syntyy siitä, kuinka amatöörimäisesti se on ohjattu, kuinka kehnosti se on näytelty ja ennen kaikkea, kuinka tökerösti se on käsikirjoitettu ja leikattu kasaan. Tässä elokuvassa ei oikeastaan ole tarinaa, vaan se vain näyttää parin tunnin edestä kohtauksia kolmelta vuosikymmeneltä, kunnes se päättyy. Elokuva ei yritä kertoa sitä, kuinka Gottista tuli niin tunnettu rikollispomo, vaan se vain näyttää, kun John Travolta ja kumppanit leikkivät Mafiaveljiä (Goodfellas - 1990). Mukana on jopa repliikkejä ja hetkiä, mitkä ovat suoraan varastettu kyseisestä leffasta! Ja mikä pahinta, nämä kohtaukset on ripoteltu mukaan todella kummalliseen järjestykseen, jolloin leffa hyppii ajassa eteen ja taakse, jolloin filmin seuraaminen on yllättävänkin vaikeaa. Tekijät varmaankin tajusivat elokuvan onttouden ja yrittivät näin huijata katsojaa luulemaan, että he ovat jonkin todella nokkelan pätkän äärellä.

Elokuva alkaa aivan naurettavasti siitä, kun Gottin haamu (kai) seisoo sillan edessä ja kääntyy kameraan päin aloittaakseen elämäntarinansa selittämisen. Tämä on niin tökerösti toteutettu, että odotin hänen sanovan kameralle jotain niinkin typerää kuin "Kas, en nähnyt teitä siinä!" Se olisi itse asiassa parantanut leffaa huomattavasti. Joka tapauksessa, Gotti alkaa selittämään tarinaansa siitä, kun hän oli vankilassa selittämässä tarinaansa pojalleen. Ja sitten hän selittää pojalleen sitä, kun hän tappoi rikollisia, oli kova äijä ja teki pahoja juttuja, minkä vuoksi ihmiset alkoivat pitämään häntä idolina. Lopulta leffa palaa takaisin Gottiin, joka toteaa, että "tämä tarina oli muuten tosi kuin vesi" ja lopputekstit alkavat. Ensimmäisen tunnin ajan Gotti - Viimeinen kummisetä kulkee aika nopeasti, sillä katsojana yrittää pysyä kärryillä tapahtumissa ja löytää jostain tarinan punaisen langan. Eri aikakausissa pysyy juuri ja juuri mukana Travoltan harmaantuvien hiusten ansiosta. Puolessa välissä katsojana tajuaa, ettei leffasta yksinkertaisesti löydy selkeyttä ja luovuttaa, jolloin toisen tunnin katsominen muuttuu raivostuttavan tylsäksi. Elokuvassa ei ole minkäänlaista emotionaalista puolta. Kun Gottille käy perhetragedia, tämä on niin surkeasti toteutettu, ettei katsojana voi millään liittyä heidän suruunsa - varsinkaan kun tämä unohdetaan lähes välittömästi. Kun joku rikollisista kuolee, katsojana yrittää pähkäillä, kuka hahmo oli edes kyseessä. Ja kun filmi vihdoin ymmärtää päättyä, ei voi muuta kuin miettiä, että tähänkö turhaan roskaan tuli juuri tuhlattua kaksi tuntia elämästä? Miten ihmeessä tämä edes pääsi teatterilevitykseen? Elokuvan taso ei vastaa edes suoratoistopalveluiden originaalituotantojen laatua, vaan Gotti on enemmänkin suoraan kaupan alelaariin päätyvän DVD:n tasoa.

Elokuvan on ohjannut Kevin Connolly, joka tunnetaan parhaiten Entourage-komediasarjan (2004-2011) näyttelijänä. Hyppy siitä rikosdraaman ohjaajaksi on selvästi ollut aivan liian kova pala purtavaksi hänelle, eikä Connolly onnistu vakuuttamaan, että hän kuuluisi kameran taakse. Tunnetta ei löydy sitten millään, eikä Connolly saa intoa näyttelijöihin. Travoltan roolisuoritus vaikuttaa siltä kuin hän olisi ohjannut itseään, jolloin ei voi kuin pohtia, uskalsiko Connolly edes ohjata häntä? Lem Dobbsin ja Boriello-rikollista leffassa näyttelevän Leo Rossin työstämä käsikirjoitus on surkuhupaisan huono. Tuntuu itse asiassa siltä, ettei kaksikolla ole edes ollut käsikirjoitusta, vaan he ovat vain heitelleet ideoita, Connolly on kuvannut ne ja leikkaajaparat ovat joutuneet yrittämään kasata palasista kokonaisuutta, mikä muistuttaa vain todella tökeröä leikkaa-liimaa-lopputulosta. Sentään Gotti - Viimeinen kummisetä on ihan kelvollisesti kuvattu paikoitellen. Hätäisen kameratyöskentelyn ohesta löytyy tyylikkäitäkin kuvia, joita vain hieman pilaa Travoltan ärsyttävän tympeä pärstä. Äänimaailma on pikaisesti kasattu, eikä Jorge Gómez ole saanut aikaiseksi kummoisia musiikkeja. Lopputekstikappaleeksi on päätetty vetää vielä viimeinen pohjanoteeraus, kun Pitbull saapuu räppäämään, mikä ei sovi filmiin lainkaan. Noh, eipä tältä roskalta muuta voisi odottaakaan.

Yhteenveto: Gotti - Viimeinen kummisetä on käsittämättömän surkea raina, mikä lähinnä tympäännyttää katsojaa. Kevin Connollyn ohjaus on täysin amatöörimäistä, Lem Dobbsin ja Leo Rossin käsikirjoitus on täysin sisällötön ja Jim Flynnin leikkaus on tökeröä. Tähän vielä päälle John Travoltan todella huono roolisuoritus itse Gottina, on elokuvan katselu aika vaikea prosessi. Leffa hyppii ajassa sinne sun tänne ja näyttää rikollisia tapahtumia parilta vuosikymmeneltä, kunnes se lopulta tajuaa päättyä. Katsojan on hyvin vaikea pysyä kärryillä tapahtumissa, eivätkä koskettaviksi tarkoitetut hetket tarjoa minkäänlaisia tunteita. Lopussa elokuva yrittää vielä esittää Gottin kansan rakastamana sankarina, mikä saa lähinnä kyseenalaistamaan tekijöiden ajatusmaailmaa. Toisaalta John Gottin poika pakotti itsensä kuvauspaikalle joka päivä, joten ei ole sinänsä ihme, että hänen isänsä on pitänyt esittää idolina. Joka tapauksessa lopputuloksena on läpimätää roskaa, mitä ei voi suositella kenellekään. Gotti - Viimeinen kummisetä ei ole edes niin huono, että se olisi viihdyttävä, vaan se on vain puuduttavan pitkäveteinen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gotti, 2018, Emmett/Furla/Oasis Films, Fiore Films, Highland Film Group, Ingenious, JTP Films, River Bay Films, Riversdale Films

Arvostelu: Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009)

CORALINE JA TOINEN TODELLISUUS

CORALINE

Ohjaus: Henry Selick
Pääosissa: Dakota Fanning, Teri Hatcher, Robert Bailey Jr., John Hodgman, Keith David, Jennifer Saunders, Dawn French ja Ian McShane
Genre: animaatio, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Coraline, eli suomalaisittain Coraline ja toinen todellisuus perustuu Neil Gaimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2002. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle jo ennen kirjan julkaisua, kun Gaiman tapasi ohjaaja Henry Selickin. Selick kiinnostui kirjasta ja koska Gaiman fanitti Selickin aiempaa elokuvaa, Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993), hän suostui heti Selickin pyyntöön tehdä kirjasta filmatisointi. Painajainen ennen joulua -leffan tavoin Selick halusi toteuttaa myös Coralinen nukkeanimaationa. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäisiä lavasteita ja sitä työstettiin usean vuoden ajan. Lopulta helmikuun 5. päivä 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, filmi sai ensi-iltansa Portlandin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se alkoi leviämään ympäri maailman. Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mistä myös kriitikot innostuivat kovasti. Leffa voitti useita palkintoja ja oli ehdolla mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Vuosien varrella filmistä on tullut jonkin sortin moderni klassikko animaatiointoilijoiden keskuudessa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa Coralinea, kun se ilmestyi Suomeen. Kiinnostukseni sitä kohtaan heräsi vasta, kun kuulin koulussa monilta, että kyseessä on yksi pelottavimmista animaatioista ikinä. Vasta vuonna 2014, kun animaatiokurssin aikana meille näytettiin pari pätkää elokuvasta ja sen teosta, kiinnostuin siitä todella ja kävin samana päivänä vuokraamassa sen. Pidin leffasta todella paljon, joten ostin sen Blu-rayna ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun kesällä 2018 huomasin, että Coraline ja toinen todellisuus täyttäisi helmikuussa 2009 kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi! Hyvää syntymäpäivää Coraline!

Ankean tylsää elämää puutarhurivanhempiensa kanssa viettävä nuori Coraline-tyttö löytää asunnostaan oven, joka johtaa rinnakkaismaailmaan, jossa kaikki vaikuttaisi olevan paremmin - vanhemmatkin ovat siellä iloisia! Aluksi paikka tuntuu kuin unelmalta Coralinelle, mutta pikkuhiljaa hän huomaa, että siellä on jotain pahasti vialla...

Pääroolissa Coraline Jonesina kuullaan nuori Dakota Fanning, joka on erinomainen valinta rooliin, sillä hän tuo hienosti esille Coralinen tunteet pelkällä äänellään - oli hahmo sitten innokas, turhautunut tai surullinen. Aluksi hahmo saattaa vaikuttaa hieman ilkeältä, sillä hän puhuu välillä aika inhottavaan sävyyn. Tähän kuitenkin löytyy täysin ymmärrettäviä syitä, sillä Coralinen vanhemmilla ei ole aikaa tyttärelleen, eikä heitä tunnu kiinnostavan tytön asiat lainkaan, minkä lisäksi kukaan ei sano Coralinen nimeä oikein. Hapan puhetapa on hahmon suojautumiskeino, mutta hän ei ole kuitenkaan pelkästään tympeä muille. Elokuvan aikana Coraline osoittaa useasti olevan lämpöä ja rakkautta kaipaava seikkailunhaluinen persoona ja pidän todella paljon siitä, kuinka hahmo kehittyy läpi leffan. Coraline on erinomaisesti kirjoitettu päähenkilö ja hyvin uskottava nuori naisenalku.
     Coralinen vanhemmat eivät todellakaan ole yhtä mielenkiintoisia hahmoja kuin tyttärensä, mutta heidän on tarkoituskin olla tylsiä. Sarkastisen töykeästi puhuva äiti (Teri Hatcher) ja selkeästi pahasta unenpuutteesta kärsivä isä (John Hodgman) työskentelevät puutarhakataloginsa kanssa, eikä kumpikaan jaksa kuunnella, mitä Coralinella on sanottavanaan. Jo yhden kohtauksen jälkeen voi hyvin ymmärtää, miksi Coraline näkee vaihtoehtotodellisuuden paljon ihanampana kotina.
     Coralinella ja hänen vanhemmillaan on hyvin eriskummallisia naapureita. Alakerrassa asuu iäkäs ex-näyttelijäduo April (Jennifer Saunders) ja Miriam (Dawn French), jotka ovat erittäin hauskoja tapauksia. Heidän outo luonteensa ja heidän suhteensa koiriinsa tarjoavat useat naurut, joita vahvistaa hulvaton äänityö Saundersilta ja Frenchiltä, jotka ovat todella päässeet leikkimään hahmojensa kanssa. Yläkerrassa taas asustelee sirkustaiteilija Bobinsky (mainio Ian McShane), joka ei ole niinkään hauska, mutta sitäkin oudompi sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Lähistöllä asuu myös nuori poika Wybie (Robert Bailey Jr.), joka luotiin vasta elokuvaa varten. Wybien on tarkoitus luoda jonkinlaista seuraa Coralinelle, vaikkei hänkään mikään kummoinen ystävä ole, sillä Wybiekaan ei kuuntele yhtään Coralinen puheita, mikä johtaa hyvin turhauttavaan tunteeseen. Wybiella on kissa (äänenä Keith David), josta on saatu hienosti oma hahmonsa. Coralinea ja kissaa lukuunottamatta rinnakkaistodellisuudessa jokaisesta hahmosta on olemassa toinen versio, jotka ovat myös hyvin kiehtovia tapauksia - etenkin Coralinen vanhemmat ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin tylsät oikeat versiot...

Kuten jo nopeasti sanoin, Coraline ja toinen todellisuus -elokuva nauttii kaikkien aikojen pelottavimman lastenleffan maineesta, eikä mikään ihme. Kyseessä nimittäin on hyvinkin jännittävä filmi, joka lainailee paljon kuvastoa klassisista kauhuelokuvista ja hyödyntää niitä upeasti läpi filmin. Perheen pienimmille elokuva ei todellakaan sovi ja leffan K7-ikäraja on hieman kummallinen päätös, sillä elokuva saa jopa aikuiskatsojan jännittämään tosissaan. Filmiin on hienosti luotu goottimaista kauhumaailmaa, joka on samaan aikaan hyvin lumoavan maaginen, mutta myös luotaantyöntävän karmiva. Elokuva jopa tarjoaa pari kunnon säikäytystä, jotka saivat ainakin minut säpsähtämään. En yleensä välitä äkkisäikäytyksistä ja pidän niitä lähinnä halpana kauhukikkana, mutta jos lastenleffa onnistuu tosissaan säikäyttämään, tekijät ovat onnistuneet todella hyvin tunnelmassaan. Erinomaisena vastapainona kauhuhengelle mukana on myös oivallista huumoria, mitä esimerkiksi April ja Miriam tarjoavat. Huumori on rytmitetty mestarillisesti, jolloin sitä tarjoillaan juuri oikeissa kohtauksissa, eivätkä kauhu ja komedia vie toisiltaan pois tunnelmaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja se vie mahtavasti mukanaan.

Myös itse tarina on hyvin mukaansatempaava. Katsojana lyöttäytyy Coralinen puolelle heti alussa, kun ensimmäisestä kohtauksesta alkaen voi huomata, kuinka pitkästyttävän ikävää hänen elämänsä on. Tästä syystä kun Coraline löytää salaisen oven ja käytävän rinnakkaismaailmaan, katsojana haluaa lähteä tytön mukaan tutkimaan paikkaa. Tekijät ovat huikeasti saaneet aikaiseksi taianomaisen maailman, jonne itsekin voisi jäädä asustelemaan... kunnes alkaa huomata kaikenlaisia pieniä outouksia, jotka viestivät, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Elokuva rakentaa loistavasti tunnelmaansa ja lumoaa katsojansa yhä vain paremmin. Näin jännittävät kohtaukset tehoavat entistäkin voimakkaammin, sillä mahtavan maailmanrakentamisen ja tarinankertomisen ansiosta katsoja on imaistu syvälle seikkailuun mukaan. Filmi pitää tunnelmansa hienosti kasassa aina loppuun saakka. Huipennuksesta minulta tosin löytyy pientä negatiivista sanottavaa. Se nimittäin kiirehtii hieman liikaa ja jotkut tapahtumat tuntuvat ratkeavan liian helposti. Coralinen täytyy löytää erilaisia esineitä, eikä hänen valitettavasti tunnu tarvitsevan nähdä vaivaa onnistuakseen siinä. Onneksi kamppailu tarinan kammottavaa pahuutta vastaan on kuitenkin paljon paremmin rytmitetty ja siihen on saatu todellista epätoivon tunnetta. Leffan pahiksesta puheenollen, kun todella alkaa miettiä, mitä hahmo on puuhaillut jo ties kuinka kauan, muuttuu tarina entistäkin pelottavammaksi.

Coraline ja toinen todellisuus on myös aivan mielettömän upeasti animoitu. Elokuva on tosiaan toteutettu nukkeanimaationa, eikä voi muuta kuin ihailla kaikkea sitä kovaa työtä, mikä leffan tekoon on käytetty. Muutamia pieniä liikkeessä tapahtuvia nykimisiä lukuunottamatta elokuva on visuaalisesti täydellinen. Filmiin rakennetut pienoismallilavasteet ovat täynnä mitä näyttävimpiä yksityiskohtia. Esimerkiksi talo, missä Coraline asuu vanhempiensa kanssa, on pienillä tavoilla saatu näyttämään hyvinkin todelliselta. Eräässä teatterikohtauksessa jättimäinen sali on vaikuttava näky, minkä lisäksi vauhdikkaammissa kohtauksissa, joissa esiintyy kymmeniä kipittäviä hiiriä, täytyy vain kunnioittaa tekijöiden panosta, sillä niiden kohtausten teko on varmasti ollut aivan järjettömän vaativa urakka. Hahmojen ulkoasu on karikatyyrimäinen, mutta sopii täysin leffan henkeen. Värimaailmalla on hienosti korostettu tylsää todellista maailmaa harmaan eri sävyin, kun taas rinnakkaistodellisuus on täynnä värejä. Elokuva on myös mestarillisesti leikattu. Etenkin alkupäässä muutamien kohtauksien välissä tapahtuu todella kekseliäitä siirtymiä. Äänimaailmakin on fantastisesti rakennettu. Ääniefekteihin on tuotu kauhuelementtejä mukaan ja Bruno Coulaisin melankoliset ja jännittävät sävellykset tuovat oman lumoavan lisäyksensä elokuvan tunnelmaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja Henry Selick on onnistunut Coralinen kanssa mahtavasti. Selick on työstänyt kiehtovan käsikirjoituksen ja luonut siihen mitä parhaimman tunnelman, minkä ansiosta leffa toimii vielä monien katselukertojen jälkeen ihan yhtä hienosti.

Yhteenveto: Coraline ja toinen todellisuus on fantastinen kauhuseikkailu, mistä kaikki voivat nauttia. Heikkohermoisille ja perheen pienimmille leffa voi tosin olla liiankin karmiva, mutta muuten sen upea tunnelma lähinnä lumoaa. Elokuva rakentaa tarinaansa ja päähenkilöään erinomaisesti, ja katsojana lähtee kiehtoutuneena tutkimaan erikoista maailmaa Coralinen kanssa. Mukana on useita hauskoja tilanteita, sekä hyvinkin jännittäviä hetkiä. Leffa ei onneksi päästä katsojaansa helpolla, vaan pelottelee hienosti loppuun saakka. Lopusta minun täytyy kuitenkin sanoa, että huipennus kiirehtii hieman liikaa, jolloin Coraline tuntuu selviävän joistain tilanteista turhankin helposti. Tästä huolimatta kyseessä on aivan mahtava elokuva, mikä on myös animoitu huikean taidokkaasti. Filmi häikäisee vähän väliä upealla tyylillään ja näyttävällä kuvastollaan. Suosittelen Coralinea erittäin lämpimästi kaikille animaatioelokuvien, sekä hauskojen että jännittävien seikkailujen ystäville. Jos lapsenne alkavat kiinnostua kauhuleffoista, mutta heillä ei ole vielä ikää mihinkään kunnon kauhuteoksiin, on Coraline ja toinen todellisuus täydellinen tapa aloittaa heidän kauhuleffamatkansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Coraline, 2009, Laika Entertainment, Focus Features, Pandemonium