Arvostelu: Drive (2011)

DRIVE

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston, Albert Brooks, Oscar Isaac, Kaden Leos, Ron Perlman ja Christina Hendricks
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Drive perustuu James Sallisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Tuottajakaksikko Marc Platt ja Adam Siegel innostuivat kirjasta ja hankkivat sen elokuvaoikeudet. Alunperin ohjaajaksi valittiin Neil Marshall ja pääosassa oli tarkoitus nähdä Hugh Jackman, mutta he kuitenkin jättivät projektin vuonna 2010. Jackmanin korvasi Ryan Gosling, joka sai ensimmäistä kertaa urallaan valita ohjaajan elokuvalle. Gosling valitsi tanskalaisen Nicolas Winding Refnin, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2010. Lopulta Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten. Refn voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon, minkä lisäksi elokuvaa kehuttiin paljon. Kehut jatkuivat kriitikoiden keskuudessa, kun elokuva sai teatterilevityksen ympäri maailman, mutta maksavalle yleisölle elokuva tuotti ristiriitaisia tunteita, sillä monet odottivat puhtaampaa toimintakaahailua. Itse näin Driven ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Ostin leffan ja olen katsonut sen kerran uudestaan, jolloin pidin siitä vielä enemmän. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Driven uudestaan ja arvostelemalla sen.

Päivisin Hollywood-elokuvien stuntteja tekevä ja autoja korjaava nimetön mies ajaa öisin rikollisten pakokuskina. Kun mies rakastuu naapuriinsa, hänen täytyy keksiä itselleen pakoreitti alamaailmasta.

Yleensä romanttisista elokuvista, kuten The Notebook - Rakkauden sivuista (The Notebook - 2004), Hölmöstä, hullusta rakkaudesta (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja La La Landista (2016) tunnettu Ryan Gosling tekee Drivessa hyvin erilaisen roolin synkkänä ja nimettömänä kuskina, joka käyttää ajotaitojaan niin hyvään kuin pahaan. Gosling sopii osaan täydellisesti. Kuski harvemmin puhuu mitään ja pyrkii pitämään ilmeensä jatkuvasti peruslukemilla, joten Goslingin täytyy vielä enemmän panostaa pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Hän näyttelee todella vahvasti jo pelkillä silmillään ja viestii katseillaan kaipuuta tavalliseen elämään. Kuski nappaa katsojan kyytiinsä heti elokuvan alussa ja välittömästi katsoja toivoo näkevänsä, että kuski pääsisi irtautumaan rikollisesta elämästä ja löytämään onnen.

Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Irenenä, kuskin naapurina, johon tämä ihastuu, Kaden Leos Irenen poikana Beniciona, uusimmasta Star Wars -trilogiasta (2015-2019) tuttu Oscar Isaac vankilassa viruvana Irenen miehenä Standardina, Breaking Badin (2008-2013) tähti Bryan Cranston kuskille hommia antavana Shannonina, sekä Ron Perlman ja Albert Brooks alamaailmaan kuuluvina Ninona ja Bernienä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä. Isaac vakuuttaa rikkinäisenä roistona, kun taas Mulligan tuo aitoa herkkyyttä niin kuskin elämään kuin elokuvaan Irenenä. Perlman ja Brooks ovat nappivalinnat julmiksi rikollisiksi.

Ei ole ihme, ettei Drive mennyt läpi isolle yleisölle. Elokuvan traileri antaa herkästi kuvan The Transporterin (2002) kaltaisesta toimintaviihteestä, missä kivikasvoinen Gosling kaahailee pitkin öisiä Los Angelesin katuja ja vetää pahiksia turpaan. Leffa ei todellakaan ole helppoa viihdettä, eikä siinä edes lopulta ole kovin montaa kaahailukohtausta. Turpaanvedot eivät ole kevyttä toimintaa, vaan tappelut ovat brutaaleja ja rujoja, eikä niissä kaunistella sitä, mitä käy, kun esimerkiksi tarpeeksi kauan murjoo jalkaa ihmisen päätä vasten. Ääniefekti kallon murtumisesta tuntuu katsojan koko kehossa ja jättää hyvinkin epämiellyttävän tunteen. Siihen on syynsä, miksi leffalla on Suomessa korkea K18-ikäraja. 

Vauhdikkaita autotakaa-ajoja ja muita kaahailuja kaipaavat saavat kyllä silti sitä, mitä toivovat. Vaikka näitä hetkiä ei ole montaa, ovat elokuvan ajelut todella vaikuttavaa menoa. Leffa lähtee heti liikkeelle erittäin koukuttavasti paosta ryöstön jälkeen, missä kuski pääsee heti näyttämään taitonsa. Erityisen iskevän kohtauksesta tekee se, että kamera ei poistu auton sisältä lähes lainkaan, mikä tarjoaa tunteen siitä kuin olisi itse kyydissä rikollisten kanssa. Leffan puolessavälissäkin on erittäin näyttävä ja napakka takaa-ajo, missä adrenaliinitasot nostetaan huippuunsa. 

Lähinnä tällaisia autorymistelyjä toivovat katsojat saattavat kuitenkin herkästi pettyä siihen, millainen elokuva todella on luonteeltaan. Kyseessä on herkkä, mutta silti vahva kuvaus kuskin elämästä, maailmankuvasta ja haaveista tulevaisuutta kohtaan. Kuski ei tosiaan paljoa puhu tai etenkään selittele, mutta Goslingin huikean roolityön ansiosta katsoja on silti täysin perillä siitä, mitä kuskin mielessä liikkuu. Ihastuttava naapuri voisi olla kuskin toivoma pakoreitti itselleen, mutta eipä rikosbisneksistä noin vain lähdetä kävelemään. Elokuvassa rakennetaan taiturimaisesti jännitystä. Vaikkei loppuhuipennus äidy monien toivomaksi isoksi taistoksi, on jännittävä tunnelma silti todella korkealla. Viimeisen vartin aikana katsoja vain tuijottaa ruutua hievahtamatta, sillä on aivan pakko saada tietää, miten kuskille lopulta käy?

Nicolas Winding Refnin ohjaus on erinomaista. Refn hallitsee pakettia lahjakkaasti, eikä häntä pelota tehdä leffastaan hiljaisempaa, rajumpaa ja herkempää kuin siltä voisi odottaa. Hän ei mielistele massaa ja hyvä niin. Hossein Aminin käsikirjoitus on loistava pohja, mistä Refn ja Gosling voivat ammentaa. Aminin dialogi on erityisen onnistunutta. Sitä ei ole paljon, eikä se ole mitenkään erityisen nokkelaa, vaan onnistuneisuus syntyy siitä, kuinka mukana on juuri niin paljon puhumista kuin leffa vaatii. Visuaalisesti Drive on todella hieno teos. Kuvaus on mestarillista, oli kyse sitten näyttävistä kameraliikkeistä autotakaa-ajojen aikana, kuvasommitteluista keskustelujen aikana tai maalauksellisista maisemakuvista Los Angelesin yöstä. Kuvausta tukee tarkka leikkaus, tyylitelty värimaailma ja valaistus. Puvustajien puolelta on pakko kehua kuskin todella päheää skorpionitakkia, jonka varmasti moni haluaisi pukea päälle leffan jälkeen ja lähteä sitten ajelemaan keskellä yötä. Kallon rusahduksen lisäksi äänimaailma on muutenkin oivallinen ja Cliff Martinez tunnelmoi kutkuttavasti musiikeillaan. Musiikkien puolesta itselleni on kuitenkin aina tarttunut parhaiten elokuvassa käytetty, Chromaticsin aivan mahtava Tick of the Clock -jumputus.

Yhteenveto: Drive on päheän hieno elokuva, jossa Ryan Gosling pääsi vihdoin todistamaan lahjansa vakavassa roolissa. Leffa ei kuitenkaan ole jokaiseen makuun ja jatkuvaa vauhdikasta kaahailua ja toimintaa odottavat luultavasti pettyvät näkemäänsä. Kaahailua kyllä löytyy ja mukana on pari todella tyylikästä takaa-ajoa. Samoin mukana on myös turpaanvetoa, jossa ei yhtään kaunistella menoa, vaan väkivalta on todella brutaalia. Kaahailua ja toimintaa on kuitenkin lopulta aika vähän ja lähinnä filmi on draamateos kuskipäähenkilöstä ja kuinka hän yrittää ensimmäistä kertaa löytää itselleen pakoreittiä. Nicolas Winding Refnin ohjaus on taidokasta ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa. Hidas tempo ja hahmovetoinen kertomus saattavat olla toiminnannälkäisille katsojille negatiivinen seikka, mutta itse lumoudun joka katselulla yhä enemmän Driven voimasta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Drive, 2011, FilmDistrict, Bold Films, MWM Studios, Marc Platt Productions, Motel Movies, Drive Film Holdings, Oddlot Entertainmente

Arvostelu: Wrath of Man (2021)

WRATH OF MAN

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jason Statham, Holt McCallany, Josh Hartnett, Niamh Algar, Jeffrey Donovan, Scott Eastwood, Chris Reilly, Laz Alonso, Raúl Castillo, DeObia Oparei, Eddie Marsan, Post Malone ja Andy García

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Wrath of Man on Jason Stathamin tähdittämä ja Guy Ritchien ohjaama uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta elokuvasta Le Convoyeur (2004). Vuonna 2019 Ritchie ilmoitti työstävänsä seuraavaksi omaa versiotaan ranskalaisleffasta ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden marraskuussa. Elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tammikuussa 2021, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirretty. Nyt Wrath of Man on kuitenkin vihdoin saamassa ensi-iltansa ja itse olin innoissani. Ritchien edellinen elokuva The Gentlemen (2019) oli ohjaajan lystikkään tyylikäs paluu rikoselokuvien pariin kahden hutilaukauksen (King Arthur: Legend of the Sword - 2017 ja Aladdin - 2019) jälkeen, joten kun hän päätti jatkaa rikostarinoiden kanssa, olin heti valmis katsomaan, mitä olisi luvassa. Kävinkin katsomassa erittäin positiivisin mielin Wrath of Manin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa ja jo nyt täytyy todeta, että poistuin näytöksestä hyvin ristiriitaisin tuntein...

Mysteerinen mies nimeltä Patrick Hill, eli ihan vain "H" saa työn miljoonia dollareita viikottain kuljettavasta firmasta. Kun erään kuljetuksen aikana panssaroitu kuljetusauto joutuu ryöstön kohteeksi, H:n menneisyyden salat alkavat nousta esiin...

Pääroolissa mysteerisena H:na nähdään Jason Statham, joka tekee pitkästä aikaa paluun Guy Ritchien elokuviin. Statham ja Ritchie ovat toisilleen merkittävä kaksikko, olihan Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) kummankin ensimmäinen elokuva. Ritchie ja Statham ovat pari muutakin filmiä tehneet yhdessä, mutta edellisestä, eli Revolverista (2005) on vierähtänyt jo 16 vuotta. Stathamista ei harmillisesti löydy minkäänlaista erityisintoa uutta yhteistyötä kohtaan, vaan hän hoitaa hommansa samana kivikasvoisena äijänä kuin hyvin pitkälti kaikissa muissakin leffoissaan. Statham on kuitenkin hyvässä vedossa ja hahmosta löytyy tarpeeksi sisältöä, jotta tämän H:n tarinaa haluaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Holt McCallany, Josh Hartnett ja Niamh Algar rahankuljetusfirmalle työskentelevinä Bullettina, Boy Sweatina ja Danana, sekä Eddie Marsan firman pomona, minkä lisäksi leffassa esiintyvät mm. Scott Eastwood, Andy García ja rap-artisti Post Malone. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, kuten myös heidän näyttelijänsä. Eastwood ei vieläkään nouse liki legendaarisen Clint-isänsä tasolle, mutta hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. 2000-luvun alun jälkeen pelkästään pikkuleffoja tekemään päätynyttä Hartnettia on ihan mukava nähdä pitkästä aikaa valkokankaalla.

Heti täytyy sanoa, että jos odottaa Wrath of Manista samanlaista kevyttä, kieli poskessa tehtyä rikosviihdettä, joka kuitenkin säväyttää nokkelalla käsikirjoituksellaan, eli samaa mitä monet Guy Ritchien elokuvat edustavat, voi hyvin nopeasti joutua pettymään. Muutamaa ihan hilpeää naljailua lukuunottamatta kyseessä on lähes huumoriton synkistely, joka oikein tosissaan maalailee painostavaa ilmapiiriä ja lähestulkoon velloo ylidramaattisuudessa. Viihdyttäväksi en leffaa voi millään kutsua, sillä se tuntui läpikotaisin niin raskaalta - aivan kuin filmi vyöryttäisi painolastiaan katsojan harteille. Kahden tunnin kestoon mahtuu osioita, jotka tuntuivat erittäin raskassoutuisilta ja paikoitellen leffa jopa käy hieman laahaavaksi. Vaikka pidän siitä, että Ritchie halusi kokeilla jotain vakavahenkisempää värikkään fantasiaseikkailu Aladdinin ja vekkulimaisen rikosleffa The Gentlemenin jälkeen, hän vie synkistelyn liiankin pitkälle.

Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä huono teos, eikä edes heikko. Wrath of Man pitää sisällään tarpeeksi hyvää, jotta se pääsee hieman yli keskinkertaisuuden rajan ja nousee plussan puolelle. Elokuvassa on tietyt kohtaukset, jotka ovat todella rautaisia. Filmi lähtee käyntiin iskevällä ryöstökohtauksella, jossa on hienoa, ettei kamera poistu ryöstettävän panssariauton sisältä lainkaan. Se luo hyvin tunnetta siitä kuin olisi itse auton sisällä, rakentaen painostavaa ilmapiiriä juuri oikealla tavalla. Lisäksi filmin loppuhuipennus on mainio, joskin hieman liian pitkäksi venytetty. Loppuhuipennuksen ongelmaksi muodostuu pienesti se, että kun elokuva pitää läpikotaisin sitä painostavaa ilmapiiriä yllä, eivät ne oikeasti jännittäviksi tarkoitetut hetket loista niin kirkkaasti kuin pitäisi.

Vaikka elokuva ei sisälläkään samanlaisia nokkeluuksia tarinan tai dialogin puolella kuin Ritchien monet aiemmat teokset, Wrath of Manista löytyy joitain hyvin ritchiemäisiä juttuja. Kun tarina ja H:n motiivit alkavat vihdoin aueta, Ritchie päättää tuoda kerrontaan mukaan oman palapelimäisen vivahteensa. Elokuvassa on pidempi pätkä, joka hyppii ajassa edestakaisin ja vaikka paikoitellen tämä ei täysin toiminut, pidin kovasti siitä, kuinka eri juonikuviot kuitenkin yhdistyvät tiettyyn hetkeen. Tätä yhtä hetkeä esitellään monista näkökulmista, mikä luo sille isompaa painoarvoa. Sekaan on ripoteltu muitakin yksittäisiä juttuja, joiden aikana ohjaajan fanin päässä käy nopeasti ajatus "tämä on niin Ritchietä!". Silti jäin kaipaamaan ohjaajalta hieman enemmän.

Tekniseltä toteutukseltaankin Wrath of Man aiheuttaa hieman ristiriitaisia mietteitä. Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka leikkauskin on usein toimivaa ja napakkaa, leffa kaipaisi reippaampaa tiivistämistä. Laahustavia osioita olisi voinut leikata sähäkämmiksi, jolloin filmin sulavuus ei takkuilisi. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat oivalliset, eikä parissa kohtaa tekoverta säästellä. Ääniefektit jylisevät kovaa toimintakohtausten aikana, minkä lisäksi audiotehosteita hyödynnetään parissa kohtaa nokkelasti musiikin tahtiin. Chris Bensteadin säveltämät musiikit vasta ristiriitaiset ovatkin. Toisaalta ne ovat voimakkaat ja tunnelmalliset, mutta samalla ne korostavat liikaa Ritchien lähes paatoksellista synkistelyä. Vähän väliä kuultavat matalat melodiat iskevät aluksi lujaa, mutta jossain kohtaa niiden jatkuva käyttö alkaa käydä tylsäksi tehokeinoksi.

Yhteenveto: Wrath of Man on kelvollinen toimintatrilleri, joka käy kuitenkin välillä turhan raskaaksi ylidramaattisessa synkistelyssään. On mielenkiintoista nähdä Guy Ritchien tekevän vakavampaa rikoselokuvaa, mutta Ritchie ampuu jopa yli siinä haudanvakavuudessa. Seasta löytyvät pari hauskaa naljailua ovat elokuvan harvoja hilpeitä hetkiä. Pääasiassa filmi lähes velloo painostavassa ilmapiirissä, mitä vain edesauttaa Chris Bensteadin musiikki. Käsikirjoitukseltaan teos ei todellakaan kuulu Ritchien parhaimpiin ja nokkelimpiin, vaikka hän pyöritteleekin tarinaa puolessa välissä ihan kiinnostavin aikahypyin. Saman tapahtuman ympärillä kiertävät näkökulmat ovat filmin vahvempia puolia. Samoin sen loppuhuipennus toimii hyvin, vaikka sekin on hieman liian pitkäksi venytetty. Jason Statham tekee tuttua yrmyilytyötään elokuvan keulakuvana. Hän hoitaa hommansa toimivasti, mutta tiettyä sähäkkyyttä jäisi kaipaamaan - onhan kyseessä Statham-Ritchie-duon ensimmäinen yhteistyö yli vuosikymmeneen. Wrath of Manista löytyy selvät heikkoutensa, mutta siinä on myös tarpeeksi onnistumisia, jotta raskassoutuinen rikosjännäri saa nostettua itsensä plussan puolelle. Toivon mukaan Ritchien ja Stathamin tuleva yhteistyö, Five Eyes -nimellä kulkeva vakoojaelokuva olisi parempi. Elokuvaa kuvataan parhaillaan, joten voi olla, että se ilmestyy jo ensi vuonna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wrath of Man, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Miramax, CAA Media Finance, Flic Films UK, Toff Guy Films

Arvostelu: Yhdet vielä (Druk - 2020)

YHDET VIELÄ

DRUK

Ohjaus: Thomas Vinterberg

Pääosissa: Mads Mikkelsen, Magnus Millang, Thomas Bo Larsen, Lars Ranthe, Maria Bonnevie, Silas Cornelius Van, Aksel Vedsegaard ja Susse Wold

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

Druk, eli suomalaisittain Yhdet vielä on Mads Mikkelsenin tähdittämä tanskalaiselokuva. Elokuva lähti alunperin liikkeelle ohjaaja Thomas Vinterbergin kirjoittamasta näytelmäkäsikirjoituksesta, johon hän sai inspiraatiota tyttäreltään Idalta. Tytär kehotti usein isäänsä tekemään elokuvan näytelmän sijaan, mihin Vinterberg lopulta päätti tarttua. Kuitenkin vain neljä päivää ennen kuvausten alkua Ida menehtyi auto-onnettomuudessa. Vinterberg päättikin muokata tekstiään kuvausten aikana ja kun kuvaukset käynnistyivät, ohjauksesta vastasi viikon ajan käsikirjoituksessa auttanut Tobias Lindholm. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2020, mutta kun alkanut koronaviruspandemia perui festivaalin, Yhdet vielä sai ensiesityksensä vasta syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla. Sen jälkeen filmiä on hiljalleen ryhdytty esittämään ympäri maailman ja nyt se saapuu kunnolla myös Suomen elokuvateattereihin. Itse en ollut kiinnostunut elokuvasta vielä alkuvuodesta, kun siitä alettiin kohista ja kun sen ensimmäinen lehdistönäytös järjestettiin. Vasta kun Yhdet vielä voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscar-palkinnon, päätin vihdoin katsoa sen. Kävinkin katsomassa sen noin viikko Oscar-gaalan jälkeen.

Historianopettaja Martin ja hänen kolme työkaveriaan päättävät kokeilla teoriaa, että ihminen on parhaimmillaan jatkuvassa puolen promillin humalatilassa. Aluksi kokeilu vaikuttaa hauskalta ja tuovan eloa niin työelämään kuin hiipuneisiin parisuhteisiin, mutta vähitellen alkoholin haitat alkavat vaikuttaa.

Finn Skårderudin alkoholiteoriaa kokeilemaan lähtee keski-ikäinen opettajanelikko, joka koostuu Martinista (Mads Mikkelsen), Nikolajista (Magnus Millang), Tommysta (Thomas Bo Larsen) ja Peteristä (Lars Ranthe). Hahmonelikko on mainio ja he toimivat niin yhdessä kuin omillaan. Mads Mikkelsen on tietysti fantastinen pääroolissa Martinina, niin monotonisena ja karismaa vailla olevana historiaopettajana, ettei ihme, että hänen oppilaansa näyttävät nukahtavan tuoleihinsa. Mikkelsen lähtee liikkeelle rauhallisena, mutta mitä enemmän hahmot alkavat käyttää alkoholia, sitä isommin Mikkelsen pääsee irrottelemaan kameran edessä. Vaikka Mikkelsen onkin filmin selvä tähti, ei todellakaan pidä vähätellä Millangin, Larsenin ja Ranthen työtä Martinin kavereina. Peter jää pienesti taustalle, mutta perheongelmista kärsivä Nikolaj ja alkoholin vaikutuksille turhankin altis Tommy nousevat kunnolla esille ja heidän hahmojaan syvennetään hyvin läpi leffan. Mikkelsen, Millang, Larsen ja Ranthe tuntuvat todellisilta kaveruksilta, jotka ovat tunteneet toisensa vuosia, mikä on yksi filmin voimavaroista.

Ennen kuin alan kunnolla avaamaan mietteitäni Yhdet vielä -elokuvasta, koen, että minun täytyy tähän väliin kertoa omasta suhtautumisestani alkoholiin. Itse en käytä alkoholia lainkaan; en ole käyttänyt, enkä tule käyttämään. Syitä en avaa, sillä olen jo muutamia vuosia kokenut todella typerryttäväksi, että minun täytyy edes perustella raittiuttani. Suhtautumiseni alkoholiin oli kuitenkin isoin tekijä, miksi alkuvuodesta en kokenut mitään mielenkiintoa katsoa leffaa, jonka juonikuvaus on, että päänelikko päättää ryypiskellä joka päivä suunnilleen kellon ympäri. Mutta nyt kun lopulta katsoin filmin, niin mitä mieltä siitä olen? Täytyy kyllä sanoa, että Yhdet vielä on erittäin hyvä leffa, vaikka se sisältääkin omat ongelmansa. Alkoholin romantisointi ja tanskalaisen juomakulttuurin ihannointi silittivät minua vähän väliä vastakarvaan, minkä lisäksi filmin lopetus ei tuntunut tietävän, mitä se yrittää sanoa. Sen tietty ristiriitaisuus johtuu luultavasti siitä, että Vinterberg päätti tyttärensä kuoleman jälkeen kirjoittaa elokuvaa uudestaan, jolloin se ei täysin pysynyt yhtenäisenä loppuun saakka. Toisaalta tällaista elokuvan lopetuksen töksähtämistä löytyi jo Vinterbergin aiemmasta filmistä, Mikkelsenin tähdittämästä Jahdista (Jagten - 2012).

Näistä asioista huolimatta pidin kyllä elokuvasta, paikoitellen todella paljon. Iso syy tälle ovat nämä neljä varsin mainiota hahmoa, sekä heidän näyttelijänsä. Mikkelseniä on aina suuri ilo katsoa ja sama pätee tässä. Vaikka filmi kulkee rauhassa eteenpäin, on siinä tiettyä reippautta, jolloin aika ei käy pitkäksi. Kokeilua ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikka välittömästi takaraivossa jyskyttää ajatus, että jokin tässä tulee kolahtamaan hahmojen nilkkaan ja pahasti. Tietyt kolahdukset voikin arvata heti, eikä erityisiä yllätyksiä ole luvassa tarinassa. Silti nämä tarinankäänteet ovat hyvin hoidettuja. Draama on väkevää ja mukaan mahtuu myös ripaus huumoriakin. Vaikka kritisoinkin alkoholin romantisointia, olen iloinen, että filmillä on myös negatiivista sanottavaa sen käytöstä. Juominen esitetään hieman kaksipiippuisena juttuna, erityisesti kohtauksessa, jossa Martin puhuu luokalleen toisen maailmansodan merkkihenkilöistä ja heidän suhteestaan alkoholiin. Vinterbergin teksti lähti liikkeelle pohdintana alkoholin vaikutuksesta historian kulkuun ja on hyvä, että hän sai pidettyä sen mukana monien muutoksienkin kautta. Yhdet vielä onnistuu lopulta olemaan tarina elämän ilosta ja vaikka itse hammasta purren tuhahtelen alkoholin osuuteen sen ilon löytymisestä, on filmi silti varsin mainio.

Tekniseltä toteutukseltaan Yhdet vielä on myös onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja värimaailmalla kuvastetaan hyvin hahmojen tunne- ja päihtymystiloja. Päihtymistä kuvataan myös ruutuun silloin tällöin ilmestyvällä promilleprosenttina. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet tyylikkäät ja puvustuskin oivallista. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja vaikka Janus Billeskov Jansenin säveltämät musiikit toimivat taustalla, ne jäävät totaalisesti filmin alussa ja lopussa jumputtavan Scarlet Pleasuren varsinaisen korvamatokappale What a Lifen varjoon. Sanoiltaan ja tunnelmaltaan biisi istuu täydellisesti filmiin ja sitä saattaakin herkästi huomata kuuntelevansa seuraavat päivät filmin näkemisen jälkeen.

Yhteenveto: Yhdet vielä on erittäin mainio filmi, vaikka kompasteleekin hieman teemassaan ja lopetuksessaan. Tarina on kuitenkin kiinnostava, lähinnä koska tähän alkoholikokeiluun lähtevät neljä opettajaa ovat niin hyviä hahmoja ja heidän näyttelijänsä sitäkin parempia. Mads Mikkelsen loistaa häikäisevästi pääroolissa, irrotellen yhä vain enemmän elokuvan kulkiessa eteenpäin. Erittäin mainiota työtä tekevät myös Magnus Millang, Thomas Bo Larsen ja Lars Ranthe. Leffa pitää hyvin mukanaan ja vaikka käänteet arvaa ennakkoon, filmi toimii silti. Draama on oivallista ja huumoriakin on saatu hieman mukaan. Alkoholin käytön haittoja nostetaan ihan kelvollisesti esille, mutta paikoitellen elokuva syyllistyy sen ja juomakulttuurin romantisointiin. Tästä huolimatta filmi on erityisesti tarina elämän ilosta, sen löytämisestä ja siihen tarttumisesta. Tästä kertookin leffassa soiva, vallan mainio What a Life -kappale, joka jää varmasti soimaan päässä. Heikkouksistaan huolimatta Yhdet vielä on todella hyvä elokuva, jota suosittelen lämpimästi - tietäen myös, että luultavasti suurta osaa katsojista ei häiritse tämä alkoholin ihannointi kuten minua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Druk, 2020, Zentropa Entertainments, Film i Väst, Zentropa International Sweden, Topkapi Films, Zentropa International Netherlands, Det Danske Filminstitut, TV2 Danmark, Eurimages, Nederlands Filmfonds, Svenska Filminstitutet, Netherlands Film Productions Incentive, Zentropa Productions 2, MEDIA Programme of the European Union

Arvostelu: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021)

NAINEN IKKUNASSA

THE WOMAN IN THE WINDOW

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Amy Adams, Fred Hechinger, Wyatt Russell, Gary Oldman, Julianne Moore, Brian Tyree Henry, Jeanine Serralles, Tracy Letts, Jennifer Jason Leigh ja Anthony Mackie

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Window, eli suomalaisittain Nainen ikkunassa perustuu A. J. Finnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuonna 2016 Fox 2000 Pictures sai käsiinsä Finnin tekstin ja osti sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2019, mutta studio ei ollut tyytyväinen näkemäänsä ja Tony Gilroy tuotiin kirjoittamaan tekstiä uusiksi lisäkuvauksia varten, jolloin ensi-iltaa päätettiin siirtää. Lisäksi kun Disney osti Foxin, Disneykään ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, mikä johti uusiin muokkauksiin. Elokuva siirtyi toukokuulle 2020, mutta ensi-ilta jouduttiin perumaan koronaviruspandemian iskiessä ja sulkiessa elokuvateatterit ympäri maailman. Teattereiden sijaan elokuvan levitys päätettiinkin myydä Netflixille ja nyt vihdoin Nainen ikkunassa on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ole lukenut kirjaa, mutta kiinnostuin filmistä heti, kun näin osan sen trailerista. En tosin tarinan tai näyttelijöiden vuoksi, vaan koska trailerissa kuultiin lempiyhtyeeni Musen The Dark Side -kappale. Kun teatterit suljettiin, ehdin kuitenkin unohtaa koko filmin, kunnes tänä keväänä Netflix ilmoitti julkaisevansa elokuvan. Päätinkin katsoa Nainen ikkunassa -leffan heti sen julkaisupäivänä.

Julkisten paikkojen pelosta kärsivä lastenpsykiatri Anna Fox on ollut kuukausia lukittautuneena asuntoonsa. Hän käyttää päivänsä katselemalla ikkunasta naapuriensa puuhia ja kiinnostuu, kun vastapäiseen taloon muuttaa uusi perhe. Pian hän kuitenkin näkee naapurissa tapahtuvan kaamean rikoksen...

Amy Adams nähdään elokuvan pääroolissa Anna Foxina, lastenpsykiatrina, joka kärsii agrafobiasta, eli julkisten paikkojen pelosta. Hän ei kykene lainkaan käymään ulkona, vaan viettää päivänsä sataprosenttisesti kotonaan, ainoana viihteenään elokuvat ja ikkunasta näkyvä naapurusto. Hahmo on periaatteessa mielenkiintoisesti kirjoitettu. Annaa vaivaa jokin asia, mikä on aiheuttanut hänelle niin fobian kuin addiktion alkoholiin ja lääkkeisiin. Hahmolla on usein sekava olo ja kun tämä näkee hirvittävän tapahtuman naapurissaan, hänen olonsa vain pahenee. Hyvät lähtökohdat menevät kuitenkin pilalle Adamsin roolityön myötä. En kuitenkaan sanoisi, että vika on niinkään Adamsissa, vaan siinä, kuinka häntä on ohjattu. Adams on lahjakas näyttelijä, mutta aiemminkin on käynyt selväksi, että kehnossa ohjauksessa hänkään ei enää vakuuta. Paikoitellen Adams tulkitsee hyvin hahmonsa vainoharhaisuutta, toisinaan taas hän ylinäyttelee ja tuntuu jopa hakevan jostakusta kameran takana apua, kun ei tiedä, mitä kohtauksissa pitäisi tehdä.

     Adams ei jää ainoaksi tunnetuksi näyttelijäksi, joka filmissä esiintyy. Gary Oldman ja Julianne Moore esittävät naapuriin muuttavaa Russellin pariskuntaa ja Fred Hechinger näyttelee heidän poikaansa Ethania. Vastikään The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021) läpimurtonsa tehnyt Wyatt Russell nähdään Annan vuokralaisena Davidina ja samassa sarjassa Falconia esittänyt Anthony Mackie tekee lyhyen roolityön Annan miehenä. Brian Tyree Henry taas näyttelee rikostutkija Littleä, joka saapuu tutkimaan tapausta Annan soitettua poliisit. Hyvien sivunäyttelijöidenkin heikot roolisuoritukset viittaavat vahvasti siihen, että syy on enemmänkin ohjauksessa. Yleensä fantastinen Oldmankaan ei ole kovin hyvä tässä. Näyttelijät joko yli- tai alisuorittavat.

Ohjauksen heikkoudet paljastuvat nopeasti, kun katsoo ohjaaja Joe Wrightin filmografiaa. Herran edellinen elokuva Synkin hetki (Darkest Hour - 2017) oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista ja tarjosi yhden Gary Oldmanin upeimmista roolisuorituksista. Sitä edeltänyt elokuva taas oli aivan sysikamala Pan (2015). Wright on epätasainen ohjaaja ja Nainen ikkunassa vain todistaa tätä lisää. Wright ei toki ole ainoa syypää, vaan elokuvasta huokuu eri kirjoittajan työstämät uudelleenkirjoitukset, lisäkuvaukset ja vielä studion vaikutukset leikkaukseen. Kyseessä on jopa naurettavan kökkö trillerintapainen, jota katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miksi näinkin kovia näyttelijöitä on suostunut mukaan? Finnin alkuperäiskirjaa on kehuttu, joten luultavasti yksinään sen perusteella näyttelijät halusivat esiintyä sen elokuvasovituksessa. Tai kenties alkuperäinen käsikirjoitus ja leikkausversio olivatkin hyviä ja jälkeenpäin tehdyt muokkaukset pilasivat rainan.

Elokuvan tarinankerronta on todella kömpelöä ja takkuilevaa. Kohtausten sulavuus on täysin kadoksissa ja tuntuu siltä kuin joku rakentaisi palapeliä tunkemalla vääriä paloja väkisin kiinni toisiinsa. Ymmärrän, että tekijät ovat hakeneet sellaista tyyliä, joka kanavoisi päähenkilön sekavaa mielenmaisemaa ja vainoharhaisuutta, mutta toteutus on kömpelö. Trillerin toki pitääkin aiheuttaa katsojalle vaikeaa ja epämiellyttävää oloa, mutta sen pitäisi syntyä tarinasta ja tunnelmasta, eikä huonosta elokuvanteosta. Leikkaus on erittäin töksähtelevää ja läpi leffan erityisesti hahmojen väliset keskustelut ovat kehnosti rytmitettyjä, mikä vain lisää tunnetta huonoista näyttelijäsuorituksista. Asiaa ei myöskään auta, että näyttelijöille kirjoitettu dialogi on kiusallisen puisevaa ja epäluonnollista. Käsikirjoituksessa vielä viljellään käänteitä tylsistymiseen asti ja lopun suuri paljastus saa lähinnä kohottelemaan kulmia - etenkin kun silloin todella nähdään ja kuullaan kehnoa näyttelemistä ja replikointia.

Filmin tunnelmakaan ei ole kummoinen, enkä kokenut Nainen ikkunassa -elokuvaa kertaakaan jännittäväksi - varsinkaan, kun jännitys luottaa aivan liikaa idioottimaisiin äkkisäikäytyksiin myötähäpeällisen kovien ääniefektien kera. Sen lisäksi, että minua häiritsi jatkuvasti joko ohjaus, näytteleminen, käsikirjoitus tai leikkaus, koin itse tarinan liian väsähtäneeksi kierrätykseksi Alfred Hitchcockin Takaikkuna-mestariteoksesta (Rear Window - 1954). Molemmissa päähahmo on syystä tai toisesta jumissa kotonaan, seuraa ikkunan kautta naapureitaan ja näkee jotain kamalaa tapahtuvan, mikä herättää hänessä suuria epäilyksiä. Leffa yrittää tehdä samaa kuin Takaikkuna siinä, että näemme vain sen, mitä päähenkilö näkee, mikä on ideana hyvä, mutta toteutus ei tässä toimi. Erityisesti kohtaus, jossa Anna näkee rikoksen tapahtuvan, on suorastaan koominen. Leffassa on muitakin hetkiä, joiden aikana naurahdin pienesti, eikä niitä todellakaan oltu tarkoitettu hauskoiksi. 

Jos jostain leffaa voi kehua, niin sentään se on pääasiassa hyvin kuvattu. Vaikka leikkauksella yritetään kuviakin pilata, on mukana joitain ihailemisen arvoisia otoksia. Mukana on esimerkiksi yksi pitkä kuva, jossa Adams tekee luultavasti parasta työtään, sillä hänen oikeasti annetaan näytellä ja toteuttaa itseään, pitäen poikkeuksellisen toimivasti kirjoitettua monologia. Tyylikkäin kamera-ajo taas kuvaa ylhäältä päin rakennuksen kattoa, kulkien kohti kattoikkunaa ja liukumalla siitä alaspäin talon sisään. Lisäksi Danny Elfmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Vaikka ne eivät onnistukaan tuomaan mukaan jännittävää tunnelmaa, muutamankin kerran huomasin tuumivani "tässähän on hyviä melodioita, pitääpä tarkistaa lopputeksteistä kuka vastaa musiikeista".

Yhteenveto: Nainen ikkunassa on surkuhupaisan kehno trilleriyritys, joka ei jännitä tai loppupeleissä edes kiinnosta. Tarina on aika tyhjänpäiväinen kopiointi Alfred Hitchcockin Takaikkunasta, mutta ei sekään vielä yksinään haittaisi, jos toteutus ei olisi kaikin puolin näin tönkkö. Ohjaaja Joe Wright ei saa näyttelijöistään irti luontevia suorituksia ja niin hyvätkin näyttelijät, kuten Amy Adams ja Gary Oldman vaikuttavat tekevän uriensa heikointa työtä. Wright ei myöskään onnistu rakentamaan kunnon tunnelmaa, vaan meno on kaikin puolin väsähtänyt. Jännityspuoli luottaa liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, joista osa toimii lähinnä vain näpäyttämään tylsistyneen katsojan paremmin hereille. Käsikirjoitus on täynnä kökköä dialogia, eikä tökerö leikkaus auta yhtään keskusteluja. Rytmitys on todella kummallinen, eivätkä hahmojen väliset vuoropuhelut tunnu lainkaan luontevilta. Tekijät ovat yrittäneet saada mukaan samanlaista vainoharhaisuutta, jollaista päähenkilö tuntee, mutta toteutus tuntuu lähinnä amatöörimäiseltä elokuvanteolta. Sentään mukana on hyvää kuvausta ja Danny Elfmanin kelpo musiikkeja. Muuten Nainen ikkunassa on käsittämätön hutilaukaus, eikä ole ihme, että se päätettiin dumpata Netflixiin ilman teatterikierrosta. Sääli, että näin huono räpellys jäi aiemmin monia laadukkaita elokuvia tuottaneen Fox 2000 Picturesin viimeiseksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Window, 2021, 20th Century Studios, Fox 2000 Pictures, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Mulholland Drive (2001)

MULHOLLAND DRIVE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux, Ann Miller, Mark Pellegrino, Robert Forster, Brent Briscoe, Dan Hedaya, Angelo Badalamenti, Monty Montgomery, Lee Grant, Richard Green, James Karen ja Chad Everett
Genre: draama, mysteeri
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Mulholland Drive on David Lynchin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Alunperin Lynch kuitenkin suunnitteli filmin sijaan televisiosarjaa, minkä oli tarkoitus pyöriä ABC-kanavalla. Lynch sai myytyä ideansa ABC:lle esittelemällä kanavalle kiehtovan ideansa ja kun nämä kysyivät, miten tarina jatkuu, Lynch totesi, että heidän pitää hankkia sarja saadakseen tietää. ABC teki niin ja Lynch sai kuvattua puolentoista tunnin mittaisen pilottijakson helmikuussa 1999. Nähtyään sen ABC:llä kuitenkin raivostuttiin ja sarjan teko päätettiin saman tien keskeyttää. Lynchin ystävä Pierre Edleman neuvoi kuitenkin Lynchiä, ettei tämä jättäisi projektia siihen, vaan työstäisi pilotin pohjalta elokuvan. Lynch suostui ja Edleman sai Canal+:n rahoittamaan elokuvan. Lisäkuvaukset tehtiin lokakuussa 2000 ja lopulta Mulholland Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Siellä elokuvaa ylistettiin maasta taivaisiin ja Lynch jopa voitti parhaan ohjauksen palkinnon, minkä lisäksi leffa oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Lippuluukuilla leffa ei ollut hitti ja se herätti paljon ristiriitaisia mietteitä, sillä monet kokivat mainonnan olleen harhaanjohtavaa ja leffan olevan sekava, kun taas toiset rakastivat filmin monitasoista ja -tulkinnaista kertomusta. Monet kriitikot kehuivat elokuvaa ja Oscar-gaalassa Mulholland Drive sai parhaan ohjauksen ehdokkuuden, Golden Globe -gaalassa parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja musiikin ehdokkuudet, ja BAFTA-gaalassa parhaan musiikin ja leikkauksen ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Nykyään elokuvaa pidetään modernina klassikkona ja monilla listoilla se löytyy yhtenä 2000-luvun parhaimmista elokuvista. Itse olin tietoinen Mulholland Drivesta monia vuosia, mutten ollut koskaan katsonut sitä tai edes sen kummemmin tutkinut, mistä oli kyse. Tiesin vain, että se on jakanut mielipiteitä surrealistisuutensa ja monimutkikkaan kertomuksensa vuoksi. Kun huomasin, että Mulholland Drive täyttää nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä oikein on kyse...

Auto-onnettomuuden jäljiltä muistinsa menettänyt nainen tapaa Hollywoodiin juuri saapuneen näyttelijänalku Bettyn ja yhdessä he alkavat selvittämään naisen todellista henkilöllisyyttä ja mistä onnettomuus johtui.

Yleensä pidän arvosteluni vapaina juonipaljastuksista ja pyrin avaamaan mahdollisimman vähän monimutkikkaimmistakin filmeistä. Mulholland Drive on kuitenkin sellainen tapaus, etten edes tiedä, miten tästä lähtisi puhumaan, ilman, että paljastan sen todellista luonnetta. Tai enemmänkin, että kerron oman tulkintani elokuvasta, sillä jälkikäteen luettuna huomasin, että leffaa on vuosien varrella tulkittu monin eri tavoin. Niinpä päätinkin ensin kirjoittaa lyhyen, spoilerittoman yhteenvedon mietteistäni niille, jotka eivät ole Mulholland Drivea vielä nähneet, minkä jälkeen avaan elokuvaa isojen paljastusten kanssa. Ensin kuitenkin nopeat mietteeni elokuvasta ilman spoilereita:

Vau, mikä teos Mulholland Drive onkaan! Elokuva onnistui nappaamaan minut mukaansa välittömästi kummallisen tanssijakson kautta ja sitten todella vangitsemaan, kun leffa muuttuukin yhtäkkiä trilleriksi. Muutoksia on luvassa monia ja aina, kun luulin päässeeni kärryille siitä, mistä elokuvassa onkaan kyse, David Lynch mullistaa ja sekoittaa pakkaa entisestään. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos, vaan filmi, mikä vaatii tarkkaa keskittymistä ja ennen kaikkea vahvaa tulkinnanvaraa katsojalta. Lynch ei halua tarjota vastauksia selvästi, vaan katsojan täytyy itse tehdä päätelmät siitä, mitä monet asiat tarkoittavat ja mistä tarinassa onkaan oikeasti kyse. Keskittyminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, vaan lähes kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta Mulholland Drive pitää kaiken aikaa tiukasti mukanaan. Se on usein jopa hypnoottisen lumoava teos ja kun tarinan palaset alkavat vihdoin lukittumaan paikoilleen, suu loksahtelee kerta toisensa perään auki. Sen lisäksi, että filmi on huikean hyvin, huolellisesti ja nerokkaasti käsikirjoitettu ja leikkaus on äärimmäisen tarkkaa, elokuva on myös täynnä hienoja näyttelijäsuorituksia. Naomi Watts on erinomainen nuorena Bettynä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta filmistaraksi ja Laura Elena Harring on yhtä lailla mahtava muistinsa menettäneenä naisena. Justin Theroux on nappivalinta ohjaaja Adam Kesheriksi, jota Hollywoodin julma koneisto puskee maanrakoon. Lynch on selvästi kirjoittanut Adamin itsensä pohjalta, yhä katkerana siitä, mitä studiot tekivät hänen Dyyni-scifielokuvalleen (Dune - 1984).

Siinä oli kaikki spoilerittomasta osiosta ja tämän jälkeen syvennytään oikein tosissaan Mulholland Driven saloihin ja merkityksiin. Jos et siis ole vielä nähnyt Mulholland Drivea, katso se ensin ja palaa sitten kommentoimaan alas omat tulkintasi elokuvasta ja lukemaan, näimmekö filmin samalla tavalla! Viimeinen varoitus, nyt alkaa SPOILERI-osio!

Elokuvan katsomisen jälkeen minun oli tietty pakko yhä hämmentyneenä siirtyä internetin syövereihin ja lukea muiden tulkintoja Mulholland Drivesta, toivoen, että edes joku olisi nähnyt leffan samalla tavalla kuin minä. Lähdetään liikkeelle siitä, että niin Watts kuin Harring tekevät elokuvassa tuplaroolit. Watts näyttelee nuoren Bettyn lisäksi katkeroitunutta ja huonosti menestyvää näyttelijää Dianea ja Harring esittää muistinsa menettäneen naisen lisäksi huomattavasti Dianea paremmin menestyvää näyttelijää Camillaa. Jotkut uskovat, että nämä kaikki hahmot elävät oikeasti samassa todellisuudessa ja esimerkiksi Betty ja Diane vain näyttävät samanlaisilta. Toiset taas pohtivat elokuvan kertovan vaihtoehtotodellisuuksista, joissa Betty ja Diane ovat sama henkilö, joista ensimmäisen näyttelijänura lähtee hienosti käyntiin, kun taas toisen ei.

Minä kuitenkin uskon siihen, että Betty on pelkkää Dianen mielikuvitusta ja koko elokuvan ensimmäinen puolitoistatuntinen on vain Dianen unta ja haavetta siitä, kuinka hänen elämänsä olisi voinut mennä. Tähän viittaa vahvasti se, kuinka kaikki alkaa kuvalla, mikä kulkee kohti tyynyä ja todellisuuden osio alkaa Dianen herätessä sängystään. Dianen huono menestys johtuu luultavasti siitä, ettei hän ole kovinkaan hyvä näyttelijä. Niinpä hän fantasioi elämänsä uudestaan niin, että kun hän Bettynä saapuu Hollywoodiin, ovet menestykseen aukeavat hänelle kuin itsestään. Ensimmäisessä koe-esiintymisessään Betty on täydellinen ja virheet johtuvat haavemaailmassa aina kaikista muista, Dianen haaveillessa itsensä virheettömänä. Hauska ja samalla nerokas yksityiskohta on, että kun unimaailman Betty käy kuppilassa, hänen tarjoilijansa nimi on Diane ja kun todellisuudessa Diane nähdään myöhemmin samaisessa kuppilassa, häntä palveleva tarjoilija on nimeltään Betty.

Harringin näyttelemä ja "todellisessa maailmassa" esiintyvä Camilla taas on Dianen suuri rakkauden kohde ja vaikka aluksi parin tunteet ovat molemminpuoleiset, Camilla päätyy suhteeseen ohjaaja Adam Kesherin kanssa, mikä suututtaa Dianen syvästi. Niinpä Dianen unessa Camilla menettää muistinsa, jotta tämä päätyy Bettyn (eli Dianen) luokse ja he voivatkin pysyä yhdessä. Betty käy koe-esiintymisissä, mutta pitää Camillan kotonaan, jotta tälle ei tule unessa mahdollisuutta nousta Bettyä korkeammalle näyttelijänä. Aluksi suloiselta ja herkältä vaikuttava Bettyn ja muistinsa menettäneen naisen suhde saa todella synkän puolen, kun elokuvan loppupää saa katsojan näkemään tapahtumat uudessa valossa.

Dianen/Bettyn unimaailmassa Camillan poikaystävä Adam Kesher on yhä ohjaaja, mutta heikommin menestyvä ja pahasti studion vallan alla. Diane/Betty luokin mielessään toisen Camillan, joka pääsee mukaan Adamin uuteen elokuvaan vain, koska mafiaa muistuttavat studiopomot pakottavat hänet valitsemaan tämän. Näin Diane/Betty käsittelee todellisuutta, samalla haaveillen, että ilman näitä studiopomoja, Adam valitsisikin Dianen/Bettyn pääosaan. Aluksi pohdin, miksi ihmeessä Diane/Betty loisi unimaailmaansa Camillan, joka toimii myös kilpailijana, mutta uskoisin sen johtuvan siitä, että todellisen maailman Camillan tekojen vuoksi Diane näkee eri aikoina Camillan eri tavoin - välillä ihanana rakkaana ja toisinaan taas petollisena ämmänä. Niinpä näistä kahdesta näkemyksestä muodostuu kaksi täysin omaa hahmoaan unimaailmassa.

Nyt kun käsittelin, millaisista hahmoista leffassa on kyse (ainakin omasta mielestäni), siirrytään kunnolla itse tarinaan. Kuten jo totesin, elokuva seuraa ensimmäiset puolitoista tuntia Dianen unta ja paljastaa vasta loppupäässä tarinan todellisen luonteen. Sitä ennen tietämätön katsoja joutuu kuitenkin pitkään pohtimaan, että mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu. Toisaalta tarina vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta. Betty saapuu innokkaana Hollywoodiin ja auttaa muistinsa menettänyttä naista selvittämään henkilöllisyytensä, samalla kun Adam Kesher työstää uutta filmiään studion painostuksen alla. Mutta sitten samalla leffa on täynnä kummallisia ratkaisuja, joita katsoessa ei voi muuta kuin rapsutella päätään. Betty saapuu Los Angelesiin iäkkään pariskunnan kanssa ja kun tämä pariskunta lähtee omille teilleen, mies ja vaimo alkavat hymyilemään ja nauramaan psykoottisesti. Autokolaria saapuu tutkimaan kaksi etsivää, film noir -henkisessä salapoliisikohtauksessa, eikä heihin enää palata sen jälkeen. Adam tapaa mystisen cowboyn, joka uhkailee häntä Camillan roolittamisesta, mutta myöhemmin cowboy nähdään täysin erilaisissa yhteyksissä, ilman että hän on enää se sama uhkailija. Palkkamurhaaja tekee hulvattoman epäonnistuneen iskun, missä hän tappaa vahingossa enemmän ihmisiä kuin oli tarkoitus. Isoin outous taitaa kuitenkin olla kaksikko, joista toinen kertoo kuppilassa karmivasta unestaan, mikä käy lähes heti toteen.

Järkeenkäyvin selitys itselleni on, että koska kyseessä onkin Dianen uni, ovat nämä henkilöt vain Dianen tuntemia ja kohtaamia tyyppejä, joille muodostuu uudenlainen merkitys unimaailmassa. Ja koska kyseessä on uni, ei monissa jutuissa tarvitse olla järkeä, eikä joitain juonikuvioita tarvitse viedä minnekään, sillä niillä ei lopulta ole merkitystä Dianen tarinassa. Palkkamurhaajan rooli taas käy hyvinkin selväksi, sillä todellisessa maailmassa Diane on niin rikkinäinen, että päätyy jopa palkkaamaan jonkun tappamaan Camillan - sillä jos Diane ei voi saada häntä, ei kukaan muukaan voi. Näkemykseni mukaan syyllisyyden tunne tästä teosta kuitenkin ajaa Dianen sellaisen romahtamisen partaalle, että hän aloittaa matkansa unimaailmassa, luoden toisenlaisen todellisuuden itselleen. Nämä outoudet ovat merkkejä siitä, ettei Diane voi loputtomiin paeta unimaailmaansa ja valetodellisuus alkaa vähitellen murenemaan. Uni ja tosi alkavat sekoittua toisiinsa, varsinkin kun Betty ja muistinsa menettänyt nainen saapuvat taloon, minkä he uskovat kuuluvan naiselle, vain löytääkseen sängystä kuolleen naisen... joka paljastuu leffan lopuksi olevan itse Diane, joka tappaa itsensä, kun syyllisyys ja tuska käyvät sietämättömiksi, puhumattakaan siitä, kun hän ei enää lopuksi osaa erottaa todellisuutta unestaan.

Kun kyseessä on näin monimutkikas, -ulotteinen ja -sävyinen teos, ei ole mikään ihme, että Mulholland Drive sisältää paljon symboliikkaa, jonka hoksaaminen auttaa katsojaa avaamaan filmin todellista merkitystä. Sininen väri on hyvinkin merkityksellinen leffassa ja varsinkin sininen avain ja sen avaama sininen laatikko. Sininen avain on salamurhaajan merkki siitä, että tappo on hoidettu, kun taas myyttisen Pandoran lippaan tavoin sininen laatikko pitää sisällään Dianen synkkää puolta, joka taistelee tietään ulos. Silencio-klubi on myös täynnä vertauskuvia ja se jos mikä antaa selviä viittauksia siitä, että kaikki siihen asti näkemämme on ollut illuusiota, unta, jonka todellinen luonne alkaa vihdoin paljastumaan.

Elokuvaa katsoessani pidin Mulholland Drivea todella hyvänä ja kiehtovana teoksena, mutta mitä enemmän sitä pohdin ja pähkäilin, sitä enemmän huomasin pitäväni filmistä. David Lynch on tunnettu siitä, että hän ei halua päästää katsojaansa helpolla ja todella tekee saman tässä. Lynch on tarkoituksella jättänyt vastaamatta katsojien kysymyksiin, toivoen, että jokainen tekee oman tulkintansa filmistä. Tämä vain vahvistaa elokuvan asemaa vähintäänkin kulttiklassikkona, koska monitulkinnaisuus saa ihmiset keskustelemaan ja väittelemään filmin merkityksistä yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen. Lynchin työ Mulholland Driven parissa osoittaa hänen valtavat lahjansa jatkuvasti niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Erityisen hienoa on, että suuri osa leffasta oli tarkoitettu televisiosarjan avausjaksoksi, mutta Lynch on saanut työstettyä uuden käsikirjoituksen ja lisäkuvaukset niin upeasti, että teos tuntuu täysin yhteneväiseltä ja alunperinkin elokuvaksi suunnitellulta. Lynchin tapa ripotella vihjeitä alusta asti näkyville, mutta sitten johdatella katsojaa harhaan on mestarillista elokuvantekoa. Mulholland Drive on tarkkaan hiottu teos. Jos nyt jo koin leffan yhä vain parempana, kun kirjoitin useamman tunnin tätä tekstiä, ihastuen yhä vain isommin filmin nerokkuuteen, en malta edes odottaa, miten käy, kun katson elokuvan uudestaan. Olenkin satavarma, että Mulholland Drivesta löytyy uusia juttuja joka katselulla ja kuka tietää, kenties filmistä voi ajan saatossa muodostua yksi suosikkielokuvistani.

Lopuksi on muuten vielä pakko sanoa, kuinka mahtavaa on, että elokuvan julisteessa lukee "Mulholland Dr.", jolloin sen voi tulkita myös "Mulholland Dreamiksi". 

Tai "Mulholland Doctoriksi". Kenties toisella katselulla tulkitsenkin koko homman lääkärin elämäntarinana...

Silencio!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mulholland Drive, 2001, Les Films Alain Sarde, Asymmetrical Productions, Babbo Inc., Canal+, The Picture Factory

Arvostelu: The Artist (2011)

THE ARTIST

Ohjaus: Michel Hazanavicius
Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell, Missi Pyle, Penelope Ann Miller, Malcolm McDowell ja Uggie
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

The Artist on ranskalainen mykkäelokuva, joka kertoo äänielokuvien noususta 1920-luvun lopulla Hollywoodissa. Ohjaaja Michel Hazanavicius oli jo pitkään pohtinut mykkäelokuvan tekoa, mutta kesti kauan, kunnes hän sai ketään vakuutettua sellaisen teosta. Hazanavicius tutki pitkään 1920-luvun elokuvia, työstäen samalla käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2010 Los Angelesissa ja se pyrittiin toteuttamaan hyvin pitkälti kuin vanhat mykkäelokuvat. Lopulta The Artist sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 15. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti parhaan miespääosan ja parhaan koiran palkinnot (kyllä, sellainenkin palkinto jaetaan Cannesissa) ja se oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuvaa esitettiin monilla muillakin festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja maaliskuussa 2012 filmi saapui myös Suomeen. Kriitikot ylistivät elokuvaa maasta taivaisiin ja se nousi yllättävänkin suureksi hitiksi. The Artist oli ehdolla mm. kymmenestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, puvustuksen ja musiikin palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa kahdestatoista BAFTA-palkinnosta (mm. paras naispääosa, leikkaus, lavastus, ääni ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, musiikin ja puvustuksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Artistia, mutta olen ollut tietoinen siitä sen Oscar-voitosta asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1920-luvun lopulla mykkäfilmien tähti George Valentin yrittää pitää itsensä suosiossa, äänielokuvien aallon vallatessa Hollywoodin.

Jean Dujardin voitti niin Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n, että Cannesin miespääosa-palkinnon roolistaan George Valentinina, enkä ihmettele tätä yhtään. Koska kyseessä on mykkäelokuva, Dujardinin täytyy tehdä kaikki työ eleillään ja ilmeillään. Hänen täytyy löytää oikea tasapaino ja olla samaan aikaan sekä heittäytyvä että hillitty. Dujardin tekee huikeaa työtä elokuvatähtenä, joka todella nauttii parrasvaloista... muttei kauaa. 1920- ja 1930-lukujen taite oli äärimmäisen vaikea monille mykkäfilmien näyttelijöille, joille ei tuntunut olevan enää sijaa uudessa äänielokuvavillityksessä. Elokuva kuvaakin George Valentinin traagiseksi muuttuvaa matkaa rikkauksista ryysyihin. Dujardin vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle hänen hahmonsa kaari etenee, tuoden jatkuvasti uusia sävyjä Georgeen. Loistava on myös Georgen koira, jota esittävä Uggie todella voitti palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Ja vieläpä täysin ansaitusti. Uggie ei ole vain koira, vaan sekin on elokuvatähti.
     Erinomaista työtä tekee Bérénice Bejokin, joka näyttelee nuorta Peppy Milleriä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta elokuvatähdeksi. Hänen ja Georgen välille rakennetaan tietty romanssia, mutta miten käy, kun Georgen alamäki alkaa ja Peppy pääsee näyttämään kykynsä äänielokuvissa? Dujardinin tavoin Bejokin eläytyy osaansa fantastisesti. Hän sai osastaan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet.
     Elokuvassa nähdään myös amerikkalaisia näyttelijöitä sivurooleissa, kuten John Goodman elokuvatuottaja Zimmerinä, Penelope Ann Miller Georgen vaimona Doriksena ja James Cromwell Georgen palvelijana Cliftonina. Goodman pääsee pienessäkin ruutuajassaan huokumaan karismaa ja Cromwell on nappivalinta hienostuneeksi palvelijaksi. Miller naurattaa Georgen vaimona, käyttäessään suuren osan ajastaan piirtämällä miehensä lehtikuvien päälle törkeyksiä. Samalla pariskunnan elo on myös surullinen näky.

The Artist todella kuljettaa katsojansa aikamatkalle 1920-luvun loppuun. Enkä tarkoita vain tarkkaan tehtyä ajankuvaa upeiden lavasteiden kera. Ehei, elokuva on tehty kuin se olisi 1920-luvulta. On päivänselvää, että ohjaaja-käsikirjoittaja Michel Hazanavicius kokee suurta intohimoa ja rakkautta tuota aikakautta kohtaan, sillä niin tarkkaan hän sitä jäljittelee tässä teoksessa. Elokuva on lähes kokonaan mykkä ja ne repliikit, jotka katsojan täytyy saada selville, ilmestyvät teksteinä ruutuun. Tämä pistää tekijät todistamaan luovuutensa, sillä heidän on pakko saada katsoja ymmärtämään tarinansa kaiken muun kuin puheen kautta. Elokuvat luotiin visuaaliseksi tarinankerrontatavaksi ja tämä elokuva todella hyödyntää sitä. On upeaa, kuinka paljon katsoja voikaan ymmärtää hahmojen puheista ihan vain ilmeiden ja eleiden perusteella. Lähinnä vain Georgen näkemässä painajaisessa hyödynnetään äänitehosteita ja silloinkin hyvin hillitysti. Muuten äänimaailma luottaa pelkästään Ludovic Bourcen kauniisin sävelmiin.

Sen lisäksi, että elokuva on mykkä, on se tietysti mustavalkoinen. Ja vielä pidemmälle, elokuva esitetään samanlaisessa lähes neliömäisessä kuvasuhteessa kuin 1920-luvun filmit. Leikkaus on myös täysin samanlaista ja monet kohtaukset loppuvat siihen, että pimeys ympäröi kuvan. Kuvasommittelu ja kameran liikkeetkin vastaavat sen ajan tyyliä. Kyseessä todella on Hazanaviciuksen rakkauskirje 1920-luvun elokuvaa kohtaan. Rakkaus paistaa läpi koko elokuvan ajan. Sama rakkaus tarttuu myös katsojaan - etenkin jos on itse todellinen elokuvahullu. Hazanavicius ei olisi voinut keksiä parempaa tarinaa filmiinsä. Hän myös hallitsee tunnelman ja luo sitäkin kuin vanhassa Hollywood-klassikossa. On suloista ja haikeaa romantiikkaa, synkästi maalailevaa traagisuutta, sekä tietty suurta onnellisuutta. Elokuvan loppuratkaisu on täysin arvattavissa, mutta eipä se haittaa, kun sitä ennen nähty on niin lumoavaa, kaunista ja liikuttavaa.

Yhteenveto: The Artist on ihastuttavan fantastinen rakkauskirje 1920-luvun elokuvataiteelle. Ohjaaja Michel Hazanavicius saa todella sisäistettyä filmiinsä ajan hengen kaikella tavalla. Elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty liki sata vuotta sitten. Kaikki mykkätoteutuksesta musiikkeihin, näyttelemiseen, kameratyöskentelyyn, kuvasommitteluun, kuvasuhteeseen ja leikkaukseen ovat kuin suoraan 1920-luvulta. Jos on katsonut aikakauden leffoja, ei voi muuta kuin hymyssä suin ihailla Hazanaviciuksen upeaa työtä. Tarinankerronta on voimakasta ja tekijät hyödyntävät hienosti visuaalisia keinoja saadakseen katsojan ymmärtämään, mistä hommassa on kyse ja mitä hahmojen päässä milloinkin liikkuu. Tähän vaikuttaa tietysti myös upeat roolisuoritukset. Jean Dujardin on häikäisevän hyvä pääroolissa elokuvatähti George Valentinina ja hän ansaitsi kaikki palkintonsa. Bérénice Bejo on vahva vastanäyttelijä Dujardinin rinnalle, eikä missään nimessä pidä vähätellä Uggie-koiraa, joka todella on näyttelijä muiden joukossa. Tunnelma on kaikin puolin hienosti rakennettu ja leffan aikana pääsee niin nauramaan kuin herkistymäänkin. The Artist on kerta kaikkiaan ilahduttava ja suorastaan vaikuttava teos, joka murtaa aikakausien muurit ja lämmittää todella vahvasti elokuvarakastajan sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Artist, 2011, Studio 37, La Petite Reine, La Classe Américaine, JD Prod, France 3 Cinéma, Jouror Productions, uFilm, Canal+, CinéCinéma, France Télévision, Le Tax Shelter du Gouvernement Fédéral de Belgigue

Arvostelu: Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021)

SPIRAL: FROM THE LEGACY OF SAW

SPIRAL: FROM THE BOOK OF SAW

Ohjaus: Darren Lynn Bousman

Pääosissa: Chris Rock, Max Minghella, Marisol Nichols, Richard Zeppieri, Dan Petronijevic, Zoie Palmer, Genelle Williams, Edie Inksetter, Morgan David Jones ja Samuel L. Jackson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 18

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Saw (2004) oli iso menestys, jolle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kehnoista arvioistaan huolimatta myös Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007), Saw V (2008), Saw VI (2009) ja Saw VII 3D (Saw 3D - 2010) olivat isoja hittejä, mutta Saw VII 3D:n jälkeen elokuvasarja päätettiin pistää joksikin aikaa tauolle. Vuonna 2017 ilmestynyt kahdeksas osa Jigsaw (2017) oli jälleen iso menestys ja heti sen ilmestyttyä alkoi yhdeksännen filmin suunnittelu. Alunperin tekijöiden oli tarkoitus jatkaa suoraan Jigsaw'sta, mutta kun koomikko Chris Rock esitteli ideansa uudesta Saw-elokuvasta Lionsgatelle, studio päätti tarttua hänen tarinaansa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2020, mutta alkaneen koronaviruspandemian takia ensi-iltaa on siirretty useasti. Kuitenkin nyt vihdoin ja viimein Spiral: From the Book of Saw tai kuten se jostain syystä kulkee Suomessa pienesti (mutta parempaan suuntaan) muutetulla nimellä Spiral: From the Legacy of Saw saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin alkuperäisestä Saw'sta todella paljon, mutta kaikki sen jälkeen ilmestyneet leffat ovat olleet pääasiassa heikkoja ja kehnoja. En siis aluksi innostunut, kun kuulin uuden elokuvan olevan tekeillä, ennen kuin sain tietää, että sitä tähdittäisi Chris Rock ja että hän olisi vielä leffan idean isä. Tämä kuulosti niin veikeältä ajatukselta, että aloin vähitellen odottamaan Spiralin näkemistä. Meninkin positiivisin (vaikkakin edellisten osien takia varautunein) mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytöksessä.

Kun poliisi löytyy raa'asti murhattuna metrotunnelista, komisario Zeke Banks ja hänen uusi parinsa William Schenk ryhtyvät tutkimaan tapausta. Todisteet viittaavat vahvasti siihen, että joku on ryhtynyt kopioimaan vuosia aiemmin toiminutta Jigsaw-murhaajaa. Uusi peli on alkanut!

Pääroolissa komisario Zeke Banksina nähdään tosiaan Chris Rock, joka tuntuu hyvin erikoiselta valinnalta Saw-elokuvan pääosaan Rockin koomikkotaustan takia. Mikä ihme siinä on, että viime vuosien aikana koomikot ovat näyttäneet yhtäkkiä taitonsa kauhun puolella? Jordan Peele Get Outin (2017) kanssa, John Krasinski Hiljaisella paikalla (A Quiet Place - 2018) ja nyt Chris Rock Spiral: From the Legacy of Saw'ssa. Jo Fargo-televisiosarjan uusimmalla, eli neljännellä tuotantokaudella Rock näytti hoitavansa ansiokkaasti myös vakavamman roolin ja jatkaa tässä samalla linjalla. Hän tuo hahmoonsa Zekeen myös paljon huumoria, mutta osaa aina vakavoitua, kun tarve oikeasti vaatii. Rock tasapainotteleekin taidokkaasti vekkulimaisen ja samalla synkistelevän poliisin roolissa. Roolisuorituksen lisäksi hahmo on myös hyvin kirjoitettu ja Zekelle on rakennettu mielenkiintoinen tausta, joka määrittää paljon hänen toimiaan leffassa. Kyseessä on ehdottomasti heti alkuperäisen Jigsaw-tappaja John Kramerin (Tobin Bell) jälkeen koko Saw-sarjan kiinnostavin ja ennen kaikkea pidettävin hahmo. Siinä, missä sarjan muissa elokuvissa katsoja vähät välittää hahmojen selviytymisestä, tässä oikeasti kannustaa Zekeä onnistumaan ja jännittää hänen puolestaan.

     Rockin lisäksi elokuvassa nähdään myös Max Minghella Zeken uutena työparina William Schenkinä, Marisol Nichols poliisipäällikkö Angiena, Richard Zeppieri, Edie Inksetter ja Dan Petronijevic muina poliiseina, sekä Samuel L. Jackson Zeken isänä, eläkkeelle jääneenä ex-poliisipäällikkö Marcus Banksina. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa vähintäänkin kelvollisesti ja Rockin lisäksi on muuten todella siistiä nähdä Samuel L. Jackson uudessa Saw-leffassa. Hänellä ei ole paljoa ruutuaikaa, mutta jo siinä pienessä ajassa hän osoittaa olevansa koko leffasarjan karismaattisin näyttelijä (ehkä juuri siksi hän ei ole mukana paljoa).

Kuten alussa kerroin, pidän todella paljon alkuperäisestä Saw-elokuvasta, mutta sen jatko-osat ovat olleet aika heikkoa settiä. Saw II ja Saw VI ovat ihan menevät, mutta silti aika keskinkertaiset rainat. Saw III, Saw IV ja Saw V ovat kehnoja, eikä Jigsaw'kaan kummoinen ollut, mutta oli se sentään parempi kuin sitä edeltänyt, aivan kammottavan surkea Saw VII 3D. Ja nyt meille tarjotaan jo yhdeksäs osa tästä gorepornoksi muuttuneesta kauhuelokuvien sarjasta. No, millainen Spiral: From the Legacy of Saw sitten on? Kaikeksi yllätyksekseni voin todeta heti, että kyseessä on ilman epäilyksen häivääkään sarjan paras jatko-osa. Toki se ei vielä yksinään kerro paljoa, kun leffaa vertaa aiempiin jatko-osiin, mutta silti olen suorastaan häkeltynyt, että vasta kauhuleffasarjan yhdeksäs osa voi nousta lähelle alkuperäisen elokuvan tasoa. Eihän sellaista tapahdu... siis koskaan. Mutta niin vain elokuvan ideoinut ja sitä tähdittävä Chris Rock kumppaneineen pääsee yllättämään.

Tähän väliin täytyy kuitenkin sanoa, että Spiral: From the Legacy of Saw tulee luultavasti jakamaan mielipiteet rajusti kahtia. Uskoisin, että toiset tulevat pitämään siitä, kuinka erilainen leffa on edeltäjiinsä verrattuna, mutta sitten taas sarjan tosifanit saattavat jopa inhota elokuvan poikkeavuutta sarjan muista osista. Toisin kuin aika lailla kaikki sarjan muut osat, leffa ei seuraa yhden tai useamman hahmon peliä, jossa he ovat jumissa ansoissa läpi elokuvan. Elokuva seuraa Zeken rikostutkimusta, kun näitä kammottavia murhia alkaa tapahtumaan. Samalla peli on kuitenkin käynnissä, mutta se tuntuu enemmän psykologiselta pelottelulta, eikä niinkään tyhjänpäiväiseltä ja puuduttavalta verimässäilyltä. Ei kuitenkaan hätää, kyllä niitä ansojakin on luvassa, eikä katsojaa todellakaan säästellä hirvittäviltä raakuuksilta. Mukana on parikin kuvaa, joissa näky on niin ällöttävä, että minun teki mieli katsoa muualle. Pidin kuitenkin siitä, että leffa on enemmän kuin pelkkää raakuuksilla hurjastelua. Niitä on mukana, mutta aika pienissä määrin. Juurikin tämä säästeleväisyys tekee niistä tehokkaita. Aiemmat Sawit ovat osoittaneet, että kun katsojaa vain tykitetään koko puolentoista tunnin ajan groteskilla kuvastolla, siihen on turtunut jo ennen puolta väliä. Maltillisuutensa ansiosta Spiral pitää tehonsa loppuun saakka.

Kenties vielä isompi kehu kuin "Spiral on paras Saw-leffa sitten alkuperäisen", on se, että Spiral tuntuu ja näyttää ihan oikealta elokuvalta. Ensimmäinen Saw oli luova kaikenlaisen kikkailunsa kanssa ja James Wan todella venytti pienen budjetin äärimmilleen elokuvassaan, tehden lopputuloksesta kieron tyylikkään. Jatko-osat yrittivät samanlaista kikkailua, mutta samalla lailla kuin ne eivät ymmärtäneet, mikä ensimmäisen leffan pointti on, ne eivät osanneet matkia Wanin teknistä työtä. Sawin jatko-osat näyttävät enemmän tai vähemmän amatöörimäisiltä fanifilmeiltä tai MTV:n musiikkivideoilta. Oli leffoista mitä mieltä tahansa muuten, elokuvan teknisiä puolia katsoen ne ovat aika kamalia. Spiralista löytyy vain muutama todella lyhyt hetki ansakohtausten aikana, jolloin kameratyöskentely ja leikkaus muuttuvat hyperaktiivisiksi, mutta muuten kyseessä on ehdottomasti koko sarjan teknisesti parhaiten tehty elokuva. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, ihan sujuvasti leikattu kasaan, sekä hyvin valaistu ja värimääritelty. Alkupäässä, kun Zeke ja William ovat matkalla metrotunneliin tutkimaan ruumista, olin innoissani, että kamera seurasi heitä todella pitkän pätkän, samalla kun he rupattelivat sitä sun tätä. Ei hätäistä leikkausta näyttelijöiden välillä, vaan heidän annettiin ihan oikeasti näytellä. Se oli ensimmäinen monesta hetkestä, kun mietin Spiralin aikana, että nyt katson ihan kunnon elokuvaa.

Erityisen hämmentävää on, että elokuvan ohjauksesta vastaa Darren Lynn Bousman, joka ohjasi Saw II:n, Saw III:n ja Saw IV:n, jotka olivat toinen toistaan kehnompia tekeleitä. Kymmenen vuoden tauko on selvästi tehnyt hyvää ja Bousman on palannut täysin uuden vireen kanssa sarjan pariin. Aiemmin hänelle oli luultavasti sanottu, että hänen pitää kopioida Wanin tyyliä, mutta nyt hän pääsee tekemään täysin omaa juttuaan, mikä on hienoa. Bousman ja Rock ovat sanoneet David Fincherin Seitsemän-trillerin (Se7en - 1995) olleen iso inspiraatio Spiralia tehdessä ja se myös näkyy. Ei Spiral tietenkään ole sen mestariteoksen tasoinen leffa, mutta Fincherin työn vaikutteet ovat tyylikkäästi näkyvissä tässä. Bousman yhdistelee ohjauksessaan taidokkaasti painostavaa tunnelmaa, sekä aidosti hauskaa huumoria. Zeken ja Williamin väliset sanailut eivät välttämättä liity itse tapaukseen, mutta sillä saadaan onnistuneesti syvennettyä molempia hahmoja ja tekemään heistä pidettävän parivaljakon, jonka haluaa nähdä selviävän hengissä.

Viimeiseksi haluan vielä sanoa, että ei Spiral: From the Legacy of Saw mielestäni mikään erityisen ihmeellinen ole elokuvana. Seitsemän enemmän tai vähemmän kehnon Saw-jatko-osan jälkeen se vain erottuu niin positiivisesti edukseen, että sen katsominen tuntui kuin piristävältä tuulahdukselta raitista ilmaa. Muutamassa kohtaa kauhupuoli luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin kovien äänitehosteiden kera ja katsoja voi arvata jokaisen säikäytyksen etukäteen. Erityisen yllättävä leffa ei muutenkaan ollut ja arvasin murhaajan henkilöllisyyden noin puolessa välissä elokuvaa. Käsikirjoituksesta löytyy heikkoutensa ja esimerkiksi takaumia hyödynnetään välillä vähän töksähtelevästi. Takaumissa häiritsevät myös kömpelöt yritykset nuorentaa näyttelijöitä aika huvittavien tekoviiksien sun muiden kautta. Mutta sitten taas samalla tekstissä on selvät vahvuutensa päähenkilöön ja vitseihin liittyen, minkä lisäksi filmillä on aidosti jotain sanottavanaan liittyen poliiseihin Yhdysvalloissa. Loppujen lopuksi varmaan eniten minua jäi lähinnä harmittamaan sarjalle todella ikonisen Billy-nuken puuttuminen koko leffasta. Tunnusmusiikki onneksi löytyy ja se jytisee lopussa ihanan lujaa.

Yhteenveto: Spiral: From the Legacy of Saw on positiivinen yllätys ja kirkkaasti paras Saw'n jatko-osista. Amatöörifilmien, suoraan DVD:lle tehtyjen leffojen ja MTV:n musiikkivideoiden sijaan Spiral näyttää ja tuntuu ihan oikealta elokuvalta. Siitä löytyy muutamia tutun korneja teknisiä Saw-juttuja ansojen aikana, mutta pääasiassa filmi on teknisesti huimasti edeltäjiään laadukkaampi. Onnistumiset eivät lopu vain siihen, vaan itse tarina pitää hyvin mukanaan, kertoen kieroa peliä eri vinkkelistä kuin edelliset leffat. Chris Rock on todella hyvä pääroolissa ja hahmo on sarjan paras sitten alkuperäisen Jigsaw-murhaajan. Pitkästä aikaa katsoja huomaa jopa välittävänsä päähenkilöstä ja toivoo hänen selviytyvän. Rock osaa olla erittäin hauska, mutta myös vakavoitua ja synkistellä kun tarve vaatii. Samaa tekee myös itse leffa ja vaihtelu kauhun ja komedian välillä on taidokasta. Muutaman Saw-leffan ohjaaja Darren Lynn Bousman tekee paluun sarjan pariin ja näyttää vihdoin osaavansa, jos niin haluaa. Raakuuksia on luvassa, mutta maltillisemmin kuin muissa jatko-osissa, mikä tekee raakuuksista entistä tehokkaampia. Elokuvasta löytyy omat ongelmansa mm. käsikirjoitukseen ja äkkisäikäytyksiin liittyen, minkä lisäksi koin murhaajapaljastuksen todella arvattavaksi. Heikkouksistaan huolimatta Spiral: From the Legacy of Saw on aikamoinen yllättäjä, sytyttäen toivon kipinän, että tässä totaalisen väsähtäneessä verimässäilyssä onkin potentiaalia tulevaisuudessa. Hienoa kuitenkin on, että ensimmäisen Saw-leffan tavoin tämä tuntuu siltä kuin se olisi tehty yhdeksi elokuvaksi, joka ei välttämättä edes tarvitse jatkoa. Saw 10, eli Saw X on kuitenkin jo nyt tekeillä, minkä lisäksi elokuvien pohjalta suunnitellaan myös televisiosarjaa. Jos taso pysyy tällaisena, niin antaa palaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spiral: From the Book of Saw, 2021, Twisted Pictures, Serendipity Productions, Dahlstar, Canadian Film or Video Production Tax Credit