Arvostelu: Rogue One: A Star Wars Story (2016)

ROGUE ONE: A STAR WARS STORY

Ohjaus: Gareth Edwards
Pääosissa: Felicity Jones, Diego Luna, Alan Tudyk, Donnie Yen, Wen Jiang, Riz Ahmed, Ben Mendelsohn, Mads Mikkelsen, Forest Whitaker, Genevieve O'Reilly, Jimmy Smits, ja James Earl Jones
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Ilta ennen elokuvan Rogue One: A Star Wars Story näkemistä (13.12.2016): En kykene jotenkin edes käsittämään, että näen huomenna uuden osan Star Wars -saagasta! Kun ilmoitettiin, että Episodien VII (Star Wars: The Force Awakens, 2015), VIII (Star Wars: The Last Jedi, 2017) ja IX (Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019) lisäksi Lucasfilm tekisi lisäosia, jotka avaisivat maailmaa vielä enemmän, olin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tietysti minua kiehtoi nähdä lisää, mutta samalla nousi pelko, olisiko kyseessä pelkkää rahastusskeidaa? The Force Awakens oli kuitenkin todella onnistunut lisäys saagaan, joten aloin huojentuneesti uskoa Star Warsin olevan hyvissä käsissä. Silti mitä enemmän ensimmäisestä lisäosaelokuvasta Rogue One: A Star Wars Story sai tietää, sitä enemmän mietitytti, mitä jos juttu ei toimisikaan? Tavallaan on hölmöä, että tekijät kertovat tarinan Kuolemantähden piirustusten varastamisesta, sillä kaikki Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) nähneet tietävät, miten siinä käy. Toivonkin siis, että elokuvasta löytyy paljon muita koukkuja, joiden takia se olisi erinomainen lisäys saagaan. Jotkut kriitikot ovat kehuneet elokuvaa jo, mutta silti minulla on pieni pelko lopputuloksesta. Onhan se tietenkin normaalia jännittää näkevänsä jotain, mitä on odottanut kauan. Jännitystä lisää myös, että elokuvasta kuvattiin suuri osa uudestaan, kun studio ei ollut tyytyväinen ohjaajan teokseen. Noh, huomennahan se selviää. Kaikkein eniten haluan nähdä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla ja toivon, että elokuvassa kuultaisiin hahmon tunnusmusiikki, eli "The Imperial March". Hieman myös mietityttää, kuinka elokuva alkaa, sillä tekijöiden mukaan Rogue Onessa ei nähtäisi ollenkaan tuttuja alkutekstejä...

Rogue One -ryhmä ottaa tehtäväkseen varastaa Imperiumin uuden Kuolemantähti-aseen piirustukset.

Pääosassa elokuvassa nähdään Felicity Jones, joka esittää Jyn Ersoa. Jones osaa välillä olla hyvä ja välillä heikompi rooleissaan ja tässä hän vetää ihan hyvän roolisuorituksen. Välillä Jones näyttää olevansa toimiva tähti, mutta välillä hän vaikuttaa aika tunteettomalta, eikä hän kykene useaan otteeseen välittämään tunteitaan kasvoillaan ja eleillään. Jyn Erso ei oikeastaan halua olla sankari ja hänelle tuntuu olevan se ja sama, onko Imperiumi vallassa, kunhan hän itse pysyy hengissä.

Diego Luna näyttelee kapteeni Cassian Andoria, joka vaikuttaa välillä tämän elokuvan Han Sololta, onnistumatta siinä. Cassian seuraa Kapinaliittoa sokeasti, vaikka Liitto antaisi minkä tahansa tehtävän. Luna on roolissaan Jonesin tavoin ihan hyvä ja häneltäkin löytyy heikompia hetkiä.
     Kapteeni Andorin mukana liikkuu droidi K-2SO, jota esittää Alan Tudyk. Droidista on yritetty tehdä elokuvan kevennyshahmo, mutta se ei täysin onnistu siinä. Muutama hauska juttu hahmolta löytyy, mutta ei kovin montaa. Onneksi K-2SO ei kuitenkaan ole Jar Jar Binksin kaltainen lasten naurattamisyritys, vaan hahmo on lähinnä sarkastinen ja välinpitämätön.
     Donnie Yen näyttelee Chirrut Îmwea, sokeaa miestä, joka tuntee Voiman... ja hokee sitä useaan otteeseen elokuvan aikana. Îmwella on aseenaan pitkä keppi, jolla hän hakkaa Imperiumin sotilailta (stormtroopereilta) tajut kankaalle. Yen vetää roolinsa mainiosti ja Îmwe saattaa olla lempihahmoni Rogue One -ryhmästä.
     Îmwen seurassa on Wen Jiangin esittämä Baze Malbus. Bazesta saa välillä käsityksen, että kyseessä olisi kovan luokan sotilas, mutta välillä hahmo vain tuntuu roikkuvan mukana. Jiang yrittää kyllä roolissaan, mutta tarina ei oikein anna irti enempää. Loppupuolella Baze onneksi saa hetken aikaa "loistaa"
     Viimeisenä Rogue One -ryhmässä on Imperiumista kapinalliseksi loikannut lentäjä Bodhi Rook, jota esittää Riz Ahmed. Bodhi tuntuu useaan otteeseen enemmänkin porukan nörtiltä, joka tietää paljon, muttei koskaan osallistu taisteluun, mikä oli harmi, sillä olisin halunnut nähdä kovemman luokan pilotin. Ahmed on Jiangin tapaan ihan hyvä, mutta tarina ei tarjoa hahmosta kovin paljoa.
     Elokuvan pääpahis on Imperiumin johtaja Krennic, jona nähdään Ben Mendelsohn. Heti alussa käy selväksi, että kyseessä ei ole kovin miellyttävä hahmo ja johtaja Krennic onkin aika häijy kaveri. Mielenkiintoisinta hahmossa on, että hän ei tunnu olevan täysin Imperiumin korkeimpien henkilöiden suosiossa ja yrittääkin todistaa itsensä omistamallaan Kuolemantähdellä. Mendelsohn on oivallinen roolissaan.

Elokuvassa nähdään kaksi konkarinäyttelijää, jotka ovat Mads Mikkelsen ja Forest Whitaker. Mikkelsen näyttelee Jynin isää, Galen Ersoa, joka suunnitteli Kuolemantähden ja Whitaker esittää äärikapinallista Saw Gerreraa. Mikkelsen on roolissaan hyvä, mutta Whitaker vetää aika tyhmän suorituksen suruttelevana Sawina. Pettymyksenä näyttelijöiden faneille on, että kumpikin esiintyy elokuvassa todella vähän aikaa.
     Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja, kuten Genevieve O'Reillyn esittämä Mon Mothma (joka on saatu näyttämään samalta kuin alkuperäisessä trilogiassa), Jimmy Smitsin näyttelemä Bail Organa (esitti hahmoa myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä, Star Wars: Episode II - Attack of the Clones, 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kostossa, Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith, 2005), sekä tietokoneanimoitu Grand Moff Tarkin ja James Earl Jonesin ääninäyttelemä Darth Vader. Aivan varmasti suuri osa faneista odottaa eniten näkevänsä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla, eivätkä he tule pettymään kohtiin, joissa hahmo esiintyy, mutta niitä on valitettavasti vain muutama. Koska Tarkinia näyttelevä Peter Cushing on menehtynyt, ei hänellä ole näyttelijää elokuvassa, vaan hänet on tosiaan animoitu ja sen kyllä huomaa. Niinkin suuren luokan elokuvaksi kuin Star Wars, on todella outoa, ettei kokonaan tietokoneanimoitu ihmishahmo voi näyttää hyvältä. Noh, on hänet tehty paremmin kuin nuorennettu Jeff Bridges elokuvassa Tron: Legacy (2010), mutta kyseessä on kuitenkin nykivän ja epäluonnollisen näköinen tekele. Mukana on myös muitakin tuttuja hahmoja, mutten paljasta heidän nimiään...

Jo kuukausia sitten ilmoitettiin, ettei Rogue One: A Star Wars Story tule sisältämään tuttuja alkutekstejä. "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti vilahtaa kyllä sinisenä ruudulla, mutta sen jälkeen tarina lähtee suoraan liikkeelle. Imperiumi sieppaa Galen Erson, kun Jyn on vasta lapsi. Aikuisena Jyn päätyy Kapinaliiton mukaan, joka on saanut kuulla, että Imperiumi kehittää uutta superasetta. Jyn lähtee kapteeni Andorin ja K-2SO:n kanssa tutkimaan asiaa.

Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kuvaamaan elokuvaa, on "pettymys". Star Wars: The Force Awakens on mielestäni erinomainen elokuva ja huikea jatkumo saagalle, joten sen rinnalla tason notkahdus on erittäin selkeä. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva. Kun odottaa todella hyvää elokuvaa, niin pelkkä "hyvä" tuntuu pettymykseltä. Rogue One: A Star Wars Story on juurikin sitä: hyvä elokuva, muttei mitään ihmeellistä. Paikoitellen tarina menee hieman kiirehtivästi eteenpäin, mutta muutamassa kohtaa se kulkee liian hitaasti. Ei silti pelkoa, loistavia kohtia elokuvasta löytyy myös. Ongelmana on, että jos on nähnyt muut Star Warsit, niin tietää kuinka tässä tulee lopulta käymään. Tietenkään ei voi tietää, miten hahmoille käy, sillä heitä ei ole nähnyt missään aiemmin. Siten elokuva voisi kantaa loistavasti, mutta valitettavasti hahmot eivät toimi kovin erikoisesti. Siinä missä alkuperäisen trilogian jälkeen muistaa Luken, Leian, Hanin, Chewbaccan ja muut, ja toisen trilogian jälkeen muistaa Anakinin, Obi-Wanin ja Padmén, ja The Force Awakensin jälkeen muistaa Reyn, Finnin, Poen ja BB-8:n, niin tämän elokuvan jälkeen hahmot eivät vain jää mieleen. Se ei pelkästään johdu siitä, että hahmojen nimet ovat jokseenkin kummalliset ja vaikeat muistaa, vaan lähinnä koska hahmot itsessään eivät ole kovin kummoisia. Pakko silti myöntää, että vaikka tietää, miten lopulta tulee käymään, niin onhan se kiinnostavaa tietää, miten lopputulokseen on päädytty. Elokuvan lopetus saattaa olla elokuvan parasta antia, sillä se on saatu todella upeasti yhdistettyä Episodi IV - Uuden toivon alkuun.

Yksi asia, jota odotin paljon näkeväni elokuvassa, oli taistelukohtaukset. Trailerit vaikuttivat siltä, että Rogue One: A Star Wars Storysta on pyritty luomaan kunnon sotaelokuva, joka olisi silti osa Tähtien sota -saagaa. Itseäni kiehtoi erittäin paljon nähdä sotakohtaukset, etenkin maassa käytävät, mutta valitettavasti ne eivät olekaan niin synkkiä ja eeppisiä kuin toivoin. Elokuvassa nähdään kyllä toimivia taistelukohtauksia, mutta niistä puuttuu se jokin, jota toivoin näkeväni. Se johtuu luultavimmin siitä, että elokuvaa kuvattiin paljon uudestaan, kun yhtiön mielestä kyseessä oli liian synkkä elokuva. Jos ohjaajan visio olisi päässyt täysin oikeuksiinsa, ehkä sotakohtaukset olisivat olleet vaikuttavampia. Avaruudessa käytävä jättitaistelu on kyllä hienosti toteutettu. Jännittäviä osuuksia leffasta löytyy myös, etenkin loppupuolella. Huumoria on hieman mukana, muttei kovin paljoa. Se on tietty ymmärrettävää, sillä en usko monia erityisemmin naurattavan, kun he elävät Imperiumin vallan alla.

Loppujen lopuksi ehdottomasti paras asia elokuvassa on nähdä tuttujen juttujen paluu ruudulle. Jo pelkästään stormtrooperit valkoisissa haarniskoissaan on hieno näky, puhumattakaan Imperiumin aluksista ja Kapinaliiton tutuista hävittäjistä. Niin ja kyllähän se Kuolemantähti siellä pyörii. Uusia asioita on tietenkin mukana. Esimerkiksi johtaja Krennicilla on turvanaan mustapukuisia Death Troopereita, jotka tuntuvat paremmilta sotilailta kuin Imperiumin perussoltut. Uusia planeettoja ja kuita elokuvassa nähdään erittäin paljon. Mukana on mm. hiekkaplaneetta Jedha, kauppa-asema Kafrenen rengas, myrskyinen Eadu ja Imperiumin johtama Scarif. Kapinaliiton päämajana nähdään tuttu Yavin 4.

Elokuvan on ohjannut Gareth Edwards, joka on tätä ennen ohjannut elokuvat Monsters (2010) ja Godzilla (2014). Edwardsilla on selvästi ollut visio rajummasta Tähtien sodasta, mutta jostain syystä se ei ole päässyt läpi ja vaikka mukana on rankempia kohtia, niin kokonaisuus ei ole erityisen rankka. Käsikirjoituksesta vastaavat Chris Weitz ja Tony Gilroy, joista kumpikaan ei ole aiemmin työskennellyt Star Warsin parissa. Gilroy on tunnettu neljän ensimmäisen Medusa-leffan (Bourne - 2002-2012) käsikirjoittajana. Rogue One: A Star Wars Story on ihan hyvin kuvattu elokuva, vaikka kamera heiluukin välillä hieman liikaa. Leikkaus on toimivaa. Jos huonosti animoitua Grand Moff Tarkinia ei laske mukaan, visuaaliset tehosteet ovat erittäin näyttävät ja etenkin avaruustaistelu on todellista silmäkarkkia. Äänitehosteet ovat loistavasti toteutettuja ja paljon tuttuja Tähtien sota -ääniä on käytetty. Legendaarisen John Williamsin sijaan musiikista vastaa Michael Giacchino, joka ei ole ihan onnistunut työssään. Useassa kohtaa musiikit toimivat, mutta välillä Giacchino tuntuu yrittävän liian paljon ollakseen erilainen kuin Williams, yrittäen silti luoda Tähtien sota -musiikkia. Tuttuja sävellyksiä on onneksi myös mukana. Kaikkein hirvein on tunnusmusiikki, joka soi Rogue One -tekstin ilmestyessä ruutuun. Se oli säälittävä yritys olla... noh, oikeastaan yhtään mitään.

Yhteenveto: Rogue One: A Star Wars Story on hyvä elokuva, mutta siihen se jääkin. Mitään ihmeellistä ei ole tarjolla ja upean Star Wars: The Force Awakensin jälkeen elokuva tuntuu pettymykseltä. Parasta antia elokuvassa on tuttujen juttujen näkeminen jälleen ja kuinka loppuratkaisu sitoutuu yhteen Tähtien sota: Episodi IV - Uuteen toivoon. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta hahmot eivät ole mieleenpainuvia. Animoitu Grand Moff Tarkin on aivan hirveä, mutta Darth Vader on todella siisti - sen vähäisen ajan, mitä hän elokuvassa esiintyy. Toivoisin, että Gareth Edwardsin rankempi visio olisi mennyt läpi, jolloin toimintakohtaukset olisivat enemmän sotahenkisiä, mitä trailerit lupailivat. Tyylikkäitä taisteluita ja jännittävää meininkiä on onneksi silti mukana. Elokuvassa on joitain vitsejä, mutta kovin paljoa ei saa nauraa. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa todella näyttävän näköinen. Musiikki on paikoitellen toimivaa ja paikoitellen vähän siihen suuntaan. Elokuvan tunnusmusiikki on hirveä. Jos olet Tähtien sota -fani, niin pakkohan tämä on katsoa. Jos saaga ei ole entuudestaan tuttu, niin jätä väliin ja katso muut saagan osat ensin. Vaikka lopetus onkin mielestäni hieno, niin ilman laajempaa tietämystä se olisi erittäin tönkkö. Suoraan sanottuna elokuva loppuu kuin seinään. Rogue One: A Star Wars Storyssa on heikkoja, ihan kivoja, hyviä ja loistavia juttuja, jolloin keskiarviona lopputulos on hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Rogue One: A Star Wars Story, 2016, Lucasfilm, Walt Disney Studios Motion Pictures, Black Hangar Studios, Allison Shearmur Productions

Arvostelu: Star Wars: The Clone Wars (2008)

STAR WARS: THE CLONE WARS (2008)

Ohjaus: Dave Filoni
Pääosissa: Matt Lanter, James Arnold Taylor, Ashley Eckstein, Christopher Lee, Nika Futterman, Dee Bradley Baker, Tom Kane, Samuel L. Jackson, Catherine Taber, Anthony Daniels, Ian Abercrombie ja Corey Burton
Genre: scifi, animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Star Wars -saaga (1977-) on yksi maailman suurimmista, tunnetuimmista ja menestyneimmistä elokuvasarjoista. Elokuvien lisäksi maailmaa on laajennettu kirjoilla, leluilla, lounaslaatikoilla, vaatteilla, lakanaseteillä, sarjakuvilla, peleillä, sekä televisiosarjoilla jne. Yksi sarjoista on tietokoneanimoitu Star Wars: The Clone Wars (2008-2014), josta olen itse katsonut kaksi ensimmäistä tuotantokautta kokonaan. Aiheesta oli jo tehty sarja aiemmin, joka kulki samalla nimellä vuosina 2003-2005, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, sen tapahtumilla ei ole vaikutusta uudemman sarjan asioihin. Esittelynä sarjaa varten tehtiin animaatioelokuva, joka myös kulki nimellä Star Wars: The Clone Wars ja joka sai ensi-iltansa elokuussa 2008. En mennyt katsomaan elokuvaa, kun se ilmestyi, vaan näin sen vasta seuraavana vuonna ystäväni luona. Olen katsonut elokuvan useasti sen jälkeen. Nyt kun Star Wars -maailma on saamassa laajennusta elokuvalla Rogue One: A Star Wars Story (2016), halusin valmistautua katsomalla tämän lisäosaelokuvan uudestaan ja arvostella sen.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002) ja Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith (2005)!

Anakin Skywalker ja hänen uusi padawaninsa Ahsoka Tano lähetetään pelastamaan Jabba the Huttin poika pahojen separatistien kynsistä.

Anakin Skywalkerin äänenä kuullaan Matt Lanter. Tämän elokuvan Anakin ei ole ihan yhtä synkkä tapaus kuin muissa elokuvissa, vaikka muutamassa kohtaa käykin selväksi, että jokin painaa Anakinia. Hahmo on sotilasjohtaja, josta löytyy enemmän viisautta, mutta josta löytyy silti samanlainen rämäpää kuin elokuvissa nähty Anakin. Lanterin ääni sopii hahmolle hyvin.
     Anakinin mestarin, Obi-Wan Kenobin äänenä kuullaan James Arnold Taylor, joka on hämmästyttävän taidokkaasti saanut itsensä kuulostamaan Ewan McGregorilta, joka näytteli Obi-Wania Episodeissa I, II ja III. Välillä voisi jopa luulla, että äänenä oikeasti kuullaan McGregor. Obi-Wan on vielä selkeämpi johtohahmo kuin Anakin ja Galaktisen Tasavallan joukot seuraavatkin häntä kunnioittaen. Hahmo käyttää enemmän järkeilyä kuin valomiekkaa ja uskoo enemmän sanojen voimaan kuin väkivaltaan.
     Elokuvassa esitellään uutena sankarina Ashley Ecksteinin ääninäyttelemä Ahsoka Tano, josta tulee Anakinin jedioppilas, eli padawan. Hahmolla on auktoriteettiongelma, eikä hän selkeästi pidä muiden ohjeiden kuuntelemisesta, mikä aiheuttaa Ahsokalle usein ongelmia. Hahmo on toimiva lisäys sarjaan ja mielestäni on hienoa, että saagaan on tuotu mukaan jedinaissankari, jolla on iso rooli. Ahsokalla on outo tapa pidellä valomiekkaansa.
     Elokuvan pääpahiksena nähdään kreivi Dooku, jonka äänenä kuullaan Christopher Lee, joka esitti hahmoa näytellyissäkin elokuvissa. Kreivi Dooku ei paljoa tee, vaan toimii lähinnä takapiruna ja laittaa muut hoitamaan pahuuksia. Leffassa esitellään kreivi Dookun salamurhaaja Asajj Ventress, jota ääninäyttelee Nika Futterman. Siinä missä Ahsoka tuo saagaan onnistuneen naissankarin, Asajj tuo saagaan toimivan naispahiksen. Asajjilla on kaksipäinen valomiekka, jonka saa katkaistua kahdeksi erilliseksi miekaksi, mikä tekee hänestä erittäin vaarallisen vastuksen.
     Koska kyseessä on The Clone Wars, niin elokuvassa nähdään tietysti paljon klooneja. Ja koska kloonit ovat identtisiä, niin kaikkien äänenä kuullaan Dee Bradley Baker. Kahtena tärkeimpänä kloonina nähdään kapteeni Rex, joka on yksi lempihahmoistani sarjassa ja komentaja Cody, joka esiintyy myös Episode III - Revenge of the Sithissa. Kloonit ovat olleet mielestäni aina mielenkiintoisia hahmoja, kuten myös todella "siistejä", joten kyllähän heitä kelpaa katsoa taistelemassa. Minusta on hienoa, että kloonien lisäksi myös pahisdroideille on annettu enemmän persoonallisuutta ja ne ovat jopa hieman hauskojakin.
     Elokuvassa nähdään myös jedimestarit Yoda, jonka äänenä kuullaan Tom Kane, joka kuullaan myös kertojana ja amiraali Yularenina, ja Mace Windu, jonka äänenä kuullaan Episodeissa I, II ja III hahmoa näytellyt Samuel L. Jackson. Myös Anakinin vaimo Padmé Amidala (Catherine Taber) esiintyy elokuvassa lyhyesti, kuten myös tuttu kultainen droidi C-3PO (Anthony Daniels) - sekä tietysti R2-D2 - ja todella typerältä näyttävä kansleri Palpatine (Ian Abercrombie). Jabba the Huttin sukulaisena, drag queenia muistuttavana Zirona kuullaan Corey Burton.

Elokuva sijoittuu kloonisotiin, eli se tapahtuu Episodien II - Attack of the Clones ja III - Revenge of the Sith välissä. Kloonisodissa hyvät jedit ja Tasavallan klooniarmeijat taistelevat pahoja separatisteja ja heidän droidejaan vastaan. Star Wars: The Clone Wars on tehty sillä olettamuksella, että katsojat ovat nähneet jo saagan muut elokuvat, jolloin mitään ei tarvitse selittää tässä. Fanit tietysti ymmärtävät kaiken, mutta jos maailma ei ole millään lailla tuttu, niin ei tästä paljoa irtoa. Elokuva on selkeästi pääasiassa suunnattu ala-asteikäisille lapsille, joten vaikka siinä onkin sotateema läpi elokuvan, niin sodasta on tehty "lapsiystävällistä" ja tietynlaista tunnelmaa ei olla otettu mukaan. Tämän takia useimmat aikuiskatsojista eivät mitä luultavimmin tule tästä innostumaan.

Star Wars: The Clone Wars on pääasiassa sitä, että hyvät ja pahat taistelevat. Siinä ei oikeastaan ole muuta, eikä siinä ehdikään olla muuta lyhyen kestonsa takia. Vihreän limanuljaskan, Jabba the Huttin poika siepataan, jolloin Anakin, Obi-Wan ja Ahsoka alkavat tutkia, mistä on kyse. Anakin ja Ahsoka lähtevät kapteeni Rexin johtaman kloonijoukon kanssa Tethille, jonne sieppaajat on jäljitetty, kun Obi-Wan lähtee selvittämään muualta, ketkä ovat oikeasti sieppauksen takana. Näin selitettynä elokuva kuulostaa mielenkiintoiselta ja sitä se onkin, mutta siinä on silti iso ongelma. Star Wars: The Clone Wars tehtiin introksi itse sarjalle ja siltä se myös tuntuu. Siinä on vahva "tällainen tehtiin, mitä piditte?" -tunnelma läpi koko elokuvan. Se ei tunnu oikeasti kokoillanelokuvalta, vaan lähinnä pitkältä jaksolta itse sarjasta. Vaikka toimintakohtauksia onkin hieno seurata, niin ei niitä koko elokuvaa jaksa nähdä ja katsojana toivoisi muutakin mukaan. Loppupuolella nähdään hieman irralliselta tuntuva juoniosuus, joka tuntuu olevan mukana vain pidentääkseen elokuvaa. Elokuvasta vie hieman makua se, kun tietää, ettei oikeastaan kenellekään voi tapahtua mitään, sillä hahmot tulevat esiintymään sarjassa tai elokuvasaagassa myöhemminkin. Tämän takia taistelukohtauksissa ei koskaan tunnu siltä, että hahmot olisivat vaarassa.

Onneksi elokuvasta kuitenkin löytyy hyviä asioita, joten ei se huono ole - ihan kivaksi se silti kuitenkin jää. Star Wars -henki on saatu toimivasti mukaan ja sitä on hieman muokattu, jolloin se ei ole täysin Episodeista varastettu. Alussa lukee tietysti teksti "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...", jonka jälkeen elokuvan keltainen logo liitää avaruuden halki, hieman erilaisen tunnusmusiikin säestämänä. Muutoksena on, että tuttujen, rullaavien alkuselitysten tilalla kertojaääni selittää lyhyesti, mistä tarina lähtee liikkeelle, samalla kun tapahtumia näytetään ruudulla. Tutut äänitehosteet, kuten laseraseiden ampumiset ja valomiekkojen heiluttelut saavat jo yksinään katsojan tietämään, että kyseessä on Star Wars. Mukaan hölmöt siirtymäleikkaukset, joissa uusi kuva liukuu vanhan päälle, sekä visuaalisuudet, niin Star Wars: The Clone Wars sopii sujuvasti mukaan sarjaan. Musiikki on hieman erilaista kuin itse saagassa kuultu, eikä säveltäjänä toimi John Williams, vaan Kevin Kiner. Kiner on luonut jotain uutta ja toimivaa, jossa kuitenkin kuuluu tuttuja osioita.

Star Wars: The Clone Wars on tosiaan animaatio ja pakko sanoa, ettei animointi ole kovin laadukasta. Taistelukohtaukset ovat kyllä tyylikkään näköisiä; sekä maalla että avaruudessa, vaikka räjähdykset näyttävätkin usein hieman päälleliimatuilta. Yksityiskohtia ei erityisemmin ole nähtävissä. Vaikka pidänkin suurimmaksi osaksi siitä, miltä hahmot näyttävät animoituina, niin hahmojen liikkumiset eivät näytä kovin luonnollisilta. Etenkin suiden liikkeet ovat häiritsevän huonosti tehtyjä. Jostain kumman syystä animointi paranee loppua kohti, mutta alkupuolta on välillä aika vaikea katsoa. Luulisi, että niin isolla yhtiöllä kuin Lucasfilm olisi ollut paremmin rahaa ja tekijöitä, jotta elokuva näyttäisi oikeasti hienolta. Ohjauksesta vastaa Dave Filoni, jolle tämä on ensimmäinen elokuvaohjaus. Animaatioiden ohjaaminen ei kuitenkaan ole Filonille uutta, sillä hän ohjasi muutamia jaksoja Avatar: The Last Airbender -sarjasta (2005-2008).

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on lähinnä pätkiä itse televisiosarjan teosta pitkähkön "Behind the Storyn" ja lyhyiden "Webisodien" muodoissa. Mukana on myös trailereita, poistettuja kohtauksia, sekä muistipeli.

Yhteenveto: Star Wars: The Clone Wars on ihan kiva seikkailupätkä Tähtien sota -universumissa, mutta tuntuu liikaa televisiosarjan pidennetyltä jaksolta. Jos tarina kulkisi useamman jakson läpi itse sarjassa, juttu toimisi paremmin. Saagan henki on toimivasti mukana ja sitä on hienosti saatu hieman muunnettua. On todella hienoa, että muutamat alkuperäisnäyttelijät on saatu mukaan elokuvaan ja on pakko antaa lisäpisteet James Arnold Taylorille, joka on saanut äänensä kuulostamaan erittäin paljon Ewan McGregorilta. Ahsoka Tano ja Asajj Ventress ovat hyvät lisäykset sarjaan. Pidän siitä, että droideille on annettu hieman persoonallisuutta. Animointi ei ole kovin laadukasta, mutta onneksi taisteluosuudet ovat ihan tyylikkään näköisiä. Hahmojen animointi on paikoitellen järkyttävän näköistä. Kuitenkin Star Wars: The Clone Wars jaksaa viihdyttää ja etenkin ala-asteikäisille Star Wars -faneille tämä kannattaa näyttää. Muutkin fanit luultavasti katsovat tämän ja juurikin heille suosittelen tätä.

Kirjoittanut: Joonatan, 27.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.wikia.com
Star Wars: The Clone Wars, 2008, Lucasfilm Animation, Lucasfilm

Arvostelu: Big Hero 6 (2014)

BIG HERO 6

Ohjaus: Don Hall ja Chris Williams
Pääosissa: Ryan Potter, Scott Adsit, Damon Wayans Jr, Jamie Chung, Genesis Rodriguez, T.J. Miller, Daniel Henney, James Cromwell, Maya Rudolph ja Alan Tudyk
Genre: animaatio, supersankarielokuva, komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Kuten monet muutkin Walt Disneyn animaatioelokuvat, myös Big Hero 6 tuli myöhässä Suomen teatterilevitykseen. Sen ensi-ilta Yhdysvalloissa oli jo lokakuussa 2014, mutta Suomeen se ilmestyi vasta tammikuussa 2015. Odotin elokuvaa paljon, sillä halusin nähdä, miten Disney toteuttaisi supersankarielokuvan. Kiinnostukseni kasvoi, kun kuulin, että ryhmä on peräisin Marvelin sarjakuvista. Kävinkin heti ensi-iltaviikonloppuna katsomassa elokuvan ja pidin siitä todella paljon. Ostin elokuvan Blu-raylle heti sen julkaisupäivänä, mutten ollut katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Tänään päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoin elokuvan toisen kerran elämässäni, toivoen, että juttu toimisi yhtä hyvin kuin ensimmäiselläkin katselukerralla.

Laittomia robottimatseja harrastava Hiro alkaa tutkia hänen keksimiensä mikrobottien varastamistapausta. Apuna Hirolla on hänen veljensä rakentama hoitoapulaisrobotti Baymax ja neljä nuorta keksijää.

Päähenkilö Hiro Hamadaa ääninäyttelee Ryan Potter. Hiro on neljätoistavuotias poika, joka on erittäin älykäs ja onkin jo valmistunut lukiosta. Hän ei koe, että lähes mikään olisi kunnollinen haaste hänen neroudelleen ja kykeneekin rakentelemaan kaikenlaisia vempaimia, kuten robottinsa, jolla hän taistelee bottimatseissa. Ryan Potterin ääninäyttely on onnistunutta ja hän tuo hienosti tunteita mukaan hahmoon pelkällä äänellään. Hiron Tadashi-veljeä esittää Daniel Henney.
     Ehdottomasti paras hahmo koko elokuvassa on Tadashin luoma henkilökohtainen hoitoapulainen Baymax, joka on aivan loistavasti keksitty hahmo. Baymax on valkoinen, pullea robotti, joka on hidas ja kömpelö, mutta todella ihana hahmo. Vaikka tiedän, että jossain kohtaa minua alkaisi ärsyttää Baymaxin höpötykset, niin silti todellakin haluaisin itselleni oman Baymaxin. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat tarkkaan mietittyjä ja hänen eleensä ovat hauskasti keksittyjä. Jo pelkästään hahmon tervehdys on täydellinen. Etenkin alkupuolella Baymaxille saa nauraa lähes kaiken aikaa. Sydämessäni on paikka suloisille hahmoille elokuvissa ja Baymax ehdottomasti kuuluu sinne paikkaan. Hahmon äänenä kuullaan pääasiassa televisiosarjoissa esiintynyt Scott Adsit.
     Big Hero 6 -tiimiin kuuluvat Hiron ja Baymaxin lisäksi myös lasersäteistä innostuva Wasabi (Damon Wayans Jr), totinen Go Go (Jamie Chung), energinen Honey Lemon (Genesis Rodriguez) ja todella ärsyttävä Fred (T.J. Miller). Hahmoille ei ole kovin paljoa annettu lisäsisältöä, vaan he ovat pääasiassa juuri tietynlaiset läpi elokuvan. Nelikosta suosikkini on Wasabi, jolla on hauskoja hetkiä, mutta Millerin ääninäyttelemää Frediä en voi sietää. Hahmo saattaa toimia lapsille, mutta omasta mielestäni Fred on vain erittäin raivostuttava, eikä hänessä ole mitään muuta hauskaa kuin miten hän selittää käyttävänsä samoja alushousuja päivästä toiseen.
     Elokuvassa nähdään myös Hiron ja Tadashin täti Cass (Maya Rudolph), keksijöiden laboratorion professori Robert Callaghan (James Cromwell) ja rikas Alistair Krei (Alan Tudyk), joka ei vaikuta täysin rehelliseltä kaverilta.

Hiron joutuessa ongelmiin laittomien bottitaisteluiden takia, Tadashi yrittää houkutella tämän laboratoriolleen, jotta Hiro voisi käyttää älykkyyttään luovemmin. Tadashi saa Hiron ilmoittautumaan tiedemessuille esittelemään jonkinlaisen keksinnön, jotta Hiro voisi saada paikan laboratoriosta. Hiro kehittää mikrobotteja, joita voi ohjailla ajatuksenvoimalla. Messujen jälkeen rakennus syttyy palamaan ja Hiro uskoo mikrobottien tuhoutuneen tulipalossa, mutta hän ja Tadashin luoma Baymax päätyvät varastoon, jossa mystinen naamiomies käyttää hänen mikrobottejaan omiin tarkoituksiinsa. Hiro ja Baymax alkavat selvittää, kuka naamiomies todella on ja mitkä ovat hänen aikeensa. Mukaan kaksikko saa Tadashin laboratoriokollegat ja yhdessä he perustavat supersankariryhmän nimeltä Big Hero 6.

Elokuva tosiaan perustuu Marvelin luomaan supersankariryhmään, mutta Walt Disney on ottanut paljon vapauksia tuodessaan hahmoja valkokankaalle. On jotenkin todella kummallista, miten Big Hero 6 pystyy samaan aikaan olemaan selkeä Disney-animaatio, mutta siinä on silti vahvaa Marvel-tunnelmaakin mukana. Ja mitä olisi "Marvel-leffa" ilman Stan Leen cameota ja lopputekstikohtausta... Yhdistelmä toimii todella hyvin ja kyseessä on yksi parhaista Disney-elokuvista 2000-luvulta. Tarina tapahtuu keksityssä San Fransokyon kaupungissa, joka on nimensä mukaisesti yhdistelmä San Franciscoa ja Tokiota. Kaupungin ulkoasuun on hyvin tuotu sekä USA:n, että Japanin tyylejä. Alkupuoli tarinasta keskittyy Hiron esittelyyn ja Baymaxin kohelluksiin, sekä kaksikon ystävystymiseen, jonka jälkeen itse mysteeri lähtee liikkeelle. Kuusikon treenamisosio on oikein viihdyttävä ja taistelupätkät ovat mainiosti toteutettuja. Pahiksella on hyvä motiivi tekoihinsa, eikä kyseessä ole onneksi puhdas paha hahmo, joka vain haluaa tuhota sankarit. Pakko se on kuitenkin myöntää, että supersankariteema tulee hieman liian yllättäen mukaan ja ilman Baymaxia elokuva ei toimisi todellakaan näin hyvin.

Big Hero 6:ssa on hienosti tehtyjä toimintakohtauksia ja vauhdikkaita kohtia, joista voivat helposti innostua sekä lapset, että hieman vanhemmat. Elokuva sisältää paljon huumoria, joista suurin osa naurattaa, mutta on myös paljon kohtia, jotka ovat selkeästi heikompia. Lapsille suunnatut vitsit eivät toimineet kovin hyvin itselleni, mutta etenkin yhdessä kohtauksessa kuultavat, hieman varttuneemmille suunnatut vitsit naurattivat kunnolla. Koskettaviakin kohtia löytyy, joten herkimpien kannattaa varata nenäliinoja mukaan, jos vaikka sattuu kyynel vierähtämään poskelle.

Elokuvan ovat ohjanneet Don Hall ja Chris Williams, jotka ovat kummatkin jo aiemmin työskennelleet Disneylle. Kumpikin on tehnyt käsikirjoituksia, ja Chris Williams oli toinen ohjaaja Boltissa (2008), kun taas Don Hall oli toinen ohjaaja leffassa Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (Winnie the Pooh - 2011). Animointi on Walt Disneyn tunnettuun tapaan aivan mestarillisesti toteutettua. Jotkut taustat näyttävät niin aidoilta, että on vaikea uskoa, että ne olisivat tietokoneella toteutettuja. Hahmot ovat hyvin Disney-tyylisesti suunniteltuja ja Baymax on kaikessa yksinkertaisessa ulkonäössään todella hyvin toteutettu hahmo. Taistelukohtaukset ovat näyttäviä, mutta niin on elokuvan animointi kaikin puolin. Äänimaailmalla on tuotu todella mainioita lisäyksiä mukaan. Musiikin sävellyksestä vastaa Henry Jackman, joka on tehnyt hyvää työtä musiikkien kanssa. Elokuvassa kuullaan myös Fall Out Boyn kappale "Immortals", joka on oikein mainio.

Disney-elokuvien tapaan myös Big Hero 6 sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin hahmoihin, elokuviin, sarjakuviin jne. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat huomata mm. Räyhä-Ralf -koristehahmon elokuvasta Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012), valkoisen mini-Dalekin Doctor Who -sarjasta (1963-), Frozen - huurteisesta seikkailusta (2013) tutun prinssi Hansin etsintäkuulutuksen ja patsaan, sekä lumiukko Olafin patsaan ja Bolt-koiran kehystetyn valokuvan.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kuva on erittäin kirkas ja terävä, minkä takia elokuva on läpikotaisin silmäkarkkia katsojalle. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat pätkät "The Origin Story of Big Hero 6: Hiro's Journey" ja "Big Animator 6: The Characters Behind the Characters", sekä poistettuja kohtauksia, lyhytelokuva "Kestit", joka näytettiin teattereissa ennen elokuvaa ja Mikki Hiiri -lyhäri "Tokyo Go". Mukana on myös elokuvan trailer.

Yhteenveto: Big Hero 6 on todella hyvä animaatioseikkailu sekä lapsille että aikuisille. Disney-Marvel -yhdistelmä toimii mainiosti. Toimintapätkät ja komedia ovat hyvin suunniteltuja, vaikka huumorissa on heikommatkin osuutensa. Hiro on hyvä päähenkilö, mutta voiton vie ehdottomasti upea Baymax-robotti! Jo pelkästään hänen takiaan suosittelen katsomaan elokuvan. Fredin olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta, sillä hän on todella ärsyttävä. Pahiksella on hyvä motiivi, jolloin hänen tekonsa ymmärtää. Visuaalisesti Big Hero 6 on todellista silmäkarkkia ja animaatiojälki on aivan huikeaa. Suosittelen tätä animaatioelokuvien ystäville, kuten myös niille, jotka pitävät paljon supersankarielokuvista. Lapsille tämä toimii takuulla ja perheen yhteiseen elokuvailtaan Big Hero 6 on nappivalinta. Muistakaa tosiaan, ettei elokuvaa kannata pistää pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Mahdollisesta jatko-osasta on ollut puhetta, eikä minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, että tarinalle tulisi jatkoa, mutta toisaalta toivoisin, että Walt Disneylla tehtäisiin lisää uusia elokuvia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Big Hero 6, 2014, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: My Big Fat Greek Wedding 2 / Kreikkalainen naimakauppa 2 (2016)

MY BIG FAT GREEK WEDDING 2 (2016)

KREIKKALAINEN NAIMAKAUPPA 2

Ohjaus: Kirk Jones
Pääosissa: Nia Vardalos, Michael Constantine, John Corbett, Elena Kampouris, Lainie Kazan, Andrea Martin, Alex Wolff, Louis Mandylor ja Bess Meisler
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

My Big Fat Greek Wedding (2002), eli suomalaisittain Kreikkalainen naimakauppa, oli ilmestyessään todella iso hitti ja tienasi takaisin pienen budjettinsa määrän lisäksi tuntuvan kasan dollareita tuotantoyhtiön kassaan. Koska hittielokuvista on pakko tehdä jatko-osia, niin myös tälle romanttiselle hömppäkomedialle täytyi vääntää kakkososa. Jostain kumman syystä jatko-osaa ei kuulunutkaan kuin vasta neljätoista vuotta myöhemmin. Itse kuulin koko sarjasta vasta tänä vuonna, kun näin My Big Fat Greek Wedding 2:n julisteen ja trailerin. En kuitenkaan mennyt katsomaan leffaa elokuvateatteriin, koska en ollut nähnyt ensimmäistä osaa, eikä aihe erityisemmin kiinnostanut. Ajattelin, että katson kuitenkin kummatkin sitten, kun My Big Fat Greek Wedding 2 on vuokrattavissa. Nyt kun siihen on mahdollisuus, niin piti katsoa kummatkin osat. Ensimmäinen oli mielestäni ihan viihdyttävä ja mielenkiinnolla pistin jatko-osan pyörimään. Hieman kuitenkin jännitti, olisiko neljäntoista vuoden väli elokuvien välillä liikaa?

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa My Big Fat Greek Wedding!

Toulan ja Ianin tytär Paris joutuu kärsimään normaalien teinityttöjen ongelmien lisäksi yli-innokkaasta kreikkalaisperheestään, joka yrittää etsiä hänelle tulevaa aviomiestä. Samalla Toulan isä Gus huomaa, että hän ja Toulan Maria-äiti eivät olekaan virallisesti naimisissa. Tähän päälle Toula ja Ian yrittävät löytää uudelleen parisuhteensa liekin.

Ensimmäisen elokuvan tapaan Toulaa näyttelevä Nia Vardalos on myös käsikirjoittanut elokuvan. Tällä kertaa Toula nähdään äidin roolissa ja hän on alkanut muistuttaa hieman enemmän perhettään kuin aiemmin. Vardalos on ihan hyvä roolissaan, mutta välillä tuntuu, ettei hänen hahmollaan ole paljoa tekemistä elokuvassa. Vielä vähemmän tekemistä on Toulan miehellä, Ianilla (John Corbett), joka käy aina välillä piipahtamassa ruudulla, mutta joka ei oikeastaan tee mitään.
     Uutena hahmona esitellään Toulan ja Ianin tytär nimeltä Paris, jota esittää Elena Kampouris. Paris on aika samanlainen kuin Toula ensimmäisessä elokuvassa ja on täysin kyllästynyt, miten hänen sukunsa toimii. Hahmo haluaisi normaalimman perheen ja yrittää hakea mahdollisimman kauas collegeen, jottei hänen tarvitsisi kestää sukuaan. Kampouris on mainio roolissaan.
     Ensimmäisessä osassa show'n varasti jatkuvasti Toulan isä Gus (Michael Constantine), joten hänen rooliaan on kasvatettu tätä elokuvaa varten. Välillä jopa tuntuu, että Gus olisi elokuvan päähenkilö. Constantine on hyvä roolissaan, muttei enää ihan yhtä hieno kuin aiemmin nähtynä. Toulan äitiä, Mariaa, esittää edelleen Lainie Kazan, joka vetää roolinsa oivasti. Hahmossa on enemmän tunnetta, mikä oli hyvä asia.
     Tutut hahmot kuten Toulan veli Nick (Louis Mandylor), Angelo (Joey Fatone) ja mummo Yiayia (Bess Meisler) ovat mukana ja elokuvassa nähdään muutamia uusiakin hahmoja, kuten Parisin kanssa samaa koulua käyvä Bennett-poika (Alex Wolff).

Yleensä jännitän elokuvien kohdalla täysin turhaan, mutta tässä tapauksessa jännitin ihan aiheesta. My Big Fat Greek Wedding 2 ilmestyi neljätoista vuotta ensimmäisen osan jälkeen ja sen myös huomaa. Kun elokuvaa oli mennyt noin puoli tuntia, mietin, mikä koko elokuvan juoni edes on ja noin tunnin kohdalla mietin, keneen elokuva yrittää keskittyä? Kun elokuva päättyi, mietin, miksi elokuva oli edes tehty? Paikoitellen elokuva yrittää olla todella lähellä ensimmäistä ja jotkut juonikuviot menevät samalla lailla. Ja koska elokuvan nimessä puhutaan edelleen häistä, niin sellaiset täytyy tietenkin olla mukana.

My Big Fat Greek Wedding 2 yrittää keskittyä liian moneen asiaan kerralla ja paikoitellen tuntuu, että ensimmäisen elokuvan päähenkilöt Toula ja Ian ovat mukana vain, koska heidän on pakko. Kaksikkoa ei voi oikein enää mieltää pääosaan, sillä heille on annettu vain väkisin väännetty sivujuoni. Pitkään luulin, että tarina keskittyisi Parisiin, mutta jossain kohtaa katsojana huomaakin, että Gus ja Maria ovat keskiössä. Tekijät eivät ole selkeästi täysin tienneet, mitä kokonaisuudesta pitäisi tulla ja ovat tunkeneet mukaan kaikki ideansa. Vaikka tämä nyt kuulostaa siltä, että haukkuisin elokuvaa, niin väärinymmärryksen välttämiseksi sanon, ettei My Big Fat Greek Wedding 2 ole huono elokuva. Lähinnä se on vain todella turha. Hauskoja kohtia on mukana, eivätkä vitsit onneksi ole täysin kopioituja ensimmäisestä elokuvasta. Kyseessä on heikko yritys olla toimiva jatko-osa menestyskomedialle ja toivon, ettei kolmatta elokuvaa aleta vääntää, sillä se voisi olla jo säälittävää katseltavaa.

Ohjaus on vaihtunut Joel Zwickilta Kirk Jonesille, joka on aiemmin ohjannut mm. lastenelokuvan Nanny McPhee (2005). Käsikirjoituksesta vastaa tosiaan yhä Toulan näyttelijä Nia Vardalos. Ensimmäinen osa oli käsikirjoituksestaan Oscar-ehdokkaana ja en oikein usko, että tämä elokuva pystyisi samaan. My Big Fat Greek Wedding 2 on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Musiikista vastaa Christopher Lennertz, joka on pyrkinyt mahdollisimman samanlaiseen soundtrackiin, mikä My Big Fat Greek Weddingilla oli. Musiikki toimii ja tuo kreikkalaista tunnelmaa mukaan osuvasti.

Yhteenveto: My Big Fat Greek Wedding 2:a voi helposti kuvailla yhdellä sanalla: "turha". Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta My Big Fat Greek Wedding 2 ei vain toimi yhtä kivasti kuin alkuperäinen elokuva ja on lähinnä heikko. Olin aivan oikeassa, että neljäntoista vuoden jälkeen kun tehdään jatko-osa, niin lopputulos on aika väkisin väännetty. Elokuvasta ei oikein tiedä, keneen sen tarina yrittää keskittyä ja se on paikoitellen aika sotku. Nauraa saa onneksi, mutta se ei pelasta lopputulosta. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan. Musiikki toimii mainiosti. Jos pidät paljon ensimmäisestä osasta, niin katso tämäkin, mutta jos et ole nähnyt kumpaakaan, niin suosittelen vain vilkaisemaan alkuperäisen elokuvan, jos genre iskee. Toivottavasti sarjalle ei turhaan väännetä kolmatta osaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
My Big Fat Greek Wedding 2, 2016, Universal Pictures, Gold Circle Films, HBO Films, Playtone

Arvostelu: My Big Fat Greek Wedding / Kreikkalainen naimakauppa (2002)

MY BIG FAT GREEK WEDDING (2002)

KREIKKALAINEN NAIMAKAUPPA

Ohjaus: Joel Zwick
Pääosissa: Nia Vardalos, John Corbett, Michael Constantine, Lainie Kazan, Andrea Martin, Louis Mandylor, Stavroula Logothettis, Fiona Reid ja Bruce Gray
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: S

En ollut kuullutkaan My Big Fat Greek Weddingista, ennen kuin näin sen jatko-osan (My Big Fat Greek Wedding 2, 2016) julisteen. Näin myös jatko-osan trailerin, mutten oikein ymmärtänyt sen juttua, kun en ollut nähnyt ensimmäistä osaa. Kuulin, että ensimmäinen ei olisi kovin kummoinen elokuva, joten päätin, etten mene katsomaan jatko-osaa elokuvateatteriin, vaan odotan sen tuloa vuokralle, jolloin katsoisin ja arvostelisin kummatkin osat. Nyt kun jatko-osan vuokraaminen on mahdollista, on aika katsoa kummatkin. Hieman jännityksellä pistin My Big Fat Greek Weddingin Netflixistä pyörimään ja toivoin vain, ettei kyseessä olisi huono elokuva. Sanon heti olevani huojentunut, eikä elokuva ole huono, vaan itseasiassa "kiva" termin hyvässä merkityksessä.

Kreikkalaistaustainen Toula Portokalos tapaa unelmiensa miehen, Ian Millerin. Valitettavasti Toulan perhe ei tunnu hyväksyvän Iania, sillä hän ei ole kreikkalainen.

Toula Portokalosia näyttelee Nia Vardalos, joka on myös käsikirjoittanut elokuvan. Toula kokee aikamoisen muutoksen elokuvan aikana, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Alkupuolella hänet nähdään hieman epävarmana naisena, mutta Toula päättää tehdä muutoksen, mikä johtaakin Ianin tapaamiseen. Nia Vardalos on mainio roolissaan.
     Välillä häiritsevän paljon Paul Ruddia muistuttava John Corbett esittää Ian Milleria, hurmuria, johon Toula iskee silmänsä. Ian ei tunnu kokevan erityisemmin paljon muutosta, vaan pysyy aika samanlaisena loppuun asti. Hahmo yrittää kaikkensa, jotta Toulan vanhemmat hyväksyisivät hänet. Corbettin roolisuoritus on hyvä.
     Toulan isä, Kosta "Gus" Portokalos (Michael Constantine) varastaa show'n lähes aina, kun hän on ruudulla. Gusille kreikkalaisuus on kaikki kaikessa ja hän yhdistääkin jokaisen asian jollain tapaa Kreikkaan. Gus on selkeästi elokuvan hauskin hahmo ja Constantine vetää roolin tunteella. Toulan Maria-äitiä näyttelee Lainie Kazan. Maria ei ole yhtä tiukka asioissa kuin miehensä ja yrittääkin saada tytärtään olemaan vapaampi. Kazan on hyvä, mutta jää selvästi Constantinen varjoon. Toulan Voula-tätinä nähdään Andrea Martin, joka tuo hieman hauskuutta mukaan, kuten myös Bess Meislerin esittämä Yiayia-isoäiti.
     Toulalla on veli nimeltä Nick (Louis Mandylor) ja sisko nimeltä Athena (Stavroula Logothettis). Nick kokee, ettei etene elämässään mihinkään, kun taas Athena on jo naimisissa ja hänellä on kolme lasta. Elokuvassa nähdään myös Fiona Reid ja Bruce Gray Ianin vanhempina Harriet ja Rodney Millerina.

Toula Portokalosin perheellä on jonkinlainen Kreikka-obsessio. Toula haluaisi elää elämäänsä niin kuin haluaa, mutta hänen isänsä haluaisi Toulan perustavan perheen jonkun kreikkalaisen miehen kanssa. Toula päättää kuitenkin toteuttaa haaveitaan, mikä johtaa siihen, että hän tapaa töissä Ianin. Toula ja Ian alkavat tapailla, mistä koituu hankaluuksia, sillä Ian ei ole sellainen mies, jonka Toulan isä haluaa sukuun.

Kun elokuva alkaa ja Toulan kertojaääni selittää elämästään, mietin, että kyseessä on kuin onkin kehno pätkä, mutta saman tien kun Gus-isä ilmestyy mukaan heittämään kreikkajuttujaan, My Big Fat Greek Wedding löytää kivan tunnelmansa. En ole perehtynyt kreikkalaiseen perhekulttuuriin, mutta leffassa se esitetään erittäin sisäänpäin kääntyneenä. Paikoitellen tuntuu, että nyt tehdään liian julmaa pilaa, mutta toisaalta se toimii, joten eipä pidä valittaa. Elokuva kulkee nopealla temmolla eteenpäin, eikä ole edes kovin pitkä. Ennen kuin katsoja huomaakaan, lopputekstit rullaavat. Sitä ennen saa nauraa useaan otteeseen. Onneksi elokuvan romanttisuus ei ole kovin imelää ja sen kestää helposti katsoa läpi. En silti tiedä, tarvitseeko minun koskaan katsoa sitä uudestaan, mutten kieltäydy toisesta katsomiskerrasta, jos sellainen tulee kohdalle oikeassa tilanteessa. Ymmärrän, miksei se toimi kaikille ja siinä on selkeää "naisten leffa" -vibaa läpi kestonsa. Treffileffana tämä luultavasti menee kevyesti.

Elokuvan on ohjannut Joel Zwick, joka oli tätä ennen ohjannut lähinnä televisiosarjoja, mutta myös elokuvan Second Sight (1989). Käsikirjoituksesta tosiaan vastaa päätähti Nia Vardalos ja elokuvan käsikirjoitus oli Oscar-ehdokkaana vuonna 2003, muttei voittanut palkintoa. Hieman ihmettelen ehdokkuutta, sillä ei käsikirjoitus mielestäni kovin ihmeellinen ole. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus, vaikka muutamat siirtymät ovatkin hieman tönkösti toteutettuja. Äänitehosteet eivät välillä ole parhaimmasta päästä, mutta Alexander Jankon ja Chris Wilsonin säveltämät musiikit tuovat elokuvaan todella hienosti lisätunnelmaa.

Yhteenveto: My Big Fat Greek Wedding on ihan viihdyttävä, kerran katsottava romanttinen hömppäleffa. Nia Vardalos ja John Corbett ovat hyviä pääosissa, mutta parasta on Michael Constantinen näyttelemä Gus-isä. Kreikkalaisista tehdään välillä aika julmasti pilaa, mutta vitsit toimivat ja elokuvassa saa nauraa useasti. Elokuva on lyhyt, joten se kulkee aika nopealla temmolla eteenpäin. Lopetus koittaa hieman yllättäen. Suosittelen elokuvaa treffi-iltaan tai tyttöjen leffahetkeen, mutten usko, että kovin monet miehet tästä innostuisivat. Toisaalta jos romanttiset komediat ovat teidän juttunne, niin sellaisena tämä toimii. My Big Fat Greek Wedding oli parempi kuin odotin ja toivon, että jatko-osassa taso pysyy samana tai parempana. Hieman tietysti mietityttää, onko kyseessä täysin turha rahastuspätkä, kun elokuvien ilmestymisien välissä on kulunut neljätoista vuotta.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
My Big Fat Greek Wedding, 2002, Gold Circle Films, Home Box Office, MPH Entertainment Productions, Playtone, Ontario Film Development Corporation

Arvostelu: Office Christmas Party / Firman pikkujoulut (2016)

OFFICE CHRISTMAS PARTY (2016)

FIRMAN PIKKUJOULUT

Ohjaus: Josh Gordon ja Will Speck
Pääosissa: Jason Bateman, Olivia Munn, T.J. Miller, Jennifer Aniston, Kate McKinnon, Courtney B. Vance, Karan Soni, Vanessa Bayer, Randall Park, Sam Richardson, Abbey Lee ja Jillian Bell
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Näin Office Christmas Partyn julisteen Kinopalatsilla ja kiinnostuin heti. En itse ole biletyyppi, mutta jostain syystä juhlimisleffojen katsominen on mielestäni viihdyttävää. Kai sitä vain haluaa nauraa, kun hahmot sekoilevat humalassa ja lopputuloksena on usein täysi kaaos. Kovin paljoa en innostunut näyttelijälistasta, vaikka Jason Bateman onkin mielestäni ihan hyvä. Minulla ei oikeastaan ollut odotuksia elokuvaa kohtaan ja ne vähäisetkin odotukset vähenivät paljon, kun näin elokuvan trailerin, vieläpä juuri pari tuntia ennen kuin näin itse elokuvan. Pitää muistaa, etten enää tee niin. Jos en olisi katsonut traileria, niin olisin varmasti mennyt paljon avoimemmin mielin katsomaan elokuvaa. Toivoin vain, että itse leffa olisi parempi kuin trailer.

Zenotek-yhtiöllä menee huonosti ja johtajat keksivät ainoaksi ratkaisuksi pitää todella mahtavat pikkujoulut.

Pääosassa Joshina nähdään Jason Bateman, joka on mielestäni tosiaan ihan hyvä näyttelijä. Batemanin ongelmana on, että hän on aina täysin samanlainen rooleissaan. Office Christmas Party ei ole poikkeus ja Bateman vetää roolinsa tutulla tavallaan. Josh on vastaeronnut mies, joka on selvästi yksi henkisesti viisaimmista Zenotek-yhtiön työntekijöistä.
     X-Men: Apocalypsessa (2016) Psylocke-pahista esittänyt Olivia Munn nähdään koodari Traceyna. Munn näyttää olevan myös ihan hyvä näyttelijä ja tässä hän tuntuu olevan mukana kykyjensä, eikä ulkonäkönsä vuoksi. Tracey ei alkupuolella tunnu vielä olevan erityisemmin isossa osassa, mutta hahmon merkitys kasvaa elokuvan aikana.
     Zenotek-yhtiön Clay-pomoa näyttelee T.J. Miller. Mielestäni Miller on yleensä erittäin ärsyttävä, joten olin yllättynyt, että siedin hänen näkemistään lähes ongelmitta. Välillä hänestä huokui hänen rasittava tyylinsä, muttei onneksi liikaa. Clay on henkilö, jota ei oikeasti haluaisi yhtiön pomoksi, mutta persoonana hän on lystikäs yksilö. Clay miettii työntekijöiden parasta ja hänellä on sydän paikallaan.
     En ole koskaan ymmärtänyt, miksi monet ylistävät Jennifer Anistonia, sillä omasta mielestäni hän ei ole kovin erityinen näyttelijä. Tässä elokuvassa hän esittää Clayn tiukkapiposisko Carolia. Hahmo on yhtiön toimitusjohtaja ja hän ei pidä yhtään veljensä toiminnasta. Aniston toimii roolissa, muttei ole kovin uskottavaa, että hahmo olisi samanikäinen kuin Clay, ottaen huomioon näyttelijöiden yli kymmenen vuoden ikäeron.
     Saturday Night Livessa (1975-) esiintyvä Kate McKinnon nähdään Maryna, hieman kummallisena työntekijänä, jolle työsäännöt ovat kuin raamattu. Mielestäni McKinnon ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes hauska, joten hänen puuhiaan on paikoitellen todella vaivalloista seurata. Ghostbustersissa (2016) hän ei ollut mielestäni kovin hyvä ja Mastermindsissa (2016) hän oli mielestäni huono. Tässä McKinnonilla on pari viihdyttävää juttua, mutta muuten hän vetää huonon ja yliampuvan roolisuorituksen. Toivon todella, ettei McKinnonia tulla vastaisuudessa näkemään lähes jokaisessa jenkkikomediassa.
     Elokuvassa nähdään paljon Zenotekin työntekijöitä, joista osalla on oudonkin suuret roolit. Työntekijähahmoja ja heidän tuomia sivujuonia on mukana jopa liikaa. Yhtiössä työskentelee mm. ärsyttävä Jeremy (Rob Corddry), kunnollisesta miehestä haaveileva Allison (Vanessa Bayer), DJ:näkin toimiva Joel (Sam Richardson), Allisonista kiinnostunut Fred (Randall Park), tyttöystävävaleita kertova Nate (Karan Soni) ja aika mitäänsanomaton Meghan (Jamie Chung). Hahmoista paras oli selkeästi Nate. Yhtiön alakerran Carla-vartijaa näyttelee Da'Vine Joy Randolph ja mielestäni häntä olisi voinut olla enemmän elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös Courtney B. Vancen näyttelemä Walter Davis, joka voi koitua yhtiön pelastukseksi, sekä Jillian Bellin esittämä parittaja Trina ja Abbey Leen esittämä prostituoitu Savannah.

Zenotek-yhtiöllä on rahaongelmia ja useita työntekijöitä uhkaa erottaminen. Bonuksia ei ole luvassa ja pikkujouluja ei ole lupaa järjestää. Vain tekemällä sopimuksen Walter Davisin kanssa, voisi Zenotek nousta takaisin jaloilleen. Carol ei usko, että tällainen voisi tapahtua, mutta Clay, Josh ja Tracey ovat varmoja, että saavat tehtyä sopimuksen ja houkuttelevatkin Walterin luvattomiin pikkujouluihinsa. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on toivottu, eikä alkoholi tuo työntekijöiden parhaita puolia esille. Zenotekin tilat saavat kyytiä, kun viina virtaa.

Office Christmas Party ei ole periaatteessa muuta kuin bailaamista. Ja kuten arvata saattaa, se käy nopeasti tylsäksi. Mukaan on yritetty tunkea sivuhahmojen kautta sivujuonia, joista yksi nousee tärkeäksi tekijäksi. Kyseinen sivujuoni voisi olla toimiva, mutta toteutus ei ole kovin erikoinen. Elokuva kestää tunnin ja neljäkymmentäviisi minuuttia ja siinä on parikymmentä minuuttia liikaa. Lyhyempänä elokuvana Office Christmas Partyyn ei kyllästyisi niin helposti. Ja vielä kun elokuva olisi hauska, mutta kun ei. Muutamat naurut leffasta saa, mutta suurin osa vitseistä vain vaivaannuttaa. Joitakin vitsejä on pidennetty todella säälittävästi. Juhlissa vain meuhkataan paljon, jolloin metelitaso nousee todella kovaksi. Syy bileille on aika hölmö. Ymmärrän, että elokuvan nimessä puhutaan juhlista, mutta ne kestävät aivan liian kauan. Lopputuloksena on todella heikko esitys ja Office Christmas Party pääsee vuoden huonoimpien elokuvien joukkoon.

Elokuvan ovat ohjanneet Josh Gordon ja Will Speck, jotka ovat aiemmin ohjanneet yhdessä mm. elokuvat Blades of Glory (2007) ja The Switch (2010). Käsikirjoituksesta on vastannut yhteensä kuusi henkilöä, minkä takia onkin hieman kummallista, ettei elokuva toimi. Toisaalta usean henkilön takia tarina luultavasti poukkoileekin minne sattuu. Office Christmas Party on ihan hyvin kuvattu. Jotkut kuvat ovat oikeasti hienoja ja jotkut selkeästi heikompia. Leikkaus on ihan sujuvaa, mutta välillä liian hätäistä. Äänitehosteilla on paikoitellen päästy leikittelemään. Musiikkina on lähinnä käytetty olemassa olevia kappaleita, lähinnä jouluvetoisia. Musiikin jumputtaminen aiheutti minulle päänsäryn elokuvan aikana. Siihen vielä lisäksi välkkyvät valot ja hahmojen metelöinti päälle, niin loppuleffan katsominen oli eri kivaa...

Yhteenveto: Office Christmas Party on komedia, joka ei oikeastaan naurata ja yksi vuoden heikoimmista elokuvista. Leffa on liian pitkä ja siinä on mukana turhia sivujuonia. Jotkut vitsit toimivat, mutta suurin osa ei. Välkkyvät valot, jumputtava musiikki ja hahmojen mekastus aiheuttaa helposti päänsäryn. Näytteleminen on ihan hyvää, muttei kovin ihmeellistä. Kate McKinnon on jälleen todella rasittava. Lapsille elokuvaa ei ole suunnattu, enkä usko, että vanhemmat löytävät tästä paljoa iloa. Office Christmas Party on suunnattu esiteineille, jotka tykkäävät biletyksestä ja joille kaikki komediat toimivat. Itselleni elokuva ei toiminut, enkä suosittele menemään elokuvateatteriin katsomaan tätä.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieinsider.com
Office Christmas Party, 2016, DreamWorks Pictures, DreamWorks SKG, Paramount Pictures, Bluegrass Films, FROSCH Entertainment, Reliance Entertainment

Arvostelu: How to Be Single (2016)

HOW TO BE SINGLE (2016)

Ohjaus: Christian Ditter
Pääosissa: Dakota Johnson, Rebel Wilson, Leslie Mann, Alison Brie, Anders Holm, Damon Wayans Jr ja Nicholas Braun
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Tämän vuoden ystävänpäivänä ilmestyi jotain sekä miehille että naisille. Stereotypisesti miehille tarjottiin toimintaa Deadpoolin (2016) muodossa, kun taas yhtä stereotypisesti naisille ilmestyi romanttinen komedia nimeltä How to Be Single. Ei ole vaikea arvata, kumman kävin itse katsomassa elokuvateattereissa... Nyt kuitenkin yli puoli vuotta myöhemmin etsin Makuunista itselleni jotain katsottavaa ja mukaani lähti How to Be Single. Olin kuullut siitä positiivista palautetta joiltain tytöiltä, mutta muuten en ollut lukenut siitä arvosteluita. Elokuva perustuu Liz Tuccillon samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Hyvin ennakkoluuloisesti ajattelin, ettei tämä olisi varsinaisesti "minun elokuvani", mutta toivoin, että tämä voisi jollain lailla yllättää minut. Yritin olla hengessä mukana katsoessani How to Be Singlea ja söin jäätelöä suoraan purkista (valitettavasti kyseessä ei ollut oikeaoppisesti Ben & Jerry's, sillä en erityisemmin pidä yhtiön jäätelöistä), löhöten samalla nojatuolissa, jotta varmasti kaikki leukani pääsisivät esille.

Nuoret naiset yrittävät selvittää sinkkuuden salaisuuksia New Yorkissa.

Pääosassa elokuvassa nähdään Fifty Shades of Greysta (2015) tuttu Dakota Johnson Alicena, joka saapuu New Yorkiin "etsimään itseään". Alice ei ole miesten iskemisessä parhaimmasta päästä ja onkin alkupuolella lähinnä nolo baaritilanteissa. Mielestäni Johnson ei ole kovin kummoinen näyttelijä, eikä tässäkään erityisemmin vakuuta.
     Rebel Wilson esittää Robinia, jonka elämäntavat sisältävät lähinnä sitä, että miehiä isketään baareista joka ilta ja joka aamu herätään eri henkilön vierestä. Robin on bilehiletyyppiä, joka ei jaksa vastuuta. Wilson ei todellakaan ole kummoinen näyttelijä, enkä ymmärrä, miten hän on edes päässyt elokuviin mukaan, sillä hän ei ole edes hauska.
     Leslie Mann näyttelee Alicen siskoa Megiä, joka on lääkärinä auttanut useita naisia synnyttämään lapsia ja haaveilee itsekin lapsen saannista. Häntä tosin ei hirveästi innostaa miehen tapaaminen, joten hän yrittää keksiä keinoja keinohedelmöitykseen. Mann on roolissaan ihan hyvä.
     Alison Brie näyttelee Lucya, joka yrittää etsiä juuri tietynlaista miestä ja onkin mukana useilla deittisivustoilla, joihin hän on asettanut todella korkeat vaatimukset. Naisnelikosta Brie on mielestäni näyttelijänä paras, muttei oikeastaan liity kolmen muun hahmon tarinaan.
     Miesvoimaa elokuvassa edustavat baarimikko Tom (Anders Holm), sinkkuisä David (Damon Wayans Jr) ja Alicen ex-mies Josh (Nicholas Braun). Tomin hahmo on selkeästi mielenkiintoisin ja tapa, jolla hän saa naiset helposti pois asunnostaan aamuisin, on nokkela.

Alice päättää ottaa taukoa Joshista, jotta voi hetken aikaa keskittyä sinkkuelämään suurkaupungissa, jonka jälkeen hän tietäisi, onko Josh se, kenet hän todella haluaa. Alice saa uuden työpaikan, jossa hän tapaa Robinin, joka vie hänet jo ensimmäisenä iltana juhlimaan. Robin yrittää opettaa Alicelle, kuinka naisen kuuluisi elää vapaata elämää, kuinka joka ilta kaadetaan eri mies sänkyyn ja kuinka voi saada kaiken haluamansa laillisesti ilman, että maksaa mistään. Samaan aikaan Meg etsii sopivaa miestä keinohedelmöitystä varten ja Lucylla on hieman säpinää asuntonsa alakerrassa sijaitsevassa baarissa työskentelevän Tomin kanssa.

Elokuvan alkupuoli on ihan menevää hömppää, mutta valitettavasti hömppätaso ei jaksa kantaa loppuun asti. How to Be Single on lähes kahden tunnin kestollaan liian pitkä elokuva. Se on tehty juurikin sinkuille teinitytöille ja nuorille naisille, enkä usko, että muut siitä kovin paljoa iloa löytävät. Toivoin, että se olisi hauska, mutta nauroin vain tasan kolme kertaa elokuvan aikana. Pakko myöntää, että ne kerrat, kun nauroin, niin nauroin ihan kunnolla ääneen, mutta valitettavasti niitä kertoja oli vain muutama. Jossain kohtaa mukaan on tietenkin tungettu pakollista draamantynkää, sillä eihän kaiken aikaa voi vain bailata. Tulee hetki, jolloin pitää alkaa ottaa vastuuta teoistaan. How to Be Single ei kovin paljoa yritä koskettaa katsojaa, vaikka siinä onkin mukana jonkinlainen opetustarina, mikä kuuluu lajityypin edustajien elokuviin. Lopputuloksena on heikko elokuva, jonka katsoo kyllä ongelmitta kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä toistamiseen.

Elokuvan on ohjannut saksalainen Christian Ditter, joka on tätä ennen tehnyt elokuvia lähinnä Saksassa. How to Be Single on hyvin kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu, mutta siitä olisi voitu tiivistää joitain juttuja pois. Visuaalisia tehosteita ei erityisemmin ole, mutta muutamia toimivia grafiikoita on välillä nähtävissä. Fil Eisler on tehnyt elokuvan omat musiikit, mutta ne hukkuvat täysin useiden valmiiden kappaleiden alle, joita elokuvassa on käytetty.

Yhteenveto: How to Be Single on varmaan ihan toimiva pätkä sinkuille teinitytöille ja nuorille naisille, mutta itselleni se ei vain kolahtanut. Ne kerrat, kun elokuva sai minut nauramaan, nauroin kunnolla, mutta valitettavasti niitä kertoja oli vain kolme. Dakota Johnson ei oikein vakuuta pääosassa ja Rebel Wilson on tuttuun tapaansa ärsyttävä. Lucyn ja Tomin juttu on ihan mielenkiintoinen. Elokuvassa on aika perinteinen kaava, joten se sopii juuri hyvin lajityyppiinsä. Suosittelen tätä tosiaan lähinnä nuorille naisille, enkä usko, että kovin monille miehille tämä toimisi. How to Be Single on selkeästi suunnattu juuri tietylle ikäryhmälle, joten kovin vanhatkaan henkilöt eivät tästä mitä luultavimmin koe riemua. Vaikka elokuvan ikäraja on 7, niin mielestäni sen seksiteemat eivät vielä kuulu koulun vasta aloittaneille lapsille. Kyllähän elokuvan katsoi kerran ja aika harmiton se oli, mutta silti kyseessää on heikko pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan, 13.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
How to Be Single, 2016, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer Pictures, Flower Films, Wrigley Pictures