perjantai 29. syyskuuta 2017

Arvostelu: The Big Sick (2017)

THE BIG SICK (2017)



Ohjaus: Michael Showalter
Pääosissa: Kumail Nanjiani, Zoe Kazan, Holly Hunter, Ray Romano, Anupam Kher, Zenobia Shroff, Adeel Akhtar, Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 7

The Big Sick perustuu Kumail Nanjianin ja Emily V. Gordonin parisuhteen alkuvaiheisiin. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 2012, kun komedialeffojen tekijä Judd Apatow tapasi Nanjianin ja he alkoivat keskustella suhteen muokkaamisesta käsikirjoitukseksi. Nanjiani ja Gordon itse työstivät käsikirjoituksen, jonka Michael Showalter halusi ohjata. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja The Big Sick sai ensi-iltansa tammikuussa 2017 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa näytettiin parissa muussakin tapahtumassa, kunnes se levitettiin elokuvateattereihin kesällä. Suomeen se saapuu vasta nyt. Elokuva on saanut paljon kehuja ja sillä on huikeat 98% Rotten Tomatoes -sivulla, mikä herättää tietty paljon huomiota. Jos kehuja ei olisi tullut, uskoisin, että The Big Sick olisi saapunut Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle. Minunkin huomioni heräsi, kun huomasin, kuinka positiivisen vastaanoton filmi oli saanut ja aloin tutkia, milloin se saapuisi Suomeen. Harmi vain, etten ehtinyt nähdä leffaa sen ensimmäisessä lehdistönäytöksessä, jolloin jouduin odottamaan melkein ensi-iltaan asti, että näin sen. Toiveikkaana menin katsomaan The Big Sickin (jonka näytös oli välittömästi Victoria & Abdulin, 2017, jälkeen) ja pakko sanoa, että olihan se hyvä!

Stand up -koomikko Kumail tapaa eräänä iltana unelmiensa tytön, Emilyn ja he rakastuvat. Mutta miten käy, kun Emily on valkoinen ja Kumailin muslimivanhemmat yrittävät pakottaa poikansa naimisiin pakistanilaisen kanssa?

Pakistanilaista koomikko Kumailia näyttelee Kumail Nanjiani itse ja vaikka Nanjiani ei olekaan mitä parhain näyttelijä, hän sopii rooliin tietty täydellisesti, sillä kuka muu voisi esittää häntä paremmin kuin hän itse? Nanjianin olemus on välillä hieman laiska, mutta hänestä löytyy silti tarpeeksi energiaa pääosaan, minkä lisäksi hän on todella pidettävä heppu, jolloin hänen tarinaansa katsoo mielellään. Vaikka Kumailin stand up -ura näyttää hänet pienenä julkkiksena, hänen uransa Uber-kuskina ja hänen suhteensa syvästi uskovaiseen perheeseensä palauttavat hänet hyvin maan pinnalle, jolloin hän tuntuu ihan normaalilta tyypiltä. Kumaililla on paljon ongelmia, jotka hänen täytyy saada selvitettyä leffan aikana, sillä muuten ei parisuhteesta tule mitään. Mutta jos parisuhteesta tulee jotain, Kumail saattaa menettää välit vanhempiinsa...
     Emilyä ei valitettavasti näyttele Emily V. Gordon, vaan Zoe Kazan ja hahmon nimi on muutettu Emily Gardneriksi. Olisi hauska tietää, miksei Gordon halunnut kameran eteen ja kuinka vaikeaa Nanjianille oli näytellä omaa parisuhdettaan jonkun toisen kanssa? Hyvin homma näyttää luonnistuvan ja Kazan on mainio. Parissa kohtaa Emily on hieman rasittava tapaus, mutta suurimmaksi osaksi hän on sympaattinen. Kazanin ja Nanjianin välille on syntynyt oivallista kemiaa, jolloin heidän romanssinsa tuntuu uskottavalta.
     Kumailin perheeseen kuuluvat Azmat-isä (Anupam Kher) ja Sharmeen-äiti (Zenobia Shroff), sekä heidän toinen poikansa Naveed (Adeel Akhtar), jolla on tyttöystävä nimeltä Fatima (Shenaz Treasury). Azmat ja Sharmeen eivät ole lainkaan tyytyväisiä Kumailin uravalintoihin ja usein moittivatkin häntä siitä, ettei hän ole kuten hieno Naveed, joka on erittäin tyytyväinen asemaansa lempilapsena. Naveed on kuitenkin rennompi kuin vanhempansa ja toivoo Kumailin toimivan vanhempansa tahdon mukaisesti vain, jotta Kumaililla olisi helpompaa. Vaikka Azmat ja Sharmeen ovat hieman epämiellyttäviä, halutessaan poikansa toimivan juuri tietyillä tavoilla, löytyy heistä myös huumoria, etenkin äidistä, joka jatkuvasti esittelee Kumailille pakistanilaistyttöjä, jotka "vain sattuivat tupsahtamaan kylään". Näyttelijät ovat oivia rooleissaan.
     Emilyn vanhemmat taas ovat Beth-äiti (Holly Hunter) ja Terry-isä (Ice Agen, 2002-, Manu-mammutin ääni Ray Romano). Beth on tiukkana naisena täysin selvästi perheen pää ja Terry on ollut jo pitkään tossun alla. Välillä Terry uskaltaa tuoda omia mielipiteitään esille, jonka ansiosta myös heidän suhdettaan on mielenkiintoista seurata. Kiinnostavuutta lisäävät myös Hunter ja Romano itse, jotka ovat erinomaiset valinnat osiinsa.
     Leffassa nähdään myös Bo Burnham, Aidy Bryant ja Kurt Braunohler Kumailin kavereina stand up-klubilta. Braunohlerin esittämä Chris on myös Kumailin kämppis. Stand up -kaveruksista löytyy huvittavia piirteitä, mutta hahmoina he jäävät todella ontoiksi ja tylsiksi.

The Big Sick yhdistää hauskat romanttiset komediat ja totiset draamat taidokkaasti erilaiseksi kokemukseksi, josta löytyy selkeitä piirteitä molemmista lajityypeistä. Yhdistelmä on niin taidokasta, ettei elokuva ole koskaan vain toista genreä, vaan siinä on kaiken aikaa mukana kumpaakin. Leffa nappaa heti mukaansa hauskalla aloituksella, eikä aikaakaan kun Kumail ja Emily jo tapaavat. Kumailin ongelmat tuodaan oivallisesti esille nopeasti, jolloin hahmon tuntee kunnolla jo ensimmäisen vartin aikana. Kaikilta muilta hän kuitenkin salaa asioita, mikä on tietty yksi ongelma lisää. Emilylle hän ei uskalla kertoa, millaisia hänen vanhempansa ovat ja vanhemmilleen hän ei uskalla kertoa tapailevansa valkoista naista. Tällaisia tarinoita on tietty olemisia useita, mutta The Big Sickissä on silti tarvittavaa raikkautta - ja ennen kaikkea sydäntä - jotta sitä katsoo erittäin mielellään. Nimen mukainen sairaus tuo perinteiseen tarinaan poikkeuksen ja se tarjoaa Kumailille hienon syyn todella miettiä asioita itsestään ja mitä hän oikeasti haluaa elämästään? Aluksi kun sairaus tuotiin mukaan tarinaan, elokuva alkoi mielestäni hidastella liikaa, jolloin se tuntui pitkäveteisen venytetyltä. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulki, sitä enemmän aloin miettiä hitaamman temmon vertauskuvana sille, kuinka inhottavaa on odotella tietoa jonkun läheisen selviämisestä ja kuinka silloin minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kokonaisilta päiviltä.

Vaikka elokuvasta löytyykin paljon huumoria, ei se ole kuitenkaan hulvaton. Hauskimmillaan filmi saa nauramaan ääneen, mutta mukana on myös paljon vitsejä, jotka saavat aikaan vain pienen hymähdyksen. Komediaa syntyy tietty Kumailin ja Emilyn kulttuurieroista, muttei täysin perinteisellä tavalla. Eri kulttuureja ei pilkata, vaan ne näytetään hyvin realistisina. Huumori syntyy siitä, että eri kulttuurien tavat ovat outoja eri ihmisille. Se toimii onneksi molemmin puolin, minkä lisäksi rasismiakin on suuntaan jos toiseen. Realismin tunnetta tuo myös esimerkiksi se, että Kumail ei veljensä kanssa suhtaudu ääliöiden terroristi-nimittelyyn syvästi loukkaantumalla, vaan he saattavat itsekin vitsailla asiasta tai sitten he näyttävät vain kyllästyneiltä, kuullessaan samat "vitsit" ties kuinka monetta kertaa. Yksi hauskimmista hetkistä on, kun Kumaililta kysytään, mitä hän oli mieltä WTC-iskuista ja hän vastaa pyöritellen silmiään, että se oli suuri tragedia... sillä terroristit menettivät silloin parhaita miehiään. Epämiellyttävät tilanteet ovat hauskoja, kun niihin ei itse joudu ja se on leffassa oivallettu. Mukana on myös syvällisempiä ajatuksia, joista paras on ehdottomasti se, kun Kumail kysyy vanhemmiltaan, miksi he tulivat Yhdysvaltoihin, jos he eivät voi omaksua uuden maan kulttuuria? The Big Sick naurattaa ja saa jopa liikuttumaan parissa kohtaa. Se on todella hyvä elokuva, vaikkakin hieman liian pitkä.

Leffan on ohjannut Michael Showalter, joka on tehnyt komediaa aiemmin ohjaajana, näyttelijänä, kirjoittajana ja tuottajana sekä elokuvien että televisiosarjojen parissa. Showalter oli minulle täysin tuntematon nimi ennen The Big Sickiä, mutta tämä leffa sai kiinnostumaan herran muusta tuotannosta. Käsikirjoittajana Kumail Nanjiani on onnistunut taidokkaasti vaimonsa Emily V. Gordonin kanssa. Olisi todella kiehtovaa tietää, paljonko he muuttivat tarinaa leffaa varten, vai onko se pääasiassa täysin kopioitu heidän elämästään? Filmi on hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä. Musiikista vastaa Michael Andrews, mutta hänen työnsä ei pääse kertaakaan kunnolla esille, jotta sen muistaisi millään lailla elokuvan jälkeen.

Yhteenveto: The Big Sick on liikuttava ja romanttinen draamakomedia, joka on hieman liian pitkä, mutta silti todella hyvä. Vaikka sairausosuuden pituus selittyykin hienosti odottamisen tuskalla, saisi leffasta pätkittyä kymmenisen minuuttia pois. Elokuva yhdistää taidokkaasti perinteikkäät draaman ja komedian, ja yhdistää ne luontevalla ja ennen kaikkea raikkaalla tavalla. Mukana on paljon sydäntä ja hyvää mieltä. Kulttuurieroja käsitellään oivallisesti. Huumoria on mukana onnistuneen paljon, vaikka odotinkin hieman hauskempaa leffaa. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, etenkin Holly Hunter ja Ray Romano Emilyn vanhempina. Myös Zoe Kazan ja Kumail Nanjiani ovat hyviä, vaikkei kumpikaan ole erityisen ihmeellinen. Suosittelen käymään katsomassa The Big Sickin, jos pidätte draamakomedioista. En usko, että kovin monet ovat edes kuulleetkaan koko filmistä, joten toivon, että jos kiinnostuitte siitä arvosteluni kautta, kävisitte sen vilkaisemassa ja jos piditte siitä, kertoisitte ystävillenne, jotta leffa saisi enemmän huomiota. Pelkään nimittäin pahoin, että vaikka The Big Sick osoittautui hitiksi maailmalla, ei sitä kovin moni suomalainen näe.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Big Sick, 2017, Apatow Films, FilmNation Entertainment, Story Ink

torstai 28. syyskuuta 2017

Arvostelu: Victoria & Abdul (2017)

VICTORIA & ABDUL (2017)



Ohjaus: Stephen Frears
Pääosissa: Judi Dench, Ali Fazal, Tim Pigott-Smith, Eddie Izzard, Adeel Akhtar, Paul Higgins ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Victoria & Abdul perustuu Shrabani Basun kirjaan "Victoria and Abdul: The True Story of the Queen's Closest Confidant" vuodelta 2010, joka taas perustuu tositapahtumiin. Elokuvan tuotanto lähti kunnolla käyntiin viime vuonna ja se sai ensiesityksensä Venetsian elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt, muutamaa viikkoa myöhemmin, se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun huomasin, että sitä tähdittää erinomainen Judi Dench. Luin, mistä elokuva kertoo ja kiinnostuin siitä vielä enemmän. Kun sain tietää, että elokuvan oli ohjannut Stephen Frears, eli sama henkilö, joka oli tehnyt yhden viime vuoden parhaista elokuvista, Florence Foster Jenkinsin (2016), päätin mennä katsomaan Victoria & Abdulin. Näinkin sen vähän yli viikkoa ennen ensi-iltaa ja pidin sitä oikein mainiona.

1800-luvun lopussa intialaismiehet Abdul ja Mohammed lähtevät Isoon-Britanniaan antamaan kuningatar Viktorialle arvokkaan mohur-kolikon. Reissu ei kuitenkaan jää siihen, sillä kuningatar Viktoria innostuu intialaisesta kulttuurista ja haluaa Abdulin opettavan hänelle siitä kaiken.

Intialaismies Abdulina nähdään Ali Fazal, joka yllätti minut taidoillaan. Fazal on täynnä energiaa ja hänestä pitää välittömästi. On mukavaa nähdä, kun Abdul pääsee isoihin palatseihin ja hänen kasvoiltaan todella paistaa ihmetys ja kunnioitus. Intiassa Abdul nimittäin kirjaa vankien nimiä isoon kirjaansa, joten hänen ammattinsa ei ole kovin erityinen. Siitä äkillinen ylentyminen itse kuningattaren opettajaksi, eli munshiksi, tuntuisi kenestä tahansa erittäin häkellyttävältä. Abdul on todella mukava persoona, eikä hänelle halua mitään pahaa. Jotkut rasistisesta hoviväestä eivät nimittäin pidä hänestä lainkaan ja yrittävät keksiä tapoja, joilla saisivat intialaiset ulos palatsista ja koko Isosta-Britanniasta!
     Kuningatar Viktoriaa näyttelee upea Judi Dench. Tämä on toinen kerta, kun Dench esittää kyseistä henkilöä, ensimmäisen kerran ollessa leffassa Her Majesty, Mrs Brown (1997). Denchistä todella löytyy arvokkuutta, jonka rooli vaati ja hän onkin tuttuun tapaansa erinomainen. Kuningatar Viktoria ei huomioi lainkaan hovinsa epäilijöitä, vaan päättää jatkuvasti tarjota Abdulille uusia, korkeampia asemia, jotta monet närkästyisivät vielä enemmän. Vaikka hahmo onkin ylväs, on kuningattaresta löydetty muitakin puolia. Hän on hieman koominen ja esimerkiksi tärkeän ruokailun aikana hän vain nukahtelee, eikä edes jaksa esittää, että häntä kiinnostaisi samat vanhat hölötykset ja mielistelyt muilta. Tarpeen vaatiessa kuningatar on myös uhkaava. Varsinkin yhdessä kohtauksessa hänen valtansa näkyy mielettömän huikeasti, jolloin Denchin taidot pääsevät parhaiten esille. Kun sanoin, että yllätyin Fazalin taidoista, tarkoitin myös sitä, että olin yllättynyt, sillä vaikka hänellä oli vastanäyttelijänä sellainen taituri kuin Judi Dench, hän ei jäänyt selkeästi jalkoihin kaksikon yhteisissä kohtauksissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat toinen, kyynisempi intialaismies Mohammed (Adeel Akhtar), inhottava prinssi Bertie (Eddie Izzard), hovissa erittäin tärkeä sir Henry Ponsonby (aiemmin tänä vuonna menehtynyt Tim Pigott-Smith), tohtori Reid (Paul Higgins) ja pääministeri Salisbury (Michael Gambon).

Victoria & Abdul alkaa lähes kaksikymmentä minuuttia pitkällä introlla, jossa Abdul ja Mohammed saavat tietää tulevasta matkastaan ja lähtevät Isoon-Britanniaan. Kuningatar Viktoriakin esitellään, mutta hän vaikuttaa aluksi olevan pienemmässä roolissa kuin Abdul. Tärkeän illallisen aikana Abdul ojentaa Viktorialle arvokkaan mohurin, jolloin kuningatar Viktoria kiinnittää häneen huomiota. Toisen ruokailun aikana Abdul päättää hetken mielijohteesta näyttää kunnioituksensa kuningattarelle, suukottamalla tämän kenkiä. Tästä Viktoria vasta hämmästyykin ja hän päättää pitää intialaismiehet palatsissa. Erittäin kummallinen ystävyys alkaa ja täysin eri lähtökohdista tulevat henkilöt huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä toistensa kuin kenenkään muun kanssa. Ystävyys todella on kummallinen ja se voi aluksi kuulostaa pelkältä sadulta, jos ei päätä tutkia asiaa. Elokuvan tekijätkin ovat tietoisia siitä, kuinka absurdia on, että arvovaltainen hallitsija ja nöyrä intialaismies voivat olla niin läheiset ja leffan yleinen henki on todella kevyt. Filmi on täynnä hilpeitä hetkiä, jotka riemastuttavat katsojaa ja tuovat hymyn huulille lähes koko keston ajan. Vitsit eivät kuitenkaan ole hulvattomia, vaikka välillä voimakkaat kulttuurierot tarjoavatkin makeat naurut. Mielestäni yksi hauskimmista hetkistä oli kuitenkin, kun kuningatar Viktorian ylimielinen poika, prinssi Bertie hämmästelee raivoissaan sitä, miten Abdul on päässyt niin hienoon virkaan ja sanoo, että Viktoria kohtelee Abdulia kuin tämä olisi perhettä. Tähän kuningatar Viktoria vastaa: "Ei, Abdulista minä pidän."

Elokuvan draamallisemmat hetket ovat nimittäin suurimmaksi osaksi sitä, kun hoviväki yrittää keksiä keinoja, joilla he saisivat Abdulin takaisin Intiaan. Pientä surullisuuttakin on mukana, sillä vaikka aluksi Mohammedin suhtautuminen Englannin kylmempään ilmastoon käsitellään huumorilla, niin mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän huomaa, että ilmasto todella vaikuttaa Mohammediin pahasti. Muitakin koskettavia hetkiä on mukana. Minun on pakko tunnustaa, että yhdessä kohtaa herkästyinkin hieman. Se, miten leffa on täynnä kepeää huumoria ja saa sen yhdistettyä koskettaviin hetkiin, voisi tehdä filmistä jopa todella mainion, etenkin kun ottaa vielä huomioon, miten oivallisesti kuningatar Viktorian ja Abdulin ystävyys on luotu. Harmillisesti ennen puolta väliä tarina alkaa vain kierrättää tiettyä kaavaa: hoviväki keksii tavan, jolla Abdulin saisi pois, mutta se saadaan ratkaistua niin, että Abdul jää. Sitten keksitään uusi tapa ja taas uusi tapa. Tätä nähdään filmissä niin moneen kertaan, että viimeisen puolen tunnin kohdalla leffa tuntuu pienesti pitkästyttävältä, eikä se oikein etene mihinkään. Onneksi elokuvalla on kuitenkin erittäin hieno lopetus, joten tasonpudotus ei vaikuta liikaa kokonaisuuteen.

Ohjaaja Stephen Frears ei ole onnistunut tässä läheskään yhtä hyvin kuin Florence Foster Jenkinsin parissa, mutta hän osaa silti luoda tunnelmaa ja saa näyttelijöistä parhaat puolet esille. Lee Hallin työstämä käsikirjoitus on kelpo, mutta pitkään samaa toistavan osion olisi voinut tiivistää. Tiivistys olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuva on mainiosti kuvattu. Suosikkikuvani koko filmissä on aiemmin mainitsemassani kohdassa, kun kuningatar Viktoria näyttää valtansa. Kuva on yksinkertaisesti toteutettu, mutta sen pieni liike antaa kuningattarelle lisää arvokkuutta. Leffassa nähtävät lavasteet ja asut ovat erinomaisesti toteutetut. Ajankuva on hyvin luotu. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset ja parissa kohtaa, kun näytetään suurta satamaa, tausta ja laivat näyttävät selvästi digitehosteilta. Musiikista vastaa säveltäjä Thomas Newman, jonka tyyli pääsee usein hyvin esille. Kovin muistettavaa musisointia hän ei ole kuitenkaan saanut aikaan.

Yhteenveto: Victoria & Abdul on oiva historiallinen draamaelokuva. Ajankuva on hienosti toteutettu ja tunnelma on pääasiassa mukavan hilpeä. Aidosti koskettaviakin hetkiä on mukana, vaikka suurimmaksi osaksi leffan henki on aika kevyt. Judi Dench on täydellinen kuningatar Viktorian roolissa ja Ali Fazal on yllättävän mainio Abdulina. Kaksikon erikoinen ystävyys on onnistuneesti luotu ja sitä seuraa erittäin mielellään. Harmi vain, että jossain kohtaa leffa alkaa jumittamaan samaa juonikuviota, jossa hoviväki yrittää saada Abdulin lähtemään eri tavoin. Elokuvaa olisi voinut tiivistää hieman, jolloin se olisi kokonaisempi paketti. Liika toistaminen tekee filmistä hetken ajan pitkästyttävän, mikä vie todella hyvästä filmistä yhden pisteen. Näin se on kuitenkin hyvä ja suosittelen katsomaan Victoria & Abdulin, jos pidätte historiallisista draamaelokuvista tai jos fanitatte Denchiä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Victoria & Abdul, 2017, BBC Films, Cross Street Films, Perfect World Pictures, Working Title Films

tiistai 26. syyskuuta 2017

Arvostelu: 22 Jump Street (2014)

22 JUMP STREET (2014)



Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Amber Stevens West, Peter Stormare, Ice Cube, Wyatt Russell, Jillian Bell, Nick Offerman, Keith Lucas, Kenneth Lucas, Jimmy Tatro, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dave Franco ja Rob Riggle
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

1980-luvun televisiosarjaan perustuva 21 Jump Street (2012) oli kriitikoiden kehuma menestyskomedia, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osan suunnittelu alkoikin heti, kun ensimmäinen leffa huomattiin hitiksi ja kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2013. Hauskan kekseliäästi nimetty 22 Jump Street sai ensi-iltansa kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tapaan menestys, minkä lisäksi monet kriitikot yllättyivät todella paljon siitä, ettei laatutaso ollut pudonnut, kuten hyvien komedioiden jatko-osille tuppaa käymään. Itse en kuitenkaan nähnyt sitä elokuvateatterissa, sillä silloin en ollut vielä nähnyt edeltäjää. Katsoin 21 Jump Streetin vasta saman vuoden syksynä ja muistan, kuinka nauroin hysteerisesti ja samalla olin vihainen itselleni, etten ollut katsonut sitä aiemmin, minkä takia en voinut käydä katsomassa 22 Jump Streetia. Vuokrasinkin 22 Jump Streetin heti, kun oli mahdollista ja nauroin paljon myös sen aikana. Nykyään omistan molemmat leffat Blu-rayna ja olen katsonut ne pariin otteeseen uudestaan. Mietin jo viime vuonna, että olisin arvostellut kummatkin osat, mutten saanut aikaiseksi tehtyä sitä. Kuitenkin loppukesästä 2017 minun teki voimakkaasti mieli katsoa Jump Streetit ja samalla päätin vihdoin arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa 21 Jump Street!

Poliisit Schmidt ja Jenko soluttautuvat tällä kertaa collegeen, selvittääkseen kuka levittää opiskelijoille uutta huumetta.

Schmidtiä näyttelee jälleen Jonah Hill ja Jenkon roolissa esiintyy yhä Channing Tatum. Kaksikko pistää taas kerran parastaan ja heidän veljellinen ystävyys välittyy vielä selkeämmin kuin edellisessä osassa. Kumpikin pääsee jälleen olemaan todella nolo ja myötähäpeää aiheuttava, jolloin katsojana pääsee nauramaan makeasti. Schmidtin ja Jenkon toilailuja on taas kerran äärimmäisen viihdyttävää seurata ja tässä leffassa painotetaan edellistä osaa enemmän, että kyttäkaksikkoleffojen pääkliseen mukaisesti heillä täytyy olla täysin erilaiset persoonat. Elokuvan aikana heidät pistetäänkin miettimään, ovatko he liian erilaiset, jotta tulisivat oikeasti kunnolla tekemisiin yhdessä?
     Rap-artisti Ice Cuben esittämä kapteeni Dickson on yhtä tympeä ja suuttunut kuin aiemmin - ehkä jopa enemmänkin. Hahmoa syvennetään mielenkiintoisesti leffassa ja hänestä tuodaan esille uusia puolia. Ice Cube ei vieläkään osoita, että hän olisi hyvä näyttelijä, mutta yrmyn johtajan roolissa hän onnistuu mahtavasti. Hän pääsee jälleen huutamaan ja kiroilemaan paljon, minkä lisäksi hänelle on saatu mukaan hauskoja juttuja.
     Collegen opiskelijahahmoja ovat taiteilijasielu Maya (Amber Stevens West), jalkapalloa pelaavat Zook (Kurt Russellin poika Wyatt) ja Rooster (Jimmy Tatro), kyyninen Mercedes (Jillian Bell), sekä kaksoset Keith ja Kenny Yang (Keith ja Kenneth Lucas). Kaksoset ovat ihan kiva lisäys, mutteivät jää erityisemmin mieleen, eivätkä he ole niin hauskoja kuin tekijät ovat luultavasti uskoneet. Jillian Bellistä taas ei ole oikein varma, onko hän vain ärsyttävä, vai löytyykö hänen tympeydestään enemmän hauskaa? Hänellä on hetkensä, mutta siihen se jää. Zook taas on oivallinen lisäys ja vaikkei Wyatt Russell ylläkään isänsä tasolle, on hän silti ihan kiva roolissaan. Nuorista paras on tässäkin leffassa taiteilijatyttö, josta löytyy hieman samaa kuin edellisen osan Mollysta, mutta joka on kuitenkin tarpeeksi erilainen hahmo. West on mainio osassaan.
     Elokuvassa nähdään myös pikaisesti edellisestä osasta tutut nörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong), poliisipäällikkö Hardy (Nick Offerman), Schmidtin vanhemmat (Caroline Aaron ja Joe Chrest), Eric (Dave Franco) ja herra Walters (Rob Riggle). Opiskelijoiden lisäksi uusina hahmoina esitellään Peter Stormaren näyttelemä rikollispomo Haamu ja Marc Evan Jacksonin esittämä psykologi Murphy.

Siinä missä edellisessä osassa tehtiin pilkkaa uusintafilmatisointien kustannuksella, tässä vitsien kohteiksi joutuvat jatko-osat. Jo elokuvan alussa poliisipäällikkö Hardy kertoo uudistetusta Jump Street -projektista ja valittelee sitä, kuinka mielikuvituksettomat ihmiset vain yrittävät nähtyjä juttuja uudestaan ja luulevat, että isommalla budjetilla saisi paremman tuloksen, mutta eihän toinen osa koskaan onnistu. Leffassa heitetään myös nokkelasti vitsiä mahdollisesta kolmannesta osasta. 22 Jump Streetin juoni on todella lähellä edellistä osaa; vain kouluaste on noussut yliopistosta collegeen. Elokuvan aikana kuullaankin paljon vitsejä siitä, että tämä tutkimus on täysin samanlainen kuin aiempi tapaus, joka muutetaan jossain kohtaa ovelasti siihen, että yritetään uskotella sekä muille hahmoille että katsojille kyseessä olevan täysin eri tutkimus kuin viimeksi. Edellisen osan tapaan vitsit ovat suurimmaksi osaksi nerokkaita ja filmin aikana saakin nauraa useita kertoja, varsinkin jos ymmärtää teoksen itseironian. Vitsailun ansiosta katsojaa ei edes haittaa, että suurimmaksi osaksi tarina todella tuntuu siltä kuin tekijät olisivat kierrättäneet edellisen leffan juonen. Mukana on tarpeeksi paljon muutoksia ja yllätyksiä, jolloin tässäkin leffassa on oikeaa raikkautta.

22 Jump Street ei valitettavasti ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin 21 Jump Street. Leffassa ei ole ihan samanlaista sydäntä mukana kuin edellisessä osassa ja vaikka toistavaan tarinaan on saatu erinomainen vitsi mukaan, oli tarinan toteutus parempi aiemmin. Elokuvan energiataso ei ole ihan yhtä korkealla, jolloin katsojaa ei imaista ihan samalla tavalla mukaan. Suurin harmi on kuitenkin, että edellisen filmin tarinasta on repäisty mukaan myös tylsä osio, jossa pääkaksikko pitää toisilleen mykkäkoulua, kunnes homma pitää saada ratkaistua. Tässäkään leffassa juonikuviota ei ole saatu hauskaksi, vaan se latistaa tunnelmaa jopa enemmän kuin edellisessä osassa, sillä tässä osio kestää kauemmin. Loppuhuipennuksessa on myös käynyt sama ongelma, joka piinaa useita toimintakomedioita, eli huumori tuntuu loppuvan, eikä mukana ole enää samaa iskua. Onneksi lopputekstien alussa nähtävä pätkä tarjoaa jälleen mojovat naurut. Pätkä kestää kauan ja muistan yhä, kuinka nauroin vedet silmissä katsoessani lopputekstejä ensimmäistä kertaa. Siinäkin täytyy todella ymmärtää filmin itseironia, jotta ymmärtää, miksi se on niin hulvaton. Hauskoja kohtia on muutenkin paljon, jolloin heikkoudet syövät vain yhden pisteen. 22 Jump Street tekeekin sen, mihin monet komediajatko-osat eivät kykene: se on oikein mainio elokuva.

Edellisen osan tapaan ohjauksesta vastaavat jälleen Phil Lord ja Christopher Miller. Kaksikko osoittaa taas kerran, että heidän kaltaisiaan elokuvantekijöitä komediat tarvitsevat nykypäivänä ja toivon, että he tekisivät pian uuden elokuvan (23 Jump Street pliis?). Olen vahvasti sitä mieltä, että Lucasfilm teki virheen erottaessaan Lordin ja Millerin tulevasta Han Solo -leffasta (2018), sillä he olisivat varmasti saaneet aikaan hauskan scifiseikkailuelokuvan. Toisaalta yhtiö teki virheen jo siinä, kun palkkasi kaksikon, sillä jos yhtiö ei halua leffastaan hauskaa, miksi se otti mukaan ohjaajat, jotka ovat ohjanneet vain huumorivetoisia elokuvia? Käsikirjoittajina toimivat tällä kertaa Michael Bacallin lisäksi myös Oren Uziel ja Rodney Rothman, jotka ovat pääasiassa onnistuneet hommassaan. Kuvaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit ovat taas kerran mainiosti toteutetut, mutta leikkauksessa olisi voinut hieman tiivistää tylsähköä mykkäkouluosiota. Digiefektit eivät tässäkään ole kovin ihmeelliset ja räjähdykset näyttävät tietokoneella toteutetuilta, minkä lisäksi yhdessä kohtaa finaalia voi selvästi nähdä, että homma on kuvattu taustakangasta vasten.

Yhteenveto: 22 Jump Street on oivallinen jatko-osa, joka naurattaa usein, mutta joka ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä tasoa. Tämän ja edellisen osan tarinoiden samankaltaisuudesta heitetään hauskasti vitsiä, minkä lisäksi on todella viihdyttävää seurata Schmidtin ja Jenkon kohellusta - joiden rooleissa Jonah Hill ja Channing Tatum ovat yhä loistavat - mutta mukana ei ole täysin samaa sydäntä, jolloin lopputulos ei ole yhtä hyvä. Mukaan tungettu riitaosio on liian pitkä ja sen aikana leffa ehtii hetkeksi kadottaa katsojansa, mitä ei auta se, että loppuhuipennuksesta ei huumoria löydy kovin paljoa. Onneksi lopputekstien alussa oleva pätkä naurattaa erittäin makeasti. Ohjaajakaksikko Lord ja Miller on muuten onnistunut taas kerran, enkä malta odottaa, mitä he seuraavaksi tarjoavat. Tekninen toteutus on pääasiassa onnistunut, kuten myös tunnelmakin. Jos pidit edellisestä elokuvasta, niin kannattaa katsoa myös 22 Jump Street. Jos edellinen taas ei toiminut sinulle yhtään, niin kannattaa tämäkin jättää väliin, sillä leffat ovat hyvin samanlaiset. Omasta mielestäni kummatkin ovat hyviä ja todella hauskoja elokuvia, joten todella toivon, että 23 Jump Street ilmestyisi pian. On ollut puhetta siitä, että Jump Street -leffat yhdistettäisiin Men in Black -sarjaan (1997-2012) ja seuraavaksi olisi tiedossa "MIB 23", mutten täysin usko, että sellainen onnistuisi. Voihan sitäkin tietty kokeilla, kuten myös naisten tähdittämää versiota, josta on myös ollut puhetta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
22 Jump Street, 2014, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, LStar Capital, Media Rights Capital, Original Film, Stephen J. Cannell Productions, Storyville, 75 Year Plan Productions, 33andOut Productions, JHF

maanantai 25. syyskuuta 2017

Arvostelu: 21 Jump Street (2012)

21 JUMP STREET



Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Brie Larson, Dave Franco, Ice Cube, Rob Riggle, DeRay Davis, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dax Flame, Johnny Pemberton, Stanley Wong, Jake Johnson ja Nick Offerman
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

21 Jump Street perustuu samannimiseen, Johnny Deppin tähdittämään televisiosarjaan, jota näytettiin vuodesta 1987 vuoteen 1991. Sarja oli aluksi iso hitti, mutta kun viimeiset kaudet eivät enää saaneet toivottua vastaanottoa ja päätähdet olivat poistuneet kokonaan, päätettiin sarja lopettaa. Kuitenkin vuonna 2008 Columbia Pictures ilmoitti, että sarjan pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka päätähtinä nähtäisiin Jonah Hill ja Channing Tatum. Leffan teko lähti liikkeelle ja ohjaajiksi valitut Phil Lord ja Christopher Miller kertoivat filmin kuuluvan samaan maailmaan kuin alkuperäinen sarja, eikä kyseessä olisi kokonaan uusi versio. 21 Jump Street ilmestyi alkuvuodesta 2012 ja sen lisäksi että se menestyi todella hyvin, myös kriitikot yllättyivät, kuinka mainio komedia oli kyseessä. Jotkut elokuvan nähneistä olivat jopa sitä mieltä, että kyseessä oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista! Itse en kuitenkaan nähnyt 21 Jump Streetia vielä 2012. Kun leffa ilmestyi suoraan myyntiin ja vuokralle Suomessa, en ollut kovin kiinnostunut koko pätkästä. Jopa sen jatko-osa, 22 Jump Street (2014) oli ehtinyt saada ensi-iltansa, ennen kuin vihdoin näin sen. Vuonna 2014 käytin koko syysloman elokuvien katseluun, jolloin kävin lähes joka päivä Makuunissa vuokraamassa elokuvia. 21 Jump Street tuli leffoja selatessani vastaan ja päätin antaa sille mahdollisuuden, ja nauroin todella paljon katsoessani sitä. Olin todella ärsyyntynyt, etten ollut katsonut sitä aiemmin, jolloin olisin voinut käydä katsomassa jatko-osan leffateatterissa, mutta olin iloinen, että vihdoin näin sen. Samana jouluna sainkin sen lahjaksi ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Mietin jo viime vuonna kummankin elokuvan arvostelemista, mutten jostain syystä saanut sitä aikaiseksi. Lopulta elokuussa 2017 päätin vihdoin katsoa ja arvioida kummatkin leffat.

Nuoret poliisit Schmidt ja Jenko päätyvät mukaan Jump Street -projektiin, jossa heidän pitää soluttautua yliopistoon ja selvittää, kuka levittää opiskelijoille uutta hengenvaarallista huumetta.




Schmidtin roolissa nähdään leffan tarinan kirjoittanut Jonah Hill, kun taas Jenkoa esittää Channing Tatum. Kuten kyttäkaksikkokomedioiden sääntöön kuuluu, täytyy hahmojen olla selkeästi erilaisia. Schmidt on lyhyempi ja pulleampi, ja edustaa aivoja, kun taas Jenko on lihaksikas ja sporttinen, jota tytöt vilkuilevat. Hölmöjä he ovat kuitenkin molemmat. Hahmot ovat noloja ja monet heidän teoistaan ja sanoistaan aiheuttavat suurta myötähäpeää, jolloin ei voi muuta kuin nauraa makeasti. Hauskat vitsit eivät kuitenkaan yksinään riitä, vaan toimiva kaksikko muodostuu uskottavan lujasta ystävyydestä ja se oikein huokuu Hillistä ja Tatumista. Heidän kaverikemiansa toimii aivan mahtavasti, jolloin heitä jaksaisi katsoa vaikka monta tuntia putkeen. Näyttelijöinä kumpikaan ei ole mitä ihmeellisin, mutta he sopivat silti täydellisesti rooleihinsa.
     Jump Street -osastoa johtaa rap-artisti Ice Cuben näyttelemä kapteeni Dickson. Ice Cube ei todellakaan ole kovin kummoinen näyttelijä ja aluksi voi tuntua oudolta, että hänet on otettu mukaan leffaan. Kuitenkin hänkin on niin osuva valinta rooliin, että on vaikea kuvitella ketään muuta kapteeniksi. Tai noh, ehkä Samuel L. Jacksonin, sillä välillä tuntuu kuin Ice Cube yrittäisi parhaansa olla kuin hän. Kapteeni Dickson vaikuttaa nimittäin kaiken aikaa vihaiselta ja hän kiroilee paljon, sekä haukkuu poliisejaan. Yksi Ice Cuben tavaramerkki on hänen suuttunut ilmeensä, joka tuo hienon lisän uhkaavaan, mutta huvittavaan johtajaan.




Yliopiston opiskelijoita ovat taiteilijasielu Molly (Brie Larson), ympäristöstä välittävä Eric (Dave Franco), sekä fysiikkanörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong). Nörtit ovat ihan hauska lisä, mutta he eivät ole hahmoina oikein mitään muuta kuin nörttejä. Persoonina Molly ja Eric ovat paljon kiinnostavammat ja viidestä nuoresta paras näyttelijä on selvästi Larson, joka voitti viime vuonna Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan Roomissa (2015). Larsonista löytyy oikeanlaista rentoutta kameran edessä, jolloin hän tuntuu olevan kaiken aikaa luonteva ruudulla. Dave Franco sen sijaan näyttää tässäkin leffassa siltä kuin olisi koko ajan pienesti päihteiden vaikutuksen alaisena. Hänen tyhjä katseensa ja laiska äänensä pistävät ihmettelemään, miten ihmeessä hän on ylipäätään edes päässyt mukaan elokuviin? Isoveljensä takia tietenkin. Jos hänen veljensä James ei olisi iso tähti, en usko, että Dave esiintyisi kovin monissa filmeissä. Tässä hän on ihan kiva roolissaan, mutta osaan olisi voinut valita jonkun paremman.
     Elokuvassa nähdään myös Nick Offerman poliisipäällikkö Hardyna, DeRay Davis rikollisjengin pomona, Jake Johnson koulun rehtori Dadierina, Rob Riggle liikunnanopettaja Waltersina, sekä Caroline Aaron ja Joe Chrest Schmidtin vanhempina.




Kaverikyttäkomedia voi aluksi kuulostaa jo täysin puhki kulutetulta idealta, josta on kaikki riemu jo ehditty löytää ja hyödyntää elokuvissa. Kuten jo sanoin, niihin leffoihin kuuluu ehdottomasti se, että päähahmojen täytyy olla selkeästi erilaiset kontrastin takia, eivätkä tämän filmin päähenkilöt ole poikkeus. Silti jotenkin ihmeellisesti 21 Jump Streetiin on löydetty tuoreutta, jolloin elokuvan aikana ehtii jopa unohtaa lajityypin kliseet. Ja kun niitä kliseitä tulee mukaan, leffa tiedostaa ne kliseiksi ja osaa hyödyntää niitä oivallisilla tavoilla. High school -ympäristöäkin on käytetty teinipätkissä niin paljon, että siihen ei ole keksitty mitään uutta aikoihin. Hyvännäköiset juhlijat ovat aina suosittuja, kun taas koulussa menestyvät olivat rumia ja kiusattuja. Tässä leffassa on kuitenkin tajuttu, ettei maailma ole enää samanlainen paikka, joten suosio ei enää synny samoista asioista kuin aiemmin. Lihaksikkaita urheilijoita suositummat ovatkin ne, jotka ovat fiksuja ja jotka välittävät asioista, kuten ympäristöstä ja toisten tunteista. 21 Jump Street löytää vitsit juuri oikeilla tavoilla, minkä ansiosta se ilahduttaa läpi kestonsa.

Mielestäni 21 Jump Street on yksi 2000-luvun parhaista komedioista ja suurin syy siihen on, että tekijät ovat oikeasti pistäneet sydämensä mukaan elokuvaan. Se ei ole vain kertakäyttöinen hassuttelu, jonka unohtaa nopeasti, vaan se jaksaa naurattaa vielä muutaman katselukerrankin jälkeen lähes yhtä hyvin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Paikoitellen leffa on jopa hulvaton, varsinkin kun se osaa nauraa itselleen ja edustamalleen lajityypille. Nykypäivänä monet ovat sitä mieltä, että Yhdysvalloissa elokuvantekijöiltä on ideat loppu, jonka takia leffat kierrättävät vain jo olemassa olevia tarinoita. Nykyään ilmestyykin paljon uusintafilmatisointeja, minkä lisäksi vanhoja leffoja ja sarjoja yritetään herättää henkiin 2000-luvulla. Nämä yritykset eivät valitettavasti kuitenkaan tunnu onnistuvan, vaan lopputulokset jäävät jatkuvasti mitäänsanomattomiksi. 21 Jump Street löytää kuitenkin myös siitä itseironista huumoria ja yhdessä kohtaa eräs hahmoista jopa toteaa, että hänen mielestään koko Jump Street -projektin uudelleen avaaminen tuntuu vain siltä, että mielikuvituksettomat tyypit kierrättävät vanhoja asioita ja toivovat, ettei kukaan huomaa mitään. Perinteikkäämpää kohellustakin tietty löytyy, minkä lisäksi mukana on myös paljon häröjä vitsejä. Yllättävää kyllä, toimintakohtauksissa nähdään ihan kunnolla verta, minkä lisäksi toimintapätkät ovat oivallisesti toteutetut. On hienoa, ettei leffalle käy kuten monille muille toimintakomedioille, eli vitsit loppuvat ennen elokuvaa, vaan tarinan huipennuskin saa katsojat hekottelemaan. Filmi tarjoaa myös hauskoja yllätyksiä, jotka lisäävät kokemuksen miellyttävyyttä.




Ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller on onnistunut hienosti. He ovat saaneet tunnelman osumaan juuri oikeaan paikkaan ja ovat päässeet käyttämään kekseliäisyyttään useaan otteeseen. Komediagenre todella tarvitsee Lordin ja Millerin kaltaisia tekijöitä ja toivon, että he ovat jonain päivänä ohjaamassa lisää hauskoja filmejä - kuten vaikkapa 23 Jump Street... jooko? Käsikirjoittaja Michael Bacall on myös hoitanut hommansa hyvin, minkä lisäksi tekninenkin toteutus on pääasiassa hyvää. Kuvaus, leikkaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit toimivat, mutta muutamat visuaaliset tehosteet eivät näytä erityisen hyviltä. Parissa kohtaa nähtävät digiräjähdykset ovat todella selkeästi tietokoneella toteutetut. Tunnusmusiikkia lukuunottamatta Mark Mothersbaughin sävellykset eivät jää mieleen, vaan päähän jäävät soimaan useat elokuvassa kuultavat radiojumputuskappaleet.

Yhteenveto: 21 Jump Street on todella hauska toimintakomedia, jonka katsoo oikein mielellään uudestaankin. Leffasta löytyy useita kliseitä, mutta se osaa pääasiassa hyödyntää niitä taidokkaasti ja hauskasti. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja leffasta näkyy, että tekijöillä on ollut hauskaa elokuvan parissa. Hauskaa on myös katsojilla, sillä filmin aikana nauraa useita kertoja ääneen, eikä huumori lopu edes loppuhuipennuksen ajaksi, kuten monissa toimintakomedioissa käy. Dave Francoa lukuunottamatta näyttelijät onnistuvat loistavasti rooleissaan - jopa Ice Cube, jonka yrmyilylle on vihdoin hauskaa käyttöä. Jonah Hillin ja Channing Tatumin väliltä löytää todellista kemiaa, jonka pääkaksikko tarvitsee. Jos pidät komedioista ja nauramisesta, niin kannattaa katsoa 21 Jump Street, sillä on todella suuri ihme, jos sen aikana ei naura. Vaikka kaverikyttägenre tuntuukin jo loppuunkulutetulta, filmi onnistuu olemaan niin raikas, että sille kannattaa antaa mahdollisuus. Kyseessä on yksi hauskimmista komedioista ja toivon, että tällaisia leffoja tulisi lisää. Alkuperäisen sarjan fanit eivät välttämättä löydä riemua tästä, sillä jos olen oikein ymmärtänyt, se on tehty paljon vakavammin mielin kuin tämä. Koko homman idea on kuitenkin niin hölmö, etten usko vakavamman lähestymistavan toimivan paremmin kuin komedian.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pcwallart.com
21 Jump Street, 2012, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Relativity Media, Original Film, Stephen J. Cannell Productions


lauantai 23. syyskuuta 2017

Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle / Kingsman: Kultainen kehä (2017)

KINGSMAN: THE GOLDEN CIRCLE (2017)

KINGSMAN: KULTAINEN KEHÄ



Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Taron Egerton, Colin Firth, Mark Strong, Julianne Moore, Pedro Pascal, Halle Berry, Edward Holcroft, Hanna Alström, Jeff Bridges, Channing Tatum, Elton John, Bruce Greenwood ja Michael Gambon
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Kingsman-sarjakuviin (2012-) perustuva elokuva Kingsman: The Secret Service sai ensiesityksensä vuonna 2014 ja laajemman teatterilevityksen seuraavan vuoden alussa. Elokuvaa ylistettiin paljon, vaikka se sai myös negatiivista palautetta henkilöiltä, jotka eivät kestäneet rivompaa huumoria. Leffa oli myös menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Aluksi monet jännittivät, mitä jatkolle kävisi, sillä kun ohjaaja Matthew Vaughnin aiemmasta leffasta, Kick-Assista (2010) tehtiin jatko-osa (2013), ei se toiminut, sillä Vaughn ei jatkanut ohjaajana. Monet huojentuivat, kun hän ilmoitti palaavansa toisen osan ohjaajaksi ja jatkoa alettiin odottamaan innolla. Myös minä olin innoissani, sillä ensimmäinen leffa on mielestäni aivan mielettömän nerokas ja loistava, enkä malttanut odottaa, mitä seuraavassa osassa tulisi tapahtumaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä vähemmän ensi-iltaan oli aikaa ja kun pääasiassa positiivisia arvioita alkoi ilmestyä. Jotkut negatiiviset kommentit huolestuttivat minua hieman, mutta kun ystäväni näki sen kutsuvierasnäytöksessä ja antoi sille lähes täydet pisteet, olin vain todella innoissani. Menin katsomaan Kingsman: The Golden Circlen, eli suomeksi Kingsman: Kultaisen kehän ensi-iltana ja... olin valitettavasti pettynyt.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kingsman: The Secret Service!

Kingsman-nimisen salaisen palvelun kimppuun hyökkää Kultainen kehä -huumejärjestö. Agentit Eggsy ja Merlin lähtevät järjestön perään, mutteivät voi hoitaa hommaa yksin, joten he tarvitsevat apua Yhdysvaltain salaiselta palvelulta, Statesmanilta, sekä vanhalta ystävältä...

Erinomainen Taron Egerton palaa nuoren Eggsyn rooliin, josta on tullut erittäin taitava agentti. Hän on myös löytänyt itselleen rakkauden edellisen leffan Ruotsin prinsessa Tildestä (Hanna Alström) ja yrittää löytää tasapainoa parisuhteen ja agenttiuran välille. Tilda myös motivoi Eggsyä tehtävissään, sillä katsojatkin tietävät, mitä on tiedossa, jos hän pelastaa maailman uudestaan... ehe ehe... Egerton näyttää jälleen olevansa yksi lupaavimmista nuorista näyttelijöistä, mutta harmillisesti hänen hahmoonsa ei ole saatu kirjoitettua mitään erityistä ja tuntuu siltä, että hänen kasvutarinansa päättyi jo viime filmin myötä.
     Jos et ole nähnyt leffan trailereita tai edes sen julistetta, joka on tuossa ylempänä, niin nyt seuraa pienehkö iso JUONIPALJASTUS. Elokuvassa nimittäin nähdään edellisessä leffassa tapettu Harry Hart, eli agentti Galahad, jota näyttelee Colin Firth. Harry on palautettu henkiin hieman laiskalla tavalla ja hän kärsii tietty muistinmenetyksestä, joka täytyy korjata. Muuten hahmo on hieman tylsä ja olen yhä sitä mieltä kuin olin silloin, kun näin ensimmäisen trailerin, jossa paljastettiin, että Harry on yhä hengissä: hänen olisi pitänyt pysyä kuolleena. Harryn kuolema oli suuri yllätys edellisessä osassa, joten on laimeaa, että hänet piti tuoda takaisin.
     Mark Strongin esittämä tietokonevelho Merlin on yhä mukana ja hänet nähdään suuremmassa roolissa kuin ennen. Hän on yhä paljon tietokoneen ääressä, mutta hän pääsee myös toimintaan. Merlin on tosikko, mutta häneltäkin löytyy hauskoja hetkiä ja Strong on mainio roolissaan.
     Yhdysvaltain Statesman-agentteja ovat Channing Tatumin esittämä Tequila, jonka rooli on harmillisen pieni; Pedro Pascalin esittämä Whiskey, jolla on aseenaan huipputeknologinen ruoska; Halle Berryn näyttelemä Ginger Ale, joka on Statesmanin versio Merlinistä; sekä Jeff Bridgesin esittämä Champagne, joka on Statesmanin johtaja. Siinä missä Kingsmanit ovat hienoja herrasmiesvakoojia, Statesmanin agentit taas muistuttavat cowboyita puhe- ja pukeutumistapojensa takia. Vaikka hahmot ovatkin hauska lisä, ei heitä (varsinkaan Tequilaa) ole hyödynnetty kovin kummoisesti.
     Kingsman: The Secret Servicessa todettiin, että agenttielokuvat ovat vain niin hyviä kuin niiden roistot. Mahtavan loistavassa The Secret Servicessä oli loistava Samuel L. Jacksonin näyttelemä Valentine, kun taas hyvässä The Golden Circlessä on ihan okei Kultaisen kehän johtohahmo Poppy (Julianne Moore). Ensimmäisessä kohtauksessaan Poppy vaikuttaa oivallisen häijyltä konnalta, mutta suurimmaksi osaksi elokuvaa hän on vain aika unohdettava. Moore ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä ja osoittaa sen myös tässä. Häneltä löytyy muutamat onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin.
     Muita hahmoja filmissä ovat edellisestä osasta tutut agentti Roxy (Sophia Cookson) ja Charlie (Edward Holcroft), sekä uusina tuttavuuksina Yhdysvaltain presidentti (Bruce Greenwood) ja uusi Kingsmanin Arthur-johtaja (pahasti alikäytetty Michael Gambon). Leffassa nähdään myös Elton John omana itsenään... tai noh, ärsyttävän kummallisena versiona itsestään. Charliesta on tullut pahempi kuin edellisen leffan lopussa, mutta hän ei tunnu lainkaan samalta hahmolta, jolloin olisi voinut olla parempi, jos kyseessä olisi kokonaan uusi hahmo, joka toimii Poppyn kätyrinä. Elokuvan presidenttihahmo on aivan loistava ja hän tarjoaa makeat naurut lähes jokaisella repliikillään.

Vaikka ensimmäinen tunteeni leffan päätyttyä oli pettymys, ei se tarkoita, että Kingsman: The Golden Circle olisi huono elokuva. Se on hyvä filmi, muttei lähelläkään edeltäjänsä tasoa. Edellinen osa on toisaalta niin nerokkaan upea, että sitä on varmaan mahdotonta päihittää, varsinkin kun sen hienous oli niin iso yllätys. Olisin silti toivonut tämän olevan edes todella hyvä. Tiesin etukäteen, ettei tämä voisi olla enää yllätys, sillä kaikki tietävät jo, mitä odottaa Kingsman-leffalta, mutta ajattelin, että tähän olisi löydetty uudenlaisia nerokkuuksia, jotka yllättäisivät edes hieman. Kyllä filmistä löytyy niitä muutama, mutta heti alusta huomaa, ettei nyt olla osuttu lähellekään napakymppiä. Elokuvan ensimmäinen kohtaus on nimittäin kökkö. Tarina alkaa tönkösti ja siirtyy kömpelösti ensimmäiseen toimintakohtaukseen, josta en pitänyt yhtään. Koko ensimmäinen tappelu näyttää niin paljon kehnojen tehosteidensa kanssa videopeliltä, että aloin pelätä, olisiko koko filmi sellaista. Ei sentään, eikä leffa ole myöhemmin enää niin heikko, mutta mukana on paljon hetkiä, jotka ovat vain ihan kivoja. Vastapainona on onneksi kohtia, jotka ovat todella hyviä, mutta valitettavasti loistavia hetkiä ei montaa löydy.

Siinä missä The Secret Service hyödynsi ties mitä asioita kekseliäästi, jotta se saa pidettyä katsojaa tiukasti mukanaan, The Golden Circle lähinnä vain viihdyttää läpi kestonsa. Sitä katsoo mielellään - vaikka se onkin noin vartin liian pitkä - mutta siinä ei ole kovin paljoa muistettavia asioita. Toimintakohtaukset ovat alkua lukuunottamatta näyttäviä (vaikkakin noin puolen välin seudulla tapahtuva lumitaistelu katoaa nopeasti mielestä) ja niissä on tuttua henkeä ensimmäisestä osasta, sekä hieman jännitystäkin. Paras taistelu on onneksi jätetty loppuun, jolloin elokuva nousee noin vartiksi oikeasti todella hyväksi. Verta on taas tiedossa, kuten myös tylyjä kuolemia, jotka kuitenkin lähinnä naurattavat. Harmi vain, ettei leffa ole edes lähellekään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Kun edellisen elokuvan aikana koko katsomo nauroi silmät kyynelissä, tämä pätkä tarjoaa hekottelua, mutta vain parit kunnon naurut. Leffassa on tietty kierrätetty vitsejä edellisestä osasta, mutta ne eivät iske yhtä toimivasti tällä kertaa. Mukana on myös pari vitsiä, jotka ovat niin tyhmiä, ettei niille edes jaksa nauraa. Yleisöstä kuului silloin vain pari vaivaantunutta naurun yritystä.

Jos tyylikkään toiminnan ja hauskat vitsit siirtää hetkeksi syrjään, niin alta löytyvä agenttiseikkailu ei ole kovin mukaansatempaava. Elokuvaan on tungettu selvästi liikaa asioita ja hahmoja, jolloin sillä ei valitettavasti ole aikaa keskittyä kunnolla edes päähenkilöönsä, joka nähdään lähes jokaisessa kohtauksessa. Eggsyn ja Ruotsin prinsessan romanssi on hauska idea, ja ruokailukohtaus prinsessan vanhempien, eli kuninkaan ja kuningattaren luona on erittäin mainio, mutta rakkaustarina tuntuu hieman keskeneräiseltä, vaikka sille huipennus löydetäänkin. Siitä puuttuu kunnon sydäntä ja näyttelijöiden väliltä puuttuu kemia, mikä edellisessä osassa löytyi. Mukana on muitakin tällaisia asioita, jotka vaikuttavat erinomaisilta, mutteivät ole lopulta kummoisia. Itse Kultainen kehäkin on loppujen lopuksi aika laimea vastus, eikä yhtään niin suuri kuin aluksi voi ymmärtää. Kun yksi edellisen leffan sanomista koski ihmisten suhdetta puhelimiinsa, väännetään tässä siitä, että huumeet ovat pahasta. Jotkut ratkaisut tarinassa ovat hieman laiskoja ja uskoisin elokuvan toimivan paremmin, jos sen käsikirjoitusta olisi työstetty pidempään. Kokonaisuudesta löytyy paljon tuttuja Kingsman-juttuja edellisestä elokuvasta, mutta välillä niistä vain puuttuu se jokin, minkä takia ensimmäinen osa on yksi kaikkien aikojen parhaista agenttielokuvista.

The Golden Circlen ohjaajana toimii tosiaan edeltäjän tapaan Matthew Vaughn, joka on tehnyt mielestäni kolme aivan mahtavaa filmiä (The Secret Servicen lisäksi Kick-Ass ja X-Men: First Class, 2011), mutta tämä teos osoittaa, että ehkä hänen ei oikeasti pitäisi pysyä leffasarjojen parissa yhtä osaa kauemmin. Vaughn on sanonut haluavansa tehdä jossain kohtaa uuden Fantastic Four -filmin ja toivon, että hän tekee, sillä maailma kaipaisi vihdoin ja viimein hyvää elokuvaa aiheesta, jota on yritetty jo neljä kertaa. Kingsman: The Golden Circle on tyylikkäästi kuvattu, mutta leikkausvaiheessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Lavasteet ja asut ovat hienot, minkä lisäksi äänimaailma on mainio. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta onneksi alkua lukuunottamatta tehosteet eivät näytä pelien tasoiselta. Musiikeista vastaavat Henry Jackman ja Matthew Margeson, jotka ovat tehneet todella oivaa työtä sävellystensä kanssa. Edellisestä elokuvasta tuttuja melodioita on mukana paljon.

Yhteenveto: Kingsman: The Golden Circle on kelpo agenttiseikkailu, mutta jää pahasti edeltäjänsä jalkoihin. Tarina ei imaise katsojaansa yhtä hyvin mukaansa, etenkin kun aloituskohtaus on kehno ja kokonaisuus on noin vartin liian pitkä. Nerokkaita hetkiä löytyy paljon vähemmän, eikä elokuva tarjoa kovin montaa yllätystä. Vitsejä on paljon, mutta ne eivät ole yhtä hauskoja ja vanhojen vitsien kierrätys tuntuu oudon pakotetulta. Nauraa kyllä saa, mutta kyseessä ei ole hulvaton filmi. Toimintakohtaukset ovat pääasiassa tyylikkäitä - etenkin erittäin mainio lopputaistelu. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, mutta Eggsyn tarinasta ei oikein tunnu olevan kerrottavaa. Minua harmitti suuresti, miten alikäytetyt Channing Tatum ja Michael Gambon ovat leffassa. Julianne Moore ei ole kovin ihmeellinen pahis, eikä hänen juonensa ole ihmeellinen. Yhdysvaltain presidentti oli aivan loistava ja häntä olisi voinut olla enemmänkin. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta kuvaus on suurimmaksi osaksi upeaa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt työstää vaikka kuukauden verran lisää, jotta lopputulos olisi eheämpi paketti. Tällaisenaan se on kyllä hyvä ja mukana on paljon tuttuja Kingsman-juttuja, mutta voisi The Golden Circle olla selkeästi parempikin. Jos piditte edellisestä osasta, niin käykää katsomassa myös tämä elokuva, mutta sillä varoituksella, ettei se ole yhtä hieno. Viihdyttävänä toimintakomediana tämän katsoo kyllä mielellään ja toivon, että leffa iskee minuun paremmin toisella katselukerralla, kun tiedän, mitä odottaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Kingsman: The Golden Circle, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marv Films, Shangri-La Entertainment, TSG Entertainment

perjantai 22. syyskuuta 2017

Arvostelu: Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017)

LEGO NINJAGO ELOKUVA

THE LEGO NINJAGO MOVIE



Ohjaus: Charlie Bean, Paul Fisher ja Bob Logan
Pääosissa: Dave Franco, Justin Theroux, Michael Peña, Kumail Nanjiani, Abbi Jacobson, Zach Woods, Fred Armisen, Jackie Chan, Olivia Munn ja Kaan Guldur
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

The LEGO Ninjago Movie, eli suomalaisittain Lego Ninjago elokuva pohjautuu Legon "Ninjago"-lelusarjaan, jonka tuotteita alkoi ilmestyä kauppoihin vuonna 2011. Lelujen pohjalta tehtiin televisiosarja samana vuonna, jotta lelut saisivat lisää huomiota. "Ninjago"-legot ovatkin nousseet suureen suosioon lasten keskuudessa ympäri maailman. Harmillisesti suosio ei ole yhtä suuri aikuisten keskuudessa, joten kun vuonna 2013 ilmoitettiin, että Lego Ninjago Elokuva oli tekeillä, ei se herättänyt suuria tunteita. Toisaalta siinä kohtaa ensimmäinen Lego-filmi, eli Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) ei ollut vielä ilmestynyt, joten monet suhtautuivat muutenkin todella epäilevästi leffaan. Suosio ei kuitenkaan noussut vuonna 2014, vaikka Lego Elokuvaa ylistettiin, sillä seuraavana oli tiedossa Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), jonka päähenkilö oli paaaljon tunnetumpi kuin jokin "Ninjago". Itse olen aina ollut suuri Lego-fani ja omistan todella paljon erilaisia tuotesarjoja, mutta "Ninjago"-tuotteita minulla ei ole lainkaan, sillä se ei ole koskaan kiinnostanut minua. Televisiosarjasta olen nähnyt pätkiä, mutta ne eivät tehneet minuun vaikutusta. Odotin tältä vuodelta huomattavasti enemmän Lego Batman Elokuvaa ja olisin toivonut seuraavan leffan olevan "Lego Star Wars Elokuva" tai jotain. Vasta viikkoa ennen lehdistönäytöstä aloin oikeasti löytää mielenkiintoa Lego Ninjago Elokuvaa kohtaan, sillä ajattelin, että koska en tiedä koko hommasta mitään, se voisi yllättää minut olemalla todella hyvä, minkä lisäksi se olisi varmasti visuaalisesti upea. Positiivisin tuntein lähdin siis katsomaan elokuvaa, vaikken odottanutkaan samanlaista nerokkaan erinomaista teosta kuin kaksi edellistä Lego-elokuvaa.

Paha Garmadon hyökkää jatkuvasti armeijansa kanssa Ninjagon kaupunkiin, jota suojelee ninjatiimi. Vihreä ninja on Garmadonin suurin vihollinen, mutta Garmadon ei tiedäkään, että Vihreä ninja on oikeasti hänen teini-ikäinen poikansa Lloyd.

Vihreää ninjaa (varmaan ikuisesti laiskan kuuloinen Dave Franco), eli Lloyd Garmadonia kiusataan kaiken aikaa siitä, että hän on pahiksen poika. Vaikka Garmadon ei sitä tiedä, niin koko kaupunki tuntuu tietävän totuuden. Kaikki syyttävät Lloydia hyökkäyksistä ja monet pelkäävätkin häntä, mutta kun Lloyd naamioituu ninjavermeisiinsä, on hän koko kaupungin suosikki, sillä se on salaisuus, jonka vain muut ninjat tietävät. Läpi leffan onkin hauska seurata, miten Lloyd suhtautuu kaupunkilaisiin, jotka sekä inhoavat että rakastavat häntä. Hahmo on mielenkiintoinen, vaikka alkupäässä hän lähinnä kiukuttelee ärsyttävästi.
     Muita ninjoja ovat punainen Tulininja, eli Kai (Michael Peña), sininen Salamaninja, eli Jay (Kumail Nanjiani), harmaa Vesininja, eli Nya (Abbi Jacobson), valkoinen Jääninja, eli Zane (Zach Woods) ja musta Maaninja, eli Cole (Fred Armisen). Jokaiselle viidestä on luotu pientä sisältöä: Kai on porukan siistein; Nya on hänen voimakas siskonsa; Jay on pelokas; Cole kuuntelee musiikkia ja ottaa rennosti; ja Zane on todellisuudessa robotti, vaikka yrittääkin esittää tavallista teiniä. Harmillisesti alun jälkeen nämä ninjahahmot muuttuvat aika lailla statisteiksi, vaikka kulkevatkin koko ajan Lloydin mukana. Hahmoja ei pääse kunnolla tuntemaan, jolloin heistä ei oikeastaan jaksa välittää.
     Garmadon (Justin Theroux) on mustiin pukeutuva nelikätinen pahis, joka muistuttaa hieman Tähtien sodan (1977-) Darth Vaderia, etenkin kun hänellä on päässään musta kypärä. Leffasta tulee muutenkin mieleen Tähtien sota nuoren sankarin ja tummiin pukeutuneen pahiksen isä-poika-suhteen takia. Garmadon ei ole kuitenkaan yhtä julma kuin Vader, vaan hänen mielestään Ninjagon valloittaminen on vain hauskaa hupia. Vaikka jotkut hänen tekonsa ovat kauheita, on ne käsitelty lapsiystävälliseen tapaan huumorin kautta.
     Muita hahmoja leffassa ovat ninjojen johtaja, eli mestari Wu (Jackie Chan), joka on stereotyyppisesti vanha valkoparta, joka osaa kuitenkin taistella erittäin nopeasti, ja Lloydin äiti Koko (Olivia Munn), joka ei tiedä poikansa ninjapuuhista. Jackie Chan nähdään myös näyttelemässä ääniroolin lisäksi, minkä lisäksi toisena aitona ihmisenä nähdään pientä innokasta poikaa esittävä Kaan Guldur.




Lego Ninjago Elokuva alkaakin hölmöllä kohtauksella, jossa Guldurin esittämä poika astuu sisään liikkeeseen, joka myy ikivanhoja tavaroita. Jackie Chan on liikkeen myyjä, joka päättää kertoa pojalle Ninjagon legendasta, koska pölystä päätellen asiakkaita ei ole, joten mitä muutakaan sitä tekisi? Onneksi kiusallisen aloituksen jälkeen seikkailu lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Nopean esittelyn jälkeen alkaa ensimmäinen nopeatempoinen taistelu Garmadonia vastaan. Elokuva itsessään tuntuu kulkevan todella nopeasti kohtauksesta toiseen, eikä mukana ole kunnon hengähdystaukoja. Harmillisesti kun leffa vihdoin rauhoittuu ja alkaa vaikuttaa siltä, että tarina kertookin oikeasti oudosta isä-poika-suhteesta, elokuvaa muuttuu hieman laahaavaksi. Vaikka erikoinen perhetarina onkin mielenkiintoinen, ei siihen ole saatu mukaan sydäntä, jotta siitä jaksaisi missään kohtaa välittää. Kokonaisuutena Lego Ninjago Elokuva onkin aika ontto, vaikka se viihdyttää lähes koko kestonsa ajan. Sekavan rytmityksen takia filmi tuntuu välillä kulkevan nopeutettuna ja välillä hidastettuna, eikä siitä jää kovin paljoa käteen loppujen lopuksi. Elokuvan jälkeen ihmettelinkin, miten muutaman vuoden takainen Lego Elokuva sai kerrottua paljon monimutkikkaamman ja moniulotteisemman tarinan samassa ajassa, ilman, että se oli yhtä sekava?

Leffasta puuttuu lähes kokonaan Lego Elokuvan kekseliäisyys, itseironia ja syvällisyys. Se oli paljon selkeämmin koko perheen teos, kun taas tämä on lähes kokonaan pelkkää viihdettä lapsille. Aikuisetkin voivat kyllä löytää siitä riemua, etenkin koko elokuvan kekseliäimmästä asiasta, eli ultimaattisesta aseesta ja sen vaikutuksista, mutta muuta ihmeellistä ei ole luvassa. Lapsille siinä on paljon seikkailua, toimintaa ja hassuja hetkiä, mutta suuria nauruja se ei kuitenkaan tarjoa. Elokuva ei osaa nauraa itselleen samalla tavalla kuin edelliset Lego-leffat, mikä voi johtua siitä, että tekijöiden on pitänyt pelata varman päälle, sillä "Ninjago" ei ole erityisen tunnettu juttu vielä. Olisikin ollut parempi, jos tätä ennen olisi tehty tunnetuista leffasarjoista, kuten Tähtien sodasta, Indiana Jonesista (1981-) ja Harry Potterista (2001-2011) Lego-elokuvat ja sitten vasta olisi kokeiltu toimiiko tällainen filmi? Hyviä hetkiä on kyllä mukana ja leffa onnistuu pitämään kiinnostuksen yllä, jolloin kyseessä on ihan menevä pätkä, mutta Lego Ninjago Elokuva on silti todella selvä tasonpudotus kahden edellisen elokuvan jälkeen.




Leffa on kuitenkin animoitu pääasiassa tyylikkäästi. Ninjago-kaupunki on erinomaisesti toteutettu ja sitä on hienoa katsella, mutta on harmi, että Lego Batman Elokuvan tavoin vesi on vettä, eikä se koostu sinisistä palikoista, kuten Lego Elokuvassa. Hommaa on viety tässä vieläkin pidemmälle, sillä Garmadonin tukikohtatulivuorikaan ei ole legoista koottu, eikä myöskään ole metsä, jossa seikkaillaan leffan aikana paljon. Vaikka niihin onkin yhdistetty palikoita, olisi ollut paljon näyttävämpää, jos kaikki taustat koostuisivat legoista. Onneksi realistinen metsä on kuitenkin oikeassa koossa hahmoihin verrattuna, jolloin tavallinen kasvikin vaikuttaa isolta puulta. Äänimaailmassa parasta on kaikkien aikojen tunnetuimman elokuvahuudon, eli "Wilhelm screamin" käyttö useaan otteeseen peräkkäin. Harmillisesti Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit ovat todella mitäänsanomattomat. Ohjauksesta vastaavat Charlie Bean, Paul Fisher ja Bob Logan, jotka ovat toimineet pääasiassa animaattoreina aiemmin ja vain Bean on ollut ohjaajan hommissa. Harmillisesti sen myös huomaa ja olen varma, että elokuva olisi paljon parempi, jos ohjaajina olisivat toimineet Lego Elokuvan ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller.

Yhteenveto: Lego Ninjago Elokuva on ihan viihdyttävä seikkailuelokuva, mutta se jää monin tavoin kahden edellisen Lego-elokuvan jalkoihin. Mukana ei ole kunnon kekseliäisyyttä yhtä hienoa juttua lukuunottamatta, eikä teos osaa nauraa itselleen, mikä oli yksi hauskimmista asioista edellisissä leffoissa. Hauskoja hetkiä on kyllä mukana, muttei filmi kovin monia nauruja tarjoa. Leffan pääteema, eli erikoinen isä-poika-suhde tuo hieman liian paljon mieleen Tähtien sodan ja on harmi, että päähenkilön lisäksi muita ninjoja ei pääse tuntemaan kunnolla. Tarina on ihan toimiva ja pitää mukanaan, mutta kokonaisuus tuntuu silti jotenkin ontolta ja sydämettömältä. Animointijälki on upeaa, vaikka onkin harmi, että vesi, metsä ja Garmadonin tulivuori eivät olekaan legopalikoista rakennetut. Lapsille Lego Ninjago Elokuva on varmasti todella hyvä toimintaseikkailu, mutta aikuiset tämä voi helposti jättää kylmäksi. Ei siis kannata odottaa kovin nerokasta teosta, vaan varautukaa näkemään kivaa hömppää.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
The LEGO Ninjago Movie, 2017, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lin Pictures, Lord Miller, RatPac-Dune Entertainment, Vertigo Entertainment


torstai 21. syyskuuta 2017

Arvostelu: Tulip Fever / Tulppaanikuume (2017)

TULIP FEVER (2017)

TULPPAANIKUUME



Ohjaus: Justin Chadwick
Pääosissa: Alicia Vikander, Dane DeHaan, Christoph Waltz, Holliday Grainger, Jack O'Connell, Judi Dench, Zach Galifianakis, Kevin McKidd, Tom Hollander ja Cara Delevingne
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Tulip Fever, eli suomeksi Tulppaanikuume perustuu Deborah Moggachin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjan pohjalta aiottiin tehdä elokuva jo vuonna 2004: siihen ehdittiin palkata näyttelijät ja muu työryhmä, minkä lisäksi leffan lavastetta varten istutettiin 12 tuhatta tulppaania, mutta juuri muutamaa päivää ennen kuvauksia koko tuotanto peruttiin, sillä veromuutosten takia leffojen teon hinta muuttui voimakkaasti Briteissä. Elokuvan teko lähti uudestaan käyntiin vuonna 2013. Uusi työryhmä palkattiin, uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat onnistuneesti kesällä 2014. Tulip Feverin piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin seuraavaan kesään. Jostain syystä ilmestyminen viivästyi vielä pariin otteeseen, mutta nyt se on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden takia. Alicia Vikander oli tehnyt vaikutuksen The Danish Girlissä (2015), josta hän olikin saanut Oscar-palkinnon, minkä lisäksi mukana olisi esimerkiksi Judi Dench, joka varmasti toimii "historiallisessa" draamaleffassa. Ajattelin, että eihän tätä voi jättää väliin, jos filmi olisikin vaikka Oscar-ehdokkaana ensi vuoden gaalassa. No, siitä ei taida olla pelkoa. Ennen Tulip Feverin näkemistä nimittäin luin, että sitä oli haukuttu paljon ja minua alkoi pelottaa, mitä jos kyseessä onkin ihan surkea filmi? Ristiriitaisin tuntein menin katsomaan elokuvaa, mutta toivoin, ettei se olisi yhtä huono kuin olin lukenut.

1630-luvun Amsterdamissa arvokkaan Cornelis Sandvoortin vaimo Sophia rakastuu taiteilijaan, joka maalaa pariskunnasta muotokuvan.

Sophia Sandvoortina nähdään Alicia Vikander, joka on tuttuun tapaansa mainio. Sophia eli aikoinaan orpokodissa, mistä Cornelis hänet löysi ja päätti ottaa vaimokseen. Sophia kokee velvollisuudekseen rakastaa Cornelista, mutta hänestä näkee kaiken aikaa, että hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Hahmoon onkin saatu mukaan erilaisia asioita, joita hän yrittää pitää salassa mieheltään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten hän kykenisi olemaan rakastamansa taiteilijan kanssa, ilman että hänen todellinen miehensä saa tietää?
     Cornelis Sandvoortia esittää Christoph Waltz, minkä toimimista aluksi hieman pohdin, sillä vaikka Waltz osoittikin Inglourious Basterdsissa (2009) näyttelevänsä upeasti, ovat hänen roolisuorituksensa olleet sen jälkeen lähinnä vain ihan kivoja tai kehnoja. Olin kuitenkin huojentunut, sillä Waltz on oiva valinta, vaikka aluksi onkin outoa katsoa pariskuntaa, joista toinen on yli kolmekymmentä vuotta toista vanhempi. Kemia Waltzin ja Vikanderin välillä on onnistuneesti luotu, ja vaikka tavallaan haluaisikin nähdä Sophian ikäisensä kanssa, ei Cornelisissa tunnu olevan oikeasti mitään pahaa, jolloin häntä käy hieman jopa sääliksi.
     Taiteilija Jan Van Loosia näyttelee Dane DeHaan, mikä oli kanssa erikoinen valinta mielestäni, mutta olin positiivisesti yllättynyt, ettei DeHaan ollut samanlainen hämärä heppu kuin yleensä, vaan hänestä oli saatu irti jonkinlaista taiteilijasielua. Jan Van Loosille on myös luotu ihan kiinnostava tausta. Janin juoppona Gerrit-apulaisenaan nähdään Zach Galifianakis, mistä olin todella yllättynyt, sillä hän esiintyy pääasiassa komedioissa. Ohjaaja on tainnut saada ihmeitä aikaan näyttelijöissä, sillä Galifianakis on luonteva roolissaan, eikä vedä hommaa yli, kuten hän välillä päätyy tekemään.
     Erikoisen paljon Gemma Artertonilta kuulostava Holliday Grainger näyttelee Sandvoortien kyökkipiika Mariaa ja Jack O'Connell esittää tämän salarakasta, kalakauppias Willemiä. Maria on oikein hyvä hahmo, Grainger esittää häntä mainiosti ja on ihan hauskaa, että hän toimii leffan kertojaäänenä, eikä Sophia itse, mutta Marian ja Willemin rakkaustarina tuntuu välillä olevan liian suuresti käsitelty asia, jolloin se tuntuu ylimääräiseltä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat erinomaisen Judi Denchin näyttelemä naisluostarin johtajar, eli abbedissa, Tom Hollanderin esittämä pervo tohtori Sorgh, todella pieneen rooliin jäävän Cara Delevingnen esittämä Annetje ja Kevin McKiddin näyttelemä herra De Bye, jotka nähdään pääasiassa tulppaanipörsseissä.

Elokuvan nimen mukaisesti tulppaanit ovat todella iso juttu tarinassa. Aluksi voi tuntua hassulta, että kukat olisivat joskus olleet äärimmäisen tärkeässä asemassa, mutta niin se vain ihan oikeasti oli. Vuonna 1634 tulppaanit tulivat Amsterdamissa markkinoille ja ihmiset menivät ihan hulluiksi niistä. Kaikkien oli pakko niitä saada ja niitä huutokaupattiin kovilla hinnoilla. Mitä harvinaisempi tulppaani oli omistuksessa, sitä arvokkaammalta joku vaikutti. Tulppaanipörssissä käydäänkin aina välillä ja kukista harvinaisimpien omistaminen ratkaisisi tietty monet hahmojen ongelmat. Ongelmia hahmoilla nimittäin riittää. Sen lisäksi, että Sophia miettii, mitä ihmettä hän tekee vanhan miehen kanssa, joka haluaisi saada Sophian kautta itselleen perijän, hän joutuu salasuhteeseen, mikä johtaa vielä uusiin hankaluuksiin. Sen lisäksi Marian ja Willemin rakkautta pitää salailla, ja heillekin tulee toinen suuri salaisuus. Tulip Feverissä on paljon asioita meneillään ja etenkin ensimmäinen puolisko hyppii välillä niin oudosti, että voi olla vaikeaa pysyä kärryillä. Ensimmäisen puoliskon katselukokemusta hankaloittaa myös se, ettei voi olla varma, kuka leffan päähenkilö oikeasti on? Julisteen mukaan filmi kertoisi Sophiasta, mutta kun kertojaääni kuuluu Marialle, jolla on oma tarinansa, kestää todella kauan, ennen kuin katsojana tajuaa, millaista tarinaa elokuva yrittää saada aikaiseksi. Alkupäässä lähinnä ärsyttää, sillä Sophian juonikuvio on itsessään jo tarpeeksi mielenkiintoinen, niin miksi mukaan on pitänyt tunkea iso sivujuoni?

Puolessa välissä palaset alkavat onneksi loksahdella kohdalleen ja kaksi isoa juonikuviota yhdistyvät vihdoin, jolloin elokuvaan alkaa löytyä tolkkua. Teos nappaa paremmin mukaansa ja katsoja haluaa tietää, millaisen sopan Sophia keittää itselleen. Harmillisesti puolen välinkin jälkeen tarina loikkii outoja aikahyppyjä eteenpäin, sillä alle kaksituntinen elokuva kattaa tapahtumat muutaman vuoden ajanjaksolta. Alkuperäisessä Deborah Moggachin kirjassa rytmitys on varmasti rauhallisempaa ja käsikirjoitusta työstettäessä olisi tarinaa voinut muokata hieman. Tulip Feverin huipennus on todella mielenkiintoinen ja tarinan päätös vaikuttaa lupaavalta, mutta harmillisesti lopetuksesta on tehty liian helppo, jolloin se jättää pienen pettymyksen tunteen. On elokuva kuitenkin parempi kuin arvioiden perusteella pelkäsin ja vaikka tarina kulkeekin välillä miten sattuu, on se silti ihan kelpo pätkä, jonka katsoo ainakin kerran. Mukaan on saatu pientä jännitettä salaisuuksien kautta, minkä lisäksi leffaan on livahtanut huumoria, josta osa tosin tuntuu enemmän tahattomalta, kuten Sophian ja Cornelisin seksikohtaukset. Sen lisäksi, että hahmojen (ja näyttelijöiden) ikäero on suuri, oli vaikea pidätellä naurua, kun Cornelis tulee sänkyyn virnuillen, että hänen pieni sotilaansa olisi valmiina. Seksiä ja alastomuutta on muutenkin mukana, joten vaikka ikäraja on vain K12, niin kannattaa miettiä tarkkaan, jos olet aikeissa viedä lapsesi katsomaan filmiä.

Elokuvan on ohjannut Justin Chadwick, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja, mutta hän on ohjannut myös mm. Nelson Mandelasta kertovan Mandela: Long Walk to Freedomin. Tässä hän on tehnyt ihan kivaa työtä pitäessään laajaa kokonaisuutta jollain lailla kasassa ja luodessaan oikean hengen mukaan. Näyttelijäohjauksen hän taitaa mainiosti. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksen ei tarvitsisi olla niin nopeatempoista. Tulip Feverin lavasteet ovat todella tyylikkäät, minkä lisäksi myös puvut ovat erinomaisesti toteutetut. Filmiä katsoo siis mielellään jo pelkän visuaalisuutensa takia. Äänimaailma on toimiva, muttei erityisen ihmeellinen, kuten eivät ole myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Tulip Fever on liian täynnä erilaisia juonikuvioita, jolloin se hyppii paikoitellen minne sattuu. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana on vaikea sanoa, kenestä tarina oikein kertoo, sillä tuntuu kuin päällekäin kulkisi kaksi eri tarinaa. Onneksi puolessa välissä tarinat vihdoin yhdistyvät ja leffa saa napattua paremmin mukaansa, vaikka hyppiikin yhä oudosti eteenpäin. Mukaan on saatu oivaa jännitettä, kun hahmoille syntyy niin paljon salaisuuksia ja aina välillä on tilanteita, jolloin ne voisivat helposti paljastua. Huumoriakin on mukana, joskin osa siitä on tahatonta. Näyttelijät suoriutuvat oikein mainiosti rooleistaan ja filmin visuaalinen ilme on erinomainen puvuista lavasteisiin. Tulip Fever on selvästi parempi elokuva kuin pelkäsin, vaikkei olekaan parempi kuin "ihan hyvä". Suosittelen elokuvaa niille, jotka pitävät vanhaan aikaan sijoittuvista romanttisista draamoista. Tämän takia ei leffateatteriin tarvitse välttämättä raahautua, mutta sen katsoo sujuvasti vaikka televisiosta tai striimipalvelusta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.entertainment-today.be
Tulip Fever, 2017, Worldview Entertainment, Paramount Pictures, Ruby Films

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Arvostelu: Rendel (2017)

RENDEL



Ohjaus: Jesse Haaja
Pääosissa: Kris Gummerus, Rami Rusinen, Renne Korppila, Matti Onnismaa, Johnny Vivash, Bianca Bradey, Minna Nevanoja, Alina Tomnikov, Tero Salenius, Sami Huhtala ja Marko Pesonen
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Rendel on Jesse Haajan luoma supersankarihahmo, josta hän piirsi kuvia jo lapsena, haaveillessaan sarjakuvapiirtäjän ammatista. Vuosia myöhemmin hän törmäsi hahmoonsa uudestaan ja päätti hetken mielijohteesta ilmoittaa tekevänsä siitä elokuvan. Seuraavina päivinä tieto Suomen ensimmäisestä kunnon supersankarifilmistä lähti liikkeelle ja ihmiset alkoivat innostuneina kyselemään Haajalta lisätietoa. Ainoa ongelma oli, että Haaja oli unohtanut kertoa kyseessä olevan lyhytleffa. Hän kuitenkin päätti, että tekisi Rendelistä koko illan elokuvan ja tuotanto lähti liikkeelle. Haaja ei ollut aiemmin tehnyt elokuvia, joten Rendelin teko oli raskasta ja sen takia hän kulutti itsensä ihan loppuun. Elokuvan hän kuitenkin sai aikaiseksi ja se on vihdoin saamassa ensi-iltansa Suomessa. Itse en yleisesti pidä suomalaisista leffoista, vaikka on niitä tullut pari hyvääkin nähtyä. Kuitenkin kun kuulin, että Suomessa tehdään supersankarifilmiä, niin tiesin heti, että pakkohan se on nähdä. Trailerin ilmestyessä innostuin teoksesta oikeasti ja aloin odottaa sen näkemistä. Hieman minua kyllä jännitti, sillä vaikka on hienoa, että Suomessa on alettu kokeilemaan erilaisia lajityyppejä, ovat lopputulokset olleet kehnoja, kuten scifileffa Iron Sky (2012) ja kauhuleffa Bodom (2016). Toivoin todella, että Rendel olisi hyvä, sillä olisi niin hienoa, jos se johtaisi jatko-osiin ja sarjakuviin, joilla Suomea voisi ylpeänä mainostaa ulkomailla.

Rikollisjärjestö Vala valmistaa vaarallista NH25-rokotetta ja vie sitä kehitysmaihin. Vain naamiota käyttävä Rendel voi lopettaa Valan pahat suunnitelmat.

Elokuvan päätähti Rendeliä, eli Rämö-nimistä miestä näyttelee Kris Gummerus, joka suoriutuu hyvin roolistaan. Hänen lahjansa pääsevät paremmin esille Rämönä; rakastavana ja huolehtivana isänä, joka menettää työnsä ja miettii, miten voisi elättää perheensä. Naamio päässään Gummeruksen täytyy nimittäin vain näyttää siistiltä, sillä Rendel ei (paria kertojaäänihetkeä lukuunottamatta) sano sanaakaan ja vain silmät kiiluvat tumman maskin takaa. Rendelin hiljaisuus on erinomainen päätös, sillä mystisen naamiokostajan tunnelman rikkoisi, jos hän alkaisi yhtäkkiä höpistä suomeksi. On harmi, että vaikka leffassa selitetään syyt, miksi hän päättää ryhtyä "supersankariksi", ei koskaan selitetä, miten hän on niin paljon parempi kuin huippukoulutetut tappajat.
     Leffan pahiksia ovat Vala-järjestön rikolliset, joihin kuuluu esimerkiksi pääpomo Erola (Matti Onnismaa), tämän hulttiopoika Rotikka (Rami Rusinen), isokokoinen Lahtaaja (Renne Korppila), sekä yksittäiset tehotappajat kuten Radek (Johnny Vivash) ja Stacy (Bianca Bradey). Erolan ja Rotikan välille on luotu kiinnostava isä-poika-suhde, kun arvokas Erola ei voi sietää hölmön poikansa puuhia. Onnismaasta löytyykin sopivaa arvokkuutta, kun taas Rusisesta on tehty risupartansa kanssa todella suomalainen mies. Korppila on kokonsa puolesta oiva valinta Lahtaajaksi. Ulkomaalaiset Vivash ja Bradey ovat mukana, jotta leffaa voi markkinoida paremmin ulkomailla. Bradey esittää todella hyvin kovan mimmin roolia, joka ei tunnu väkisin väännetyltä, vaan luontevalta. Harmi vain, että tappajahahmot ovat äärimmäisen alihyödynnetyt, vaikka jokaisen esittelyyn käytetäänkin paljon aikaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Rämön vaimo Anette (Minttu Tamski) ja hänen tyttärensä Enni (Roosamaria Mäkinen), naistoimittaja (Minna Nevanoja), Valassa toimiva Kurikka (Tero Salenius), sekä hölmöt rosvohahmot (Sami Huhtala ja Marko Pesonen), jotka ovat yksi elokuvan parhaista asioista, joten on harmi, että hekin ovat pahasti alikäytetyt.




Rendelin luoja, ohjaaja Jesse Haaja on kuvaillut hahmoa omaksi versiokseen DC Comicsin Batmanista ja sen kyllä huomaa. Heti leffan alkupäässä nähdään taistelukohtaus, jossa Rendel hyökkää varjoista hölmistyneiden rikollisten kimppuun, mistä tulee helposti mieleen Batman Begins (2005). Sen lisäksi alkupuoliskon kohdat, joissa rikolliset miettivät, mikä naamioheppu pilaa heidän bisneksiään, ovat hyvin tuttuja Batman-tarinoissa. Rendel itsessään jo näyttää pienesti Lepakkomieheltä, minkä lisäksi viittauksia ja lainauksia on otettu paljon muistakin supersankarileffoista. Aihe on siis selvästi ollut lähellä Haajan sydäntä lapsesta asti. Harmi, että Rendel on loppujen lopulta vain pienen fanipojan filmi, eikä oikein mitään sen enempää. Leffan synkkyys ja raakuus, sen veriset kohdat, seksi ja huorat, kiroilu sekä tappaminen ovat varmasti tulleet mukaan myöhemmällä iällä, mutta muuten elokuva voisi olla ala-asteikäisen kirjoittama.

Elokuvan yksi isoimmista ongelmista on sen käsikirjoitus. Filmi on niin yksinkertainen, ettei siitä löydy mitään syvällistä. Kostoa janoava naamiomies käy pahan rikollisjärjestön kimppuun ja siinä se. Lapsellisuutta vielä korostaa se, että monet kohtaukset on ihan varmasti suunniteltu tyylillä: "Hei se Rendel voisi tehdä tällä lailla siististi!" "Joo ja sitten se voisi tehdä tuolla lailla coolisti!" "Joo vähänkö mageeta!" Tarina kulkee eteenpäin erilaisten tappelukohtausten myötä, vaikka välillä käydäänkin takaumissa selittämässä Rendelin motiiveja. Pientä lisäsisältöä on yritetty luoda toimittajahahmolla, joka yrittää selvittää Valan ja Rendelin puuhia, mutta se jää niin mitäänsanomattomaksi juonikuvioksi, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa. Pahisten pahuutta on myös päätetty korostaa sillä, että he vain tappavat kaikki, jotka ärsyttävät. Ymmärrän, että jos joku kätyri on tehnyt tyhmästi, niin hänet ammutaan esimerkkinä muille, mutta pitikö se yksi harmiton karaokelaulaja ihan oikeasti tappaa? Jo pelkästään se, miten leffassa tapetaan niin, ettei se tunnu kenestäkään miltään (ei näköjään edes Rendelistä), vei yhden pisteen.




Elokuva valitettavasti myös näyttää siltä kuin vartissa käsikirjoituksen kirjoittaneet kaverukset olisivat saaneet kameran käteen ja lähteneet heti kuvaamaan kaikkea siistiä. Leffassa on niin vahva kouluprojektin tunne, että on äärimmäisen outoa, kun välillä mukaan ilmestyy kuvia, jotka ovat kuin suurista Hollywood-tuotannoista repäistyjä. No mutta, kuten sanoin, Haaja on supersankarifilmit kyllä katsonut. Mukana on tietysti magee kuva, jossa Rendel kävelee tyylikkäästi poispäin hidastetusta räjähdyksestä. Yhdistettynä Suomihenkeen kaikki tällainen tekee leffasta vain tahattoman koomisen. Muuten hauskoja vitsejä ei oikeastaan ole, jos ei lasketa urpon kuuloisia repliikkejä. Tietyt asiat eivät vain kuulosta niin toimivalta suomeksi kuin englanniksi, joten ihan kaikkea ei tarvitse Hollywoodista kopioida. Harmillisesti tunnelmakaan ei ole onnistunutta kuin muutamassa hassussa kohtauksessa, jolloin leffa tuntuu lattealta. Latteus on sinänsä outoa, sillä elokuva on läpikotaisin niin ylidramaattinen, että teoksen tahaton koomisuus vain kasvaa.

Kun elokuvan tarina on surullisen yksinkertainen, sen tunnelma heikko ja useat repliikit surkeita, niin toivoin, että edes toimintakohtaukset pelastaisivat kokonaisuutta. Valitettavasti ei. Taisteluissa on mukana joitain hyviä juttuja ja niistä huomaa, ettei kyseessä ole aito Hollywood-tuotanto, sillä naisiakin hakataan, mutta toimintakohtaukset ratkeavat niin helposti, eikä kenestäkään ole Rendelille mitään vastusta, jolloin niissä ei ole yhtään jännitystä mukana. Loppupäässä kun pitää tapella isoa Lahtaajakorstoa vastaan, niin ei jaksa enää edes kiinnostaa, miten käy. Ja kun lopussa ei edes tule kohtausta, jossa pahikset tajuavat, kuka Rendel on, ei millään koko elokuvassa tunnu olevan mitään merkitystä. Ja kun millään ei ole katsojalle merkitystä, ei kovin hyvästä filmistä ole kyse. Lopputuloksena on todella kamala ja typerä tekele, josta löytyy useat supersankarileffojen kliseet, muttei osaamista hyödyntää niitä, minkä lisäksi filmistä puuttuu kokonaan tietyt tärkeät kohtaukset, joiden ansiosta monet supersankaripätkät ovat niin hyviä. Koska leffa on kokonaisuutena niin amatöörimäinen, on kummallista, että se edes pääsee teatterilevitykseen, eikä sitä vain pistetty Youtubeen tai korkeintaan DVD:nä suoraan kaupan alennuslaatikkoon.




Leffasta kyllä huokuu Jesse Haajan intohimo koko hommaa kohtaan, eli asia ei siis ole niin, etteikö elokuvaa olisi tehty tunteella. Käsikirjoitus vain on surkea, minkä lisäksi monet asiat teknisessä toteutuksessa ovat kehnoja. Kuvauksesta ei tosin ole pahaa sanottavaa ja suurimmaksi osaksi kuvat näyttävät hienoilta. Leikkauskin on pääasiassa sujuvaa, etenkin kun siirrytään ajassa taaksepäin. Valaisussa ja värimäärittelyssä on yritetty korostaa Hollywood-leffojen tavoin oranssia ja sinistä, mutta se on tehty niin tökerösti, että lähinnä hävettää. Visuaaliset efektit ovat toimivia ja huomaamattomia, mutta äänitehosteet menevät pahasti yli. Taistelukohtauksissa on ihan sama, lyökö joku toista tyyppiä naamaan, potkaiseeko tätä vatsaan, vai hakkaako tätä puukalikalla, osumasta kuultava ääniefekti on aina joko luiden murtuminen tai ääni joka kuulostaa siltä kuin jotakuta survottaisiin kirveellä. Tuomas Kantelisen säveltämät musiikit korostavat ylidramaattisuutta ja useissa kohdissa musiikit ovat yliampuvia nähtäviin kohtauksiin verrattuna. Noh, lavastus ja maskeeraus ovat sentään onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi onhan se pakko myöntää, että Rendelin asu on todella tyylikäs ja "cool".

Yhteenveto: Rendel on valitettavasti surkea elokuva. Sen hyviä puolia ovat pahisten isä-poika-suhde, hölmö rosvokaksikko ja se, ettei Rendel puhu naamio päässään. Kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat myös tyylikkäästi toteutetut ja näytteleminen on ihan toimivaa, mutta siihen ne hyvät jutut sitten jäävät. Jos käsikirjoituksesta ottaisi kiroilun ja seksin pois, voisi se olla ala-asteikäisen kirjoittama, niin kehno se on. Tarina on jo itsessään yksinkertainen, mutta asiaa ei helpota, ettei mukaan ole laitettu lähes yhtään täytettä. Edes toimintakohtaukset eivät auta pelastamaan kokonaisuutta, sillä kun mikään ei tunnu kunnon vastukselta Rendelille, ei yhdessäkään taistelussa ole jännitettä. Eikä katsojaa jaksa enää lopussa kiinnostaa, varsinkin kun kliseisen tarinan loppuratkaisun arvaa heti alussa. Oikeat vitsit eivät naurata, mutta leffa on ylidramaattisuudessaan niin koominen, että sitä on vaikea ottaa tosissaan, vaikka siinä kuinka synkistellään. Ääniefektit ja värimaailma ovat huonosti toteutetut. Jesse Haaja ja kumppanit selvästi rakastavat supersankarielokuvia, mutta eivät ole itse saaneet aikaiseksi muuta kuin kalliilta kouluprojektilta näyttävän juosten kustun tekeleen, josta on unohdettu tärkeimmät jutut genrestä. En siis vain voi suositella tämän näkemistä. Joku voisi sanoa, että näitä pitää tukea, jotta joskus nämä tehtäisiin Suomessa hyvin, mutta se ei näytä tapahtuvan. Jotkut luultavasti tykkäävät tästä ihan vain siksi, ettei se ole Hollywood-leffa, mutta mitä muuta siinä sitten kopioidaan alusta loppuun? Mukana on tietysti jopa lopputekstien aikana nähtävä lyhyt kohtaus, joka pohjustaa mahdollista jatko-osaa. Sen lisäksi leffassa viitataan mahdolliseen laajempaan elokuvauniversumiin, sillä erään sanomalehden isossa otsikossa puhutaan natseista kuun takana.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Rendel, 2017, Black Lion Pictures, Frozen Flame Pictures, Bad Beaver Productions, Haaja & Arwo Design