Arvostelu: Flow (Straume - 2024)

FLOW

STRAUME

Ohjaus: Gints Zilbalodis

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Flow on latvialais-ranskalais-belgialainen animaatioelokuva. Vuonna 2012 Gints Zilbalodis teki lyhytanimaation Aqua, joka kertoi vesipelkonsa ylittävästä kissasta ja tämän pohjalta hän halusi tehdä ihan täyspitkän elokuvan. Tuotanto käynnistyi vihdoin vuonna 2019 ja elokuvaa animoitiin viisi vuotta ja tosiaan kolmen maan yhteistyövoimin. Flow sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2024 ja parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -palkinnon ja parhaan animaatioelokuvan ja ulkomaalaisen elokuvan Oscar-ehdokkuuksien saattelemana Flow saapuu kohta myös Suomen elokuvateattereihin. Itse olen ehdottomasti kissaihminen; minulla on kissa nimeltä Viiru, eikä mielestäni maailmassa voi olla tarpeeksi elokuvia kissoista. Niinpä innostuin heti, kun kuulin Flow'sta ja innostustani on vain lisännyt elokuvan keräämät palkinnot ja kehut maailmalta. Iloitsin, kun pääsin näkemään Flow'n lehdistönäytöksessä jo kuukautta ennen ensi-iltaa ja halusin julkaista arvosteluni jo nyt, ennen Oscar-gaalaa.

Kissa päätyy huimaan seikkailuun, kun suuri hyökyaalto peittää hänen kotimetsänsä vedellä.

Flow'n päähenkilö on harmaa kissa, joka elelee puunveistäjän mökissä keskellä metsää. Kissa välttelee vaaroja, ihastelee maisemia ja pelkää vettä. Katin elämä muuttuu, kun eräänä päivänä jättimäinen hyökyaalto pyyhkäisee metsän yli ja kissan täytyy käyttää kaikkea päättäväisyyttään ja sinnikkyyttään pysyäkseen elossa. Kissan ei kuitenkaan tarvitse suorittaa matkaansa yksin ja yllätyksekseen hän saa matkakumppanikseen yli-innokkaan labradorinnoutajakoiran, internetin suosikkieläimen eli kapybaran, erilaisia tavaroita hamstraavan makin, sekä hurjan sihteerilinnun. Tämän kummallisen viisikon täytyy pystyä yhteistyöhön ja kissan täytyy opetella luottamistaan. Eläinhahmot ovat onnistuneen persoonallisia tyyppejä ja heihin kaikkiin tykästyy voimakkaasti matkan varrella, siitäkin huolimatta, ettei katsoja tiedä heidän nimiään ja että eläimet kommunikoivat vain omilla kielillään, maukuen, haukkuen ja niin edelleen. Osalle katsojista dialogin puute voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse pidin toteutuksesta valtavasti. Toteutus on niinkin onnistunutta, että katsoja pystyy kaiken aikaa päässään dubbaamaan mitä eläimet mahdollisesti sanovat toisilleen.

Odotin Flow'n näkemistä innokkaana jo ihan vain siksi, että siinä seikkailee kissa, mutta en todellakaan ollut valmis siihen, millaiselle matkalle tämä elokuva katsojansa veisi. Huh huh, kuinka uskomattoman kaunis, koskettava ja kertakaikkisen upea elokuva onkaan kyseessä! Olin täysin mykistynyt Flow'n edessä, enkä yhtään ihmettele, miksi se on saanut niin paljon ylistystä sieltä sun täältä, sekä kahminut parhaan animaatioelokuvan palkintoja gaalassa jos toisessakin.

Jo pintapuoleisesti Flow on mukaansatempaava seikkailu, joka tarjoaa niin hauskoja hetkiä kuin jännittäviä vaaroja, sekä liikuttaviakin juttuja. Nämä eläinhahmot ovat tosiaan todella mainioita ja katsojasta tuntuu kuin olisi itsekin heidän kanssa veneessä ihmettelemässä muuttuvaa maailmaa. Pidin valtavasti siitä, ettei tätä maailmaa ryhdytä sen kummemmin selittelemään. Missä kaikki ihmiset ovat? Miten näin erilaisista paikoista tulevat eläimet ovat ajautuneet samaan paikkaan? Nimenomaan tämä mysteerisyys lumoaa ja pistää katsojan ihmettelemään huuli pyöreänä siinä missä päähahmokissankin. Elokuvasta löytyy sellaista todellista ihmetyksen tunnetta, mitä leffat eivät ole aikoihin tarjonneet. Vaikka leffaa katsoisi pelkkänä kivana eläinseikkailuna, olisi se jo sellaisenaan erittäin onnistunut.

Vaikuttavan silauksen tekee kuitenkin kaikki, mitä löytyy pinnan alta. Ystävyys ja yhteistyö hädän edessä on selkeä teema. Nämä eläimet menettävät hujauksessa kaiken, mutta löytävät uuden merkityksen toisistaan ja vähitellen yksilöiden yritykset pysyä itse hengissä muuttuvat palavaksi haluksi pitää toverit turvassa myös. Tämän lisäksi itse hyökyaaltoa voi tulkita monin tavoin. Sen voi nähdä joko kommentaarina ilmastonmuutoksesta ja luonnonkatastrofeista, mutta samalla siinä on jotain uskonnollista. Veneessä matkaavat eläimet tuovat mieleen Nooan arkin ja onpa leffassa muutenkin kuvastoa, jossa on jotain ylimaallista. Vaikken itse ole uskonnollinen ihminen, pidin näitä puolia todella vaikuttavina. Muutenkin Flow on kaikin puolin vaikuttava teos, joka jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja liikutti minua syvästi monikerroksisella kauneudellaan.

Ja pitääpä vielä tietty kehua Flow'n audiovisuaalista puolta. Elokuvan animaatiojälki on äimistyttävän nättiä. Visuaalisesti leffa on kuin elävä maalaus ja elokuvan tekisi vähän väliä mieli pistää pauselle ihan vain siksi, että pääsisi ihastelemaan näitä huikeita näkyjä pidempään. Tarinan puolesta vajaa puolitoistatuntinen on oikein passeli mitta leffalle, mutta elokuvaa olisi voinut jämähtää tuijottamaan tuplasti pidemmäksikin aikaa. Eläimet liikkuvat sulavasti ja pidin erityisesti siitä, kuinka paljon vaikkapa päähahmokissaan on panostettu, jotta tämän pienetkin eleet korvan satunnaisesta nykimisestä pupillien pienenemiseen ja suurenemiseen olisivat uskottavia. Ja kun eläimet eivät puhu mitään, animaattoreille ja ohjaaja-käsikirjoittaja Gints Zilbalodikselle on entistäkin merkittävämpää onnistua tarinankerronnassa. Tällä saralla Flow on yhtä juhlaa ja esimerkillinen työ. Äänimaisemakin on erinomaisesti rakennettu, oli kyse sitten tehosteista tai Zilbalodiksen ja Rihards Zaļupen säveltämistä musiikeista, jotka ovat myös kuin omanlaistaan maalailua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Straume, 2024, Arte France Cinéma, Dream Well Studio, Sacrebleu Productions, Take Five

Arvostelu: The Monkey (2025)

THE MONKEY

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Theo James, Christian Convery, Tatiana Maslany, Colin O'Brien, Rohan Campbell, Sarah Levy, Osgood Perkins, Laura Mennell, Elijah Wood, Nicco Del Rio, Tess Degenstein, Danica Dreyer ja Adam Scott

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

The Monkey perustuu Stephen Kingin novelliin Apina (The Monkey) vuodelta 1980. Jo vuosia sitten Frank Darabont suunnitteli elokuvasovitusta novellin pohjalta, tehtyään Kingin tarinoista elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili (The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), mutta projekti ei toteutunut. Black Bear Pictures hankki novellin filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään adaptaatiota ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkinsin ja tuottaja James Wanin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt The Monkey saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Kingin kyseinen tarina ei ollut tuttu, mutta haluan toki nähdä uudet elokuvat, jotka on tehty hänen töidensä pohjalta. Pidin myös paljon ohjaaja Perkinsin edellisestä elokuvasta, Longlegsistä (2024) ja halusin nähdä häneltä lisää kauhua. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Monkeyn sen ennakkonäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Lapsina kaksoisveljet Hal ja Bill joutuivat kauhistelemaan järkyttäviä kuolemia, löydettyään isänsä tavaroiden joukosta vanhan leluapinan. Pojat luulivat päässeensä lelusta ja sen tuomasta tuhosta eroon, mutta kun ihmisiä alkaa taas vuosien jälkeen kuolla karmeilla tavoilla, he ovat varmoja, että apina on palannut.

Netflixin Sweet Tooth -sarjasta (2021-2024) tuttu Christian Convery nähdään identtisinä kaksosina Hal ja Bill Shelburnina ja myöhemmin elokuvassa samoja veljiä aikuisena näyttelee Theo James. Vaikka veljekset näyttävät samalta, ovat he persoonina täysin erilaisia. Siinä, missä Hal on hiljaisempi hissukka, Bill on ylimielinen ja veljeään huonosti kohteleva mulkvisti. Kummatkin kompensoivat olemuksellaan ja käytöksellään isänsä (Adam Scott) outoa katoamista ja eräänä päivänä käydessään läpi isänsä tavaroita, he löytävät leluapinan, jonka veljet kauhukseen huomaavat aiheuttavan hirvittäviä kuolemia joka kerta, kun lelun virittää soittamaan rumpuaan. Nuori Convery on mainio tuplaroolissa, esittäen niin uskottavasti kahta erilaista persoonaa, että välillä pitää oikein tuijottamalla tuijottaa, että onko kyseessä oikeasti yksi ja sama näyttelijä. Jamesin työ onkin sitten hapuilevampaa. Hänen näyttelemänsä aikuinen Hal on onnistunut, tämän tultua vainoharhaiseksi apinan mahdollisesta paluusta, mikä on puskenut Halin eroon vaimostaan (Laura Mennell) ja heidän yhteisestä pojastaan Peteystä (Colin O'Brien). Sen sijaan aikuinen Bill on Jamesin esittämänä varsin myötähäpeällinen karikatyyri, jonka lapsuuden monitahoisuus menee melkeinpä sketsihahmon puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös Tatiana Maslany Halin ja Billin äitinä Loisina, Sarah Levy ja ohjaaja Osgood Perkins veljesten Ida-tätinä ja Chip-setänä, sekä pian Suomeen vierailulle saapuva Elijah Wood Petey-pojan uutena isäpuolena, joka on varsin vekkuli tyyppi kaikessa ärsyttävyydessään ja onkin harmi, että Woodin ruutuaika jää vain yhden kohtauksen mittaiseksi. Sivunäyttelijät ovat hyvässä vedossa, joskin sivuhahmot taipuvat Jamesin Bill-tulkinnan tavoin lähinnä karikatyyrien puolelle.

The Monkey on saanut viime viikkoina runsaasti positiivista palautetta ja sitä on kehuttu yhdeksi parhaista Stephen Kingin töihin perustuneista filmatisoinneista pitkään aikaan. Nämä kehut ja Osgood Perkinsin edellinen työ, todella tehokkaasti ahdistanut Longlegs saivat minut erittäin innokkaaksi näkemään mitä olisikaan luvassa, mutta valitettavasti joudun toteamaan, että vastassa oli pienoinen pettymys. The Monkey on varsin menevä kauhukomedia, joka jaksaa naurattaa useasti, lähinnä synkän huumorintajunsa takia. Oli kyse sitten yliampuvan verisistä tai muuten mielikuvituksellisista kuolemista, joita leluapinan virittäminen rumpusooloon saa aikaan tai hahmojen varsin pessimistisestä ja nihilistisestä elämänasenteesta, elokuvan komediaosasto on pääasiassa onnistunutta. Kauhupuoli onkin sitten hitusen ontuvampaa. Leluapina on virnuilussaan aika karmiva ilmestys, mutta eipä leffaan ole saatua sen kummempaa jännitettä rakennettua, lukuun ottamatta paria ensimmäistä kertaa, kun apina iskee ja katsoja jännittää kenelle tulee käymään ikävästi ja millä tavalla? Näistä kuolinkohtauksista tosin syntyy voimakkaita mielleyhtymiä Final Destination -elokuviin (2000-).

Se, mikä kuitenkin jätti minua eniten kylmäksi, oli elokuvan tarinankerronta. Itse tarina kinastelevista veljistä ensin lapsina ja sitten aikuisina, sekä heidän synkkä salaisuutensa kuolemia kylvävästä leluapinasta on lähtökohtaisesti mainio, mutta Perkins ei tunnu pääsevän sen kanssa vauhtiin niin hyvin kuin voisi toivoa. Sekä veljesten keskinäinen konflikti, että Halin ja hänen poikansa Peteyn välinen vaikea suhde jäävät todella tönköiksi. Myös loppupää on tietyssä överiydessään outo antikliimaksi, kenties juuri siksi, että tässä kohtaa leffa unohtaa viimeisetkin kauhunrippeensä ja muuttuu puhdasveriseksi komediaksi.

The Monkeyn kauhuosaston vajaavaisuudet tuottivat itselleni pettymyksen erityisesti siksi, että Perkinsin Longlegs oli ilmapiiriltään mielestäni pitkästä aikaa aidosti jopa piinaava teos ja toivoin saavani kunnon jännitettä myös nyt. Perkinsin ohjaus on periaatteessa toimivaa, mutta hänen käsikirjoituksensa jää kerronnan puolelta ontuvaksi. Alkuperäinen käsikirjoitus oli huomattavasti synkempi, mutta kun Perkins saapui mukaan produktioon, mies pisti tekstin täysin uusiksi ja lisäsi siihen runsaasti komediaa, pitäessään tappavaa leluapinaa huvittavana ideana. Itse apina on tosiaan ilmestyksenä hyytävä, läpitunkevan katseensa ja kuolemasta iloa saavan virnuilunsa kanssa. Kingin alkuperäistarinassa apina muuten soittaa symbaaleja, mutta koska Pixar oli tehnyt tällaisen apinalelun Toy Story 3:ssa (2010), tekijät pelkäsivät tekijänoikeussyytettä ja halusivat kokeilla jotain erilaista. Omasta mielestäni rumpuidea on oikein mainio. Teknisiltä ansioiltaan The Monkey on hitusen ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavastettu ja valaistu ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, mutta tietokonetehosteet ovat silmiinpistävän keskeneräisen näköisiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Monkey, 2025, Atomic Monster, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Range Media Partners, Stars Collective Films Entertainment Group. The Safran Company

Arvostelu: The Brutalist (2024)

THE BRUTALIST

Ohjaus: Brady Corbet

Pääosissa: Adrien Brody, Guy Pearce, Felicity Jones, Joe Alwyn, Raffey Cassidy, Stacy Martin, Isaach de Bankolé, Alessandro Nivola, Emma Laird, Michael Epp, Jonathan Hyde ja Peter Polycarpou

Genre: draama

Kesto: 3 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 16

The Brutalist on Adrien Brodyn tähdittämä eeposelokuva. Saatuaan Vox Luxin (2018) valmiiksi, ohjaaja-käsikirjoittaja Brady Corbet ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa, joka olisi hänen tähän asti suurin projektinsa. Corbet kirjoitti elokuvan tyttöystävänsä Mona Fastvoldin kanssa, Joel Edgerton, Marion Cotillard ja Mark Rylance palkattiin rooleihin ja kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2020, mutta koronaviruspandemia esti suunnitelmat. Yksi kerrallaan näyttelijät joutuivat jättämään elokuvan muiden projektien takia ja heidät korvattiin Brodyllä, Felicity Jonesilla ja Guy Pearcella. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt kolmen Golden Globe -palkinnon, neljän BAFTA-palkinnon ja kymmenen Oscar-ehdokkuuden saattelemana The Brutalist saapuu Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun maailmalta alkoi saadella kehuja. Elokuvan traileri teki minuun suuren vaikutuksen ja kävinkin innokkain mielin katsomassa The Brutalistin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Holokaustista selviytynyt ja vaimostaan erilleen joutunut juutalainen arkkitehti László Tóth matkustaa Yhdysvaltoihin ja joutuu kohtaamaan kauhistuttavan todellisuuden amerikkalaisesta unelmasta.

Pääroolissa arkkitehti László Tóthina nähdään Adrien Brody, jolle ei toki ole mikään uusi juttu näytellä keskitysleiriltä selviytynyttä juutalaistaiteilijaa, nähtiinhän mies jo parikymmentä vuotta sitten Pianistissa (The Pianist - 2002), mistä Brody voitti parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Tällä kertaa Brodyn hahmo on kotimaassaan Unkarissa arvostettu arkkitehti, joka matkustaa Yhdysvaltoihin uuden elämän toivossa, mutta jota vastassa on karvas pettymys amerikkalaisesta unelmasta. Brody on Lászlónkin roolista kahminut useita palkintoja, eikä syyttä, sillä mies on tuttuun tapaansa erinomaisessa vedossa. Brody tulkitsee hahmonsa tunteita ja puolia vaikuttavasti, ollen myös uskottava visionääri, kun László pääsee vihdoin esittelemään kykyjään arkkitehtinä Yhdysvalloissa.

     Elokuvassa nähdään myös Felicity Jones Lászlón vaimona Erzsébetinä, josta mies joutui eroon sota-aikana ja Raffey Cassidy Lászlón siskontyttärenä Zsófiana, josta Erzsébet pitää huolta, Alessandro Nivola Lászlón serkkuna Attilana, joka tarjoaa miehelle majapaikkaa, Guy Pearce rikkaana Harrison Lee Van Burenina, joka haluaa Lászlón suunnittelevan hulppean rakennuksen Lee Van Burenin äidin muistolle, Joe Alwyn ja Stacy Martin Lee Van Burenin lapsina Harrynä ja Maggiena, sekä Isaach de Bankolé köyhänä Gordonina, joka ryhtyy auttamaan Lászlóa. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, etenkin Jones ja Pearce, jotka kisaavat myös täysin ymmärrettävästi Oscareista. Pearce heittäytyy täysillä rooliinsa rikkaaksi Lee Van Bureniksi, joka haluaa hyödyntää Lászlón visionäärisyyttä, mutta joka myös tekee usein miehelle selväksi tämän paikan.

Vaikka ruudulla esiintyykin tuttuja nykypäivän näyttelijöitä, ei The Brutalist todellakaan tunnu 2020-luvun elokuvalta, vaan sitä voisi helposti pitää jopa useita vuosikymmeniä vanhempana teoksena. Ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä. The Brutalist on kuin vanhat eeposelokuvat - suuri ja jylhä, sekä pitkä kuin mikä. Kestoa on yli kolme ja puoli tuntia, mikä sisältää vieläpä alkusoiton, epilogin ja monille katsojille taatusti tervetulleena viidentoista minuutin väliajan. Väliaika ei ole mukana vain vessatauon tai uusien popcornien ostomahdollisuuden tarjoamiseksi, vaan se jakaa kertomuksen tarkoituksellisesti kahtia ja antaa katsojalle mahdollisuuden sulatella ensimmäistä puoliskoa, ennen jälkimmäiseen siirtymistä. Elokuva on vielä kuvattu filmille VistaVisionilla, mikä luo The Brutalistiin ihastuttavan vanhanaikaisen ulkonäön, liki neliömäisine kuvasuhteineen kaikkineen. Sanonkin jo nyt, että jos elokuvasta haluaa saada kaiken irti Suomessa, se pitää käydä katsomassa IMAX-salissa.

Sen lisäksi, että elokuva vakuuttaa niin näyttelijöillään kuin vanhoja eeposelokuvia kosiskelevalla toteutuksellaan, on The Brutalist muutenkin hieno teos, joka jättää paljon pohdiskeltavaa, sekä paljon pureskeltavaa. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuvan hitusen auki jäävä lopetus voi katsojasta riippuen jopa pilata koko homman. Samalla tällä lopetuksella varmistetaan, että elokuvasta taatusti puhutaan vielä vuosien päästä erilaisin teorioin ja analyysein. Analysoitavaa riittää muutenkin, The Brutalistin ollessa vahva kuvaus maahanmuuttajakokemuksesta, erityisesti juutalaisista, jotka pakenivat Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikana. Koko amerikkalaisen unelman konsepti hajotetaan nopeasti palasiksi ja kohtauksesta toiseen László saa yhä enenevämmissä määrin huomata, ettei häntä ja "hänen kaltaisiaan" haluta maahan. Kuten jo kerroin, vaikka Harrison Lee Van Buren palkkaa Lászlón hommiinsa, mies myös tekee kaiken aikaa yhä vain selvemmäksi, mitä onkaan mieltä Lászlósta ja muista hänenlaisistaan. Vaikka elokuva sijoittuu usean vuosikymmenen taakse menneisyyteen, on sen kertomus edelleen monin paikoin harmillisen ajankohtainen.

The Brutalist ei todellakaan tule toimimaan kaikille ja etenkin nykypäivänä on selvää, että moni tulee pitämään näkemäänsä vain tylsänä. Itse kuitenkin suurin piirtein lumouduin näkemästäni. Heti alku, jossa László saapuu laivalla Yhdysvaltoihin ja näkee Vapaudenpatsaan ensi kertaa, sai ihoni nousemaan kananlihalle, mihin vaikutti tietty Daniel Blumbergin mahtipontinen musiikki. Uppouduin täysin seuraamaan arkkitehdin tarinaa ja pidin valtavasti siitä, ettei elokuvalla tosiaan ole mikään kiire. Se kulkee kaikessa rauhassa omalla painollaan eteenpäin, syventäen hahmojaan esimerkillisen hyvin kohtausten (ja samalla vuosien vieriessä). Mukana on useita sykähdyttäviä, upeita, herkkiä, hurjia ja kaiken kaikkiaan vaikuttavia kohtauksia, joissa näyttelijät pistävät parastaan kerta toisensa perään. Lopussa odottava huipennus tosiaan jakaa mielipiteitä, mutta itse pienen sulattelun jälkeen pidin finaalia suorastaan runollisena.

Brady Corbetin ohjaus on suorastaan huikeaa ja on aivan älytöntä, että hän on saanut aikaiseksi näin mammuttimaisen, mutta silti rauhallisen paketin ja vieläpä vain vähän päälle kuukaudessa kuvattuna ja alle kymmenen miljoonan dollarin budjetilla. Corbet on selvästi kiehtoutunut vanhoista eeposklassikoista, sillä niin ansiokkaasti hän niitä matkii. Hänen ja Mona Fastvoldin työstämä käsikirjoitus on väkevä, oli kyse sitten tarinankuljetuksesta, hahmokehityksestä, dialogista tai teemojen käsittelystä.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Brutalist on suuri taidonnäyte. Elokuva on visuaalisesti todella komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on erinomaista, lavasteet ovat hulppeat ja puvustus tyylikästä. Leikkaus on erittäin sulavaa, ottaen huomioon elokuvan keston ja on hienoa, kuinka kohtauksia ei ole leikattu silpuksi, vaan Corbet luottaa näyttelijöihin ja kuvaajaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin täytyy tietty nostaa esiin se yksi puoli, joka on herättänyt närää. Tekijät nimittäin käyttivät tekoälyä, jotta Brodyn ja Jonesin puhuma unkari kuulostaisi luontevammalta. Näyttelijät harjoittelivat kieltä ja puhuivat sitä kameran edessä, mutta tekoälyllä on hienosäädetty ääntämistä, jotta kieli kuulostaisi unkarilaisten korvaan uskottavalta. Vaikken itse pidä tekoälyn käytöstä, voin katsoa kikkailun tässä sormien läpi, kun muuten oikeiden ihmisten työ on näin hulppeaa. Ja pitääpä vielä uudestaan kehua Daniel Blumbergin musiikkeja. Miehen sävellykset ovat niin kaunista maalailua, puhumattakaan tietyistä mahtipontisista hetkistä, etten yhtään ihmettele, jos Blumberg kävelee maaliskuun Oscar-gaalasta kotiin palkinto kourassaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Brutalist, 2024, Brookstreet Pictures, Kaplan Morrison, Intake Films, Andrew Lauren Productions, Lip Sync, Richmond Pictures, Meyohas Studio, Carte Blanche, Pierce Capital Entertainment

Arvostelu: The Last Showgirl (2024)

THE LAST SHOWGIRL

Ohjaus: Gia Coppola

Pääosissa: Pamela Anderson, Billie Lourd, Brenda Song, Kiernan Shipka, Jamie Lee Curtis, Dave Bautista ja Jason Schwartzman

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: S

The Last Showgirl perustuu Kate Gerstenin näytelmään Body of Work, johon hän sai inspiraation Las Vegasin Jubilee!-esityksistä, mitkä lakkautettiin vuonna 2016. Gersten ei kuitenkaan vuosien yrittämisenkään jälkeen saanut kirjoittamaansa tekstiä teatterin lavoille, mutta kun kirjoitus päätyi Gia Coppolan käsiin, tämä innostui ja pyysi Gersteniä muovaamaan sen elokuvan käsikirjoitukseksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2024 ja The Last Showgirl sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla saman vuoden syyskuussa. Nyt parhaan naispääosan ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet saanut elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Pamela Andersonin tekevän hyvin poikkeuksellisen roolin ja halusin nähdä, kuinka hän pärjää. Ilokseni Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti elokuvasta näytöksen viikkoa ennen ensi-iltaa ja kävin positiivisin mielin katsomassa The Last Showgirlin.

Shelly Gardnerin täytyy pohtia elämänsä tärkeitä asioita uudestaan, kun hänen jo kolmen vuosikymmenen ajan tähdittämä Razzle Dazzle -esitys lopetetaan.

Baywatch-sarjasta (1989-2003) tuttu Pamela Anderson oli jo melkein luovuttanut näyttelijäuransa suhteen, sillä hän ei päässyt eroon imagostaan ysärin seksisymbolina ja koki sen rajoittavan hänen mahdollisuuksiaan. Kun Andersonille lähetettiin The Last Showgirlin käsikirjoitus, hänen agenttinsa nakkasi sen suoraan roskakoriin. Onneksi Andersonin Brandon-pojan kautta käsikirjoitus löysi tiensä naisen käsiin ja Anderson ihastui lukemaansa totaalisesti ja koki, että hänen kuului näytellä juuri tässä elokuvassa. Anderson onkin kenties koko uransa parhaassa vedossa Shelly Gardnerina, joka nappasi 1980-luvulla roolin Las Vegasin nakushow Razzle Dazzlesta ja on rakentanut koko elämänsä show'n ympärille, suostumatta näkemään, että niin Razzle Dazzlen kuin hänen suosionsa ovat tulleet tiensä päähän jo aikoja sitten. Rooli on kuin luotu Andersonille ja hän on varmasti pystynyt tutkimaan omaa uraansa roolihahmonsa kautta, vähän samaan tapaan kuin Michael Keaton teki Birdmanissa (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014) vuosikymmen sitten. Shelly on oiva hahmo, jonka kehitystä myötäilevästä hissukasta on mielenkiintoista seurata. Andersonin työ vain vahvistuu elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa muovautuessa.

     Elokuvassa nähdään myös Dave Bautista Razzle Dazzlea pyörittäneenä Eddienä, Jamie Lee Curtis show'sta jo joitain vuosia sitten lähteneenä Annettena, Brenda Song ja Kiernan Shipka show'ssa esiintyvinä Mary-Annena ja Jodiena, sekä Billie Lourd Shellyn Hannah-tyttärenä, joka on katkera äidilleen, tämä keskityttyä Razzle Dazzleen Hannahin koko lapsuuden ajan. Myös sivunäyttelijät ovat mainioita, etenkin Bautista rauhallisemmassa roolissa ja Curtis varsin räikeänä persoonana.

The Last Showgirl osoittautui oikein mainioksi draamaelokuvaksi, joka toimii niin Pamela Andersonin yllättävänkin vaikuttavana paluuna kuin mielenkiintoisena katsauksena jonkin sortin keski-iän kriisiin. Shelly on tosiaan rakentanut koko elämänsä Razzle Dazzlen ympärille, mistä on kärsinyt erityisesti hänen suhteensa omaan tyttäreensä. Kun Razzle Dazzle siis lakkautetaan, Shelly huomaa jäävänsä tyhjän päälle ja että aika on mennyt hänestä jo kauan sitten ohi, uusien, vastaavien esitysten palkatessa vain huomattavasti nuorempia esiintyjiä. Äidin yritys korjata välinsä tyttäreensä on kirjoitettu väkevästi ja on muutenkin kiinnostavaa seurata, kuinka Shelly alkaa pohtia elämälleen uutta merkitystä nyt, kun hänen niin kovasti rakastamansa valokeila viedään häneltä pois. Shelly on tosiaan hyvin ja moniulotteisesti kirjoitettu hahmo, jonka ongelmat ovat usein itse aiheutettuja ja joka ei usein näe, mitä hän tekee ympärillään oleville ihmisille.

Elokuva tasapainottelee pätevästi draaman ja komedian välimaastossa ja kertomusta rakennellaan ja kypsytellään hyvin. Ainoa ongelmani onkin oikeastaan se, kuinka kömpelösti The Last Showgirl viedään päätökseensä. Leffalla on kestoa noin puolitoista tuntia ja elokuva kaipaisi hieman lisää aikaa loppua kohti, sillä erilaisten juonikuvioiden loppuun vieminen tuntuu joko hutiloidulta tai jäävän keskeneräiseksi. Lopun tietty unenomaisuus jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta juuri sitä ennen elokuva vaikuttaa unohtaneen tehdä sen työn, että tämä tulkinnanvaraisuus tuntuisi ansaitulta. Etenkin Jodien vaikea suhde omaan äitiinsä ja kuinka se peilaantuu Shellyyn ja Hannahiin, tuntuu unohtuneen kesken kaiken.

Gia Coppolan ohjaus on pätevää, niin tunnelmanluojana kuin näyttelijöiden parissa. Kate Gerstenin käsikirjoitus hänen oman näytelmänsä pohjalta on loppua lukuun ottamatta mainio, sisältäen runsaasti oivaa ja paikoin todella hauskaa dialogia. The Last Showgirlin tekninen puoli jätti mielestäni pienesti toivomisen varaa, etenkin usein suttuiset ympärykset sisältävän ja turhan paljon heiluvan kameratyöskentelyn kohdalla. Lavasteet ovat kuitenkin hienot, puvustus mainiota ja värimaailma miellyttävä pastellisävyjen kera. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Andrew Wyattin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Showgirl, 2024, Utopia, Digital Ignition Entertainment, High Frequency Entertainment, Pinky Promise

Arvostelu: Sing Sing (2023)

SING SING

Ohjaus: Greg Kwedar

Pääosissa: Colman Domingo, Clarence "Divine Eye" Maclin, Sean San José, Paul Raci, David "Dap" Giraudy, Patrick "Preme" Griffin, Mosi Eagle, James "Big E" Williams, Sean "Dino" Johnson, Dario Peña, Miguel Valentin, Jon-Adrian "JJ" Velazquez, Pedro Cotto, Camillo "Carmine" Lovacco, Cornell "Nate" Alston

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 18 (Rakkautta & Anarkiaa esittää -näytös)

Sing Sing perustuu John H. Richardsonin todellisista ihmisistä kertovaan kirjaan The Sing Sing Follies (A Maximum-Security Comedy) vuodelta 2024 ja Brent Buellin näytelmään Breakin' the Mummy's Code, jonka New Yorkin osavaltiossa sijaitsevan Sing Sing -vankilan vangit kehittelivät ja esittivät vuonna 2005, osana vankilan Rehabilitation Through the Arts -ohjelmaa. Vuonna 2022 paljastettiin, että näiden tapahtumien pohjalta on tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja Sing Sing sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2023. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla ja Yhdysvalloissa se sai teatterikierroksen heinäkuussa 2024. Elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen ja laulun Oscar-ehdokkuudet ja niinpä viikkoa ennen Oscar-gaalaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjesti erityisnäytöksen elokuvasta Helsingissä, jotta suomalaisillakin olisi mahdollisuus nähdä elokuva. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen premissistä ja ilahduinkin R&A:n järjestämästä mahdollisuudesta. Kävin katsomassa Sing Singin kyseisessä erityisnäytöksessä.

Sing Sing -vankilan vangit löytävät elämälleen uutta tarkoitusta, kun he perustavat teatteriryhmän.

Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöllään saanut Colman Domingo näyttelee John Whitfieldiä, eli Divine G:tä, tosielämän miestä jota syytettiin rikoksesta, mitä hän ei tehnyt ja niinpä hän joutui vankilaan. Sing Singin vankilassa on kokeilullinen ohjelma, jossa vangit pääsevät tekemään näytelmiä ja vuosien varrella Divine G:stä on tullut näytelmien pääjehu, joka esittää usein pääosia ja kirjoittaa osan näytelmistä. Kuten arvata saattaa, on Domingo roolissaan erinomainen - ei mieheltä muutakaan voi odottaa, niin usein hän on lahjojaan jo esitellyt. Domingo tulkitsee väkevästi hahmoaan, joka on turhautunut tilanteestaan, mutta joka yrittää kääntää vankila-aikansa parempaan päin taiteen kautta. Todellinen John "Divine G" Whitfield tekee muuten cameon elokuvan alussa miehenä, joka pyytää Domingon esittämältä Divine G:ltä nimikirjoitusta.

     Sean San José näyttelee Divine G:n läheisintä ystävää vankilassa, Mike Mikeä, Paul Racin esittäessä näytelmät ohjaavaa Brent Buellia. Loput näyttelijät ovatkin sitten todellisia Sing Singin entisiä vankeja, jotka olivat osa tätä Rehabilitation Through the Arts -ohjelmaa, eli RTA:ta ja esittävätkin osittain itseään tuolta ajalta. Näistä merkittävin on Clarence "Divine Eye" Maclin, joka tulee teatteriryhmään uutena ja joka kokee vaikeuksia avautua yleisön edessä, pelätessään tämän rikkovan hänen imagoaan. Sivunäyttelijätkin ovat osissaan oivallisia, etenkin Maclin ja Raci.

Minulta löytyy teatteritaustaa, joten olen aina kiinnostunut näkemään elokuvia, jotka liittyvät teatteriin ja näyttelemiseen. Kun Sing Sing vielä tekee tämän vankilamiljöössä, on luvassa erittäin mielenkiintoinen ja omalaatuinen teoksensa. Siinä, missä suuri osa vankilaelokuvista keskittyy pakoyrityksiin ja vaikka osa niistä ovat parhaimmillaan jopa mestariteoksia, kuten Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), koin todella piristäväksi vaihteluksi katsoa vankilaleffaa, jossa vangit ovat periaatteessa hyväksyneet tuomionsa ja yrittävät vain tehdä vankeusajastaan mahdollisimman siedettävän. Elokuva juhlistaakin taidetta ja taiteen tekemisen merkitystä kurjuuden keskellä ja kun tämä teatteriyhteisö löytää suurta riemua tekemisestään, on kyseessä myös poikkeuksellisen ilahduttava vankilaleffa.

Elokuvan varttia vaille tunnin kesto käytetään onnistuneesti hyödyksi ja sen lisäksi, että itse erikoisen näytelmän (johon on pitänyt sisällyttää vankien kaikki ideat Hamletista westerniin ja aikamatkustuksesta Freddy Kruegeriin ja joka on muuten ihan oikea näytelmä, jonka Sing Singin vangit tekivät) työstö vie hyvin mukanaan, sen ohessa näihin vankeihin syvennytään tasaisin väliajoin onnistuneesti. Kumpikin Divine-hahmo, sekä G että Eye laskevat vähitellen muurejaan ja tämä tuo pätevää draamaa ja koskettavuutta muuten aika hupaisaan leffaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Kwedar, joka on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä Clint Bentleyn kanssa. Kwedar rakentaa ilmapiiriä mainiosti ja hänen ja Bentleyn työstämä teksti on oivallinen, sisältäen runsaasti hyvää dialogia. Sing Sing on myös hyvin kuvattu ja periaatteessa kolkon ankea vankilamiljöö on saatu näyttämään oudon kivalta paikalta, kaltereineenkin kaikkineen. Lavasteet ovat oivat, puvustus myös ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Bryce Dessnerin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla ja Oscar-ehdokkuudella huomioitu Adrian Quesadan ja Abraham Alexanderin työstämä lopputekstikappale Like A Bird on oikein nätti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sing Sing, 2023, Black Bear, Edith Productions, Marfa Peach Company

Arvostelu: Spermageddon (2024)

SPERMAGEDDON

Ohjaus: Tommy Wirkola ja Rasmus A. Sivertsen

Pääosissa: Aksel Hennie, Mathilde Storm, Christian Mikkelsen, Nasrin Khusrawi, Christian Rubeck, Bjørn Sundquist, John Rungot, Gustav Nilsen, Stig Frode Henriksen, Jakob Schøyen Andersen, Ingrid Bolsø Berdal, Charlotte Frogner ja Silya

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Spermageddon on... noh, ihan aito ja oikea norjalainen elokuva. Tommy Wirkola, Jesper Sundnes ja Vegar Hoel suunnittelivat elokuvan käsikirjoituksen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi keväällä 2022. Spermageddon sai maailmanensi-iltansa Ranskassa jo kesällä 2024 ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Minun on pakko myöntää, että jollain oudolla tavalla kyseessä on ollut yksi eniten odottamistani elokuvista alkuvuodesta, lähinnä sen pöyristyttävän ja poskettoman konseptin takia. Jo pelkkä leffan nimi herättää taatusti uteliaisuuden ja kävinkin katsomassa Spermageddonin heti ensi-iltapäivänä.

Nuoret Jere ja Liisa valmistautuvat harrastamaan seksiä ensimmäistä kertaa ja samalla Jeren kiveksissä siittiö nimeltä Simppa valmistautuu elämänsä päätehtävään, hedelmöittämään munasolun.

Spermageddon kertoo kahta risteilevää tarinaa. Niistä ensimmäisessä teinipoika Jere (Christian Mikkelsen) matkaa mökille, viettääkseen viikonloppua kavereidensa kanssa. Yksi paikallaolijoista on Jeren ihastus Liisa (Nasrin Khusrawi) ja kun tunteet ovat vielä molemminpuoleisia, yötä kohti Jere ja Liisa päätyvät kahdestaan ja petipuuhat alkavat näyttää houkuttelevilta. Jere on mitä noloin teinijätkä, johon on vaikea kuvitella kenenkään iskevän silmiään, kun taas Liisasta on tehty fiksu ja flirttaileva, minkä lisäksi tyttö on vieläpä scifi- ja fantasianörtti, saaden katsojan ymmärtämään, mitä Jere tässä näkee.

    Se elokuvan toinen tarina onkin sitten paljon villimpi. Toinen kertomus tapahtuu Jeren kiveksissä, joissa siittiöt valmistuvat teinien tulevaan vaakamamboon ja sitä seuraavaan kliimaksiin, eli spermageddoniin. Näitä valmistautuneita ovat muun muassa Simppa (Aksel Hennie), tämän paras kaveri Kumilla (Mathilde Storm), siittiöitä kouluttava professori (Bjørn Sundquist), hämärähemmo Syväkurkku (John Rungot), sekä Jizzmo (Christian Rubeck), vaikutusvaltainen siittiö, joka aikoo käyttää hävyttömiä keinoja saavuttaakseen munasolun - vaikka se tarkoittaisi jokaisen muun siittiön tappamista. Siittiöhahmot ovat vähemmän yllättäen paljon kiinnostavampia tyyppejä kuin poika, jonka palleissa he muhivat. Siittiöt ovat veikeän erilaisia persoonia ja kun heidän, öh, seikkailunsa alkaa, matkalle lähtee yllättävänkin kiinnostuneena mukaan.

Kuten varmaan jo pelkästä nimestä käy selväksi, ei Spermageddon ole mikään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen tarkoitettu animaatio. Ikärajaksi on lätkäisty K16, mikä on toisaalta huvittavaa, sillä elokuvan kohdeyleisö tuntuu kuitenkin koostuvan hieman sitä nuoremmista, jotka hihittelevät terveystiedon tunneilla oppikirjan niiden tiettyjen sivujen kuvituksille. Samaan aikaan kyseessä on heille myös jokseenkin opettavainen elokuva, joka muistuttaa ehkäisyn käytöstä. Suuri osa seksivalistuksesta tehdään toki huumorin kautta ja etenkin Jeren isän pitäessä pojalleen puhetta kukista ja mehiläisistä, saavat niin Jere kuin katsoja kiemurrella kiusallisuudessa.

Aikuiskatsojillekin Spermageddon toimii, kunhan omaa juuri oikeanlaisen huumorintajun. Minun on pakko myöntää, että nauroin runsaasti läpi leffan. Vaikka periaatteessa Spermageddon olisi helppo leimata typeräksi ja lapselliseksi rainaksi, en itse voinut kuin nostaa hattua tekijöiden uskaliaisuudelle ja päämääräisyydelle taattua kulmienkohottelua aiheuttavaa projektiaan kohtaan. Sen hölmöydessä on jotain oudon nerokasta ja vaikka leffa onkin periaatteessa puhdasta häröilyä ja myötähäpeää, se onnistuu paljon paremmin kuin vaikkapa lähes vuosikymmenen takainen, panevista elintarviketuotteista kertova Sausage Party (2016). Siinä, missä Sausage Party oli hauska enemmän ajatuksena kuin toteutukseltaan, Spermageddon jaksaa naurattaa loppuun asti. Aina kun ehtii luulla, että tekijät ovat jo käyttäneet kaikki paukkunsa, he iskevät lisää pökköä pesään ja homma viihdyttää jälleen. Alle puolentoista tunnin kesto on oikein passeli tälle menolle. Koska eihän se ole se pituus, vaan se, miten sitä käyttää.

Spermageddonin animaatiojälki on ihan kivaa, mutta eipä leffa yllä visuaalisuuksissa vaikkapa Disneyn, Pixarin tai DreamWorksin komeiden taidonnäytteiden tasolle. Pixarista puheen ollen, mielleyhtymiä syntyy väkisilläkin yhtiön Inside Out -hittianimaatioita (2015-2024) kohtaan, etenkin kun leffassa seurataan Jeren aivoja, jotka ohjailevat poikaa samannäköisellä paneelilla kuin Inside Outin tunteet. Tässä paneelissa on tosin seisokkimittari. Mökki ja sitä ympäröivä metsä ovat oivallisesti työstetyt, mutta kiinnostavinta antiahan miljöönä on toki siittiöiden mielikuvituksellinen maailma. Siittiöistä on tehty hupaisan näköisiä ja hahmoille on keksitty vekkuli elekieli, siitäkin huolimatta, että heillä on periaatteessa pelkkä pää ja sitä seuraava siima. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja oman hupaisan lisänsä menoon tuovat musikaalinumerot. Jizzmon hoilaama Spermageddon-laulu jää takuulla soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Spermageddon, 2024, 74 Entertainment, Qvisten Animation

Arvostelu: Häjyt 2 (2025)

HÄJYT 2

Ohjaus: Aleksi Mäkelä

Pääosissa: Joel Hirvonen, Linda Wiklund, Sari Havas, Severi Saarinen, Ilkka Heiskanen, Petja Lähde, Saaga Salo, Samuli Edelmann ja Kheba Touray

Genre: draama, rikos

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Aleksi Mäkelän ohjaama ja Samuli Edelmannin tähdittämä Häjyt (1999) oli kiitelty ja palkittu rikoselokuva, joka on jäänyt elämään kotimaisena klassikkona. Jo pian elokuvan ilmestymisen jälkeen tekijät alkoivat heitellä ideoita mahdollisesta jatko-osasta ja leffan vuosien varrella kasvattama suosio vain lisäsi halua jatkaa tarinaa. Käsikirjoitusta pyöriteltiin useaan otteeseen ja jatkokertomus vaihteli tekstistä toiseen varsin villisti. Syksyllä 2023 paljastettiin lopulta, että kakkososa on ihan oikeasti tulossa. Kuvaukset käynnistyivät työnimellä "Häjyt 2: The New Generation" ja nyt ihan vain Häjyt 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse katsoin alkuperäiselokuvan vasta viikkoa ennen jatko-osan ilmestymistä ja pidin siitä paljon. En kuitenkaan pahemmin innostunut ajatuksesta kakkosleffasta ja kävinkin hieman epäilevin mielin katsomassa Häjyt 2 heti sen ensi-iltapäivänä.

Kuolleeksi luullun Jussi Murikan poika Konsta yrittää sopeutua takaisin normaaliin elämään, kun hän vapautuu vankilasta, minne hänen paras kaverinsa hänet vasikoi.

Joel Hirvonen näyttelee Konsta Karhua, alkuperäisestä Häjyistä tuttujen Jussi Murikan (Samuel Edelmann) ja Sisko Karhun (Sari Havas) poikaa, joka on päätynyt jatkamaan isänsä jalanjäljissä rikollisilla poluilla. Isänsä tapaan myös Konsta joutui vankilaan epäonnistuneen ryöstön seurauksena ja kun hän vapautuu, luettuaan pari vuotta tiilenpäitä, hän yrittää löytää elämälleen suuntaa. Hirvonen ei valitettavasti vakuuta pääroolissa. Hän ei omaa juuri minkäänlaista karismaa, vaan suuren osan ajasta hän joko seisoo kuin puupökkelö tai huutaa ja paiskoo tavaroita. Asiaa ei auta, että hänen Konsta-hahmonsa on todella rasittava pikkunilkki, jonka toivoo yllättävänkin nopeasti pääsevän hengestään. Havas on kelvollinen Siskona, joka yrittää äitinä johdattaa Konstaa oikeaan suuntaan. Ja eipä nyt taida olla enää mikään spoileri, että Samuli Edelmann palaa rooliinsa Jussina, siitäkin huolimatta, että alkuperäisleffa antoi ymmärtää, että hahmo hukkui poliisiauton takapenkillä. Miten Jussi sai käsiraudat auki ja livahti karkuun? En tiedä, koska jatko-osa ei vaivaudu selittämään asiaa; pyytää vain katsojaa hyväksymään asian. Edelmann näyttää olevan mukana kuin pakon saattelemana ja kaikki se, mikä aiemmin teki Jussista täysjunttinakin pidettävän hahmon, on kadonnut ja korvattu tylsällä kansainvälisellä rikollispomolla. Jos menet katsomaan Häjyt 2:a nimenomaan Edelmannin takia, voi vastassa olla pettymys, sillä mies tulee ruutuun vasta tunnin jälkeen ja sittenkin hänellä on vain kourallinen kohtauksia.

     Elokuvassa nähdään myös Saaga Salo Konstan tyttärenä Saarana, Linda Wiklund Konstan tyttöystävänä Terhinä, Severi Saarinen Konstan pettäneenä parhaana ystävänä Jalona, Ilkka Heiskanen iäkkäänä rikollisena Jehuna ja Petja Lähde tämän hupaisana sukulaispoikana Ilmarina, joka on leffan todella harvoja valopilkkuja. Wiklund ja Heiskanen hoitavat tonttinsa menevästi, mutta eipä Saarinenkaan juuri hetkauta suorituksellaan.

Niin sanotuista "legacy sequeleista", eli vapaasti suomennettuna "perintöjatko-osista" on muodostunut todellinen trendi Hollywoodissa. Eli jatketaan vuosikymmeniä sitten ilmestyneen elokuvan tarinaa uusilla hahmoilla ja heitetään parit vanhat tutut sekaan nostalgian vuoksi. Nyt sama trendi näyttäisi saapuneen Suomeen. Häjyt 2:sta löytyy kaikki perisynnit, jotka vaivaavat näitä perintöjatko-osia. Alkuperäistä elokuvaa monin paikoin laiskasti kopioiva käsikirjoitus? Check! Sekoitettu uusia hahmoja ja vanhoja tuttuja, joista osa on yllättäviä sukulaisia keskenään? Check! Tehdään hallaa vanhalle hahmolle ja vahingoitetaan sitä käsitystä, mikä hahmosta ja hänen kohtalostaan saatiin vuosikymmeniä sitten? Check! Kierrätetään vanhaa rekvisiittaa, paikkoja ja musiikkeja nostalgiapojojen toiveessa? Check!

On vaikea kuvitella, että Häjyt 2:n käsikirjoitukseen olisi käytetty aikaa ja ajatusta montaa vuotta tai että jatko-osa olisi syntynyt mistään muusta syystä kuin rahasta. Alkuperäisenkin elokuvan taustalla häärännyt tuotantoyhtiö Solar Films viettää 30-vuotisjuhlaansa ja Häjyt 2 tuntuu vain tätä juhlaa varten pakotetusti tehdyltä. Elokuvan väkinäisyys teki katselukokemuksesta todella vaikean, mitä ei auta yhtään se, että alkuperäisleffan palo ja viihdyttävyys ovat kadoksissa. Lopputulos on suorastaan pitkästyttävä. Jopa alkuperäiselokuvan kypsyys tuntuu olevan kadoksissa. Siinä, missä ensimmäinen leffa oli tragedia, joka näytti, ettei hahmojen elämäntyyli kannata, jatko-osa antaa oudon viestin. Lisäksi tämänkertainen perhedraama on todella kömpelöä ja yritys paisuttaa juttuja ison kirkon malliin vain vesittää sen, mikä Häjyissä viehättää. Laiton viina on korvattu kokaiinikaupoilla kuin jossain jenkkirainassa. Viime minuuteilla leffa vielä petaa kolmatta osaa, mutta kun lopputekstit vihdoin pyörähtävät käyntiin, päässäni päällimmäinen ajatus oli, että voi kunpa tätä kakkostakaan ei olisi ikinä tehty. Perkeles! 

Ei kyllä uskoisi, että Häjyt 2 on samalta ohjaajalta kuin alkuperäinen Häjyt. Toki Aleksi Mäkelälle on ikää ja kokemusta tullut lisää tässä välissä, mutta leffa tuntuu vain siltä kuin joku toinen, juuri elokuvaopintonsa suorittanut pojankloppi yrittäisi tehdä samaa kuin Mäkelä vuosia sitten. Isoin ongelma on toki Ilmaria näytelleen Petja Lähteen työstämä käsikirjoitus. Lähde on kirjoittanut itselleen elokuvan parhaan hahmon hupaisine repliikkeineen ja kaikki muu meneekin sitten sieltä, mistä aita on matalin. Leffa on teknisiltä ansioiltaankin ailahteleva. Osa kameratyöskentelystä on oivaa, joskus taas kameran heiluminen häiritsee muuten rauhallista kohtausta. Lavasteet ovat mainiot, puvustus myös - joskin Jussin uusi, tyylikkäämpi look sai hahmon tuntumaan täysin eri tyypiltä. Äänitys on paikoin heikohkoa, mutta muuten äänimaailma on hyvin rakennettu. Kalle Chydenius kierrättää tuttuja musiikkejaan, tuomatta sekaan oikeastaan mitään uutta tai mielenkiintoista, summaten hyvin koko elokuvan siinä ympärillä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Häjyt 2, 2025, Solar Films

Arvostelu: Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan (Saving Bikini Bottom: The Sandy Cheeks Movie - 2024)

PAAVO PESUSIENI JA SANTA-SANNA PELASTAVAT TANGALAN

SAVING BIKINI BOTTOM: THE SANDY CHEEKS MOVIE

Ohjaus: Liza Johnson

Pääosissa: Carolyn Lawrence, Tom Kenny, Wanda Sykes, Clancy Brown, Bill Fagerbakke, Rodger Bumpass, Mr. Lawrence, Ilia Isorelýs Paulino, Matty Cardarople, Mary Jo Catlett, Craig Robinson, Grey DeLisle ja Johnny Knoxville

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Stephen Hillenburgin luoma animaatiosarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants) nousi valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä vuonna 1999. Sarjan suosion myötä Paavon seikkailut päätettiin siirtää myös elokuvamuotoon. Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004) oli hitti, joten lisää leffoja oli luvassa. Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) oli suurmenestys ja korona-aikaan suoraan Netflixissä julkaistu Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge On the Run - 2020) nautti korkeista katsojaluvuista. Edesmenneen Hillenburgin toiveista huolimatta Nickelodeon päätti ryhtyä tehtailemaan vieläkin lisää produktioita sarjan pohjalta ja päätti tehdä sivuhahmoistakin omat elokuvansa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan lisää repliikkejä ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2023. Lopulta nimihirviö Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan julkaistiin Netflixissä elokuussa 2024 ja elokuva nousi listaykköseksi, siitäkin huolimatta, että elokuva oli vuotanut nettiin jo yli puoli vuotta aiemmin ja että elokuva sai murskaavan vastaanoton katsojilta. Itse olen lapsesta asti tykännyt Paavo Pesusienestä ja olen ilokseni huomannut, että yhä aikuisiällä niin animaatiosarja kuin julkaistut kolme leffaa ovat onnistuneet viihdyttämään. Minulta kuitenkin meni uusi leffa ohi, kun se ilmestyi puolisen vuotta sitten, lähinnä sen saaman negatiivisen palautevyöryn takia. Kuitenkin nyt kun samaan maailmaan sijoittuva Plankton: Elokuva (The Plankton Movie - 2025) on saapumassa pian Netflixiin ja kun joulukuussa teattereihin saapuu ihan uusi Paavo-leffa, toistaiseksi suomentamaton The SpongeBob Movie: Search for SquarePants (2025), päätin vihdoin antaa Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan -elokuvalle mahdollisuuden.

Kun koko Tangalan kaupunki siepataan ja viedään tutkittavaksi Texasiin, vain Santa-Sanna ja Paavo Pesusieni voivat auttaa ystäviään hädässä.

Vaikka elokuvan suomenkielinen nimi nostaa kärkeen Paavo Pesusienen (äänenä Tom Kenny), niin kuten alkuperäisestä nimestä voi päätellä, tässä elokuvassa keskiössä on tutkijaorava Santa-Sanna (Carolyn Lawrence) ja Paavo toimii enemmän sivuroolissa. Santa-Sanna on kelpo sivuhahmo, joka on sarjan varrella tuonut hyvää fiksuutta aika urpojen hahmojen keskelle, mutta päärooliin nostettuna käy kyllä selväksi, kuinka tylsä tyyppi tämä orava onkaan. Elokuva syventyy enemmän Santa-Sannan sukuhistoriaan, mutta samalla se myös rikkoo kaanonia siitä, millainen orava hän oikeasti onkaan. Paavo on oma höpsö itsensä, mutta tällä kertaa hänen toilailunsa eivät oikein jaksa naurattaa.

     Myös muutkin tutut, kuten Paavon paras kaveri Patrick-meritähti (Bill Fagerbakke), tympeä Jalmari-mustekala (Rodger Bumpass), ravintolaansa pyörittävä herra Rapu (Clancy Brown) ja jopa katala Plankton (Mr. Lawrence) ovat menossa mukana, mutta jäävät lähes täysin statisteiksi. Tämänkertainen pahis on Wanda Sykesin näyttelemä, koko Tangalan taloineen ja asukkaineen merenpohjasta kähveltävä Sue Nami, jolla on omat ikävät suunnitelmansa hahmojen päiden menoksi. Sykes on myötähäpeällisen huono roolissaan ja hän näyttää koko leffan siltä kuin hänen päässään pyörisi "mieti vain sitä palkkashekkiä, mieti vain sitä palkkashekkiä". Vielä huonommat ovat Suen kätyreitä näyttelevät Ilia Isorelýs Paulino ja Matty Cardarople, joita ei näytä yhtään kiinnostavan olla leffassa mukana.

En yhtään ihmettele, miksi Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan sai niin mojovan täystyrmäyksen katsojilta. Kenties joitakin viisivuotiaita lapsia elokuvan koheltaminen saattaa viihdyttää, mutta veikkaisin, että jo ala-asteikäisiä leffa ei enää vakuuta. Elokuvasta puuttuu kaikki se nokkeluus ja särmä, joiden ansiosta niin alkuperäinen Paavo Pesusieni -sarja kuin kolme aiempaa elokuvaa ovat toimineet niin lapsille kuin aikuisille. Hahmot ovat aina olleet dorkia, mutta heidän idioottimaisuudessaan on ollut jotain suorastaan nerokasta. Tässä leffassa kaikki on vain ärsyttävän tyhmää.

Kyseessä on vaivaannuttavan epähauska elokuva, jonka jatkuva meuhkaaminen käy nopeasti hermoille. Kestoa on alle puolitoista tuntia, mutta leffa onnistui silti pitkästyttämään, kun sen turbovaihde on näin uuvuttavaa seurattavaa. Loppuhuipennus muuttuu jo sellaiseksi silmienpyörittelyksi, ettei mitään rajaa. Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan on yksinkertaisesti huono elokuva, joka on vain parempi jättää unohduksiin. Leffasta huokuu se, että Nickelodeon kunnioitti koko homman luojan, Stephen Hillenburgin toivetta siitä, ettei Paavo Pesusienelle tehtäisi lisäosia vain tämän kuolemaan asti. Tämän jälkeen ei oikein voi muuta kuin olla huolissaan koko franchisen tulevaisuudesta ja odotukseni niin tulevaa Plankton-leffaa kuin neljättä varsinaista Paavo Pesusieni -elokuvaa kohtaan laskivat roimasti.

Valitettavasti edes elokuvan visuaalinen anti ei onnistu pelastamaan yhtään mitään. Minua suorastaan harmittaa, että vuoden 2015 Paavo Pesusieni kuivalla maalla -leffan myötä nämä elokuvat ovat digianimoituja, toisin kuin edelleen piirrosmainen alkuperäissarja. Tässä elokuvassa minua myös ärsytti se, että lähes koko elokuva tapahtuu maanpinnalla, eli aitojen ihmisten kera. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi latteaa ja toisinaan leffa näyttää enemmän mainokselta kuin elokuvalta. Lavasteet eivät ole kaksiset ja Sue Namin laboratoriossa nähtävät tietokonetehosteet ovat suoraan sanottuna todella rumat. Äänimaailma äityy toisinaan rasittavaksi mekastukseksi, eikä Monikerin säveltämistä musiikeista jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Saving Bikini Bottom: The Sandy Cheeks Movie, 2024, Nickelodeon Movies, Nickelodeon Animation Studios, United Plankton Pictures

Arvostelu: Heart Eyes (2025)

HEART EYES

Ohjaus: Josh Ruben

Pääosissa: Olivia Holt, Mason Gooding, Gigi Zimbado, Jordana Brewster, Devon Sawa, Michaela Watkins ja Yoson An

Genre: kauhu, romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Heart Eyes on Josh Rubenin ohjaama kauhuelokuva. Phillip Murphy, Christopher Landon ja Michael Kennedy työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Heart Eyes on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä positiivisin mielin. Ystävänpäivään sijoittuva slasher kuulosti lystikkäältä idealta ja elokuvan saamat tyytyväiset arviot kriitikoilta ja katsojilta tekivät minusta optimistisen leffan onnistumisesta. Kävinkin katsomassa Heart Eyesin heti ystävänpäivänä tyttöystäväni kanssa.

Viimeisten kahden vuoden ajan sarjamurhaaja Heart Eyes Killer on tappanut pariskuntia ystävänpäivänä. Kollegat Ally ja Jay joutuvat murhaajan piinaamiksi, kun tämä luulee heitä rakastavaisiksi.

Elokuvan keskiössä on Marvelin Cloak & Dagger -sarjasta (2018-2019) tutun Olivia Holtin näyttelemä Ally ja uusista Scream-kauhuleffoista (2022-) tutun Mason Goodingin näyttelemä Jay. Ally on joutunut pulaan työpaikallaan, kun hänen ideoima mainoskampanjansa koetaan mauttomaksi ja Jay on pestattu pelastamaan firman maine. Kaksikon riidellessä korjausliikkeestä, he saavat peräänsä Heart Eyes Killerin, sarjamurhaajan, joka ottaa kohteekseen pariskuntia juuri ystävänpäivänä ja luulee Allya ja Jayta pariksi. Holt ja Gooding ovat mainiot valinnat rooleihinsa. Ally ei usko enää rakkauteen hajonneen suhteensa takia, kun taas Jay on parantumaton romantikko. Kaksikko on oiva ja Holtin ja Goodingin väliltä löytyy hyvää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Gigi Zumbado Allyn parhaana kaverina Monicana, Michaela Watkins heidän pomonaan Crystalina, sekä Devon Sawa ja Jordana Brewster etsiväkaksikko Hobbsina ja Shaw'na, jotka ovat pitkään yrittäneet saada Heart Eyes Killeriä nalkkiin. Ja kyllä, nimet Hobbs ja Shaw tulevat Fast & Furious -elokuvasarjan (2001-) hahmoilta, mistä Heart Eyesissa heitetään suoraan vitsiä. Hassuahan toki on, että Brewster on nimenomaan parhaiten tunnettu kyseisestä kaahailusarjasta Mia Toretton roolista. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa tarpeeksi kelvollisesti ja etenkin Watkins on hupaisa Allyn ärsyttävänä pomona.

Vaikka olinkin kuullut kehuja elokuvasta, Heart Eyes osoittautui silti erittäin positiiviseksi yllätykseksi. Elokuva on todella viihdyttävä yhdistelmä slasher-kauhua ja romanttista komediaa, pyöritellen näistä kahdesta genrestä vekkulin paketin, joka istuu täydellisesti ystävänpäivään treffileffaksi, jonka katsoo mielellään uudelleenkin ja jolle voisi oikein sujuvasti katsoa jatkoa. Siinä, missä elokuvan selvänä innoittajana toimineet Scream-elokuvat ovat jo haalistuneet aika tylsäksi kierrätykseksi itsestään, Heart Eyes tuntuu taas raikkaalta slasher-parodialta, joka pistää tietty arvuuttelemaan, että kuka oikein löytyy sydänsilmäistä emojia muistuttavan maskin takaa?

Kauhukomedioissahan tärkeää toki on, että elokuva onnistuu kummallakin saralla ja Heart Eyes on mainio niin pelottelussa kuin hauskuuttamisessa. Leffa tarjoaa useita nauruja, mutta kun murhaaja saapuu ruutuun, leffa osaa myös synkentyä ja pistää katsojan jännittämään. Osa tapoista ovat inhottavan brutaaleja, toiset taas ovat yliampuvassa verisyydessään tai kekseliäisyydessään hupaisia. Veikeää on myös, kuinka elokuva onnistuu leikittelemään eri lajityyppien - slashereiden ja romanttisten komedioiden - kliseillä. Löytyypä loppuhuipennuksesta toki juoksua lentokentälle tunteiden tunnustamisen takia, mutta omalla kivalla twistillään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa CollegeHumor-sketseistä tuttu Josh Ruben, joka taitaa niin komedian kuin säikyttelyn. Hänen rakentamansa ilmapiiri on kaikin puolin ilahduttava. Käsikirjoituksesta vastaava kolmikko Christopher Landon, Phillip Murphy ja Michael Kennedy hyödyntävät eri lajityyppejä kekseliäästi, mikä on toki Landonille tuttua - kuuluuhan miehen filmografiaan muun muassa kauhukomediat Happy Death Day (2017) ja Freaky (2020). Heart Eyes on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Itse Heart Eyes Killerin toteutus on tyylikäs ja pimeässä punaisena loistavat sydänsilmät ovat sekä vekkuli että karmiva näky. Erikoistehosteet ovat mainiot, mutta jotkut digiefektit jättävät toivomisen varaa. Selvänä tyylirikkona toimii ärsyttävästi valaistu poliisiasemakohtaus, missä jostain syystä kattovalot muuttuvat lähes yökerhomaisen välkkyviksi valoiksi ilman muuta syytä kuin että välkyntä loisi jännitettä - ja aiheuttaisi mahdollisia epilepsiakohtauksia yleisössä. Äänimaailma ei onneksi täysin luota kovaäänisiin böö-säikyttelyihin ja Jay Wadleyn säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heart Eyes, 2025, Screen Gems, Divide/Conquer, Ground Control, Spyglass Media Group

Arvostelu: Bridget Jones: Mad About the Boy (2025)

BRIDGET JONES: MAD ABOUT THE BOY

Ohjaus: Michael Morris

Pääosissa: Renée Zellweger, Leo Woodall, Chiwetel Ejiofor, Casper Knopf, Mila Jankovic, Hugh Grant, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Sarah Solemani, Josette Simon, Nico Parker, Emma Thompson, Gemma Jones, Leila Farzad, Isla Fisher, Jim Broadbent ja Colin Firth

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 7

Helen Fieldingin kirjasarjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) sai kriitikoilta paljon negatiivisemman vastaanoton, mutta sekin menestyi hyvin. Yli vuosikymmen myöhemmin tehty Bridget Jones's Baby (2016) ei menestynyt yhtä vahvasti kuin kaksi aiempaa osaa, mutta sai taas positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuonna 2022 Fielding ilmoitti, että neljäs elokuva on tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Bridget Jones: Mad About the Boy saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Bridget Jones -elokuvasta paljon ja mielestäni kolmososa oli parannus varsin keskinkertaisen kakkosen jälkeen. Menin ihan positiivisin mielin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Mark Darcyn kuoltua Bridget Jones on jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Tylsäksi muodostunut kotielämä saa kuitenkin jäädä taakse, kun Bridget tapaa komean nuorukaisen ja päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämänsä kuntoon.

Renée Zellwegeriä ei olla nähty elokuvissa sitten vuoden 2019 Judy-elokuvan, joka toi Zellwegerille parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Zellweger ei kuitenkaan ole unohtanut tai väheksynyt, mistä hän nousi kuuluisaksi ja palaakin nyt valkokankaille puolen vuosikymmenen tauon jälkeen ja vielä ikonisimpaan rooliinsa Bridget Jonesina. Vai pitäisikö sanoa rouva Darcyna, Bridgetin ja Mark Darcyn (Colin Firth) mentyä naimisiin ja saatua kaksi lasta, Billyn (Casper Knopf) ja Mabelin (Mila Jankovic). Neljä vuotta sitten Mark kuitenkin kuoli tragediassa ja Bridget on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi, jättäen niin työ- kuin rakkauselämänsä taakseen. Zellweger tekee paluunsa ilahduttavalla tavalla, näyttäen, että uudenlaisesta elämäntilanteestaan huolimatta Bridget ei ole kadottanut tiettyä hupsuuttaan ja kiusallisuuttaan. Knopf ja Jankovic ovat sympaattiset Bridgetin ja Markin muksuina.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Hugh Grant ikuisena naistenmiehenä Danielina, Jim Broadbent ja Gemma Jones Bridgetin vanhempina, Emma Thompson tohtori Rawlingsina, sekä Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis ja Sarah Solemani Bridgetin kavereina Shazzerina, Judena, Tomina ja Mirandana. Uusina tuttavuuksina esitellään nuori Roxster (Leo Woodall), johon Bridget ihastuu, Billyn opettaja Wallaker (Chiwetel Ejiofor) ja lastenhoitaja Chloe (Nico Parker). Sivunäyttelijätkin ovat lystikkäässä vedossa, etenkin Grant, joka ei ole kadottanut charmiaan ja pilkettä silmäkulmassaan, eikä hänen hahmonsa ole tosiaankaan muovautunut käytökseltään sopivammaksi nykypäivään. Woodall on hyvä valinta rooliinsa Bridgetin uudeksi ihastukseksi ja hänen ja Zellwegerin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

Vaikka meninkin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyta positiivisin mielin, en odottanut elokuvan olevan muuta kuin kivaa kertakäyttöhömppää. Ja vaikka luvassa on paljon kivaa hömppää, tarjosi Bridget Jonesin neljäs elokuva yllättävänkin paljon enemmän. Likimain shokikseni minulla oli elokuvan loppusuoralla visusti roska silmässä, joten suosittelen kyllä ottamaan nessut mukaan. Niin surun kuin ilon kyyneliltäkään tuskin välttyy. Kuten totesin, Bridget on nyt täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin ennen, kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä. Vaikka hänen roolinsa onkin erilainen kuin ennen, löytyy seasta paljon tuttua Bridget-höpsöilyä (joskin sellainen iso ja elokuvasarjalle ominainen nolo hetki jää uupumaan). Silti tämän höpsöilyn keskeltä löytyy tiettyä kypsyyttä, mitä aiemmat osat eivät tarjonneet. Ja juuri tämä kypsyys onnistuu liikuttamaan varsin syvästi elokuvan viimeisen vartin aikana.

Bridget Jones: Mad About the Boy tulee täydelliseen saumaan, juuri ystävänpäivänä ja elokuva onkin erittäin sopiva valinta niin treffileffaksi kuin elokuvaillaksi kavereiden seurassa. Liikuttavuuden lisäksi elokuva tarjoaa useita hyviä nauruja, ystävien kanssa iloitsemista, sekä tietty sitä romantiikkaa. "MILF" on eräillä internet-sivustoilla kuuminta kamaa ja tämä on heijastunut astetta säädyllisempiinkin elokuviin, eikä uusi Bridget Jones ole poikkeus. Keski-ikäisen Bridgetin ja alle kolmikymppisen Roxsterin romanssi on oivallinen ja vie hyvin mukanaan, joskin tarinan lopputulosta ei ole vaikea arvata. Mainoksissa Mad About the Boysta puhutaan viimeisenä Bridget Jones -elokuvana ja jos Bridgetin tarina todella päättyy näin valkokankailla, olen finaaliin kyllä oikein tyytyväinen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Morris, joka on aiemmin tehnyt lähes yksinomaan jaksoja televisiosarjoista, kuten House of Cardsista (2013-2018), Better Call Saulista (2015-2022) ja Kolmestatoista syystä (13 Reasons Why - 2017-2020). Morris tekee oivaa työtä Bridget Jonesin parissa, rakentaen ilmapiiriä taitavasti. Helen Fielding itse on käsikirjoittanut elokuvan Dan Mazerin ja Abi Morganin kanssa ja kolmikon teksti on muuten mainiota, joskin Chloe-lastenhoitajalle alustettavaa juonikuviota ei viedä leffan varrella lopulta yhtään minnekään. Bridget Jones: Mad About the Boy on myös pätevästi kuvattu, lavastettu ja ihan hyvin leikattukin, joskin paria minuuttia päälle parin tunnin kesto tuntuu ajoittain hieman liialliselta. Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla, vaikka ne jäävät elokuvassa soivien eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bridget Jones: Mad About the Boy, 2025, Universal Pictures, StudioCanal, Miramax, Working Title Films