Arvostelu: Breathe (2017)

BREATHE (2017)

Ohjaus: Andy Serkis
Pääosissa: Andrew Garfield, Claire Foy, Tom Hollander, Hugh Bonneville, Jonathan Hyde, Ed Speleers, Penny Downie, Stephen Mangan ja Dean-Charles Chapman
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Breathe perustuu poliota sairastavan Robin Cavendishin elämään. Sairauden takia Robin halvaantui kaulasta alaspäin ja hänelle annettiin vain muutama kuukausi elinaikaa. Hän kuitenkin taisteli vuosia sairauden kanssa ja paransi muiden poliota sairastavien elämää huomattavasti. Tositarinan pohjalta Robinin poika, elokuvatuottaja Jonathan Cavendish palkkasi William Nicholsonin työstämään käsikirjoituksen, sillä hän halusi kertoa isänsä saavutuksista. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja Breathe sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuun alussa. Nyt filmi on ilmestymässä myös Suomeen. Itse aloin odottamaan elokuvan näkemistä, kun kuulin, että se on The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun Andy "Klonkku" Serkisin esikoisohjaus. Kiinnostustani kasvatti myös se, että pääroolissa nähtäisiin Andrew Garfield, joka oli Oscar-ehdokkaana osastaan Hacksaw Ridgessä (2016). Vaikka minua hieman mietitytti leffan saamat keskinkertaiset arviot, menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvaa.

Robin Cavendish on villi ja vapaa nuori mies, jonka elämä tuntuu katkeavan kuin seinään polion halvaannuttaessa hänet. Aluksi hänen päänsä valtaavat itsetuhoiset ajatukset, mutta hän päättää vaimonsa avulla elää mahdollisimman täyttä elämää niin hyvin kuin vain pystyy.

Andrew Garfield näyttelee tosiaan Robin Cavendishiä ja osoittaa jälleen kerran, että hän on muuttunut The Amazing Spider-Man 2:n (2014) jälkeen paljon varteenotettavammaksi näyttelijäksi. Garfield jatkaa voittoputkeaan Hacksaw Ridgen ja Silencen (2016) kanssa, ja olen täysin varma, että jonain päivänä hän vielä nappaa Oscarin... muttei vielä tästä elokuvasta. Garfield on kyllä erinomainen, mutta roolista puuttuu silti jokin pieni isku, joka varmistaisi Garfieldille edes ehdokkuuden. Näyttelijä muuttuu hienosti halvaantuneeksi ja tuo upeasti esille Robinin tunteet pelkillä ilmeillään. Alun jälkeen Garfield lähinnä vain makaa tai istuu paikoillaan, joten fyysisesti raskaasta työstä ei ole kysymys. Kuvauksissa hän halusi pysyä kaiken aikaa roolihahmossaan, jolloin muut näyttelijät joutuivat auttamaan häntä jatkuvasti. Tämä voi helposti kuulostaa ylimieliseltä, mutta olen varma, että hän teki sen ihan oikeasti siksi, jotta voisi uskottavammin muuttua hahmoksi. Garfield on myös taidokkaasti muuttanut ääntään, joka on välillä hieman kähisevää, mikä sopii todella hyvin henkilölle, joka joutuu hengittämään koneen avulla.
     Robinin vaimoa, Dianaa näyttelee Claire Foy, joka on myös todella hyvä roolissaan. Koska Garfield on halvaantunut, Foy pääsee esille liikkumisensa avulla, jolloin hän ei jää Garfieldin hienon roolityön varjoon. Robinin ja Dianan tilannetta voi helposti verrata The Theory of Everythingissä (2014) esiintyvään suhteeseen Stephen Hawkingin (Eddie Redmayne) ja Janen (Felicity Jones) välillä, mutta se on kyllä pakko sanoa, että Foy hoitaa huolehtivan ja rakastavan vaimon roolin paljon paremmin kuin Jones. Dianan rakkaus Robinia kohtaan näkyy läpi leffan, mutta se ei ole liian imelää koskaan, vaan pelkästään uskottavasti esitettyä. Pariskunnan tilanteessa moni rakkaus kaatuisi, mutta on hienoa, miten Diana on valmis olemaan miehensä tukena aina.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Eragonista (2006) tuttu Ed Speleers Robinin ystävänä Colinina, Hugh Bonneville professori Teddy Hallina, Jonathan Hyde tohtori Entwistlenä, Stephen Mangan tohtori Aitkenina, sekä Dallon Brewer, Deacon Brewer, Jack Madigan, Frank Madigan, Harry Marcus ja Dean-Charles Chapman Robinin ja Dianan Jonathan-poikana. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille pääsee Tom Hollander, joka tekee elokuvassa tuplaroolin. Hän näyttelee Dianan identtisiä veljiä, Bloggsia ja Davidia, mikä on tehty erittäin hyvin ja uskon monien luulevan, että elokuvaan on löydetty oikeasti identtiset kaksoset näyttelemään. Hollander on hyvä rooleissaan ja tuo oivaa huumoria mukaan.

Breathe lähtee kummallisen kiirehtien liikkeelle. Kunnon pohjustamista ei siis ehdi tapahtua, eikä hahmoja ole päässyt tuntemaan lähes ollenkaan, kun Robin jo halvaantuu. Siitäkin eteenpäin filmi hyppii oudosti eteenpäin ja pelkäsin, ettei teos saisi minua ollenkaan mukaansa. Onneksi noin puolen tunnin jälkeen elokuva vihdoin alkaa rauhoittua, jolloin tarinasta saa otteen ja leffasta voi oikeasti nauttia. Tai no, nauttia ja nauttia. Eihän se erityisen mukavaa ole katsella, kun jonkun elämä menee pilalle sairauden takia. Filmi kuitenkin herättää mielenkiinnon paremmin ja saa katsojan välittämään Robinista, jolloin kokonaisuuden laatutaso alkaa parantua vähitellen. Jossain kohtaa kömpelön aloituksen melkein jopa unohtaa, kun päästään näkemään todella oivallisia kohtauksia. Harmillisesti kokonaisuus ei pääse ylettymään todella hyvän elokuvan tasolle, vaikka se sitä usein kovasti tavoitteleekin. Kokonaisuuteen mahtuu nimittäin muutamia vain "ihan kivoja" -kohtia, minkä lisäksi jotkut koskettaviksi tarkoitetut hetket ovat pienesti liian melodramaattisia.

Elokuva todella keskittyy vain Robinin sairauteen, sekä hänen ja Dianan suhteeseen, sillä kaikki muu tuntuu jäävän täysin sivuun. Etenkin Ed Speleersin näyttelemä Colin-kaveri on niin kehnosti luotu hahmo, että suurimman osan leffan kestosta lähinnä miettii, kuka hän edes on ja miksi hän on vähän väliä taustalla. Hugh Bonneville on mainio näyttelijä, mutta hän tuntuu olevan ikävästi alikäytetty, minkä lisäksi eräs Tid (Penny Downie) aiheuttaa myös ihmetystä merkityksestään. Asioita tapahtuu paljon, mutta monilla tapahtumilla ei oikein tunnu olevan merkitystä. Myös tunnelmakin rakoilee paikoitellen. Muuten kyseessä on kuitenkin oiva draamaleffa, joka sisältää tarpeeksi kiinnostavan tarinan, jotta katsoja haluaa nähdä, miten Robinille käy. Mukana on tosiaan todella hyviäkin hetkiä. Parissa kohtaa katsoja jopa pistetään jännittämään, kun Robinin hengityskone menee rikki. Hymy nousee aina välillä huulille pääkaksikon ansiosta. Breathen katsoo mielellään kerran, mutta ei se tee tarpeeksi isoa vaikutusta, jotta sen haluaisi kovin pian nähdä uudestaan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Andy Serkis, joka on tunnettu motion capture -hahmojen esittämisestä. Hän siis esittää hahmojen liikkeet, ilmeet ja äänet, joiden pohjalta lopullinen hahmo luodaan tietokoneella. Klonkun lisäksi Serkis on esittänyt myös kapteeni Haddockia animaatiossa The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (2011), nimikkogorillaa leffassa King Kong (2005) ja Caesar-apinaa uusissa Planet of the Apes -elokuvissa (2011-2017). Olisikin voinut luulla, että hänen esikoisohjauksessaan kaikki hahmot olisivat motion capturella toteutettuja, ja hän esittäisi niistä jokaista. Draamaleffan hän kuitenkin päätyi tekemään ja onnistui siinä ihan hyvin. Breathe on selvästi Serkisin esikoisohjaus, mutta eiköhän hän tästä vain paranna. Alun kömpelöstä rytmityksestä voi syyttää joko William Nicholsonin käsikirjoitusta tai Masahiro Hirakubon leikkausta. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu. Ajankuva on taidokkaasti tuotu esille hienoilla puvuilla ja lavasteilla. Maskeeraukset filmin loppupäässä eivät ole mitä parhaimmat, mutta ne pystyin katsomaan sormien läpi. Äänimaailmassa parasta on Robinin hengityskoneen pitämä ääni, joka saa katsojankin helposti ahdistumaan ja miettimään, miten kamalaa sellainen elämä olisi jo pelkästään sen päättymättömän kovan äänen kanssa. Leffan musiikit on säveltänyt Nitin Sawhney, joka on tehnyt yllättävän hyvää työtä ja saa musiikkinsa korostumaan aina tarpeen vaatiessa.

Yhteenveto: Breathe on kelpo draamaelokuva, jolla kestää ikävän kauan saada katsoja mukaansa. Ensimmäisen puolituntisen rytmitys on harmillisen hyppivää, mutta onneksi sen jälkeen leffa rauhoittuu. Välillä filmi on todella hyvä ja välillä se on vain ihan kiva. Robinin tarina on kuitenkin niin kiinnostava, että leffan haluaa nähdä loppuun asti. Häntä näyttelevä Andrew Garfield on myös niin taitava, että jo hänen takiaan elokuvaa jää tuijottamaan. Myös Robinin vaimoa esittävä Claire Foy onnistuu roolissaan. Muut hahmot jäävät harmillisesti todella etäisiksi, eikä heidän merkityksiään välillä ymmärrä lainkaan. Surulliset kohtaukset ovat paikoitellen onnistuneita, mutta niistä löytyy myös hieman liian korostettua henkeä. Iloisiakin hetkiä on luvassa, ja Robinin ja Dianan romanssista on saatu oivallinen. Ohjaajana Andy Serkis ei vielä todista kykyjään, mutta voi olla, että hänen seuraava leffansa Jungle Book (2018) tulee olemaan parannus. Teknisesti kyseessä on tyylikäs leffa kuvauksesta pukuihin ja lavasteisiin. Äänimaailmakin on mainio, etenkin hengityskoneen masentavan metelin takia. Jos pidätte tositapahtumiin perustuvista liikuttavista draamaleffoista, niin kannattaa katsoa Breathe. Se sopii myös niille, jotka pitivät The Theory of Everythingistä, sillä niillä kahdella on samanlainen pohjatarina; rakkaus jota koetellaan vakavan sairauden voimin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Breathe, 2017, Imaginarium Productions

Arvostelu: American Assassin (2017)

AMERICAN ASSASSIN (2017)

Ohjaus: Michael Cuesta
Pääosissa: Dylan O'Brien, Michael Keaton, Shiva Negar, Taylor Kitsch, Sanaa Lathan, Scott Adkins, Navid Negahban ja David Suchet
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

American Assassin perustuu Vince Flynnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Kirja on osa suurempaa "Mitch Rapp" -sarjaa (1999-), josta on ilmestynyt jo kuusitoista kirjaa. Vuonna 2008 CBS Films -yhtiö osti oikeudet kirjoihin ja aikoi tehdä elokuvaversion sarjan kahdeksannesta osasta, "Consent to Killistä" (2005). Leffaa varten ehdittiin jo roolittaa näyttelijöitä, sekä palkata työryhmää, mutta "American Assassin" -kirjan ilmestyessä huomattiin, että sen tarina toimisi paremmin, sillä se kertoo esiosana Mitch Rappin alkuvaiheet. Alkuvuodesta 2016 elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin uuden työryhmän kanssa ja se kuvattiin loppuvuodesta. American Assassin ilmestyi syyskuussa useissa maissa, muttei saanut kovin hyviä arvosteluja, joten en oikeastaan odottanut sen näkemistä. Menin kuitenkin katsomaan leffan ja vaikkei American Assassin kovin hyvä ollut, olin silti positiivisesti yllättynyt, sillä pelkäsin näkeväni kamalaa roskaa.

Kun Mitch Rappin tyttöystävä kuolee terroristien hyökkäyksessä, Mitch aloittaa oman sotansa terrorismia vastaan. CIA kiinnostuu Mitchin puuhista ja värvää hänet joukkoihinsa, jotta tämä voi tappaa terroristeja laillisesti.

Elokuvan pääosassa Mitch Rappina nähdään The Maze Runnerista (2014) tuttu Dylan O'Brien, joka on vielä hieman liian teinitähti vakavasti otettavaksi toimintasankariksi. Parran kanssa hän vaikuttaa osuvalta valinnalta, mutta kun hän ajaa sen pois, ikää tuntuu samalla lähtevän ainakin kymmenen vuotta, jolloin jotkut hetket ovat hieman epäuskottavia. O'Brien osoittaa silti, että hän osaa näytellä kelvollisesti ja hän on saanut itsensä fyysisesti tarpeeksi isoksi, jotta toimintakohtauksien aikana uskoo, että hän voisi vetää pahiksia turpaan. Aluksi on vaikea olla varma, onko Mitch hyvä hahmo vai ei, sillä vaikka katsojana ymmärtää, miksi hän toimii tietyllä tavalla ja on vaikuttavaa, miten hän yrittää itse ottaa selvää terroristeista, tuntuu hänen halunsa tappaa pöhkön liioitellulta. Mitchiä seuraa silti ihan mielellään, vaikkei hän taida loppujen lopuksi mitään oppia matkaltaan.
     Tappajaksi Mitchin kouluttaa Michael Keatonin näyttelemä Stan Hurley, joka on kliseinen, paljon nähnyt konkari, jonka mielestä tarinan sankari on pelkkä nuori räkänokka esittämässä kovaa. Suurimmaksi osaksi Keaton sopii osaansa ja on jälleen hauska nähdä, miten hän puskee itseään takaisin Hollywoodiin, mutta muutamissa kohdissa hän vetää hieman yli. Stanin roolissa olisi ollut hauska nähdä joku oikeasti vanha toimintakonkari, kuten Arnold Schwarzenegger tai Sylvester Stallone, jotka olisivat elokuvan myötä antaneet paikkansa uudelle sukupolvelle.
     Mitch ja Stan eivät kuitenkaan voi tappaa kaikkia terroristeja kahdestaan, joten CIA on kasannut Stanin johtaman ryhmän, johon kuuluvat mm. Shiva Negarin näyttelemä Annika ja Scott Adkinsin esittämä Victor. Jälkimmäinen on sääntöjä tottelemattoman Mitchin vastakohta ja aika mitäänsanomaton hahmo. Harmi vain, että leffan naistähtikin jää tylsäksi, sillä Annikalle ei ole annettu lähes ollenkaan toimintahetkiä. Odotin jokaisen toimintakohtauksen aikana, että hän tulittaisi kunnolla menemään, mutta valitettavasti niin ei tapahdu.
     Leffan pahis on Taylor Kitschin näyttelemä Haamu, jolla on oma sekä CIA:n ja terroristien päitä pyörittelevä juoni, joka ei erityisemmin kiinnosta, sillä Kitsch ei ole hyvä näyttelijä. Jos O'Brienissä ei ole tarpeeksi "kovuutta" olla toimintastara, niin Kitschiltä sitä ei löydy lainkaan, eikä hän ole uskottava osassaan. Hahmokin on jo perinteisen tylsä, mikä heikentää Haamua entisestään.
     Elokuvassa nähdään myös Sanaa Lathan CIA:n apulaisjohtaja Irene Kennedynä, Navid Negahban Iranin puolustusministeri Behurzina ja Charlotte Vega pienessä roolissa Mitchin tyttöystävänä Katrinana.

American Assassin on osuva nimi elokuvalle, sillä siinä on todella amerikkalainen ajatusmaailma terroristeista. Terroristeissa ei näytetä mitään inhimmillistä, vaan heidät esitellään sydämettöminä tappajina. Yhdessä nopeassa kohdassa näytetään, että Yhdysvallat eivät ole kovin puhtoisia itsekään ja ovat aiheuttaneet useiden viattomien kuoleman Lähi-idässä, mutta muuten filmin aikana ei koskaan pohdita, kumpi todella aiheutti sodan? Elokuvan voisi mieltää perinteikkääksi amerikkalaiseksi toimintaelokuvaksi, jos se ei yrittäisi olla kaksi eri leffaa samaan aikaan. Välillä teos tuntuu olevan täysin teineille suunnattu hömpötys, kun nuori Mitch kouluttautuu toimintasankariksi Stan Hurleyn opettamana ja mukana on useita nuorempaa yleisöä kosiskelevia hetkiä. Mutta sitten kun itse toimintaan päästään, osoittautuu leffan K16-ikäraja ymmärrettäväksi, sillä verta roiskuu niin, että John Wick -leffat (2014-2017) voivat olla ylpeitä. Ajattelin etukäteen, että leffan toimintahetkissä vain ammuskellaan hieman, mutta verta ei näkyisi paria pisaraa enempää. Olin siis todella, TODELLA yllättynyt, kun prologissa terroristit hyökkäävät ja ensimmäiset laukaukset osuvat maaliinsa, jolloin veri lentää. Ampumiskohtaukset eivät ole lapsille sopivaa katsottavaa, eivätkä varsinkaan nyrkkitappelut, jotka näyttävät siltä, että hahmoja todella sattuu. Mukana on myös kidutuskohtaus, jota katsoessa tuli jopa hieman tukala olo, sillä se näytti niin kivuliaalta. Elokuvaa tehdessä on jopa nähty sen verran vaivaa, että yhdessä kohtaa näkyy, kun juuri kuolleen henkilön valtimo pumppaa verta roiskahtelemaan haavasta.

Sen lisäksi, että elokuvan alku yllätti verisyydellään, se sai minut todella sähäkästi mukaan, mistä olin myös yllättynyt. Ensimmäisen vartin jälkeen ihmettelinkin, miksi filmiä on haukuttu suuresti, sillä American Assassin vaikutti todella menevältä pätkältä, mutta sitten elokuva aloittaakin sen, ettei se tiedä, mille ikäryhmälle se on suunnattu. Tunnelma muuttuu välillä niin voimakkaasti, että on suuri vaara, ettei se toimi oikeastaan kenellekään. Mitchin koulutusosio sisältää hieman brutaalisuutta, mutta se on selvästi kevyempi ja siitä tulee helposti mieleen teinien toimintafilmit. Elokuvan taso notkahtaa selkeästi ja sillä kestää päästä takaisin raiteilleen. Koulutusosio on pitkästyttävintä leffassa, mutta onneksi sen jälkeen tarina kulkee eteenpäin toimintakohtausten voimin, jotka vaikuttavat tapahtuvan jatkuvasti eri maissa, mikä toisaalta kuuluu tällaisiin teoksiin. Loppuhuipennukseen on saatu oivaa jännitettä, vaikka voi helposti arvata, miten homma ratkeaa. Kokonaisuutena American Assassin on toimivaa ja ennen kaikkea viihdyttävää hömppää, joka tosin ottaa itsensä hieman liian vakavasti. Huumoria olisi voinut lisätä mukaan. Toisaalta taas en usko, että ihmisten listiminen olisi kovin vitsikästä puuhaa, vaikka kohteet ovatkin terroristeja ja ampujat isänmaallisia jenkkisankareita.

Michael Cuesta toimii elokuvan ohjaajana ja hänellä on selvästi silmää toimintakohtauksille. Hän taitaa rajujen taisteluiden toteutuksen, kuten myös teiniviihteen, muttei harmillisesti osaa yhdistää niitä toisiinsa. Käsikirjoituksesta vastaava nelikko olisi voinut tehdä selvästi parempaa työtä joidenkin repliikkien kanssa. Kuvaus leffassa on sujuvaa, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa. Onneksi leikkaus ei ole hirveää silppua toimintakohtauksissa. Ääniefektit ovat läpi leffan mainiot, mutta vähät visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat. Loppupäässä nähtävä helikopteri näyttää nimittäin todella digitaaliselta. Musiikeista vastaa Steven Price, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: American Assassin on yllättävän tyly toimintaelokuva. Kun siinä taistellaan, toimintaleffojen fanit voivat olla tyytyväisiä, sillä veri lentää ja nyrkkien iskut näyttävät selvästi sattuvan, mutta paikoitellen filmi yrittää olla myös teinileffa, jolloin kaksi erilaista henkeä eivät kulje käsi kädessä. Todella oivallisen ensimmäisen vartin jälkeen taso laskee, mutta nousee onneksi kun tarina kulkee eteenpäin. Loppuhuipennus on aika arvattava, mutta siihen on silti saatu toimivaa jännitettä. Dylan O'Brien ei ole kaikkein osuvin valinta päärooliin, mutta on ihan tarpeeksi hyvä. Muutamaa heikkoa hetkeä lukuunottamatta Michael Keaton on oiva kyynisenä Stanina. Taylor Kitsch ei kuitenkaan vakuuta lainkaan pahiksen roolissa. Jos kaipaatte kunnon toimintaa, jossa panosten ja nyrkkien osumat todella näytetään, niin American Assassin voi toimia teille. Joitakin aikuiskatsojia teinikohtaukset tulevat varmasti häiritsemään, sillä korkean ikärajan vuoksi monet nuoret eivät pääse katsomaan tätä. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, mutta kyllä elokuva viihdyttää alusta loppuun ja itse ainakin voisin sujuvasti katsoa tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
American Assassin, 2017, CBS Films, Lionsgate, Di Bonaventura Pictures, Nick Wechsler Productions, TIK Films

Arvostelu: Paddington 2 (2017)

PADDINGTON 2

Ohjaus: Paul King
Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Sally Hawkins, Julie Walters, Hugh Grant, Brendan Gleeson, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Peter Capaldi ja Imelda Staunton
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Michael Bondin luoma karhuherra Paddington teki ensiesiintymisensä kirjassa "A Bear Called Paddington", joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä asti hahmo on ilahduttanut lapsia ja aikuisia ympäri maailman kirjoissa, sarjakuvissa, televisiosarjoissa ja vuodesta 2014 lähtien myös elokuvissa. Vuoden 2014 Paddington-elokuva esitteli hahmon uudelle sukupolvelle ja se yllätti vanhatkin fanit lämpimällä sydämellään ja riemukkaalla seikkailullaan. Alkuvuodesta 2015 ilmoitettiinkin, että jatkoa olisi tulossa. Loppuvuodesta 2016 alkoivat kuvaukset ja nyt Paddington 2 on viimein saamassa ensi-iltansa - Yhdysvaltoihin se saapuu tosin vasta ensi vuoden puolella, kerrankin niin päin! Vaikka karhuherra Paddington ei oikeastaan kuulunut lapsuuteeni, on vuoden 2014 leffa minulle todella tärkeä. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta se oli ensimmäinen arvostelu, jonka kirjoitin Elokuvan taikaa -sivulle! Ja nyt, 375 arvostelua myöhemmin on tiedossa sen jatko-osa! Ja se jos mikä sai minut arvostamaan tekemääni työtä. Itse aloin odottamaan Paddington 2:ta heti kun siitä ilmoitettiin ja sovin äitini kanssa meneväni katsomaan sen hänen kanssaan kuten edellisenkin osan. Jostain syystä Finnkino ei kuitenkaan ilmoittanut, että elokuvasta olisi tulossa alkuperäinen englanniksi puhuttu versio, ja mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin, sitä enemmän aloin jännittämään, enkö näe filmiä lainkaan teattereissa?! Onneksi leffasta järjestettiin kuitenkin englanniksi puhuttu lehdistönäytös ja kun päivää ennen sitä ei Finnkinon sivuilla ollut vieläkään tietoa englanniksi puhutuista näytöksistä, päätin etten ota riskiä ja menin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Paddington!

Paddington aikoo ostaa harvinaisen kirjan syntymäpäivälahjaksi satavuotiaalle Lucy-tädilleen, mutta ennen kuin hän ehtii kerätä siihen tarvitsemansa rahat, kirja varastetaan. Paddingtonin täytyy Brownin perheen kanssa selvittää, kuka on varkauden takana.

Ben Whishawin ääninäyttelemä karhuherra Paddington on yhtä hurmaavan ihana hahmo kuin edellisessäkin osassa. Paddington on mukava kaikille ja hieman naiivisti uskoo kaikesta hyvää, jolloin häntä on helppo huijata. Leffan aikana hän saakin oppia uusia asioita, mutta niin myös muutkin päätyvät ymmärtämään asioita karhun vinkkelistä. Paddington on erittäin hassu tapaus, joka ihmettelee jälleen eri asioita Lontoossa ja päätyykin toilailemaan, vaikka tarkoittaa pelkkää hyvää. Hahmoa on todella mukava katsoa ja hänen seikkailuitaan toivoisi näkevänsä kauemminkin. Whishawin pehmeä ääni sopii taas kerran erinomaisesti lempeälle karhuherralle.
     Edellisestä osasta tuttu Brownin perhe tekee tietysti paluun, sillä heidän luokseen Paddington on jäänyt asumaan. Jokaiselle perheenjäsenelle on luotu oivasti jonkinlainen asia, jota he päätyvät tietty hyödyntämään jossain kohtaa. Perheen isä Henry Brown (Hugh Bonneville) kärsii keski-iän kriisistä ja hänen stressailuaan on huvittavaa seurata. Perheen äiti Mary Brown (Sally Hawkins) työstää uutta seikkailukirjaa ja hänestä riittää äidillistä lämpöä myös Paddingtonille. Judy-tytär (Madeleine Harris) on perustanut koululehden, kun taas Jonathan-poika (Samuel Joslin) on kehittänyt itselleen rap-persoonan, mitä ei kuitenkaan tuoda kovin onnistuneesti esille. Lapsihahmot jäävät muutenkin pahasti sivuun pitkiksi pätkiksi, mikä on iso harmi. Julie Waltersin näyttelemä rouva Bird puuhailee yhä Brownien talossa ja on oma koomisen kiukkuinen itsensä, mutta muuten hänen osansa on lähinnä roikkua mukana.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Hugh Grantin itseironisesti esittämä näyttelijä Phoenix Buchanan, Brendan Gleesonin näyttelemä tympeä kokki Knuckles, sekä edellisestä leffasta tutut Jim Broadbentin näyttelemä antiikkikauppias Gruber, Peter Capaldin esittämä Paddington-vihaaja Curry ja Imelda Stauntonin ääninäyttelemä Paddingtonin karhutäti Lucy. Hugh Grantin suoritus jää hauskasti mieleen ja on mahtavaa, kun näyttelijä kykenee heittämään vitsiä itsestään. Brendan Gleesonilta yrmyilyhahmo sujuu tietysti luonnostaan.

Paddington 2 on alusta alkaen erittäin riemukas seikkailuelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Se ei ole pelkästään lapsille tehty, vaan se on toteutettu tavalla ja hengellä, josta aikuisetkin voivat innostua. Itse hymyilin iloisena lähes koko elokuvan ajan ja ainoat hetket, jolloin en hymyillyt, olivat hieman jopa koskettavia. Tällaisia koko perheen seikkailufilmien kuuluukin mielestäni olla. Paddington 2 saa nauramaan, liikuttumaan, sekä pienesti jännittämään, ja mikä tärkeintä, sen parissa aika tuntui kuluvan todella nopeasti, sillä filmi on niin mukaansatempaava. Varsinaista mysteeriä siinä ei ole, vaan ryöstäjä paljastetaan heti elokuvan alussa. Paljastus on kuitenkin hoidettu niin hyvin ja on hauska nähdä varas tekemässä muitakin ryöstöjä, ettei mysteerin puuttuminen ei haittaa. Ja kun rosvohahmo on vielä paljon parempi pahis kuin edellisen osan Millicent Clyde, jota Nicole Kidman todella kehnosti näytteli, niin katsojaa ei haittaa. Parissa kohtaa minua tosin hieman häiritsi, että rosvon täytyi vähän väliä kertoa katsojille suunnitelmansa, mutta sen pystyy katsomaan sormien läpi, koska filmiä on selkeästi tehty lapsiyleisö mielessä.

Lapset kokevatkin varmasti paljon iloa Paddingtonin kohelluksesta, mutta se on tarpeeksi onnistunutta, jotta aikuinenkin voi viihtyä pöhköilyn parissa. Paddingtonin parturi- ja ikkunanpesuhetket ovat todella koomista seurattavaa kaikenikäisille. Vankilakohtaukset ovat varmasti aikuiskatsojille kiinnostavampaa nähtävää, sillä niihin on otettu vaikutteita filmeistä, joita lapset eivät joko saa katsoa tai jotka eivät heitä vielä kiinnosta. Loppuhuipennus on mitä luultavimmin jännittävä lapsille (muttei kuitenkaan mikään erityisen hurja), minkä lisäksi se pitää aikuisenkin hienosti otteessaan, vaikka kestääkin aika kauan. Koko elokuva pitää katsojia otteessaan alusta loppuun ja saa välittömästi vaatimaan jatkoa. Kyseessä on siis huikean hienosti onnistunut filmi, jonka jälkeen jää innolla odottamaan mahdollista Paddington 3:a. Elokuvassa on samaa lämmintä tunnelmaa kuin edellisessäkin osassa, minkä lisäksi se on myös tyylillisesti hyvin samanlainen. Lapsille ja edes pienesti lapsenmielisille aikuisille Paddington 2 on pakko-katsottavaa!

Filmin ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Paul King, jonka luoma tunnelma on erittäin hieno. Mukana on paikoitellen selkeää teatraalisuutta, mutta King saa sen tuntumaan täysin normaalilta. King vastaa edellisen osan tavoin myös käsikirjoituksesta yhdessä Simon Farnabyn kanssa. Kaksikon kirjoittama tarina on oivallisen koukuttava ja vauhdikas. Paddington 2 on myös hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Paikoitellen leikkaukset ovat jopa erittäin nokkelia ja taidokkaasti toteutettuja. Lavasteet ovat tyylikkäät, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Digi-Paddington sopii realistisiin ympäristöihin täydellisesti ja välillä pääsee oikein ihailemaan, kuinka tarkasti karhuherra on toteutettu. Harmillisesti loppuhuipennuksessa efektit eivät ole mitä parhaimmat ja taustakankaan käytön huomaa selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin mainiot ja Dario Marianellin säveltämät musiikit toimivat oivasti filmin aikana, vaikka eivät jääkään kovin hyvin mieleen. Edellisestä osasta tuttu jazz-porukka on mukana tässäkin.

Yhteenveto: Paddington 2 on mitä erinomaisin seikkailuelokuva koko perheelle! Se on mukaansatempaava, hauska, lämminhenkinen, liikuttava, sekä pienesti lapsia jännittävä kokonaisuus. Elokuva kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi. Sen aikana ei aika käy kertaakaan pitkäksi, vaan se pitää otteessaan alusta loppuun. Vaikka hahmot yrittävätkin keksiä rosvon henkilöllisyyttä, ei siitä ole katsojille luotu mysteeriä. Varkaan henkilöllisyyden paljastaminen heti alussa voisi olla leffaa heikentävä tekijä, mutta tempausta onkin hyödynnetty erittäin hyvin. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan ja visuaaliset tehosteet ovat loppuhuipennusta lukuunottamatta tyylikkäät. Mukana on pieni heikkous, että rosvo selittää jatkuvasti katsojille suunnitelmaansa, mutta silloin pitää muistaa, että elokuvaa on tehty lapsiyleisöä varten. Aikuisia ei kuitenkaan ole unohdettu, vaan hekin voivat kokea paljon riemua leffan aikana. Itse hymyilin lähes koko elokuvan ajan ja uskon saman tapahtuvan myös monille muille. Jos piditte edellisestä osasta, kannattaa ehdottomasti katsoa myös Paddington 2. Vanhemmat viekää lapsenne katsomaan tätä elokuvaa ja olen varma, että tekin nautitte kokemuksesta. Lopputekstien aikana nähdään vielä huvittava kohtaus, joten ei kannata poistua teatterista heti, kun ensimmäiset tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017 - Muokattu 10.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Paddington 2, 2017, Heyday Films, Amazon Prime Instant Video, Anton Capital Entertainment, Canal+, Ciné+, Marmalade Films Ltd., StudioCanal, TF1 Films Production, The Weinstein Company

Arvostelu: A Bad Moms Christmas (2017)

A BAD MOMS CHRISTMAS (2017)

Ohjaus: Jon Lucas ja Scott Moore
Pääosissa: Mila Kunis, Kristen Bell, Kathryn Hahn, Christine Baranski, Cheryl Hines, Susan Sarandon, Jay Hernandez, Emjay Anthony, Oona Laurence, Peter Gallagher, Justin Hartley, Cade Cooksey, Wanda Sykes ja Christina Applegate
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Kesällä 2016 ilmestynyt Bad Moms oli mielestäni kelpo komedia, joka sai minut yllättäen arvostamaan omaa äitiäni enemmän. En silti ajatellut sen olevan yleisesti tarpeeksi iso juttu, jotta sille tehtäisiin jatkoa. Toisin kuitenkin kävi ja joulukuussa 2016 ilmoitettiin, että elokuvalle olisi tulossa jouluteemainen jatko-osa. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden huhtikuussa ja yllättäen vain alle puolitoista vuotta edellisen osan ilmestymisen jälkeen A Bad Moms Christmas on saamassa ensi-iltansa. Outoa kyllä, vaikka pidin ensimmäisestä osasta, en odottanut jatko-osaa lainkaan. Yleensä komediafilmien jatko-osat eivät toimi kovin hyvin, eivätkä näkemäni lyhyet pätkät vaikuttaneet hauskoilta, vaan lähinnä Rough Nightin (2017) kaltaiselta ääliömäiseltä hölmöilyltä. Päätin kuitenkin katsoa filmin, jos se vaikka yllättäisi minut edeltäjänsä tavoin. Olin kuitenkin huomattavasti enemmän innoissani Paddington 2:sta (2017), jonka lehdistönäytös oli samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Bad Moms!

Amy, Kiki ja Carla valmistautuvat viettämään joulua perheidensä kanssa, kun heidän omat huonot äitinsä saapuvat kyläilemään ja siitäpä vasta riemu alkaa...

Mila Kunis nähdään jälleen Amy Mitchellinä, eikä hän vieläkään osoita olevansa kummoinen näyttelijä. Hän sopii päärooliin ihan hyvin, mutta hän ei ole kertaakaan oikeasti hyvä roolissaan. Amy on valitettavasti päähenkilöistä tylsin ja tavallisin, jonka takia hän ei tarjoa nauruja muiden tavoin. Amy kokee suurta stressiä mahtavan joulun toteutuksesta, sillä hänen ei tarvitse pitää vain lapsiaan, Dylania (Emjay Anthony) ja Janea (Oona Laurence) iloisina, vaan hänen täytyy saada tiukka äitinsä tyytyväiseksi. Amy on edellisen osan tapahtumien jälkeen yhdessä leski-isä Jessien kanssa (Jay Hernandez), josta ei löydy muuta vitsiä kuin se, ettei Amyn äiti muista hänen nimeään.
     Amyn ystävät, Kristen Bellin esittämä Kiki ja Kathryn Hahnin näyttelemä Carla ovat edelleen ääripäät toisistaan. Kiki on se kiltti tyttö, joka ei haluaisi tehdä pahoja, kun taas Carla on se tuhma tyttö, joka yrittää houkutella tylsästä perhe-elämästä kärsivät kaverinsa juhlimaan. Kathryn Hahn on toistamiseen rasittava Carlan roolissa. Hän vain älämölöttää läpi elokuvan ja puhuu rivoja, jotta teinikatsojat voivat hihitellä kuin olisivat kuulleet juuri tuhmimman mahdollisimman sanan. Kristen Bell taas on ihan hyvä Kikin roolissa, mutta hänelle ei ole luotu kunnolla muuta juonikuviota leffaan kuin hänen rikkinäinen äiti-tytär -kuvionsa.
     Jos Amy, Carla ja Kiki ovat huonoja äitejä, niin heidän äitinsä vasta kehnoja ovatkin. Siinä missä Amy haluaisi laiskotella, hänen äitinsä Ruth (Christine Baranski) on todella tarkka siitä, että kaikki menee juuri oikein. Amyn tavat eivät tunnu koskaan olevan tarpeeksi Ruthille, jolloin hän on jatkuvasti julma tytärtään kohtaan. Ja jos Carla ja Kiki ovat ääripäät toisistaan, myös heidän äitinsä ovat ääripäät toisistaan. Kikin äiti Sandy (Cheryl Hines) on nimittäin todella läheinen ja riippuvainen tyttärestään, kun taas Carlan äiti Isistä (Susan Sarandon) ei voisi vähempää kiinnostaa tyttärensä elämä ja hän reissaakin vuosia muualla, kunnes häneltä loppuvat rahat, jolloin pitää palata pyytämään tyttäreltä lisää. Yllättävää kyllä, pääkolmikon vanhemmat ovat paljon kiinnostavammat hahmot ja heidän huonoutensa on luotu oivallisemmin kuin se, että Amy, Kiki ja Carla haluavat vain pitää hauskaa. Ruth varastaa jatkuvasti show'n, sillä Baranski on täydellinen valinta rooliinsa.
     Elokuvassa nähdään myös Peter Gallagher Ruthin miehenä eli Amyn isänä, Justin Hartley miesstrippari Ty Swindlenä, Cade Mansfield Cooksey Carlan kummallisena Jaxon-poikana, Wanda Sykes parisuhdeterapeuttina, sekä Christina Applegate pienessä roolissa edellisen osan ilkeänä Gwendolyninä.

Leffan aikana mietin, mitä ihmettä näin ensimmäisessä Bad Momsissa, sillä A Bad Moms Christmas on suoraan sanottuna huono. Ajattelin elokuvan pyöriessä, että minun pitäisi katsoa ensimmäinen osa uudestaan, jotta varmistaisin, oliko se niin kiva kuin muistin, mutta loppupäässä filmiä tulin siihen tulokseen, että minun ei todellakaan kannata pilata hyviä muistojani Bad Momsista ja katsoa sitä toistamiseen. Siitä taas olin jo noin puolen tunnin kohdalla varma, etten halua nähdä A Bad Moms Christmasia uudestaan. Ensinnäkään se ei ole hauska. Siinä on muutama ihan huvittava juttu, mutta ne saavat aikaan lähinnä hymähdyksen. Pääasiassa sitä vain yrittää käsittää, miten tekijöiden mielestä monet elokuvan jutuista edes olisivat hauskoja? Suurimmaksi osaksi vitsit ovat todella surkeita - etenkin Carlan muka-tuhmat puheet, kun hän kiroaa uutta työpaikkaansa ihmisten karvojen poistajana. Muutenkin elokuvan rivoudet jäävät tuhmien puhumiseksi, eikä filmillä ole uskallusta tehdä jotain oikeasti häröä.

Huonot vitsit eivät välttämättä haittaisi niin paljon, jos taustalla kulkeva tarina olisi hyvä. Amyn, Carlan ja Kikin kehnot suhteet heidän omiin äiteihinsä voisi toimia, mutta siihen ei ole jaksettu kunnolla panostaa. Kerronta elokuvassa on paikoitellen todella kömpelöä. Niinkin kömpelöä, että muutamassa kohtaa hahmot alkavat toimia täysin vastoin sitä, millaisina heidät on totuttu näkemään, eikä muutokselle anneta mitään syytä. Se ei ole hahmojen kehittämistä, vaan tönkköä tarinan kertomista. Näiden asioiden lisäksi elokuvaa on jopa ärsyttävää katsoa, sillä vähän väliä siinä on pakko olla hidastettu kohtaus, jossa hahmot sekoilevat musiikin jumputtaessa taustalla. Ja kun ne musiikit ovat kovalla ja niiden väliin on saatu vain parin kohtauksen taukoja, voi päänsärky iskeä helposti. Elokuva on myös liian pitkä, jolloin sen aikana lähinnä tylsistyy - ihan sama kuinka hauskaa ruudulla näkyvillä henkilöillä vaikuttaisi olevan. Ennen leffaa kokemani pelot kävivät toteen. A Bad Moms Christmas on lähestulkoon yhtä huonoa kohellusta kuin Rough Night. Siitä pitävät luultavasti vain teinitytöt, joille bailaaminen on kaikki kaikessa ja jotka haluavat nähdä strippaavia joulupukkeja, ja keski-ikää lähestyvät naiset, jotka voivat jollain tapaa samaistua päähenkilöihin. Muiden kannattaa vain vältellä tätä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat edellisen osan tavoin Scott Moore ja Jon Lucas, jotka eivät ole tällä kertaa tienneet lähes yhtään, mitä ovat tekemässä. He ovat varmaan olettaneet, että katsojat viihtyisivät leffan parissa, jos siinä tapahtuu jatkuvasti jotain pöhköä. Mutta kun pöhköyden takana ei ole mitään aidompaa tunnetta, ei leffasta jaksa kiinnostua. Hahmojen välinen keskustelu siitä, mikä heissä on pielessä, on lähinnä tyhmentävä. Elokuva on myös todella ennalta-arvattava. A Bad Moms Christmas ei ole edes kuvattu kovin kummoisesti, vaan kuvaaja etsii aina välillä hyvää kulmaa ja heiluu välillä turhankin paljon, aivan kuin kohtauksia ei olisi harjoiteltu lainkaan etukäteen. Leikkausvaiheessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Ruthin järjestämät valtavat joulukoristeet ovat onnistuneet lavastuspuolella. Harmillisesti edes huimat jouluhärpäkkeet eivät saa luotua joulutunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: A Bad Moms Christmas saattaa toimia teinitytöille ja keski-ikäisille naisille, mutta monet muut se jättää luultavasti kylmäksi. Elokuva ei valitettavasti ole hauska, vaan vitsit aiheuttavat pääasiassa myötähäpeää, että ne edes päätyivät mukaan. Muutama ihan kelpo juttu on päässyt mukaan, mutta etenkin rivot läpät ovat kehnoja. Taustalla kulkeva tarinakaan ei ole onnistunut ja sen kerronta on kömpelöä. Äitiongelmat voisivat toimia, mutta niitä käsitellään aika heikosti. Leffaa on myös jokseenkin rasittava katsoa, sillä siinä jumputtaa vähän väliä musiikki, samalla kun hahmot tekevät hidastettuna jotain. Leffa on jopa hieman tylsä ja siitä saisi helposti leikattua pätkiä pois. Näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Christine Baranski on parasta leffassa ja hänen tympeä Ruth-hahmonsa varastaa jatkuvasti show'n. Kuten jo sanoin, A Bad Moms Christmas sopii juhliville teinitytöille ja keski-ikää lähestyville naisille, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. Muita kehotan jättämään tämän leffan väliin ja toivon todella, ettei sarjaa enää jatketa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
A Bad Moms Christmas, 2017, Huayi Brothers Media, STX Entertainment

Arvostelu: Home Again / Rakkaus muuttaa taloon (2017)

HOME AGAIN (2017)

RAKKAUS MUUTTAA TALOON

Ohjaus: Hallie Meyers-Shyer
Pääosissa: Reese Witherspoon, Pico Alexander, Jon Rudnitsky, Nat Wolff, Lola Flanery, Eden Grace Redfield, Michael Sheen, Candice Bergen, Reid Scott ja Lake Bell
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Home Again, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Rakkaus muuttaa taloon, on niitä elokuvia, jotka löysin selatessani tulevia ensi-iltoja. Leffa ei suomalaisen nimensä perusteella kuulostanut kovin kiinnostavalta, mutta ajattelin kuitenkin antaa filmille mahdollisuuden. En erityisemmin välitä päätähti Reese Witherspoonista näyttelijänä, mutta uskoin, että hän sopisi juuri tällaiseen teokseen. Minulle ei tullut suurena yllätyksenä, kun huomasin, ettei leffa ollut saanut kovin kummoisia arvosteluja, mutta lähdin silti ihan positiivisin mielin katsomaan Home Againia, toivoen, että se tarjoaisi edes muutamat naurut.

Juuri eronnut, keski-iän kriisistä kärsivä kahden lapsen äiti Alice viettää syntymäpäiviään baarissa, jossa hän tapaa kolme nuorta elokuvantekijää, jotka päätyvät asumaan hänen luokseen.

Reese Witherspoon näyttelee Alicea, elokuvan päähenkilöä, joka ei tosin tunnu olevan kunnon päähenkilö. Alice on keskiössä, sillä kaikkien muiden juonikuviot kulkevat hänen ympärillään, mutta hänen oma tarinansa on aika unohdettava. Alice on sisustussuunnittelija ja yrittää saada työelämänsä rullaamaan, minkä lisäksi hän yrittää selvitä erilaisista ongelmistaan, mutta ne tuodaan läpi leffan hieman kehnosti esille. Alicen kehittyminen elokuvan alusta loppuun on niin kömpelösti toteutettu, että kun filmi on ohi, voi helposti tuntua siltä, ettei hän kehittynyt lainkaan. Witherspoon on kuitenkin oiva valinta rooliin, mutta on harmi, ettei hahmosta ole saatu kovin kiinnostavaa.
     Paljon kiinnostavammat hahmot ovat nuoret elokuvantekijät. Harry (Pico Alexander) on filmin ohjaaja, George (Jon Rudnitsky) on käsikirjoittaja ja Teddy (Nat Wolff) on leffan päätähti. Kolmikon ongelma on paljon selkeämmin ja kiinnostavammin toteutettu kuin mikään Alicen elämässä. On paljon helpompi kiinnostua siitä, saavatko nuoret toteutettua unelmansa ja tehtyä elokuvansa kuin siitä, saako Alice sisustettua yhden rikkaan naisen (Lake Bell) tyttären huoneen. Valitettavasti nuorista vain George vaikuttaa oikeasti työstävän elokuvaa, sillä hän on jatkuvasti kirjoittamassa sitä, mutta Teddyn ei koskaan näe näyttelevän, eikä Harrya uskoisi ohjaajaksi, kun hän vain vilkuilee kaiken aikaa itseään paljon vanhemman Alicen perään. Häntä näyttelevä Alexander on vielä niin kamalan surkea ja tönkkö näyttelijä, eikä hänestä löydy mitään charmia, vaan hän vaikuttaa vain ällöltä tirkistelijältä. Läpi leffan mietin, miksi ihmeessä Alexander oli valittu Harryn rooliin, sillä häneltä ei löydy ainuttakaan hyvää hetkeä. Jon Rudnitsky on selvästi kolmikosta lahjakkain. Nat Wolff on kyllä ihan kelpo omassa roolissaan, muttei tee mitään erityistä vaikutusta.
     Muita tärkeitä hahmoja filmissä ovat Alicen Isabel-tytär (Lola Flanery), joka on teininä ottanut selvää masennuksesta sun muusta "mukavasta"; nuorempi Rosie-tytär (Eden Grace Redfield), joka jää todella pahasti sivuun; sekä tyttöjen Austen-isä (Michael Sheen), joka yrittää palata takaisin Alicen elämään. Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Candice Bergen Alicen äitinä ja Reid Scott tuottajana, joka on kiinnostunut nuorten elokuvasta.

Home Againilla on suuri ongelma siinä, ettei se tiedä, kenen tarinaa se yrittää kertoa, jolloin se pyrkii kertomaan vähän kaikkea. Ja kun elokuva yrittää keskittyä lähes jokaisen hahmon ongelmiin, ei se loppujen lopuksi onnistu keskittymään mihinkään kunnolla. Katsoja laitetaan usein stressaamaan Alicen tavoin kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Eikä se ole hyvä merkki, jos katsoja stressaantuu elokuvan katselusta, kun kyseessä on romanttinen hömppäkomedia. Kun alkupäässä alkaa huomaamaan, että leffa kertookin enemmän Harrystä, Georgesta ja Teddystä kuin Alicesta, voi asian katsoa sormien läpi sillä ajatuksella, että filmiä on vain markkinoitu kehnosti laittamalla pelkkä Witherspoon julisteeseen. Kuitenkin kun Isabel-tyttären ongelmat nousevat esille ja Alicea yhä rakastava Austen haluaisi palata takaisin yhteen, alkaa elokuva olla hieman liian täynnä. Kolmikonkaan ongelmat eivät ole vain yhteisiä, vaan jokaiselle on annettu oma juonikuvionsa, jolloin puolitoista tuntia tuntuu olevan liian lyhyt kesto, jos jokaisen tarina olisi tarkoitus viedä loppuun saakka. Ja sitähän elokuva tietysti yrittää.

Onneksi kyseessä on kuitenkin tarpeeksi viihdyttävä teos, jotta asiat kääntyvät jatkuvasti positiiviseksi katsojan silmissä. Jos Home Againin tunnelma olisi kehnosti toteutettu, olisi kyseessä vain aikamoinen sekamelska. Erityisen hauska elokuva ei ole, mutta se saa silti hymyn huulille usein ja tarjoaa parit hyväksyvät hymähdykset. Leffan yrittäessä kertoa monta erilaista juonikuviota samaan aikaan, ei siihen jää turhia hetkiä, jolloin elokuva kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin. Ainoastaan loppu tuntuu tylsältä, sillä se on äärimmäisen kliseinen. Kliseet toisaalta kuuluvat romanttisiin komedioihin, joten olisi outoa kuvitella näkevänsä jotain muuta. Erilaiset juonikuviot eivät tietenkään kaikki pääty niin kuin toivoisi, mutta filmi saa uskoteltua katsojalleen tarpeeksi hyvin, että nyt tuli katsottua kelpoa viihdettä, jolloin elokuvasta poistuu hymyssä suin. Kovin muistettavasta elokuvasta ei todellakaan ole kyse, mutta kyllä sen ainakin kerran katsoo. Treffileffaksi Home Again sopii tietty oikein mainiosti.

Elokuva on Hallie Meyers-Shyerin esikoisohjaus sekä esikoiskäsikirjoitus ja sen kyllä huomaa. Meyers-Shyer on ottanut kerralla ihan liian suuren palan purtavaksi ja yrittänyt vääntää simppelistä tarinasta todella monimutkaisen. Home Again vaikuttaisi kuitenkin olevan lähellä hänen sydäntään, sillä hänen vanhempansa ovat ohjanneet, tuottaneet ja kirjoittaneet useita romanttisia komedioita, ja tämän leffan päähahmo Alicen vanhemmat olivat myös samanlaisia. Olisi hauska tietää, kuinka paljon tarina pohjautuu Meyers-Shyerin omiin kokemuksiin. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, mutta leikkauksessa olisi pitänyt antaa joillekin hetkille lisää hengitystilaa. Valaisulla filmi on saatu näyttämään todella kirkkaalta - jopa liiankin, jolloin joissakin kohdissa varjojen puuttuminen saa elokuvan näyttämään luonnottomalta. Säveltäjä John Debney on tehnyt ihan oivallista työtä leffan musiikkien parissa.

Yhteenveto: Home Again on ihan kiva romanttinen komedia, joka ei oikein tiedä, kenen tarinaa se yrittää kertoa. Lähes kaikille on annettu omat ongelmansa ja filmi yrittää viedä jokaisen juonikuvion loppuun saakka, jolloin se ei onnistu kertoa oikein mitään kunnolla. Vaikka Reese Witherspoonin oivasti esittämä Alice on tarinan keskellä, ei elokuva tunnu kertovan hänestä, vaan kaikista muista, etenkin kolmesta leffantekijästä. Heistä Rudnitsky ja Wolff ovat toimivia rooleissaan, mutta Pico Alexanderin surkeaa esiintymistä on inhottavaa katsoa. Toivottavasti häntä ei joudu tulevaisuudessa näkemään kovin usein. Heikosta kerronnastaan ja pakollisista kliseistään huolimatta elokuva tarjoaa kuitenkin hyvää tunnelmaa, jolloin siitä jää pääasiassa ihan hyvä tunne. Kovin hyvästä leffasta ei todellakaan ole kyse, mutta Home Again sopii vaikkapa treffielokuvaksi, jos parempaa tekemistä ei löydy. Filmin katsoo mielellään kerran, mutta se vajoaa helposti unholaan muutaman viikon jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Home Again, 2017, Black Bicycle Entertainment

Arvostelu: V niin kuin verikosto (V for Vendetta - 2005)

V NIIN KUIN VERIKOSTO

V FOR VENDETTA

Ohjaus: James McTeigue
Pääosissa: Natalie Portman, Hugo Weaving, Stephen Rea, Stephen Fry, John Hurt, Tim Pigott-Smith, Rupert Graves, Roger Allam, Natasha Wightman ja Eddie Marsan
Genre: trilleri, draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

"Remember, remember, the Fifth of November, the Gunpowder Treason and Plot. I know of no reason why the Gunpowder Treason should ever be forgot..."

V for Vendetta, eli suomalaisittain V niin kuin verikosto perustuu Alan Mooren ja David Lloydin samannimiseen sarjakuvaan (1988-1989). Heti vuonna 1988 tuottaja Joel Silver hankki oikeudet sarjakuvaan. The Matrixin (1999) ohjanneet Wachowskin sisarukset innostuivat sarjakuvasta ja kirjoittivat sen pohjalta käsikirjoituksen. 2000-luvun alussa sisarukset miettivät tarkemmin käsikirjoituksensa toteutusta ja elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Työryhmä valittiin ja kuvaukset alkoivat. V niin kuin verikosto sai ensiesityksensä joulukuussa 2005 ja laajemman teatterilevityksen seuraavana vuonna. Filmi oli suuri hitti ja siitä pidettiin paljon, vaikka oli myös niitä, jotka eivät siitä välittäneet. Sarjakuvan kuvittanut Lloyd piti elokuvasta, kun taas sen kirjoittanut Moore inhosi sitä, eikä halunnut nimeään lopputeksteihin. Itse en nähnyt V niin kuin verikostoa silloin, kun se ilmestyi, sillä olin vielä liian nuori. Näin sen vasta viisi tai kuusi vuotta ilmestymisen jälkeen, mutten ensimmäisellä katselukerralla oikein ymmärtänyt sitä. Kuitenkin joka kerralla, kun olen katsonut sen uudestaan, olen pitänyt siitä yhä enemmän ja enemmän. Nykyään teos on jopa yksi suosikeistani! Pohdinkin sen arvostelua jo viime vuonna, mutta silloin marraskuun viides päivä (joka on tärkeä ajankohta elokuvassa) meni minulta täysin ohi ja päätin arvostella sen vasta seuraavana vuonna. Kun marraskuu 2017 oli viimein koittamassa, katsoin V niin kuin verikoston uudestaan ja arvostelin sen vihdoin.

Nuori Evey-nainen tapaa salaperäisen V:n, joka suunnittelee vapauttavansa Englannin pahan ylikanslerin hirmuvallan alta marraskuun viidentenä päivänä. Kohtaaminen muuttaa Eveyn elämän välittömästi, eikä paluuta entiseen enää ole.

Hugo Weaving näyttelee Guy Fawkes -naamioon (nykyään tunnettu myös Anonymous-hakkeriryhmän naamiona), tyylikkääseen hattuun, viittaan ja muihin mustiin vaatteisiin pukeutunutta anarkistia, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä V. Hahmo todella on salaperäinen ja hän vaikuttaa äärimmäisen kiehtovalta alusta alkaen. V toimii paikoitellen kuin terroristi, mutta oikeasti hyvin aikein. Hän puhuu erikoisen nopeasti ja hieman runoilevaan sävyyn, mikä luo häneen upean lisäyksen. Läpi elokuvan V:stä oppii enemmän ja alkaa ymmärtää yhä vain paremmin, miksi hän toimii tietyllä tavalla. Vaikka elokuva perustuukin sarjakuvaan, ei tämä naamiomies ole mikään Batmanin kaltainen viittasankari, vaan joku joka yrittää saada ihmiset ymmärtämään, kuinka mätä heitä ympäröivä maailmansa on ja että jokainen voi tehdä osuutensa parantaakseen sen. V on huikeasti luotu hahmo ennen kaikkea siksi, että vaikka hän pitää muutamaa hetkeä lukuunottamatta naamiota kasvoillaan koko filmin ajan, katsoja kykenee jatkuvasti ymmärtämään, mitä hän miettii ja tuntee eri hetkinä. Alunperin roolissa oli tarkoitus esiintyä James Purefoy, mutta hän ei kestänyt sitä, että hänen olisi pitänyt näytellä koko elokuvan ajan naamio kasvoillaan, joten hän hylkäsi elokuvan kuvausten alussa. Hyvä niin, sillä Weaving on täydellinen valinta rooliin äänensä ja eleidensä vuoksi.

Vaikka V on tunnetuin hahmo elokuvasta ja todella monet tietävät, miltä hän näyttää, vaikkeivät olisikaan nähneet itse elokuvaa, leffa kertoo kuitenkin enemmän Natalie Portmanin näyttelemän Eveyn tarinaa. Eveyn kautta V:n suunnitelmat avautuvat katsojalle ja hänellä on selkeämpi kehityskaari elokuvan aikana. On kiehtovaa seurata, kuinka Evey muuttuu elokuvan aikana viattomasta naisesta, joka yrittää totella parhaansa mukaan sääntöjä, sellaiseksi joka haluaa auttaa V:tä toteuttamaan vallankumouksensa. Portmanin näyttelijäsuoritus on loistokas; varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa hän todella näyttää taitonsa, ja hän esittää erinomaisesti Eveyn kehityksen alusta loppuun.
     Muita tärkeitä hahmoja ovat Finch (Stephen Rea), poliisimies joka tutkii V:n puuhia; ylikansleri Adam Sutler (John Hurt), joka nähdään pääasiassa isossa televisioruudussa; Gordon Deitrich (Stephen Fry), jolla on oma komediaohjelmansa; sekä herra Creedy (Tim Pigott-Smith), ylikanslerin häijy kätyri, joka on valmis tekemään mitä tahansa julmia tekoja. Pigott-Smith sopii rooliinsa todella hyvin, kuten sopivat muutkin. Komediarooleja esittänyt Fry on tietty uskottava komediashow'n isäntänä, kun taas Hurt suoriutuu pahan diktaattorin osasta upeasti. Stephen Rea on myös erittäin hyvä ja hänen tutkimustensa kautta katsojat saavat tietää vielä enemmän V:n menneisyydestä.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Rupert Graves Finchin apulaisena ja Roger Allam Lewis Protherona, eli "Lontoon äänenä", joka kertoo kansalle valeita V:stä.

V niin kuin verikosto nappaa heti mukaansa karun maailmansa takia. Alkupäässä katsojana kauhistelee kaiken aikaa, millaiseksi maailma on muuttunut. Elokuva tapahtuu tulevaisuuden Englannissa (ihmisten puheista päätellen 2030-luvun lopussa), jossa Yhdysvallat ovat tuhoutuneet sodan takia ja maita piinaa vaarallinen virus. Englannissa paha ylikansleri Sutler on ottanut vallan ja pitää kansaansa pelossa. Tärkeät henkilöt ovat lahjottuja, ylimielisiä, raiskaajia, pedofiileja sun muita ihmishirviöitä. Poliisit eivät koskekaan tärkeissä asemissa oleviin henkilöihin, jotka tekevät pahoja asioita. Televisiolähetysten sisältöä valvotaan tarkasti ja ihmisille kerrotaan valeita totuuksina, jotta kaikki vaikuttaisi olevan hyvin. Ylikanslerin ajatusten vastaisia kirjoja, lauluja, elokuvia jne. poistetaan ihmisten saatavilta. Erilaisuus on kiellettyä ja ihmisiä vangitaan pienistäkin syistä. Iltaisin alkaa ulkonaliikkumiskielto ja sitä rikkomalla ystävät joutuvat ihmettelemään, miksi jotain henkilöä ei enää koskaan nähdä. Kaduilla on julisteita, joissa lukee asioita kuten "voimaa yhtenäisyydestä ja yhtenäisyyttä uskosta". Kansalaiset joutuvat kehystämään ylikanslerin kuvia ja laittamaan ne seinilleen. Heti alusta alkaen katsojana kannustaa V:tä toteuttamaan suunnitelmansa.

Elokuvan tarina kerrotaan todella erinomaisesti. Läpi filmin kulkee mysteerinen tunnelma, joka saa jännittämään enemmän. Filmi imaisee jatkuvasti enemmän mukaansa, sillä totuuden selvittäminen on niin kiehtovaa. Leffa ei onneksi mene sieltä, mistä aita on matalin, vaan se tarjoaa vähän väliä yllätyksiä sekä muita hetkiä, joita ei odottaisi tällaisessa teoksessa tapahtuvan. Myös brutaalit kohdat ja karu maailma ovat sellaisia asioita, jotka yllättävät. V niin kuin verikosto vaatii kunnolla keskittymistä, jotta sen tarinan ja merkitykset todella ymmärtää. Sen ja vaikeiden teemojen takia kyseessä ei todellakaan ole lastenelokuva. Kyseessä on vanhemmille katsojille luotu mielettömän upea kokonaisuus, joka lähentelee usein täydellisyyttä. Elokuva on rakennettu niin törkeän upeasti, ettei se koskaan käy tylsäksi, eikä parin tunnin kesto tunnu miltään. Mukana on useita todella hienoja kohtauksia; etenkin Valerien (Natasha Wightman) tarina, joka tuntuu aluksi todella irralliselta, mutta jonka lopuksi katsoja saattaa liikuttua suuresti. Erittäin voimakkaitakin hetkiä on luvassa ja itselläni iho menee jokaisella katselukerralla muutamaankin otteeseen kananlihalle.

Kaikki elokuvassa on niin loistokkaasti tehty mysteerisestä tarinasta henkilöiden kehittymiseen ja pelottavasta maailmasta V:n puhetyyliin, että kyseessä todella on yksi suosikkielokuvistani. Teoksen futuristisessa Englannissa kaikkein pelottavinta on, että sellaisia valtioita on ollut, niitä on nykyäänkin ja niitä tulee varmasti olemaan tulevaisuudessakin. Sen takia ylikansleri ja hänen käskyläisensä tuntuvat vielä pahemmilta pahoilta, sillä heidän olemassaolonsa on uskottavaa. Jotkut maat tarvitsisivatkin jonkun V:n kaltaisen avaamaan kansan silmät ja tekemään asioille jotain. On niin mahtavaa nähdä, miten Englanti alkaa muuttua, kun V kertoo suunnitelmastaan ja uhkaa toteuttavansa sen. V niin kuin verikosto luullaan usein supersankarielokuvaksi, koska se perustuu sarjakuviin ja siinä on joku viittaheppu naamion kanssa, mutta todellisuudessa se on jotain paljon enemmän. Jotain, minkä jokaisen kuuluu katsoa kerran elämässään. Lisäupeuden elokuvalle tarjoaa se, että se todella pistää miettimään maailmaa pitkään filmin päätyttyä.

Elokuvan on ohjannut James McTeigue, mutta hänen tyylissä on niin paljon vaikutteita käsikirjoittajien Lana ja Lilly Wachowskin tyylistä, joten voi olla, että sisaruksilla oli enemmän vaikutusvaltaa filmin toteutuksessa. Muutenkin on kummallista ajatella, että McTeigue olisi saanut esikoisohjauksellaan aikaiseksi täydellisen filmin. Hän tosin toimi The Matrix -trilogiassa (1999-2003) apulaisohjaajana, joten voi olla myös mahdollista, että hän olisi vain omaksunut Wachowskien tyylin. Joka tapauksessa sisarukset ja McTeigue ovat tehneet loistavaa työtä - varsinkin Wachowskit kekseliään käsikirjoituksensa kanssa, jonka mysteeri on mahtavasti mietitty. V niin kuin verikosto on myös teknisesti hieno. Sen kuvat ovat todella tyylikkäitä ja leikkaus on paikoitellen aivan täydellistä. Visuaaliset efektit ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailma on erinomainen. Dario Marianellin säveltämät musiikit eivät ole mitä mieleenpainuvimmat, mutta ne toimivat silti elokuvan aikana. V:n asu on tietysti mahtava ja nykyään erittäin ikoninen.

Yhteenveto: V niin kuin verikosto on huikean upea elokuva kansan vapauttamisesta. Se koukuttaa alusta alkaen maailmansa ansiosta, minkä lisäksi mukaan lisätty mysteeri on äärimmäisen kiehtova. Tarina kerrotaan läpi filmin todella mielenkiintoisesti ja loistokkaasti. Siihen pitää oikeasti keskittyä, eikä kyseessä ole kovin helppo tapaus. Mukana on useita voimakkaita hetkiä, jotka nostavat tunteet pintaan ja ihon kananlihalle. Täysin yllättäen tuleva Valerien tarina on erittäin koskettava, vaikka se aluksi tuntuu oudon irralliselta. Elokuva saa katsojan miettimään maailmaa vielä pitkään leffan päätyttyä. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan, etenkin Natalie Portman Eveynä ja Hugo Weaving V:nä, jonka tunteet välittyvät täydellisesti yksi-ilmeisen naamarin läpi. Tekninen toteutus on loistokas ja Wachowskin sisarukset ovat tehneet mahtavaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Kyseessä on mielestäni täydellinen elokuva ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Vaikka mukana onkin naamioon ja viittaan pukeutunut heppu, minkä lisäksi leffa perustuu sarjakuvaan, ei V niin kuin verikosto ole kuitenkaan supersankarielokuva. Lapsille sitä ei siis sovi näyttää, eivätkä he luultavasti edes ymmärrä sitä kunnolla. Aikuisille taas sen karu henki ja toivon kipinä tuottavat mielettömän upean katselukokemuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.posterwire.com
V for Vendetta, 2005, Warner Bros. Pictures, Virtual Studios, Silver Pictures, Anarchos Productions, Studio Babelsberg, Medienboard Berlin-Brandenburg, DC Comics, Wonder Works Studios Entertainment Group

Arvostelu: Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017)

THOR: RAGNARÖK

THOR: RAGNAROK

Ohjaus: Taika Waititi
Pääosissa: Chris Hemsworth, Tom Hiddleston, Mark Ruffalo, Tessa Thompson, Cate Blanchett, Karl Urban, Jeff Goldblum, Idris Elba, Taika Waititi, Anthony Hopkins ja Benedict Cumberbatch
Genre: scifi, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Sen lisäksi, että Thor: Ragnarok - eli suomeksi Thor: Ragnarök - on jatkoa elokuville Thor (2011) ja Thor: The Dark World (2013), on se osa paljon suurempaa kokonaisuutta, Marvel Cinematic Universea. Tämä Marvelin sarjakuvahahmoihin perustuva elokuvauniversumi alkoi vuonna 2008, kun Iron Man ilmestyi. Sen jälkeen universumin leffoja on ilmestynyt jopa viisitoista kappaletta ja nyt ilmestyvä Thor: Ragnarok on MCU:n SEITSEMÄSTOISTA elokuva. Filmin suunnittelu alkoi nopeasti sen jälkeen, kun Thor: The Dark World ilmestyi ja sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2017. Ensi-ilta kuitenkin viivästyi toisen MCU-elokuvan, Spider-Man: Homecomingin (2017) takia. Nyt elokuva on vihdoin saamassa ensi-iltansa - tosin monissa muissa Euroopan maissa se on jo ilmestynyt. Kun kolmas Thor-elokuva ilmoitettiin, en ollut kovin innoissani. Vaikka The Dark World on mielestäni oikein mainio filmi, on ensimmäinen Thor mielestäni MCU:n heikoin teos. Thor ei ole edes hahmona minua koskaan erityisemmin kiinnostanut, joten kiinnostuinkin leffasta vasta, kun kuulin sen sisältävän vihreän jättiläisen Hulkin. Pieni kiinnostukseni elokuvaa kohtaan katosi, kun sen logo muuttui synkästä värikkääksi videopelilogoksi, joka oli mielestäni todella ruma. Kun ensimmäinen trailer ilmestyi, en oikein tiennyt, mitä ajatella ja pelkäsin, että kyseessä olisi vuoden heikoin supersankarielokuva. Vasta muutaman viime viikon aikana kiinnostukseni filmiä kohtaan on oikeasti kasvanut, sillä se alkoi saamaan todella ylistäviä ensireaktioita maailmalta. Kun jatkuvasti näin internetissä jotain uutta positiivista sanottavaa elokuvasta, aloin jopa innolla odottamaan sen näkemistä. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Thor: Ragnarokin ja olin todella täpinöissäni siitä, että se näytettiin meille Finnkinon isossa Scape-salissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n edellisiä osia Thor, Thor: The Dark World, Avengers: Age of Ultron (2015) ja Doctor Strange (2016)!

Ukkosenjumala Thorin täytyy löytää isänsä Odin, taistella vanhaa ystäväänsä Hulkia vastaan gladiaattoriareenalla ja päästä pakoon Sakaar-planeetalta pelastaakseen Asgardin pahan kuoleman jumalatar Helan kynsistä.

Thorin roolissa nähdään tietysti jälleen Chris Hemsworth, joka tekee parhaimman suorituksensa hahmona. Thor on edelleen mahtipontinen tyyppi, mutta häneen on tuotu huumoria lisää, jolloin hän muuttuu hieman lähestyttävämmäksi tapaukseksi. Hahmosta löydetään oivallisesti uusia puolia elokuvassa ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hän pärjää ilman rakasta Mjolnir-vasaraansa. Silti Thorista tuntuu puuttuvan jotain merkittävää henkisellä tasolla. Hänestä ei tunnu löytyvän minkäänlaista sisäistä kamppailua, vaan hän vain haluaa sankarina pelastaa kotinsa tuholta.

Tom Hiddlestonin esittämä Thorin velipuoli Loki on useiden suosikkihahmo, mutta omasta mielestäni hän on todella yliarvostettu. Tässä hän tuntuu olevan mukana lähinnä sen takia, että hänen on pakko olla mukana Thor-leffoissa. Hänen hahmoonsa ei tuoda lähes mitään uutta, vaan hän vain pohtii jälleen kerran, ollako hyvä vai paha? Hiddleston on yhä toimiva roolissa, muttei kovin kummoinen. Vitsikohtauksissa Hiddleston onnistuu näyttelijöistä huonoiten, eikä hänestä löydy komedianäyttelijän puolta.
     Mark Ruffalon näyttelemä tohtori Bruce Banner, eli raivoisa jättiläinen Hulk on erittäin hyvä lisäys. Hulkista on saatu luotua selkeästi erilainen hahmo kuin aiemmin, sillä hän on ollut Avengers: Age of Ultronin tapahtumista lähtien hirviömuodossaan, mikä tietty muuttaa ihmistä voimakkaasti. Hahmon fanit voivat olla innoissaan, sillä Ruffalo nähdään pääasiassa Hulkina eikä Bannerina, vaikkakin hän pääsee toimintaan myös ihmismuodossaan. Ruffalo on tuttuun tapaansa hyvä ja häneltä luonnistuu huumoripuolikin.
     Filmin pahis on tosiaan kuoleman jumalatar Hela, jota näyttelee erinomainen Cate Blanchett. Blanchett on tuttuun tyyliinsä todella hyvä, ja loistovalinta viholliseksi, mutta harmillisesti hänen roolihahmonsa kärsii samasta kuin monet muutkin Marvel-pahikset. Hahmolle on luotu toimiva taustatarina, jota Hela vähän väliä selittää muille hahmoille ja katsojille, mutta muuten hän ei jää erityisemmin mieleen. Hela on tottakai äärimmäisen voimakas vastus, jota katsoessa herää jälleen kysymys siitä, miten läpi MCU:n pohjustettu Thanos-pahis voisi koskaan olla niin paha, että tähän mennessä kaikki muut sarjassa esiintyneet voimakkaat pahikset eivät tuntuisi miltään häneen verrattuna?

Uutena tärkeänä hahmona esitellään Tessa Thompsonin esittämä Scrapper 142, josta on saatu luotua todella väkevä naissankari. Hän on erittäin kiinnostava henkilö, jolle on saatu luotua selkeä sivujuoni, joka kulkee läpi filmin. Hahmon tausta kerrotaan hyvin ja se saa katsojan innostumaan hieman erilaisesta tapauksesta. Omasta mielestäni kyseessä on kenties jopa Marvel-leffojen paras naissankari tähän mennessä, joka peittoaa jopa Scarlett Johanssonin näyttelemän Black Widowin ja Zoe Saldanan esittämän Gamoran Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-). Thompson on todella hyvä roolissaan. Hän ei koskaan jää muiden jalkoihin, muttei myöskään yritä liikaa, jolloin hahmo ei muutu yliampuvaksi.
     Muita uusia hahmoja Helan ja Scrapper 142:n lisäksi ovat Sakaar-planeettaa johtava hauska Suurmestari (Jeff Goldblum esittämässä aika lailla itseään), Asgardin uusi vartija Skurge (ihan huvittava Karl Urban), sekä gladiaattoriareenalla taisteleva kivimörkö Korg (elokuvan ohjaaja Taika Waititi). Vanhoina tuttuina sarjaan palaavat Asgardin vanha vartija Heimdall (Idris Elba) ja Thorin isä Odin (pahasti alikäytetty Anthony Hopkins). Elokuvassa nähdään myös aika mitättömän pienessä roolissa Benedict Cumberbatchin näyttelemä Doctor Strange. Jos on nähnyt Doctor Strange -leffan, asia ei tule minään yllätyksenä, mutta jos filmi on näkemättä, eikä hahmo ole tuttu, hänen ilmestymisensä tuntuu luultavasti vain todella kummalliselta. Stan Lee tekee tietty tapansa mukaan pienen cameon.

Vaikka kaikki Marvel Cinematic Universen elokuvat ovat olleet huumorivetoisia, edustaa Thor: Ragnarok sitä kaikkein komediallisinta päätä Guardians of the Galaxyn (2014) ja Ant-Manin (2015) kanssa. Sen huomaa heti Thorin "Mietitte kai, kuinka päädyin tällaiseen hankalaan tilanteeseen?" -aloituspuheesta, joka on yleistä komediafilmeissä. Tämä ei kuitenkaan haittaa lainkaan, sillä elokuva todella on hauska. Muutama heikompi vitsi on päässyt livahtamaan mukaan, jotka aiheuttavat lähinnä myötähäpeää katsojassa siitä, että ne on päätetty jättää lopputulokseen, mutta muuten läpi elokuvan saa nauraa - paikoitellen jopa ihan kunnolla. Etenkin filmin ensimmäiset 15-20 minuuttia ovat hulvatonta katsottavaa ja parin aloituskohtauksen jälkeen mietinkin, että tämähän saattaa oikeasti olla yksi Marvelin parhaista teoksista! Harmillisesti nerokkaan alun jälkeen elokuva lässähtää hieman, suunnilleen yhtä pitkäksi ajaksi kuin alun loistava osuus kesti. Mutta sitten leffa kulkee jälleen vitsikkäänä eteenpäin ja voi nauttia näkemästään. Elokuva onkin selvästi parhaimmillaan, kun se on selkeä komedia.

Valitettavasti aina vakavammissa kohdissa huomaa, ettei kyseessä olekaan niin erityisen hieno teos kuin Thor: Ragnarok pistää usein kuvittelemaan. Se on kyllä hyvä elokuva, mutta jos siitä poistaisi suuren osan vitseistä, olisi se itse asiassa aika unohdettava. Kaiken vitsailun taustalla kulkeva tarina ei nimittäin ole erityisen mukaansatempaava. Siitä löytyy hienoja hetkiä - etenkin Thorin ja Hulkin välinen taistelu gladiaattoriareenalla on mahtavaa nähtävää - mutta kokonaisuus ei täysin pysy kasassa. Filmi ei osaa yhdistää huumoria ja vakavuutta kunnolla toisiinsa, jolloin tunnelman muutos on niin raju, ettei elokuva tunnu enää samalta kuin alle minuutti sitten. Elokuvan vakavat kohdat eivät harmillisesti ole kovin onnistuneita. Esimerkiksi yksi koskettavaksi tarkoittu hetki ei herättänyt lainkaan tunteita. Kyseessä on vieläpä tärkeä hetki, joten minua lähinnä harmitti, kuinka kömpelösti se oli toteutettu.

Thor: Ragnarok onnistuu onneksi yllättämään useasti, mutta lähinnä vitsiensä avulla, jotka ovat parhaimmillaan aivan loistavia. Loppua kohti tunnelma tietenkin muuttuu vakavammaksi, kuten komedioille yleensä käykin, mutta tässä tapauksessa se on erittäin harmillista, sillä vakavat osuudet eivät tosiaan onnistu kovin hyvin. Loppuhuipennuksessa on hyvät hetkensä, mutta se on hieman liian pitkä ja sen kliimaksi on suuri pettymys. Myös itse elokuvan nimessä mainittu Ragnarok tuotti minulle suuren pettymyksen. Kehno huipennus jätti tavallaan niinkin pahan jälkimaun, että lopputekstien alkaessa en ollut täysin varma, oliko kyseessä oikeasti todella hyvä leffa, vai ihan kiva seikkailupätkä. Vasta kirjoittaessani arviota tulin siihen tulokseen, että Thor: Ragnarok on yhdistelmä molempia, jolloin se on kelpo kokonaisuus. Kaiken ennakkoylistyksen jälkeen se tuotti minulle kuitenkin pettymyksen ja edustaa tämän vuoden heikompaa puolta supersankarielokuvissa. Thor-filmeistä se on tosin paras.

Elokuvan ohjaaja Taika Waititi on tehnyt tätä ennen pienen luokan indie-elokuvia ja sen kyllä huomaa. Waititi osaa asiansa komedian puolella ja pienemmissä kohtauksissa, mutta isojen ja eeppisten hetkien aikana homma ei häneltä täysin luonnistu. Lopputaistelun aikana tuntui hieman jopa siltä, ettei ohjaaja olisi edes halunnut sellaista mukaan ja siksi se jää niin latteaksi. Eric Pearsonin työstämään käsikirjoitukseen olisi kaivannut jotain selkeästi enemmän, mutta on hyvä, ettei elokuva pohjusta kovin paljoa tulevia leffoja, vaan keskittyy omaan tarinaansa. Thor: Ragnarok on mainiosti kuvattu leffa. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta pari vitsiä olisi voinut jättää leikkausvaiheessa pois ja Doctor Strangen kohtaus on pilkottu oudon silpuksi. Leffa on ihanan värikäs ja mukavan valoisa. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttäviä, mutta muutamat jutut näyttävät hieman kehnoilta, kuten tulinen Surtur-mörkö (Clancy Brown). Maskeeraus on hienosti toteutettu ja etenkin Cate Blanchettin goottihenkiset Hela-meikit näyttävät tyylikkäiltä. Ääniefektit ovat oivallisia ja musiikit säveltänyt Mark Mothersbaugh on saanut aikaiseksi hauskan videopelimäistä musiikkia. Tuttuja teemoja edellisistä Thoreista on mukana ja trailereissa käytetty Led Zeppelinin "Immigrant Song" kuullaan jopa pari kertaa.

Yhteenveto: Thor: Ragnarok on todella hauska, muttei muuten kovin mukaansatempaava elokuva. Vitsejä on paljon ja suurimmaksi osaksi ne toimivat, mutta vakavammat hetket jättävät hieman kylmäksi. Yksi liikuttavaksi tarkoitettu hetki ei tuntunut miltään ja totinen lopputaistelu on aika laimea. Mukana on oivallisia yllätyksiä ja loistavia kohtia, mutta taustalla kulkeva tarina on vain ihan kivaa avaruusseikkailua. Suurimmaksi osaksi elokuva näyttää kyllä hienolta, mutta tunnetasolla se ei oikein vakuuta. Chris Hemsworth on jälleen mainio Thorina ja Mark Ruffalo on hyvä Hulkina. Cate Blanchett osoittaa olevansa toimiva pahis, mutta hänen hahmonsa ei valitettavasti ole mitä ihmeellisin. Pääasiassa näyttelijät ovat hyviä, mutta Anthony Hopkins on todella alikäytetty, eikä Tom Hiddlestonilta vitsailu luonnistu. Ohjaaja Taika Waititi taitaa huumoripuolen loistokkaasti, mutta isoja kohtauksia hän ei kykene pitämään kasassa. Erittäin hauskana komediana Thor: Ragnarokin katsookin oikein mielellään. Silti siihen toivoisi jotain enemmän. Marvelin ja ennen kaikkea Thorin faneille suosittelen elokuvan näkemistä lämpimästi, sillä kyseessä on Thor-leffoista paras filmi. Marvelin tuttuun tapaan lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Thor: Ragnarok, 2017, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Marvel Entertainment