Arvostelu: The Kissing Booth 3 (2021)

THE KISSING BOOTH 3

Ohjaus: Vince Marcello

Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Zakhar Perez, Meganne Young, Maisie Richardson-Sellers, Stephen Jennings, Molly Ringwald ja Morné Visser 

Genre: komedia, romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin romanttinen komediaelokuva The Kissing Booth (2018) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta iso hitti suoratoistopalvelulle, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. The Kissing Booth 2 (2020) oli myös menestys ja heti sen ilmestymisen jälkeen tekijät paljastivat, että he olivat jo kuvanneet kolmannenkin elokuvan. Nyt The Kissing Booth 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itselleni leffa kuului vuoden odotetuimpien leffojen listan häntäpäähän. Inhosin kahta edellistä elokuvaa, mutta päätin antaa kolmannelle osalle silti mahdollisuuden - etenkin kun kyseessä olisi toivon mukaan sarjan viimeinen leffa. Katsoinkin The Kissing Booth 3:n heti sen julkaisupäivänä.

Valmistujaisten jälkeen Elle joutuu päättämään, lähteekö opiskelemaan poikaystävänsä Noahin kanssa Harvardiin vai parhaan kaverinsa Leen kanssa Berkeleyhyn. Ennen kuin Elle tekee päätöksen, joka rikkoo toisen veljeksen sydämen, hän päättää pitää heidän kanssa parhaan kesäloman ikinä.

Joey King nähdään kolmatta (ja toivottavasti ihan oikeasti viimeistä) kertaa Elle Evansin roolissa, joka yrittää yhä päättää, valitseeko poikaystävänsä Noahin (Jacob Elordi) vai tämän veljen, parhaan ystävänsä Leen (Joel Courtney) välillä. Viimeistään tässä kohtaa tämä vääntäminen alkaa jo tosissaan kyllästyttää ja tämä hahmokolmikko tympiä. Elle tekee jälleen toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja ja koko leffan ajan katsoja joutuu häpeämään silmät päästään, tietäen, että Ellen ideat tulevat johtamaan yhä vain vaikeampiin tilanteisiin. Aiemmin urallaan lahjojaan osoittanut King on jo täysin kasvanut ulos tästä teinitytön roolista ja toivon todella, että hän löytää näiden rainojen jälkeen taas kunnon rooleja. Elordi hoitaa hommansa vielä aiempaa puisemmin ja tylsistyneemmin, kun taas Courtneytä käy sääliksi, hänen esittäessä yhä samaa kolmatta pyörää.

     Lisädraamaa tähän kuvioon tuovat edelleen Leen tyttöystävä Rachel (Meganne Young), Ellen vahinkosuudelma Marco (Taylor Zakhar Perez) ja Noahin tyttökaveri Chloe (Maisie Richardson-Sellers). Elokuva kierrättää hahmojen kanssa täysin samoja kaavoja kuin viime leffoissa. Sivuhahmot eivät jaksa kiinnostaa vieläkään, eivätkä heidän näyttelijänsä jaksa enää edes yrittää.

The Kissing Booth 3 on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa kahden edellisen elokuvan jälkeen; ylikierroksilla käyvä muka-komedia, joka enemmän ärsyttää kuin naurattaa. Edellisten osien tavoin tämäkin leffa on tainnut kylpeä energiajuoman ja kahvin sekoituksessa, sillä niin tekopirteänä ja energisenä se painelee menemään. Elokuvan ensimmäinen tunti on lähinnä vain rasittavaa tykitystä, jossa hahmot hassuttelevat kesälomansa aikana, samalla kun jokin geneerinen pop-kappale jumputtaa taustalla. Uutta sekoboltsia bilekohtausta tai vastaavaa tykitetään kerta toisensa perään katsojan verkkokalvoille, jottei ehtisi kyseenalaistamaan tarinan puutetta. Elokuvan juoni Ellen päätöksestä koulun ja veljesten suhteen on niin tynkä, että on hämmentävää, kuinka siitä on saatu venytettyä lähes kahden tunnin elokuva.

Jos elokuvan ensimmäinen puolikas onnistuu ärsyttämään ylivilkkaudellaan ja teennäisyydellään, toinen puolikas onnistuu lässähtämään täysin uudella tavalla, kun tekijät ovat luulleet, että voivat yhtäkkiä muuttaa leffasarjan draamaksi. The Kissing Booth 3:n toinen tunti on nimittäin niin paksua melodraamaa, että voi pojat. Kuten jo aiemmin sanoin, Elle tekee tuttuun tapaansa tyhmiä päätöksiä ja kun ne odotettavasti kostautuvat, leffassa alkaa käsittämätön paikoillaan junnaus ja yliampuvassa draamassa vellominen. Ja sitä loppuelokuva sitten on. Toinen tunti tuntuu kahdelta tunnilta, sillä se on turhauttavan puuduttavaa seurattavaa. Vielä turhauttavampi on loppuratkaisu, johon tekijät ovat päätyneet. Minun on vaikea uskoa, että edes leffasarjan kovimmat fanit tulevat olemaan mielissään siitä, kuinka The Kissing Booth -trilogia viedään huipennukseensa.

Edellisten osien tavoin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka jatkaa hämmentämistään sillä, kuinka geneerisen tyhjänpäiväistä ja siirappista mössöä hän onnistuukin pyörittelemään Netflixille kerta toisensa perään. Tässä Marcello ei edes jaksa yrittää keksiä mitään tarinaa, vaan kun suosion takia koitui mahdollisuus tehdä kolmaskin The Kissing Booth -leffa, niin helpompihan se on vain kierrättää edellisten leffojen juttuja. Teknisiltä saavutuksiltaan elokuva on myös aika kökkö. Sen hektinen leikkaus pilaa hyvätkin kuvat, eikä asiaa auta ensimmäisen tunnin aikana ruudulle puskettavat efektiärsykkeet. Äänimaailma on aikamoista mekastamista ensimmäisen puoliskon aikana, kun taas toisella puoliskolla elokuva vain soittaa yhä surumielisempää musiikkia painottaakseen leffan dramaattisuutta.

Yhteenveto: The Kissing Booth 3 on surkea huipennus Netflixin surkealle romanttisten teinikomedioiden trilogialle - toisaalta voisi siis sanoa, että elokuvasarja sai arvoisensa päätöksen! Edellisistä osista tuttu ärsyttävän teennäinen ja ylienergisen vilkas kiitäminen jatkuu ja itse tarvitsin puolessa välissä hetken hengähdystauon, sillä elokuva alkoi väsyttämään toden teolla. Tämäkin leffa on leikattu päin mäntyä ja rytmitys on kaikin tavoin tökerö. Tunnelma heittelee käsittämättömin tavoin sekoilukomediasta melodramaattiseen murjottamiseen, eikä filmi löydä yhtenäistä punaista lankaa oikein mihinkään. Tarinaa on hädintuskin nimeksikään ja lähinnä elokuva koostuu edellisten osien juonikuvioiden kierrättämisestä. Hahmot käyvät yhä hermoille, eivätkä heidän suhdekoukeronsa jaksa kiinnostaa tippaakaan. Hyvä, että edes osaa näyttelijöistä vaikuttaisi kiinnostavan. Kirsikkana sinne tänne rönsyilevän ja mauttoman kakun päällä komeilee elokuvan lopetus, minkä luulisi tuottavan pettymyksen jopa The Kissing Boothin faneille. Toivottavasti tämä nyt on ihan oikeasti leffasarjan päätös, eikä näitä kammotuksia tarvitse katsoa enempää. Kuitenkin Netflixin tuntien on varmaan odotettavissa, että edes jonkinlaisesta lisäosasarjasta tai muusta ilmoitetaan pian...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Kissing Booth 3, 2021, Netflix, Clearblack Films, Komixx Entertainment, Picture Loom

Arvostelu: Free Guy (2021)

FREE GUY

Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Ryan Reynolds, Jodie Comer, Lil Rel Howery, Joe Keery, Utkarsh Ambudkar, Taika Waititi, Camille Kostek, Matty Cardarople ja Channing Tatum
Genre: komedia, scifi, toiminta, romantiikka
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Free Guy on Ryan Reynoldsin tähdittämä komediaelokuva. 20th Century Fox ryhtyi työstämään elokuvaa muutamia vuosia sitten, mutta esituotanto jäi jumittamaan, kun Fox myytiin Disneyn omistukseen. Disneyllä pidettiin elokuvan ideasta paljon ja sen tuotantoa päästiin pian jatkamaan kauppojen toteuduttua. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja Free Guyn oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisu siirrettiin aluksi joulukuulle ja lopulta tälle kesälle. Nyt Free Guy saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin, vaikka ehdin viimeisen vuoden aikana unohtaa sen olemassaolon useaan otteeseen. Erityisesti riemastuin videosta, missä Reynoldsin esittämä Deadpool katsoo leffan traileria yhdessä Taika Waititin Korg-hahmon kanssa ja meninkin kiinnostuneena katsomaan Free Guyta sen lehdistönäytökseen parisen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Avoimen maailman videopelissä asustaa pankkivirkailija Guy, joka on samaa kaavaa päivästä toiseen toistava bottihahmo. Eräänä päivänä Guy päättää kuitenkin ottaa ohjat omiin käsiinsä, irtautuen koodauksestaan ja päätyen seikkailuun, jossa vaakalaudalla on koko pelin, eli hänen maailmansa kohtalo.

Pääroolissa Guyna nähdään tosiaan Ryan Reynolds, joka toistaa tuttuja maneereitaan pitkin leffaa ja se riippuukin sitten katsojasta, onko se hyvä vai huono juttu. Itse pidän Reynoldsista todella paljon ja hän onkin nappivalinta filmin tähdeksi. Reynolds tekee sympaattisen hömelöstä Guysta välittömästi pidettävän ja hahmoa kannustaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Guy ei hahmona ole todellakaan mitään perinteisintä sankariainesta - hän ei ole edes pelinsä päähahmo. Guy on pelkkä algoritmin kyhäämä sivuhenkilö, jonka tehtävänä on tulla pelaajien riepoteltavaksi. Kun hahmo kyllästyy tähän, alkaa Guyn epätodennäköinen matka kohti pelinsä pelastamista.

     Reynoldsin lisäksi elokuvassa ovat mukana myös koomikko Lil Rel Howery Guyn parhaana kaverina, pankinvartija Buddynä, Killing Eve -sarjasta (2018-2022) tuttu Jodie Comer toiminnallisena Millie-pelaajana, joka vetäisee Guyn mukaan seikkailuunsa, Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Joe Keery ja rap-artisti Utkarsh "UTK the INC" Ambudkar peliä valvovina koodareina Keysinä ja Mouserina, sekä ohjaajana paremmin tunnettu Taika Waititi videopelin omistavan firman johtajana Antwanina. Howery ja Waititi ovat hilpeitä osissaan, kun taas Comer näyttää lahjojaan psykopaattitappajaroolin ulkopuolella. Keery ja Ambudkar ovat myös kelpo valinnat osiinsa, mutta eivät tee mitään erityistä vaikutusta.

Free Guy ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta ja ennennäkemätöntä. Sen videopeliasetelmasta tulee vahvasti mieleen muutaman vuoden takainen Ready Player One (2018), joskin Free Guy ei luota samalla lailla kaikenlaisten viittausten ja easter eggien voimaan. Juoni taas muistuttaa todella voimakkaasti Lego Elokuvaa (The LEGO Movie - 2014). Kummassakin filmissä päähenkilö on tuiki tavallinen mattimeikäläinen täysin arkisissa hommissa, kunnes toiminnallinen naishahmo vetäisee hänet mukaan tehtäväänsä, missä pitää pelastaa kuvitteellinen maailma ilkikuriselta korporaatiojohtajalta. Onneksi Free Guy ei kaadu tuttuihin kuvioihin, vaan se on ilahduttavan mainio komediaseikkailu, minkä aikana on vaikea puskea leveää hymyä pois kasvoilta.

Yksi elokuvan isoimmista onnistujista on sen huolella rakennettu videopelimaailma, mistä varmasti jokainen elokuvaa katsova pelien suurkuluttaja voi innostua. Vaikka itse pelaan harvoin, riemastuin vähän väliä kaikenlaisista kekseliäistä yksityiskohdista, joita taustat ovat pullollaan. Elokuva kuvastaa täydellisesti avoimen maailman videopelin online-kaoottisuutta, kun omat hahmonsa muovanneet pelaajat saapuvat aiheuttamaan tuhoa kaupunkiasetelmaan. Ninjoiksi, avaruustaistelijoiksi, cowboyksi ja ties miksi pukeutuneet pelaajat ammuskelevat hurjan kokoisilla tykeillään toisiaan ja samoja repliikkejä toistavia botteja, suorittavat tehtäviä (kuten Guyn pankin ryöstäminen) ja kaahaavat kaduilla tuunaamillaan kulkuneuvoilla, joita on hevosvaunuista panssarivaunuihin ja urheiluautoihin.

Pystyn sujuvasti katsomaan sormien läpi juonen tiettyä mielikuvituksettomuutta ja kliseisyyttä, kun elokuvan maailma on näin mukaansa imaiseva ja päähenkilö näin pidettävä. Lisäksi leffa on myös erittäin hauska. Naurahtelin vähän väliä ääneen ja on hienoa, etteivät hilpeydet hiivu finaalia kohti, vaan elokuva pysyy loppuun asti hauskana. Alkupäässä on erityisen hauskaa, kun Guy ei tiedä olevansa videopelihahmo ja on niin tottunut elämänsä menoon ja melskeeseen, ettei ole moksiskaan, kun hänen ympärillä tapetaan ja ammutaan ja räjäytellään. Se on hänelle täysin arkista. Muutama hieman hidastelevampi hetki mahtuu mukaan ja parit kohtaukset olisi voinut kirjoittaa uudestaan vähän luontevammiksi, mutta muuten Free Guy toimii todella hyvin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Night at the Museum -filmit (2006-2014) tehnyt Shawn Levy, jonka työ on innokkaan energistä, mikä tarttuu nopeasti katsojaan. Matt Liebermanin ja Zak Pennin liikojakin lainaileva käsikirjoitus hyötyy paljon Levyn ohjauksesta, joka saa katsojan niin tiukasti mukaan, että vaikka lopputuloksen arvaa alkupäässä, sitä silti jännittää, kuinka leffassa käy. Free Guy on myös oivallisesti kuvattu ja siitä löytyy mainioita lavasteita, sekä veikeää puvustusta. Erikoistehosteista näkyy luultavasti tahallisesti digitaalisuus, mistä yleensä tulisi edes pientä kritiikkiä, mutta kun kyseessä on videopelimaailma, se digitaalisuus vain sopii mukaan. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit lisäävät seikkailullisen pelin henkeä.

Yhteenveto: Free Guy on turhankin tutusta juonestaan huolimatta erittäin mainio ja hauska videopeliseikkailu. Sen maailma on huolellisesti luotu ja pelien suurkuluttajat innostuvat varmasti, kuinka filmi esittää videopelinsä kaikessa hilpeässä kaoottisuudessaan. Maailmaan uppoutuu välittömästi ja elokuvan päähenkilöstä, Guysta tykkää saman tien, jolloin elokuva pitää tiukasti mukanaan, vaikka tarinan käänteet arvaakin ennalta. Filmiä katsoessa herää väkisinkin mielikuvia muista teoksista, mutta se ei lopulta hirveästi haittaa, sillä elokuva onnistuu olemaan niin ilahduttava paketti. Sen aikana saa nauraa paljon, kuten myös jännittää ja innostua vekkulimaisissa toimintakohtauksissa. Ryan Reynolds on nappivalinta pääosaan Guyksi ja muutkin näyttelijät Jodie Comerista Taika Waititiin hoitavat tonttinsa hyvin. Reynoldsin ja videopelien faneille Free Guy onkin pakkokatsottavaa, minkä lisäksi sitä voi suositella vauhdikkaiden komediaseikkailujen ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Free Guy, 2021, Twentieth Century Fox, 21 Laps Entertainment, Berlanti Productions, Maximum Effort, Lit Entertainment Group

Arvostelu: Piiat (The Help - 2011)

PIIAT

THE HELP

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 7

"You is kind. You is smart. You is important."

The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.

Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.

Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen.
     Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.

Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.

Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.

Yhteenveto: Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ

Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder

Arvostelu: Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti (Hot Shots! Part Deux - 1993)

HOT SHOTS 2 - KAIKKIEN JATKO-OSIEN ÄITI

HOT SHOTS! PART DEUX

Ohjaus: Jim Abrahams
Pääosissa: Charlie Sheen, Lloyd Bridges, Valeria Golino, Brenda Bakke, Richard Crenna, Miguel Ferrer, Jerry Haleva, Michael Colyar, Mitchell Ryan, Rowan Atkinson ja Martin Sheen
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 12

Top Gun - lentäjistä parhaat -elokuvaa (Top Gun - 1986) parodioinut Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti (Hot Shots! - 1991) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jatko-osaan ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Abrahams päätti ammentaa suosituista Rambo-toimintaelokuvista (1986-2019). Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Hot Shots! Part Deux, eli suomalaisittain Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti sai ensi-iltansa toukokuussa 1993. Kriitikot eivät kuitenkaan erityisemmin lämmenneet leffalle ja vaikka tämäkin osa oli hitti, ei se tuottanut yhtä paljon rahaa kuin ensimmäinen osa. Itse en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan Hot Shots! -elokuvaa, kunnes huomasin ensimmäisen leffan täyttävän tänä vuonna 30 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan. Kuukautta myöhemmin päätin katsoa myös Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äidin.

Kun amerikkalaissotilaat epäonnistuvat pelastamaan panttivangit Irakista ja joutuvat itse vangeiksi, presidentti Bensonin ainoa toivo on lähettää merivoimista toistamiseen eronnut Topper Harley pelastusretkelle.

Charlie Sheen palaa Topper Harleyn rooliin, mutta tällä kertaa hahmo ei enää muistuta Tom Cruisen Maverick-hahmoa Top Gunista, vaan Sylvester Stallonen näyttelemää toimintaikoni Ramboa. Toistamiseen Sheen on oikein hilpeä Topperin osassa, muttei kuitenkaan ihan yhtä lystikäs kuin viimeksi. Sheen ei ole ihan täysin menossa mukana ja leffasta löytyy hetkiä, joissa häntä ei vaikuta kiinnostavan koko projekti.

Sheenin lisäksi paluun tekevät Valeria Golino Topperin entiseksi mielitietyksi Ramadaksi, sekä Lloyd Bridges Tug Bensoniksi, josta on yllättäen tullut Yhdysvaltojen presidentti. Golino on toistamiseen mainio osassaan ja pääsee nyt enemmän toimintaan mukaan. Bridges taas ampuu toistuvia hutilaukauksia, osuen vain muutaman kerran maaliin vitseillään. Tämä on erittäin outoa, sillä Bridges oli suosikkini ensimmäisessä Hot Shots! -leffassa.

     Elokuvassa nähdään myös Brenda Bakke Topperin uutena ihastuksen kohteena Michellenä, Jerry Haleva Irakin presidentti Saddam Husseinina, sekä Richard Crenna eversti Trautman -hahmoaan Rambo-leffoissa parodioivana eversti Waltersina. Halevan julma tulkinta epäpätevästä diktaattorista tarjoaa monet naurut, mutta Crenna ei täysin pääse herkuttelemaan omalla parodiallaan.

Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti ei ole yhtä hyvä leffa kuin ensimmäinen Hot Shots!, mutta se tarjoaa ihan tarpeeksi hupia, jotta sitä voi pitää oikein kelvollisena hömppänä. Parhaimmillaan elokuva kirvoittaa erittäin makeat naurut ja heikoimmillaan se saa pyörimään kiusaantuneena. Kaikki vitsit eivät todellakaan osu maaliinsa, mutta eivätpä tekijät ole edes tainneet odottaakaan niin tapahtuvan. Huumoria viljellään niin suurella antaumuksella, ettei ole väliä, jos osa menee pieleen, kunhan yli 50 prosenttia vitseistä toimii. Komedia on täyttä pöhköilyä, miltä on turha odottaa mitään erityisen nokkelaa. Väsyneen ylienergisessä tilassa huomasin kuitenkin jo se kevyen pöljyyden viihdyttävän passelisti.

Koska olin nähnyt Rambo-elokuvat useampaan otteeseen kuin Top Gunin, minä oikeastaan jopa odotin tämän jatko-osan näkemistä enemmän. Elokuva tekeekin hyvin pilkkaa eritoten Rambo - taistelija 2:n (Rambo: First Blood Part II - 1985) yliampuvasta machopullistelusta. Kun Topper nostaa konekiväärin lihaksikkaille, öljystä kimaltaville käsivarsilleen, on varmaa, etteivät panokset lopu niin pian kuin voisi luulla ja pian Topper huomaakin jo lähes hukkuvansa hylsyihin. Elokuvan täytyy myös tietty liittyä kisaan oman aikansa väkivaltaisimman elokuvan tittelistä ja lopputaistelussa leffa näyttääkin täysin paikkansa pitävän laskurin kautta, kuinka filmi ylittää mm. RoboCopin (1987) ruumismäärissään. Parodia ei rajoitu vain Ramboon, vaan naurun kohteeksi joutuvat myös esimerkiksi sotaklassikko Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979), Basic Instinct - vaiston varassa -jännärin (Basic Instinct - 1992) kuuluisa vilautus, Tähtien sota -avaruussaaga (Star Wars - 1977-) ja jopa Disneyn Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955).

Elokuvan ohjauksesta vastaa edeltäjän tavoin Jim Abrahams, joka pitää yhä hyvin lystikästä henkeä yllä, vaikkei enää tarjoa samoja nerokkuuksia kuin aiemmin urallaan. Hänen ja Pat Proftin työstämä käsikirjoitus ammentaa veikeästi esikuvaleffoistaan ja leikittelee osuvasti niiden kustannuksella. Kuvaus on tarpeeksi sujuvaa ja leikkauskin toimii. Lavastajat pääsevät lisäilemään taustoille monenlaisia pikkuvitsejä. Efektitiimi ja maskeeraajat taas saavat hassutella tehosteiden ja hahmojen ulkonäköjen kanssa. Äänimaailma on toimiva ja siitäkin löytyvät omat lisäkoomisuutensa. Säveltäjä Basil Poledouris tekee omat tulkintansa Rambojen toiminnallisista seikkailumusiikeista.

Yhteenveto: Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti ei ole edeltäjänsä veroinen komediaelokuva, mutta se on tarpeeksi hilpeä, jotta sen parissa jaksaa naurahdella aina silloin tällöin. Rambo-toimintaleffojen machopullistelu otetaan hyvin pilkan kohteeksi, minkä lisäksi leffa naljailee osuvasti muutaman muunkin filmin kustannuksella. Toimintakohtaukset ovat lystikkäitä kaikessa yli-yliampuvuudessaan, tappolaskurin kera. Charlie Sheen ja Lloyd Bridges eivät harmillisesti ole yhtä hyvässä vedossa tällä kertaa, mutta Sheen on sentään valmistautunut muskelisankarin osaan vakuuttavasti. Elokuva sisältää omat heikkoutensa ja osa vitseistä menee aikamoisen hutiammuskelun puolelle, mutta Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti jaksaa silti viihdyttää tarpeeksi, jotta sen katsoo sujuvasti ensimmäisen osan perään. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä ihan hassuja faktoja, kuten myös pieni tietovisailu elokuvan tapahtumista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hot Shots! Part Deux, 1993, Twentieth Century Fox

Arvostelu: The Suicide Squad: Suicide Mission (The Suicide Squad - 2021)

THE SUICIDE SQUAD: SUICIDE MISSION

THE SUICIDE SQUAD

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.

Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.

Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.

     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.

Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.

Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.

Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment

Arvostelu: The Others (2001)

THE OTHERS

Ohjaus: Alejandro Amenábar

Pääosissa: Nicole Kidman, Alakina Mann, James Bentley, Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy, Eric Sykes, Christopher Eccleston, Renée Asherson ja Alexander Vince

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

The Others on Nicole Kidmanin tähdittämä kauhuelokuva. Ohjaaja Alejandro Amenábar kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen aluksi äidinkielellään espanjaksi, mutta päätti lopulta tehdä elokuvan englanniksi. Filmin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta The Others sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kyseessä oli kriitikoiden kehuma menestys (jopa kaikkien aikojen menestynein espanjalaiselokuva), joka sai Espanjassa 15 Goya-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, uusi näyttelijä, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi se sai parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Othersia, vaikka olen tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein juhlavuoden kunniaksi vilkaista, mistä oikein on kyse?

Vuonna 1945 Grace Stewart asuu isossa kartanossa kahden valoherkän lapsensa kanssa, Gracen miehen lähdettyä sotaan. Kun Grace palkkaa palvelusväkeä auttamaan askareissa ja lasten kanssa, alkaa kartanossa tapahtua kummia. Ovet ja verhot avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen ja Gracen tytär kertoo nähneensä talossa ihmisiä, joihin muut eivät ole törmänneet...

Pääroolissa Grace Stewartina nähdään Nicole Kidman, joka sai roolityöstään mm. Golden Globe -ehdokkuuden. Kuitenkin kun Kidmania pyydettiin elokuvaan, hän ei aluksi halunnut olla mukana tällaisessa kauhutarinassa. Kidman on kertonut jälkikäteen, että vielä kuvaustenkin aikana hän pohti projektista poistumista, kokiessaan kertomuksen niin ahdistavaksi, että näki painajaisia. Selvästi oli kuitenkin hyvä, että hän tarttui rooliin, sillä Kidman tekee The Othersissa yhden parhaista roolisuorituksistaan. Häneltä löytyy heikommat hetkensä, erityisesti liittyen alkupään säikähtelyihin, joissa Kidmanin reaktiot ovat selvää näyttelemistä. Muuten hän kuitenkin pärjää hyvin ja tuo taidokkaasti esiin äidin kokeman vimman suojellakseen lapsiaan pahalta. Gracen lapsina, Annena ja Nicholasina nähdään Alakina Mann ja James Bentley, jotka ovat myös hyviä valintoja osiinsa. Anne ja Nicholas ovat niin herkkiä auringonvalolle, että pelkkä valon osuminen heidän ihoonsa voi koitua kuolettavaan allergiseen reaktioon.

     Perheen lisäksi elokuvassa nähdään myös Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy ja Eric Sykes lastenhoitaja Millsinä, tämän mykkänä avustajana Lydiana ja puutarhuri Tuttlena, jotka Grace palkkaa auttamaan talon ja lasten kanssa. Cassidy ja Sykes eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Flanagan tekee kenties jopa filmin parhaan roolityön herttaisena, joskin epäilyttävänä hoitajana.

The Others osoittautui erittäin hyväksi ja jännittäväksi kummitustarinaksi, josta kuitenkin uskon, että vasta toinen katselukerta tulee oikeasti määrittämään, toimiiko elokuva vai ei. Mitään erityisemmin paljastamatta sanon, että elokuva rakentuu lopulta niin voimakkaasti sen käänteiden varaan, jotka pyöräyttävät koko homman päälaelleen. Kyseessä todella on niitä käänteitä, jotka saavat näkemään kaiken aiemmin tapahtuneen täysin uudessa valossa. Siksi kun elokuvan katsoo uudelleen, tulee vastaan filmin todellinen koettelemus, eli toimiiko se enää, kun katsoja tietää, mistä kaikessa on kyse? Näin ensimmäisellä katselulla tarina toimii erittäin hyvin, pitäen tiukasti mukanaan läpi tunnin ja kolmen vartin keston. 

Vielä tarinaa enemmän pidin elokuvan tunnelmasta. Ohjaaja Alejandro Amenábar ei viljele filmiään täyteen kauhuelokuvien pahinta vitsausta, eli kovaäänisiä äkkisäikäytyksiä. Leffa on hyvin hiljainen ja rauhallinen, mutta sitäkin tehokkaampi jännityspuolellaan. Epämiellyttävä henki on kaiken aikaa läsnä ja tunnelmaa kasvatellaan vähitellen. Amenábar todella ymmärtää, että karmivinta on se, mitä ei näe ja niinpä näemme pääasiassa vain hahmojen reaktioita, kun nämä näkevät jotain kaameaa. Ahdistavaa ilmapiiriä lisää se, että kartano on jatkuvan sumun ympäröimä, mikä herättää nopeasti tunteen siitä, ettei pakopaikkaa ole. Lasten sairaus taas antaa hyvän syyn sille, miksi päiväsaikaankin kartano täytyy pitää pimeänä. Hiljaiset kohtaukset, joissa hahmot kulkevat pelkässä kynttilänvalossa kartanon kolkkoja käytäviä saavat katsojan olemaan täysin hievahtamatta. Elokuvan sijoittaminen toisen maailmansodan aikaan on hyvä päätös, sillä filmi ei olisi yhtä kutkuttava nykypäivään sijoittuessa kaikenlaista modernien vimpainten kera.

Sen lisäksi, että ajankuva on toteutettu hienosti lavastein ja puvustuksin, myös kuvauksessa on jotain vanhaa. Filmille kuvaaminen tuo mukaan tiettyä kuvan kohinaa ja filmikuvien pientä rätinää, mikä herättää tunnetta, että The Others olisi tehty ennen 2000-lukua. Kuvaus on kaikin puolin tyylikästä ja sitä tehostaa oiva valaisu. Lisäksi elokuvassa vallitsee hyvin alakuloinen, mutta samalla hieman kauniskin värimaailma. Leikkaus on sujuvaa ja visuaalista antia tukee mainio äänimaailma. Ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Amenábar yllättää sillä, että hän vastaa myös leffan musiikeista! Eivät musiikit jää erityisemmin mieleen, mutta harvemmin näkee, että ohjaaja hoitaa senkin tontin, mikä on ihailtavaa.

Yhteenveto: The Others on erittäin mainio ja tunnelmallinen kummituskertomus. Ohjaaja Alejandro Amenábarin luoma henki on koukuttavan jännittävä ja elokuva on täynnä kohtauksia, joissa katsoja seuraa tapahtumia ihan hiirenhiljaa ja hievahtamatta. Amenábar ei luota mihinkään hölmöihin äkkisäikäyttelyihin, vaan saa aikaan aidosti karmivaa ilmapiiriä. Hänen työssään on jotain viehättävän vanhanaikaista ja sitä vanhanaikaisuutta vain korostaa leffan kuvaus kohisevan filmikuvan kera. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, vain lisäten tunnelmaa. Nicole Kidman tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolisuorituksista, mutta parhaan esityksen tarjoaa Fionnula Flanagan. Käsikirjoitus on oivallinen, mutta sen toimivuus selviää oikeastaan vasta toisella katselulla, sillä tarina rakentuu niin vahvasti käänteidensä varaan. Toisella katselulla sitten selviää, toimiiko tarina yhä, kun tietää jo, mistä kaikessa on kyse? Ensimmäisellä katselulla The Others kuitenkin osoittautui todella hyväksi filmiksi, jota suosittelen hieman hiljaisempien ja tunnelmoivien kummitustarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Others, 2001, Cruise/Wagner Productions, Sogecine, Las Producciones del Escorpión, Dimension Films, Canal+, StudioCanal, Lucky Red, Miramax