Arvostelu: 300 (2006)

300 (2006)

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Gerard Butler, David Wenham, Vincent Regan, Michael Fassbender, Tom Wisdom, Lena Headey, Dominic West, Andrew Pleavin, Andrew Tiernan ja Rodrigo Santoro
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

"This is Sparta!"

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998, joka taas perustuu vuoden 1962 elokuvaan The 300 Spartans, joka taas perustuu todelliseen Thermopylain taisteluun, joka sodittiin noin 2500 vuotta sitten. Elokuvan suunnittelu alkoi 2000-luvun alussa, kun tuottaja Gianni Nunnari luki Millerin sarjakuvan. Tuotanto lähti kunnolla käyntiin vuonna 2004, kun ohjaajaksi valittiin Zack Snyder. Kuvaukset alkoivat vuotta myöhemmin. Elokuva näytettiin ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2006, mutta oikeat ensi-illat olivat vasta seuraavana vuonna. 300 oli menestys ja monet pitivät siitä todella paljon, kehuen leffan visuaalisuutta, mutta osa taas kritisoi elokuvaa sen hölmöydestä. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muistaakseni ala-asteen lopussa, kun isäni suositteli sitä. Olin innoissani fantasialeffoista ja eeppisistä taisteluista, joten hän ajatteli tietty, että 300 tarjoaisi juurikin niitä, sekä paljon verta. Oikeassa oli ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen Blu-rayna. Kun tajusin, että olen julkaissut jo lähes kolmesataa arvostelua, en voinut vastustaa kiusausta ja katsoin elokuvan jälleen kirjoittaakseni sen kolmanneksi sadanneksi arvostelukseni.

Spartan kuningas Leonidas lähtee kolmensadan spartalaisen sotilaan kanssa taistelemaan persialaisten massiivista armeijaa ja näiden jumalallista johtajaa Kserksestä vastaan, joka aikoo vallata koko Kreikan itselleen.

Pääosassa kuningas Leonidasina nähdään Gerard Butler, joka ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta hän kykenee tuomaan tarvittavaa voimaa, raivoa, huumoria ja henkeä rooliin, jolloin ei voisi kuvitella ketään muuta hahmoksi. Leonidas rakastaa Spartaa ja sen asukkaita, sekä vaimoaan Gorgoa (Lena Headey) ja on valmis tekemään mitä tahansa puolustaakseen rakkaitaan. Hahmo on ylväs johtaja, joka on erinomainen taisteluissa. Butler toimii roolissaan täydellisesti ja katsojana haluaa nähdä koko ajan lisää hänen machoilujaan. Myös Headey toimii Spartan kuningattarena, eli Leonidasin vaimona.
     Leonidasin kolmensadan sotilaan joukosta tärkeimmät hahmot ovat The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun David "Faramir" Wenhamin esittämä Dilios, joka toimii myös elokuvan kertojaäänenä, Vincent Ragenin näyttelemä kapteeni Artemis, Tom Wisdomin esittämä Artemiksen nuori poika Astinos ja nykyään todella tunnetun Michael Fassbenderin näyttelemä Stelios. Sotilaille ei ole luotu erityisesti persoonia, vaan he ovat lähinnä vain taitavia lihaskimppuja, jotka eivät anna minkään tulla tielleen. Vaikka Diliosin kertojaääni toimii, jossain kohtaa alkaa kuitenkin ärsyttämään, että hän on todella usein äänessä.
     Elokuvan suurta pahista, Kserksestä näyttelee Rodrigo Santoro. Kserkses on kirjaimellisesti suuri, ollessaan selvästi muita hahmoja muutaman pään pidempi, mikä voikin olla syy siihen, miksi hän kokee olevansa jumala. Kuitenkin kun spartalaiset listivät hänen persialaisia sotilaitaan, Kserkseksestä näkyy tärinä, joka syntyy raivosta ja ennen kaikkea pelosta, joten kovin jumalainen hän ei voi olla. Santoro sopii erittäin hyvin arvokkaaksi, mutta uhkaavaksi Kserksekseksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat inhottava poliitikko Theron (Dominic West), arkadialaisia sotilaita johtava Daksos (Andrew Pleavin) ja epämuodostunut Efialtes (Andrew Tiernan), joka haluaisi olla spartalainen soturi.

300:n juoni on hyvin yksinkertainen. Spartalaiset saavat tietää persialaisten olevan tulossa valloittamaan Kreikkaa ja päättävät pistää lopun näille aikeille. Jokseenkin pitkien alkuselitysten jälkeen päästään sotimaan ja siinä sitten taistellaan kolmensadan hengen voimin tuhatkertaista armeijaa vastaan loppuleffa. Hommaa monimutkistetaan hieman sillä, että spartalaisten tärkeä juhla lähestyy, eikä silloin saisi taistella ketään vastaan, minkä lisäksi jotkut Spartan tärkeimmät ovat korruptoituneet ja ovat siirtyneet rahan ja vallan toivossa Kserkseksen puolelle. Nämä asiat eivät kuitenkaan tunnu tärkeimmältä elokuvassa. Tärkeintä tekijöille on ollut, miten sarjakuva on saatu muutettua elokuvaksi. Itse en ole "300" -sarjista lukenut, mutta olen nähnyt siitä sivuja ja kuvia, ja on pakko sanoa, että visuaalisesti teos on siirretty aivan mielettömän upeasti filmatisoinniksi. Läpi elokuvan kulkee vahva visuaalinen teema, joka syntyy voimakkaasta, kultaista ja ruskeaa korostavasta värimäärittelystä, kamerakikkailusta ja hidastuksista. Elokuvan on tarkoitettu vaikuttavaksi ja eeppiseksi elämykseksi, ja sitä se myös on.

Onneksi leffaa ei ole yritetty lapsiystävällistää, vaan raakuudet on pidetty vahvasti mukana. Näyttävissä taisteluissa roiskuu verta, katkotaan raajoja ja survotaan miekkoja sekä keihäitä ihmisistä läpi. Muitakin hirveyksiä on mukana, kuten ihmisistä tehtyjä seinämiä ja puiden koristeita. Leffassa nähdään myös seksiä ja alastomuutta, joten lapsille tämä ei todellakaan sovi. Vaikka elokuva, sekä sarjakuva pohjautuvatkin todelliseen tapahtumaan, on mukaan lisätty fantasiaelementtejä, kuten outoja ihmisten ja eläinten sekoituksia, sekä muita hirviöitä. Yliluonnollisuudet sopivat täydellisesti mukaan tarinaan ja luovat lisää kiehtovuutta visuaaliseen ilmeeseen. Sen lisäksi, että taisteluun ilmestyy kummallisia olentoja, sotimisen yksitoikkoisuutta on saatu vähennettyä tarjoamalla kaiken aikaa uusia ja erilaisia vastuksia. Kun ensimmäiset persialaissotilaat makaavat verilammikoissa, Kserkses lähettää kuolemattomia taistelijoita, sarvikuonoja, elefantteja ja noitia. Kaikki on tehty niin massiivisesti ja näyttävästi, että paikoitellen koko jutun eeppisyys tuntuu yliampuvalta. Onneksi elokuva selvästi tietää olevansa yliampuva, jolloin liiallisuudet kruunaavat kokonaisuuden.

300 on aivan varmasti enemmän miesten leffa kuin naisten. Alusta loppuun elokuvassa kulkee sellainen äijätunnelma, että katsojienkin testosteronitaso nousee huomattavasti ja tekisi todella paljon mieli katsoa leffa loppuun pelkissä alushousuissa ja sandaaleissa - pyyhe tietty liehuvaa viittaa korvaamassa. Moni katsoja ei tietenkään näytä samalta rasvaprosentti-nollalta kuin spartalaiset sotilaat, mutta ainahan voi kuvitella. Siinä voi sitten nousta ylös ja huutaa kuningas Leonidasin kanssa taistojen välissä repliikkejä, kuten "Nyt kannattaa syödä, sillä tänä yönä illastamme helvetissä!" ja "Valmistautukaa saamaan kunniaa!" Monia naisia ja homoja tässä voivat kiinnostaa lähinnä spartalaisten paljaat, lihaksikkaat vartalot, jotka on tietenkin öljytty, jotta ne kiiltävät kaiken aikaa. Niitä tosiaan riittää, mutta onneksi elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää lihasten pullistelua ja raakuuksia, vaan mukana on myös ihan kiva määrä huumoria. Vaikka vitsit toimivat, parhaat naurut leffa tuottaa ollessaan äärimmäisen hölmö, mitä se tekee lähes koko kestonsa ajan. Elokuva tiedostaa olevansa hölmö ja tekee sen arvokkaasti, jolloin ei voi muuta kuin nauttia. Kyseessä ei todellakaan ole erityisen hyvä elokuva, mutta siinä on sitä oikeaa särmää, miksi sen haluaa katsoa yhä vain uudestaan.

Elokuvan on ohjannut Zack Snyder, joka oli tätä ennen tehnyt zombieleffan kehutun uudelleenfilmatisoinnin Dawn of the Dead (2004), jota itse tosin inhoan. 300 on huomattava parannus siihen ja Snyderillä on selvästi silmää upeille kohtauksille, minkä hän on osoittanut myös myöhemmissä elokuvissaan. Nykyäänhän Snyder on tunnettu muistakin sarjakuvaleffoista, kuten Watchmen (2009), Man of Steel (2013) ja Batman v Superman: Dawn of Justice (2016). Hän on myös ollut käsikirjoittamassa 300:a yhdessä Kurt Johnstadin ja Michael B. Gordonin kanssa. Kolmikolla on selvästi ollut hauskaa kirjoitellessaan, mikä näkyy lopputuloksessa. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on onnistuneesti toteutettu (jos spartalaisten sandaaleja, viittaa ja kalsareita voi erityisemmin puvuiksi kutsua), kuten myös maskeeraus. Monet taustat ovat selvästi tietokoneella toteutetut ja nykypäivänä elokuva näyttää usein todella digitaaliselta, mutta toisaalta se tuo oman lisäyksensä voimakkaan visuaaliseen ilmeeseen. Ainoa harmi on, että veriroiskeet on toteutettu tietokoneella, eikä tekoveripanoksilla, jolloin niissä olisi aidompi ja karumpi tunnelma. Äänitehosteet ovat mainiot, minkä lisäksi säveltäjä Tyler Bates on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Pauhaava musiikki yhdistettynä mahtipontisiin kuoroihin nostaa elokuvan eeppisyystasoa entisestään.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, "The 300 - Fact or Fiction?" jossa kerrotaan, mikä kaikki elokuvasta pohjautuu historiallisiin tapahtumiin ja hahmoihin, spartalaisten esittelyvideo, lyhyt pätkä elokuvan teosta, alkuperäinen testikuvaus, sekä kaksitoista "Webisodea", joissa kerrotaan lisää elokuvan teosta, hahmoista, kuvauksesta, tehosteista, lavasteista ja puvuista. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: 300 on niin äijäleffa kuin äijäleffa vain voi olla. Kaikki elokuvassa on yliampuvaa, mutta se sopii teoksen tyyliin upeasti. Leffa on erittäin hölmö, mutta se onneksi myös tietää sen, jolloin elokuva onnistuu, eikä ole kuraa, kuten jokseenkin samanlaiset Wrath of the Titans (2012) ja Gods of Egypt (2016). Elokuvan visuaalinen ilme on todella voimakas ja tuntuu kuin sarjakuvan sivut olisi muutettu eläviksi. Tehosteet ovat eläneet aikansa, mutta digitaalisuus tavallaan myös sopii lopputulokseen. Elokuva on todella eeppinen, massiivinen ja näyttävä, sekä erittäin raaka, joten lapsille tämä ei sovi. Pääosassa nähtävä Gerard Butler on paras valinta rooliinsa ja tarjoaa oman eeppisyytensä mukaan. Muut näyttelijät ovat ihan hyviä, joitain hieman parempia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos pidät suurista miekka-ja-magia -elokuvista tai jos olet sarjakuvan fani, niin kannattaa vilkaista 300. Monet nuoret miehet voivat innostua leffan äijäilystä, kun taas jotkut naiset voivat pitää spartalaisten miesten öljytyistä lihaksista. Ne taas, jotka kaipaavat elokuvasta jotain oikeasti henkistä sisältöä, voivat kiertää tämän pätkän kaukaa. Elokuvalle tehtiin jatkoa vuonna 2014 leffalla 300: Rise of an Empire (2014), mutta siitä en oikein pitänyt. Voi olla, että kirjoitan siitä joskus, mutta erityisemmin minua ei houkuta katsoa sitä uudestaan. 300:sta on tehty myös pilaversio Meet the Spartans (2008), mutta siihen en suosittele koskemaan pitkällä tikullakaan... tai tässä tapauksessa keihäällä.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
300, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Virtual Studios, Hollywood Gang Productions, Atmosphere Entertainment MM, Mel's Cite du Cinema, Nimar Studios

Arvostelu: Rough Night (2017)

ROUGH NIGHT (2017)

Ohjaus: Lucia Aniello
Pääosissa: Scarlett Johansson, Jillian Bell, Ilana Glazer, Zoë Kravitz, Kate McKinnon, Paul W. Downs, Ryan Cooper, Ty Burrell, Demi Moore ja Colton Haynes
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Rough Nightista, ajattelin, että kyseessä voisi olla hauska hömppäkomedia, jonka naureskelee ainakin kerran läpi. Kuitenkin kun huomasin, että leffassa nähtäisiin Kate McKinnon, mielenkiintoni laski, sillä en voi sietää häntä. McKinnon esiintyi viime vuonna Ghostbustersissa (2016), Mastermindsissa (2016) ja Office Christmas Partyssa (2016), ja hän oli jokaisessa vielä ärsyttävämpi kuin edellisessä. Yritin kuitenkin ajatella, että ehkä leffa olisi silti ihan kelpo komedia, kunnes näin trailerin, joka näytti todella typerältä koheltamiselta. Yleensä komediaelokuvien trailereissa näytetään parhaat palat ja jos kyseisessä trailerissa olivat Rough Nightin hauskimmat hetket, niin kovin hyvin ei leffa toimi, sillä en nauranut kertaakaan. Meninkin katsomaan elokuvan, odottaen mahdollisesti vuoden huonointa komediaa, mutta yritin pienesti toivoa, että voisin yllättyä edes hieman.

Jess on menossa naimisiin, joten hänen collegeaikaiset ystävänsä päättävät järjestää hänelle polttariviikonlopun Miamissa. Kaikki ei kuitenkaan suju odotetulla tavalla ja yhtäkkiä heillä on ongelmana kuollut miesstrippari.

Pääosassa Jessinä nähdään Scarlett Johansson, joka esiintyy yleensä toimintarooleissa. Johansson osoittaa sopivansa tällaiseenkin leffaan ja jopa pääosaan, mutta hauska hän ei kuitenkaan ole. Jess pyrkii senaattiin ja on yrittänyt parantaa tapojaan bile-elämästä. Valitettavasti tällainen polttarimatka voi aiheuttaa hänelle huonoa menestystä unelmauralla. Vaikka hahmo usein sanookin, ettei hänen pitäisi tehdä sitä ja tätä, hän huomaakin yhtäkkiä käyttävänsä kokaiinia ja tanssivansa sydämensä kyllyydestä.
     Hauskan tyttöviikonlopun on suunnitellut Alice, jota esittää Jillian Bell. Alice on todella villi ja vapaa tapaus, joka haluaa pitää niin paljon hauskaa kuin on vain mahdollista. Hän on takertunut liikaa collegemuistoihinsa ja kuvittelee nelikon olevan yhtä hyviä ystäviä kuin kymmenen vuotta aiemmin. Vaikka paikoitellen Bell ärsyttää, löytyy häneltä myös ihan toimivaa suoritusta.
     Ilana Glazer näyttelee Frankieta, joka tuntuu haluavan protestoida kaikkea mahdollista, mutta välillä taas unohtaa kaiken sellaisen. Frankien ajatukset eivät välillä siirry katsojille asti, jolloin parissa kohtaa hän tuntuu toimivan aiemmin kerrotun ajatusmaailman vastaisesti. Eniten hänestä tuodaan esille hänen viharakkaussuhteensa Zoë Kravitzin esittämää Blairia kohtaan, sillä he olivat aikoinaan pari. Blairilla on uudet parisuhdeongelmat miehen kanssa, mutta niitä ei nosteta esille kovin usein. Yhtä kohtausta lukuunottamatta Blair ei pääse selkeästi esille ja jääkin muiden naisten jalkoihin ruutuajassa. Glazerin ja Kravitzin kemia on mainiota, vaikkei kaksikko muuten kovin ihmeellinen olekaan.
     Nelikon mukana Miamissa juhlii Jessin australialaisystävä Pippa, jona nähdään Kate McKinnon. Onneksi McKinnon ei ole sama ärsyttävä friikkityyppi, joka hän oli aiemmin mainitsemissani viime vuoden leffoissa, muttei hän vieläkään vakuuta. Paikoitellen Pippa tuntuu roikkuvan mukana vain, koska hänet esiteltiin aiemmin tarinassa. Kun muut käyvät keskustelua, välillä leikataan kuvaan hänestä, kun hän ilmeilee oudosti tai sanoo väliin kommentteja, joihin kukaan ei vaivaudu reagoimaan. Pääasiassa McKinnon on siedettävä, mutta hän osaa olla myös rasittava ilmeidensä ja yliampuvan näyttelemisensä takia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Paul W. Downsin esittämä Jessin kihlattu Peter, Ty Burrellin ja Demi Mooren esittämä kiimainen pariskunta, sekä Ryan Cooperin ja Colton Haynesin esittämät miesstripparit.

Rough Night ei valitettavasti ollut parempi kuin odotin. Alun kohtaukset vaikuttavat vielä ihan kivoilta (jos noloa collegeprologia ei lasketa mukaan), mutta kun bailaaminen Miamissa alkaa, myös tason lasku alkaa. Suuri osa leffasta on pelkkää koheltamista, vaikka mukaan on saatu hieman draamaakin, kun vanhat ystävykset eivät näe enää usein, eivätkä he välttämättä täysin halua olla toistensa kanssa. Onneksi koko leffa ei ole pelkkää juhlimista, kuten etukäteen pelkäsin, vaan suurimmaksi osaksi juoni keskittyy siihen, kun viisikko yrittää keksiä tavan hankkiutua eroon ruumiista ilman, että heidän puuhiaan huomataan. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi laajalta tarinalta, jotta leffan pituus selittyisi, joten mukana on paljon ylimääräistä. Ei pituudessa olisi vikaa, jos se käytettäisi paremmin hyödyksi ja naiset yrittäisivät mahdollisimman erilaisia - ja tietty hauskoja - tapoja ruumiin hävittämiseen, mutta useat minuutit kuluvat vain siihen, että he istuvat/seisovat ja miettivät, mitä tekisivät. Tähän päälle kertyy vielä lisäminuutteja siitä, kun Jessin poikaystävä Peter kuulee puhelimen kautta vain muutaman sanan, joihin lukeutuu "strippari" ja paniikissa hän lähtee ajamaan osavaltioiden halki, peläten tulevan vaimonsa olevan pettäjä.

Elokuva sisältää paljon paniikissa tapahtuvaa huutamista, mikä käy useaan otteeseen hermoille. Ja kun älämölöttäminen ei ole edes hauskasti toteutettu, näiden kohtien katsomisen miellyttävyys on hyvin alhainen. Rough Night ei itse asiassa ole erityisen hauska. Muutamat hymähdykset leffa saa aikaiseksi katsojassa, mutta siihen se jääkin. Mitään hulvatonta on täysin turha odottaa, paitsi jos aivan kaikki naurattaa. Leffa on selvästi suunnattu teinitytöille, sekä nuorille naisille, joten monet vitsit toimivat varmasti paremmin heille kuin itselleni, mutten usko, että elokuva kovin paremmaksi siitä muuttuu. Suurimmaksi osaksi vitsit ovat muista komedioista varastetut, jolloin lähinnä unelmoi katselevansa niitä leffoja eikä tätä. Nämä vitsit ovat myös huonosti muunnettu Rough Nightia varten, jolloin käy enemmänkin sääliksi tekijöitä. Hauskinta koko elokuvassa on heti alussa lentokentällä nähtävä hetki, kun yksi naisista päättää aloittaa juhlimisen ja avata samppanjapullon. Korkki lentää tietty voimakkaan pamauksen säestämänä, mitä useat luulevat laukaukseksi ja heittäytyvät maahan. Siinä kohtaa naurahdin ääneen, mutta sekin vitsi meni pilalle, kun hahmojen täytyi kommentoida itse, mikä jutusta teki niin hauskan. Sentään elokuvalla on ihan mielenkiintoinen loppuhuipennus, mutta kun sitä aiemmin nähdyt tunti ja vartti eivät ole miellyttäneet, ei finaalilla ole enää oikein mitään väliä, eikä se pelasta lopputulosta. Rough Night on huono teos, jonka suurin ongelma on se, ettei se tee sitä, mitä sen lajityypin pitäisi: olla hauska.

Leffan on ohjannut Lucia Aniello, joka on aiemmin ohjannut vain sarjoja ja lyhytelokuvia. Hän on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Peteriä näyttelevän Paul W. Downsin kanssa. Kaksikko on selvästi katsonut paljon komedioita tätä varten, muttei ole ymmärtänyt, mikä niissä on hauskaa. Rough Night on sentään kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut poistaa turhia pätkiä, kuten erään huoltoasemahölmöilyn, joka ei vie tarinaa eteenpäin millään lailla. Musiikkina kuullaan lähinnä olemassa olevia jumputuskappaleita, mutta mukana on myös leffaan sävellettyä musisointia, joka ei tosin korostu mitenkään filmin aikana.

Yhteenveto: Rough Night on huono elokuva, joka tarjoaa parhaimmillaan muutamat hymähdykset ja parit naurut, sekä ihan kivan loppuhuipennuksen, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat lähinnä vain ihan toimivia rooleissaan. Scarlett Johansson on ihan hyvä pääroolissa, muttei osaa olla hauska, kuten ei myöskään osaa Kate McKinnon, ihan sama kuinka paljon hän irvisteleekin ja puhuu ylikorostetun kehnolla australialaisaksentilla. Elokuva on liian pitkä ja se tuntuu välillä jopa tylsältä, mikä on todella huono juttu komedialle. Monet vitsit ovat kehnoja ja mukana on kohtia, jotka ovat täysin tarpeettomia. Rough Night on suunnattu 16-26 -vuotiaille naisenaluille ja heille se voi toimia, mutta monet muut se jättää kylmäksi. Jos pitää mennä katsomaan komedia, niin käykää mieluummin vilkaisemassa Baywatch (2017), sillä se sentään hyödynsi hölmöyttään vitseissään tai odottakaa ihan hauskalta vaikuttavaa The Housea (Pimeä kasino - 2017). Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joten ei kannata lähteä salista ennen kuin elokuva on varmasti päättynyt.

Kirjoittanut: Joonatan, 13.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Rough Night, 2017, Sony Pictures Entertainment, Paulilu Productions

Arvostelu: Despicable Me / Itse ilkimys (2010)

DESPICABLE ME (2010)

ITSE ILKIMYS

Ohjaus: Pierre Coffin ja Chris Renaud
Pääosissa: Steve Carrell, Miranda Cosgrove, Dana Gaier, Elsie Fisher, Jason Segel, Russell Brand, Will Arnett, Kristen Wiig ja Julie Andrews
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Muistan hämärästi, kun Illumination Entertainmentin esikoiselokuva Despicable Me, eli suomeksi Itse ilkimys ilmestyi. Kaikkialla oli yhtäkkiä keltaisia ukkeleita haalareissa, joilla oli erikoiset kakkulat ja jotka puhuivat hölmösti. Lapset tietenkin rakastuivat näihin minioneiksi kutsuttuihin olentoihin, mikä aiheutti vanhempien lompakkojen tyhjenemisen. En käynyt katsomassa leffaa teattereissa, kun se ilmestyi, sillä se ei parin trailerin perusteella minua kiinnostanut. Näinkin sen vasta noin vuotta myöhemmin ja vaikka se oli mielestäni ihan kiva, en ollut erityisen innoissani ja nämä ihme keltaiset minionit lähinnä vain ärsyttivät minua. Leffan suosio kasvoi ja muutama vuosi myöhemmin ilmestyivätkin Despicable Me 2 (2013), sekä lisäosa Minions (2015). Niidenkin näkemisen jälkeen ei mielenkiintoni sarjaa kohtaan ole oikein noussut ja olen aina jättänyt Itse ilkimyksen kaupan hyllylle, vaikka se olisikin ollut kuinka halvalla myynnissä. Minulle leffat olivat lähinnä kertakäyttökamaa, jonka läpi hekottelee kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä enää uudestaan. Kuitenkin nyt sarja on saamassa jatkoa leffalla Despicable Me 3 (2017), joten täytyi tietty katsoa aiemmat leffat uudestaan arvioimista varten. Sarjan aloittaja olikin minulla digiboxilla tallennettuna, josta katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa. Vaikka leffa naurattikin enemmän kuin viimeksi, toivoin todella usein, että olisin Hans Zimmerin konsertissa kuin kotisohvalla katsomassa tätä. Noh, oli Itse ilkimys onneksi jonkin verran menevämpi teos kuin muistin.

Superkonna Gru aikoo tehdä kaikkein suurimman rikoksen, eli varastaa Kuun taivaalta. Tähän hän tarvitsee kutistussäteen, joka täytyy varastaa itseään täynnä olevalta pahikselta, Vektorilta. Apunaan Grulla on kolme hyväsydämistä orpoa ja suuri joukko hömelöitä minioneja.

Mainion Steve Carellin ääninäyttelemä roisto Gru ei tunnu oikein pitävän kenestäkään. Parkkeeratessaan hän runnoo viereiset autot ja kahvilajonoissa hän jäädyttää muut asiakkaat etuillakseen. Gru on kylmäsydäminen tapaus, joka yrittää vain olla kaikista paras rikollinen. Hän ei onneksi yritä mennä niin pitkälle, että valloittaisi koko maailman, vaan yrittää lähinnä näyttää kaikille, millaisia ilkeyksiä pystyy tekemään. Kuuvarkaus on juuri sellainen uutisaihe, jollaisessa Gru toivoo näkevänsä nimensä. Kuitenkin leffan aikana Grun sydän alkaa lämmetä, adoptoidessaan orpotytöt, jotka osoittavat, että hän voisi olla muutakin kuin konna. Gru on hauska hahmo ja puhuu erikoisella aksentilla.
     Kolme orpotyttöä ovat onnistuneesti todella erilaiset, mutta silti he tuntuvat yhtenäiseltä porukalta. Margo (Miranda Cosgrove) on tytöistä vanhin ja samalla myös älykkäin ja vastuullisin. Margo epäilee valehtelevaa Gruta, mutta yrittää löytää hänestä parhaat puolet. Edith (Dana Gaier) sen sijaan ei oikein innostu muista ja tekee mitä huvittaa. Hän esittää muille, ettei pidä mistään, mutta vähän väliä hänestä näkyy, että hän vain esittää. Kolmikon nuorin, yksisarvisia fanittava Agnes (Elsie Fisher) innostuu kahden muunkin puolesta ja löytää kaikesta parhaat puolet. Hän ei mieti Grusta mitään pahaa, vaan pitää tätä vain hassuna herrana, jolla on söpö torahammaskoira ja kivoja keltaisia kavereita.
     Vektori (Jason Segel) on ihan hauska tapaus, mutta paikoitellen jokseenkin ärsyttävä tyyppi, kokiessaan olevansa roistoista parhain. Grukin kokee niin itsensä kohdalla, mutta hän näyttää sen koomisella tavalla, toisin kuin itserakas Vektori. Hahmo on hölmön näköinen oranssissa verryttelypuvussaan ja pottakampauksessaan, mutta muuten hän ei oikein jää mieleen, eikä hän ole kovin uskottava rikollisnero.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Nefario (Russell Brand), joka suunnittelee kaikki Grun vempaimet, pahispankin johtaja Perkins (Will Arnett), orpokodissa työskentelevä tympeä neiti Hattie (Kristen Wiig), Grun tyytymätön äiti (Julie Andrews), sekä Grun naapuri Fred (Danny McBride). Lasten suosikkien, eli minionien (jotka kulkevat Suomessa myös nimellä kätyrit) ääninä kuullaan mm. Jemaine Clement ja leffan ohjaajat Pierre Coffin ja Chris Renaud.

Siinä missä nykypäivän Walt Disney -elokuvat kuten Zootopia (2016) ja Pixarin leffat kuten Inside Out (2015) onnistuvat tosissaan olemaan KOKO perheen elokuvia, joista aikuiset voivat nauttia ehkä jopa enemmänkin kuin lapset, Itse ilkimys pyrkii olemaan juuri lapsia riemastuttava elokuva. Tämä on huomattavissa heti alusta alkaen, kun visuaalinen tyyli tulee selville. Hahmot ovat todella karikatyyrisiä, jolloin monissa henkilöissä yhdistyvät pyöreät vartalot ja tikkuraajat. Taustat eivät ole realistisia, ja talot sekä kulkuneuvot ovat erikoisen näköisiä, mikä saa leffan näyttämään usein kalliilta lastenohjelmalta. Toinen huomio on jokseenkin lapsille suunnattu superpahistarina, joka sisältää opetuksia ja joka näyttää, että paha voi aina muuttua hyväksi. Kolmanneksi ovat tietenkin ne minionit, joita leffassa esiintyy vähän väliä, vaikka heille ei olisi joskus edes mitään käyttöä. Heidän tarkoituksensa on vain ja ainoastaan hauskuutta tyhmällä puhetavallaan, josta ei saa lähes mitään tolkkua, sekä sillä kun he toilailevat ja heitä sattuu. Mikä olisi hauskempaa kuin hassun näköinen hahmo? No tietty se, kun hassun näköistä hahmoa sattuu! Mutta sattuminen on tehty koomisesti, eikä hahmolle käy mitään, vaan se jää vain hassuun asentoon, niin kyllä naurattaa. Eipä siinä mitään, tunnustan itsekin nauraneeni minionien hölmöilyille ja ne ärsyttivät minua huomattavasti vähemmän kuin viime katselukerralla. Ja pakko myös tunnustaa, että ilman minioneita Itse ilkimys ei olisi mitään.

Jotta vanhemmat kykenisivät katsomaan tämän muksujensa kanssa loppuun, on mukana paljon huumoria myös aikuisille - jopa yllättävän julmia vitsejä. Yhdessä kohtaa leffaa orpotyttökolmikko palaa orpokotiin ja kävelee pahvilaatikon ohi, jossa lukee "Häpeän laatikko" ja moikkaavat jotain orpoa, joka on joutunut pimeään boksiin häpeämään. Todella rankkaa, mutta todella hauskaa! Toinen julma vitsi, joka mieleen jää, liittyy Grun äitiin ja kuinka tämä murskaa takaumissa lapsi-Grun unelmia. Komediapuoli onkin onnistuneinta elokuvassa ja leffa naurattaa makeasti useassa kohtaa. Valitettavasti muuten teos ei ole kovin ihmeellinen, minkä huomaa etenkin loppuhuipennuksessa, josta puuttuu huumori, sillä pitää mennä tositoimiin. Muissakin vakavissa kohdissa tunnelma tuntuu lässähtävän, eikä leffa saa kunnolla tempaistua mukaansa. Leffan ideat rikollisten yhteisestä kulttuurista ovat ihan mielenkiintoisia, mutta pankkia lukuunottamatta ne jätetään pelkiksi pintaraapaisuiksi. Näin Itse ilkimys tosin saa katsojan kiinnostumaan maailmasta ja toivomaan lisätietoja. Suurin kysymys tietenkin on, että mitä ne minionit oikeasti ovat ja mistä ne oikein tulevat?

Elokuva on animoitu ihan hyvin, vaikka leffan visuaalinen ilme ei olekaan mielestäni mitä parhain. Studion ensimmäiseksi leffaksi on ihan ymmärrettävää, että kovin suurella budjetilla tätä ei olla voitu tehdä, mutta useasti huomaa yksityiskohtien puuttumisen. Monessa kohtaa, kun näkyy laajoja kuvia kaduista, ihmisiä ei näy lähestulkoon missään, vaan kaikki rahat taisivat mennä suuren minion-joukon animoimiseen. Joitain tyylikkäitä pätkiä on mukana, mutta siihen se jää. Visuaalisesti hauskinta on, kuinka Vektori on yksinkertaisesti piilottanut varastamansa pyramidin maalaamalla sen siniseksi kuin taivas ja lisäämällä mukaan pari hassua valkoista pilveä. Itse ilkimyksen ohjauksesta vastaavat tosiaan Chris Renaud ja Pierre Coffin, jotka ovat onnistuneet ihan kelvosti, jos ottaa huomioon, että tämä on kummankin esikoiselokuva. Sergio Pablosin tarina ei ole mitä parhain, mutta sen pohjalta syntynyt Cinco Paulin ja Ken Daurion käsikirjoitus toimii, kun mukaan on lisätty paljon vitsejä.

Yhteenveto: Itse ilkimys on pohjimmiltaan keskinkertainen ja todella lapsellinen elokuva, mutta se sisältää paljon todella mainiota ja yllättävän julmaa huumoria, jotta aikuisetkin jaksavat katsoa leffan muksujensa kanssa. Gru on hyvä päähenkilö ja hänen kehitystään on mielenkiintoista seurata, minkä lisäksi orpotytöt ovat toimivan erilaisia toisistaan, mutta silti yhtenäinen tiimi. Sen sijaan leffan "pahis", eli Vektori ei erityisemmin säväytä. Minionit eivät ole sinänsä kovin tärkeitä ja ne paikoitellen ärsyttävät, mutta totuus on, ettei leffa olisi mitään ilman heitä ja kyllähän se naurattaa, kun niitä sattuu. Animointityyli ei ole parhaasta päästä ja leffa näyttää lähinnä lastenohjelmalta. Lapsille Itse ilkimys sopiikin paremmin ja heille tämä kannattaa näyttää, jos pankkitili on valmis tyhjentymään minion-lelujen takia. Kyllähän sen siinä samalla katsoo, mutta mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Despicable Me, 2010, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Transformers: Dark of the Moon / Kuun pimeä puoli (2011)

TRANSFORMERS: DARK OF THE MOON (2011)

TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Rosie Huntington-Whiteley, Peter Cullen, Josh Duhamel, John Turturro, Tyrese Gibson, Frances McDormand, Patrick Dempsey, Leonard Nimoy, Alan Tudyk, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jess Harnell, Robert Foxworth, Charlie Adler, Ken Jeong ja John Malkovich
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Huippusuosittuun Hasbron lelusarjaan perustuva Transformers (2007) oli suuri menestys ja pääasiassa pidetty elokuva, vaikka saikin myös kritiikkiä niskaansa. Sen jatko-osa Transformers: Revenge of the Fallen (2009) ei ollut erityisen pidetty, mutta tienasi vielä enemmän kuin ensimmäinen osa, joten kolmannen osan teko lähtikin käyntiin nopeasti. Ongelmia syntyi, kun yksi sarjan isoimmista tähdistä, Megan Fox erotettiin projektista, verratessaan ohjaaja Michael Bayta usein Hitleriksi, jolloin uusi naispääosa täytyi löytää. Foxin tilalle kirjoitettiin Victoria's Secret -malli Rosie Huntington-Whiteley, mikä aiheutti kohua. Kuvaukset alkoivat loppukeväästä 2010 ja lopulta Transformers: Dark of the Moon, eli suomalaisittain koomiselta kuulostava Transformers: Kuun pimeä puoli ilmestyi teattereihin kesällä 2011. Se oli suuri hitti ja sai hieman positiivisemmat arviot kuin edeltäjänsä. Kävin katsomassa elokuvan ensi-iltanapäivänä ja muistan kokemuksen hyvin, sillä suuren lopputaistelun alussa vedin karkin väärään kurkkuun. Sain kyllä yskittyä sen sieltä pois, mutta loppuleffan ajan kurkussani oli ikävä tunne. Elokuvasta pidin kyllä todella paljon ja kävinkin katsomassa sen toistamiseen kuukautta myöhemmin. Olen nähnyt leffan jälkikäteen muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Transformers: The Last Knight (2017) oli jälleen aika katsoa Dark of the Moon ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Transformers ja Transformers: Revenge of the Fallen!

Sam Witwicky turhautuu, kun hänen aiemmilla sankariteoillaan ei tunnu olevan merkitystä ja hän on jälleen yksi nuori muiden joukossa. Ei aikaakaan, kun Samin täytyy jälleen nousta sankariksi, Decepticonien ottaessa Maan valtaansa. Alkaa suuri sota ihmiskunnan selviämisestä.

Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa Sam Witwickynä ja elokuva tuo hyvin esille hahmon turhautumisen. Sam on kaksi kertaa pelastanut maailman, mutta hän ei silti pääse taistelemaan Decepticoneja vastaan Autobotien rinnalla, vaan joutuu etsimään tavallista työtä. Juoksupojan hommat eivät tietenkään kuulosta entisen sankarin korvaan kovin edustavilta. On hienoa, miten Sam pistetään jälleen mahdollisimman tavalliseksi hepuksi, jotta hänen nousemisensa sarjan sankariksi tuntuisi uudestaan loistokkaalta. Sam on selkeästi vakavampi kuin aiemmin, mutta häneltä löytyy myös vitsikkäitä hetkiä.
     Samin uutena tyttöystävänä, Carlyna nähdään tosiaan Rosie Huntington-Whiteley, jonka roolitusta ei oikein ymmärrä. Hollywood on jo täynnä hyviä naisnäyttelijöitä sekä innokkaita näyttelijänalkuja, joten miksi ihmeessä tekijät päätyivät alusvaatemalliin? Kai tarkoituksena oli löytää mahdollisimman hyvännäköinen nuori nainen, mikä vetäisi lisää mieskatsojia teattereihin. Lähinnä sitä vain ihmettelee, että miten sosiaalisesti kömpelö ja hömelö Sam päätyy jatkuvasti yhteen malleilta näyttävien naikkosten kanssa? Huntington-Whiteley ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja useasti leffan aikana kaipaisi Megan Foxia takaisin. On hänellä myös onnistuneet hetkensä, mutta siihen se jääkin. Carly tuntuu paikoitellen aika turhalta hahmolta.
     Josh Duhamelin esittämä eversti Lennox on hieman edellisiä osia pienemmässä roolissa, eikä hänen teoillaan ole samalla lailla merkitystä tarinalle. On kuitenkin hienoa, että tuttu naama johtaa ihmisiä edelleen ja Duhamel on yhä uskottava armeijan sotilaana. On myös miellyttävää nähdä Lennox ja Sam yhdessä taistelemassa.
     John Turturron näyttelemä ex-agentti Simmons on jälleen muuttunut paljon. Edellisten osien tapahtumien jälkeen hänestä on muodostunut ylimielinen kirjailija, joka yrittää varoittaa ihmisiä muukalaisroboteista. Turturron on kai tarkoitus hauskuuttaa, mutta siinä hän onnistuu vain muutamaan otteeseen. Lähinnä hän ärsyttää kovaäänisyydellään. Walt Disneyn animaatioiden vakioääneksi muodostuva Alan Tudyk esittää Simmonsin avustaja Dutchia, joka on pomonsa tavoin välillä ihan huvittava, mutta usein ärsyttävä.
     Samin, Lennoxin ja Simmonsin lisäksi edellisistä osista sarjaan palaavat Samin vanhemmat Judy (Julie White) ja Ron Witwicky (Kevin Dunn), joiden rooli on todella pieni, mutta he ehtivät silti hieman naurattaa ja antaa elämänohjeita pojalleen. Myös Tyrese Gibsonin näyttelemä kersantti Epps on mukana ja selvästi isommassa roolissa kuin Revenge of the Fallenissa.
     Uusina ihmishahmoina nähdään Carlyn ja Dutchin lisäksi itseään täynnä oleva Carlyn pomo Dylan Gould (Patrick Dempsey), joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, ärsyttävä tiedustelupalvelujohtaja Charlotte Mearing (Frances McDormand), joka ei ole kertaakaan elokuvan aikana pidettävä, Samin pomo Bruce Brazos (legendaarinen John Malkovich), joka on hauska lisäys, sekä Samin kanssa samassa paikassa töitä tekevä Jerry Wang (The Hangover -sarjasta, 2009-2013, tuttu Ken Jeong), joka lähinnä ärsyttää, mutta jolla on onneksi todella pieni rooli.
     Tutut Autobotit, eli johtaja Optimus Prime (Peter Cullen), monien suosikki Bumblebee, asespesialisti Ironhide (Jess Harnell) ja lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ovat tietenkin mukana. Edellisestä osasta tutut rullailija Sideswipe (James Remar) ja pienikokoinen Wheelie (Tom Kenny) ovat myös leffassa. Bumblebee nousee helposti suosikiksi tässäkin osassa, mutta on upeaa, että edellisessä osassa pääasiassa kuolleena maannut Optimus nousee yhdeksi päähenkilöksi. Uusina hyvisformereina nähdään älykäs laitesuunnittelija Que (George Coe), teriä käyttävä punainen Dino (Francesco Quinn) ja pienikokoinen Brains (Reno Wilson), joka liikkuu yhdessä Wheelien kanssa. Tärkein uutuus on kuitenkin Leonard Nimoyn ääninäyttelemä vanha Autobot-johtaja Sentinel Prime, joka on mainiosti suunniteltu hahmo.
     Sarjan pääpahis, eli Decepticonien johtaja Megatron (Hugo Weaving) on yhä mukana, mutta hän jää usein todella paljon taka-alalle. Hänen oikea kätensä Starscream (Charlie Adler) ja ensimmäisestä osasta tuttu poliisiautoksi muuttuva Barricade (Frank Welker) tekevät myös paluun. Uusia Decepticoneja ovat mm. soluttautuva Soundwave (myös Welker), petolinnuksi muuttuva ilkikurinen Laserbeak (Keith Szarabajka) ja yksisilmäinen Shockwave (jälleen Welker), jolla on lemmikkinä todella suuri robomatoa muistuttava Driller.

Minun on pakko myöntää, että Transformers: Dark of the Moon on edelleen mielestäni todella hyvä leffa. Se ei ole kovin älykäs elokuva, eikä sitä voisi kutsua taiteeksi millään tavalla. Sen näyttelijäsuoritukset eivät ole parhaimmasta päästä, sen juoni on yksinkertainen, eivätkä tarinan yllätykset erityisemmin hämmästytä ja siinä on paljon fysiikan lakeja vastustavia tapahtumia. Repliikit ovat paikoitellen kehnoja ja yhdessä kohtaa elokuvaa käydään katsojia tyhmentävä keskustelu, jossa pari hahmoa selventävät katsojille, mitä juuri äsken tapahtui, ettei kukaan olisi pihalla todella helposta tarinasta. Näiden lisäksi leffa on myös hieman liian pitkä. Nämä asiat eivät kuitenkaan vie pois siitä, että Dark of the Moon on viihdettä parhaimmillaan ja sitä se pyrkiikin olemaan. Se pitää otteessaan alusta loppuun asti ja kasvattaa hienosti eeppisyyttään, jolloin lähes tunnin mittainen lopputaistelu pitää katsojaa jännityksessä, vaikka lopputuloksen arvaakin etukäteen. Edellisen osan virheistä on opittu, eikä mukaan ole tungettu liikaa, vaan juttua on yksinkertaistettu. Eeppisyys on myös saatu oikeasti tuntumaan eeppiseltä ja hienolta, jolloin sarjan pääteema, eli sankarillisuus nousee erinomaisesti esille. Revenge of the Fallenin typerästä seksihuumorista on päästy eroon, eikä enää ole näkyvissä koiria nussimassa toisiaan. Samin vanhempien koirat eivät ole edes mukana elokuvassa! Myös idioottimaiset kaksosformerit on saatu pois, vaikka he näkyvätkin vilaukselta yhdessä kohtaa.

Tarinaltaan elokuva kulkee aika samanlaista kaavaa kuin kaksi edellistä, mutta se ei erityisemmin haittaa, sillä mukana on mainioita uutuuksia. Leffassa on kekseliäästi mietitty, että kaksi isoa tapahtumaa, ensimmäinen Kuussa käynti ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, johtuisivatkin transformereista. Samanlaista kekseliäisyyttä nähtiin myös samana vuonna elokuvassa X-Men: First Class (2011), jossa Kuuban ohjuskriisin aiheuttivatkin mutantit. Ensimmäistä tuntia kuljetetaan eteenpäin kuten edellistä osaa, eli välillä näytetään Autoboteista ja ihmisistä koostuvan NEST-iskuryhmän toiminnallisempaa menoa ja välillä taas nähdään Samin elämää. Suurimmaksi osaksi elokuva kulkee jälleen ihmishahmojen, etenkin Samin kautta, mutta loppupäässä robotit nousevat tärkeämpään osaan. Noin puolessa välissä elokuvaa sarja viedään ihan uudelle tasolle, kun Decepticonit ottavat vallan Maassa... tai noh, ainakin Chicagossa, mutta aikamoinen maailmanlopun meininki lähtee liikkeelle. Tässä kohtaa elokuva myös vakavoituu hienosti ja katsojana todella tajuaa, että on tosi kyseessä. Pahisformerit ammuskelevat ihmisiä kaduilla ja orjuuttavat kansaa omiin tarkoituksiinsa. Lopputaistelu tuntuu todella siltä, että nyt oikeasti taistellaan koko planeetan kohtalosta. Itse en voi muuta kuin nauttia ja saan joka katselukerralla kylmiä väreitä jossain kohtaa taistelun aikana. Lopun sota vaikuttaa siltä, mitä luultavasti tapahtuisi, jos jättimäiset robotit saapuisivat Maahan mätkimään toisiaan pataan.

Valitettavasti mukana on heikkouksia, jotka vievät leffasta makua. Dark of the Moonin suurimmat heikkoudet ovat jotkut sen näyttelijät. Rosie Huntington-Whiteleyn vaihtaisi tosiaan mielellään Megan Foxiin, mutta Ken Jeongin esittämän Jerry Wangin poistaisi mielellään ihan kokonaan tarinasta. Simmonsista ja Dutchista voisi tehdä siedettävämmät. Näin ihmishahmoilla olisi enemmän väliä katsojalle. Carlyn ja Samin suhde tuntuu paikoitellen jotenkin väkinäiseltä, eikä sen pohjustus ole kovin onnistuneesti tehty. Heti leffan alussa he ovat suhteessa ja Foxin esittämä Mikaela mainitaan vain nopeasti. Elokuvan lopetus on toteutettu todella hätäisesti, sillä heti kun suuri ja eeppinen sota on ohi, lopputekstit alkavat pyöriä, ilman sen kummempia selityksiä siitä, miten taistelu vaikutti hahmoihin ja maailmaan? Varsinkin kun tämän leffan jälkeen päähenkilöt vaihtuvat, olisi äärimmäisen kiinnostavaa tietää, mitä heille käy? Näitä asioita kun korjailisi ja muutaman minuutin sieltä täältä napsisi pois, olisi Transformers: Dark of the Moon parempi teos. Tällaisenaan se on kuitenkin jo todella hyvä tunnelmansa ja viihdyttävyysarvonsa ansiosta.

Dark of the Moonin ohjaajana toimii edellisten osien tapaan Michael Bay, jolla on silmää tyylikkyydelle ja upealle toiminnalle. Bay olisi halunnut pitää yhden välivuoden ennen tämän leffan tekoa, mutta Paramount Pictures ehti ilmoittaa leffan ilmestymisajankohdan kesälle 2011, joten Bay joutui heti palaamaan robottitaisteluiden pariin, kun Revenge of the Fallen ilmestyi teattereihin. Käsikirjoituksesta vastaa Ehren Kruger, joka tuli sarjaan mukaan edellisessä osassa. Kruger on päässyt keksimään hauskoja juonikuvioita, jotka yhdistävät transformerien maailmaan todelliseen maailmaan. Valitettavasti monet repliikit ovat typeriä ja kuten jo aiemmin mainitsin, yksi selityskeskustelu on todella tyhmentävä. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka mukana on myös heiluvia kuvia. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka muutamia kohtia voisi pätkiä pois, minkä lisäksi muutamat hyppyleikkaukset kuvan sisällä ja parissa kohtaa jatkuva mustassa ruudussa käynti tuntuvat tarpeettomilta. Visuaalisesti Dark of the Moon on todellista silmäkarkkia alusta loppuun; etenkin suuri taistelu lopussa on erinomaisesti toteutettu. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä mukaan ja Steve Jablonskyn säveltämä musiikki nostattaa koko homman eeppisyyttä nerokkaasti. Tämän elokuvan Linkin Park -kappale on "Iridescent", joka ei valitettavasti ole kovin kummoinen kipale.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. Tässä tapauksessa etenkin Star Trekiin (1966-). Ensinnäkin Sentinel Primen äänenä kuullaan yhtä Star Trekin päähenkilöä, Spockia esittävä Leonard Nimoy, joka lausuu yhdessä kohtaa elokuvaa Spockin tunnetun lausahduksen "The needs of the many outweigh the needs of the few", eli karkeasti suomennettuna "Enemmistön tarpeet ovat tärkeämmät kuin vähemmistön". Leffan alussa Wheelie ja Brains katsovat Star Trek -sarjaa, jossa Spock näkyy ruudulla ja toinen heistä sanoo asian, joka paljastaa paljon, jos yhteyden tajuaa. Yhdessä kohtaa leffaa Sam myös kuvailee erästä rakennusta U.S.S. Enterprise -alukseksi. Elokuva sisältää tietty myös viittauksia vanhaan The Transformers -animaatiosarjaan (1984-1987).

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Valitettavasti yksikään Blu-ray -julkaisu ei sisällä lisämateriaalia elokuvalle.

Yhteenveto: Transformers: Dark of the Moon on todella mainio scifitoimintaleffa, joka osuu nappiin eeppisyydessään. Mukana on hölmöjä juttuja, typeriä repliikkejä, arvattavia yllätyksiä, kehnoa näyttelemistä, muutamia minuutteja liikaa pituutta ja fysiikan lakeja rikkovia hetkiä, mutta silti viihdyttävyysarvo nostaa leffan samalle tasolle kuin sarjan aloittaja. Huumoria on mukana aika sopiva määrä ja vakavampi henki toimii hienosti, kun kyseessä on robottien välinen sota. Tunnelma on osuvasti rakennettu ja jännitystä kasvatetaan hyvin. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja musiikit toimivat todella hyvin. Shia LaBeouf on jälleen mainio pääosassa, mutta naistähtenä Rosie Huntington-Whiteley ei vakuuta. Optimus Primesta on tehty vihdoin todellinen sankari, jonka seikkailua on mukava seurata. Suosikkinani pysyy silti Bumblebee. Valitettavasti leffan lopetus on liian äkkinäinen ja katsojana jää kaipaamaan parempaa näyttöä siitä, miten sota vaikutti maailmaan ja ihmisiin. Jos pidit edellisistä sarjan osista tai jos eeppiset scifitoimintaleffat ovat juttunne, niin katso Transformers: Dark of the Moon. Jos taas kuulut niihin, joiden mielestä Transformersit ovat hirveintä ikinä, niin älä katso tätä. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata pistää leffaa pois.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers: Dark of the Moon, 2011, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes

Arvostelu: The Mummy (2017)

THE MUMMY (2017)

Ohjaus: Alex Kurtzman
Pääosissa: Tom Cruise, Annabelle Wallis, Sofia Boutella, Russell Crowe, Jake Johnson ja Courtney B. Vance
Genre: toiminta, fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä The Mummy perustuu löyhästi vuonna 1932 tehtyyn The Mummy -elokuvaan, josta on vuosien varrella tehty monia uusintaversioita; viimeisimpänä Brendan Fraserin tähdittämä The Mummy (1999). Sen lisäksi, että leffa on uusi versio tunnetun hirviön tarinasta, sen tehtävänä on myös aloittaa Universal Picturesin luoma hirviöelokuvasarja Dark Universe, jossa nähtäisiin myöhemmin mm. Dracula, Frankensteinin hirviö, Wolf Man ja Invisible Man. Samanlaisen sarjan oli tarkoitus alkaa jo vuonna 2014 elokuvalla Dracula Untold, johon kuvattiin lisää kohtauksia, jotta se saataisiin paremmin yhdistettyä muihin hirviöpätkiin, mutta leffan ilmestyttyä koko juttu päätettiin unohtaa - luultavasti sen takia, että siitä ei tuntunut kovin moni pitävän. Universalilla ei kuitenkaan opittu virheistä, vaan koska oikeudet hirviöihin on heillä, niin pakkohan heidän on niistä filmejä vääntää, olivat ne hyviä tai eivät. The Mummyn suunnittelu alkoi vuonna 2012, mutta vasta muutama vuosi sen jälkeen tuotanto lähti kunnolla käyntiin. Sen oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta jostain syystä julkaisu siirrettiin kesälle 2017 - mitä luultavimmin paremman menestyksen toivossa. Itse en kovin paljoa ole odottanut elokuvaa. Idea uudesta Muumio-pätkästä ei vaikuttanut kovin mielenkiintoiselta, eivätkä trailerit olleet erityisen lupaavia. Olisin mieluummin katsonut jonkun vampyyri- tai ihmissusielokuvan. Kun kesällä ilmestyy isoja leffoja, kuten Wonder Woman (2017), Spider-Man: Homecoming (2017), War for the Planet of the Apes (2017) ja Dunkirk (2017), ei epämääräinen hirviösekoilu oikein innostanut. Lähinnä minua kiinnosti nähdä Tom Cruise jälleen toimintateoksessa, sillä siinä kohtaa ei ihan hirveästi voi mennä vikaan. Ristiriitaisin odotuksin lähdin katsomaan uutta The Mummya, toivoen, että se olisi edes viihdyttävä, jos se ei olisi hyvä. Parasta koko jutussa oli nähdä leffa jättikankaalta Finnkinon Scapessa.

Irakista löytyy muinaisen Egyptin prinsessa Ahmanetin kirottu muumio, joka herää henkiin ja yrittää toteuttaa suunnitelmansa vapauttaakseen kuoleman jumala Sethin.

Pääosassa elokuvassa nähdään tosiaan Tom Cruise, joka näyttelee kersantti Nick Mortonia, entistä taistelijaa, josta on tullut muinaisia esineitä varasteleva heppu. Tuttuun tapaansa Cruise esittää hahmoaan leppoisana toimintasankarina, jota seuraa mielellään läpi elokuvan. Alun jälkeen Nick ei tosin ole enää samalla lailla sankarityyppiä, vaan toimii usein sivustakatselijana, kun hänelle esitellään pimeää hirviöiden maailmaa. Tietysti jossain kohtaa Nickin täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää uhkarohkeasti pelastaa maailma vaaralliselta Ahmanetiltä. Pääasiassa Cruise onnistuu roolissaan ja todistaa jälleen kuuluvansa pääosaan, mutta muutamissa kohdissa hän ei täysin sovi hahmoksi, kun tunnelma synkkenee.
     Nickin kanssa muumiota lähtee tuhoamaan Jenny Halsey, jota esittää Annabelle Wallis. Leffan alussa Jenny on todella ärsyttävä hahmo, joka tuntuu kokevan itsensä paremmaksi kuin monet muut ja määräilee kaikkia akkamaisesti, jolloin hänestä on äärimmäisen vaikea pitää. Onneksi tilanteiden vaikeutuessa hahmo alkaa muuttua mukavammaksi. Muutos tuntuu tosin tapahtuvan liian äkkinäisesti, jolloin voisi helposti ajatella koko hahmon vaihtuneen. Hahmon tapaan myös Wallis muuttuu tykättävämmäksi leffan aikana. Pariin kertaan Jenny käy itse toimintaan, mutta lähinnä hän vain roikkuu mukana.
     Nickiä auttaa myös Jake Johnsonin näyttelemä Vail, joka on tarkoitettu pakolliseksi huumorihahmoksi. Vail ei kuitenkaan koskaan naurata, vaan lähinnä vain ärsyttää, ollessaan kovaääninen ja valittaessaan jatkuvasti. Toisaalta hänestä löytyy myös järjen ääni, sillä hän haluaisi jättää löydetyn muumion rauhaan. Jos Vailia olisi kuunneltu, kaikki menisi luultavasti mukavammin, mutta eipä leffalla olisi enää mitään pointtia. Johnson esitti pakollista huumorihahmoa myös Jurassic Worldissa (2015), mutta siinä hän onnistui toisin kuin tässä. Suurimman osan ruutuajastaan hän ei ole ollenkaan uskottava ja katsojana toivoisi, että häntä ei olisi mukana lainkaan.
     Russell Crowe nähdään tohtori Henry Jekyllinä, joka tietää paljon hirviöistä ja onkin koonnut ryhmän taistelemaan niitä vastaan. Crowe on mainio ja uskottava arvokkaana herrana, mutta roolista löytyy myös hölmömpikin puoli. Kuten monet tietävät, tohtori Jekyllin sisällä piileskelee paha Edward Hyde, joka vapautuessaan aiheuttaisi paljon hävitystä ja tuhoa. Tohtori käyttää jatkuvasti erikoista lääkeseerumia pitääkseen itsensä järjissään, mutta välillä Hyde tuntuu nousevan pintaan. Hahmo on selvästi tarkoitettu linkiksi Universalin uusien hirviöelokuvien välille ja sellaisena hän tuntuu tämän perusteella toimivan ihan kivasti.
     Itse leffan nimikkohahmona, eli muumio Ahmanetinä nähdään Sofia Boutella, josta on saatu onnistuneesti luotua paha olento. Ahmanet on alkupäässä aika karmiva tapaus, mutta tarinan kulkiessa eteenpäin, hän alkaa tuntua lähinnä yliluonnolliset voimat omaavalta pahikselta, joka haluaa tuhota maailman kuin jossain Marvelin supersankarileffassa. Boutella onnistuu hyvin roolissaan, mutta on harmi, että usein Ahmanet vain kävelee taustalla muka-uhkaavasti, eikä hän hyökkäile ihmisten kimppuun jatkuvasti ja oikeasti synnytä pelkoa katsojissa.
     Elokuvassa nähdään myös Courtney B. Vance eversti Greenwayna, joka ei pidä yhtään Nickin toimintatavoista.

Ennen The Mummyn näkemistä luin muutamia arvioita ja niissä lähinnä haukuttiin elokuvaa. Odotukseni eivät siis todellakaan olleet korkealla, kun menin katsomaan leffaa. Yllättävää kyllä, on pakko sanoa, ettei The Mummy olekaan hirveää kuraa, vaan aika viihdyttävä kesäelokuva. Kovin hyvä se ei ole, mutta kyllä sen katsoo sujuvasti alusta loppuun. Olin myös yllättynyt, kuinka jännittävä leffa oli joissain kohdissa, sillä mainokset saivat elokuvan näyttämään lähinnä tavalliselta tehostetoiminnalta. Sellaista on kyllä mukana, mutta moniin kohtiin on saatu onnistuneesti karmivuutta, varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, kun Ahmanet on vielä muumioitu luuranko, joka liikkuu klonkkumaisesti neljällä raajalla ja herättää zombiearmeijaansa henkiin. Valitettavasti lähes kaikkien nykykauhuleffojen tapaan myös tämä elokuva luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana se tarjoaa niitä vähän väliä. Kyllä ne onnistuvat säikäyttämään, mutta todellinen jännite syntyy synkistä kohdista, joista huokuu pahaenteinen henki ja jolloin odottaa jotain tapahtuvaksi. Synkemmäksi muuttuva tunnelma tosin aiheuttaa sen, että säikäytykset ovat helposti ennustettavissa. Kauhuosastolla The Mummy hyödyntääkin paljon kliseitä, jolloin kovin arvaamattomia hetkiä ei ole nähtävissä.

Elokuvassa on yritetty yhdistää toimintaseikkailua ja hirviökauhua, mutta siinä ei olla täysin onnistuttu. Paikoitellen kaksi genreä tuntuvat vievän toiselta pois, eivätkä ne kulje käsi kädessä muuten kuin parissa kohtaa. Etenkin leffan alussa, kun nopeista alkuhöpinöistä siirrytään nykypäivään ja ammuskeluun, muutos on niin raju, että tuntuu kuin koko elokuva olisi vaihtunut. Välillä taas teos tuntuu junnaavan paikoillaan, jolloin toivoisi, että alkaisi tapahtua jotain toiminnallista tai jännittävää. Jotkut kohdat kestävät liian kauan, jolloin niissä ehtii hieman tylsistyä, minkä lisäksi mukaan on tungettu pari täysin turhaa hetkeä, jotka ovat loppujen lopuksi todella irrallisia - etenkin liittyen tohtori Jekylliin/herra Hydeen. Muuten hahmo tosiaan toimii ja hänen kauttaan leffaa saadaan yhdisteltyä muihin hirviöpätkiin, joita on tulossa, jos tämä elokuva menestyy. Viittaukset muihin mörköihin ovat kiehtovia ja esimerkiksi vampyyrin pääkallo saa jopa vähän innostumaan monsteriuniversumista. Näiden lisäksi elokuvasta löytyy yllättävä viittaus myös Brendan Fraserin The Mummyyn, sillä yhdessä kohtaa nähdään nopeasti Kuolleiden kirja, joka oli tärkeä esine kyseisessä Muumio-seikkailussa. Universal Pictures taitaa todella uskoa ja toivoa tämän sarjan onnistuvan, sillä heti alussa, kun Universalin logo ilmestyy ruutuun, se kääntyy ympäri ja takaa paljastuu synkkä Dark Universen logo. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin mielenkiintoinen, vaan lähinnä hölmö ja mitäänsanomaton. Koko elokuvahan on toki aika hölmö, mutta useaan otteeseen se on juurikin se syy, miksi The Mummya tekee mieli katsoa.

Ohjaajana toimii Alex Kurtzman, joka on ollut myös luomassa Dark Universen ideaa. The Mummy on Kurtzmanin toinen ohjaustyö ja hän hoitaa hommansa hyvin. Hänen kanssaan tarinaa olivat luomassa Jon Spaihts ja Jenny Lumet, minkä pohjalta David Koepp, Dylan Kussman ja Tom Cruisen tähdittämän Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) ohjannut Christopher McQuarrie ovat tehneet käsikirjoituksen. Kolmikko olisi voinut jotkut kohdat hioa selkeästi paremmiksi ja poistaa jotkut typerät repliikit. Visuaalisesti leffa on kuitenkin näyttävä, vaikka muutamat digieläimet eivät erityisen hienoilta näytäkään. Kaikkien isojen efektien seassa paras tehoste oli kuitenkin Ahmanetin silmät, joissa on kaksi iiristä kummassakin silmässä. The Mummy on kuvattu hyvin, mutta jotkut kuvat ovat oudon epätarkkoja. Leikkauksessa olisi voinut ymmärtää pätkiä tyhmät käsikirjoitukseen livahtaneet hetket pois. Maskeeraus on mainiosti toteutettu, etenkin Ahmanetin ja hänen zombiensa kohdalla. Ääniefektit toimivat, mutta Brian Tylerin säveltämä musiikki ei jää millään mieleen.

Yhteenveto: The Mummy on viihdyttävä ja paikoitellen hieman karmiva hirviöpätkä, jonka katsoo sujuvasti kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse nähdä uudestaan. Välillä elokuva ei tiedä, onko sen tarkoitus olla pelottava vai toiminnallinen, jolloin jotkut kohdat eivät tunnu kuuluvan samaan elokuvaan. Mukaan on lisätty joitain turhia kohtia ja jotkut kohtaukset kestävät liian kauan. Loppuhuipennus ei ole kovin mukaansatempaava, mutta siinä se menee muun ohella. Tom Cruise on jälleen mainio pääosassa, vaikkei välillä täysin sovi osaansa. Annabelle Wallis on alkupäässä ärsyttävä pomottelevana Jennynä, mutta vielä rasittavampi on Jake Johnsonin esittämä "huumorihahmo" Vail, joka rikkoo synkän tunnelman useasti. Sofia Boutella on todella hyvä itse muumiona, mutta häntä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Russell Crowen esittämä tohtori Jekyll on puoliksi onnistunut tapaus ja toimii hyvänä linkkinä tuleviin hirviöelokuviin. Viittaukset vampyyreihin sun muihin mörköihin ovat kiehtovia ja tavallaan jää odottamaan, mitä on tulossa. Seuraavana olisi tarkoitus ilmestyä Bride of Frankenstein (2019) ja kyllä sitä jollain tapaa odottaa, sillä se voi olla hyvinkin erilainen kuin tämä teos. The Mummy toimii ihan kivana kesän aloitusfilminä, jonka käy katsomassa sateisena päivänä, kun mikään muu pyörivä iso elokuva ei nappaa, eikä ulkona voi ottaa aurinkoa. Herkimmille tämä tarjoaa useita pelottavia hetkiä, mutta joillekin tämä voi tuottaa pettymyksen kauhupuolella. Toivon, että tämä menestyisi tarpeeksi, jotta sarja jatkuu, sillä sujuvasti katsoisin lisää Dark Universea - varsinkin kun alussa nähtävä logo tuli ruutuun niin mahtipontisesti!

Kirjoittanut: Joonatan, 8.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Mummy, 2017, Universal Pictures, Perfect World Pictures, Sean Daniel Company, Secret Hideout

Arvostelu: Gods of Egypt (2016)

GODS OF EGYPT (2016)

Ohjaus: Alex Proyas
Pääosissa: Brenton Thwaites, Nikolaj Coster-Waldau, Gerard Butler, Elodie Yung, Courtney Eaton, Rufus Sewell, Chadwick Boseman, Geoffrey Rush, Bryan Brown ja Goran D. Kleut
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Gods of Egypt perustuu löyhästi Egyptin mytologiaan ja jumaliin. Elokuvan teko alkoi 2010-luvun alussa ja lähti kunnolla käyntiin vuonna 2012, kun ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Tarkoituksena oli tehdä eeppinen teos, jossa olisi vaikutteita merkkiteoksista ja joka yhdistelisi niitä hienoksi kokonaisuudeksi. Lionsgate-yhtiö uskoi leffan aloittavan uuden hittisarjan, kun heidän levittämänsä suursuosikki The Hunger Games -sarja (2012-2015) loppui. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan muu uskonut niin käyvän. Jo elokuvan ensimmäinen trailer herätti kohua, kun yksikään näyttelijä ei ollut egyptiläinen, minkä lisäksi monet hämmästelivät, kuinka surkealta koko juttu näytti. Itsekin muistan, kun näin leffan trailerin, enkä meinannut uskoa silmiäni. Vuosi on 2016 ja näin hirveältä näyttävä kura olisi saamassa elokuvalevityksen? Muut mainokset olivat ihan yhtä kehnoja, enkä mennyt katsomaan leffaa. Ajattelin, etten koskaan katsoisi Gods of Egyptia, vaan säästäisin itseni mahdolliselta kärsimykseltä. Kuitenkin kun oli kulunut puoli vuotta elokuvan ilmestymisestä ja suuri viha teosta kohtaan oli muuttunut pelkäksi pilkaksi, mielenkiintoni alkoi herätä. Yhtäkkiä halusinkin nähdä Gods of Egyptin, koska se olisi mitä luultavimmin ripulia! Olin jopa valmis vuokraamaan sen, kun se ilmestyi myyntiin, mutta yllätyksekseni sitä ei ollut saatavilla Makuunissa tai Filmtownissa, eikä ole vieläkään. Tämän takia kiinnostukseni kasvoi entistäkin enemmän ja halusin todella tietää, millainen katastrofi olisi luvassa. Eräänä toukokuun viikonloppuna sain kuitenkin tunnukset Viaplay-palveluun ja huomasin leffan olevan sen tarjonnassa. Gods of Egypt olikin ensimmäinen leffa, jonka katsoin Viaplaysta ja samalla päätin tietenkin kirjoittaa siitä.

Osiris on kruunaamassa poikansa Horuksen Egyptin uudeksi kuninkaaksi, kun Osiriksen vallanhimoinen veli Set saapuu paikalle tappamaan Osiriksen, tekee itsestään kuninkaan ja karkottaa Horuksen aavikolle sokeana. Nuoren Bekin täytyy varastaa Horuksen silmät Setin temppelistä ja viedä ne Horukselle, jotta tämä saisi voimaa päihittämään Setin.

Bekiä näyttelee Brenton Thwaites, joka ei erityisemmin häikäise taidoillaan. Bek on leffan alkupäässä erittäin innokas nuorukainen, joka varastelee rakkaalleen. Harmi vain, että hahmon innostus tulee esille ärsyttävänä energiana, jolloin Bekistä on vaikeaa pitää. Onneksi kun elokuva kulkee eteenpäin, hahmo alkaa muuttua vakavammaksi ja sankarilliseksi, jolloin hänestä tulee pidettävämpi. Bek on itse asiassa lähestulkoon koko elokuvan ainoa pidettävä hahmo, sillä hänellä on selkeä kaari, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen kuin leffan muut henkilöt.
     Ilman valtias Horuksena nähdään Game of Thrones -sarjasta tuttu Nikolaj "Jaime Lannister" Coster-Waldau. Toisin kuin Bek, Horus on elokuvan alussa jokseenkin pidettävä ja vaikuttaa tarinan sankarilta, mutta menettäessään näkönsä, hänestä tulee kusipää. Hahmo on nimittäin kaiken aikaa valmis huijaamaan Bekiä, jolloin on hankalaa pitää hänestä. Bekin tavoin myös Horuksen täytyy muokata itsestään sankari, mutta Horuksen versio muuttumistarinasta ei ole erityisen kiinnostava, eikä Coster-Waldau ole kovin hyvä roolissaan.
     Elokuvan pahiksena, eli Setinä nähdään Gerard Butler, joka on jo aiemmin nähty jumalmyytteihin perustuvassa teoksessa, nimittäin leffassa 300 (2006). Voi olla, että idealtaan jollain tapaa samanlainen elokuva herätti näyttelijän mielenkiinnon ja siksi Butler on tähän päätynyt, mutta varmaa syytä on vaikea sanoa. Butler on näyttelijänä ehdottomasti elokuvan paras, sillä hänestä löytyy niin vahva usko itseensä, että hän on uskottava todella yliampuvana pahishahmona ja sopii rooliin. Set on ihan toimiva pahis ja hänelle on annettu kelpo syy siihen, miksi hän kokee olevansa oikeutettu hallitsija, mutta hahmon tapa toimia on paikoitellen liioiteltua. Set ei ole kertaakaan uhkaava, vaan lähinnä aika koominen.
     Elodie Yung esittää rakkauden jumalatar Hathoria, Horuksen entistä rakasta, jota Set pitää orjanaan. Leffan puoleen väliin asti Hathor on tylsä tapaus, joka tuntuu vain patsastelevan dramaattiset ilmeet kasvoillaan, mutta ensimmäisen tunnin jälkeen hahmolle alkaa olla käyttöäkin. Hathor kykenee saamaan miehet pauloihinsa, mikä on kiinnostavinta hänessä, mutta valitettavasti hän ei käytä kykyään kuin pariin otteeseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Courtney Eatonin näyttelemä Bekin rakas Zaya, joka motivoi Bekistä sankaria, Rufus Sewellin esittämä inhottava arkkitehti Urshu, Captain America: Civil Warista (2016) tutun Chadwick "Black Panther" Bosemanin näyttelemä tiedon jumala Thoth, Bryan Bransonin esittämä elämän jumala Osiris ja Goran D. Kleutin esittämä kuoleman jumala Anubis. Jostain syystä elokuvaan on saatu myös mainio Geoffrey Rush, joka nähdään auringon jumala Ra'na. Rush ei sovi rooliin millään lailla ja lähinnä käy vain sääliksi, että hänet on houkuteltu tällaiseen roskaan mukaan, etenkin siinä kohtaa, kun Ra muuttuu jättimäiseksi tulihepuksi.

Muistatteko elokuvan Clash of the Titans (2010)? Leffa jonka tarinassa hyödynnettiin kreikkalaista mytologiaa? Joka ei ollut erityisen hyvä, mutta ihan menettelevä? Entäpä sen jatko-osan Wrath of the Titans (2012), jota kaikki tuntuvat inhoavan? Gods of Egypt on aika lailla samaa tasoa Wrath of the Titansin kanssa, muttei onneksi ihan yhtä hirveä. Gods of Egypt on nimittäin monin tavoin viihdyttävä elokuva, minkä lisäksi se naurattaa usein - ei leffassa esiintyvien vitsien takia, ne ovat vain myötähäpeällisiä, vaan sen takia kuinka kehno teos on kyseessä. Parhaimmillaan elokuva on, kun se ei ota itseään liian vakavasti ja kulkee nopeatempoisella seikkailuhengellä eteenpäin. Silloin kun näyttelijöillä tuntuisi olevan hauskaa, niin myös katsoja nauttii olostaan. Tai noh, ei nauti, vaan lähinnä unohtaa hetkeksi päässään tekemänsä listan kaikista asioista, joita olisi kivempi tehdä kuin katsoa Gods of Egyptiä. Kuitenkin lähes kaikki elokuvan "hyvätkin" asiat ovat huonoja tai vähintäänkin hölmöjä, jolloin leffa ei ole koskaan parempi kuin ihan kiva. Mukana on naurettavan toimivia juttuja siellä täällä, mutta siihen se jääkin. Jo leffan ensimmäisten minuuttien aikana tietää, että kaikki ei ole kunnossa.

Gods of Egyptin suurin ongelma on sen pituus. Elokuva kestää yli kaksi tuntia, mikä on aivan liian kauan tällaiselle teokselle. Jos tässä edes yritettäisiin tehdä jotain muuta kuin kallista B-leffaa, niin pituus olisi jokseenkin ymmärrettävä. Tällainen teos ei saisi lain mukaan olla pidempi kuin puolitoista tuntia, sillä jokainen lisäminuutti voi aiheuttaa katsojalle henkisiä traumoja. Puolitoista tuntia on melkein kuin raja sille, kuinka pitkään kehnoa elokuvaa kykenee katsomaan, ainakin omalla kohdallani. Vaikka viimeisen puolen tunnin aikana ruudulle pamautellaankin ties mitä jättimörköjä ja jumalrobotteja taistelemassa toisiaan vastaan, niin viihdyttävyysarvo alkaa laskea kohti nollaa. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen hyviä tai mukaansatempaavia, ne vain ovat mukana, koska on pakko. Ne ovat niin yliampuvia, ettei niistä voi edes nauttia enää. Ei siinä mitään, jos ne olisivat oikeasti eeppisiä, jolloin katsojan kaikki karvat olisivat ihmetyksestä pystyssä, mutta kun ne ovat vain typeriä ja myötähäpeää aiheuttavia. Hirveintä ja idioottimaisinta oli kuitenkin Ra'n käymä taistelu Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chestin (2006) Krakenilta näyttävää pilvimonsteria vastaan. Yllätyksekseni kaikkein parasta koko elokuvassa oli Bekin ja Zayan rakkaustarina. Kaikki taistelut tuntuivat vain pitkittävän tiedon saamista siitä, miten nuorelle parille käy. Loppujen lopuksi koko suurella taistelulla Egyptin herruudesta ei ole mitään väliä, kun haluaisi nähdä todellista rakkautta. Ja arvatkaapa vain, painottuuko leffa enemmän rakkaustarinaan vai katsojan älykkyysosamäärää laskevaan toimintaan? Annan vihjeen: se on se jälkimmäinen vaihtoehto.

Katsojan älykkyysosamäärää laskevan teoksen ohjauksesta vastaa Alex Proyas, joka on tehnyt aiemmin mm. viihdyttävän I, Robotin (2004) ja ihan menevän jännityspätkä Knowingin (2009). Proyas ei selvästi tiedä, minkä takia nuo kaksi teosta toimivat ja onkin kadonnut suuruudenhulluuteen, luullensa tehneen erittäin eeppisen ja huikean mestariteoksen. Hän luultavasti todella uskoo tehneensä hyvän elokuvan, sillä murska-arvioiden ilmestyessä hän haukkui kaikkia leffaa kritisoineita. Vaikea sanoa kuinka moni muu Gods of Egyptiä tehnyt oikeasti uskoi projektiin. Luulisi, että jo Matt Sazaman ja Burk Sharplessin surkea käsikirjoitus olisi pistänyt hälytyskellot soimaan niille, joita pyydettiin tuotantoon mukaan. Noh, sentään leffasta löytyy hyviä kuvia... joista tosin jokaista on muuteltu digitaalisesti. Taustakankaan käytön huomaa todella usein, minkä lisäksi leffa on visuaalisesti kökkö. Tietokonehirviöt ja -robotit eivät ole millään lailla vakuuttavia, vaan lisäävät myötähäpeän määrää. Visuaalisesti hienointa oli, miten monistuva Thoth oli toteutettu, mutta muuten efektit näyttävät siltä, että ne kuuluisivat 2000-luvun ensimmäisten vuosien leffoihin. Äänitehosteet ovat onneksi toimivia. Valitettavasti säveltäjä Marco Beltram ei ole edes yrittänyt luoda mitään uutta, vaan suurin osa melodioista on lähes suoraan kopioitu muista teoksista. Useaan otteeseen elokuvan aikana yritinkin miettiä, mistä leffoista musiikit olivat ryöstetty?

Yhteenveto: Gods of Egypt on kehno ja aivan liian pitkä elokuva. Parhaimmillaan leffa on, kun se ei ota itseään liian vakavasti, mutta valitettavasti tekijät ovat kokeneet olevansa mukana jossain oikeasti eeppisessä, jolloin se on lähinnä tahattoman koominen. Myötähäpeän määrä on suuri, minkä lisäksi mukana on todella paljon typeriä ja katsojia tyhmentäviä hetkiä. Käsikirjoitus on kuraa, tehosteet ovat huonoja, musiikit on muualta ryöstetty ja hahmot eivät ole kovin kiinnostavia. Gerard Butler on osuva valinta rooliinsa, mutta muiden kohdalla lähinnä ihmettelee, miten he päätyivät mukaan tähän? Etenkin Geoffrey Rush -raukka, voi poloista! Onneksi mukana on joitain toimivia hetkiä, eikä kyseessä ole vime vuoden huonoin elokuva, vaikka kymmenen huonoimman joukkoon se pääsee. Gods of Egyptiä ei voi oikein suositella kenellekään. Nekin jotka pitävät B-roskaleffoista, eivät luultavasti nauti tästä, sillä tämä tuntuu liian ison luokan teokselta. Ainoa syy, miksi tämä pitäisi nähdä, on jos haluaa tietää, kuinka huono elokuva oikeasti onkaan. Jatko-osan vaaraa ei taida olla, kun ensimmäinenkään osa ei menestynyt.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Gods of Egypt, 2016, Pyramania, Summit Entertainment, Mystery Clock Cinema, TIK Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: The Amazing Spider-Man 2 (2014)

THE AMAZING SPIDER-MAN 2

Ohjaus: Marc Webb
Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan, Colm Feore, Sally Field, Felicity Jones, Paul Giamatti, Campbell Scott ja Embeth Davidtz
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

Todella suosittuun Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin perustuva The Amazing Spider-Man (2012) oli menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten leffassa hieman vihjailtiinkin. Jatko-osan teko alkoi heti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2013. Odotin innolla leffan ilmestymistä, sillä pidin edeltäjästä paljon ja halusin tietää, mihin sarja jatkuu? Kuitenkin alle kuukausi ennen ilmoitettua ensi-iltaa uutisoitiin, ettei The Amazing Spider-Man 2 saisikaan levitystä Finnkinon teattereissa lipputulokiistan takia. Hieman yli viikon jännityksen jälkeen sotku saatiin järjesteltyä ja Finnkino ilmoitti elokuvan ensi-illaksi 25. huhtikuuta. Olin todella huojentunut ja lähdin innolla katsomaan elokuvaa. Pidin siitä todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Valitettavasti elokuva sai aika kehnot arviot, jolloin sarjan jatkumo alkoi muuttua epäselväksi. Vuodeksi 2016 suunniteltu "The Amazing Spider-Man 3" siirrettiin vuoteen 2018 ja Sonylla mietittiin, että mitä nyt? Lopulta kun Sony teki sopimuksen Marvel Studiosin kanssa, että jälkimmäinen saisi käyttää Spider-Mania omassa Marvel Cinematic Universe -leffasarjassaan, ilmoitettiin, ettei The Amazing Spider-Man -sarja jatkuisi enää. Nyt kun Marvel Studiosin ensimmäinen oma Hämis-leffa Spider-Man: Homecoming (2017) on saamassa ensi-iltansa, oli aika vihdoin arvostella The Amazing Spider-Manit.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Amazing Spider-Man!

Peter Parkerille, eli Spider-Manille syntyy uusia huolia, kun New Yorkiin saapuu superpahis nimeltä Electro. Samaan aikaan Peter yrittää selvittää vanhempiensa kuolemaa, olla parisuhteessa Gwen Stacyn kanssa, sekä miettiä, voiko hän toteuttaa parhaan ystävänsä Harry Osbornin pyynnön, sillä hän voisi ehkä pelastaa tämän kuolemalta...

Peter Parkerin/Spider-Manin roolissa jatkaa tottakai Andrew Garfield, joka on edelleen mainio roolissaan. Valitettavasti Garfieldin esiintyminen Peterinä ei ole kaiken aikaa kovin ihmeellistä ja tuntuu jotenkin laiskalta, mutta onneksi hän pistää jälleen parastaan Hämiksenä. Spider-Man heittelee vitsejä ja on muutenkin hauska sankari sekoillessaan muutamaan otteeseen. Hahmoon tuodaan syvällisyyksiä, kun Peterin täytyy miettiä haluaako hän normaalin elämän, vai jatkaa sankarina vielä vuosia?
     Emma Stone palaa Peterin tyttöystävä Gwen Stacyn rooliin ja on yhä hyvä osassaan. Gwenille on tarjoutunut tilaisuus päästä opiskelemaan Englantiin, mistä hän unelmoi, joten hänen täytyy pohdiskella haluaako hän sitä enemmän kuin Peterin kanssa elämistä? On selvästi rankkaa olla supersankarin tyttöystävä, sillä täytyy kaiken aikaa olla huolissaan rakkaastaan, mikä tuntuu vaikeuttavan Gwenin elämää paljon. Hahmo pääsee jälleen hieman toimintaankin mukaan, mikä on hienoa, jolloin Gwen ei ole vain sivustakatsojana kaiken aikaa.
     Jamie Foxx näyttelee Max Dillonia, kummallista heppua, josta syntyy onnettomuuden kautta sähkövoimia omaava Electro. Max on lähes kaikille näkymätön, eikä kukaan tunnu välittävän hänestä. Hän on todella kova Spider-Man -ihailija, joka unelmoi Hämiksen ystävyydestä. Spider-Man on todella suuri pakkomielle hänelle koko elokuvan ajan, aluksi hyvässä ja erään hölmön kohdan kautta pahassa. Muuttuessaan Electroksi Max ajattelee olevansa vihdoin muiden yläpuolella, jolloin hänen on aika kostaa kaikille, jotka ovat kohdelleet häntä kaltoin. Tavallaan Maxia käy sääliksi ja ymmärtää, miksi hän on niin täynnä raivoa, mutta hahmo ei kuitenkaan toimi lähes ollenkaan. Vaikea sanoa, mitä Foxx on miettinyt esittäessään hahmoa? Maxista on tehty totaalinen urpo, jota katsoessa ei ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa? Electrona hahmo muuttuu tahattoman koomiseksi, heitellessään typeriä repliikkejä ja ennen kaikkea näyttäessään hölmöltä. Foxx on hyvä näyttelijä, mutta hän tekee tässä pohjanoteerauksen. Hahmo toimii vain ollessaan hiljaa ja ammuskellessaan sähkövirtaa Spider-Mania kohti.
     Peterin ystävä Harry Osbornina nähdään Dane DeHaan, joka on ihan osuva valinta rooliin. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, kun DeHaanin ei tunnukaan sopivan hahmoksi, mutta loppua kohti näyttelijä parantaa ja hän tuo Harryn psykoottisuuden hienosti esille. Harry on miljonääri Norman Osbornin (Chris Cooper) poika, jolloin hän perii Oscorp-yhtiön Normanin kuollessa. Harmi vain, että Normanin tappava sairaus on perinnöllinen ja myös Harry alkaa sairastaa sitä. Hän tajuaa, että Spider-Manin yliluonnollinen veri voisi pelastaa hänet, mutta Hämis ei suostukaan tähän, mikä alkaa raivostuttaa Harrya...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä osasta tuttu Peterin May-täti (Sally Field), Oscorp-yhtiön ylimielinen johtohenkilö Menken (Colm Feore), Harryn assistentti Felicia (nykyään iso tähti Felicity Jones), sekopäinen gangsteri Aleksei Sytsevich (Paul Giamatti), sekä takaumissa esiintyvät Peterin vanhemmat Richard (Campbell Scott) ja Mary Parker (Embeth Davidtz).

The Amazing Spider-Man 2 alkaa parin vuoden päästä siitä, mihin edellinen osa päättyi. Spider-Manista on noussut New Yorkin suursuosikki, joka päihittää rikolliset noin vain ja tästä suosiostahan Peter nauttii. Hänellä menee myös loistavasti Gwenin kanssa. Elämä tuntuu siis vain hymyilevän Peterille. Totuus on kuitenkin hieman muuta. Peter oli luvannut Gwenin isälle pysyvänsä erossa Gwenistä suojellakseen tätä, mutta kun hän ei ole pitänyt lupaustaan, Peteriä piinaavat suuri syyllisyys ja hallusinaatiot Gwenin isästä. Samalla hänen vanhempiensa kohtalo saapuu jälleen vaivaamaan häntä, jolloin hänellä riittää pohdiskeltavaa. Tilannetta ei yhtään helpota Peterin vanha ystävä Harry ja tämän ongelmat. Peter uskoo verensä vain pahentavan Harryn tilannetta, eikä siksi uskalla auttaa häntä. Tähän päälle vielä massiiviset voimat omaava Electro, niin alkavat katsojan ongelmat tuntua mitättömiltä. Vaikka onkin kiehtovaa nähdä, miten päähenkilö voi selviytyä kaikista vaikeuksistaan, tuntuu juttuja olevan liikaa päällekäin, jolloin leffa ei välillä tunnu tietävän mihin keskittyä. Vielä näiden asioiden lisäksi leffassa on mukana kaksi muuta pahista, Rhino ja Green Goblin, jolloin Spider-Manilla riittää päänvaivaa vaikka kolmannelle osalle jakaa. Ja näin olisikin pitänyt tehdä: osan elokuvan juonikuvioista olisi pitänyt tulla mukaan vasta myöhemmin, jolloin tämä elokuva tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Alunperin mukana piti olla myös Peterin toinen ihastuksen kohde Mary Jane Watson, jota olisi esittänyt Divergent (2014-2016) -tähti Shailene Woodley, mutta hänet tekijät ymmärsivät jättää pois lopputuloksesta.

Vanhempien menneisyyden tutkiminen on tietty loogista, sillä se alkoi jo edellisessä osassa, mikä tekee tästä luonnollista jatkumoa. Valitettavasti juuri tämä tutkimus on se, joka tunkee kaiken päälle ja vie pois perinteisemmästä supersankaripätkästä, mitä elokuva muuten on. Toinen, mikä tuntuu olevan liikaa, on Electro, sillä hän tuntuu niin käsittämättömän hölmöltä, ettei hän sovi ollenkaan mukaan teokseen. Electro tuntuu usein koomiselta sivuhahmolta, jonka tarkoitus on saada katsojat nauramaan aina välillä, mutta kun hahmon oikea tarkoitus on olla uhkaava voima, joka voisi tuhota kaiken, ei hahmo vain toimi. Electron kun heittäisi pois (tai toteuttaisi huomattavasti paremmin) ja vanhempien kuoleman tutkimisen muuttaisi fiksummaksi, olisi The Amazing Spider-Man 2 jo selvästi parempi. Pahiksena olisi pitänyt olla Green Goblin, ja Rhino olisi voinut olla mukana hieman erilaisessa roolissa. Nyt hahmo nimittäin jää todella alikäytetyksi ja tuottaa suuren pettymyksen hahmon faneille. Tämän lisäksi leffa voisi sisältää edes lyhyen selvennyksen siitä, saiko Peter koskaan kiinni Ben-setänsä tappajaa? Mukana on muitakin hölmöjä hetkiä, jotka vievät pois hyvistä tunnelmista, mikä on suuri sääli.

Elokuvassa on kuitenkin paljon onnistuneita asioita, jotka saavat sen nostettua heikosta keskinkertaiseksi. Onnistuneinta on tietty edellisen osan tapaan itse nimikkohahmo Spider-Man, jonka puuhailuja on jälleen suuri ilo seurata. Tämän lisäksi toimintakohtauksissa on mukana mainiota henkeä ja seikkailua, mikä nappaa katsojan keinahtelemaan seittien varassa New Yorkin halki. Vaikka Electro onkin hölmösti toteutettu, ovat taistelut häntä vastaan tyylikkäitä ja ne pitävät katsojaa mukanaan hienosti, vaikka näyttävätkin paikoitellen hieman peliltä tai sarjakuvalta. The Amazing Spider-Man 2:ssa on toisaalta upeaa se, kuinka paljon se todella tuntuu sarjakuvaleffalta. Lähes koko juttu tuntuu olevan repäisty sarjakuvien sivuilta, mikä sopii teokseen täydellisesti. Vain vanhempiin liittyvät synkemmät hetket eivät tunnu kulkevan käsi kädessä kevyehkön sankaritarinan kanssa, mutta silti elokuvan kaikista synkin hetki onkin ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa. Se iskee mukaan erilaista syvyyttä ja traagisuutta Spider-Maniin, eikä vastaavaa olla supersankarielokuvissa nähty kuin kerran tai pari. Sarjakuvia lukeneet voivat arvata, mistä on kyse, mutta monille tämä voi tuottaa yllätyksen. Tämä kohtaus on yksinään jo niin hieno, että The Amazing Spider-Man 2:ta haluaisi nostaa yhdellä pisteellä, mutta kun kokonaisuus on ollut muuten niin ailahteleva ja jokseenkin täyteen tungettu, ei leffa millään pääse "ihan kiva" -tasoa korkeammalle.

The Amazing Spider-Man 2:n ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Marc Webb, joka tuntuu osaavan erilaisten tunnelmien luonnin. Webbin työ ei tunnukaan olevan leffan ongelma, vaan Alex Kurtzmanin, Roberto Orcin ja Jeff Pinknerin käsikirjoituksessa, jonka eri osioiden yhdisteleminen ei täysin osu kohdilleen, minkä lisäksi monet repliikit kuulostavat Batman & Robinista (1997) kopioiduilta. Miltä esimerkiksi kuulostaa, että Electro uhoaa tuhoavansa paikkoja sanomalla: "On syntymäpäiväni, aika sytyttää kynttilät"? Ei kovin hyvältä. Toisaalta tällaisia on myös sarjakuvissa, joten kai ne voisi halutessaan antaa poukkoilla toisesta korvasta samantien ulos. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ja puvut ovat jälleen hienoja, vaikka Spider-Manin uusi asu ei ole yhtä tyylikäs kuin edellinen. Green Goblinin maskeeraukset ovat erittäin upeat ja karmivat. Visuaaliset tehosteet ovat parempia kuin edellisessä, vaikka jotkut kohdat näyttävätkin hieman tietokonepeliltä. Ääniefektit ovat mainioita. Musiikista vastaa loistava Hans Zimmer, joka ei ole kuitenkaan tällä kertaa täysin onnistunut sävellyksissään. Mukana on hyviä teemoja, mutta Electron dubstep-tunnusmusiikki ei oikein toimi.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin leffoihin, sarjoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Peter Parkerin puhelimen soittoääni on muuteltu versio vuoden 1967 Spider-Man -animaatiosarjan tunnusmusiikista, minkä lisäksi hahmon luonut Stan Lee tekee cameo-roolin. Leffassa myös viitataan moniin Spider-Manin pahiksiin, kuten Doctor Octopusiin, Vultureen ja Spider-Slayeriin, joiden oli tarkoitus esiintyä tulevissa The Amazing Spider-Man -elokuvissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja vaihtoehtoisia kohtauksia, leffan teosta kertova kuusiosainen "The Wages of Heroism: Making The Amazing Spider-Man 2", elokuvan musiikeista kertova "The Music of Amazing Spider-Man 2 with Director Marc Webb", sekä musiikkivideo Alicia Keysin heikolle "It's On Again" -kappaleelle, joka kuullaan leffan lopputeksteissä. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: The Amazing Spider-Man 2 on keskinkertainen supersankarielokuva. Siinä on mukana hienoja hetkiä, mutta sen heikkoudet vievät voiton. Mukana on pari juonikuviota liikaa ja Electron voisi poistaa kokonaan. Vaikea sanoa, onko vika näyttelijä Jamie Foxxissa vai ohjaaja Marc Webbissä, vai miksi Electrosta on tehty niin typerä pahis? Muut näyttelijät ovat pääasiassa hyviä ja Andrew Garfield loistaa jälleen Spider-Manina. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta käsikirjoituksessa on ongelmia ja jotkut repliikit ovat ihan hirveitä. Leffan suunnitteluun olisi voinut käyttää enemmän aikaa. Voihan se toki olla, että kolmannessa osassa ongelmia olisi ratkottu toimivasti, mutta sitä me emme välttämättä saa koskaan tietää, sillä The Amazing Spider-Man -sarja loppui tähän. Itseäni se ärsyttää todella paljon, sillä olisin halunnut vielä edes yhden osan, mutta eipä voi mitään. Noh, onneksi tuleva Spider-Man: Homecoming vaikuttaa todella lupaavalta ja Tom Holland osoitti Captain America: Civil Warissa (2016) olevansa mainio Hämähäkkimies. Jos pidit The Amazing Spider-Manista, niin vilkaise myös The Amazing Spider-Man 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta tarpeeksi menevä supersankarielokuva kuitenkin, minkä lisäksi se sisältää yhden aivan huikean kohtauksen, jossa kaikki hienoudet ovat osuneet juurikin oikein.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Amazing Spider-Man 2, 2014, Marvel Enterprises, Avi Arad Productions, Columbia Pictures, Matt Tolmach Productions