Arvostelu: Don't Look Up (2021)

DON'T LOOK UP

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans

Genre: draama, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 13

Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.

Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.

Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.

     Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.

Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.

Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.

Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan. 

Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot (Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Look Up, 2021, Bluegrass Films, Hyperobject Industries

Arvostelu: The Power of the Dog (2021)

THE POWER OF THE DOG

Ohjaus: Jane Campion

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Kirsten Dunst, Jesse Plemons, Kodi Smit-McPhee, Thomasin McKenzie, Genevieve Lemon, Frances Conroy, Peter Carroll, Keith Carradine ja Alison Bruce

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Power of the Dog perustuu Thomas Savagen samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Jane Campion oli juuri saanut valmiiksi toisen tuotantokauden Top of the Lake -televisiosarjasta (2013-2017), kun hän sai Savagen kirjan käsiinsä ja innostui siitä. Hän hankki kirjan elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta kesällä leffa saatiin kuvattua loppuun. The Power of the Dog sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2021 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti Hopealeijonan palkinnon. Elokuvaa on esitetty muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin joulukuussa Netflixiin. Itseltäni meni The Power of the Dog täysin ohi, kun se ilmestyi suoratoistopalveluun ja kiinnostukseni heräsi vasta, kun filmi voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot ja sai parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen, äänen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Katsoinkin The Power of the Dogin ystävänpäivänä Netflixistä.

1925 Montanassa karjatilan omistavat veljekset Phil ja George Burbank yöpyvät leskeksi jääneen Rose Gordonin majatalossa. Phil kohtelee heti Rosea ja tämän Peter-poikaa huonosti, kun taas George rakastuu Roseen.

Benedict Cumberbatch ja Jesse Plemons näyttelevät Burbankin veljeksiä, Philiä ja Georgea. Veljiä ei todellakaan ole veistetty samasta puusta, vaan he ovat kuin yö ja päivä. Phil on töykeä, epämiellyttävä ja röyhkeä mies, jolla ei tunnu koskaan olevan mitään hyvää sanottavaa kenellekään - eli hän on suoraan sanottuna aikamoinen mulkku. George sen sijaan on hyväsydäminen hissukka, joka ei pahemmin uskalla sanoa veljelleen vastaan, mutta menee kuitenkin lohduttamaan niitä, joille Phil on ollut ilkeä. Cumberbatch ja Plemons ovat nappivalinnat rooleihinsa. Cumberbatch tekee hahmostaan aidosti inhottavan, joskin Philistä löytyy leffan edetessä puolia, jotka saavat ymmärtämään hänen käytöstään paremmin. Plemons sopii lempeäksi veljeksi, joka taas tuntuu jäävän jatkuvasti vähemmälle huomiolle.

     Kirsten Dunst näyttelee majataloa pyörittävää ja leskeksi jäänyttä Rose Gordonia, jota Phil kohtelee rumasti ja johon George rakastuu. Parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon saanut Kodi Smit-McPhee esittää Rosen poikaa, Peteriä, joka erilaisuutensa vuoksi joutuu saman tien Philin silmätikuksi. Smit-McPhee tulkitsee mainiosti hahmoaan, joka nousee paremmin esille vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa. Dunstkin on hyvä, mutta hänen hommakseen jää lähinnä näyttää koko ajan siltä kuin hän saisi paniikkikohtauksen.

The Power of the Dog tuotti itselleni hieman ristiriitaisia tunteita, vaikka katselukokemus kallistuikin selvästi positiivisen puolelle. Vaikken ollut kuullutkaan leffasta, kun se ilmestyi Netflixiin, sen saama suosio eri gaaloissa ehti nostattaa odotuksiani turhankin korkealle. Kyseessä on varsin mainio ja pätevästi tehty länkkäridraama, joka ei kuitenkaan ihan saavuta niitä korkeuksia, joihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan ensimmäinen puolikas menee jopa turhauttavasti lähinnä siihen, että Cumberbatchin hahmo on töykeä ja Plemonsin pitää esittää lohduttavansa tosielämänkin vaimoaan Dunstia, joka näyttää koko ajan purskahtavan itkuun minä hetkenä hyvänsä. Ensimmäinen puolikas keskittyy enemmän tähän tuoreeseen aviopariin ja toisella puolikkaalla he jäävät sivumpaan, jolloin tuntuu, ettei heistä saada toivotulla tavalla kaikkea irti.

Toinen puolikas petraa ensimmäisestä ja tarina alkaa saamaan moniulotteisempia sävyjä, kun Smit-McPheen Peter-poika nostetaan paremmin esille ja Philin käyttäytymiselle löydetään syitä. Silti Philiä kohtaan on vaikea kokea sympatiaa, vaikka filmi kovasti yrittääkin saavuttaa sen. Elokuvassa tutkiskellaan toimivasti psykologisen draaman kautta eri ihmisten toimintatapoja ja mikä ympäristössä ja aikakaudessa vaikuttaa heidän käytökseensä. Mukana on joitain todella vangitsevia kohtauksia, joita jämähtää tuijottamaan hievahtamatta. Rakennus kohti loppuratkaisua on onnistunut, joskin tarkkaavainen katsoja voi hyvissä ajoin päätellä, kuinka tarina tulee päättymään.

Uusiseelantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Jane Campion oli pitänyt jopa kaksitoista vuotta taukoa elokuvien teosta edellisen filminsä Yön kirkkaan tähden (Bright Star - 2009) ja uuden The Power of the Dogin välillä. Tauko ei ole ruostuttanut ohjaajan taitoja, vaan hän saa rakennettua hieman kuivistakin palasista mainion filmin ja pistää näyttelijät antamaan kaikkensa. Teknisiltä ansioiltaan The Power of the Dog on vaikuttavimmillaan. Elokuva näyttää todella hienolta ja karun kauniita maisemia esitellään upealla kuvauksella läpi leffan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehty ja valaisua hyödynnetään oivallisesti. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Jonny Greenwood tunnelmoi toimivasti musiikillaan.

Yhteenveto: The Power of the Dog on oikein mainio ja visuaalisesti tyylikäs länkkäridraama, jolta itse jäin kuitenkin odottamaan hieman enemmän. Benedict Cumberbatch on erinomainen paskiaisroolissaan ja Jesse Plemons suoriutuu erittäin hyvin hänen kiltin veljen osasta. Kodi Smit-McPhee ja Kirsten Dunst ovat myös oivallisia, joskin jälkimmäinen joutuu lähinnä pidättelemään yksitoikkoisen surullista tunnetilaa läpi leffan. Elokuva on hieman hassusti rakennettu, jolloin ensimmäinen puolikas käsittelee enemmän yhtä ihmissuhdetta ja toinen puolikas toista. Ensimmäisen puolikkaan suhde jääkin lopulta hieman keskeneräisen ja unohdetun oloiseksi. Vaikka elokuvasta löytyy vikansa, on se parhaimmillaan vangitseva Jane Campionin ohjauksen, lahjakkaiden näyttelijöiden ja hienon ulkoasunsa ansiosta. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti jäin kaipaamaan hieman enemmän. En pistä pahakseni, jos The Power of the Dog nappaa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, kuten monet epäilevät, mutta ei leffa omissa kirjoissani pääse lähellekään viime vuoden kärkikastia filmikahinoissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Power of the Dog, 2021, See-Saw Films, Brightstar, Max Films International, BBC Films, Cross City Films, New Zealand Film Commission

Arvostelu: Wayne's World (1992)

WAYNE'S WORLD

Ohjaus: Penelope Spheeris
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Rob Lowe, Lara Flynn Boyle, Brian Doyle-Murray, Kurt Fuller, Michael DeLuise, Lee Tergesen, Dan Bell, Colleen Camp, Ed O'Neill, Chris Farley, Frank DiLeo, Donna Dixon, Robert Patrick ja Alice Cooper
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Wayne's World on Mike Myersin ja Dana Curveyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu kaksikon samannimiseen sketsisarjaan Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-). Paramount Pictures innostui ideasta tehdä sketsistä koko illan elokuva ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Niin kuvauksissa kuin jälkituotannossa päätähti Mike Myers ja ohjaaja Penelope Spheeris ottivat yhteen useaan otteeseen, heidän ollessa vahvasti eri mieltä siitä, millainen lopputuloksen pitäisi olla. Filmi kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Wayne's World sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti (yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista), jota monet kriitikotkin kehuivat. Itse näin Wayne's Worldin joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan hassuna pöhköilynä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen juhlan kunniaksi uudelleen ja samalla arvostella sen.

Rockia fanittavat kaverukset Wayne ja Garth pyörittävät kellarissaan omaa televisio-ohjelmaansa nimeltä Wayne's World. Kun tuottaja Benjamin Kane eksyy eräänä iltana katsomaan ohjelmaa, hän päättää saada ohjelman itselleen ja tarjoaa kaveruksille diiliä tehdä showtaan kunnon tuotantoarvojen (ja sponsoreiden) kera.

Nykyään myös Austin Powersina ja Shrekinä tunnettu Mike Myers teki elokuvadebyyttinsä Wayne's Worldissa itse Waynena, joka kaverinsa Garthin (Dana Carvey) kanssa pyörittää omaa televisio-ohjelmaansa. Waynea tai etenkään Garthia ei ole siunattu älykkyydellä, mutta sen he korvaavat suurella intohimollaan siihen, mitä he tekevät. Myers ja Carvey ovat täysillä mukana hölmöissä rooleissaan ja aiheuttavat väkisin katsojalle edes hymyntapaisen heidän pöhköilyä seuratessa. Heittäytymistä katsoessa ei välttämättä edes uskoisi, että Myers oli puheiden mukaan aikamoinen diivailija kuvauksissa, uhaten vähän väliä lähteä leffasta, jos ei saanut mieltään läpi. Vaikka Wayne ja Garth ovatkin vekkulimaiset tyypit, jäävät he lopulta jalkoihin hyvin samanhenkisille Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) päähahmoille, joilta Wayne ja Garth tuntuvat vielä varastaneen monet hokemansa, kuten "Excellent" ja "Bogus". Sentään hahmot soittavat ohjelmassaan oikeita kitaroita, ilmakitaroiden sijaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Rob Lowe kavereiden ohjelmasta kiinnostuneena tuottaja Benjaminina, Brian Doyle-Murray bisnesmies Noah Vanderhoffina, jonka Benjamin toivoo saavansa mukaan Wayne's Worldin sponsoriksi, Lara Flynn Boyle Waynen pakkomielteisenä ex-tyttöystävänä Stacyna, Tia Carrere Waynen ihastuksenkohteena laulaja Cassandrana, sekä Donna Dixon kuppilan tarjoilijana ja Garthin unelmanaisena. Lisäksi sarjoista Pulmuset (Married... with Children - 1987-1997) ja Moderni perhe (Modern Family - 2009-2020) tuttu Ed O'Neill esittää kuppilan omistajaa Gleniä, Robert Patrick piipahtaa toistamassa T-1000-roolinsa Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja laulaja Alice Cooper nähdään omana itsenään, jopa esittäen Feed My Frankenstein -kappaleensa yhtyeensä kanssa.

Wayne's Worldilta ei kannata odottaa mitään elokuvataiteen järjenjättiläistä. Päähahmojensa tavoin se on pöljä hassuttelu - varsinainen hyvän mielen hömppä. Mitenkään erityisen hauska leffa ei ole, eikä sen aikana pääse nauramaan kippurassa. Elokuva tarjoaa lähinnä tyytyväisiä hymähdyksiä ja joitain hörähdyksiä siellä täällä. Hilpeintä kenties on, kuinka leffaa ei lopulta paljoa kiinnosta kulkea minkään elokuvanteon sääntöjen mukaan. Se käy ilmi erityisesti finaalissa, mikä on hyvin epätavanomainen, mutta sopii filmiin kuin nenä päähän. Leffasta löytyy myös vekkulimainen feikki-dokumenttityyli, mitä ei koskaan sen kummemmin selitellä. Pääkaksikko vain kääntyy tasaisin väliajoin puhumaan kameralle, kertoen esimerkiksi mietteistään. Neljännen seinän rikkominen toimii hyvin, erityisesti sen takia, että kuvaaja jää täysin mysteeriksi.

Vaikka elokuva onkin päällisin puolin lähinnä tyhjänpäiväistä höpsöttelyä, löytyy siitä varsin syvällinenkin puolensa. Filmillä on paljon sanottavaa showbisneksestä ja mitä tapahtuu, kun luovat artistit päätyvät tuotantoyhtiöiden kynsiin. Waynen ja Garthin voikin tulkita hömelöinä, jotka eivät tajua tekevänsä parempaa ja omaperäisempää työtä omillaan, mutta jotka rahan perässä "myyvät itsensä" isolle, pahalle korporaatiolle. Omasta mielestäni paras ja hauskin kohtaus elokuvassa on, kun Waynea ja Garthia pyydetään mainostamaan eri sponsoreita ja samaan aikaan, kun kaksikko kritisoi sitä, kuinka sielutonta ja hävytöntä sellainen on, he nostelevat vähän väliä esille Pizza Hutin laatikkoa, Pepsi-tölkkiä ja Reebokin vaatemallistoa. Leffan itseironisuus ja silmää iskevä piikittely nostavat sitä astetta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Penelope Spheeris, joka tosiaan joutui kuvauksissa jatkuvasti vaikeuksiin Myersin kanssa. Onneksi kireät välit eivät näy lopputuloksessa ja Spheeris saa mukaan mukavan hupsun hengen. Myersin ja Bonnie Turnerin ja Terry Turnerin käsikirjoitus pitää sisällään nokkelaa kritiikkiä, mutta esittäen homman kuitenkin typeränä viihteenä. Wayne's World on kelvollisesti kuvattu, leikkaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja muutenkin tekninen puoli toimii aina äänimaailmaan asti. J. Peter Robinsonin sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, sillä musiikkien puolella leffan huippukohta on tietty elokuvan tunnetuin kohtaus, missä Wayne ja Garth kavereineen ajelevat autolla ympäri kaupunkia, hoilaten ja heiluttaen päätään Queenin upean Bohemian Rhapsody -kappaleen tahdissa.

Yhteenveto: Wayne's World on hilpeä hupsuttelu, joka pitää hymyn katsojan huulilla alusta loppuun. Elokuva ei kovin monia kunnon nauruja tarjoa, mutta yleishenki on miellyttävän kepeä ja hyväntuulinen. Mike Myers ja Dana Carvey ovat loistavat päärooleissa Waynena ja Garthina, joiden pöhköilyä seuraa tyytyväisesti. Hahmojen tapa rikkoa neljättä seinää, sekä elokuvan vähät välittävä luonne elokuvanteon normeja kohtaan lisäävät huvittavuutta. Seasta löytyy myös onnistuneesti osuvaa piikittelyä show-bisnestä kohtaan ja kuinka häikäilemättömiä isojen firmojen johtohenkilöt voivatkaan olla pienen luokan artisteille, jotka tarttuvat innokkaasti heikkoon tarjoukseen, tietämättä paremmasta. Ohjaaja Spheerisin ja Myersin kiistely kuvauksissa ei onneksi näy leffassa, vaan lopputulos on mukavan hassu hömppä, jonka katsoo mielellään uudestaan - vaikkapa nyt Wayne's Worldin 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Lisäksi Bohemian Rhapsody jää aivan varmasti soimaan päässä vielä pitkään filmin päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World, 1992, Paramount Pictures

Arvostelu: Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022)

KUOLEMA NIILILLÄ

DEATH ON THE NILE

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.

Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.

     Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.

Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.

En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.

Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.

Yhteenveto: Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Scream (2022)

SCREAM

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Jenna Ortega, Jack Quaid, Mason Gooding, Jasmin Savoy Brown, Mikey Madison, Sonia Ben Ammar, Dylan Minnette, David Arquette, Courteney Cox, Neve Campbell, Kyle Gallner ja Skeet Ulrich

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) nousi suureen suosioon ilmestyessään. Elokuvalle tehtiin jatko-osat Scream 2 (1997), Scream 3 (2000) ja Scream 4 (2011) ja viidennestä elokuvasta oli pitkään puhetta, mutta projekti ei millään edennyt, etenkään kun Craven kuoli vuonna 2015. Viidennen leffan sijaan elokuvien pohjalta tehtiinkin televisiosarja Scream, jota esitettiin kolmen kauden verran vuodesta 2015 vuoteen 2019. Kun elokuvasarjan oikeudet omistanut The Weinstein Company suljettiin tuottaja Harvey Weinsteiniä kohtaan nousseiden ahdistelusyytösten takia, oikeudet päätyivät Spyglass Media Groupille, joka ryhtyi työstämään viidettä elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt ihan vain Scream-nimen saanut leffa ilmestyy myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin uuden Scream-elokuvan olevan tulossa, vaikka samalla pelkäsin, ettei homma enää toimisi, kun Craven ei ole puikoissa. Kuitenkin kun elokuva ilmestyi tammikuussa maailmalla ja sai paljon positiivista palautetta, aloin jopa innostua filmin näkemisestä. Kävinkin katsomassa elokuvan hyvillä mielin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Ghostface-naamioon pukeutunut murhaaja viimeksi rikkoi Woodsboron rauhan. Kun ryhmä teinejä joutuu uuden murhaajan kohteiksi, Deweyn, Galen ja Sidneyn täytyy palata takaisin nuoruutensa kaupunkiin.

Neve Campbell, Courtney Cox ja David Arquette nähdään jo viidettä kertaa edellisistä elokuvista selviytyneenä kolmikkona, Sidney Prescottina, Gale Weathersina ja Dewey Rileynä. Arquette on yllättävänkin hyvässä vedossa ex-seriffi Deweynä, joka ensimmäisenä päättää ryhtyä auttamaan uusia teinejä. Coxkin vaikuttaisi palanneen oikein mielellään yhä toimittajan hommia tekevän Galen osaan, mutta Campbell ei näytä edes jaksavan esittää, että häntä kiinnostaisi olla leffassa mukana. Samalla tavalla kuin hänen Sidney-hahmonsa pohtii, että eikö Ghostface koskaan jätä häntä rauhaan, Campbell vaikuttaisi tuumivan, että mitä hänen pitäisi tehdä, jotta häntä ei enää pyydetä mukaan näihin filmeihin?

     Onkin siis siinä mielessä hyvä, että pääasiassa elokuva keskittyy uusiin hahmoihin, Woodsborossa asuviin teineihin, jotka joutuvat tällä kertaa jonkun psykopaatin tappolistalle. Mukana ovat siskokset Tara (Jenna Ortega) ja Sam (Melissa Barrera), jälkimmäisen poikaystävä Richie (Jack Quaid), sisarukset Mindy (Jasmin Savoy Brown) ja Chad (Mason Gooding), jälkimmäisen tyttöystävä Liv (Sonia Ben Ammar), Amber (Mikey Madison) ja Wes (Dylan Minnette). Kaikista nuorukaisista ei tietenkään saada paljoa irti ja osa on mukana vain nostamaan elokuvan ruumismäärää, mutta tarinan keskiössä oleva siskosuhde Taran ja Samin välillä on onnistuneesti rakennettu - joskin eräs nyyhkyttelykohtaus ei ole kummoinen Ortegan ja Barreran näyttelijäsuoritusten osalta. Muuten näyttelijät tekevät kelpo duunia, ainakin esittäessään pelokasta tai sattuvaa, kun Ghostfacen veitsi osuu kehoon.

Elokuvan nimeäminen ihan vain Screamiksi sai varmaan jotkut pohtimaan, onko kyse jatko-osasta Cravenin neljälle leffalle, vai jonkinlaisesta elokuvasarjan uudelleenkäynnistyksestä, vai jopa alkuperäisen elokuvan uusintafilmatisoinnista. Kuten itse leffassakin tiedostetaan ja vitsaillaan, elokuva on tavallaan yhdistelmä kaikkea kolmea. Se sijoittuu ajassa kymmenen vuotta Scream 4:n tapahtumien perään, siinä yritetään herättää leffasarja takaisin henkiin ja siinä kierrätetään paljon alkuperäisestä filmistä, toki tiettyjen twistien kera. Sarjan aiempien elokuvien tavoin myös tästä leffasta löytyy paljon itseironista huumoria ja pilkan kohteeksi joutuukin niin internetfoorumeiden toksinen fanikulttuuri kuin kauhun uusi trendi yrittää herättää vanhoja elokuvasarjoja takaisin henkiin yhdistelemällä vanhoja hahmoja uusiin kuvioihin ja nimeämällä raina samoin kuin alkuperäinen teos. Vähän niin kuin vuoden 2018 Halloween. Tosin tämä uusi Scream ei lähde pyyhkimään aiempia jatko-osia aikajanalta.

Mutta noh, millainen on Scream vuosimallia 2022? Se on oikein kelvollinen kauhuelokuva, joka ei tarjoa mitään tajunnanräjäyttävää tai erityistä. Kuitenkin jos sitä verrataan monien muiden kauhuleffasarjojen viidensiin osiin, on se ehdottomasti huippuluokkaa. Ensikohtauksesta lähtien elokuva tarjoaa juuri sitä, mitä Scream-elokuvalta voikin odottaa. On karmivia puhelinsoittoja, verisiä tappoja, Ghostfacea ottamassa turpiinsa jahtaamiltaan teineiltä ja lopuksi tietty dramaattisen mahtipontinen paljastus. Vaikka tutussa ja turvallisessa pitäytymisessä ei sinänsä ole mitään pahaa ja viihdyin kyllä filmin parissa, lopputekstien rullatessa tuumin silti, että jotain jäi uupumaan. Mutta kuten yksi hahmoistakin on käsikirjoitettu sanomaan, tällaisia jatko-osa-henkiinherätys-uudelleenfilmatisointeja on vaikea tehdä niin, että fanit pysyvät tyytyväisinä; ei saa olla pelkkä kopio alkuperäisestä, mutta ei myöskään saisi poiketa tutusta kaavasta.

Tällä kertaa ohjaajan puikoissa pyörivät muutaman vuoden takaisen erittäin mainion kauhukomedia Ready or Notin (2019) tehneet Tyler Gillett ja Matt Bettinelli-Olpin, jotka jatkavat hyvin Cravenin jalanjäljissä, uskaltamatta sen kummemmin poiketa esikuvansa asettamalta polulta. Paikoitellen duo onnistuu erittäin oivaltavasti, esimerkiksi hyödyntäessään nokkelasti kulahtanutta kauhukikkaa, missä avataan ovi peittämään kuvan tausta ja oven sulkeutuessa murhaaja on oven takana. Vai onko sittenkään? James Vanderbiltin ja Guy Busickin käsikirjoitus toimii hyvin Kevin Williamsonin tekstejä mukaillen, mutta tämäkään kaksikko ei paljoa tuo omaa mukaan. Scream on hyvin kuvattu ja ihan toimivasti leikattukin, vaikka vajaan parin tunnin kestossa elokuva on paikoitellen turhan pitkä. Tiiviimmällä rytmityksellä jännite pystyttäisiin pitämään yllä kaiken aikaa. Lavasteet ovat mainiot, Ghostface-naamarin ja -asun näkeminen levitti heti hymyn tämän kauhufanin kasvoille ja tekoverta roiskitaan hyvissä määrin. Äänimaailma painottuu välillä liian paljon äkkisäikäytysten puolelle, eivätkä Brian Tylerin musiikit koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Vuoden 2022 Scream on mainio kauhuelokuva ja hyvää jatkumoa Wes Cravenin leffoille. Mitään erityisen ihmeellistä elokuva ei onnistu tarjoamaan, eikä se mullista sarjaa millään lailla, mutta tyypillistä Scream-menoa janoavat katsojat tulevat saamaan juuri sitä, mitä elokuvalta voikin odottaa. Tapot ovat kivan brutaaleja, Ghostfacea on samanaikaisesti ilahduttavaa ja jännittävää katsoa, ja seasta löytyy hilpeän itsetietoista huumoria. Modernit kauhuelokuvat saavat omat kritiikkinsä, vaikka leffa itse syyllistyy väkisinkin olemaan sellainen hieman tarpeeton rahastusjatko-osa, joista se tekee pilkkaa. David Arquette on erittäin hyvässä vedossa Deweynä ja Courteney Coxkin on oiva Galena, mutta Neve Campbell vetää Sidneyn roolin harmillisen laiskasti ja innottomasti. Nuorison esittäjät taas suoriutuvat hyvin osistaan. Jos olet pitänyt aiemmista Scream-elokuvista ja olet kaivannut lisää samaa, sarjan viides osa tarjoaa aivan varmasti toivottua hupia ja kauhua. Faneille leffa on selvästi kelvannut, sillä elokuva on ollut niin iso hitti, että tekijät ovat jo ilmoittaneet jatkoa olevan tulossa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream, 2022, Paramount Pictures, Lantern Entertainment, Outerbanks Entertainment, Project X Entertainment, Radio Silence Productions, Spyglass Media Group

Arvostelu: Antlers (2021)

ANTLERS

Ohjaus: Scott Cooper

Pääosissa: Keri Russell, Jeremy T. Thomas, Jesse Plemons, Scott Haze, Sawyer Jones, Graham Greene, Rory Cochrane ja Amy Madigan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Antlers perustuu Nick Antoscan novelliin The Quiet Boy. Jo kauan ennen novellin julkaisua tammikuussa 2019, Antosca sai Guillermo del Toron kiinnostumaan sen tuottamisesta elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Monissa maissa Antlers sai ensi-iltansa syksyllä 2021, mutta Suomeen se saapui vasta tänä vuonna suoraan Disney+ -palveluun. Itseäni elokuva kiinnosti kovasti vuonna 2020, kun sen piti alun perin ilmestyä, mutta kiinnostukseni on ehtinyt haihtua - ensiksi, kun siirtelyn takia unohdin filmin olemassaolon ja sitten kun elokuva julkaistiin ja se sai heikot arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta. Ajattelin jopa jättää Antlersin katsomatta, mutta lopulta eräänä aamupäivänä päädyin kuitenkin pistämään sen pyörimään.

Opettaja Julia Meadows epäilee, että yksi hänen oppilaistaan, pieni Lucas-poika joutuu kotonaan hyväksikäytön kohteeksi. Julian ryhtyessä tutkimaan asiaa, selviää, että Lucaksen kotona on meneillään jotain vielä kauhistuttavampaa...

Keri Russell näyttelee Julia Meadowsia, opettajaa, joka alkaa ihmetellä Lucas-pojan (Jeremy T. Thomas) kummallista käyttäytymistä ja uskoo, että tämän kotona ja perheessä on meneillään jotain hämärää. Julian paha aavistus on oikeassa, mutta eipä hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä poika joutuu kotonaan kokemaan... Russell on roolissaan varsin kelvollinen, tulkiten hyvin hahmon kiinnostusta ja järkytystä Lucaksen asioihin. Thomas taas suoriutuu erittäin oivallisesti ikäiselleen vaikeasta osasta, esittäen taidokkaasti vakavasti häiriintynyttä poikaa, joka purkaa kokemaansa ja näkemäänsä traumaa erikoisin tavoin.

     Elokuvassa nähdään myös Jesse Plemons Julian veljenä ja paikallisena sheriffinä Paul Meadowsina, Scott Haze Lucaksen isänä Frankina ja Sawyer Jones Lucaksen pikkuveljenä Aidenina. Plemons sopii mainiosti poliisirooliin - olihan hän esittänyt lainvalvojaa jo komediassa Game Night (2018)! Haze ja Jones ovat onnistuneen häiriintyneitä Lucaksen perheenjäseninä, joiden lähelle ei suostuisi menemään missään tapauksessa.

Antlers osoittautui harmillisen keskinkertaiseksi ja ristiriitaiseksi kauhurainaksi, josta haluaisi pitää paljon enemmän, mutta jota tuskin edes jaksaa katsoa uudestaan sen hieman laahaavan kerronnan takia. Kummallisesti käyttäytyvä lapsi ei vielä ole mitään uutta kauhugenressä, joten elokuva muuttuukin mielenkiintoiseksi oikeastaan vasta, kun käy selväksi, mitä kummaa Lucaksen kotona tapahtuu ja mistä hommassa on kyse? Tarinan mysteerielementti ei kuitenkaan ole erityisen tehokas ja leffan toivoisi pääsevän valloilleen nopeammin, sillä tällaisenaan sen aikana huomaa vilkaisevansa muutamaankin otteeseen, kauan filmiä on vielä jäljellä. Ja Antlersillahan ei ole kestoa kuin hieman yli puolitoista tuntia.

Kovin pelottavaksi elokuvaa ei oikein voi kutsua. Parissa kohtaa jännitettä rakennetaan pätevästi ja on hyvä, ettei leffa luota pelkästään koviin äkkisäikäytyksiin. Lähinnä kauhupuoli koostuu yllättävänkin groteskista kuvastosta, kun ihmisiä alkaa löytymään kuolleina hirvittävin tavoin jonkin saalistamana. Silvotut uhrit ovat onnistuneen kuvottava näky, mutta eivät tarjonneet itselleni mitään varsinaista pelon tunnetta. Lähinnä Antlers pyrkii olemaan vakava perhedraama, jossa se epäonnistuu eniten. Draamapuoli on kuivaa ja tönkköä, eikä herätä toivottuja tunteita. Sen sijaan loppuhuipennus onnistuu olemaan varsin mainio, etenkin kun hienosti luotu, ihmisille pahaa tekevä mikälie päästään vihdoin näkemään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa mm. Crazy Heartin (2009) ja Black Massin (2015) tehnyt Scott Cooper, joka ei ihan onnistu kauhun puolella. Tähän vaikuttaa isosti Nick Antoscan, C. Henry Chaissonin ja Scott Cooperin latteahko käsikirjoitus, joka ei pitkään tunnu lähtevän käyntiin. Antlers on kuitenkin hyvin kuvattu. Kuvausta tukee oiva valaisu, jossa jätetään toimivan karmivasti osa pimentoon. Lavasteet ovat tyylikkäät ja erikoistehosteet mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Javier Navarreten säveltämät musiikit eivät missään kohtaa nouse esille.

Yhteenveto: Antlers on harmillisen ponneton ja keskinkertainen kauhuraina, jossa olisi ainesta parempaan. Kunnon kauhun sijaan elokuva keskittyy liikaa kömpelösti tehtyyn ja kuivaan ihmisdraamaan. Kerronta on paikoitellen varsin laahaavaa ja vain vähän yli puolentoista tunnin filmiksi Antlers tuntuu yllättävänkin pitkältä. Loppupäässä meno pääsee hyvin valloilleen, mutta siinä kohtaa on jo hieman liian myöhäistä, vaikka elokuvan mörökölli onkin hienosti luotu. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan kelvollisesti ja elokuvan on teknisiltä ansioiltaan pätevästi toteutettu. Ohjaus ja käsikirjoitus eivät kuitenkaan tee oikein mitään vaikutusta, minkä takia Antlers on välittömästi unohdettava kauhuleffa, josta tuskin on edes kulttikamaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Antlers, 2022, Searchlight Pictures, Phantom Four Films, Double Dare You, Mirada Studio

Arvostelu: Murskaaja (The Enforcer - 1976)

MURSKAAJA

THE ENFORCER

Ohjaus: James Fargo
Pääosissa: Clint Eastwood, Tyne Daly, Harry Guardino, Bradford Dillman, John Mitchum, DeVeren Bookwalter, Albert Popwell, John Crawford, Michael Cavanaugh, Samantha Doane ja M. G. Kelly
Genre: rikos
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Clint Eastwoodin tähdittämä elokuva Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) oli hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jatko-osa Magnum .44 (Magnum Force - 1973) oli taloudellisesti vielä isompi menestys, mutta se sai heikommat arviot kriitikoilta. Vuonna 1974 sanfranciscolaiset elokuvaopiskelijat Gail Morgan Hickman ja S. W. Schurr kehittelivät oman rikostarinansa, joka kulki nimellä "Moving Target". Nähtyään Likaisen Harryn ja Magnum .44:n, kaksikko kuitenkin tuumi, että he voisivat muovata tarinastaan uuden Likainen Harry -filmin. He saivatkin käsikirjoituksensa Clint Eastwoodille, joka piti heidän ideastaan. Samaan aikaan Warner Bros. oli kuitenkin jo työstämässä kolmannen elokuvan käsikirjoitusta Stirling Silliphantin kanssa. Eastwood piti Silliphantin ideasta antaa Harrylle naisapuri, muttei välittänyt tarinasta, eikä kokenut sen sisältävän tarpeeksi toimintaa, joten hän esitteli Hickmanin ja Schurrin tekstin. Sen pohjalta Silliphant kirjoitti uuden käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1976 ja lopulta The Enforcer, eli suomalaisittain Murskaaja sai ensi-iltansa samaisena jouluna. Elokuva menestyi edellisiä osia paremmin, mutta sai kriitikoilta jälleen ristiriitaisemmat arviot. Itse olin nähnyt elokuvasarjasta ennen vain alkuperäisen Likaisen Harryn, mutta liian nuorena arvostaakseni sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän viime vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Lähes kolme kuukautta Magnum .44:n katsomisen jälkeen katsoin viimein Murskaajan.

Etsivä Harry Callahan ryhtyy tutkimaan Bobby Maxwellin johtamaa Kansan vallankumousrintamaa ja saa parikseen ensi kertaa kentällä toimivan poliisi Kate Mooren.

Clint Eastwood nähdään kolmatta kertaa tuimana ja äksynä etsivä Harry Callahanina, eli "Likaisena Harryna". Jälleen kerran hän hoitaa virkahommansa tehokkaasti, muttei todellakaan oppikirjan mukaisesti. Eastwood on yhä erinomainen roolissaan ja hänestä ei voi muuta kuin pitää Harryna, oli tämä kuinka tyly muille.

     Parikseen Harry joutuu ottamaan juuri etsiväksi ylennetyn Kate Mooren, jota näyttelee Tyne Daly. Yksinäisenä sutena tunnettu Harry ei tietenkään ajatuksesta riemastu, etenkään kun kyseessä on täysin kokematon poliisi kenttähommien saralla. Katsojan silmissä Kate kuitenkin toimii hyvänä parina Harrylle ja on mukava seurata, kuinka hän yrittää todistaa kykynsä. Daly on mainio roolissaan ja hänen ja Eastwoodin kemiat pelaavat hyvin yhteen.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Harry Guardino luutnantti Bresslerinä, John Crawford San Franciscon pormestarina, Bradford Dillman Harryn kanssa kilpailevana ylikomisario McKayna, Albert Popwell omaa jengiään johtavana Big Ed Mustaphana, sekä DeVeren Bookwalter tämänkertaisena roistona, Bobby Maxwellina, joka on aika tylsä ja vaisu tapaus Harryn aiempiin vastuksiin verrattuna. Bookwalter näyttää hetkittäin omaavansa sopivaa häijyyttä rooliin, mutta hahmosta ei silti saada mitään irti. Muut näyttelijät hoitavat hommansa passelisti ja Crawford on veikeä ylitärkeilevänä pormestarina.

Murskaaja on kaukana alkuperäisen Likaisen Harryn tasosta, eikä se ole edes yhtä hyvä teos kuin Magnum .44. Silti se on ihan pätevä kyttäjännäri, johon Harryn uusi pari tuo vahvaa lisäpuhtia, kun pahis ja häneen liittyvä juonikuvionsa ei sitä niinkään tarjoa. Elokuva heikkeneekin joka kerta hieman, kun pääkaksikko ei ole ruudulla. Harryn tympeä suhtautuminen Kateen tarjoaa hilpeyttä ja Katea taas kannustaa osoittamaan Harryn ennakkoluulot vääriksi. Kiusallisen hetken tarjoaa Harryn ja Katen ensikohtaaminen, missä Harry kyseenalaistaa San Franciscon poliisivoimien päätöksen ylentää kokemattomiakin poliiseja etsiviksi, jotta pormestari voisi kehuskella sukupuolineutraalisuudella. Samanaikaisesti katsojaa nolottaa Harryn kommenttien puolesta, mutta samalla voi ymmärtää hänen pointtinsa siitä, että on pöyristyttävää lähettää keltanokkia taistelutantereelle kuolemaan vain, jotta poliisivoimien imago näyttäisi hyvältä.

Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen, mutta silti tarpeeksi sujuva, jotta elokuvaa seuraa mielellään loppuun asti. Asiaa toki auttaa vain hieman yli puolentoista tunnin kesto, mikä menee nopeasti. Tasaisin väliajoin mukaan mahtuu nasevaa toimintaa, jossa Eastwood pääsee iskevästi valloilleen. On ammuskelua, turpaanvetoa ja takaa-ajoa. Ilmestyessään elokuvaa jopa kritisoitiin liiallisesta väkivallasta ja tarpeettomista raakuuksista. Näin 45 vuotta myöhemmin näitä kommentteja lähinnä ihmettelee huvittuneena. Kaikki lopulta huipentuu mainioon finaaliin, mikä tekee aika yllättäviäkin ratkaisuja. Itse jopa toivoin tarinan kannalta, että elokuva olisi loppunut eri tavalla ja siten kenties muuttanut hieman sanomaansa naisten asemasta poliisivoimissa.

Alun perin Clint Eastwoodin oli tarkoitus itse ohjata Murskaaja, mutta kun hän sai samaan aikaan ohjausvastuulleen Lainsuojaton-länkkärin (The Outlaw Josey Wales - 1976), Eastwood koki, ettei jaksaisi tehdä kahta elokuvaa ja antoikin ohjaajan hommat James Fargolle. Fargo oli toiminut apulaisohjaajana monissa Eastwoodin filmeissä ja tekikin tässä debyyttinsä pääohjaajana. Fargon kokemattomuus näkyy paikoitellen, mutta hän hoitaa hommansa kelvollisesti siitä huolimatta. Stirling Silliphantin ja Dean Riesnerin käsikirjoitus Gail Morgan Hickmanin ja S. W. Schurrin tekstin ja Silliphantin ideoiden pohjalta vaatisi työstämistä, jotta itse kertomus ja roisto saisivat lihaa luidensa ylle, mutta homma toimii tarpeeksi hyvin näinkin. Kuvaus on sujuvaa ja leikkauskin toimii. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja äänimaailmakin oivallinen. Uusi säveltäjä Jerry Fielding tunnelmoi ihan kivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Murskaaja on kelpo rikosjännäri, joka jää kuitenkin kahden edellisen Likainen Harry -elokuvan jalkoihin. Harryn uusi työpari Kate Moore on mainio lisäys. Hitaasti toisilleen lämpenevää kaksikkoa seuraa mielellään ja Clint Eastwoodin ja Tyne Dalyn kemiat kohtaavat hyvin. Onkin harmi, ettei kyttäduon ympärille kehitelty tarina ole kaksinen, eikä tämänkertainen antagonisti oikein vakuuta. DeVeren Bookwalter on hyvä valinta roistoksi, mutta hänen hahmonsa jää aika tylsäksi. Leffan kesto on älytty pitää tiiviinä, eikä se käy pitkäveteiseksi heikompinakaan hetkinään. Toimintaa on mukana hyvissä määrin ja lopputaistelu toimii oivallisena finaalina - joskin tietyn ratkaisun lopusta haluaisi muuttaa, jotta elokuvan sanoma naispoliiseista toimisi positiivisempaan päin. Heikkouksistaan huolimatta Murskaaja toimii kelvollisena jatkumona Harry Callahanin seikkailuille ja jos piti kahdesta aiemmasta filmistä, katsoo tämänkin sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Enforcer, 1976, Warner Bros., The Malpaso Company