Arvostelu: Luca (2021)

LUCA

Ohjaus: Enrico Casarosa

Pääosissa: Jacob Tremblay, Jack Dylan Grazer, Emma Berman, Marco Barricelli, Saverio Raimondo, Maya Rudolph, Jim Gaffigan, Sandy Martin ja Sacha Baron Cohen

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Luca on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Elokuva lähti liikkeelle ensikertalaisohjaaja Enrico Casarosan ideasta, joka pohjautui hänen lapsuuteensa Genovan kaupungissa, Italiassa. Elokuvaa jouduttiin työstämään lähes kokonaan Pixarin työntekijöiden kodeista käsin, koronaviruspandemian alettua riehumaan ympäri maailmaa. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuvateattereissa, mutta koronan takia Pixarin edellisen elokuvan, Soul: Sielun syövereissä (Soul - 2020) tavoin Pixarin omistava Disney päätti julkaista Lucan suoraan omassa Disney+ -suoratoistopalvelussaan. Pixarin suurena fanina innostun aina, kun yhtiö ilmoittaa uudesta leffastaan ja Lucankin tapauksessa olin valmis ostamaan liput heti ilmoituksen aikaan, tietämättä itse elokuvasta mitään. Minua harmittikin, kun toinen Pixar-leffa peräkkäin päätettiin heivata suoraan striimattavaksi, mutta siitä huolimatta ryhdyin innostuneena katsomaan Lucaa, saatuani sen katsottavaksi muutamaa päivää ennen julkaisua.

Italiassa, merikaupunki Portorosson vesistössä elää merihirviöitä, joita kaupunkilaiset pelkäävät ja etsivät. Merihirviöpoika Lucaa on koko ikänsä opetettu pysyttelemään syvällä meren pohjalla, mutta eräänä päivänä hän tapaa toisen merihirviöpojan, Alberton, joka esittelee Lucalle elämän maalla, missä merihirviöt pystyvät esiintymään tavallisina ihmisinä.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Luca (äänenä Jacob Tremblay), kuuliainen merihirviöpoika, jonka vanhemmat (Maya Rudolph ja Jim Gaffigan) ovat painottaneet hänelle vauvasta asti pysymään kaukana maasta ja ihmisistä. Luca onkin hyvin hermostunut tapaus ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hahmo alkaa muuttua, kun hänen uusi ystävänsä Alberto (Jack Dylan Grazer) esittelee hänelle salaa maanpäällisen maailman ja elämän. Alberto onkin täysin Lucan vastakohta, ollessaan uhkarohkea ja säännöistä vähät välittävä. Lucan ja Alberton välille muodostuva ystävyys on aidosti lämmittävästi toteutettu ja merihirviöpoikien kesäistä seikkailua jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa.

     Muita hahmoja leffassa ovat myös mm. Lucan hupsu isoäiti (Sandy Martin) ja outo setä Ugo (Sacha Baron Cohen), sekä Portorosson kaupungissa kaverusten kohtaamat kiusaajahenkinen ja ylimielinen Ercole Visconti (Saverio Raimondo), päättäväinen tyttö Giulia (Emma Berman), sekä hänen isänsä, merihirviöitä metsästävä Massimo (Marco Barricelli). Lucan merihirviöperheestä ei ihan saada niin paljoa irti kuin voisi toivoa, vaikka he saavatkin pari hauskaa kohtausta. Visconti toimii lystikkään inhottavana antagonistina ja Giulia-tyttö on sympaattinen lisäys tarinaan, vaikka hänenkin juonikuviotaan olisi voitu hieman hioa etenkin loppua kohti.

Enemmän aikuiseen makuun tehdyn syvällisen ja moniulotteisen Soul: Sielun syövereissä -elokuvan jälkeen Luca on huomattavasti selkeämpi koko perheen satuseikkailu. Se ei ole ihan samalla lailla täyttä fantasiaa, kuten Soulia edeltänyt Eteenpäin (Onward - 2020), mutta Lucaa katsoessani en voinut olla huomaamatta yhtäläisyyksiä Lucan ja Eteenpäin-leffan välillä. Molemmissa on nuorista satuolentopojista koostuva kaksikko, joka päätyy seikkailuun, mikä halutaan pitää salassa ylihuolehtivalta äidiltä. Äitihahmo lähtee etsimään poikia ja päätyy omanlaiseen tapahtumaketjuun. Tässä leffassa äitihahmoon keskitytään kuitenkin aika vähän ja hahmon läsnäolo olisi voinut olla isommin aiheuttamassa vaikeuksia päähenkilöiden seikkailussa. 

Jos Soulin henkevät syvällisyydet eivät uponneet, voi Luca kaikessa "yksinkertaisuudessaan" olla helpommin lähestyttävä teos. Tästäkin filmistä löytyy kyllä omat syvyytensä ja nimikkohahmon kasvukertomus on onnistuneesti kehitelty, mutta kun kyseessä on Pixarin teos, jäin tietyn syvällisyyden puolesta kaipaamaan jotain enemmän. Se todellinen, viimeinen silaus jää uupumaan, eikä elokuva oikein yllä potentiaaliinsa. Varsinkin tunnepuolelta jäin kaipaamaan sitä kunnon iskua, minkä Pixarin filmit yleensä tuottavat. Pixarin filmografiassa Luca jää tuntumaan hieman sellaiselta välityöltä. Silti haluan painottaa, että pidin kyllä elokuvasta ja se on mielestäni varsin mainio animaatioseikkailu. Jonkin muun animaatiostudion tekemänä kyseessä olisi yksi studion paremmista filmeistä. Tämä vain kertoo, kuinka kova Pixarin taso yleisesti on.

Kuten aiemmin sanoin, pääkaksikon Lucan ja Alberton ystävyys on erittäin hyvin luotu ja merihirviöpoikien seikkailua ihmisten maailmassa voisi mielellään seurata kauemminkin. Luca on jopa yllättävän lyhyeltä tuntuva leffa. Se pitää erittäin hyvin mukanaan mm. reippaan tahdituksensa ansiosta. Elokuva on myös todella hauska ja tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja vitsejä kaikenikäisille. Kaikin puolin kyseessä on leffa, jonka parissa kaikenikäiset voivat viihtyä. Sympaattisuudessaan Luca onnistuu olemaan oiva kasvutarina ja oodi ystävyydestä, mikä on kääritty fantasiasatuun. Homman kruunaavat nämä kesäisen kauniit italialaismaisemat, joihin uppoutuu täysin. 

Animaatiolaadultaan Lucassa ei todellakaan ole moittimista. Jos filmi muuten tuntuu siltä, että siinä jouduttiin tekemään helppoja ratkaisuja (kenties koronan takia, kun työryhmä ei pystynyt samalla lailla toimimaan yhdessä), visuaalisesti elokuva on tuttua ja taattua Pixar-laatua. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä, Portorosson kaupunki on kertakaikkisen lumoava ilmestys ja maisemat ihanan värikkäät. Kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, joista tarkkasilmäisimmät Pixar-fanit voivat bongata viittauksia studion aiempiin teoksiin. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu. Alunperin musiikkien säveltäjäksi kaavailtiin Ennio Morriconea, mutta hän valitettavasti kuoli, ennen kuin häntä ehdittiin edes kysyä mukaan. Leffa onkin omistettu hänen muistolleen. Morriconen menehdyttyä musiikkivastuu päätyi Dan Romerille, joka luo mukaan innostavan seikkailullisia melodioita italialaishengessä. 

Yhteenveto: Luca on oikein mainio koko perheen animaatioseikkailu, joka jättää kuitenkin hieman toivomisen varaan. Pixarin moniin muihin leffoihin verrattuna mukana ei tunnu olevan ihan samanlaista syvyyttä tai tunteikkuutta. Osalle katsojista tämä tosin voi toimia pelkkänä plussana. Elokuvaan pääsee helpommin käsiksi ja se on perusvarmaa viihdettä, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Huumoria löytyy jokaiseen makuun, tarina pitää hyvin mukanaan läpi yllättävänkin lyhyeltä tuntuvan keston ja päähahmojen kesäinen seikkailu ilahduttaa suuresti. Luca-merihirviöpojan kasvutarina on oivallisesti rakennettu, kuten myös hänen ystävyytensä Alberton kanssa. Muista sivuhahmoista ei ihan irtoa niin paljoa kuin voisi toivoa, mutta kaikki ajavat asiansa. Visuaalisesti elokuva on tietty todella vaikuttava. Animoinnista ei pysty löytämään moitittavaa ja Lucaa on suorastaan ilo katsella. Käsikirjoitus olisi vaatinut hiomista, mutta jo tällaisenaan kyseessä on varsin passeli leffa, jonka aikana voi haaveilla aurinkorannoista ja etelän lämmöstä, kun sellaisia ei tänä kesänä välttämättä pääse paikan päällä kokemaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com

Luca, 2021, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.

Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.

Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.

Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company

Arvostelu: Green Lantern (2011)

GREEN LANTERN

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong, Geoffrey Rush, Taika Waititi, Tim Robbins, Angela Bassett, Michael Clarke Duncan, Temuera Morrison ja Clancy Brown
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

"In brightest day, in blackest night,
No evil shall escape my sight.
Let those who worship evil's might,
Beware my power, Green Lantern's light!"

Green Lantern perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmo Vihreään Lyhtyyn. Hahmon ensimmäinen versio oli nimeltään Alan Scott, jonka loi Martin Nodell vuonna 1940. Elokuva kuitenkin pohjautuu Vihreän Lyhdyn toiseen versioon, John Broomen ja Gil Kanen luomaan Hal Jordaniin vuodelta 1959. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvulla, kun Warner Bros. pyysi Kevin Smithiä työstämään leffan käsikirjoituksen. Smith kuitenkin torjui tarjouksen, uskoen, että maailmassa on monia häntä parempia tekijöitä kirjoittamaan ison luokan tehoste-elokuvaa. 2000-luvun alussa yhtiö pohti tekevänsä elokuvasta komedian, mitä olisi tähdittänyt Jack Black, mutta kun tieto tästä levisi ja fanit raivostuivat, Warner Bros. luopui ideasta. Vuonna 2007 näyttelijä Corey Reynolds ehdotti yhtiölle, että se voisi tehdä elokuvan vuonna 1971 luodusta Vihreä Lyhty -hahmosta, John Stewartista, mitä Reynolds voisi itse tähdittää. Hän jopa kirjoitti käsikirjoituksen "Green Lantern: Birth of a Hero", jonka hän esitteli Warner Brosille. Yhtiö piti siitä, mutta projekti ei kuitenkaan edennyt. Yhtiö päättikin tehdä leffan Hal Jordanista ja uusiksi käsikirjoittajiksi palkattiin Michael Green, Marc Guggenheim ja Greg Berlanti, joista jälkimmäisen oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Alkuvuodesta 2009 Berlanti kuitenkin vaihdettiin Casino Royalen (2006) ohjaaja Martin Campbelliin ja kun näyttelijäkaarti ja muu työryhmä oli saatu palkattua, kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin tammikuussa 2010. Lopulta Green Lantern sai maailmanensi-iltansa 15. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys, mikä sai hädintuskin tienattua budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät leffalle lämmenneet ja monet fanit olivat raivoissaan. Itse en käynyt katsomassa Green Lanternia, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta vuokralta joulukuussa 2011. Leffa oli silloin mielestäni tarpeeksi viihdyttävää hömppää ja olenkin katsonut sen vuosien varrella pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin Green Lanternin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rämäpää hävittäjälentäjä Hal Jordan saa haltuunsa sormuksen, mikä tarjoaa hänelle valtavat voimat ja liittää hänet universumia suojelevan Vihreän Lyhdyn joukkoihin. Joukkojen suurin vihollinen Parallax on paennut vankilastaan ja Hal ottaakin tehtäväkseen pysäyttää tämän pahan, pelolla itseään ruokkivan olennon.

Corey Reynolds ei kenties päässyt tähdittämään leffaa Vihreästä Lyhdystä, mutta Hal Jordanina kyllä nähdään eräs Reynolds, nimittäin Ryan Reynolds. Ja tuttuun tapaansa tämä Reynolds on täysin oma itsensä leffassa, heittäen hölmöjä vitsejä, mutta osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Hal on ylimielinen pilotti, jonka täytyy alkaa ottaa vastuuta, kun hän saa haltuunsa Vihreän Lyhdyn sormuksen ja voimat. Reynolds tekee kelvollista työtä roolissa ja vitsikkyyden lisäksi hänessä on ripaus sankarillisuutta, mutta on pakko sanoa, että hän sopii paljon paremmin toisen supersankarin, törkysuu Deadpoolin osaan.
     Intergalaktisiin Vihreän Lyhdyn rauhanturvaajajoukkoihin kuuluvat mm. johtohahmo Sinestro (Mark Strong), kalaa muistuttava Tomar-Re (Geoffrey Rush), jättimäinen Kilowog (Michael Clarke Duncan) ja purppurainen Abin Sur (Temuera Morrison), jolta Hal saa Vihreän Lyhdyn sormuksen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä sopivat erittäin hyvin rooleihinsa (Strongista löytyy auktoriteettiä, Rushin pehmeähkö ääni sopii opettamiseen ja Duncan oli oikeastikin suuri ja lihaksikas), joten onkin sääli, kuinka vähän heitä oikeasti näytetään. Sinestro saa oman juonikuvionsa, mutta se on aika töksähtelevästi kirjoitettu.
     Vastaansa Hal ja muut Vihreät Lyhdyt saavat pelolla itseään ruokkivan Pennywisen... ei kun siis Parallaxin (äänenä Clancy Brown), joka on yksi surkeimmista supersankarileffojen pahiksista koskaan. Hahmo voi olla sarjakuvissa vaikuttava tapaus, mutta leffassa Parallax on pelkkä avaruuspilvi, jolla on kasvot. Olennosta tulee mieleen Fantastic Four: Hopeasurffarin (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007) säälittävä versio Galactuksesta. On outoa, että Galactuksen herättämän faniraivon jälkeen Green Lanternin tekijät päättivät kokeilla samaa. Parallax ei ole millään lailla uhkaava, vaan lähinnä vain tylsä ja mitäänsanomaton avaruuspieru.

Vielä säälittävämpi on leffan toinen pahis, Peter Sarsgaardin näyttelemä tohtori Hector Hammond, joka altistuu Parallaxin voimalle. Tekijät ovat luultavasti yrittäneet saada Hectorin paisuneen pään näyttämään siltä kuin hänellä olisi valtavat aivot, mutta lopputulos näyttää siltä kuin Hectorilla olisi jättimäiset kivekset otsan paikalla. Hahmo on ällöttävä, mutta täysin vääristä syistä. Rikollisneron sijaan Sarsgaard saa Hectorin tuntumaan limaiselta äijältä, joka metsästää nuoria tyttöjä internetissä valeprofiilien avulla. Sarsgaard ylinäyttelee minkä ehtii ja aiheuttaa suurta myötähäpeää ja epämiellyttävyyttä koko ajan. Hectorkin on yksi huonoimmista pahishahmoista.
     Hectorin ja Halin lisäksi muita ihmishahmoja ovat sankarin pakollinen ihastus Carol Ferris (Ryan Reynoldsin nykyinen vaimo Blake Lively; pari tapasi tämän leffan kuvauksissa ja nyt heillä on kolme lasta), Hectorin isä senaattori Hammond (Tim Robbins), tekniikkanero Thomas (Taika Waititi) ja avaruuden olentoja etsivä Amanda Waller (Angela Bassett). Carol on todella mitäänsanomaton tapaus ja Lively joutuu tyytymään osaansa neitona pulassa. Mestariteoksesta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) tuttua Robbinsia harvemmin näkee enää missään ja onkin mukavaa, että hän on tässä edes hetken. Waititi sopii erittäin hyvin nörtiksi, muttei pääse päästämään valloilleen komediallista nerouttaan, minkä hän on viime vuosien aikana osoittanut. Bassett taas jää täysin tylsäksi osassaan.

Kuluneen vuosikymmenen aikana olen pitänyt Green Lanternia ns. "guilty pleasure" -elokuvana. Olen tiedostanut sen kökköyden, mutta samalla se on viihdyttänyt minua. Joka katselukerran jälkeen olen kuitenkin pitänyt filmistä yhä vain vähemmän ja kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen voin vain todeta, että onhan tämä huono leffa. Jos Green Lantern olisi ilmestynyt 2000-luvun alussa X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen (Spider-Man - 2002) yhteydessä, voisi se toimia modernin supersankarielokuvien aikakauden prototyyppinä. Siinä on samanlaista itsensä etsimistä ja tiettyä yksinkertaisuutta tarinankerronnassa. Tehosteetkin näyttävät siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta palataan niihin myöhemmin kunnolla. Kuitenkin kun elokuva tehtiin useampi vuosi myöhemmin, jolloin Marvelin elokuvauniversumi oli alkanut Iron Manin (2008) myötä ja maailmaa järisyttänyt Yön ritarikin (The Dark Knight - 2008) oli ilmestynyt, tuntuu Green Lantern todella alkeelliselta rainalta. Elokuvasta paistaa läpi se, kuinka vaikea sen työprosessi oli ja lopputulos onkin hätäisesti tehty.

Vihreän Lyhdyn joukkojen lisäksi elokuva tuntuu myös haaskaavan paljon tämän intergalaktisen maailman kiehtovuudesta. Joukkoihin kuuluvat sankarit saavat käyttöönsä tahdonvoiman, minkä avulla he voivat luoda mitä tahansa he keksivätkään. Tätä kykyä käytetään harmillisen mielikuvituksettomiin ratkaisuihin ja siinä, missä filmin pitäisi revitellä oikein antaumuksella, se pidättelee itseään ja tarjoaa todella tylsiä juttuja. Toimintakohtaukset ovat pliisuja kaikin puolin ja esimerkiksi eräs helikopterikohtaus on lähinnä naurettava. Surkeat pahikset tekevät taisteluista entistä kehnompia, etenkin kun loppuhuipennuksena taistellaan jättimäistä avaruuspilveä vastaan. Vau. Komediapuoli on vaisua ja draamapuoli tylsistyttää. Dramaattiset keskustelut ovat puisia ja varsinkin niistä huomaa, kuinka vähän leffa saa välittämään hahmoistaan. Ehdoton suosikkihetkeni filmistä on harjoittelukohtaus, missä Sinestro treenaa Halia. Kohtauksessa on erityisen toimivaa, kuinka Sinestro hyödyntää Halin luomuksia Halia vastaan. Harmi vain, että tämäkin huippuhetki loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Yksi suurimmista pettymyksistäni itselle elokuvassa on se, että sen on ohjannut Martin Campbell. Vain viisi vuotta aiemmin Campbell oli tehnyt Casino Royalen, mielestäni kirkkaasti parhaimman James Bond -elokuvan, mikä on mielestäni myös yksi parhaista toimintaelokuvista koskaan. Campbell oli tehnyt myös 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995), mikä on sekin mahtava Bond-filmi. Miten helvetissä hän voi niiden jälkeen tehdä jotain näin huonoa? Campbell ei tunnu tietävän yhtään mitä tehdä filmin kanssa ja veikkaankin Warner Brosilla olleen näppinsä pelissä, kuten yhtiö on tunnetusti kontrolloinut monia tämän jälkeen ilmestyneitä DC:n sarjakuviin perustuvia filmejä. Campbellin työhön on myös vaikuttanut Berlantin, Greenin, Guggenheimin ja Michael Goldenbergin kömpelö ja hutiloiden tehty käsikirjoitus. Sentään Green Lantern on kelvollisesti kuvattu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat... ja siihen ne tekniset kehut sitten jäävätkin.

Kuten jo totesin, elokuvan tehosteet näyttävät siltä kuin filmi olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, 2000-luvun alussa. Taustat ovat kuin Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiasta, eivätkä avaruuden olennotkaan vakuuta. Erikoistehosteet näyttävät todella videopelimäisiltä ja on vaikea ymmärtää, minne elokuvan suuri 200 miljoonan dollarin budjetti on tuhlattu. Ei ainakaan efekteihin. Yksi typerimmistä päätöksistä on ollut tehdä Halin Vihreä Lyhty -asu kokonaan digitaalisesti. Sen huomaa kaiken aikaa ja hölmösti tehty digipuku ja etenkin todella huonosti toteutettu diginaamio häiritsevät suuresti. Miksei Reynoldsia vain puettu vihermustaan kokovartaloasuun ja tehostettu sitä tietokoneella, jotta asu näyttäisi loistavan ja olevan täynnä energiaa? Miksi tekijät päättivät tehdä kaula-aukosta niin omituisen? Ja miksi Hectorilla on kivespussi otsan tilalla?!

Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi Extended Cut, minkä suurin ero teatteriversioon on pitkä takaumakohtaus elokuvan alussa Halista lapsena. Kohtaus tavallaan tuo oman lisänsä hahmoon, mutta se ei istu mukaan lainkaan ja on täysin ymmärrettävää, miksi se leikattiin teatteriversiosta pois. Lisäksi Hal käy pidemmän keskustelun Jim-veljensä (Nick Jandl) kanssa - mikä on jälleen jotain, mikä kannattikin poistaa leffasta.

Yhteenveto: Green Lantern on harmillisen kehno supersankariraina, joka haaskaa potentiaalisen sankarinsa ja kiehtovan ideansa. Ryan Reynolds sopii kelvollisesti päärooliin Hal Jordaniksi, mutta sekin riemu loppuu, kun Reynolds nähdään jatkuvasti kökösti tehdyssä digitaalisessa sankariasussa. Elokuvan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa ja erityisesti pääpahis Parallax on surkuhupaisa ilmestys. Ihmisvihollinen tohtori Hammond on kyllä karmiva, mutta kaikista vääristä syistä. Hahmon maskeeraukset ovat kamalat ja Peter Sarsgaardin roolityö herättää lähinnä mielikuvia limaisista perversseistä. Toimintakohtaukset näitä surkeita pahiksia vastaan ovat mitäänsanomattoman tylsiä. Romanttinen puoli Blake Livelyn esittämän Carolin kanssa ei toimi, eikä Livelyn ja Reynoldsin väliltä oikein löydy kemiaa - siitäkin huolimatta, että he päätyivät oikeasti seurustelemaan filmin myötä, joten todellista säpinää oli ilmassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja filmistä huokuu samanlaista alkeellisuutta kuin noin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneistä supersankarileffoista, jotka vasta alkoivat kokeilemaan, kuinka siirtää nämä sarjakuvahahmot valkokankaille. Green Lanternista puuttuu kuitenkin täysin kahden ensimmäisen X-Menin ja Spider-Manin vetovoima ja viehätys. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa hahmo (ainakin joku versio hahmosta) saisi ansaitsemansa filmatisoinnin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa, mitä emme luultavasti koskaan tule näkemään. Ehkä ihan hyvä niin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Green Lantern, 2011, Warner Bros., DC Entertainment, DC Comics, De Line Pictures, Envy Studios

Arvostelu: Toivomuslohikäärme (Wish Dragon - 2021)

TOIVOMUSLOHIKÄÄRME

WISH DRAGON

Ohjaus: Chris Appelhans

Pääosissa: Jimmy Wong, John Cho, Natasha Liu Bordizzo, Will Yun Lee, Constance Wu, Jimmy O. Yang, Aaron Yoo, Bobby Lee ja Ronny Chieng

Genre: animaatio, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 7

Wish Dragon, eli suomalaisittain Toivomuslohikäärme on Sonyn uusi animaatioelokuva. Sony teki leffan yhteistyöllä kiinalaisstudio Base Animationin kanssa ja leffa lähti liikkeelle ensikertalaisohjaaja Chris Appelhansin ideasta. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Kiinassa Toivomuslohikäärme ilmestyi elokuvateattereissa jo tammikuussa, mutta muualla maailmassa se julkaistaan vasta nyt Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin filmistä, kun Netflix alkoi mainostamaan sitä ja ryhdyinkin katsomaan sitä positiivisin mielin heti julkaisuviikonloppuna.

Nuorimies Din yrittää keksiä keinoa saada takaisin lapsuudenystävänsä Li Nan, joka muutti vuosia aiemmin suurkaupunkiin isänsä bisnesten vuoksi. Din saa haltuunsa maagisen teepannun, josta vapautuu lohikäärme Long Zhu, joka suo kutsujalleen kolme toivetta. Kenties Long voisi auttaa Diniä tavoitteessa.

Elokuvan päähenkilö on Din (äänenä Jimmy Wong), innokas nuori mies köyhästä perheestä, joka haaveilee tapaavansa uudestaan lapsuudenystävänsä Li Nan (Natasha Liu Bordizzo), joka muutti pois Dinin naapurustosta. Li Nan isä (Will Yun Lee) on rikas mies, jonka mielestä Li Nalla ei ole asiaa olla yhteyksissä Dinin kaltaisen rahvaan kanssa. Din on kuitenkin sinnikäs kaveri ja katsoja haluaa nähdä hänen onnistuvan tavoitteessaan. Varakkaasta isästään huolimatta Li Naa ei kiinnosta ylellinen elämä, vaan hän haluaisi palata takaisin maanläheisyyteen. Tämä luo siis asetelman, jossa Din yrittää tehdä itsestään varakkaan, luullen, että se tekisi Li Naan vaikutuksen, kun taas Li Na haluaisi palata siihen "yksinkertaisempaan" elämään Dinin kanssa.

     Ja tähän kuvioon on sekaan heitetty toivomuslohikäärme Long Zhu (John Cho), vekkulimainen henkiolento, joka suo kolme toivetta taianomaisen teepannunsa haltijalleen. Long Zhu on ihan hauska tyyppi, jolla on tietty omatkin toiveensa, joita hän ei voi kuitenkaan itselleen toteuttaa. Lohikäärme ryhtyy auttamaan Diniä, kun tämä saa pannun käsiinsä ja kaksikko on ihan menevä parivaljakko, jonka puuhailu jaksaa viihdyttää, vaikka heistä tuleekin mieleen erään toisen animaatioelokuvan duo...

Okei, sanotaan se nyt ihan suoraan: Toivomuslohikäärme on aika häpeilemätön kopio Walt Disneyn animaatioklassikosta Aladdin (1992). Vielä filmin alku tuntuu kiinnostavalta omalta jutultaan, leffan esitellessä Dinin ja Li Nan lapsena. Lapsihahmojen välille muodostuva ystävyys on aidosti sympaattinen ja katsojasta tuntuu pahalta, kun Li Nan isä päättää, että heidän on aika muuttaa pois Dinin luota suurkaupunkiin. Kun elokuva hyppää siitä ajassa eteenpäin siihen, kun Din ja Li Na ovat nuoria aikuisia, on katsojan yhä vain vaikeampi työntää mielestään jatkuvia vertauksia Aladdiniin. Päähenkilö on köyhähkö nuori mies, joka haaveilee varakkaan herran tyttärestä. Tytärtä taas ei kiinnosta ylellisyydet ja hän haluaisikin paeta luksuspalatsista. Nuori mies saa haltuunsa lampun/pannun, jonka sisällä on vitsikäs ja muotoaan muuttava henki, joka toteuttaa kolme toivetta. Henki ryhtyy auttamaan nuorta miestä tekemällä tästä rikkaamman, jotta tämä pääsisi helpommin lähestymään tytärhahmoa. Samalla henki haaveilee omasta vapaudestaan. Ja tietty mukana on luihu pahishahmo (Aaron Yoo), joka haluaa hengen itselleen ilkikurisia aikomuksia varten. Eikös kuulostakin tutulta?

Ei Toivomuslohikäärme kuitenkaan huono leffa ole, vaikka se kopioikin huomattavasti laadukkaammasta animaatioelokuvasta. Kyseessä on vain unohdettava ja mielikuvitukseton raina, jonka katsoo ihan sujuvasti kerran paremman puutteessa. Elokuvasta löytyy omat ihan hupaisat hetkensä ja erityisesti naureskelin Pockets-pahikselle, joka ei millään suostu ottamaan käsiään taskuistaan, vaan tekee aivan kaiken jaloillaan. Toimintakohtauksissa on hienoa, että elokuva hyödyntää itämaisia kamppailulajeja. Ei se ole kuitenkaan vielä tarpeeksi. On jopa harmillista, että kun tietää, kuinka paljon potentiaalia kiinalaisten omissa mytologioissa olisi, leffa vain kierrättää materiaalia toiseen kulttuuriin nojautuvasta filmistä. Sininen lampunhenki on muutettu pinkkiin lohikäärmeeseen ja muinainen Arabia moderniin Kiinaan. Ei se silti riitä.

Visuaalisesti Toivomuslohikäärme on pätevästi tehty, vaikkei sen animaatiolaatu ylläkään Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin kaltaisten studioiden aikaansaannosten tasolle. Elokuva on miellyttävän värikäs ja niin hahmoista kuin taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia, jolloin filmi ei ole visuaalisesti tylsä. Toki pari kuukautta sitten Netflixissä julkaistun hurjasti tykittelevän Sony-animaatio Mitchellin perhe ja koneiden kapinan (The Mitchells vs. the Machines - 2021) jälkeen Toivomuslohikäärme on turhankin tavanomainen visualisuuksiltaan. Äänimaailma on sujuvasti kasattu ja Philip Kleinin säveltämistä musiikeista löytyy oivallisia vaikutteita itämaisista soinnuista. Lopulta viat löytyvät ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Appelhansin mielikuvituksettomasta työstä. Jos Appelhans olisi pitänyt päähahmot lapsina ja kertonut heidän yrityksistään pitää pahikset erossa toivomuslohikäärmeestä, olisi filmi ollut jo monta astetta tuoreemman tuntuinen.

Yhteenveto: Toivomuslohikäärme on kertaalleen katsottava, mutta nopeasti unohdettava animaatioleffa, jonka suurin synti on mielikuvituksen puute. Ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Appelhans sortuu harmillisesti kierrättämään hahmoja ja juonikuvioita Disneyn Aladdinista, siirtäen vain tutun kertomuksen Arabiasta Kiinaan. Vielä alku herättää toiveita lupaavasta omanlaisesta tarinasta, mutta pian alun aikahypyn jälkeen kopiointi käy liiankin selväksi. Leffa kulkee niin tuttuja latuja, että katsoja arvaa nopeasti, miten homma tulee menemään ja päättymään. Onneksi sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja ja pari tyylikästä toimintakohtausta, joissa hyödynnetään itämaisia kamppailulajeja. Visuaalinen ilmekin on menevä. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä pelastamaan Toivomuslohikäärmettä laiskuudesta ja keskinkertaisuudesta. Lapsille tämä voi toimia, jos he eivät vielä ole nähneet Aladdinia niin usein, että hoksaavat selvät kopioinnit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wish Dragon, 2021, Sony Pictures Animation, Base Animation, Beijing Sparkle Roll Media Corporation, Base Media, Tencent Pictures, The Monk Studio

Arvostelu: Mieletön maailmanhistoria (History of the World, Part I - 1981)

MIELETÖN MAAILMANHISTORIA

HISTORY OF THE WORLD, PART I

Ohjaus: Mel Brooks
Pääosissa: Mel Brooks, Mary-Margaret Humes, Gregory Hines, Ron Carey, Dom DeLuise, Madeline Kahn, Harvey Korman, Cloris Leachman, Pamela Stephenson, Shecky Greene, Sid Caesar, Carl Reiner, Hugh Hefner, Nigel Hawthorne, John Hurt ja Orson Welles
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

History of the World, Part I, eli suomalaisittain Mieletön maailmanhistoria on Mel Brooksin ohjaama, tuottama, käsikirjoittama ja tähdittämä komediaelokuva. Brooks on itse kertonut saaneensa idean elokuvaan, kun hän oli 20th Century Foxin studiolla kävelyllä ja joku kysyi häneltä, mikä hänen seuraava iso elokuvansa oli. Brooks oli hetken mielijohteesta vastannut, että elokuva olisi hänen isoin työnsä koskaan - se kattaisi koko maailmanhistorian! Tämä ajatus jäi tosissaan pyörimään hänen päässään ja hän alkoikin oikeasti työstämään filmiä. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Mieletön maailmanhistoria sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei ollut Brooksin toivoma menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Se jopa sai vuoden huonoimman elokuvan ehdokkuuden Stinkers Bad Movie Awardsissa! Itse olen nähnyt Mielettömän maailmanhistorian vain kerran, mutta se tapahtui yli kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä lapsi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Mielettömässä maailmanhistoriassa Mel Brooks vie katsojansa aikamatkalle historian havinoihin... tai ainakin todella tarkasti valittuihin muutamaan tapahtumaan. Elokuva alkaa Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) parodioivalla ihmisen syntytarinalla legendaarisen Orson Wellesin selostamana. Leffa nappaa heti katsojansa mukaan ja aloitus voittaa puoleensa, etenkin kun kivikautta jatkava Vanhan testamentin kuvaus tarjoaa erittäin mojovat naurut. Ensimmäinen kymmenminuuttinen tai vartti on aivan mahtava ja luvassa voisi olla jälleen yksi loistokomedia Brooksilta... mutta ei kestä kauaa, kun taso lähtee jo laskuun.

Brooks päättää nopeasti olla tekemättä sen enempää pilkkaa Raamatun tarinoista (vaikka sentään viimeinen ehtoollinen Jeesuksen (John Hurt) kanssa onkin mukana myöhemmin) ja hyppää Rooman Imperiumiin, missä hän esittää stand-up filosofia, Comicusta, joka saa mahdollisuuden esiintyä itse Keisarin (Dom DeLuise) palatsissa (minkä ulkokuvat tietty otettiin Las Vegasin Caesar's Palacessa parin roomalaispylvään kera). Aluksi hauskalta vaikuttava sketsi, mikä sisältää niin roomalaisaikaista Kelaa kuin hilpeää eunukkien testailua, muuttuu ylivenytetyksi kertomukseksi, joka ei osaa loppua tarpeeksi ajoissa. Roomaa varten rakennettiin aikamoiset lavasteet, joten on luultavaa, että budjettisyistä niissä on haluttu kuvata mahdollisimman paljon materiaalia. Tämä on ymmärrettävää, mutta harmi vain, ettei se kuvattu materiaali ole lopulta kovinkaan kaksista. Suunnilleen vain joka toinen vitsi osuu maaliinsa ja loput sitten lentävät kauas huti.

Tämä itse asiassa pätee koko loppuleffaa. Ihmisen synnyn ja Vanhan testamentin neronleimausten jälkeen Brooks vaikuttaisi olevan epätoivoinen ideoidensa kanssa. Rooman Imperiumia seuraava Espanjan inkvisition aikana kuultava musikaalinumero tarjoaa parit naurut, mutta sekin on liian pitkä. The Inquisition kappale olikin ehdolla huonoimman biisin palkinnosta. Brooks itse on kuitenkin erittäin innokkaasti mukana kaikissa rooleissaan ja esittää kappaleen suurinkvisaattorina niin täysillä kuin pystyy. Hänen riemunsa ei vain tartu yleisöön yhtä hyvin kuin hän on varmasti toivonut.

Heikoin osio taitaa kuitenkin olla Ranskan vallankumous, missä Brooks tekee jopa tuplaroolin kuningas Ludvig XVI:nä ja pissapoika Jacquesina. Tässä kohtaa meno on erittäin väsähtänyttä ja katsojakin alkaa tarkistamaan, kuinka kauan filmiä on vielä jäljellä. Brooksilla on ollut käsissään mitä fantastisin idea, mistä ammentaa hulvattomaan elokuvaan, mutta jostain syystä hän ei millään saavuta unelmiaan filmillä. Lopputekstien aikana pyörivät mainokset elokuvan jatko-osasta (mitä ei koskaan tehty, leffan englanninkielinen nimi History of the World, Part I on jo itsessään vitsi) nostavat taas tasoa, vaikka onkin samalla surullista, kuinka paljon parempia nämä lyhyet sketsit ovat isompiin tarinoihin verrattuna. Jos Brooks olisi toteuttanut Rooman, Espanjan ja Ranskan osuudet pienemmällä budjetilla ja vaatimattomammilla lavasteilla, olisi hän kenties voinut tiivistää niiden tarinoita ytimekkäämmiksi ja samalla tuoda mukaan enemmän nokkelaa kettuilua eri historiallisiin tapahtumiin. Silloin kun leffa osuu maaliinsa, se tekee yleensä napakympin, minkä takia Mieletön maailmanhistoria on ihan sujuvasti katsottavaa, joskin keskinkertaista viihdettä. 

Elokuvan tekninen toteutus on pääasiassa mainio, vaikka mukaan mahtuu etenkin alussa selvää taustakankaan käyttöä (mikä toisaalta juurikin luo omaa koomista viehätystään). Lavasteet todella ovat näyttävät ja kamera liikkuu niissä sujuvasti. Maskeerauksetkin näyttävät hyviltä ja puvustajat pääsevät leikkimään usean aikakauden tyyleillä. Äänimaailma on kelvollinen ja John Morriksen säveltämät musiikit säestämät tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Mieletön maailmanhistoria on ihan katsottava ja parissa kohtaa suorastaan hulvaton komediaelokuva, jossa olisi kuitenkin potentiaalia paljon parempaan. Alun luolamiesosio ja kymmenen käskyn vitsi lupailevat todella lystikkäästä teoksesta, mutta pian niiden jälkeen taso lähtee laskuun. Leffan lyhyissä sketseissä on huomattavasti enemmän voimaa kuin pitkissä tarinoissa. Antiikin Rooman, Espanjan inkvisition ja Ranskan vallankumouksen kertomukset ovat toinen toistaan tylsemmin tehty ja ne kaipaisivat reippaampaa tiivistämistä ja kunnon potkua. Silloin tällöin elokuva tarjoaa mojovat naurut heikompienkin osuuksien aikana, mutta kauas jäädään siitä, mitä filmi voisi olla. Mel Brooks hoitaa hommaansa täysillä kameran edessä, muttei saa katsojaa yhtymään hänen riemuunsa. Tekninen toteutus on pääasiassa sujuvaa ja lavasteet ovat ihailemisen arvoisia. Tiettyjä kökköyksiä hyödynnetään hyvin komediallisiin tarkoituksiin. Mielettömästä maailmanhistoriasta löytyy tarpeeksi hyviä puolia, jotta sen jaksaa katsoa kokonaan, mutta on leffa silti aika väsähtänyt komediaraina. Kun elokuvan parhaat puolet ovat napakat sketsit ja lopputekstien naureskelu jatko-osasta, mitä ei koskaan tehdä, kertoo se jo paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
History of the World: Part I, 1981, Brooksfilms

Arvostelu: Lara Croft: Tomb Raider (2001)

LARA CROFT: TOMB RAIDER

Ohjaus: Simon West
Pääosissa: Angelina Jolie, Iain Glen, Noah Taylor, Daniel Craig, Chris Barrie, Richard Johnson, Julian Rhind-Tutt ja Jon Voight
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Lara Croft: Tomb Raider perustuu Tomb Raider -videopelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1994 ja mistä tehdään pelejä edelleen. Hyvin pian alkuperäisen pelin ilmestyttyä alkoi elokuvasovituksen teko. Paramount Pictures hankki pelin elokuvaoikeudet, ja videopeleihin perustuvia leffoja, kuten Street Fighter (1994) ja Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) kirjoittaneet Steven E. de Souza ja Brent V. Friedman työstivät käsikirjoitusversioita, mitkä kaikki Paramount kuitenkin hylkäsi. Odotellessaan oikeaa käsikirjoitusta, studio myi oikeudet parillekin eri verofirmalle ja osti ne takaisin pienemmällä summalla, tienaten jo sillä yli 20 miljoonaa dollaria. Lopulta elokuvan teko saatiin rullaamaan, kun yhtiön hyväksymä käsikirjoitus saatiin aikaiseksi. Päärooliin Lara Croftiksi oli ehdolla mm. Jennifer Lopez, Sandra Bullock, Demi Moore, Famke Janssen ja Denise Richards, kunnes Angelina Jolie sai roolin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Lara Croft: Tomb Raider sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, mutta sai murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin monilta pelien faneilta. Itse näin leffan noin kymmenisen vuotta myöhemmin, kun se tuli televisiosta ja suorastaan inhosin sitä, enkä ole katsonut elokuvan jatko-osaa, Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähdettä (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003). Kuitenkin nyt kun ensimmäinen Lara Croft: Tomb Raider -elokuva täyttää 20 vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden.

Haudanryöstäjä Lara Croft päätyy seikkailuun, kun salaperäinen järjestö varastaa hänen edesmenneen isänsä kellon, mikä sisältää avaimen, jolla voi avata käyttöönsä mystisiä voimia, planeettojen linjautuessa 5000 vuoden välein.

Pääroolissa Lara Croftina nähdään Angelina Jolie, joka saattaa ulkonäkönsä puolesta sopia rooliin ja on tarpeeksi uskottava toimintakohtauksissa, mutta joka ei vakuuta näyttelijänä lainkaan. Kyseessä ei ole Jolien surkein roolisuoritus, mutta ei hän kovin kummoinen tässä ole. Draamakohtauksissa hänen taidottomuutensa paistaa vahvasti. Hahmona Lara Croft voisi olla mielenkiintoinen tapaus, mutta eipä elokuva tee kummoista työtä panostaakseen häneen. Elokuvan ilmestyessä naisten tähdittämiä ison luokan toimintaleffoja ei ollut montaa, joten on sinänsä hienoa nähdä nainen pieksemässä pahiksia ja ammuskelemassa kahdella pistoolilla samaan aikaan. On kuitenkin selvää, ettei Lara Croftia tehty idoliksi naisille, vaan pelkäksi silmäkarkiksi mieskatsojille, studioiden luultavasti ajatellessa, ettei naisia kiinnostaisi tämä elokuva, eikä miehiäkään kiinnostaisi, jos Lara Croft ei pukeutui kaiken aikaa näin paljastavasti. Jopa hyytävässä pakkasessa hahmo on pitänyt pukea tiukkaan ihonmyötäiseen asuun ja tropiikissa hahmolla saa olla päällään vain niin paljon vaatteita, ettei leffan ikäraja nouse liian korkeaksi ja kiimaiset teinipojat saadaan teattereihin.
     Vastaansa Lara Croft saa ilkikurisen Manfred Powellin, jota näyttelee mm. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) nykyään parhaiten tunnettu Iain Glen. Glen yrmyilee tarpeeksi uhkaavan oloisesti Powellina, mutta eipä pahis silti herätä sen kummempia tunteita. Powell on tyypillinen roisto, joka on suurten voimien perässä ja pari kertaa osoittaa häijyytensä tappamalla jonkun kylmäsydämisesti.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Barrie Laran hovimestarina Hillaryna, Noah Taylor teknistä apua tarjoavana Brycena, Daniel "James Bond" Craig kilpailevana haudanryöstäjä Alexina, sekä Angelina Jolien oikea isä, Jon Voight Laran isänä, lordi Richard Croftina. Barrie ja Taylor yrittävät tuoda mukaan huumoria muuten itsensä liiankin vakavasti ottavaan elokuvaan; vain Barrien pari kertaa onnistuessa siinä. Nuori Craig ei harmillisesti vakuuta ylimielisenä haudanryöstäjänä, vaikkakin Alexin tähdätessä aseella, on vaikea nähdä muuta kuin agentti 007. Voight istuu passelisti Laran edesmenneeksi rikkaaksi seikkailijaisäksi, jota nähdään tahattoman koomisten ja myötähäpeällisen ylidramaattisten muistelujen kautta.

Valitettavasti mielipiteeni Lara Croft: Tomb Raiderista ei ollut sen kummemmin muuttunut. Ei tämä nyt mikään "maailman huonoin elokuva" ole, millaisena sitä pidin jonkin aikaa, nähtyäni sen ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten, mutta onhan tämä aikamoista roskaa. Välittömästi alun toimintakohellus ja esimerkiksi The Matrixia (1999) epätoivoisesti kopioivat stuntit osoittavat, millaista menoa on luvassa. Elokuva on todella pöljä - paikoitellen suorastaan idioottimainen - ja se riippuu lähinnä katsojasta, näkeekö sen urpouden viihdyttävänä vai ei. Itseäni leffa ei onnistu viihdyttämään lainkaan. Laran uneliaat muistelmat isästään ja yritys rakentaa mysteeriä salahuoneesta löydetyn kellon ympärille ovat suorastaan pitkästyttäviä ja minun oli pakko pitää parikin happihyppelytaukoa, jotta löysin itsestäni energiaa katsoa elokuvan loppuun saakka. Kyseessä on malliesimerkki siitä, kuinka huonosti tarinan voi toteuttaa laittamalla ns. "MacGuffinin" kaiken keskiöön. MacGuffinilla siis tarkoitetaan objektia, jolla on valtava merkitys hahmoille ja jonka perässä hahmot ovat, mutta josta katsoja ei piittaa lainkaan. Ja asiat, joiden perässä hahmot ovat koko elokuvan ajan, edustavat MacGuffineja tylsimmästä päästä.

On kenties jopa ironista, että kun aika on tärkeä asia leffassa (homma lähtee liikkeelle kellosta, hahmot mainitsevat jatkuvasti, kuinka kauan on aikaa planeettojen linjautumiseen ja pahisten haaveilemien mahtivoimien joukkoon kuuluu ajan ohjailu), elokuva ei tarjoa lainkaan tunnetta siitä, että hahmoilla olisi oikeasti kiire. Yhdessä kohtaa Powell nähdään hierottavana, kun linjautumiseen on enää muutamia kymmeniä tunteja aikaa. Jännitettäkään ei löydy, etenkin kun päähahmo on täysin ylivoimainen pahiksia vastaan. On vaikea jännittää sellaisen puolesta, jonka ilme ei lähes värähdäkään taistelussa. Seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja muutenkin tunnelma on todella mitäänsanomattomasti rakennettu.

Toimintakohtauksista löytyy sentään edes jotain tyylikkyyttä, jos ei muuta. Vaikka monet taistelut käyvät totaalisen älyvapaiksi (elokuvan silti esittäessä asiat vakavasti), löytyy seasta suurta ammattitaitoa vaativia stuntteja. Kaikkien hyppyjen, volttien, ammuskelun ja nyrkkimäiskeen seassa suosikkihetkeni on kuitenkin, kun Lara Croft pyöräyttää moottoripyöräänsä ja onnistuu lyömään pahikselta tajun kankaalle takapyörällä. Noin puolessa välissä elokuvaa nähtävä taistelu jonkinsortin kivimörköjä vastaan taas on noloa ja aivotonta sähellystä. Taistelu on oudon irrallinen muusta elokuvasta henkiinheräävien kivimonstereiden vuoksi (jotka voi voittaa naurettavan helposti), mutta sentään se yrittää tuoda mukaan jonkinlaista videopelitunnelmaa, jättäen isoimman mörököllin viimeiseksi vastukseksi. Loppuhuipennuksestakin löytyy omat typeryytensä, jolloin elokuvan vain jo toivoisi päättyvän. Muutamien älyttömien käänteiden kautta elokuva tarjoaa vielä viimeisen muka-coolin pysäytyskuvan, ennen kuin se hoksaa pistää lopputekstit rullaamaan.

Elokuvan on ohjannut Simon West, jonka aiempiin töihin kuuluu ysärin lopun toimintaleffa Con Air - lento vapauteen (Con Air - 1997). Se oli hänen esikoisteoksensa, eikä hän olekaan sen jälkeen tehnyt lähes mitään kovin kummoista. Lara Croft: Tomb Raiderissa West yrittää kikkailla toimintakohtauksilla The Matrixin innoittamana, tuoden mukaan tiettyä pelimäisyyttä, mutta epäonnistuen siinä ja monessa muussakin jutussa. Westin työtä ei lainkaan helpota Patrick Massettin ja John Zinmanin kehno käsikirjoitus kömpelön juonen kera. Sentään lavasteet ovat usein näyttävät (lavastus taitaa olla elokuvan parasta antia) ja kuvauksestakin löytyy hyviä puolia. Mukana on kuitenkin myös sekavaa kameratyöskentelyä ja todella tönkköjä hidastuksia, jotka lähinnä laimentavat tehokkuutta, eivätkä lisää sitä. Leikkaus on paikoitellen erittäin tökkivää, niin kohtausten sisällä kuin kohtauksesta toiseen siirryttäessä. Erikoistehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja esimerkiksi aiemmin mainitsemani kivihirviöt ovat nykyään vain huvittavia. Ääniefektit jytisevät menevästi, mutta leffan elektroniset musiikit ovat todella ärsyttävät. Ne kuvastavat täydellisesti 2000-luvun vaihteen elokuvamusiikkikokeiluja, joista ymmärrettiin äkkiä siirtyä poispäin.

Yhteenveto: Lara Croft: Tomb Raider on pitkästyttävä ja ärsyttävän tyhmä seikkailuraina, jonka seikkailu ei koskaan nappaa mukaansa, eikä tarjoa minkäänlaista jännitettä. Nimikkohahmossa ja tarinassa olisi potentiaalia, mutta näyttelijävalinnan ja toteutuksen ollessa näin pielessä, potentiaali valuu täysin hukkaan. Angelina Jolie saattaa näyttää oikealta Lara Croftiksi, mutta näyttelijänä hän ei tee hyvää työtä. Draamakohtauksissa Jolie on suorastaan surkea. Ongelma ei tosin ole vain Joliessa, vaan myös ohjauksessa, jossa dramaattisuus paisuu surkuhupaisan yliampuvaksi ja kiusalliseksi. Kiusallisuutta ja myötähäpeää on muutenkin luvassa mm. pöljien toimintakohtausten, kökköjen takaumien ja tönkön tarinankerronnan vuoksi. Seasta löytyy muutama ihan tyylikäs stuntti, mutta eivät ne millään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Pääasiassa filmi on vain turhauttavaa koheltamista, jonka aikana itse jouduin pitämään parikin taukoa, jotta jaksoin katsoa leffan loppuun. Lara Croft: Tomb Raider ei pääse pakoon huonojen videopelileffojen kirousta. Ei se kaikista surkein tekele ole siinä joukossa, mutta on se elokuvana todella kehno.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft: Tomb Raider, 2001, Paramount Pictures, BBC Films, H2L Media Group, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft, KFP Produktions GmbH & Co. KG, Eidos Interactive, Marubeni, Lawrence Gordon Productions, Mutual Film Company

Arvostelu: In the Heights (2021)

IN THE HEIGHTS

Ohjaus: Jon M. Chu

Pääosissa: Anthony Ramos, Leslie Grace, Melissa Barrera, Corey Hawkins, Olga Mereditz, Daphne Rubin-Vega, Gregory Diaz IV, Jimmy Smits, Stephanie Beatriz, Dascha Polanco, Noah Catala ja Lin-Manuel Miranda

Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: S

In the Heights perustuu samannimiseen Lin-Manuel Mirandan musikaaliesitykseen ja Quiara Alegría Hudesin kirjaan vuodelta 2005. Vuonna 2008 Universal Pictures alkoi työstää elokuvasovitusta esityksen pohjalta ja Kenny Ortega ehdittiin palkata ohjaajaksi, mutta projekti pistettiin jäihin vuonna 2011. Vuonna 2016 Lin-Manuel Miranda ilmoitti itse työstävänsä elokuvasovitusta yhdessä tuottaja Harvey Weinsteinin kanssa, mutta kun Weinsteinia kohtaan alkoi sadella syytöksiä seksuaalisista ahdisteluista, Miranda lopetti yhteistyön. The Weinstein Companyn sijaan Warner Bros. Pictures sai musikaalin elokuvaoikeudet ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime kesänä, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella ja nyt vihdoin In the Heights saa ensi-iltansa. Itse kuulin koko leffasta vasta kuukausi pari sitten, mutten erityisemmin alkanut odottaa sen näkemistä. Menin silti ihan positiivisin mielin katsomaan In the Heightsia sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

New Yorkin Washington Heightsissa on käynnissä hurja lämpöaalto ja sähkökatkos alkaa olla lähellä. Heightsin asukit unelmoivat erilaisesta elämästä, mutta voiko unelmia saavuttaa pelkällä haaveilulla, musiikilla, laululla ja tanssilla?

Anthony Ramos näyttelee Usnavi de la Vegaa, nuorta pikkukaupan myyjää, joka haaveilee jättävänsä Washington Heightsin ja muuttavansa Dominikaaniseen tasavaltaan jatkamaan isänsä vanhaa yritystä aurinkorannan baarimikkona. Samalla hän kuitenkin haaveilee myös Melissa Barreran näyttelemästä Vanessasta, joka unelmoi vaatesuunnittelijan ammatista. Leslie Grace taas esittää Washington Heightsiin takaisin palaavaa Nina Rosariota, joka jätti koulunsa kesken, haaveillen erilaisesta tulevaisuudesta. Jimmy Smiths nähdään Ninan isänä Kevininä, joka haaveilee tarjoavansa tyttärelle paremmat mahdollisuudet kuin hänellä itsellään oli nuorena ja Corey Hawkinsin näyttelemä Benny haaveilee palaamisesta yhteen Ninan kanssa. Gregory Diaz IV esittää Usnavin serkkua Sonnya, jolla on kanssa omat unelmansa tulevaisuuttaan ajatellen, mutta hän pelkää taustansa estävän häntä. Daphne Rubin-Vega, Stephanie Beatriz ja Dascha Polanco taas nähdään hiussalonkia pyörittävinä Danielana, Carlana ja Cucana, jotka ovat siirtämässä bisnestään eri paikkaan New Yorkissa, haaveillen muuton tarjoavan isompia mahdollisuuksia. 

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Olga Mereditz Claudiana, joka toimii kaikkien isoäitihahmona, sekä In the Heights -musikaalin luoja Lin-Manuel Miranda mehujääkauppiaana. Läpikotaisin niin hahmogalleria kuin näyttelijäkaarti on erinomainen. Filmi tasapainottelee taidokkaasti useiden henkilöiden ja heidän juonikuvioidensa parissa. Näyttelijät antavat jokainen kaikkensa elokuvan eteen. Veikeää on, että Mirandan lisäksi alkuperäismusikaali on tuttu myös Anthony Ramokselle ja Olga Mereditzille. Vuonna 2012 Utahissa Ramos esitti Sonny-serkun roolia ja vuonna 2018 hän pääsi esittämään leffahahmoaan Usnavia Washington D.C:ssä, kun taas Mereditz esitti mummu-Claudiaa jo vuonna 2008 Broadwaylla.

Siis VAU, kuinka upea elokuva - ei, vaan suorastaan elämys In the Heights on! Kyseessä on valloittavan riemastuttava ja sanoisinpa jopa että ihana musikaali, joka on niin täynnä elämäniloa, sydäntä ja sielua, että sen tuottama hyvä mieli jää piristämään vielä pitkäksi ajaksi. Jo sen takia leffa on juuri sitä, mitä nykyisessä ankeassa maailmantilassa tarvitaan. Tunnelma on kaiken kaikkiaan aivan fantastisesti rakennettu. Elokuva onnistuu olemaan valtavan ilahduttava, olematta koskaan teennäinen. Siitä löytyy suloista romantiikkaa ilman, että leffa on koskaan ällösiirappinen. Komediaakin löytyy ja leffa tarjoaa useammatkin makeat naurut. Ja kun elokuva imaisee katsojansa riemulla mukaansa, se pystyy salakavalasti ujuttautumaan katsojan muihinkin tunnetiloihin, joten elokuvan kääntäessä vaihdetta surullisempaan suuntaan, voi helposti huomata kyynelhanojen avautuvan. Parissakin kohtaa leffa sai minut herkistymään niin, että alahuuli alkoi hieman väpättää. Kyseessä on siis aikamoinen tunteiden vuoristorata.

Tarinaltaankin elokuva on todella väkevä. Kuten jo sanoin, elokuva onnistuu tasapainottelemaan useamman juonikuvion kanssa tyylikkäästi ja kun hahmot ovat läpikotaisin näin mainioita, ei yksikään juonikuvioista ole tylsä. Hahmoihin lisämielenkiintoa tuo se, kuinka heidän latinokulttuuriaan esitellään kiehtovasti. Elokuva ottaa kantaa Yhdysvaltojen ongelmiin koskien mm. maahanmuuttopolitiikkaa. Sekin onnistutaan hoitamaan ilman, että leffa tuntuu koskaan saarnaavalta. Juonikuviot viedään huolellisesti loppuun saakka, antaen jokaiselle aikaa huipentua ansaitsemallaan tavalla. Vaikka ihailen ja pidän tästä, täytyy minun silti sanoa, että filmin viimeistä varttia olisi voinut tiivistää ihan pienesti. Loppupäässä on kohta, jolloin tuntuu, että leffa päättyy, mutta sitten se jatkuukin suunnilleen vartin ajan. Pääasiassa lähes kahden ja puolen tunnin kesto ei häirinnyt minua, mutta ihan loppua olisi voinut hieman tiivistää. Ensimmäiset kaksi tuntia tuntuvat nimittäin hujahtavan vauhdilla ohi ja pienellä lisäleikkauksella myös loppu tuntuisi samalta.

Kun kyseessä on musikaali, niin tärkeitä kysymyksiähän tietty ovat, että ovatko elokuvan laulut hyviä, ovatko näyttelijät myös hyviä laulajia ja ovatko musikaalinumerot hyvin toteutettuja? Kyllä, kyllä ja kyllä! Erityisesti kappaleidensa (joiden sanoituksesta ja musiikista vastaa itse Lin-Manuel Miranda) puolesta In the Heights on varsinaista juhlaa. Elokuva tykittää yhä vain mahtavampia ja innostavampia lauluja. Katsoja saattaa jossain kohtaa joutua kovastikin vastustamaan kiusausta nousta penkistä ylös tanssimaan; niin svengaavia ne ovat! Erityiseksi suosikikseni nousi lottoon liittyvä kipale 96,000, joka todella jämähti päähäni soimaan ja jota olen nyt kuunnellut ties kuinka monta kertaa tätä tekstiä kirjoittaessani. Sen lisäksi, että laulut ovat todella hyviä ja näyttelijät taitavia laulajia, musikaalinumeroiden toteutus on kertakaikkisen upeaa. Ympäristöä hyödynnetään hienosti ja jatkuvasti erilaiset pienet yksityiskohdat ajoitetaan mestarillisesti musiikin tahtiin. Ajoitus ja tahditus ovat täydellisyyteen asti hiottuja, eikä voi muuta kuin äimistellen ihailla, kun sadat ihmiset tanssivat täysin synkronoidusti kaduilla ja jopa uima-altaissa.

Elokuvan on ohjannut aiemmin aika epätasaista settiä tehnyt Jon M. Chu. Chun filmografiaan kuuluu keskinkertaista toimintarymistelyä G.I. Joe: Koston (G.I. Joe: Retaliation - 2013) muodossa, mutta myös aidosti hyvää romanttista komediaa, eli Crazy Rich Asians (2018). Chu on myös ohjannut Step Up 2: The Streetsin (2008) ja Step Up 3D:n (2010), eli hänellä on taustaa musiikki- ja tanssileffojen parissa. In the Heights onkin kuin paluu juurille, mutta vuosikymmenen kokemusten jälkeen, mitkä ovat vahvistaneet Chun osaamista valtavasti. Sen lisäksi, että Chu hallitsee vauhdikkaat ja suuret musikaalinumerot, hänellä on muutenkin visuaalista silmää tyylikkäälle elokuvanteolle. Kaikin puolin In the Heights näyttää erittäin hyvältä. Se on upeasti kuvattu kaikkien laulajien ympärillä pyörivien kameroiden ja valtavien maisemaotostensa kera. Kuvausta vain tukee näyttävä värimaailma ja valaisu, sekä hienot lavasteet, asut ja maskeeraukset. Parissa kohtaa kikkaillaan myös taidokkaasti erikoistehosteilla, luoden oman lisänsä kaikkeen.

Yhteenveto: In the Heights on upea musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ihanalla valloittavuudellaan. Lin-Manuel Miranda tarjoaa toinen toistaan parempia ja ilahduttavampia lauluja, joiden ympärille ohjaaja Jon M. Chu rakentaa huikean hienoja musikaalinumeroita. Katsojana ei voi olla ihastelematta yhä vain vaikuttavammin toteutettuja laulukohtauksia, joissa lahjakkaat laulajat yhdistetään todella näyttävään tekniseen elokuvaamiseen. Näyttelijät ovat kaikki suorastaan liekeissä filmissä ja heidän riemunsa tarttuu nopeasti katsojaan. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja leffan aikana saa niin nauraa ja iloita kuin myös pidätellä kyyneliä. Tarinakin on todella hyvä, pitäen tiukasti mukanaan ja tasapainotellessaan onnistuneesti useamman juonikuvion välillä. Kaikki juonikuviot viedään rauhassa päätökseensä, mikä on toisaalta ihailtavaa, mutta samalla filmin lopetusta voisi tiivistää hieman. Pääasiassa kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, mutta viimeistä varttia olisi voinut hieman leikata lyhyemmäksi. Tästä huolimatta In the Heights on kaikin puolin aivan fantastinen teos, mikä todella pitää katsoa - ei, vaan kokea suurelta elokuvateatterikankaalta kunnon äänentoiston kera. Elokuva oli itselleni todellinen yllätys ja nousi kertaheitolla suosikikseni vuoden 2021 elokuvatarjonnasta. Nyt jään innoissani odottamaan Jon M. Chun ja Lin-Manuel Mirandan tulevia projekteja. Miranda on tehnyt laulut ja musiikit myöhemmin tänä vuonna ilmestyvään Disney-animaatio Encantoon (2021), kun taas Chu on pestattu ohjaajaksi Broadwayn hittimusikaali Wickedin elokuvasovitukseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Heights, 2021, Warner Bros., 5000 Broadway Productions, Likely Story, Scott Sanders Productions