sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Arvostelu: Interstellar (2014)

INTERSTELLAR



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, David Gyasi, Wes Bentley, Michael Caine, John Lithgow, Casey Affleck, Timothée Chalamet, Bill Irwin, Josh Stewart, Topher Grace, Matt Damon ja Ellen Burstyn
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 12

Interstellarin teko lähti käyntiin, kun elokuvatuottaja Lynda Obst ja teoreettinen fyysikko Kip Thorne keksivät tarinan avaruusmatkasta, joka pohjautuisi mahdollisimman paljon tieteeseen. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Steven Spielberg ja kaksikon idean pohjalta käsikirjoituksen työsti Jonathan Nolan. Spielberg kuitenkin jätti projektin, jolloin filmille tarvittiin uusi ohjaaja ja Jonathan ehdotti veljeään, Christopher Nolania. Christopher ja Jonathan työstivät käsikirjoituksen uudestaan, ja alkoivat kunnolla tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat kesän lopussa 2013 ja päättyivät joulukuussa. Interstellar ilmestyi loppuvuodesta 2014 ja se oli suuri menestys. Kriitikot ihailivat elokuvaa ja se sai nopeasti "uuden 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968)" maineen. Monet fyysikot kehuivat, kuinka hyvin leffan tapahtumat perustuivat todelliseen tieteeseen. Elokuva pääsi useilla listoilla ilmestymisvuotensa parhaiden elokuvien joukkoon, minkä lisäksi se oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti vain yhden eli Parhaat erikoistehosteet. Itse näin Interstellarin heti ensi-illassa. Olin äärimmäisen innoissani leffasta, sillä Christopher Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani. Hänen neljä edellistä elokuvaansa (The Prestige, 2006, The Dark Knight, 2008, Inception, 2010 ja The Dark Knight Rises, 2012) olivat mielestäni kaikki täyskymppejä, eikä Batman Begins (2005) jäänyt niistä kauas. Odotukseni olivat siis todella suuret ja olin todella huojentunut, sillä en pettynyt lainkaan. Interstellar oli ja on edelleen mielestäni vuoden 2014 paras teos, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kun vuoden 2016 lopussa päätin, että Inception on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelen vuodelle 2017, päätin samalla Interstellarin olevan viimeinen. Niinpä joulun ja uuden vuoden lähestyessä katsoin elokuvan uudestaan, enkä voinut olla ihastelematta sen mestarillisuutta jälleen kerran.

Kun ihmiskunta on vaarassa kuolla kuivuneelle maapallolle, ryhmä tutkijoita lähtee etsimään uutta planeettaa, jonka ihmiset voisivat asuttaa.

Elokuvan päähenkilö on entinen lentäjä, nykyinen maanviljelijä Cooper, jota näyttelee Matthew McConaughey. Ja kuinka upeasti näytteleekään! McConaughey on aivan täydellinen valinta Cooperin rooliin, josta katsoja kiinnostuu heti alussa. Cooperin vaimo on kuollut, joten hän joutuu hoitamaan kahta lastaan yksin (tai no, lasten isoisän kanssa), eikä hän ole mitä parhain hommassa. Maanviljely ei erityisemmin kiinnosta häntä, vaan hän unelmoi jatkuvasti Maan ulkopuolisesta maailmasta. Avaruusmatka onkin samalla sekä parasta että huonointa, mitä Cooperille koskaan tapahtuu. McConaughey tuo hienosti esille hahmon ihailun maailmankaikkeutta kohtaan, mutta samalla katsojana voi kaiken aikaa nähdä, kuinka häntä sattuu jättää lapsensa kotiin, tietämättä milloin hän näkee heidät seuraavan kerran... tai näkeekö hän heitä koskaan. Parhaiten McConaughey onnistuu Cooperin traagisessa puolessa, sillä katsojana voi täydellisesti tuntea hänen surunsa.
     Uutta kotia lähtevät etsimään myös Anne Hathawayn näyttelemä tohtori Brand, David Gyasin esittämä tohtori Romilly ja Wes Bentleyn näyttelemä tohtori Doyle. Kolmikosta parhaiten esille pääsee tohtori Brand, joka joutuu myös jättämään jotain taakseen Maahan. Toisin kuin muilla, häneltä kuitenkin löytyy jotain henkilökohtaisesti tärkeää odotettavaa määränpäässään. Hathaway on erittäin mainio osassaan ja McConaugheyn tavoin hän taitaa traagisimmat hetken parhaiten. Gyasin ja Bentleyn esittämät hahmot ovat toimivat lisäykset, mutta hahmot jäävät aika ontoiksi. Tohtori Romilly pääsee esille lähinnä sen takia, että nelikon aluksen huojuminen aiheuttaa hänelle heikon olon. Nelikon mukana liikkuvat myös robotit TARS (äänenä Bill Irwin) ja CASE (äänenä Josh Stewart). Roboteista on saatu aikaan yllättävän aidot, minkä lisäksi heistä on tehty erinomaisesti erilaiset. TARS on enemmän äänessä ja heittää vitsiä, kun taas CASE on paljon hiljaisempi ja asiallisempi.
     Cooperin lapsia ovat Murphy ja Tom, joita näyttelevät lapsina Mackenzie Foy ja Timothée Chalamet, ja aikuisina Jessica Chastain ja Casey Affleck. Lapsista Murphy pääsee paljon selkeämmin esille, sillä tuntuu täysin siltä, että hän on Cooperin suosikki. Minun ainoa ongelmani elokuvassa onkin se, ettei Cooper vaikuta välillä piittavan lainkaan pojastaan. Avaruusmatkan aikana hän puhuu lähinnä Murphysta, mikä tuntuu paikoitellen ikävältä, kun näytetään Maan tapahtumia ja Tomia. Paikoitellen siihen löytyy syitä, mutta muutamassa kohdassa tuntuu siltä kuin Tom olisi unohtunut käsikirjoitusvaiheessa kokonaan. Hahmojen kehitys on kuitenkin onnistunutta molempien lasten osalta, kuten on myös näyttelijöiden työ. Näyttelijät ovat täydellisesti valitut, sillä Chastain ja Affleck näyttävät ja tuntuvat siltä, että he todella olisivat aikuisiksi kasvaneet Foy ja Chalamet. Jopa ulkonäöstä löytyy hämmästyttävän samanlaisia piirteitä.
     Elokuvassa nähdään myös Christopher Nolanin vakionäyttelijä Michael Caine tohtori Brandin isänä professori Brandina, joka lähettää Cooperin avaruuteen; John Lithgow Cooperin kuolleen vaimon isänä, eli Murphyn ja Tomin ukkina; sekä Topher Grace lääkärinä, jonka osuus jää harmillisen mitättömäksi. Mukana on myös eräs näyttelijä, jonka esiintyminen elokuvassa taisi tulla ihan kaikille yllätyksenä.




Mikä Interstellarissa on sitten niin täydellistä mielestäni? Itse asiassa lähestulkoon kaikki. Elokuvan maailma, sen hahmot, niiden näyttelijät ja heidän kokema tarinansa, mahtavasti luodut tunnelmat, sekä filmin teemat ja pohdinnat, kuten myös sen rytmitys, outous ja fantastinen tekninen toteutus. Interstellar on erittäin pysäyttävä teos. Se on todellinen kokemus, joka pitää vain yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan. Heti alussa elokuva nappaa mukaansa dokumentin kaltaisten videoiden avulla, minkä lisäksi on äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Maapallo ei ole nimittäin kovin hilpeä paikka elää. Maanviljelijöiden sadot kuivuvat, jolloin joka vuosi ruokaa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kuivuus aiheuttaa hiekkamyrskyjä, jotka jättävät kaiken tomun peittoon, mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä. Elokuvan maailmanlopussa ei ole kyse mistään asteroidista, joka kiitää kohti Maata tai Maan sisuksen räjähtämisestä. Filmissä viedään ilmastonmuutos hyvin pitkälle ja näytetään, kuinka ihmisten maailma tekee hidasta ja tuskallista kuolemaa. Kuten elokuvassa sanotaan, suurin ongelma ei ole ruoan puute, vaan se, että lopulta ihmiset tukehtuvat, kun ilma ei ole enää hengitettävää. Uuden kotiplaneetan löytymisen tarve on selvä katsojille heti alussa, sillä ilmastonmuutoksen takia jotain tällaista voisi hyvinkin olla tiedossa monien vuosien päästä.

Realistisen maailmanlopun lisäksi myös filmin tiedepuoli on saatu erittäin uskottavaksi. Monet asiat saattavat aluksi tuntua pelkältä höpöhöpöltä, mutta silloin kannattaa katsoa elokuvan lisämateriaaleja, joissa oikeat tutkijat kertovat, miten paljon leffan avaruusihmeistä pohjautuu oikeaan tieteeseen. Interstellarissa nähdään esimerkiksi tutkijoiden mukaan elokuvahistorian realistisin musta aukko, minkä lisäksi siinä käsitellään aikaa tavalla, mitä en ole aiemmin nähnyt filmeissä. Monien katsojien kannattaakin heti aluksi ymmärtää, että monet asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät meillä Maassa. Se, miten aika toimii elokuvassa, on täyttä totta. Joissain paikoissa aika kulkee paljon nopeammin kuin toisissa paikoissa, mitä on hyödynnetty aivan täydellisesti. Ajan kuluminen luo yhden filmin surullisimmista hetkistä, jota on hieman sydäntäsärkevää katsoa. Elokuva ei siis paikoitellen edes ole tieteisfiktiota, vaan ihka oikeaa tiedettä. Mitään avaruusolentoja laserpyssyjen kanssa on siis turha odottaa näkevän. Fiktiota löytyy tietysti leffasta, mutta sitä on käytetty lähinnä avaruuden asioissa, joita tiede ei vielä ymmärrä. Ne ovat kuitenkin katsojille ymmärrettävissä, kunhan leffaa seuraa tarkkaan ja pitää mielessä, että aika ei ole sitä, miten me ajattelemme sitä joka kerta katsoessamme kelloa.




Niin ja ajasta puheen ollen... Interstellar kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä aika on käytetty niin mestarillisesti hyödyksi ja se on rytmitetty niin taidokkaasti, ettei kesto tunnu missään. Olen nähnyt puolentoista tunnin filmejä, jotka tuntuvat tätä pidemmiltä. Mukana ei ole ainuttakaan tylsää kohtaa, sillä silloin kun elokuva ei saa katsojaa lumoutumaan maailmankaikkeudesta ja sen outouksista, leffa osuu tunteillaan suoraan maalitauluun. Minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, mutta Interstellar sisältää kolme niin koskettavaa kohtausta, että minullakin tuli tippa linssiin! Ja jos kaksi jälkimmäistä niistä ovat liikuttavia, niin se hetki alkupäässä, kun Cooper hyvästelee tyttärensä ja poikansa, ja jättää maatilansa lähteäkseen avaruuteen pelastamaan ihmiskunnan, on kaikessa sydämenhajottavuudessaan ja traagisuudessaan aivan käsittämättömän upea. Sillä hetkellä elokuva nousee täyskympin tasolle, kun katsojana on täysin mukana Cooperin tunteissa. Samalla haluaisi lähteä huikealle avaruusmatkalle, mutta samalla ei voi olla miettimättä, että Cooperin pitäisi kääntää autonsa ja palata takaisin perheensä luokse. Se on sekä Interstellarin paras kohtaus, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista kohtauksista! Filmiä vallitsee yleisestikin lohduton tunnelma, jolloin pienet ilon hetket saavat katsojan taidokkaasti onnelliseksi.

Traagisuuden lisäksi leffaan on myös luotu todella voimakas eeppisyys. Kyseessä on erittäin mahtipontinen elokuva, joka on kuitenkin niin nappiin työstetty, ettei se kertaakaan huku massiivisuuteensa. On upeaa, kuinka elokuvassa näytetään pieniä asioita isolla taustalla, oli se sitten visuaalisesti tai teemallisesti toteutettu. Sen lisäksi, että avaruusalus näyttää planeettojen vieressä todella pieneltä, leffa tuo asian esille myös siten, että melkein mitättömän pieni ihmismäärä lähtee pelastamaan koko suurta ihmiskuntaa. Eeppisyys tuodaan huikeasti esille teknisessä toteutuksessakin, mutta siitä lisää kohta. Ensin on kuitenkin pakko puhua hieman loppuhuipennuksesta, muttei kuitenkaan juonta paljastavasti. Monille leffan finaali on nimittäin todella vaikea kynnys ylittää. Jotkut eivät ymmärrä loppua, kun taas jotkut eivät vain pidä siitä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin lopetusta todella kummallisena, enkä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin toisella ja tällä katselukerralla huomasin yhä enemmän vihjeitä läpi leffan siihen, että huipennuksesta tulee järkevä. Tai no, järkevä ja järkevä... Interstellar osoittaa usein, ettei maailmankaikkeudessa ole järkevää selitystä kaikelle. On paljon asioita, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään ja joita he ovat valmis paikkaamaan omilla uskomuksillaan. Tämän loppuhuipennus tuo hienosti esille. Sitä ei selitetä, vaikka sille pohditaankin syitä. Mitä useammin filmin katson, sitä enemmän pidän sen huipennuksesta. Se on outo, mutta niin on meitä ympäröivä maailmakin. Ja siitähän Interstellar kertoo.




Oi Christopher Nolan, älä ikinä lopeta elokuvien tekoa! Sinun kaltaistasi ei ole toista tässä maailmassa! Pitipä hänen filmeistään tai ei, se on selvää, että Nolan tullaan muistamaan yhtenä merkittävimpänä ohjaajana koko maailmassa. Hänen tarinankerrontatapansa, tunnelmanluomisensa ja muutenkin elokuvantekotyylinsä on vain niin mieletöntä, ettei kukaan mielestäni pysty samaan. Nolan osaa käsitellä tunnelmaa niin hienosti, etteivät hänen pitkät filminsä tunnu pitkiltä. Hän saa mukaan niin paljon maagisuutta, ettei katselua edes haluaisi lopettaa. Nolan tuo näyttelijöistä parhaat puolet esille, minkä lisäksi hän on kirjoittanut veljensä kanssa loistokkaan tarinan, eikä käsikirjoituksen dialogista heikkoja repliikkejä oikeastaan löydy. Visuaalisesti ja audiollisesti Interstellar on pelkkää upeutta. Filmi on aivan mahtavasti kuvattu ja leikattu. Etenkin jäisellä planeetalla leikkaus eri tilanteista toiseen on erinomaisesti toteutettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet upeaa työtä avaruusalusten ja hahmojen avaruusasujen kanssa. Visuaaliset efektit ovat puhdasta silmäkarkkia. Pienoismallit ja digitehosteet on yhdistetty toisiinsa täydellisesti. Äänitehosteet ovat myös mahtavat ja on hienoa, että niissä on otettu huomioon se, ettei avaruudessa kuulu ääntä. Nolanin monen aiemman leffan tavoin myös Interstellarin musiikit on säveltänyt Hans Zimmer. Tässä Zimmer tekee aivan mielettömän hyvää työtä. Hänen musiikkinsa lisäävät elokuvan traagisuuden, eeppisyyden ja koskettavuuden tunteita. Etenkin leffateatterissa katsottuna Zimmerin pauhaava musiikki sai ihoni nousemaan kananlihalle useita kertoja.

Yhteenveto: Interstellar on mielettömän upea ja äärimmäisen koskettava tarina ihmiskunnan pelastamisesta ja rakkaudesta. Heti alussa elokuva näyttää maailmanlopun uskottavasti, jolloin katsoja kokee suurempaa halua nähdä nelikon avaruusmatkan onnistuvan. Matkasta ei mahtipontisuutta ja outouksia puutu, ja monet saattavat kokea jotkut tiedejutut liian kummallisina. Elokuva kuitenkin näyttää, että maailmankaikkeus todella on kummallinen paikka, eikä kaikelle voi löytää selitystä. Filmin teemat ovat upeasti luodut, minkä lisäksi se sisältää kolme erittäin liikuttavaa hetkeä. Kohtaus, jossa Cooper jättää lapsensa Maahan ja lähtee kohti tuntematonta, on aivan mielettömän täydellinen. Myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Matthew McConaughey suoriutuu varsinkin traagisista hetkistä loistavasti. Myös Anne Hathaway tekee loistotyötä, minkä lisäksi on pakko kehua sitä, että Murphin ja Tomin lapsinäyttelijöiksi löydettiin aika samannäköiset henkilöt kuin heidän aikuisvastineensa. Ja tietenkin sitä, että Mackenzie Foy on paras mahdollinen valinta Murphiksi. Tekninen toteutus filmissä on aivan mestarillinen. Efektit, äänet, kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat huikeasti toteutetut. Myös puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet taidokasta työtä. Isoin kunnia kuuluu kuitenkin ohjaaja Christopher Nolanille, joka on luonut suoraan sanottuna mestariteoksen. Hän on jälleen kerran pistänyt kaikkensa peliin ja saanut aikaiseksi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ainoa asia, mikä minua häiritsee elokuvassa, on se ettei Cooper vaikuta välittävän pojastaan. Muuten suosittelen Interstellarin näkemistä todella lämpimästi scifielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät pohdiskelevista, koskettavista, eeppisistä ja yksinkertaisesti erinomaisista elokuvista. Interstellar on todella pitkä, mutta sen katsoo helposti ilman taukoja, sillä se on niin koukuttava. Monet eivät ymmärrä leffan juttuja kunnolla, joten siihen kannattaa todella keskittyä. Kyseessä ei nimittäin ole kovin helppo avaruusleffa. Ja pitäähän se sanoa, että onhan tämä päivänselvästi uusi 2001: Avaruusseikkailu. Se filmi ei ollut kuitenkaan mielestäni mitä ihmeellisin, vaan paikoitellen todella pitkäveteinen. Samankaltaisuuksia on kuitenkin useita, eivätkä ne jää siihen, että molemmat tapahtuvat avaruudessa. Kumpikin kertoo ihmiskunnasta, minkä lisäksi molemmat päättyvät todella kummallisesti. Lisäksi TARS ja CASE -robotit muistuttavat ulkoisesti hyvin paljon outoja mustia palikoita, joita 2001:ssä esiintyy.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interstellar, 2014, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, Lynda Obst Productions, Government of Alberta, Alberta Media Fund


perjantai 29. joulukuuta 2017

Arvostelu: Pitch Perfect 2 (2015)

PITCH PERFECT 2 (2015)



Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Anna Kendrick, Rebel Wilson, Brittany Snow, Hailee Steinfeld, Skylar Astin, Ben Platt, Adam DeVine, Alexis Knapp, Ester Dean, Hana Mae Lee, Chrissie Fit, Birgitte Hjort Sørensen, Flula Borg, Keegan-Michael Key, Anna Camp, Elizabeth Banks, John Michael Higgins, Kelley Jakle, Shelley Regner, Katey Sagal, Shawn Carter Peterson ja David Cross
Genre: musiikki, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

Mickey Rapkinin kirjaan perustuva elokuva Pitch Perfect (2012) oli iso hitti, joten jatkoahan sille tehtiin. Jatko-osan suunnittelu lähti käyntiin, kun ensimmäinen osa huomattiin menestykseksi ja kun se alkoi saamaan faneja. Näyttelijöille pidettiin jälleen a cappella -leiri, ennen kuin kuvaukset alkoivat keväällä 2014. Pitch Perfect 2 sai ensi-iltansa keväällä 2015 ja se oli todella iso hitti - elokuva tuotti jopa tuplasti sen verran rahaa kuin edeltäjänsä! Filmi sai myös ihan hyvät arviot kriitikoilta. Itse en kuitenkaan nähnyt Pitch Perfect 2:a elokuvateattereissa kuten en nähnyt ensimmäistäkään osaa. Ajattelin filmien olevan enemmänkin tyttöjen juttu, enkä uskonut, että voisin kokea leffoista kovin suurta iloa. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa uuden osan, Pitch Perfect 3:n (2017), päätin vihdoin katsoa leffat ja arvostella ne. Yllätyin positiivisesti, sillä vaikka ensimmäinen osa oli todella ennalta-arvattava, viihdyin sen parissa enemmän kuin etukäteen ajattelin. Hyvillä mielin kävinkin siis vuokraamassa Pitch Perfect 2:n ja katsoin sen edeltäjän tavoin tyttöystäväni kanssa, joka oli käynyt katsomassa filmin, kun se ilmestyi vuonna 2015.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pitch Perfect!

A cappella -ryhmä Bellat menettää maineensa pahan mokauksen takia. Noustakseen takaisin suosioon, ryhmän täytyy päihittää saksalainen a cappella -ryhmä Das Sound Machine ja voittaa a cappellan maailmanmestaruuskisat.

Anna Kendrick nähdään toistamiseen pääroolissa Becana, joka toimii nykyään Bellat-ryhmän johtajana. Hän on kuitenkin ollut ryhmässä jo muutaman vuoden ja kokee, että nyt voisi olla aika lopettaa a cappella -jutut ja pyrkiä uralla siihen, mistä hän haaveili jo edellisessä osassa. Tämä tuo mukaan mainion sivujuonen, kun Beca yrittää pohtia, haluaako hän olla mieluummin a cappella -kuoron laulaja vai musiikkituottaja, vai pystyisikö hän hoitamaan molempia asioita samaan aikaan? Kendrick on jälleen oivallinen pääroolissa, vaikkei ole vieläkään kovin ihmeellinen näyttelijä.
     Belloihin kuuluvat samat vanhat tutut edellisestä elokuvasta. Edellinen johtaja Aubrey (Anna Camp) ei tosin ole enää mukana ryhmässä, mutta hänellä on kuitenkin pieni rooli leffassa. Chloesta (Brittany Snow) on alkanut muodostua samanlainen stressaaja kuin Aubrey oli aikoinaan. Läski-Amy (Rebel Wilson) heittää yhä vitsiä painostaan. Stacie (Alexis Knapp) osoittaa seksuaaliset halunsa useasti. Cynthia Rosen (Ester Dean) suuntautumista tuodaan jälleen esille. Lilly (Hana Mae Lee) on palannut hiljaiseksi ja hän on yhä todella outo. Jessicalle (Kelley Jakle) ja Ashleylle (Shelley Regner) ei ole vieläkään vaivauduttu luomaan persoonaa, mistä jopa heitetään vitsiä elokuvassa. Uusina hahmoina esitellään Chrissie Fitin esittämä kummallinen Florencia ja Hailee Steinfeldin näyttelemä tulokas Emily, joka nousee todella isoon rooliin. Emilylle on luotu samanlaista kehityskaarta kuin Becalle edellisessä osassa ja välillä tuntuukin siltä kuin Emily olisi tällä kertaa päähenkilö. Steinfeld on oiva lisäys Belloihin. Ryhmän näyttelijät ovat jälleen toimivia rooleissaan, mutteivät Kendrickin tavoin mitenkään häikäise näyttelijänlahjoillaan.
     Bellojen lisäksi muitakin vanhoja tuttuja palaa sarjaan. Skylar Astinin näyttelemä Jesse on suhteessa Becan kanssa. Ben Plattin esittämä taikuri Benji pääsee isompaan rooliin, kun hän ihastuu Emilyyn. Adam DeVine on jälleen ärsyttävä ylimielisenä Bumperina, josta on aika mahdoton pitää. Myös a cappella -kisojen juontajat, sovinisti-John (John Michael Higgins) ja Gail (Elizabeth Banks) tekevät paluun, ja heille annettu ruutuaika on ehkä jopa turhankin isoa. Benjin ja Emilyn pieni romanssikuvio on mainio lisäys tarinaan, kun taas Bumperin ja Läski-Amyn rakkaustarinan olisi voinut poistaa kokonaan. Itse asiassa Adam DeVinen olisi voinut poistaa kokonaan, sillä katsojana haluaisi vain läimäistä nyrkkinsä päin hänen naamaansa lähes joka kerta, kun Bumper avaa suunsa.
     Uusina hahmoina Emilyn ja Florencian lisäksi esitellään Das Sound Machineen kuuluvat Komissar (Birgitte Hjort Sørensen) ja Pieter (Flula Borg), sekä musiikkituottaja Sammy (Keegan-Michael Key), hänen avustajansa Dax (Shawn Carter Peterson) ja mystinen a cappella -kamppailujen järjestäjä (David Cross), joka on aika rasittava tapaus. Sammy ja hänen avustajansa Dax tuovat erinomaista huumoria mukaan, mikä syntyy pääasiassa Keyn oivallisesta roolityöstä. Sørensen ja Borg ovat onnistuneen ylimielisiä rooleissaan, mutta unohtavat vähän väliä ylikorostetun saksalaisaksenttinsa.
     Elokuvassa nähdään myös julkkiksia omina itsenään, kuten laulaja Snoop Dogg ja televisiojuontaja Jimmy Kimmel, minkä lisäksi leffaan on saatu yhdistettyä arkistokuvaa Yhdysvaltain ex-presidentti Barack Obamasta ja hänen vaimostaan Michellestä.

Pitch Perfect 2 ei ole yhtä kelpo elokuva kuin edeltäjänsä, mutta on se silti ihan hyvä. Alkupäässä filmi vaikuttaa hieman liian paljon olevan lievä kopio edellisestä osasta, mistä en pitänyt. Bellojen esitys menee pieleen, he tajuavat että heillä on vastassaan paljon suositumpi a cappella -ryhmä, joka täytyy voittaa kisoissa, ja ryhmään saapuu nuori tyttö, joka haaveilee omasta musiikkiurastaan. Aluksi pelkäsin, että leffa vain kulkisi samalla tavalla kuin edellinen osa, mutta onneksi siihen löydetään uusiakin puolia. Tässä elokuvassa perehdytään hahmoihin hieman enemmän ja heistä tuodaan pienesti uusia juttuja esille, vaikka monet jäävätkin yhä yksiulotteisiksi. Jotkut uutuudet toimivat hyvin, kuten jo mainitsinkin Benjin ja Emilyn romanssin sekä musiikkituottajapuolen, mutta mukaan on mahtunut myös kohtauksia, jotka olisi voinut poistaa kokonaan. Läski-Amyn ja Bumperin suhde on todella väkisin väännetty, minkä lisäksi noin puolessa välissä nähtävä kisailu monen ryhmän välillä (joka on kopioitu edellisestä osasta lähes täysin samanlaiseksi) kestää ihan liian kauan ja tuntuu vain pitkittävän filmiä. Onkin hassua, miten leffaan on saatu ujutettua mukaan aika tarpeettomia hetkiä, mutta siitä tuntuu puuttuvan oikeasti tärkeitä hetkiä.

Jo Pitch Perfectin arviossa naureskelin sitä, että nämä yliopistoa käyvät tytöt eivät kertaakaan käy tunneilla elokuvan aikana ja samaa pätee myös tässä. Valitettavasti tässä ei myös koskaan harjoitella Bellojen esityksiä, mikä olisi ollut kiinnostavaa nähtävää. Ryhmä vetää pari oivallista show'ta, mutta heidän harjoitteluaan ei kertaakaan näytetä, mikä on suuri sääli. Leffan yksi isoista teemoista on se, että ryhmä on suosion takia kadottanut oikean äänensä ja vanhan tunnelmansa, jota he yrittävät löytää elokuvan kuluessa. He käyvät jopa typerällä leirillä sen takia (joka on myös filmiä hieman turhaan pidentävä osio), mutta olisi ollut paljon kiinnostavampaa näyttää, kun he harjoittelevat esitystään ja siten löytävät äänensä. Kokonaisuudesta saisi helposti karsittua pätkiä pois sieltä täältä ja lisätä oikeasti tärkeitä kohtauksia mukaan. Olisin halunnut nähdä, miten Bellat valmistelevat mainion esityksensä a cappellan maailmanmestaruuskisoihin (joka ei muuten ole täysin todellinen asia, mutta hieman samantyyppisiä kisoja on kyllä olemassa). Onneksi Pitch Perfect 2:sta löytyy kuitenkin samanlaista riemua ja energiaa kuin edeltäjästään, mikä nostaa hymyn huulille ja pitää katsojan viihdytettynä. Minun on myös pakko sanoa, että Bellojen MM-esitys on onnistuneempi kuin edellisen filmin huipennus. Siihen oli jopa saatu pientä koskettavuutta mukaan, vaikkei heidän esittämänsä kappale ollutkaan mitä ihmeellisin.

Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Jason Moorelta Gail-juontajaa näyttelevälle Elizabeth Banksille. Tätä ennen Banks oli ohjannut vain osion Movie 43:sta (2013) ja tässä hän näyttää, että hänen pitäisi pysyä kameran edessä. Banks on saanut aikaiseksi ihan kivan filmin, mutta hän ja käsikirjoittaja Kay Cannon eivät ole tienneet, mitä kohtauksia lisätä elokuvaan ja mitä ottaa pois siitä. Filmi on kuitenkin kuvattu hyvin, mutta leikkausta olisi voinut parantaa. Elokuvan budjetti on tainnut mennä suurimmaksi osaksi a cappellan maailmanmestaruuskisoihin, joista on saatu aika näyttävät. Valaisu on taidokkaasti toteutettu laulukohtauksissa ja äänimaailma on hyvin luotu. Musiikeista vastaava Mark Mothersbaugh ei ole kuitenkaan saanut sävellettyä mukaan mitään muistettavaa. Filmin kappalevalinnat eivät ole kovin erikoisia yhtä lukuunottamatta. Olen massiivinen Muse-fani ja mielestäni on upeaa, että mukana on yhtyeen "Uprising"-kappale. Valitettavasti Das Sound Machinen versio siitä on kuitenkin aivan käsittämättömän surkea...

Yhteenveto: Pitch Perfect 2 on edeltäjäänsä heikompi, mutta silti ihan viihdyttävä elokuva. Aluksi filmi vaikuttaa toistavan liikaa edellisen osan juonta, mutta onneksi se löytää pikkuhiljaa oman äänensä ja kertoo jotain uuttakin. Becan sivujuoni musiikin tuottamisbisneksessä on kiinnostava, ja mukaan lisätyt Sammy ja avustaja-Dax tuovat oivaa huumoria mukaan. Harmillisesti toiset lisäykset taas eivät ole mitä parhaimmat, kuten Läski-Amyn ja Bumperin väkisin väännetty romanssi. Paljon parempaa rakkaustarinaa syntyy nörtti-Benjin ja tulokas Emilyn väliltä. On harmi, että leffa käyttää turhaa aikaa ylimääräisiin asioihin, kuten todella pahasti pitkitettyyn laulukisailuun puolessa välissä, mutta siitä ei löydy ainuttakaan hetkeä, jolloin Bellat oikeasti harjoittelisivat esityksiään. Näyttelijät suoriutuvat kuitenkin rooleistaan pääasiassa toimivasti, ja mukana on tarpeeksi mainiota energiaa ja hyvää fiilistä, jotta Pitch Perfect 2 onnistuu pitämään katsojansa tyytyväisinä. Suosittelen tätä pääasiassa nuorille tytöille, sillä se on täysin selvästi tehty juuri heille, mutta suosittelen leffaa myös kaikenikäisille naisille ja miehille, jotka pitivät edellisestä filmistä. Tämä on aika lailla samanlaista menoa, mikä toisaalta herättää pienen epäilyksen siitä, voiko tuleva Pitch Perfect 3 tarjota enää mitään uutta... Maailmanmestaruuskisojen jälkeen on vaikea kuvitella isompaa haastetta Belloille. Ehkä he laulavat seuraavaksi planeettojen välisessä scifikilpailussa?




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.blackfilm.com
Pitch Perfect 2, 2015, Brownstone Productions, Gold Circle Films, Universal Pictures

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Arvostelu: Wonder Wheel (2017)

WONDER WHEEL (2017)



Ohjaus: Woody Allen
Pääosissa: Kate Winslet, Justin Timberlake, Juno Temple, Jim Belushi ja Jack Gore
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Wonder Wheel on Woody Allenin neljäskymmeneskahdeksas elokuvaohjaus. Leffan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 ja se kuvattiin samaisena syksynä. Elokuva sai ensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty muutamassa muussakin leffatapahtumassa. Suomeen teos saapuu vasta joulukuun lopussa, mutta itse näin sen jo marraskuun alussa. Kiinnostuin elokuvasta heti, kun huomasin sen olevan Woody Allenin teos. Vaikken ole Allenilta nähnyt kuin muutaman leffan, hänen edellinen ohjauksensa, Café Society (2016) oli mielestäni niin mainio, että menin oikein positiivisin mielin katsomaan leffaa. En edes säikähtänyt arvioita, jotka kutsuivat filmiä todella keskinkertaiseksi, sillä samaa sanottiin myös Café Societysta, josta pidin todella paljon. Valitettavasti tällä kertaa olin samaa mieltä muiden kanssa. Kyseessä on aika keskinkertainen leffa.

1950-luvulla Coney Islandille saapuu nuori Carolina, joka palaa hädissään isänsä luo, sillä hänen gangsterimiehensä jahtaa häntä. Samalla Carolinan isän uusi vaimo Ginny on kehittänyt romanssin rantavahti Mickeyn kanssa, johon myös Carolina iskee silmänsä.

Juno Temple näyttelee nuorta Carolinaa, joka meni naimisiin Frankie Adotto -nimisen gangsterin kanssa, mutta jätti tämän ja kertoi FBI:lle rikollisten tietoja, minkä takia Frankie on nyt hänen perässään. Carolina ei kuitenkaan ole rikollinen, vaan hän vain haluaa elää mahdollisimman täysillä, joten vaarallinen elämä kiehtoo häntä. Temple tuo kuitenkin hahmoon erittäin oivallista viattomuutta, jolloin hahmo ei vaikuta lainkaan kapinahenkiseltä teiniltä.
     Jim Belushi esittää Carolinan isää Humptya, joka on töissä Coney Islandin huvipuiston karusellillä. Humptykin yhdistää kaksi todella erilaista maailmaa samaan hahmoon, sillä hän vaikuttaa mukavalta herralta, joka on todella ystävällinen lapsille, mutta hän on myös alkoholisti, joka alkaa uhkailemaan hakkaamisella, jos hän ottaa huikan tai jos häneltä kielletään viina. Belushi saa hahmon kuitenkin tuntumaan pääasiassa miellyttävältä henkilöltä, joka välittää suuresti tyttärestään ja haluaa saada Carolinan menestymään koulun kautta paremmin kuin hän itse. Pistin myös merkille, että Belushi kuulostaa oudon paljon samalta kuin näyttelijä John Goodman. Oliko kyseessä vain minun kuuloharhani, vai onko joku muu huomannut saman?
     Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet näyttelee Ginnyä, Humptyn uutta vaimoa, joka työskentelee siivoojana ravintolassa. Ginnystä oikein huokuu onnettomuus, sillä hän näyttää kaiken aikaa todella tympääntyneeltä, minkä lisäksi hän valittaa jatkuvasti migreenistä. Ei tarvitse kovin fiksu olla, jotta huomaa, ettei Ginny oikeastaan haluaisi olla Humptyn kanssa. Eikä hän todellakaan innostu siitä, että Carolina ilmestyy paikalle. Ginnylle on luotu kiinnostava menneisyys, ja Winslet on erittäin hyvä roolissaan. Ginnyllä on edellisestä suhteesta lapsi, poika nimeltä Richie (Jack Gore), joka pitää elokuvista ja tulesta. Richie ajautuukin usein ongelmiin, sillä hänellä on pakkomielle sytyttää liekkejä sinne sun tänne.
     Rantavahti Mickey Rubinin roolissa nähdään laulaja Justin Timberlake, joka ei ole aiemmin vakuuttanut minua näyttelijäntaidoistaan. Tässä Timberlake onnistuu kuitenkin tavallista paremmin ja hän sopii todella hyvin osaansa. Sen lisäksi, että Mickey vahtii ettei kukaan huku, hän rakastaa runoutta ja haaveilee kirjoittamisesta. Tämän takia hän toimii elokuvan kertojana, mikä voi aiheuttaa pientä hämmennystä, kun hän muuttuu kunnon hahmoksi ja liittyy mukaan tarinaan ennen puolta väliä. Timberlakesta selvästi löytyy tiettyä taiteilijasielua, mitä rooli kaipaa, minkä lisäksi hän onnistuu Ginnyn uuden mielenkiinnon kohteena.

Wonder Wheel tapahtuu tosiaan 1950-luvulla ja samalla tavoin kuin Woody Allen sai Café Societyssa luotua upeasti 1930-luvun hengen, hän onnistuu tässä hienoon 1950-luvun tunnelmaan. Tai noh, mistä minä tiedän, sillä en ollut elossa vielä silloin, mutta ainakin sen perusteella mitä olen vanhempia filmejä katsonut, on ajankuva todella taidokkaasti toteutettu. Ei pelkästään vanhojen autojen, vaatteiden ja talojen puolesta, vaan elokuvasta huomaa pieniä tyylejä, joita nykypäivän leffoissa ei tehdä enää. Wonder Wheel vaikuttaa usein siltä kuin se olisi tehty monia vuosia sitten, niin hienosti ajankuva on toteutettu. Jo alkutekstit ovat täysin erilaiset kuin millaisia 1900-luvun lopusta tähän päivään asti on tehty. Ihmiset puhuvat eri tavalla kuin nykyään ja leffassa on käytetty värejä todella voimakkaasti hyödyksi, mitä ei nykypäivänä näe. 1950-luvun henki onkin filmin parasta antia ja se on kaikista viehättävintä teoksessa.

Harmillisesti tarina ei pääse samalle tasolle kuin leffan tunnelma. Elokuva herättää mielenkiinnon heti alussa, kun saa kuulla siitä, että pahamainen rikollinen on viattomalta vaikuttavan Carolinan perässä, jonka täytyy pysyä piilossa isänsä kotona, jolle hän ei ole puhunut vuosiin. Carolinan kertomus on kiinnostava, kunnes yhtäkkiä hän ei olekaan enää tarinan keskiössä. Yhtäkkiä tarina kertookin Ginnystä, joka ihastuu nuoreen uimavahtiin, ja siitä miten kaksikko yrittää olla yhdessä, ilman että Humpty saa tietää asiasta. Carolinan ongelmat nousevat muutamaan otteeseen esille, mutta jossain kohtaa elokuva ei tunnu kertovan enää samaa tarinaa kuin mitä se pohjusti. Salainen romanssi ei saa napattua katsojaa samalla lailla mukaansa, minkä takia teos käy välillä hieman pitkäveteiseksi. Leffa aloittaa muitakin mielenkiintoisia kuvioita, mutta se ei loppujen lopuksi vie niitä oikeastaan mihinkään, jolloin niiden esittely tuntuu pienesti tarpeettomalta. Eniten minua kuitenkin häiritsi, miten Mickey muuttuu kertojasta kunnon hahmoksi. Aluksi hän aloittaa tarinan kuin kyseessä olisi muutamia vuosia sitten tapahtunut erikoinen tapaus, joka on noussut Coney Islandilla todella tunnetuksi. Tämä vaikuttaa hyvältä ja vielä sekin toimii, kun Mickey kertoo, että hän itse oli mukana tapahtumissa. Mutta siinä vaiheessa, kun Mickey on selittämässä tarinaa ja eräs hahmo saapuu juttelemaan hänelle, jolloin kertomus jatkuu kertomishetkestä eteenpäin, katsojana saattaa kummastella, miksi ihmeessä Mickey aloitti tarinan kertomisen puolesta välistä tapahtumia, kun ei ollut mitään kerrottavaa vielä? Jälleen kerran elokuva aloittaa jotain kiinnostavaa, muttei osaa hyödyntää sitä kunnolla.

Ohjaaja Woody Allen on onnistunut todella hyvin vanhan ajan tunnelman luomisessa, mutta käsikirjoittajana hän ei ole tehnyt kovin kummoista työtä. Välillä tuntuu, ettei hän tiedä, kenen tarinaa hän haluaisi kertoa. Jos Mickey olisi vielä lopussa istunut korokkeellaan ja kertonut tarinaa, voisi ajatella, että kyseessä oli erikoinen tapahtuma, mutta tällä lailla filmi vain vaikuttaa turhan sekavalta. Wonder Wheel on kuitenkin kuvattu erinomaisesti. Mukana on useita pitkiä kuvia, jotka tyylikkäästi seuraavat hahmoja ja joita on todella mukava katsoa. Leikkaus on myös sujuvaa. Vaikka pidänkin siitä, että värejä on hyödynnetty voimakkaasti, parissa kohtaa värien käyttö ampuu yli, jolloin kuva muuttuu aika rumaksi. Lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat onnistuneita ja elokuvassa käytetyt vanhat laulut nostavat 1950-luvun henkeä entisestään.

Yhteenveto: Wonder Wheel on ihan kiva draamaelokuva, jonka paras puoli on sen 1950-luvun tyyli. Ajankuva on tuotu upeasti esille lavasteilla, asuilla, autoilla, puhetavoilla ja musiikilla. Harmillisesti filmi tuntuu hieman siltä, että se on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Leffa alkaa kiinnostavasti, mutta sen tarina vain muuttuu jossain kohtaa rikoskertomuksesta salaromanssiksi, joka ei herätä mielenkiintoa kunnolla. Välillä elokuva on jopa hieman sekava, vaikka se onkin hyvin yksinkertainen. Eniten minua häiritsi filmissä se, kuinka Mickey muuttuu kertojasta yhdeksi hahmoksi. Näyttelijät ovat kuitenkin onnistuneita rooleissaan. Jopa Justin Timberlake sopii osaansa. Leffan tekninen toteutus on tyylikäs, vaikkakin välillä värit ovat ruman korostetut. Ohjaaja Woody Allen on osannut luoda oivallisen hengen, muttei muuten erityisen onnistunutta tunnelmaa. Wonder Wheel on ihan viihdyttävä, mutta aika unohdettava tekele, jonka katsoo kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse uudelleen katsoa. Allenin faneille tämä voi tuottaa riemua, sillä hänen tyylinsä on selkeästi läsnä, mutta muiden kannattaa odottaa, että tämä tulee televisiosta tai johonkin suoratoistopalveluun. Harmi, että vuoden 2017 ensi-illat päättyvät aika laimeasti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.woodyallenpages.com
Wonder Wheel, 2017, Amazon Studios, Gravier Productions

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Arvostelu: A Christmas Carol / Saiturin joulu (2009)

A CHRISTMAS CAROL (2009)

SAITURIN JOULU



Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Jim Carrey, Gary Oldman, Colin Firth, Robin Wright, Ryan Ochoa, Bob Hoskins, Cary Elwes ja Fionnula Flanagan
Genre: jouluelokuva, seikkailu, jännitys, animaatio
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

A Christmas Carol, eli suomalaisittain Saiturin joulu perustuu Charles Dickensin samannimiseen kirjaan vuodelta 1843. Kirjan pohjalta on tehty erilaisia filmatisointeja tätä ennen noin kaksikymmentä kappaletta! Elokuva on Forrest Gumpin (1994) ohjaaja Robert Zemeckisin kolmas motion capture -animaatio peräkkäin, edellisten ollessa joululeffa The Polar Express (Napapiirin pikajuna - 2004) ja ikivanhoihin sankarirunoihin perustuva Beowulf (2007). Motion capture -tekniikassa näyttelijät esittävät hahmojen liikkeet, jotka kuvataan ja joiden pohjalta luodaan tietokonehahmoja. Zemeckis halusi tehdä leffan Dickensin kirjan pohjalta, sillä se on hänelle tärkeä tarina. Ja elokuvan hän tekikin. Saiturin joulu ilmestyi marraskuussa 2009 ja se oli menestys, mutta sai silti aika ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa teattereissa, vaan vasta seuraavana jouluna, kun vuokrasin sen äitini kanssa. Pidin filmistä, vaikkei se ollut mielestäni ihmeellinen. Katsoin sen äitini kanssa uudestaan vuonna 2014, kun se tuli jouluna televisiosta, mutta silloin en pitänyt siitä niin paljon, joten en katsonut sitä kolmatta kertaa. Kuitenkin kun pohdiskelin, minkä elokuvan arvostelisin jouluaatoksi, Saiturin joulu nousi heti ensimmäisenä mieleeni. Katsoinkin sekä Zemeckisin Napapiirin pikajunan että Saiturin joulun muutaman päivän sisällä. Ensimmäisen ollessa edelleen heikko tekele, tämä iski minuun paremmin kuin viime katselukerralla.

Joulua inhoava Ebenezer Scrooge kohtaa jouluyönä kolme henkeä, jotka näyttävät hänelle menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden joulut. Matkan varrella herra Scrooge alkaa oppimaan tärkeitä asioita sekä joulun että muiden ihmisten merkityksestä.

Yleensä hymyilevä ja naureskeleva Jim Carrey tekee uransa tympeimmän roolityön rikkaana Ebenezer Scroogena. Herra Scrooge todella vihaa joulua, sillä sen takia ihmiset eivät tee töitä tiettynä päivänä, mikä on hänelle rahan tuhlausta. Sellaista on myös ruokien ja koristeiden ostelu, minkä lisäksi hän ei viihdy ihmisten seurassa, joten hän ei ymmärrä sitäkään puolta juhlassa. Herra Scrooge on kylmä ja hieman karmiva henkilö, jonka saapuessa paikalle kuorolaiset lopettavat joululaulujen hoilaamisen. Vaikka hahmo on inhottava, on hän myös jollain tapaa huvittava ja leffan edetessä hän alkaa muuttua pidettävämmäksi. On myös hauska huomata, miten herra Scroogen pohjalta on selvästi luotu muita tunnettuja hahmoja, kuten Roope Ankka ja The Simpsons -sarjan (1989-) herra Burns. Carrey osaa onneksi olla synkkä lähes koko filmin ajan, eikä häntä voi kovin helposti tunnistaa. Paikoitellen suupielet kääntyvät ylöskin päin, jolloin Carreyn tuttu tyyli nousee esille.
     Jim Carrey esittää myös menneen, nykyisen ja tulevan joulun henkiä. Menneen joulun henki on kuin kynttilä ja hänestä löytyy hieman salaperäisyyttä. Nykyisen joulun henki on ärsyttävän hilpeä ja naureskelee lähes tauotta kaikelle. Tulevan joulun henki on oma suosikkini, sillä vaikka hän on hahmoista masentavin, tarjoaa hän voimakkaimman tunteen. Tulevan joulun henki on nimittäin mustaan kaapuun pukeutunut luuranko, jonka merkityksen kaikki voivat arvata. Hahmon täydellistää se, miten häntä hyödynnetään lähinnä varjojen kautta ja se, ettei hän puhu mitään. Hiljaisuus lisää karmivuutta, mutta on myös hienoa, että hiljaisuuden takia herra Scrooge joutuu itse tekemään päätelmiä ja ymmärtämään, eikä hänelle suoraan selitetä kaikkea tärkeää.
     Muita hahmoja leffassa ovat herra Scroogen entisen työkaveri Marleyn haamu (Gary Oldman), herra Scroogen avustaja Bob Cratchit (myös Oldman), hänen pieni poikansa Tim (Ryan Ochoa), herra Scroogen sisarenpoika (Colin Firth), Scroogen edesmennyt sisko Fan (Robin Wright) ja siivooja rouva Dilber (Fionnula Flanagan), jonka roolia olisi pitänyt tarkentaa alkupäässä, jotta yksi myöhempi kohtaus tuntuisi järkevämmältä.

Saiturin joulu on kaikin puolin parempi elokuva kuin Napapiirin pikajuna. Tässä filmissä on sentään mukana joulun henkeä ja lämmintä tunnelmaa. Napapiirin pikajunasta sellainen puuttui täysin ja se oli vain ankea ja synkkä. Tästäkin löytyy ankeutta ja synkkyyttä paljon, mutta sekin on toteutettu paljon taidokkaammin. Tässä kohtaa on sopiva hetki kertoa, ettei Saiturin joulu ole perheen pienimmille tehty joulukertomus. Elokuvan ikäraja on K12 ja sille on hyvä syy. Filmi on nimittäin yllättävän pelottava, etenkin tulevan joulun hengen ilmestyessä mukaan. Silloin elokuva sisältää jopa pari kunnon äkkisäikäytystä ja jokseenkin ahdistavaa tunnelmaa. Mukana on jännittävä takaa-ajo lumisilla kaduilla, sekä joitain hetkiä jotka saavat aikuiskatsojankin pienesti järkyttymään. Jo leffan alussa nähtävä Marleyn haamu on hieman karmiva tapaus, eikä pelkoja ole helpottamassa kuin muutama vitsi. Tämä ei ole kuitenkaan huono asia, sillä huipennus on todella vaikuttavasti toteutettu. Se on myös ihan liikuttava. Yleisestikin elokuvan aikana on koskettava nähdä muistojen kautta, miten herra Scrooge muuttui joulua vihaavaksi yrmyksi. Syy ei ole mikään yksinkertainen lapsuuden trauma, että joulupukki ei tullutkaan kylään, vaan se johtuu vuosien varrella tapahtuvasta muutoksesta.

Selkeä parannus Napapiirin pikajunaan verrattuna on jo se, että tässä päähenkilölle on luotu kehityskaari, mikä tuntui puuttuvan kokonaan Napapiirin pikajunasta. Tässä tapahtumilla on merkitystä lopputuloksen kannalta. Vaikka leffasta tuntuukin puuttuvan muutamia tärkeitä hetkiä kuten rouva Dilberin esittely ja Tim-pojaan liittyvän asian tarkentaminen, elokuva onnistuu silti kertomaan tarinansa tarpeeksi toimivasti alusta loppuun puolessatoista tunnissa. Synkkyyden keskeltä filmi onnistyy myös löytämään joulun lämpöä. Elokuva tapahtuu 1840-luvulla, joten joulun vietto on hyvin erilaista kuin nykyään. Siten leffa saa kuitenkin pois kaikenlaiset rahan tuhlailut ja isot joululahjat, ja se näyttää joulun oikeasti perheen ja ystävien juhlana. On kuitenkin pakko sanoa, että vaikka kehunkin filmiä, ei se silti ole täysin sitä mitä voisi toivoa. Se vaatisi muutamia lisäyksiä, jotta sitä voisi kutsua oikeasti todella hyväksi elokuvaksi. Kokonaisuudesta jää uupumaan jotain, mutta on se silti oivallinen teos. Sitten taas ihan lopussa nähtävän hetken, jossa yksi hahmoista kääntyy yhtäkkiä puhumaan kameralle, olisi voinut poistaa kokonaan. Neljännen seinän rikkominen viimeistä minuuttia varten tuntuu todella irralliselta ja typerältä ratkaisulta.

Saiturin joulun animointikin on parempaa kuin Napapiirin pikajunassa. Tästäkin elokuvasta löytyisi parannettavan varaa animoinnin puolelta, mutta pääasiassa filmi on tyylikäs ja yksityiskohtainen. Hahmoissa on enemmän eloa silmissä, eivätkä suiden liikkeet näytä urpoilta. Animoinnista löytyy hienoa vauhtia useaan otteeseen, mikä lisää leffan viihdyttävyyttä. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin ymmärtänyt jotain joulusta, muttei saavuta vieläkään aiempien erittäin hyvien elokuviensa tasoa. Tämä kuitenkin saa toivomaan, että Zemeckis tekisi joskus kolmannen jouluaiheisen motion capture -elokuvan. Hän on onnistunut myös käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut lisätä muutamia kohtauksia tarkentamaan tiettyjä asioita. Äänimaailma on loistava ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Hän on saanut omiin sävellyksiinsä hienosti mukaan tuttuja joulumelodioita.

Yhteenveto: Saiturin joulu on yllättävän pelottava, mutta silti lämminhenkinen jouluelokuva. Perheen pienimmille filmi ei sovi etenkään loppuhuipennuksensa takia, joka pistää aikuisetkin jännittämään ahdistavuutensa ja äkkisäikäytyksiensä ansiosta. Heti alkupäässä nähtävä Marleyn haamu on jo hieman karmiva, mikä pohjustaa hyvin sitä, ettei kovin hilpeästä pätkästä ole kyse. Kaikessa synkkyydessään tästä löytyy kuitenkin enemmän jouluhenkeä ja lämpöä kuin ankeasta Napapiirin pikajunasta. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin löytänyt tasapainon näiden teemojen välille ja hyödyntää sitä taidokkaasti. Hän on myös kirjoittanut oivan kehityskaaren päähenkilö Scroogelle, jota Jim Carrey hienosti näyttelee. Animointi filmissä on tyylikästä, vaikka välillä hieman takeltelevaa. Valitettavasti käsikirjoituksesta tuntuu puuttuvan joitain tärkeitä kohtauksia, joilla tietyt hahmot tuntuisivat enemmän joltain. Kokonaisuudesta muutenkin jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä todella mainion. Suosittelen silti Saiturin joulua katsottavaksi tänä jouluna. Ala-asteelta pian yläasteelle siirtyvien lasten kanssa tämän voi hyvin katsoa, mutta jos muksunne ovat vasta päiväkodissa, kannattaa heidät laittaa nukkumaan ennen tämän katselua. Emmehän halua, että he näkevät painajaisia jouluyönä!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jimcarreyonline.com
A Christmas Carol, 2009, Walt Disney Pictures, ImageMovers Digital, ImageMovers, FortyFour Studios, Reel Chefs Catering

torstai 21. joulukuuta 2017

Arvostelu: Jumanji: Welcome to the Jungle (2017)

JUMANJI: WELCOME TO THE JUNGLE



Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Jack Black, Kevin Hart, Karen Gillan, Alex Wolff, Madison Iseman, Ser'Darius Blain, Morgan Turner, Bobby Cannavale, Nick Jonas ja Rhys Darby
Genre: seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Siitä asti kun ilmoitettiin, että on tulossa uusi Jumanji-elokuva, sosiaalinen media on ollut täynnä keskustelua siitä, onko se jatko-osa vuoden 1995 Jumanjille. Monet sanoivat, että kyseessä on uuden sarjan avausosa, kun taas jotkut olivat sitä mieltä, että tämä sijoittuu samaan elokuvauniversumiin. Nyt kun olen Jumanji: Welcome to the Junglen nähnyt, voin sanoa heti alkuun, että kyseessä todella on jatko-osa alkuperäiselle Jumanjille. Elokuvan teko lähti käyntiin 2010-luvun alussa, mutta se ei herättänyt kovin innostunutta reaktiota faneissa. Alkuperäisen filmin päätähti Robin Williamsin menehtyessä loppukesästä 2014, monet pitivät tökerönä, että uutta elokuvaa tehdään siinä kohtaa. Tuotanto ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan kuvaukset alkoivat viime vuonna ja nyt Jumanji: Welcome to the Jungle on saamassa ensi-iltansa. Itse en nähnyt alkuperäistä leffaa lapsena, joten koko Jumanji-juttu ei ole minulle kovin tärkeä. Silti pidin jotenkin tyhmänä, että elokuva saisi jatkoa, varsinkin siinä kohtaa kun sen juoni paljastettiin. Trailerit olivat mielestäni kehnoja, joten kiinnostukseni leffaa kohtaan laski siihen pisteeseen, etten odottanut elokuvan näkemistä enää ollenkaan. Menin silti katsomaan Jumanji: Welcome to the Junglen sen lehdistönäytökseen ja hyvä niin, sillä kyseessä on viihdyttävämpi seikkailu kuin odotin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jumanji!

Neljä nuorta löytävät jälki-istuntonsa aikana vanhan Jumanji-videopelin ja päättävät kokeilla sitä. Videopeli kuitenkin imaisee nuoret sisäänsä, jolloin he joutuvat kirjaimellisesti olemaan pelihahmonsa ja voittamaan pelin, päästäkseen takaisin todelliseen maailmaan.

Elokuvan päähenkilö on hintelä ja helposti säikkyvä nörtti Spencer (Alex Wolff), jonka pelihahmo on lihaksikas tohtori Smolder Bravestone (Dwayne Johnson). Wolff sopii epävarman nuorukaisen rooliin ja yllättävää kyllä, niin sopii myös Johnsonkin. Vaikka pelimaailmassa Spencerin hahmo onkin muskelisankari, on hän henkisesti se sama epävarma ja pelokas poika kuin todellisuudessakin. Tämän takia Johnson pääsee loistamaan, sillä hän heittää vitsiä tyypillisistä lihastenpullistelijarooleistaan kummastelemalla ja ihailemalla omaa vartaloaan. Johnson pystyy tarpeeksi uskottavasti vakuuttamaan, että hän olisi henkisesti teini ja onkin mielenkiintoista seurata, kun Spencer yrittää leffan aikana muuttua henkisesti vastaamaan tohtori Bravestonen fyysistä sankariolemusta.
     Madison Iseman näyttelee suosittua teinityttö Bethanya, joka joutuu Jumanjissa olemaan pullea keski-ikäinen mies, professori Sheldon Oberon (Jack Black). Kyseessä on selvästi elokuvan hauskin hahmo, kun täysin kaupunkielämään tottunut Bethany päätyy keskelle viidakkoa, eikä häneltä löydy puhelinta, jolla ottaa jatkuvasti selfieitä ja lisätä niitä Instagramiin. Kyseessä on todella stereotyyppinen kuvaus ylimielisestä teinitytöstä, jonka aikuiset mieskäsikirjoittajat ovat mitä luultavimmin luoneet Mean Girlsin (2004) pohjalta. Tämän takia Blackin ylinäytteleminen ei haittaa katsojaa, sillä todellisuudessakin Bethany on vedetty överiksi. Black jopa onnistuu muuttamaan yliampumisensa elokuvan parhaaksi roolisuoritukseksi.




Morgan Turner esittää ujoa lukutoukka Marthaa, jonka pelihahmo on toimintasankari Ruby Roundhouse (Karen Gillan). Guardians of the Galaxy -leffojen (2014-) kautta Gillan on totuttu näkemään vahvana taistelijana, jolloin onkin hienoa, että tässä hän esittää vain ulkoisesti sellaista. Johnsonin tavoin Gillan pääsee heittämään vitsiä tyypillisestä roolityöstään ja saa katsojan uskomaan, että henkisesti hänkin on epävarma. Hän tuo hahmon puolet paremmin esille kuin todellisuudessa Marthaa esittävä Turner, joka lähinnä vaikuttaa luulevan olevansa henkisesti muiden yläpuolella.
     Ser'Darius Blainin esittämälle Fridgelle käy juuri päinvastoin kuin Spencerille, eli todellisuudessa hän on aikamoinen järkäle, mutta Jumanjissa hän muuttuu lyhyeksi eläintieteilijä Franklin "Hiiri" Finbariksi (Kevin Hart). Kun Johnson, Black ja Gillan pääsevät esittämään joko erilaista hahmoa kuin yleensä tai karikatyyriä perinteisistä rooleistaan, Hart on lähinnä oma kovaääninen itsensä. Hän kyllä heittää vitsiä siitä, kuinka lyhyt hänestä on tullut, mutta sitähän Hart tekee todella usein. Onhan se mielenkiintoista nähdä, kuinka iso Fridge totuttelee uuteen kehoonsa, mutta Hart ei valitettavasti ole kovin kummoinen roolissaan.
     Elokuvan pahis on professori Van Pelt (fanit ymmärtävät viittauksen alkuperäiseen Jumanjiin), jota näyttelee Bobby Cannavale. Päähenkilöihin verrattuna Van Pelt on harmillisen tylsä roisto. Hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta silti hän vaikuttaa lähinnä pahalta pahan vuoksi. Hahmolle on keksitty kiinnostavia voimia, mutta hän käyttää niitä niin vähän ja laimeasti, että tuntuu siltä kuin Jumanjia pelattaisiin helpoimmalla vaikeustasolla. Cannavale yrittää parhaansa kehnon hahmon kanssa, mutta vajoaa helposti unholaan.
     Leffassa nähdään myös Rhys Darby Jumanjin oppaana Nigelinä, Nick Jonas lentäjä Jefferson "Vesitaso" McDonoughina, sekä Marc Evan Jackson koulun rehtorina.

Ennen elokuvan näkemistä pidin todella typeränä, että tällä kertaa Jumanji olisikin videopeli. Sellaisesta ei vain löydy samaa mystisyyttä kuin perinteisestä lautapelistä. Leffaa katsoessa olin kuitenkin tyytyväinen siihen, miten videopeli-osa oli ratkaistu. Alussa selitetään ihan toimivasti, miksi kyseessä ei tällä kertaa ole lautapeli. Alku myös pistää samantien epäilijät hiljaisiksi, sillä leffa lähtee käyntiin rannalta, jonne Jumanji-lauta huuhtoutui alkuperäisen elokuvan lopussa. Kyseessä on sama peli, mutta se on vain muuttunut. Itse viidakossa nähdään nimittäin jotain Robin Williamsin Alan Parrish -hahmoon liittyvää... Viidakko itsessään oli sellainen muutos, josta pidin kovasti. Alkuperäisessä elokuvassa todelliseen maailmaan ilmestyy pelilaudan kautta viidakon kauheuksia, kun taas tässä hahmot päätyvätkin pelin sisälle, mikä tarjoaa täysin erilaisen seikkailun. Valitettavasti viidakon vaaroja nähdään paljon vähemmän kuin edellisessä osassa, mutta kyseessä on silti vauhdikas seikkailu, jossa tapahtuu vähän väliä jotain hurjaa.




Jumanji: Welcome to the Junglen parasta antia on tapa, miten videopelipuoli tuodaan esille, eikä se ole vain sitä, että hahmot joutuvat suoriutumaan erilaisista tasoista ja tehtävistä. Esimerkiksi päänelikon kohtaamat henkilöt ovat nimittäin juuri sellaisia kuin peleissäkin. He saapuvat yhtäkkiä jostain paikalle, kertovat asiansa ja lähtevät. Jos heiltä yrittää kysyä jotain muuta, he alkavat toistamaan lauseitaan, sillä heiltä ei löydy kuin tietyt vastaukset. Kun päähenkilöille selitetään, mitä pahaa Jumanjissa on tapahtunut, he joutuvat katsomaan pakollisen videon, jonka monet haluaisivat vain hypätä yli ja aloittaa itse pelaamisen. Jokaisella nelikosta on eri taidot ja heikkoudet, minkä lisäksi jokaisella on kolme elämää käytettävänä. Tämä on todella mielenkiintoista ja ennen kaikkea kekseliästä, vaikka sitäkin olisi voinut hyödyntää hieman enemmän pahiksen voimien tapaan. Videopeliteema on silti selkeästi paremmin tuotu esille kuin pelkäsin, eikä koko juttu olekaan niin typerää kuin ajattelin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi myös typeryyksiä. Elokuva on tietysti huumorivetoinen, mutta valitettavasti vitsit eivät välillä ole kovinkaan hauskoja. Välillä niiden pöhköys on huvittavaa, mutta usein ne ovat myös todella tyhmiä. Varsinkin kohtaus, jossa Bethanyn on pakko päästä vessaan ja hän tekee tarpeensa ensimmäistä kertaa miehenä, on todella myötähäpeällisen katseltavaa. Pöhköjä juttuja on muutenkin luvassa esimerkiksi toimintakohtausten aikana, mutta ne elokuva onnistuu muuttamaan hassuksi viihteeksi. Alkuperäisen Jumanjin tasoa Welcome to the Jungle ei täysin tavoita, mutta tästä löytyy pari selkeää parannusta siihen verrattuna. Ensinnäkin filmi lähtee napakammin käyntiin, eikä siinä ole kahta prologia hämmentämässä katsojaa. Toiseksi tällä kertaa on olemassa kunnon syy sille, miksi peli täytyy voittaa, sillä vain siten nelikko palaa takaisin todellisuuteen. Kyseessä on kelpo seikkailuleffa, jonka katsoo kerran tai pari, muttei se mikään erityinen silti ole.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Kasdan, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Bad Teacher (2011) ja Sex Tape (2014). Tyylilaji on siis tuttu Kasdanille, miksi onkin hieman outoa, ettei Jumanji: Welcome to the Jungle onnistu erityisemmin naurattamaan. Ohjaaja ei ole myöskään onnistunut luomaan kovin hyvää seikkailuhenkeä, eikä filmi saa katsojaa jännittämään kertaakaan. Käsikirjoituksen ovat työstäneet viisi eri henkilöä, jotka eivät ole yhdessä saaneet aikaiseksi aidosti hauskoja juttuja, eivätkä he tiedä oikeasti melkein mitään teinitytöistä. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on paikoitellen hieman sekavaa toimintakohtauksissa. Puvustus on toteutettu taidokkaasti, mutta visuaaliset tehosteet näyttävät valitettavasti jo nyt aika kököiltä. Eläimet ovat todella digitaalisen näköisiä ja taustakankaan käytön huomaa usein. Joku voisi puolustella, että elokuvan kuuluu näyttää siltä, koska se on videopeli, mutta kyllä se johtuu joko liian pienestä budjetista tai taidon puutteesta. Vuonna 2017 pitäisi ison tehostepläjäyksen näyttää paljon paremmalta. Ääniefektit kuulostavat kuitenkin hyviltä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole saanut aikaiseksi muistettavia sävellyksiä, mutta Jumanji-pelin tutut rummut jytisevät useasti leffan aikana. Lopputekstien aikana soi tietty Guns N' Rosesin "Welcome to the Jungle" -kappale.

Yhteenveto: Jumanji: Welcome to the Jungle on viihdyttävä, muttei muuten kovin ihmeellinen seikkailuelokuva. Leffassa on kuitenkin hyödynnetty videopeli-ideaa paljon paremmin kuin etukäteen ajattelin, eikä tarina ole yhtä typerä kuin pelkäsin. Typeriä juttuja löytyy kyllä, mutta ne tulevat pääasiassa vitsipuolelta. Hurjaa menoa ja meininkiä kuitenkin löytyy, mikä pitää katsojan kiinnostuneena alusta loppuun. Silti itse ainakin olisin toivonut, että viidakon vaaroja olisi hyödynnetty paremmin. Myös filmin pahis Van Pelt jää harmillisen tylsäksi hahmoksi, eikä hän luo kunnon uhkaa päähenkilöille. Päänelikko on suurimmaksi osaksi toimiva, lähinnä näyttelijöiden puolelta, kun Dwayne Johnson ja Karen Gillan pääsevät heittämään vitsiä tyypillisistä toimintasankarihahmoistaan. Jack Black on myös aivan mahtava, mutta valitettavasti Kevin Hart on vain Kevin Hart. Hän ei näyttele kovin hyvin, eikä tuo itsestään mitään uutta esille. Kyllä me jo tiedämme, että hän on lyhyempi kuin muut. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen yllättävän kehnot ja todella monet kohtaukset näyttävät efektiensä puolesta siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten. Muuten tekninen toteutus on ihan hyvää. Jos Robin Williamsin Jumanji on sinulle yksi rakkaimmista lapsuusmuistoista, niin tämä kannattaa ehkä jättää väliin, sillä mukana ei ole samaa taianomaisuutta, mystisyyttä ja seikkailuhenkeä. Muuten taas Jumanji: Welcome to the Jungle sopii hyvin loppuvuoden efektirymistelyksi, jonka aikana ei tarvitse miettiä. Ajatukset lähinnä siirtyvät pois teatteria ympäröivästä kylmyydestä viidakkomaisemia katsellessa. Muutama parannus tästä löytyy edeltäjäänsä verrattuna, muttei elokuva ole tarpeeksi osuva, jotta sille kannattaisi tehdä jatkoa. Ehkä "Jumanji 3" ilmestyy sitten kahdenkymmenen vuoden päästä...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2017 - Muokattu 31.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jumanji: Welcome to the Jungle, 2017, Sony Pictures Entertainment, Matt Tolmach Productions, Radar Pictures, Seven Bucks Productions


keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Arvostelu: Jumanji (1995)

JUMANJI (1995)



Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Robin Williams, Kirsten Dunst, Bradley Pierce, Bonnie Hunt, Jonathan Hyde, David Alan Grier, Bebe Nauwirth, Patricia Clarkson, Adam Hann-Byrd ja Laura Bell Bundy
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Jumanji perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Elokuva ilmestyi vuonna 1995 ja se oli suuri menestys. Filmi ei ollut kuitenkaan täysin kriitikoiden mieleen ja se sai heiltä aika ristiriitaisen vastaanoton. Kuitenkin niiden ansiosta, jotka olivat 1990-luvulla lapsia ja nykyään aikuisia, elokuva on muuttunut pidetymmäksi. Itse en kuitenkaan nähnyt Jumanjia lapsena, ainakaan kokonaan. Kesällä 2012 olin mökillä ja katsoin eräänä iltana televisiota, kun Jumanji pyöri jollain kanavalla. Sitä oli kuitenkin mennyt jo puoli tuntia ja samaan aikaan toisella kanavalla pyöri Dragon Wars: D-War (2007), joka oli mielestäni kiinnostava, joten katsoin molempia vuorotellen noin puolen tunnin ajan, kunnes minun täytyi mennä nuotiolle. Kesti muutama vuosi kunnes katsoin Jumanjin vihdoin kokonaan Netflixistä. Se oli mielestäni ihan viihdyttävä seikkailu, mutten ajattelut, että minun tarvitsisi katsoa sitä toista kertaa. Kuitenkin tapahtui yllätys aika lailla kaikille ja ilmoitettiin, että leffa saa jatkoa. Kun Jumanji: Welcome to the Junglen (2017) lehdistönäytös alkoi lähestyä, katsoin Jumanjin uudestaan arvostellakseni sen ennen jatko-osaa.

Sisarukset Judy ja Peter löytävät Jumanji-lautapelin ja päättävät kokeilla sitä. Jokaisella siirtovuorolla pelistä ilmestyy erilaisia viidakon kauhuja, sekä mies nimeltä Alan Parrish, joka on ollut jumissa pelin sisällä 26 vuotta. Heidän täytyy pelata Jumanji loppuun, jotta kauheudet katoavat.

Judy (Kirsten Dunst) ja Peter (Bradley Pierce) ovat sopivasti erilaiset, mutta tarpeeksi samanlaiset ollakseen selkeät sisko ja veli. Judy on aika turhautunut ja keksii valheita muiden päänmenoksi, kun taas Peter on paljon hiljaisempi tapaus. Silti se, miten he esiintyvät yhdessä, viestii siitä, että he ovat todella tärkeitä toisilleen. He ovat aika ovelia ja fiksuja lapsia, jolloin heidän seikkailuaan on kiinnostava seurata. Dunst ja Pierce ovat toimivat rooleissaan, vaikka molemmilta löytyy heikommatkin hetkensä. He eivät kuitenkaan ärsytä koskaan, mikä tekee heistä tarpeeksi hyviä lapsinäyttelijöitä.
     Jumanjissa vangittuna ollutta Alan Parrishia näyttelee Robin Williams, joka on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissaan. Tässä Williams ei kuitenkaan tee mitään erityisen hienoa roolityötä, mutta toimii silti oivallisesti. Koska Alan jäi jumiin pelin sisälle jo lapsena, ei hän ole täysin aikuistunut henkisesti. Harmillisesti tämä puoli hahmosta unohtuu välillä, minkä lisäksi hän ei ole mitä uskottavimmin traumatisoitunut Jumanjiin joutumisesta. Silti on kiehtovaa miettiä, millaista olisi joutua pelin sisälle pariksi vuosikymmeneksi.
     Elokuvassa nähdään myös Bonnie Hunt naisena nimeltä Sarah, joka päätyy myös pelaamaan Jumanjia; David Alan Grier poliisimies Carlina, joka on kelpo lisäys tapahtumiin; Bebe Neuwirth Judyn ja Peterin Nora-tätinä, jota ei paljoa nähdä; Patricia Clarkson Alanin äitinä, sekä Jonathan Hyde tuplaroolissa Alanin isänä ja pelistä ilmestyvänä pahana metsästäjä Van Peltinä.

Jumanjin aloitus ei ole vielä erityisen onnistunut. Siinä nähdään kaksi prologia, joista ensimmäinen pohjustaa jännittävästi, että pelilauta on hyvin vaarallinen, mutta joista toinen ei ole kovin hyvin kerrottu. Toinen prologi kertoo Alanista lapsena (Adam Hann-Byrd), kun hän löytää Jumanjin ja pelaa sitä lapsi-Sarahin (Laura Bell Bundy) kanssa. Sekin on kiinnostava, mutta kun katsoja tajuaa, ettei se ollutkaan itse seikkailun alku, tuntuu se jokseenkin oudolta lisäykseltä. Filmi nappaa kunnolla mukaansa vasta kun Peter ja Judy löytävät laudan ja alkavat pelaamaan, vaikka silloinkin katsojana hieman varautuneena odottaa, onko tässäkin kyseessä prologi, vai alkoiko tarina vihdoin oikeasti? Se tunne alkaa kuitenkin pikkuhiljaa muuttua huojentuneisuudeksi, sillä Dunst ja Pierce ovat selvästi paremmat lapsinäyttelijät kuin Hann-Byrd ja Bundy. Kun leffaan on vihdoin päässyt mukaan, tuntuu sen mystisyys erittäin oivalliselta ja katsojana alkaa jännittämään, mitä kauheuksia pelilaudasta voi ilmestyä seuraavaksi? Jumanji hyödyntää pääasiassa viidakkoteemaa, joten vaaratilanteita aiheuttavat mm. myrkylliset kasvit ja köynnökset, vauhkoontunut eläinlauma, nälkäinen leijona, riehuvat apinat ja vaaralliset krokotiilit. Erilaiset uhat tarjoavat paljon erilaisia seikkailuita, ja tietty mitä enemmän erilaisia asioita pääsee vapaaksi todelliseen maailmaan, sitä vaikeammaksi pelin päättäminen muuttuu.

Elokuvan isoin ongelma on se, ettei siitä löydy kunnon syytä sille, miksi Jumanji on aivan pakko pelata loppuun asti? Parin kauheuden leviämisen jälkeen lapset olisivat vain voineet lopettaa pelaamisen, jolloin pelistä ilmestyneet vaarallisuudet olisi voinut tappaa tai vangita ja siinä se. Mitä enemmän lapset pelaavat, sitä enemmän kauheuksia alkaa tapahtumaan. Leffan aikana miettiikin usein, että pelaaminen vain aiheuttaa pahoja asioita ja kaikelta tuholta voisi säästyä helposti sillä, ettei jatka peliä. On olemassa toinen hyvin samanlainen elokuva nimeltä Zathura: A Space Adventure (2005), joka perustuu myös Chris Van Allsburgin kirjaan ("Zathura" - 2002). Siinä pelin voittamiselle on annettu erinomainen syy, sillä sen pelaajat päätyvät avaruuteen ja vain voitolla voi palata takaisin kotiin. Jumanjissa taas täytyy voittaa, jotta sen aikana voisi tapahtua viihdyttävä seikkailu. Eipä siinä, elokuva on hyvin viihdyttävä. Sen seikkailuhenki on hyvin luotu, minkä lisäksi sen aikana pääsee nauramaan ja jännittämään muutamaan otteeseen. Tarina on kiehtova, vaikka leffaa katsoessa ei ole täysin varma, kertooko elokuva Alanista, vai Judysta ja Peteristä? Varmaankin Alanista alun ja lopun perusteella, en ole täysin varma. Joka tapauksessa Jumanji on oiva seikkailuteos, jota koko perhe voi katsoa erittäin mielellään. Kyseessä ei ole ihmeellinen filmi, muttei sen toisaalta tarvitsekaan olla.

Ohjauksesta vastaa Joe Johnston, joka oli tätä ennen tehnyt seikkailuelokuvat Honey, I Shrunk the Kids (1989), The Rocketeer (1991) ja The Pagemaster (1994), joten tyyli on hänelle hyvin tuttu. Johnston onnistuukin taitavasti tunnelman luomisessa. Käsikirjoittajakolmikko Greg Taylor, Jonathan Hensleigh ja Jim Strain olisivat voineet kuitenkin miettiä perusteluja pelaamiselle paremmin, minkä lisäksi heidän olisi pitänyt rakentaa alku järkevämmäksi. Jumanji on hyvin kuvattu ja leikkaus on myös sujuvaa. Maskeeraus on oivasti toteutettu, minkä lisäksi monet nukeilla toteutetut asiat kuten köynnökset ja leijona ovat ihan hienoja. Valitettavasti digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Etenkin tietokoneapinat näyttävät todella kehnoilta nykyään ja onkin harmi, että niitä nähdään säännöllisin väliajoin. Ääniefektit ovat kuitenkin mainiot ja James Horner on säveltänyt toimivaa musiikkia mukaan. Jumanji-pelistä kuuluva rummutus on erinomainen lisä.

Yhteenveto: Jumanji on oikein kelpo seikkailuelokuva. Valitettavasti filmillä kestää lähteä käyntiin kahden prologin takia, joista toista olisi pitänyt muokata järkevämmäksi. Leffan isoin ongelma on kuitenkin se, ettei Jumanji-pelin voittamiselle löydy erityisen hyvää syytä. Ensimmäisistä kauheuksista pääsisi eroon, vaikkei Jumanjia voita, joten pelin voisi ihan hyvin jättää kesken. Silti seikkailua on viihdyttävä seurata ja uudet kauheudet tarjoavat hieman jännittäviä hetkiä, sekä oivallisesti vaikeuttavat pelaamista. Filmistä löytyy myös hauskoja juttuja, vaikka mukaan on lipsahtanut heikompiakin vitsejä. Kirsten Dunst ja Bradley Pierce ovat oivat valinnat lapsinäyttelijöiksi, ja Robin Williams on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissa kuin roolissa. Tietokone-efektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta nukeilla toteutetut asiat näyttävät yhä tarpeeksi toimivilta. Ohjaaja Joe Johnston on tehnyt hyvää työtä seikkailuhengen luomisessa, mutta käsikirjoittajatrio olisi voinut miettiä muutamia asioita uudestaan. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta jo ala-asteikäisten lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan Jumanji sopii oikein hyvin - etenkin jos elokuva oli vanhemmille iso juttu omassa nuoruudessa. Vaikkei elokuva ole itselleni iso juttu, niin pidän silti tulevaa Jumanji: Welcome to the Junglea jonkinlaisena häpäisynä. Sen trailerit eivät ole näyttäneet hyviltä ja sen idea kuulostaa typerältä yhdistettynä tähän elokuvaan, mutta yritän silti toivoa, että se edes viihdyttäisi ja naurattaisi pariin otteeseen...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji, 1995, TriStar Pictures, Interscope Communications, Teitler Film

maanantai 18. joulukuuta 2017

Arvostelu: The Polar Express / Napapiirin pikajuna (2004)

THE POLAR EXPRESS (2004)

NAPAPIIRIN PIKAJUNA



Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Daryl Sabara, Josh Hutcherson, Nona Gaye, Meagan Moore, Peter Scolari, Jimmy Bennett, Matthew Hall, Eddie Deezen, Leslie Zemeckis, Andre Sogliuzzi ja Michael Jeter
Genre: seikkailu, jouluelokuva, animaatio
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: S

The Polar Express, eli suomalaisittain Napapiirin pikajuna perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 1985. Elokuva toteutettiin motion capture -tekniikalla, jossa näyttelijöiden esiintyminen kuvattiin ja heidän liikkeidensä pohjalta hahmot animoitiin. Kyseessä onkin yksi ensimmäisistä filmeistä, jotka toteutettiin täysin tällä tekniikalla. Aiemmin siten oli toteutettu lähinnä yksittäisiä hahmoja näyteltyihin elokuviin, kuten Klonkku The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003). Napapiirin pikajuna sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2004 ja se oli menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan siitä kovin paljoa pitäneet. Itse näin leffan elokuvateatterissa jouluna 2004 äitini kanssa ja silloin pidin siitä. Kuitenkin vuosien varrella joka katselukerralla olen pitänyt siitä vähemmän ja vähemmän. Sen jälkeen, kun aloin pitää elokuvaa heikkona, en ole katsonut filmiä kertaakaan uudestaan. Siitä on lähes kymmenen vuotta aikaa. Leffan näkeminen kävi kuitenkin mielessäni viime vuonna, kun pohdin mitä jouluelokuvia arvostelisin, mutta keksin paremmat vaihtoehdot, joten päätin jättää Napapiirin pikajunan myöhemmälle ajankohdalle. Kun aiemmin tänä vuonna pohdin samaa asiaa, päätin vihdoin arvostella leffan, sillä päätin arvostella saman ohjaajan toisen motion capture -jouluelokuvan, A Christmas Carolin (Saiturin joulu - 2009) jouluaatoksi ja ajattelin näiden filmien sopivan hyvin yhteen. Samalla myös toivoin, että kyseessä olisi parempi teos kuin muistin.

Nuori poika päätyy jouluyönä seikkailuun, kun hän astuu joulupukin luokse matkaavan Napapiirin pikajunan kyytiin.

Elokuvan päähenkilö on nuori poika, joka on alkanut epäilemään joulupukin olemassaoloa. Harmillisesti tämä puoli hahmosta tuodaan vain alussa ja lopussa esille. Puolessa välissä poika lähinnä vain... on. Hän on jatkuvassa liikkeessä joko junan sisällä tai sen päällä, mutta hän ei oikeastaan tee tai edes ole mitään kovin kiinnostavaa. Poika on itse asiassa aika tylsä tapaus, josta ei opi paljoa matkan varrella. Hahmon äänenä kuullaan Daryl Sabara ja hänen liikkeensä ovat esittäneet Tom Hanks ja The Hunger Games -leffasarjasta (2012-2015) tuttu Josh "Peeta" Hutcherson.
     Napapiirin pikajunassa matkustaa pojan lisäksi muitakin matkustajia: reipas tyttö jonka äänenä kuullaan Nona Gaye, lauluäänenä Meagan Moore ja jonka liikkeet esittävät laulaja Tinashe ja Chantel Valdivieso; köyhä Billy jota ääninäyttelee Jimmy Bennett, jonka lauluäänen esittää Matthew Hall ja jonka liikkeet esittävät Peter Scolari ja Hayden McFarland; sekä ärsyttävä silmälasipoika jonka äänenä kuullaan Eddie Deezen ja jonka liikkeitä esittää Jimmy Pinchak. Silmälasipojan osuus on onneksi pieni, sillä hän todella on raivostuttava aina äänestään puheisiinsa asti. Reipas tyttö on ihan kiva hahmo, mutta päähenkilön tavoin jokseenkin mitäänsanomaton. Kiinnostavin hahmoista on surumielinen Billy-poika, josta tulee selvästi esille, ettei hän ole koskaan kokenut kunnon joulua. Leffa olisikin kiinnostavampi hänen näkökulmastaan, sillä katsojana välittää eniten (tai no ainoastaan) Billyn tunteista.
     Päähenkilöpojan liikkeiden lisäksi Tom Hanks esittää muutamaa muutakin roolia. Hän esittää myös pojan nopeasti nähtävää isää, junassa salaa matkustavaa miestä, itse joulupukkia ja Napapiirin pikajunan konduktööriä (joka on hänen isoin roolinsa filmissä), minkä lisäksi hän toimii kertojaäänenä aina välillä. Hanksin tunnistaa helposti, jos näyttelijän leffoja on katsonut useamman kappaleen. Hän yrittää muuttaa ääntään matkustajan ja joulupukin rooleissa, mutta unohtaa sen välillä, jolloin katsojana tajuaa, että Hankshan se siinä on! Kiinnostavin Hanksin esittämä hahmo on salaa matkustava mies, sillä hänessä on oivaa mysteerisyyttä.
     Muita hahmoja leffassa ovat veturimiehet, joista toinen on pullea ja toisella on pitkä parta ja joita kumpaakin esittävät Andre Sogliuzzo ja Michael Jeter; sekä päähenkilön pikkusisko, jota esittää ohjaaja Robert Zemeckiksen vaimo Leslie, Isabella Peregrina ja Ashly Holloway. Leslie Zemeckis näyttelee myös nopeasti nähtävää päähenkilön äitiä.

Vielä elokuvan alkupäässä mietin, että ehkä vuosien tauko onkin tehnyt leffalle hyvää, sillä se sai minut mukaansa oikein napakasti. Seikkailu kulkee eteenpäin vauhdikkaasti ja siitä löytyi jopa aika jännittävän viihdyttävä kohtaus, jossa junakyyti muuttui vuoristoradaksi ja jonka jälkeen juna päätyy liukumaan jäätyneelle järvelle. Ajattelin, että kyseessä onkin ihan menevä jouluseikkailu, vaikka samalla mietin myös, ettei tapahtumilla oikein tunnu olevan merkitystä. Asioita tapahtuu, jotta lapsikatsojat pysyisivät iloisina tai kauhistuneina, mutta millään ei ole oikein mitään vaikutusta siinä kohtaa, kun vihdoin päästään Korvatunturil... siis mitä, joulupukki asuu muka pohjoisnavalla?! Hölmöt ulkomaalaiset, kaikkea ne keksivätkin! Joka tapauksessa, kun vihdoin päästään... öh... sinne missä ikinä vanha valkoparta punanuttu asustaakaan, Napapiirin pikajuna lopettaa kulkemisen. Sielläkin tapahtuu hieman, mutta se osio seikkailusta ei ole millään lailla mukaansatempaava tai viihdyttävä. Siinä kohtaa viimeistään alkaa tuntua siltä, ettei filmi tule johtamaan mihinkään. Poika vain matkaa joulupukin luo ja siinä se. Matkan varrelle on tungettu paljon kaikenlaista ylimääräistä, jotta lopputulosta voisi kutsua koko illan elokuvaksi. Silti siinä on yhtä simppeli tarina kuin joka joulu televisiossa näytettävässä "Lumiukko" -lyhytanimaatiossa (1982), muttei läheskään yhtä paljon tunnetta ja sydäntä.

Yleensä kun puhutaan jouluelokuvista, niistä tulee mieleen hauskuus ja lämminhenkisyys, sillä joulu on iloinen juhla. Näin ei ole Napapiirin pikajunassa. Tämä elokuva on todella kylmä ja oudon ankea. Se paikka-missä-ikinä-joulupukki-majaileekaan on jättimäinen kaupunki, jonka kadut ovat tyhjät ja aavemaiset. Ne tontut, jotka leffassa nähdään, ovat tylyjä ja hieman pelottavia. Leffa on paikoitellen karmivan kolkko, mikä tekee siitä luotaantyöntävän. Siitä myös puuttuu täysin jouluun liittyvä ihmeellisyys ja maagisuus. Katsojalle ei synny lähes koskaan "hei vau" -tunnetta, vaikka aukiolle onkin pystytetty sata metriä korkea joulukuusi. Vain alussa saattaa syntyä ihmetystä, Napapiirin pikajunan ilmestyessä sumun keskeltä. Muuten ainoa ihmeellisyys on läpi filmin kulkeva outo mysteerisyys. Elokuvaa katsoessa alkaa heräilemään erilaisia kysymyksiä kuten: Kuka salaa matkustava mies on? Millä perusteella lapsia viedään tapaamaan joulupukkia? Ovatko salamatkustaja ja konduktööri sama henkilö, koska heitä esittää Tom Hanks? Vai onko jompikumpi heistä päähenkilö tulevaisuudessa, sillä Hanks toimii kertojana, joka on selkeästi päähenkilö aikuisena... Tämän pohtiminen on parasta, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Muuten se on vain mitäänsanomaton ja ontto. Siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain, mutta millään sillä ei ole merkitystä lopputuloksen kannalta, eivätkä tapahtumat ole edes kovin muistettavia.

Huonointa Napapiirin pikajunassa on kuitenkin sen animointi. Taustat kuten Napapiirin pikajuna ja Pohjoisnapa näyttävät kyllä ihan hyviltä, mutta motion capturella toteutetut ihmiset ovat todella kamalan näköisiä. Hahmot näyttävät todella keskeneräisiltä ja vaikka oikeat ihmiset ovat esittäneet heidän eleensä ja liikkeensä, näyttävät ne silti todella luonnottomilta. Lähikuvat hahmojen kasvoista ovat välillä todella kaameaa katsottavaa, etenkin kun kiinnittää huomiota heidän suunliikkeeseen. Joissain vauhdikkaissa kohtauksissa ei ehdi katsoa hahmoja tarkkaan, mutta muuten animointi tekee elokuvan katsomisesta huomattavasti vaikeampaa. Keskeneräisellä tarkoitan myös sitä, että yhdessä kohtaa päähenkilö putoaa hiilikasaan, mutta animaattorit eivät ole vaivautuneet tekemään minkäänlaista likaa pojan vaatteisiin tai kasvoihin. Jos leffa olisi toteutettu näyteltynä tai täysin puhtaana animaationa, olisi se visuaalisesti paljon parempi, mutta se ei ole oikein kumpaakaan. Napapiirin pikajunan ohjauksesta vastaa tosiaan Robert Zemeckis, joka on aiemmin ohjannut erittäin hyvän seikkailutrilogia Back to the Futuren (1985-1990) ja Oscar-palkitun Forrest Gumpin (1994). Tämä tyhjentävä teos ei tunnu lainkaan Zemeckisin filmiltä ja sitä katsoessa alkaa lähinnä harmittamaan, mihin hänen taitonsa ovat kadonneet vuosien varrella? Tosin hänen ja William Broyles Jr.:n kirjoittama käsikirjoitus ei lähtökohdiltaan ole onnistunut, joten voiko sen pohjalta mitään hyvää edes tehdä? Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat kuitenkin erittäin mainiot ja elokuvan toiseksi paras asia. Joulumusiikkia on tietty mukana, mikä on täysin ymmärrettävää, mutta sen sijaan leffan alkupäässä nähtävä musikaalinumero on täysin irrallinen ja ärsyttävän ylienerginen kohtaus.

Yhteenveto: Napapiirin pikajuna on aika unohdettava ja mitäänsanomaton jouluelokuva. Joulumieltä siitä ei tosin tunnu löytyvän lainkaan, vaan filmi on vain inhottavan kylmä ja luotaantyöntävän ankea. Tontuista on tehty ilkeitä, kaikki on synkkää, eikä mistään löydy mitään ihmeellisyyttä. Itse tarina on hyvin yksinkertainen, mutta sitäkään ei ole osattu käyttää oikein. Päähenkilö ei tunnu kehittyvän mihinkään ja hahmoista vain köyhä Billy tuntuu oikeasti joltain. Tapahtumia on hirveästi, mutta millään ei ole lopuksi mitään väliä, eivätkä hurjastelut ole vuoristoratahetkeä ja jäätynyttä järveä lukuunottamatta muistettavia. Joulupukin kaupungin tapahtumat ovat jo tylsiä, eikä loppuhuipennuksesta jaksa kiinnostua millään lailla. Kauheinta leffassa on kuitenkin sen animointi. Vain jotkut taustat ja itse juna näyttävät tyylikkäiltä, mutta hahmot ovat todella elottoman ja keskeneräisen näköisiä. Alan Silvestrin säveltämät musiikit ovat sentään onnistuneet ja mukana on pari viihdyttävää hetkeä, sekä ihan kivaa mysteerisyyttä. Ne eivät kuitenkaan pelasta kokonaisuutta, enkä voi suositella Napapiirin pikajunan katselua, paitsi jos haluatte tehdä iloisesta perhejoulustanne masentavan. Joitakin leffan kolkkous voi ihastuttaa, mutta itse en voi olla hämmästelemättä, mitä ihmettä ohjaaja Robert Zemeckis kuvitteli tekevänsä? Tämän sijaan suosittelen katsomaan Zemeckiksen Saiturin joulu -leffan, johon tässä elokuvassa on muuten hauska viittaus. Yksi rikkinäisten lelujen vaunun nukeista on nimittäin Saiturin joulun päähahmo herra Scrooge, mikä herättää tietty kysymyksen siitä, suunnitteliko Zemeckis jo 2000-luvun alussa tekevänsä siitäkin tarinasta elokuvan?




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Polar Express, 2004, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Shangri-La Entertainment, Playtone, ImageMovers, Golden Mean, Universal CGI

lauantai 16. joulukuuta 2017

Arvostelu: Pitch Perfect (2012)

PITCH PERFECT (2012)



Ohjaus: Jason Moore
Pääosissa: Anna Kendrick, Anna Camp, Brittany Snow, Rebel Wilson, Skylar Astin, Adam DeVine, Alexis Knapp, Ester Dean, Hana Mae Lee, Ben Platt, Kelley Jakle, Wanetah Walmsley, Shelley Regner, Elizabeth Banks, John Michael Higgins, John Benjamin Hickey, Jinhee Joung ja Christopher Mintz-Plasse
Genre: musiikki, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

Pitch Perfect perustuu Mickey Rapkinin kirjaan "Pitch Perfect: The Quest for Collegiate a Cappella Glory" (2008), joka kertoo oikeista nuorten a cappella -lauluryhmistä. A cappella -laulaminen tarkoittaa sitä, että laulajat muodostavat äänillään myös taustamelodiat, eivätkä ryhmät käytä aitoja soittimia lainkaan. Elokuvaa varten etsittiin nuoria, jotka osaavat sekä näytellä että laulaa, ja heitä valmennettiin a cappella -harjoitusleirillä. Kuvaukset lähtivät käyntiin vuonna 2011 ja Pitch Perfect ilmestyi syksyllä 2012 - Suomessa tosin vasta maaliskuussa 2013. Elokuva oli iso hitti, minkä lisäksi myös kriitikot pitivät siitä. Itse en nähnyt leffaa, kun se ilmestyi elokuvateattereihin. Muistan kyllä nähneeni sen julisteita ja että monet tytöt olivat innoissaan siitä. Filmi vaikuttikin lähinnä tyttöjen jutulta, joten en uskonut, että voisin kokea siitä kovin suurta riemua, enkä katsonut sitä. En katsonut myöskään Pitch Perfect 2:a (2015), kun se ilmestyi. Mutta nykyään kirjoitan arvosteluita, joten katson paljon laajemmin filmejä, ja kun huomasin, että sarjasta on tulossa uusi osa, Pitch Perfect 3 (2017), päätin vihdoin katsoa ja arvostella sarjan edellisetkin osat. Olinkin tyytyväinen, sillä olin pari vuotta aiemmin tallentanut filmin, kun se näytettiin televisiossa. Katsoin Pitch Perfectin tyttöystäväni kanssa, joka oli jo katsonut leffan aiemmin ja yllättävää kyllä, viihdyin sen parissa, vaikkei elokuva erityisen hyvä ollutkaan.

Yliopiston juuri aloittanut Beca liittyy tyttöjen a cappella -ryhmä Belloihin, jotka osallistuvat laulukisaan. Heidän pahin vastuksensa on suosittu poikien ryhmä Särmäsoinnut.

Pääroolissa Becana nähdään Twilighteista (2008-2012) tuttu Anna Kendrick, joka pääsee tämän roolin kautta hienosti yli siitä imagosta, että hän esiintyi joskus Twilightien sivuosassa. Nyt hänen imagonsa on vaihtunut siihen, että hän esiintyy Pitch Perfectien pääosassa, mikä on tietty huima askel parempaan suuntaan. Kendrick ei ole ihmeellinen näyttelijä, mutta hän sopii rooliinsa ja osaa laulaa. Becaa ei opiskelu kiinnosta (eikä oikeastaan a cappella -laulaminenkaan), vaan hän haluaisi toimia DJ:nä ja onkin miksannut omia kappaleitaan. Hahmo on aluksi hieman tympeä yksinäinen susi, mutta leffan aikana hänen täytyy oppia puhaltamaan yhteen hiileen ryhmänsä kanssa.
     A cappella -ryhmä Bellojen jäseniä ovat sen ärsyttävän itserakas johtaja Aubrey (Anna Camp), kiltti Chloe (Brittany Snow), lihavuudestaan vitsiä heittävä Läski-Amy (Rebel Wilson), seksiaddikti Stacie (Alexis Knapp), lesboksi epäilty Cynthia Rose (Ester Dean), hiljainen ja outo Lilly (Hana Mae Lee), sekä Jessica (Kelley Alice Jakle), Ashley (Shelley Regner) ja Denise (Wanetah Walmsley), joille ei ole vaivauduttu luomaan minkäänlaista persoonaa - he näkyvät vain taustalla ja heidän nimensä mainitaan ehkä kerran. Muille hahmoille on luotu tietynlainen persoona, eikä heistä oikeastaan löydy muita puolia. Aluksi minua ärsytti, että Rebel Wilson esittää tässäkin filmissä hahmoa, joka heittää vitsiä ylipainoisuudesta, mutta yllätyin positiivisesti, sillä hän oli jopa hauska useaan otteeseen, toisin kuin yleensä. Nämäkään näyttelijät eivät ole kovin kummoisia, mutta Kendrickin tavoin sopivat rooleihinsa ja ovat ihan taitavia laulajia.
     Elokuvassa nähdään myös Skylar Astin Jesse-nuorukaisena, joka iskee silmänsä Becaan; Adam DeVine poikien a cappella -ryhmä Särmäsointujen ylimielisenä Bumper-johtajana; Ben Platt Jessen nörttinä kämppäkaveri Benjinä, joka tykkää taikatempuista ja Star Warsista (1977-); Jinhee Joung Becan tympeänä kämppiksenä Kimmy Jininä, jonka vitsi vanhenee lähes heti; John Benjamin Hickey Becan opettajaisänä; Elizabeth Banks ja John Michael Higgins a cappella -kisojen juontajina; sekä Superbadista (2007) tuttu Christopher "McLovin" Mintz-Plasse koelaulajien esittelijänä. Nämäkin hahmot ovat aika yksiulotteisia Jesseä lukuunottamatta, mutta silti ihan kelpo valintoja rooleihinsa. Becan ja Jessen välille luotu romanssi on toimiva lisäys, ja heiltä löytyy ihan kivaa kemiaa.

Pitch Perfect on hyvin ennalta-arvattava elokuva. Jos samanlaisia leffoja on nähnyt edes muutaman, voi helposti tietää, miten tarina kulkee eteenpäin ja mihin filmi päättyy. Belloilla ei aluksi mene kovin hyvin, eivätkä he ole suosittuja, joten elokuvan aikana he tietty kasvattavat suosiotaan ja parantavat taitojaan. Ja tietty juuri ennen loppuhuipennusta on tiedossa se dramaattinen hetki, kun positiivisuus katkeaa noin kymmeneksi minuutiksi tai vartiksi. Hahmot pohtivat huonoja tekojaan "surullisen" musiikin soidessa taustalla, eikä kenelläkään tunnu menevän kovin hyvin. Elokuvan a cappella -teema on kuitenkin raikas idea, ja mukana on niin paljon hyvää fiilistä ja energiaa, että filmi onnistuu viihdyttämään lähes koko kestonsa ajan. Pitch Perfect nappaa heti alussa katsojan mukaansa a cappella -versiolla Universal-yhtiön logosta, mistä se siirtyy kisoihin, jotka pistävät katsojan hämmästelemään, onko tällainen laulaminen oikeasti noin suosittua? Elokuva herättää mielenkiinnon ja pitää sitä yllä tarpeeksi taidokkaasti. Laulukohtaukset ovat mainioita tanssikoreografioidensa ansiosta, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole musikaali. Laulut kuuluvat pääasiassa kilpailukohtauksiin ja treeneihin, eikä mukana ole (onneksi) ainuttakaan kohtausta, jossa hahmot tanssisivat ympäri yliopiston kampusta ja hoilaisivat. Elokuvan aikana pääsee nauramaan useasti, vaikka mukana on kehnompiakin vitsejä. Yksi hauskimmista jutuista koko leffassa on mielestäni se, etteivät hahmot kertaakaan käy oppitunneilla, vaikka tarina sijoittuu yliopistoon.

Vaikka leffaan onkin saatu onnistunutta raikkautta mukaan, on sen ennalta-arvattavuus silti ongelma. Elokuva heittää välillä hauskan itseironista vitsiä, mutta yhdessä kohtauksessa sen pilkka osuu omaan nilkkaan. Siinä Beca ja Jesse keskustelevat elokuvista, ja Beca tunnustaa, ettei ole jaksanut katsoa ainuttakaan filmiä loppuun asti, sillä ne ovat hänen mielestään niin ennalta-arvattavan tylsiä. Tämä herättää helposti ajatuksen, että miksi ihmeessä tämä elokuva sitten pitäisi katsoa loppuun asti, kun kyseessä on hyvinkin arvattava tekele? Kliseisyys ei haittaisi niin paljon, jos Pitch Perfect onnistuisi käyttämään kliseitä ovelasti hyödykseen tai jos se osaisi yllättää edes pari kertaa kunnolla. Kumpaakaan ei valitettavasti tapahdu. Se on kuitenkin pakko sanoa, että yksiulotteiset hahmot leffa osaa kääntää edukseen, sillä henkilöitä on niin paljon, että on ihan hyvä, että heillä on todella voimakkaat luonteet, jotta heidät muistaa. Tämän huomaa varsinkin kolmen persoonattoman Bella-ryhmäläisen kohdalla, jotka vajoavat täysin unholaan kaiken aikaa. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin ihan kelpoa viihdettä, joka nostaa hyvän mielen pintaan. Energisyyttä on juuri oikea määrä, eikä tylsiä kohtia ole... jos pakollista melankolisuutta loppupäässä ei lasketa mukaan. Kohderyhmälleen, eli esiteinitytöille Pitch Perfect on varmasti erittäin mainiota viihdettä, mutta olen silti tyytyväinen, sillä pidin siitä enemmän kuin aikoinaan ajattelin. Suurin miinukseni elokuvalle on, että se nosti ilmestyessään kupin liikuttelulaulun, eli "When I'm Gonen" suureen suosioon. Muistan kuinka raivostuttavaa oli vuonna 2013, kun koulun käytävillä ja kauppakeskuksissa monet tytöt kerääntyivät rinkeihin, ja hakkasivat ja liikuttelivat muovikuppeja lattialla.

Leffan ohjauksesta vastaava Jason Moore ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan elokuvaa. Tätä ennen hän oli työskennellyt musikaalinäytelmien ja televisiosarjojen parissa. Moorella onkin silmää laulukohtauksien toteutukseen ja hän on saanut luotua mukavan tunnelman. Kay Cannon olisi voinut olla hieman luovempi käsikirjoituksensa kanssa ja tarjota muutamia yllätyksiä mukaan. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja kisakohtaukset ovat tyylikkäästi valaistut. Leikkauksessa on hauskasti hyödynnetty Youtube-tapaa leikata a cappella -videoita niin, että monta hahmoa näkyy eri ruuduilla samanaikaisesti. Elokuvaa varten sävelletyt taustamusiikit eivät ole muistettavat, mutta leffassa käytetyt kappaleet toimivat ja niitä on yhdistelty hyvin.

Yhteenveto: Pitch Perfect on iloisen energinen hyvän mielen elokuva, mikä tuo raikkautta sen ennalta-arvattavuuteen. Jos tällaisia leffoja on nähnyt edes pari, voi tapahtumat arvata alusta loppuun helposti. Kliseitä on paljon ja loppupäähän on ollut pakko tunkea tylsä "surullinen" osio. Hahmot ovat yksiulotteisia, mutta sen elokuva saa toimimaan, sillä hahmoja on niin paljon, että vain voimakkaiden piirteiden avulla heidät voi muistaa. Näyttelijät eivät ole ihmeellisiä, mutta sopivat rooleihinsa ja osaavat laulaa. Rebel Wilson pääsi yllättämään minut sillä, ettei hän ollutkaan ärsyttävä. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta kyseessä on hyvin viihdyttävä teos, jota katsoo oikein mielellään. Jos se olisi tarjonnut edes jonkun yllättävän juonikäänteen tai erityisen roolisuorituksen, antaisin filmille yhden pisteen enemmän. Kuitenkin jo nyt pidin teoksesta enemmän kuin etukäteen luulin. Pitch Perfect on selvästi tytöille suunnattu elokuva ja etenkin esiteinit pitävät tästä varmasti. Vanhemmat saattavat nauraa joillekin jutuille, mutta heidät tämä jättää luultavasti kylmäksi. Huonointa elokuvassa oli sen takia suosioon noussut kuppilaulu, ja parasta oli se, että filmi sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti kiinnostumaan sarjasta ja aloin jopa odottamaan jatko-osien näkemistä!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pitch Perfect, 2012, Brownstone Productions, Gold Circle Films