Arvostelu: Freaky (2020)

FREAKY

Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Vince Vaughn, Kathryn Newton, Celeste O'Connor, Misha Osherovich, Uriah Shelton, Katie Finneran, Melissa Collazo ja Alan Ruck
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Freaky on Happy Death Dayn (2017) ohjaajan, Christopher Landonin uusi kauhukomedia. Landon otti vaikutteita Mary Rodgersin Freaky Friday -lastenkirjasta (1972) ja aluksi työnimellä "Freaky Friday the 13th" kulkeneen filmin kuvaukset alkoivat lokakuussa 2019. Nyt Freaky on saanut ensi-iltansa, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Pidin paljon Landonin Happy Death Daysta ja tämä uusi elokuva vaikutti trailerin perusteella hilpeältä. Minua ihmetytti ja harmitti, ettei elokuvasta järjestetty lainkaan lehdistönäytöstä, joten päätimme Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa mennä katsomaan Freakyn heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen. Kyseessä oli perjantai 13. päivä ja meillä kävikin epäonni, sillä näytöksessä oli mukana myös iso teinijengi, jotka puhuivat läpi leffan, selasivat puhelimiaan, vaihtelivat paikkoja, vähät välittivät turvaväleistä, heittelivät toisiaan roskilla ja herkuilla, sekä ravasivat jatkuvasti ulkona salista.

Nuori Millie Kessler joutuu vaarallisen murhaajan, Blissfieldin Teurastajan uhriksi. Puukotus ei kuitenkaan tapa Millietä, vaan vaihtaa Millien ja Teurastajan mielet toistensa kehoihin. Teurastajan kehossa olevalla Milliellä on keskiyöhön aikaa palauttaa itsensä ennalleen tai muuten vaihto jää pysyväksi.

Kathryn Newton näyttelee high school -tyttö Millie Kessleriä, kun taas Blissfieldin Teurastajana nähdään Vince Vaughn. Ja kun hahmojen mielet vaihtavat paikkaa, Newtonin täytyy esittää Teurastajaa, joka kulkee Millien kehossa ja Vaughn pääsee hauskuuttamaan Millienä, joka yrittää totutella Teurastajan kehoon. Onkin hilpeää seurata, kuinka Newton ja Vaughn esittävät niin omia hahmojaan kuin toisiaan ja on selvää, että molemmilla on ollut hauskaa kuvauksissa silloin, kun he ovat päässeet esittämään toistensa roolihahmoja. Vaughn varastaa show'n, kanavoidessaan sisäistä teinityttöään. Lisäksi hän osaa olla yllättävänkin hyytävä ilmestys murhaajana ennen mielten vaihtumista. Newton on mainio epävarmana Millienä, mutta oikeasti erittäin hyvä kun hän pääsee tulkitsemaan häijyä psykopaattitappajaa.

Elokuvassa nähdään myös Katie Finneran Millien äitinä, Celeste O'Connor ja Misha Osherovich Millien kavereina, Uriah Shelton Millien ihastuksena, sekä Melissa Collazo Millien kiusaajana. Sivuhahmoista etenkin Osherovichin esittämä Josh-kaveri on hauska tapaus. Aluksi hän vaikutti liiankin stereotyyppiseltä homobestikseltä, joita high schooliin sijoittuvissa elokuvissa usein nähdään, mutta Osherovich onnistui nopeasti voittamaan puolelleen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Landonilla vaikuttaisi olevan tapana ottaa jokin tunnettu tarinakonsepti ja muovata siitä kauhukomedia. Edellisessä elokuvassaan Happy Death Dayssa Landon hyödynsi Päiväni murmelina -elokuvan (Groudhog Day - 1993) aikasilmukkaa, pistäen päähenkilön elämään kuolinpäivänsä yhä uudestaan ja uudestaan. Uuden Freaky-elokuvankaan konsepti, missä kahden hahmon mielet vaihtavat paikkaa ja päähenkilön täytyy yrittää korjata asia, ei ole mitenkään omaperäinen. Tätä on nähty monessa leffassa - tunnetuimpana tietty Rodgersin kirjaan perustuva Barbara Harrisin ja Jodie Fosterin tähdittämä Freaky Friday (1976) ja sen uudelleenfilmatisointi vuodelta 2003. Landonilla on kuitenkin homma hyvin hallussa ja toistamiseen hän muovailee tutusta ideasta jotain, minkä hän saa vekkulimaisella otteellaan tuntumaan erittäin tuoreelta.

Vaikka läsnäollut infernaalinen yleisö yrittikin kovasti pilata elokuvakokemuksen muilta, Freaky oli onneksi niin mainio teos, että pystyin suurimmaksi osaksi ajasta viihtymään sen parissa. Landon leikittelee hilpeästi kauhuelokuvien kustannuksella ja tarjoaa paljon herkkua lajityypin faneille. Kauhu ja komedia kulkevat lystikkäästi käsi kädessä. Elokuva osaa olla jännittävä, kun tarve vaatii, eikä Landon yhtään lähde tekemään murhista lapsiystävällisiä. Tapot ovat todella brutaaleja ja verisiä, mutta silti yliampuvasti kieli poskessa toteutettuja. Synkemmän huumorin ystäville löytyykin useita hauskoja hetkiä pitkin leffaa. On veikeää nähdä, kuinka Millie ja Teurastaja löytävät uusista kehoistaan niin hyviä että huonoja puolia. Suurikokoisen Teurastajan kehossa Millie on huomattavasti vahvempi, mutta samalla hänen täytyy keksiä jatkuvasti jokin valeasu, sillä kaupungilla kiertelevät poliisit tietävät, miltä murhaaja näyttää. Millien kehossa Teurastaja voikin kulkea vapaasti kaikkialla, mutta hänen täytyy olla luovempi murhiensa kanssa, sillä pienikokoisen Millien kehossa Teurastaja ei voi käyttää samalla tavalla raakaa voimaa.

Elokuvasta löytyy kyllä heikkoutensa, eikä Freaky täysin yllä tavoittelemaansa potentiaaliin. Millien hahmoa yritetään syventää sillä, että hänen isänsä on vastikään menehtynyt ja hänen äitinsä on alkoholisti, mitkä molemmat luovat vaikeuksia perhe-elämään. Tämä on kuitenkin aika kömpelösti toteutettu, eikä herätä katsojassa sellaisia tunteita kuin tekijät ovat luultavasti toivoneet. Tästä ja tietyistä pikkuvioistaan huolimatta Freaky on oikein mainio ja piristävä kauhukomedia, minkä katsomista suosittelen oikein lämpimästi, jos Happy Death Day upposi. Toivon vain, että te ette joudu kokemaan filmiä samanlaisen yleisön kanssa kuin minä...

Vaikka Landon tekeekin pääasiassa hyvää työtä ohjaajana tunnelman parissa ja käsikirjoittajana ideaa pyöritellessään, löytyy häneltä myös kompasteluja. Osa dialogista on hieman pökkelöä - etenkin Millien perheen väliset keskustelut. Teknisesti Freaky on taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on erittäin tyylikästä ja valaisua hyödynnetään tehokkaasti. Lavasteet ovat oivalliset, maskeerauksissa käytetään mahtavasti tekoverta ja leikkaus on sujuvaa. Äänimaailmakin toimii ja Landon käyttää tarkoituksellisen yliampuvasti kauhugenreä vaivaavia äkkisäikäytysääniä. Musiikeista vastaava Bear McCreary auttaa Landonia tunnelmoinnissa.

Yhteenveto: Freaky on erittäin viihdyttävä kauhukomedia, mikä esittelee tutun konseptin uudella ja hauskalla käänteellä. Leffa tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja kauhufanit voivat myhäillä erilaisten viittausten, sekä yllättävänkin raa'an menon vuoksi. Elokuva onnistuu myös rakentamaan toimivaa jännitettä, kun tarve sitä vaatii. Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Landonilla on selvästi pääasiassa homma hallussa ja hän yhdistelee kauhua ja komediaa toisiinsa nokkelasti. Landon kuitenkin kompastelee, kun yrittää tuoda mukaan perhedraamaa. Kathryn Newton ja etenkin Vince Vaughn loistavat päärooleissa ja on erittäin hauskaa nähdä heidät esittämässä toistensa roolihahmoja. Tietyistä vioistaan huolimatta Freaky on todella mainio elokuva ja näyttää, ettei Landon ollut pelkkä yhden leffan ihme Happy Death Daynsa kanssa. Tutun konseptin vääntäminen kauhukomediaksi on selvästi Landonin taitolaji ja odotankin jo nyt innolla, mitä hän seuraavaksi keksii. Toivottavasti jotain muuta kuin "Freaky 2:n", sillä Happy Death Day 2U (2019) osoitti, etteivät Landonin ideat välttämättä kanna jatko-osaan asti. Jos kaipaatte jännitystä, mutta silti kevyttä viihdettä elämäänne, suosittelen katsomaan Freakyn. Jos käytte kaveriporukalla leffateatterissa katsomassa elokuvan, niin muistattehan huomioida muut katsojat ja antaa kaikille rauhan nauttia leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Freaky, 2020, Blumhouse Productions, Divide/Conquer

Arvostelu: Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla (Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan - 1989)

PERJANTAI 13. PÄIVÄ VIII - JASON MANHATTANILLA

FRIDAY THE 13TH PART VIII: JASON TAKES MANHATTAN

Ohjaus: Rob Hedden
Pääosissa: Jensen Daggett, Scott Reeves, Peter Mark Richman, Barbara Bingham, V. C. Dupree, Kelly Hu, Sharlene Martin, Saffron Henderson, Martin Cummins, Warren Mundson, Fred Henderson, Gordon Currie, Todd Caldecott, Tiffany Paulsen ja Kane Hodder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Slasher-kauhuelokuva Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) oli hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981) esitteli maailmalle kunnolla murhaaja Jason Voorheesin ja Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verisessä vuorokaudessa (Friday the 13th Part III - 1982) hahmo sai ikonisen lätkämaskinsa. Neljäs elokuva Friday the 13th: The Final Chapter (1984) oli tarkoitettu sarjan päätösosaksi, mutta sen menestyksen myötä tehtiin Perjantai 13. päivä, osa 5 - uusi alku (Friday the 13th: A New Beginning - 1985). Perjantai 13. päivä, osa 6 (Friday the 13th Part VI: Jason Lives - 1986) yritti tehdä sarjasta humoristisemman, kun taas Perjantai 13. päivä VII: Uusi veri (Friday the 13th Part VII: The New Blood - 1988) toi mukaan lisää yliluonnollisuutta. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten suunnitelmat jatkaa sen tarinaa päätettiin unohtaa. Uuden veren ohjaaja John Carl Buechler ja päätähti Lar Park Lincoln olivat molemmat kirjoittaneet omat versionsa jatkotarinasta, mutta Paramount Pictures päättikin ottaa uudeksi ohjaajaksi ja kirjoittajaksi Rob Heddenin, jolla oli yhtiötä miellyttäviä ideoita seuraavan osan suunnasta. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla sai ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys ja kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse tutustuin sarjaan vuonna 2015, kun näin vuoden 2009 uudelleenfilmatisoinnin Friday the 13th. Arvostelin sen perjantaina 13. toukokuuta 2016 ja päätin ottaa perinteeksi arvostella koko sarjan, yksi leffa jokaisena perjantai 13. päivänä. Nyt olemme päässeet sarjan kahdeksanteen filmiin.

Nuori pari Jimmy ja Suzi ovat veneilemässä Crystal Lakella, kun he sattuvat vahingossa herättämään järven pohjassa lojuvan Jason Voorheesin henkiin... taas. Crystal Laken leirin ollessa hylätty, Jason päättää lähteä etsimään uhreja muualta.

Herättyään (jälleen kerran) kuolleista, Jason päättää heti lähteä purkamaan suurta inhoaan teinejä kohtaan. Tällä kertaa lätkämaskisen murhaajazombin joutuu kohtaamaan opiskelijaryhmä, joka koostuu mm. kiltti tyttö Renniestä (Jensen Daggett), tähän hieman ihastuneesta Seanista (Scott Reeves), nyrkkeilijä Juliuksesta (V. C. Dupree), kaveruksista Tamarasta (Sharlene Martin) ja Evasta (Kelly Hu), kitaristi J. J.:stä (Saffron Henderson), sekä kuvaaja Waynesta (Martin Cummins). Vähemmän yllättäen nuoret ovat taas kerran tylsiä tapauksia, joista ei voisi vähempää välittää. Katsojana arvaa heti, kuka tai ketkä jäävät henkiin, ja kuka tai ketkä kuolevat ensimmäisinä. Näyttelijätkään eivät ole kovin hyviä. Opiskelijaryhmän mukana määräilevät opettajat McCulloch (Peter Mark Richman) ja Van Deusen (Barbara Bingham). Van Deusen on mukava, mutta McCulloch on niin rasittava ja julma, että katsoja alkaa suorastaan odottamaan tämän kuolemaa.

Itse Jason Voorhees (Kane Hodder) ei valitettavasti tällä kertaa vakuuta. Hodder on kyllä yhä oiva heppu rooliin ja onnistuu välillä olemaan uhkaava, mutta hahmoa hyödynnetään niin hölmösti, ettei hänestä löydy samaa tehoa kuin parissa viime osassa. Jo pelkästään hahmon ulkoasua on muutettu laimeampaan suuntaan ja Perjantai 13. päivä VII: Uuden veren aidosti karmiva Jason on poissa. Jasonin uusi maskeeraus jääkiekkonaamion alla on myötähäpeällisen huono ja kauheinta on, että sitä vielä esitellään lopussa oikein ylpeästi. Lisäksi Jason on ominut jostain teleporttaamisen taidon, sillä hän vaihtaa läpi leffan hämmentävän nopeasti paikkaa. Jo aiemmin on ollut outoa, kuinka hän saa juoksevat nuoret kiinni kävelemällä hitaasti heidän perässään, mutta tässä hän oikeasti siirtyy paikasta toiseen.

Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla kuulostaa nimenä todella siistiltä. Crystal Laken leirialue ja metsät ovat jo niin nähtyjä, pistetään Jason Voorhees tositoimiin New York Cityssä! Aloittaessaan leffan katselua, katsoja voi jo oikein kuvitella, kuinka Jason tappaa ihmisiä Vapaudenpatsaalla, Times Squarella, Empire State Buildingilla, Brooklyn Bridgellä... Innostus leviää ja katsoja on valmis huikeaan kokemukseen... kunnes tajuaa, että elokuvan nimi on hirveä huijaus. Sen sijaan, että Jason oikeasti riehuisi Manhattanilla, hän päätyy nuorten risteilylle ja hiippaileekin suuren osan ajasta ympäri laivaa. Mitä helvettiä?! Okei, otetaanhan abi-risteilyillekin vanhempia valvomaan nuorten käyttäytymistä, mutta Jason vetää valvontahomman vähän liian pitkälle. Kestää noin tunti ennen kuin Jason pääsee New Yorkiin ja silloinkin kyseessä ovat lähinnä Vancouverin tunkkaiset kujat, sillä New Yorkissa kuvaaminen oli liian kallista. Kyllä Jason käy kääntymässä Times Squarella, mutta se, että leffan englanninkielinen nimi vihjailee sitä, että Jason valtaisi Manhattanin, on kyllä suorastaan paskapuhetta.

Näiden elokuvien taso on heitellyt vuosien mittaan ja sarjan kulkiessa eteenpäin. On huonoa, heikkoa, keskinkertaista ja parhaimmillaan ihan kelvollistakin menoa, mutta Jason Manhattanilla on aikamoinen rimanalitus. Leffa sisältää mahtavan nimen, josta moni sarjan fanikin olisi voinut tehdä paremman elokuvan. Tapot ovat pääasiassa mitäänsanomattomia - etenkin kun raakuudet jätetään pääasiassa näyttämättä - hahmot ovat tavanomaisen tylsiä ja unohdettavia, eikä Jasonkaan onnistu vakuuttamaan. Laivaosuudesta voisi saada mielenkiintoisen, jos leffa todella hyödyntäisi hahmojen pakokauhua siitä, etteivät he voi paeta keskellä merta, mutta eipä filmi tarjoa sitäkään vähää. Pääasiassa laivaosio on pitkäveteistä seurattavaa ja katsoja alkaa jo epäillä, ettei New Yorkiin mennä koskaan. Onneksi loppupäässä New Yorkissa on joitain hauskoja hetkiä. Jason käy veikeän nyrkkitappelun erään nuoren kanssa talon katolla, mikä loppuu hulvattomasti. Lisäksi hän säikäyttää itsestään liikoja luulevat nuorisorikolliset. Muutama hyvä kohtaus lopussa ei kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa ja kokonaisuutena Perjantai 13. päivä VIII - Jason risteilyllä... eikun Manhattanilla on tähän mennessä sarjan huonoin osa.

Kyseessä on ohjaaja-käsikirjoittaja Rob Heddenin ensimmäinen elokuva ja sen myös huomaa. Heddenillä oli loistava idea viedä Jason New Yorkiin, mutta erilaisten syiden vuoksi idea pilattiin täysin. Hedden ei osaa rakentaa tunnelmaa ja hän luottaa liikaa hölmöihin böö-pelotteluihin. Hänen käsikirjoituksensa on myös hätäisesti rustattu, aivan kuin hänen olisi pitänyt kirjoittaa se nopeasti uudestaan, kun Paramount totesi, etteivät rahat riitä kuvaamaan koko filmiä Manhattanilla. Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla ei ole edes tekniseltä toteutukseltaan kaksinen. Niin kuvauksessa kuin leikkauksessa on hyviä ja huonoja hetkiä - ja kun leikkauksessa on huonoja, ne ovat todella huonoja. Valaisu ja lavasteet ovat sentään onnistuneet, mutta maskeeraus on läpi leffan aika kehnoa. Äänimaailma on kömpelösti rakennettu ja mukana on paljon outoja ratkaisuja. Fred Mollinin säveltämät musiikit soivat tarpeeksi toimivasti taustalla, mutta eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Perjantai 13. päivä VIII - Jason Manhattanilla vaikuttaa nimensä perusteella sarjan cooleimmalta osalta, mutta itse elokuva on kaikkea muuta. Nimi on aikamoinen huijaus ja ennen pikaista visiittiä Manhattanilla katsoja joutuu tuskailemaan, seuratessaan, kun Jason pistää yksi kerrallaan risteilyllä olevia nuoria hengiltä. Toinen toistaan tylsemmät ja kehnommin näytellyt nuoret eivät jaksa kiinnostaa ja elokuva on lähinnä tylsä pelottavan sijaan. Kun risteilyltä päästään vihdoin maihin, katsoja tuhahtelee, kun leffa näyttää kerta toisensa perään pienen budjettinsa - oli kyse sitten New Yorkia korvaavista Vancouverin likaisista kujista tai Jasonin surkeista maskeerauksista. Leffasta löytyy pari ihan hilpeää tappoa, mutta muuten elokuva on hirveä rimanalitus jopa Perjantai 13. päivä -sarjan mittapuulla. Saa nähdä, onko seuraava osa, suuresti haukuttu Jason Goes to Hell: The Final Friday (1993) yhtään tätä parempi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Friday the 13th Part VIII: Jason Takes Manhattan, 1989, Paramount Pictures, Horror Inc., Sean S. Cunningham Films

Arvostelu: The Next Three Days (2010)

THE NEXT THREE DAYS

Ohjaus: Paul Haggis
Pääosissa: Russell Crowe, Elizabeth Banks, Lennie James, Ty Simpkins, Brian Dennehy, Helen Carey, Olivia Wilde, Daniel Stern ja Liam Neeson
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

The Next Three Days on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta trilleristä Kaiken se kestää (Pour elle) vuodelta 2008. 2000-luvun alussa ohjaaja Paul Haggis oli työstämässä elokuvaa Martin Luther Kingistä, muttei saanut sille rahoitusta, joten hän päätti tehdä jotain pienimuotoisempaa. Eräänä päivänä hän sattui katsomaan Kaiken se kestää -elokuvan ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä oman versionsa. Hän sai hankittua leffan oikeudet, sekä Lionsgaten tuottamaan oman elokuvansa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Next Three Days sai maailmanensi-iltansa 9. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi Suomen teattereihin, vaikka olikin lähellä, että niin olisi käynyt. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan se tätini kanssa, mutta muistaakseni kehnojen näytösaikojen takia päädyimmekin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010)... minkä olin nähnyt jo kaksi kertaa. Kestikin muutamia vuosia, kunnes vihdoin päätin katsoa The Next Three Daysin ja yllätyin, kuinka paljon pidin siitä. Olen omistanut elokuvan jo jonkin aikaa Blu-raylla, mutten ole katsonut sitä vielä uudestaan. Nyt kun huomasin leffan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Brennanin perheen elämä mullistuu, kun Lara-äitiä syytetään pomonsa murhasta. Kun John-isä ei tunnu keksivän laillista tapaa todistaa vaimonsa syyttömyyttä, hän päättää vapauttaa tämän vankilasta rikollisin keinoin.

Brennanin perheen isänä, Johnina nähdään Russell Crowe ja vankilaan joutuvana äitinä, Larana Elizabeth Banks. Jälkimmäisen kohdalla on tosin pitkiä pätkiä, kun häntä ei nähdä ollenkaan, sillä elokuva seuraa pääasiassa Johnin yritystä saada vaimonsa ulos vankilasta, eikä niinkään Laran vankilaelämään. Banks on mainio roolissaan, jättäen salaperäiseksi sen, onko hän syyllinen vai ei. Crowe on vielä parempi aviomiehenä, joka ei usko sekuntiakaan vaimonsa syyllisyyteen ja yrittää vimmaisesti pelastaa tämän. Crowe on uskottava aika tavallisena kaduntallaajana, joka alkaa tekemään todella erikoisia juttuja voittaakseen. Perheen lasta, nuorta Luke-poikaa näyttelee Ty Simpkins, joka nousi hetkellisesti lapsitähdeksi tämän leffan jälkeen rooleillaan Riivatussa (Insidious - 2010), Iron Man 3:ssa (2013) ja Jurassic Worldissa (2015).

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Carey ja Brian Dennehy Johnin vanhempina, Lennie James etsivä Nabulsina, sekä pienissä rooleissa Yksin kotona -joulukomedioista (Home Alone - 1990-1992) tuttu Daniel Stern asianajajana ja toimintastara Liam Neeson ex-vankina, jolta John utelee ohjeita vankilapakoon. Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttaa James, joka alkaa ensimmäisenä epäilemään Johnia.

The Next Three Days ei turhia tuhlaile aikaa alussa, vaan hyppää nopeasti suoraan asiaan, poliisien saapuessa Brennanien talolle pidättämään Laran. Siitä lähteekin liikkeelle hyvin kiinnostava ja mukaansatempaava kertomus, sekä Johnin henkinen matka. Erittäin kiltti ja lempeä mies alkaa vähitellen osoittamaan hurjempia puolia, kun epätoivo alkaa iskeä, eikä hänen vaimonsa syyttömyyttä voida todistaa. Elokuva tekeekin ovelan tempun siinä, että se paljastaa vasta loppupäässä, onko Lara syytön vai ei. Mutta koska John uskoo syyttömyyteen, katsojakin uskottelee niin itselleen ja toivoo Johnin olevan oikeassa. Oli Lara syyllinen tai ei, se on selvää, että John alkaa tekemään yhä vain enemmän rikollisia asioita, mitkä johtaisivat vankilatuomioon. Silti katsoja on kaiken aikaa tämän puolella ja jännittää yhä vain enemmän, kun takaiskuja sattuu ja kun poliisi alkaa tutkimaan rikoksia, joiden takana John on. Elokuvan kahden tunnin ja vartin kesto meneekin nopeasti, sillä leffa pitää niin mainiosti mukanaan.

Valitettavasti elokuvasta löytyy ongelmiakin ja yksi näistä on leffan tahditus. Vaikka nopea tempo pitää katsojaa hyvin mukana, tuntuu leffa muutamassa kohtaa kulkevan pikakelauksella. Välillä jopa haluaisi, että elokuva hidastaisi tahtiaan. Paikoitellen se keskittyy täysillä näyttämään sitä, kun John suunnittelee Laran vapauttamista, mutta sitten taas leffassa tapahtuu asioita, joiden kohdalla olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka John sai tällaisen älynväläyksen. Rytmityksellisistä heikkouksistaan huolimatta The Next Three Days toimii erittäin hyvin. Tunnelma tiivistyy loppua kohti, kun suunnitelma on vihdoin aika pistää käytäntöön. Loppuhuipennus voi jopa saada katsojan siirtymään penkkinsä reunalle, sillä se vangitsee niin taidokkaasti.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Paul Haggis, joka oli tätä ennen tehnyt mm. Crashin (2004), mistä hän voitti niin parhaan elokuvan kuin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnot. Siitä tosin kiistellään edelleen, ansaitsiko elokuva kumpaakaan pystiä. The Next Three Daysissa Haggis tekee oivallista työtä, rakentaen tunnelmaa taidokkaasti. En kuitenkaan tiedä, johtavatko rytmitysongelmat juurensa jo hänen käsikirjoitukseensa, vai onko se vasta leikkauksessa muodostunut vika. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja ääniefektitkin iskevät. Säveltäjä Danny Elfman tuo mukaan lisätunnelmaa mainioilla musiikeillaan.

Yhteenveto: The Next Three Days on erittäin mainio trilleri, mikä nappaa mukaansa heti ensiminuuteillaan ja kasvattaa vain tunnelmaa kohti jännittävää loppuhuipennustaan. Elokuva tekee erittäin ovelan tempun siinä, ettei se paljasta ennen loppua, onko Elizabeth Banksin näyttelemä Lara-vaimo syyllinen vai syytön, mikä tuo oman kiehtovan lisänsä tapahtumien seuraamiseen. Katsoja yrittää Russell Crowen esittämän Johnin tavoin uskotella itselleen, että Lara on syytön ja siten voikin katsoa sormien läpi, kun John alkaa kulkemaan rikollisia polkuja. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee todella nopeasti - jopa paikoitellen liiankin nopeasti. Filmistä löytyy rytmityksellisiä ongelmia ja se voisi muutamassa kohtaa rauhoittua ja syventyä tiettyihin hetkiin paremmin. Muuten The Next Three Days on todella oivallinen jännäri, minkä katselua suosittelen genren ystäville, jos se on vielä jäänyt näkemättä. Tai jos se on jo katsottu ja hyväksi todettu, on elokuvan kymmenvuotisjuhla hyvä syy katsoa se uudelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Next Three Days, 2010, Lionsgate, Hwy61, Fidélité Films

Arvostelu: Artemis Fowl (2020)

ARTEMIS FOWL

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Ferdia Shaw, Lara McDonnell, Josh Gad, Nonso Anozie, Judi Dench, Tamara Smart, Colin Farrell, Nikesh Patel ja Hong Chau
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12

Artemis Fowl perustuu Eoin Colferin samannimiseen kirjaan vuodelta 2001. Välittömästi kirjan ilmestymisen jälkeen Miramax alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta. Lawrence Guterman palkattiin ohjaajaksi ja Jeff Stockwell työsti käsikirjoituksen valmiiksi vuonna 2003. Projekti jäi kuitenkin limbotilaan useaksi vuodeksi, kunnes vuonna 2011 Jim Sheridan ryhtyi työstämään sitä uutena ohjaajana ja naispääosaan roolitettiin nuori Saoirse Ronan. Vuonna 2013 Disney-yhtiö nappasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi tekemään leffaa. 2015 Kenneth Branagh valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2019, mutta se päätettiinkin siirtää kevääseen 2020. Kun koronavirus lähti leviämään maailmalla, Artemis Fowl päätettiin julkaista suoraan uudessa Disney+ -palvelussa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen Disney+:aan ja päätin katsoa sen välittömästi. Olen joskus vuosia sitten lapsena lukenut ensimmäisen kirjan Colferin sarjasta, mutten muista siitä mitään. Olin kuitenkin kiinnostunut, kun Disney ilmoitti työstävänsä leffaa ja olen seurannut sen tekoa pari viime vuotta ja kummastellut jatkuvia siirtelyitä ensi-illan suhteen. Nyt kun olen nähnyt Artemis Fowlin, en ihmettele enää lainkaan siirtelyä ja päätöstä puskea leffa suoratoistopalveluun. Artemis Fowl on yksi surkeimmista elokuvista, minkä Disney on ikinä tehnyt.

Kun nuoren ja nerokkaan Artemis Fowlin varkauksista syytetty isä katoaa, hänen täytyy löytää keijujen myyttinen ase Aculos, saadakseen isänsä takaisin.

Nimikkoroolissa Artemis Fowlina nähdään mm. Tappajahaista (Jaws - 1975) tunnetun Robert Shaw'n lapsenlapsi Ferdia Shaw, joka on tainnut saada roolinsa juurikin sukulaissuhteiden kautta. On todella vaikeaa uskoa, että Disney olisi pitänyt reilun castingin ja Shaw olisi ollut vilpittömästi paras valinta. En yleensä halua kirjoittaa pahaa lapsinäyttelijöistä. Olen sinänsä iloinen Shaw'n puolesta, että hän on päässyt mukaan potentiaalisesti uuteen isoon elokuvasarjaan, mistä on vieläpä vastuussa elokuvajätti Disney. Noin nuorella iällä hän on varmasti ollut innoissaan hommasta. Harmi, ettei se into aina riitä. Shaw on todella tönkkö pitkin leffaa, unohtaen vähän väliä näytellä silloin, kun hänen ei pidä sanoa mitään. Tunteet eivät tunnu lainkaan aidoilta ja vuorosanojen lausuminen uskottavasti osoittautuu äärimmäisen vaikeaksi. Toisaalta tämä ei ole yksinään Shaw'n syytä, vaan syyttävällä sormella voi eritoten osoittaa ohjaaja Branaghin ja käsikirjoittajakaksikko Conor McPhersonin ja Hamish McCollin suuntaan. Artemis Fowlin olisi tarkoitus olla nuori, vain 12-vuotias rikollisnero, jonka älykkyysosamäärä hipoo pilviä. Branagh ei kuitenkaan onnistu saamaan tätä uskottavasti esille Shaw'sta, mitä vain pahentaa se, kuinka McPherson ja McColl ovat hahmon kirjoittaneet. Artemis on niitä neroja, joiden kirjaimellisesti kerrotaan tietävän ja osaavan ties mitä, mutta jonka emme ikinä näe tekevän mitään sellaista. Lopputuloksena on siis ylimielinen ja raivostuttava kakara, jonka tarina isänsä löytämisestä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Artemis Fowlin isänä, Artemis Fowl seniorina taas nähdään Colin Farrell, joka on selvästi vain käväissyt kuvauspaikalla hölisemässä repliikkinsä ja kävellyt sitten pankkiin noutamaan palkkiotaan. Farrell näyttää pienesti, että hän kyllä todella osaa, kun niin viitsii, mutta sitä viitsimistä ei löydy lainkaan. Artemis Fowl vanhempikin on hahmo, jonka kerrotaan olevan sitä sun tätä, mutta joka ei koskaan tee niitä juttuja. Vielä Farrellia isommin sääliksi käy Judi Denchiä, joka tekee toisen käsittämättömän hutiroolin vuoden sisään. Ensin hän sai häpeämään silmät päästä Catsissa (2019) ja nyt hän tekee kenties uransa kehnoimman roolityön keijujen erikoisjoukkojen komentajana Rootina. Dench on upea näyttelijä, joten on kauheaa nähdä, kuinka alas hän voikaan vajota. Jatkuvasti kähisevänä Dench saa Rootin vaikuttamaan lähinnä siltä, että hahmoa vaivaa kaiken aikaa paha kurkkukipu.

     Vielä hirveämpää työtä äänensä puolesta tekee Josh Gad, joka näyttelee ylikasvanutta kääpiötä, Mulch Diggumsia. Gad pyrkii kanavoimaan sisäistä Batmaniaan, mutta tarjoaa vain jälleen uuden syyn ihmetellä, miksi häntä edes nähdään elokuvissa? Gad ei ole hyvä näyttelijä, eikä edes erityisen hauska, vaikka kovasti vaikuttaisi uskovan niin pitkin leffaa. Asiaa vain pahentaa se, että Gad toimii elokuvan kertojaäänenä, selostaen kaiken kaikesta ihan koko ajan. 

     Ihan kelvollisen roolisuorituksen elokuvassa tarjoaa nuori Lara McDonnell, joka esittää Rootin komentamaa keijusoturia, Holly Shortia. Kyseessä on leffan ainoa pidettävä hahmo, jota edes jotenkin voisi kannustaa. Toisin kuin Shaw, McDonnell on selvästi saanut roolin lahjojensa vuoksi ja toivonkin, että hän pääsisi vielä vakuuttamaan jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa. Elokuvan siedettävää puolta on myös Nonso Anozie Fowlin suvun hovimestarina ja henkivartijana, Domovoi Butlerina. Anozie-poloinen yrittää parhaansa, mutta usein hänen ilmeestään näkee selvää katumusta.

Lisäksi mukaan on tungettu Tamara Smart Butlerin sukulaistyttönä, joka Mulchin kertojaäänen mukaan tuodaan tarinaan kouluttamaan Artemikselle taistelutaitoja, mutta jonka ei ikinä nähdä tekevän niin ja useampi näyttelijä kuten Hong Chau ilkikuriseksi Opal Koboiksi, joka on siepannut Artemiksen isän. Opal on yksi surkeimmista pahishahmoista aikoihin. Hän ei esiinny leffassa lähes lainkaan, hän ei luo minkäänlaista uhkaa, hänen motiivinsa eivät oikein koskaan tule selväksi, eikä hän koskaan tapaa Artemis Fowlia leffan aikana. Hahmon olemassaolon ehtii unohtaa moneen kertaan filmiä katsoessa.

Nyt kun olen esitellyt, millaiset toinen toistaan surkeammat hahmot ja samalla toinen toistaan kehnommat ja nolommat näyttelijäsuoritukset elokuvasta löytyy, voidaan päästä kunnolla purkamaan sitä, minkä takia Artemis Fowl on niin kamalan huono leffa. Mutta kun elokuvasta ei McDonnellin sympaattista roolisuoritusta lukuunottamatta löydy positiivista sanottavaa, on vaikea edes tietää, mistä aloittaa. Lähdetään liikkeelle tarinasta. Tai yrityksestä olla tarina. Artemis Fowlissa on hädintuskin juonta. Artemiksen pitäisi löytää jokin maaginen juttu ja antaa se Opalille, jotta tämä palauttaisi Artemiksen isän, mutta eipä leffassa tunnu olevan kyse siitä. Katsojia vähemmän tämä kiinnostaa itse tekijöitä. Sitten taas mukana on Holly Short, joka haluaisi osoittaa kykynsä ja tyhjänpäiväisen sivutehtävänsä aikana sotkeutuukin Artemiksen kuvioihin. Ja sen sijaan, että elokuvassa Artemis ja Opal ottaisivat yhteen, Artemis kohtaakin keijut, jotka saapuvat Fowlin kartanolle etsimään Hollya. Mutta eipä tekijöitä sekään kiinnosta. Eikä keijujen maailman esittelyyn riitä aikaa, kun elokuva kestää vain noin puolitoista tuntia, mihin lukeutuu mukaan niin alku- kuin lopputekstitkin.

Koska on tiedossa, että elokuvalle tehtiin useampiakin uusintakuvauksia ja muokkauksia, ennen kuin se lopulta tyrkättiin Disney+ -palveluun, on vaikea sanoa, mitkä tarinan ongelmat ovat lähtöisin jo käsikirjoituksesta ja mitkä taas lisäkuvauksista ja leikkauksesta. Pitkään aikaan ei ole ollut näin selvää, että elokuvalle on tehty lisäkuvauksia. Mukana ei ole minkäänlaista yhtenäistä punaista lankaa, vaan pikemminkin hätäisesti läimäistyjä teipinpalasia, joilla rainaa yritetään epätoivoisesti pidettyä kasassa. Leffa poukkoilee sinne sun tänne ja siitä tuntuu jatkuvasti puuttuvan kohtauksia. Leikkaus on häkellyttävän kömpelöä. Aivan kuin Artemis Fowlin oli alunperin tarkoitus olla kolmen tunnin teos, mistä on kuitenkin poistettu kaikki vähänkin ylimääräinen ja sitten vielä paljon lisää. Tai televisiosarja, mikä on viime hetkellä päätetty muokata leffaksi. Koko Mulchin kertojaääni on taidettu lisätä vasta jälkikäteen, kun tekijät tajusivat, ettei tästä ymmärrä yhtään mitään, jos joku ei kirjaimellisesti selitä koko ajan ihan kaikkea.

Kenneth Branagh on mielestäni oikein mainio näyttelijä, mutta ohjaajaksi hän ei sovi lainkaan. Branaghin viimeaikaisista ohjaustöistä - mm. Thor (2011), Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) ja Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express - 2017) - yksikään ei ole mielestäni ollut keskinkertaista parempi. Minulle ei siis tullut yllätyksenä, että Artemis Fowl ei ole kummoisesti ohjattu teos, kun Branagh on puikoissa. Silti leffa onnistui yllättämään sillä, kuinka kehnoa työtä Branagh voikaan tehdä. Branaghin rakentama tunnelma hajoaa käsiin jo ensiminuuteilla. Elokuva on muka ison luokan fantasiaseikkailu, mutta siitä huokuu amatöörimäisyys. Seikkailuhenkeä ei mukana ole lainkaan. Jännitystä ei löydy, surkea huumori (Josh Gad piereskelemässä syömäänsä multaa) ei naurata ja surulliseksi tarkoitettu melodramaattinen hetki ei kosketa, sillä hahmot eivät kiinnosta ja katsoja arvaa, miten kohtauksessa oikeasti käykin. Toimintakohtauksissa käytetyt nopeutus- ja hidastusefektit ovat kiusallisen huonoja ja taisteluiden kuvat on parsittu yhteen tökerösti.

Wikipedian mukaan leffan budjetti on ollut jopa 125 miljoonaa dollaria. Mihin se on oikein käytetty? Farrelliin ja Denchiin, jotta he suostuivat olemaan mukana? Erikoistehosteissa se ei ainakaan näy, sillä etenkin eräs peikko näyttää siltä kuin se olisi tehty silloin 2001, kun leffaa alettiin alunperin suunnittelemaan. Ovatko rahat kuluneet lisäkuvauksiin? Onko elokuva tällainen sekasotku sen takia, että budjetti loppui kesken ja Disney tajusi projektin olevan joka tapauksessa tuhoon tuomittu, eikä suostunut antamaan lisää rahaa? Minua oikein hävetti leffaa katsoessani. Voin vain kuvitella kirjasarjan fanien raivon. Jo sellaisena katsojana, joka on lukenut vain sarjan avausosan ja siitäkin on niin kauan aikaa, että olin unohtanut kaiken, pidin Artemis Fowlia anteeksiantamattomana roskana.

Noh, sentään elokuvasta löytyy hyvää kuvausta, kelvollisia asuja, oivallisia lavasteita ja äänitehosteita, eikä Patrick Doylen säveltämät musiikitkaan mitkään katastrofit ole. Mutta kun kyseessä on suuryhtiö Disney, on selvää, että leffaan on voitu palkata ammattitaitoista porukkaa rehkimään, vaikka johdossa olevat eivät tietäisi yhtään mitään hommistaan. Kökköjä tietokone-efektejä ja surkeaa leikkausta lukuunottamatta teknisestä puolesta on vastannut ihan pätevä joukko. He tai Lara McDonnell eivät silti onnistu pelastamaan Artemis Fowlia totaaliselta epäonnistumiselta.

Yhteenveto: Artemis Fowl on aivan järkyttävän surkea elokuvantapainen. Leffa hajoaa jo ensi metreillä käsiin, kun käy kivuliaan selväksi, että elokuva on kulkenut niin lisäkuvausten, uudelleenkirjoitusten ja reilulla kädellä saksitun leikkauksen läpi. Kohtauksia puuttuu ja kamalan roolityön tekevän Josh Gadin kertojaäänellä yritetään paikkailla suuria aukkoja. Elokuvasta tuntuu puuttuvan myös loppuhuipennus ja varmaan budjettisyistä koko homma loppuu kesken. Tekijöitä ei kiinnosta selvä tarina, vaan elokuva poukkoilee sinne sun tänne. Artemiksen isän sieppaus unohdetaan jatkuvasti ja elokuva keskittyy kaikkeen muuhun. Keijut halutaan nostaa isosti esille, mutta niiden maailmaa ei vaivauduta avaamaan. Tunnelma on läpikotaisin kehno, oli kyse sitten huumorista, jännityksestä tai draamasta. Toimintakohtaukset ovat kömpelösti työstettyjä ja niitä vain pahentavat kököt erikoistehosteet. Potentiaalista nuorta Lara McDonnellia lukuunottamatta näyttelijät ovat toinen toistaan huonompia. Judi Denchin roolityö oikein hävettää kehnoudellaan. Ferdia Shaw on harmillisen huono pääroolissa Artemis Fowlina, mutta syy ei ole vain hänen. Hahmo on surkeasti kirjoitettu, eikä katsoja ole koskaan pojan puolella. Kenneth Branagh ei ole ohjaajana kummoisia töitä tehnyt, mutta tämä on häneltä suuri pohjanoteeraus. Artemis Fowl on pohjanoteeraus myös Disneyltä, jonka viimeaikaiset näytellyt teokset eivät muutenkaan ole olleet kovin hyviä. Elokuvasta oikein huokuu se, että studiotakin taitaa nolottaa, millainen pökäle tästä tuli. Ja lopetus kehtaa vielä vihjata jatkosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Artemis Fowl, 2020, Walt Disney Pictures, Tribeca Productions, Marzano Films

Arvostelu: Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge on the Run - 2020)

PAAVO PESUSIENI VAPAALLA JALALLA

THE SPONGEBOB MOVIE: SPONGE ON THE RUN

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Tom Kenny, Bill Fagerbakke, Rodger Bumpass, Carolyn Lawrence, Clancy Brown, Mr. Lawrence, Jill Talley, Matt Berry, Awkwafina, Keanu Reeves, Reggie Watts, Tiffany Haddish, Snoop Dogg ja Danny Trejo

Genre: animaatio, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Edesmenneen Stephen Hillenburgin luomaan Paavo Pesusieni -animaatiosarjaan (SpongeBob SquarePants - 1999-) perustuva filmatisointi Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004) oli hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan suunnittelu lähti heti käyntiin. Työnimellä "The SpongeBob Movie: It's a Wonderful Sponge" liikkeelle lähteneen leffan oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuonna, mutta sen julkaisu päätettiin siirtää tälle vuodelle. Keväällä maailmalla levinneen koronaviruksen vuoksi elokuva kuitenkin siirrettiin ensi vuodelle, kunnes Netflix nappasi sen levitysoikeudet ja julkaisi Paavo Pesusieni vapaalla jalalla -elokuvan jo nyt suoratoistopalvelussaan. Itse katsoin lapsena paljon Paavo Pesusientä ja olen yhä viime vuosienkin aikana jämähtänyt katsomaan sarjaa, jos se osuu vastaan televisiosta kanavasurffatessa. Pidin molemmista edellisistä Paavo Pesusieni -leffoista, etenkin kun katsoin ne alkuvuodesta uudestaan, valmistautuakseni tätä kolmatta filmiä varten. Minua harmittikin, kun Paavo Pesusieni vapaalla jalalla siirrettiin ensi vuodelle ja sitten taas ilahduin, kun huomasin, että Netflix oli julkaisemassa leffan parin viikon sisällä. Katsoinkin Paavo Pesusieni vapaalla jalalla heti sen julkaisupäivänä.

Kun Paavo Pesusienen lemmikkietana Kari siepataan, hän ja Patrik Meritähti lähtevät seikkailulle etsimään tätä.

Vanhat tutut animaatiosarjan hahmot palaavat jälleen seikkailemaan ja ovat ihan yhtä sekopäisiä ja hilpeitä heppuja kuin ennenkin. Paavo Pesusieni (äänenä Tom Kenny) kadottaa elämänsä kenties tärkeimmän asian, lemmikkietanansa Karin, mikä onkin täydellinen motivaatio hahmolle jättää rapupiiraiden teko ja lähteä seikkailuun. Mukaansa Paavo ottaa tietenkin pöljän parhaan kaverinsa Patrik Meritähden (Bill Fagerbakke), mutta apuna toimivat välillä myös kyyninen Jalmari (Rodger Bumpass), tutkijaorava Sanna (Carolyn Lawrence), rahanahne johtaja Rapu (Clancy Brown), sekä jopa häijy Plankton (Mr. Lawrence). Paavo Pesusienen faneille tuttujen hahmojen uusi seikkailu tarjoaa takuuvarmasti riemua, mutta samalla näitä ylienergisiä hahmoja inhoaville leffasta aiheutuu lähinnä päänsärkyä.

     Muita Paavon ja kumppaneiden kohtaamia hahmoja ovat mm. Atlantiksen ylimielinen kuningas Poseidon (Matt Berry), tämän apuri Kansleri (Reggie Watts), juhlallisuuksia johtava Seremoniamestari (Tiffany Haddish), Sannan rakentama Otto-robotti (Awkwafina), sekä Paavoa ohjeistava arokierijä Risu, jonka roolissa nähdään Keanu Reeves. Siis ihan nähdään, eikä vain kuulla. Sympaattinen Reeves on nappivalinta viisauksia latelevaksi risukasaksi, eikä hän jää ainoaksi näyttelijäksi, joka tekee ihan kuvatun roolin filmissä...

Kuten elokuvan trailerista, julisteesta ja tämän arvostelun kuvista voi päätellä, toisin kuin animaatiosarja ja edelliset elokuvat, Paavo Pesusieni vapaalla jalalla on animoitu täysin tietokoneella käsin piirretyn animaation sijaan. Jo Paavo Pesusieni kuivalla maalla sisälsi tietokoneanimoidun loppuhuipennuksen ja se on selvästi toiminut tekijöiden kokeiluna, kuinka nämä seikkailut toimisivat digimuodossa. Vaikka aluksi harmittelinkin uutta toteutusta (etenkin sen takia, että käsin piirretyt animaatiot ovat kuoleva laji), yllätyin, kuinka nopeasti totuin uuteen tyyliin. Paavo Pesusieni on alusta alkaen tunnettu sekopäisestä, värikylläisestä ja yliampuvasta visuaalisuudestaan ja digianimaation voimin tekijät ovat voineet viedä homman astetta pidemmälle. Uusi leffa tykittääkin sellaista värikkyyden ja hulluuden juhlaa, että elokuva todella vaatii oikean mielentilan, jotta siitä voi nauttia täysin.

Vaikkei Paavo Pesusieni vapaalla jalalla lopulta ole mielestäni yhtä mainio teos kuin kaksi edellistä Paavo Pesusienen elokuvaa, on se silti oikein kelvollinen ja hilpeä uusi seikkailu. Hupia löytyy taas niin lapsille kuin aikuisillekin. Etenkin elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana saa nauraa ties mille absurdeille ja pöhköille jutuille. Paavon ja Patrikin matka nostaa leveän hymyn kasvoille alusta alkaen, mikä ei haihdu ennen filmin päättymistä. Täysin loppuun asti riemu ei kanna, eivätkä viimeiset puoli tuntia tarjoa enää samalla lailla hulvattomuuksia. Loppupäässä leffa kuitenkin tuo mukaan hyvää sanomaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä. Samalla elokuva päätyy myös mainostamaan tulevaa lisäosasarjaa Paavosta ja kavereista lapsina, vielä suomentamatonta Kamp Koral: SpongeBob's Under Yearsia, jonka on tarkoitus alkaa ensi vuonna. Vaikka hahmot ovatkin ihan suloisia muksuina, olivat lapsikohtaukset lähinnä mukavat takaumat, enkä jaksaisi kokonaista sarjaa katsoa hahmojen lapsiversioista.

Elokuvan tarina pitää toimivasti mukanaan ja siitä löytyy veikeää seikkailuhenkeä. Loppujen lopuksi tarina on kuitenkin pelkkä kehys, jonka sisällä tekijät voivat hullutella mielensä mukaan. Vaikka käsikirjoittajat eivät ihan pidä tasoa yllä loppuun saakka, onnistuvat he silti tarjoamaan paljon iloa kaikenikäisille. Ohjaajat pitävät tunnelmaa korkealla ja äänimaailmakin on oivallinen. Musiikeista vastaavat Steve Mazarro ja Hans Zimmer (kyllä, luitte oikein, Zimmer on ollut säveltämässä musiikkeja Paavo Pesusienen elokuvaan) tekevät kelpo työtä hyväntuulisten melodioidensa kanssa. Tutut sävelmät sarjasta ovat mukana, mutta tunnuskappaleesta kuullaan hyvin erilainen versio lopputekstien aikana.

Yhteenveto: Paavo Pesusieni vapaalla jalalla on mainio animaatioseikkailu, mikä viihdyttää niin lapsia kuin vanhempiakin Paavon faneja. Tuttu absurdi ja pöljä meno on läsnä ja katsojalta vaaditaankin tiettyä mielentilaa, jotta paikoitellen ylikierroksilla käyvästä meiningistä voi todella nauttia. Elokuvan alkupää tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja veikeän seikkailun tuntua. Peräkkäin nähtävät cameot tutuilta julkimoilta riemastuttavat etenkin aikuiskatsojia. Viimeinen puolituntinen ei ole enää yhtä riemastuttava ja loppupäässä nähtävät takaumat hahmoista lapsina tuntuvat jopa liikaa lisäosasarjan mainostamiselta. Lopusta kuitenkin löytyy sopivasti sydäntä ja mukavaa viestiä ystävyydestä. Animaatiojälki on loistokasta ja tietokoneanimaatiohon tottuu nopeasti, vaikka kuinka kannattaisikin käsin piirrettyä jälkeä. Ääninäyttelijät pistävät jälleen kerran parastaan tutuissa rooleissaan. Tekijöillä on selvästi yhä hauskaa Paavo Pesusienen tarinoita väsätessään ja sama hauskuus välittyy myös kotikatsomoon. Jos siis perheestänne löytyy minkä tahansa ikäisiä Paavo Pesusieni -faneja tai pidät itse näistä leffoista ja sarjasta, suosittelen oikein lämpimästi Paavo Pesusieni vapaalla jalalla -leffan katselua. Se on juurikin se piristysruiske, mitä alati synkkenevät syysillat ja vielä synkempi nykyinen maailmantilanne kaipaavat!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The SpongeBob Movie: Sponge on the Run, 2020, Paramount Animation, Nickeloden Movies, United Plankton Pictures

Arvostelu: Follow Me (No Escape - 2020)

FOLLOW ME

NO ESCAPE

Ohjaus: Will Wernick
Pääosissa: Keegan Allen, Holland Roden, George Janko, Denzel Whitaker, Siya, Ronen Rubinstein, Dimiter Marinov, Emilia Ares ja Pasha Lychnikoff
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Follow Me (tai No Escape, riippuen missä päin maailmaa asuu) on pienelle huomiolle jääneen Escape Room -leffan (2017) tekijöiden uusi kauhuelokuva. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018, mutta vasta nyt, kaksi vuotta myöhemmin Follow Me saapuu elokuvateattereihin. Itse en todellakaan odottanut leffalta paljoa, kun näin sen trailerin. Meninkin erittäin skeptisin mielin katsomaan Follow Me'tä sen lehdistönäytökseen ja täytyy jo tässä kohtaa sanoa, että elokuva osoittautui juuri niin huonoksi kuin sen mainokset antoivat ymmärtää.

Cole Turner lentää ystäviensä kanssa Moskovaan, juhlistaakseen Colen kymmenvuotista uraa sometähtenä. Colen ja hänen ystävänsä on kutsuttu salaperäiseen pakohuonepeliin, missä käy kuitenkin pian selväksi, että pelaajien henki on oikeasti vaarassa.

Keegan Allen näyttelee selvästi huonosta maineesta nauttivasta Logan Paulista vaikutteita saanutta Cole Turneria, joka vloggaa internetiin omia #escapereallife-videoitaan, joissa hän tekee erilaisia tempauksia ympäri maailman. Ensiminuuteista lähtien Cole käy katsojan hermoille ylienergisellä, teennäisellä, ylimielisellä ja täysin välinpitämättömällä tyylillään. Parissa kohtaa leffa yrittää viitata, että tämä on vain esitystä kameralle ja Cole olisi oikeasti mukava heppu, mutta sitä mukavaa puolta ei oikeastaan päästä näkemään. Asiaa vain pahentaa se, ettei Allen ole kovin hyvä roolissaan. 

Elokuvassa nähdään myös Holland Roden Colen tyttöystävänä Erininä, sekä George Janko, Denzel Whitaker ja Siya Colen kavereina, Dashina, Thomasina ja Samina, toinen toistaan tylsempinä ja yksiulotteisempina tyyppeinä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa tuon taivaallista. Whitaker ja Siya yrittävät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta Roden on todella puinen tylsän tyttöystävän osassa ja Janko käy Allenin tavoin hermoille. Kavereille unohtumattoman pakohuonepeli-kokemuksen tarjoaa Ronen Rubensteinin esittämä Alexei, joka taas on kotimaassaan Venäjällä Colen kaltainen tähti. Rubenstein sopii passelisti varakkaaksi ja salamyhkäiseksi hahmokseen.

Kuten elokuvan mainoksista pystyi päättelemään, Follow Me lainaa - ei, vaan suoraan varastaa häpeilemättä kauhuelokuvista, kuten Sawista (2004), Hostelista (2006) ja samojen tekijöiden Escape Roomista. Pakohuonepeli on täynnä erilaisia ansoja ja pulmia, jotka hahmojen täytyy selvittää tai he kuolevat. Paikoitellen leffa livahtaa puhtaan kidutuksen puolelle, mutta yrittää kuitenkin kovasti rakentaa jännitystä siltä pohjalta, että katsojaa kiinnostaisi, miten hahmoille käy. Itse en voinut vähempää välittää. Sen lisäksi, että hahmot ovat tylsiä tai ärsyttäviä (tai molempia), tarina on niin ennalta-arvattava, että senkään takia jännitettä ei löydy. Ansat on nähty muissa leffoissa useasti aiemmin, eivätkä erilaiset pulmatkaan tarjoa mitään uutta. Tämä tekee itse leffasta aika tylsän ja vain puolentoista tunnin rainaksi Follow Me on yllättävänkin pitkäveteinen.

Iso syy tylsyyteen on myös se, kuinka elokuva tuhlaa ensimmäisen puolituntisensa lähinnä hahmojen juhlimiseen paikallisella yöklubilla, rasittavien videoiden kuvaamiseen, sekä Moskovan maisemien esittelyyn turistimainosta muistuttavassa montaasissa. Puolen tunnin kohdalla leffa sitten onneksi muistaa, että kauhuelokuvaahan tässä oli tarkoitus leikkiä ja pakohuonepeli voi vihdoin alkaa. Jos Follow Me'n esikuvateokset eivät ole tuttuja, voi filmi tarjota kutkuttavaa jännitettä ja sen käänteet voivat tarjota suut auki loksauttavia yllätyksiä. Itse olin arvannut leffan twistin jo ennen elokuvan näkemistä, eikä lopputulos tarjonnut oikeastaan mitään. Surkeasti toteutettu huipennus vielä laimentaa jo valmiiksi kehnoa ja todella laiskaa tekelettä entisestään.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Will Wernick, joka taitaa tosissaan tykätä pakohuonepeleistä, sillä hänen edellinen elokuvansa oli vielä ihan nimeltäänkin Escape Room. Kyseessä ei kuitenkaan ole vuoden 2019 hittileffa Escape Room, vaan vuoden 2017 lähes suoraan DVD:lle julkaistu halpistuotanto, minkä olemassaoloa monet eivät edes tiedä. Tuskin Wernick onnistuu Follow Me'lläkään vakuuttamaan itseään kunnolla läpi Hollywoodissa, sillä hänen työnsä on niin heikkoa läpikotaisin. Etenkin tekstissään Wernick vain lainailee muista, huomattavasti paremmista teoksista ja täyttää kohtaukset kököllä dialogilla ja tympivän itsestäänselvillä kommenteilla. Sentään Follow Me on kelvollisesti kuvattu, valaistu ja lavastettu. Brutaalit maskeeraukset ja efektitkin toimivat. Äänimaailma luottaa turhan paljon pöhköihin äkkisäikäytyksiin, eikä Crystal Grooms Manganon säveltämät musiikitkaan tee vaikutusta.

Yhteenveto: Follow Me on jopa surkuhupaisan köykäinen yritys toistaa Saw- ja Hostel-kauhuleffojen suosiota. Leffa suorastaan varastaa kaikkialta, eikä tuo mitään uutta pöytään. Erilaiset ansat ovat enemmän mielikuvituksettomia kuin pelottavia, eikä jännitettä löydy kuin vain niille, jotka eivät ole nähneet Follow Me'n selviä esikuvateoksia. Jopa elokuvan käänteet ovat useaan otteeseen nähtyjä ja siten niin ennalta-arvattavia, että katsoja voi jo trailerista päätellä, mistä koko hommassa on oikeasti kyse. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka ärsyttäviä ja tympiviä peliin päätyvät hahmot ovat ja kuinka kehnoja heidän näyttelijänsä ovat. Keegan Allenin esittämästä Colesta on selvästi tehty Logan Paulia muistuttava somesensaatio, mutta kun esikuvana on äärimmäisen raivostuttava persoona, on tekijöiden turha ihmetellä, miksi katsoja lähinnä toivoo leffan päähenkilön kuolemaa. Kenenkään kohtalosta ei jaksa kiinnostua ja leffaa vain tuijottaa pitkästyneenä. Follow Me'tä voi suositella vain niille, jotka eivät vieläkään saa tarpeeksi pöljästä kidutuspornosta, vaikka Sawin jatko-osatkin olisi katsonut useaan otteeseen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
No Escape, 2020, Escape Productions

Arvostelu: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003)

CHARLIEN ENKELIT: KURVIT SUORIKSI

CHARLIE'S ANGELS: FULL THROTTLE

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa.

Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.

Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään.
     Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.

Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.

Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.

Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.

McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.

Yhteenveto: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions