Arvostelu: Nobody (2021)

NOBODY

Ohjaus: Ilya Naishuller

Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, Aleksei Serebryakov, Christopher Lloyd, RZA, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Michael Ironside, Colin Salmon ja Aleksandr Pal

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Nobody on Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva. John Wick -elokuvien (2014-) luoja Derek Kolstad oli saanut uuden idean toimintaleffasta ja sai ohjaaja Ilya Naishullerin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Osassa maailmaa Nobody julkaistiin elokuvateattereissa keväällä 2021, mutta Suomessa leffa päädyttiin pistämään suoraan vuokralle ja myyntiin vasta syksyllä. Itseäni kiinnosti elokuva todella paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen mainoksen ja minua harmittikin, kun kävi ilmi, ettei se saavu Suomen teattereihin. Katsoinkin Nobodyn vasta, kun se oli jo jonkin aikaa ollut vuokrattavissa.

Kun kaksi varasta murtautuu tylsistyneen perheenisä Hutch Mansellin kotiin, jokin syvälle hänen sisimpäänsä piilotettu menneisyyden synkkyys herää uudelleen. Puolustaessaan viatonta naista, Hutch päätyy sotaan venäläisen rikollispomon kanssa.

Sarjojen Breaking Bad (2008-2013) ja Better Call Saul (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään elokuvan pääroolissa Hutch Mansellina, elämäänsä lopen kyllästyneenä perheenisänä, jonka vaimo (Connie Nielsen) menetti seksuaalisen kiinnostuksen aikoja sitten ja jonka lapset (Gage Munroe ja Paisley Cadorath) pitävät isäänsä hieman surullisena tapauksena. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio Hutchin todelliselle luonteelle, mikä purkautuu takaisin esiin, kun pari varasta murtautuu Mansellien kotiin. Odenkirk on pääasiassa totuttu näkemään lupsakoissa rooleissa ja onkin yllättävää, kuinka karismaattisesti hän sopii toimintaäijäksi, joka pistää ihmisiä hengiltä monenlaisin tavoin. Odenkirk kanavoi hahmonsa synkkää ja rujoa puolta ihailtavalla lujuudella.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Christopher Lloyd Hutchin isänä, rap-artisti RZA Hutchin veljenä, Michael Ironside Hutchin pomona, Aleksei Serebryakov venäläisrikollisena, jonka bisneksiin Hutch sekaantuu, sekä Colin Salmon mysteerisenä miehenä, joka liittyy Hutchin piilottelemaan menneisyyteen... Sivunäyttelijät tekevät myös pätevää työtä, vaikka loppupeleissä Nobody onkin täysin Odenkirkin show. Lloyd on varsin hilpeä äksynä eläkeläisisänä ja Serebryakov toimii hyvin tavanomaisena venäläisroistona.

Nobody tarjosi aika lailla juuri sitä, mitä siltä kaipasinkin, sekä omalla tavallaan jotain enemmän. Sen lisäksi, että Odenkirk pääsi yllättämään toimintatähden kyvyillään, elokuva yllätti myös viihdyttävyydellään, vaikka se onkin todella rujo, kun toiminta lähtee käyntiin. Leffa ei todellakaan säästele katsojaansa sillä, kuinka rajuksi se uskaltaa äityä, mutta samalla se ei ole mitään synkkyyksissä vellomista. Varsinaisesta komediasta ei missään nimessä ole kyse, mutta silti elokuvaa on tehty sopivasti kieli poskessa. Ihmisiä listitään mitä luovimmin tavoin ja huomasin hymähteleväni pitkin elokuvaa tekijöiden kekseliäisyydelle. Hienoa on, että Hutch itse saa turpiinsa myös, eikä hänestä ole tehty täysin voittamatonta tappokonetta. Silti erityistä jännitettä ei pääse muodostumaan.

Vaikka elokuvasta löytyy tietyt puutteensa, kuten ettei päähenkilön puolesta kummemmin jännitä, eikä mukana oleva perhedraama pahemmin hetkauta, Nobody tekee monet asiat juuri oikein. Se tietää tasan tarkkaan, mitä se on. Se on onnistuneen suoraviivainen ja kun mättö alkaa, se pistää brutaalisti haisemaan aika lailla lopputeksteihin asti. Kestoa on vain puolisentoista tuntia, jolloin turhaa jaarittelua ei ole eksynyt mukaan ja filmi onkin aika nopeasti ohi. Toiminnannälkäisille katsojille on luvassa paljon nannaa ja mikä parasta, taistelut ovat vielä oivallisesti tehtyjä, eikä niitä ole pilattu hektisellä kameratyöskentelyllä ja silppuavalla leikkauksella.

Elokuvan on ohjannut Ilya Naishuller, joka oli tätä ennen ohjannut toimintapätkän Hardcore Henry (2015). Naishullerin työ tässä on iskevää ja häneltä löytyy silmää tyylikkäälle ja rankalle toiminnalle. Käsikirjoituksesta vastaavan Derek Kolstadin tausta John Wickien parissa on päivänselvä ja Nobodysta löytyy paljon samoja piirteitä. Silti Kolstad saa elokuvasta tarpeeksi erilaisen ja pitää katsojan mukana tutuista puolista huolimatta. Leffa on tosiaan oivallisesti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutkin teknisyydet ovat kunnossa. Lavasteet, asut ja rujot maskeeraukset ovat mainiot ja efektitkin pätevät. Äänimaailmassa korostuvat lyöntien iskut, tehden niistä entistä kipeämmän tuntuisia kotisohvallekin asti. David Buckleyn säveltämät musiikit eivät erityisemmin korostu, vaan leffasta jää lähinnä mieleen muutamat kappaleet, jotka on asetettu soimaan oikeisiin kohtiin.

Yhteenveto: Nobody on mainio toimintafilmi, jossa Bob Odenkirk yllättää rujolla karismallaan. Kun hänen Hutch-hahmonsa pistää haisemaan, Odenkirk hoitaa roolinsa rautaisella vimmalla. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä (etenkin kärttyisää pappaa esittävä Christopher Lloyd), mutta kyseessä on silti täysin Odenkirkin show. Elokuvan perhedraama ei ole kaksista, päähenkilön selviämisen puolesta ei erityisemmin jännitä, eikä tarina oikeastaan yllätyksiä tarjoa, mutta filmi onnistuu silti olemaan simppelissä suoraviivaisuudessaan pätevä ja tyylikäs tapaus. Toimintakohtaukset ovat hienon brutaaleja ja tylyjä, sekä teknisesti vaikuttavasti toteutettuja. Ilya Naishullerin ohjaus on oivallista ja vaikka Derek Kolstadin käsikirjoitus herättää vahvoja mielikuvia herran John Wick -elokuvista, Nobody onnistuu seisomaan tarpeeksi hyvin omillaan. Toiminnannälkäisille katsojille suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nobody, 2021, 87North, Eighty Two Films, Odenkirk Provissiero Entertainment

Arvostelu: The Little Things (2021)

THE LITTLE THINGS

Ohjaus: John Lee Hancock

Pääosissa: Denzel Washington, Rami Malek, Terry Kinney, Natalie Morales, Jared Leto, Chris Bauer, Michael Hyatt ja Isabel Arraiza

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

The Little Things on Denzel Washingtonin ja Rami Malekin tähdittämä trillerielokuva. John Lee Hancock kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuonna 1993, ehdottaen sitä Steven Spielbergille ohjattavaksi. Spielbergin mielestä teksti oli kuitenkin liian synkkä, joten Hancock kävi kyselemässä mm. Clint Eastwoodia, Warren Beattya ja Danny DeVitoa ohjaajaksi, mutta kun kaikki torjuivat hänet, Hancock päätti itse ohjata elokuvan. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Hancock pääsi oikeasti työstämään leffaa ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019. Yhdysvalloissa The Little Things ilmestyi jo tammikuussa 2021, mutta Suomeen filmi saapui vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Itse kiinnostuin elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja trailerin vuoksi, mutta odotuksiani latisti leffan saama negatiivinen palaute maailmalta. Epäröiden pistinkin The Little Thingsin pyörimään, kun se oli vihdoin saapunut Suomeen vuokrattavaksi.

Vuonna 1990 apulaissheriffi Joe Deacon kutsutaan Los Angelesiin avustamaan etsivä Jimmy Baxteria murhan tutkimuksessa, jonka tekotyyli viittaa tapaukseen, jota Deacon ei ollut vuosia aiemmin saanut selvitettyä.

Nuoren naisen murhaa selvittämään ryhtyviä apulaissheriffi Deaconia ja etsivä Baxteria näyttelevät Denzel Washington ja Rami Malek. Tuttuun tapaansa molemmat ovat nappivalinnat rooleihinsa. Karismaattinen Washington sopii täydellisesti iäkkäämmäksi ja kokeneemmaksi lainvalvojaksi, kun taas urallaan yhä nousua tekevä Malek istuu loistokkaasti nuoren ja itsevarman etsivän osaan. Tästä huolimatta he eivät täysin toimi parivaljakkona. Washington ja Malek ovat molemmat hyviä omillaan, mutta heidän kemiansa eivät oikein koskaan kohtaa elokuvan aikana - eikä tämä johdu vain siitä, että heidän esittämillään hahmoilla kestää kauan lämmetä toisilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Terry Kinney Los Angelesin poliisipäällikkö Farrisina, Natalie Morales etsivä Estradana, Isabel Arraiza Baxterin vaimona Anana, sekä Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi esiintymässä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kanssa) outona Albert Sparmana. Muuten sivunäyttelijät eivät pääse kunnolla nousemaan esille, mutta Leto tarjoaa todella erikoisen roolityön Sparmana, joka nousee nopeasti Deaconin ja Baxterin pääepäillyksi. Välillä on vaikea sanoa, kanavoiko Leto hahmonsa outoutta lahjakkaasti, vai tekeekö hän vain aika kiusallista työtä kameran edessä.

En tiedä, kuinka paljon ohjaaja-käsikirjoittaja John Lee Hancock muovasi tekstiään näiden muutaman vuosikymmenen varrella, mutta jos se on ollut 1990-luvusta asti edes pääpiirteittään samanlainen, en ihmettele, miksi useampi ohjaaja kieltäytyi elokuvan ohjaamisesta luettuaan tekstin. Hancockin käsikirjoitus on erittäin epätasainen ja lopulta lähes merkityksettömän tuntuinen. Hän selvästi yrittää sanoa filmillään jotain, mutta se sanoma on niin kömpelösti rustattu mukaan, että koko elokuva meinaa kaatua sen takia. Hän aloittaa kertomuksensa hyvin perinteisenä murhatutkimusjuonena, mutta vie elokuvan lopulta niin erilaisiin suuntiin, että katsojalle jää herkästi pettynyt - jopa petetty olo. Elokuva nappaa katsojan mukaansa esittelemällä idean, muttei koskaan vie ideaansa loppuun asti. Lukemani perusteella en ole ainoa, joka lopputekstien alettua koki, että nyt tuli heitettyä vähän päälle kaksi tuntia hukkaan. Siitä huolimatta yritin pohtia loppuratkaisua parikin päivää eri suunnilta, ennen kuin aloitin kirjoittamisen. Senkin jälkeen päädyin samaan turhautuneisuuden tunteeseen kuin heti filmin päätyttyä.

Ei The Little Things kuitenkaan huono leffa ole. Siitä löytyy paljon hyvääkin. Näyttelijäkaartiin kuuluu kolme Oscar-palkittua näyttelijää ja vaikka Leto tekeekin hieman epätasaista työtä, eikä Washingtonin ja Malekin väliltä löydy toivottua kyttäkemiaa, näitä kolmea näyttelijää seuraa mielellään. Tämän lisäksi elokuvan neo noir -tyyli ja -henki pitävät oivallisesti mukanaan, vaikkakin ruumiin löydyttyä filmin jännittävä tunnelma alkaa vähitellen hiipumaan. Elokuvan alkupää on väkevä ja lupailee tasokkaasta trilleristä. Harmillisesti lopulta Hancockin käsikirjoitus on niin heikko, etteivät muut osa-alueet onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Filmin nimen mukaisesti Hancockin tekstissä jo ihan repliikkejä myöten pyritään painottamaan niihin "pieniin asioihin" ja vaikka yksityiskohdat ovatkin tärkeitä, eivät ne lopulta merkkaa tarpeeksi, jos isompi kokonaisuus on näin ontuva.

Ohjaajana Hancock vakuuttaa huomattavasti paremmin kuin käsikirjoituksellaan, vaikkei hän onnistukaan David Fincherin tyylin kanavoimisessa. Hancock selvästi ihailee Fincherin töitä, kuten Seitsemää (Se7en - 1995) - niin vahvaa finchermäisyyttä The Little Thingsistä löytyy. Tekniseltä puolelta elokuvasta löytyy paljon hyviä puolia. Filmi on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä vain tukee onnistunut valaisu. Lavasteilla on herätetty 1990-luvun alku takaisin henkiin, viestien aikakaudesta, jolloin Hancock alun perin työsti tarinansa. Maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin hyvin rakennettu tehosteista Thomas Newmanin tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: The Little Things on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen lattea trilleri, josta jää petetty olo. Elokuva lähtee mainiosti liikkeelle, mutta murhatutkimuksen alkamisen jälkeen taso alkaa hiljalleen hiipua. Jännite katoaa vähitellen, eikä huipennus onnistu pelastamaan lopputulosta - päinvastoin, se suorastaan tympäännyttää. Denzel Washington ja Rami Malek ovat erittäin mainiot rikostutkijoina, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa. Jared Leton suorituksen laadukkuutta on vaikea arvioida. John Lee Hancock yrittää kovasti kanavoida sisäistä Fincheriään, mutta elokuva ei vain toimi, kun sen käsikirjoitus on näin heikko. Oli kyse sitten useiden vuosien uudelleenkirjoituksista tai mistä tahansa, The Little Things on epäonnistunut jännäri, joka lähinnä haaskaa katsojansa aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Little Things, 2021, Warner Bros., Gran Via

Arvostelu: Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021)

SNAKE EYES: G.I. JOE ORIGINS

Ohjaus: Robert Schwentke

Pääosissa: Henry Golding, Andrew Koji, Haruka Abe, Takehiro Hira, Eri Ishida, Iko Uwais, Samara Weaving, Úrsula Corberó, Peter Mensah ja Steven Allerick

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

Snake Eyes: G.I. Joe Origins perustuu Hasbron G.I. Joe -leluihin, joita on tehty vuodesta 1964 lähtien ja joiden ympärille on luotu sarjakuvia, animaatioita ja kaksi näyteltyä elokuvaa, G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009) ja G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation - 2013). Leffojen julkaisun jälkeen alkoi puhe elokuvasta, joka keskittyisi G.I. Joe -ryhmään kuuluvaan Snake Eyesiin. Elokuvissa hahmoa näytellyt Ray Park päätettiin kuitenkin korvata Henry Goldingilla, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisu siirrettiin ensin lokakuulle ja sitten kesälle 2021. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa Snake Eyes: G.I. Joe Origins sai ensi-iltansa heinäkuussa 2021, mutta koska elokuva sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin G.I. Joen faneilta, minkä lisäksi se osoittautui suureksi flopiksi lippuluukuilla, ei sitä tuotu Suomen teattereihin. Itse innostuin, kun ensi kerran kuulin, että Snake Eyesista tehtäisiin oma elokuvansa - onhan hän ehdoton suosikkini G.I. Joe -ryhmästä. Heikoista trailereista ja huonoista arvioista huolimatta minua harmitti, kun ilmoitettiin, ettei elokuva saapuisi Suomessa teattereihin. Kun Snake Eyes: G.I. Joe Origins oli vihdoin saapunut vuokrattavaksi, katsoin sen heti... enkä enää yhtään ihmettele, miksei sitä julkaistu Suomen elokuvateattereissa. Hyvä, jos leffaa olisi kehdannut julkaista suoraan johonkin Prisman alelaariin.

Isänsä kuoleman lapsena todistanut Snake Eyes työskentelee rikosorganisaatiolle, kun hän saa tehtäväkseen tappaa organisaation johtajan serkun, Tommyn. Tappamisen sijaan Snake Eyes päättää auttaa Tommya, joka värvää hänet mukaan Arashikage-klaaniin, joka on vannonut suojelevansa myyttistä jalokiveä.

Henry Golding näyttelee Snake Eyesia, supercoolia ninjaa, joka ei koskaan riisu päheää naamiotaan, eikä ikinä sano sanaakaa... Siis mitä? Snake Eyes ei pidä naamiota elokuvan aikana kuin noin viisitoista sekuntia ja puhuu läpi leffan? No kai leffa sentään antaa jonkin hyvän selityksen sille, miksi Snake Eyes päätyy lopulta olemaan puhumatta ja peittämään kasvonsa kaikilta? Eikö? No mikä helvetti tämän elokuvan pointti sitten on? Se on kuin Batman-elokuva, jossa Bruce Wayne päättää pukeutua Batmaniksi juuri, kun lopputekstit alkavat. En nyt lähde syyttämään Goldingia; hän tekee tarpeeksi kelvollista työtä sillä, mitä ohjaus ja käsikirjoitus hänelle tarjoavat. Enemmänkin jopa säälin Goldingia. Hänelle on tarjoutunut mahdollisuus esittää tätä fantastista hahmoa, mutta elokuvan tekijöitä ei ole kiinnostanut tehdä minkäänlaista kunniaa hahmolle. Snake Eyesilta on viety kaikki hahmolle ominaiset jutut ja jäljelle jää vain tylsäksi ja tympeäksi kirjoitettu tyyppi, joka jopa hieman pakotettuna vedetään johonkin ninjakouluun. Itse pidän hahmoa todella siistinä, mutten silti koe olevani mikään Snake Eyesin tai G.I. Joen fani. Silti minua suututtaa ja voin vain kuvitella, kuinka raivoissaan todelliset fanit ovat olleet elokuvaa katsoessaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Takehiro Hira rikollispomo Kentana, jolle Snake Eyes työskenteli, Andrew Koji Kentan serkkuna Tommyna, jota Snake Eyes päätyy auttamaan, Eri Ishida Arashikage-klaanin johtajana Seninä, Haruka Abe klaanin turvallisuuspäällikkö Akikona, sekä Peter Mensah ja Iko Uwais klaanin ninjoja kouluttavina mentoreina. Ja jotta leffaan saataisiin väkisin ympättyä mukaan lisää G.I. Joe -juttuja, Samara Weaving piipahtaa majuri Scarlett O'Harana ja Rahapajasta (La casa de papel - 2017-2021) tuttu Úrsula Corberó yrittää vakuuttaa Cobra-järjestöön kuuluvana Paronittarena. Sivunäyttelijöistä ainoastaan Koji onnistuu hieman vakuuttamaan Tommyna, jonka tulevaisuuden alter egon katsoja voi nopeasti arvata. Muut näyttelijät takeltelevat pahvisissa rooleissaan - etenkin pahisosastoa edustavat Hira ja Corberó.

Jos Snake Eyes: G.I. Joe Origins jaksaisi välittää edes pienesti nimikkohahmostaan ja Golding nähtäisiin puvussa ja maskissa edes toisen puoliskon ajan filmistä, eikä hän sanoisi mitään silloin, voisin kenties katsoa hieman joitain ongelmia sormien läpi ja pitää elokuvaa ihan kivana kertakäyttöisenä popcornviihteenä. Tällainen jossittelu on kuitenkin täysin turhaa, sillä näin ei ole käynyt. Snake Eyes: G.I. Joe Origins on tehty helppojen rahojen perässä. Voin kuvitella, kuinka näistä hahmoista paskat nakkaavat tuottajat ovat myhäilleet iloisina, että kuinka he voivat suoltaa täyttä roskaa ja tienata sillä helpot miljoonat. Ja sitten voin itse myhäillä iloisena, kun totuus iskeytyi päin näiden tyyppien naamoja ja he tajusivat, että kun kohtelee fanejaan kuin roskaa, lopputuloksena onkin kymmenien miljoonien tappiot.

Nimikkohahmoa kohtaan tehdyt vääryydet eivät harmillisesti jää elokuvan ainoiksi ongelmiksi, ne ovat vain silmiinpistävimmät ja ärsyttävimmät. Leffan käsikirjoitus on todella kökkö niin hahmoja kuin tarinaa myöten. Tarina on todella tönkösti rustattu ja kuten ehkä takeltelevasta juonikuvauksestani voi päätellä, elokuvan tarinaa on hieman vaikeaa saada tiivistettyä muutamaan lauseeseen. Se rönsyilee sinne ja tänne, saa jatkuvasti uusia puolia jostain täysin puskista ja on muutenkin välinpitämättömästi kynäilty. Suuren osan ajan leffasta pohdin, että mikä elokuvan todellinen tarina on ja ennen kaikkea että kuka edes on elokuvan pahis? Selvä vastus löytyy vasta myöhemmässä vaiheessa, jolloin suuren osan ajasta leffasta ei löydy mitään uhkaa tai jännitettä.

Jos elokuva ymmärtäisi kaikessa huonoudessaan edes tiivistää kestonsa siedettävämpään noin puolentoista tunnin mittaan, Snake Eyes: G.I. Joe Originsin katsoisi huomattavasti helpommin läpi. Nyt se on kuitenkin jaaritteleva ja pitkäveteinen mössö, mikä ei tunnu ikinä pääsevän vauhtiin. Asiaa ei auta toimintakohtausten vähyys ja vieläpä laiskuus. Elokuvaan on pestattu Iko Uwaisin kaltaisia kamppailulajien mestareita, mutta eipä näitä taitoja hyödynnetä. Näyttävien turpaanvetojen ja miekkamatsien sijaan elokuva tyytyy hätäisesti editoituihin ja pliisuihin mätkintöihin. Tunnelmaltaankin leffa on vaisu. Sen lisäksi, ettei mukana ole jännitettä, ei sekaan ole heitetty edes huumoria. Elokuva ottaa itsensä turhan vakavasti, kun se voisi olla häpeilemätöntä hömppää.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D. - 2013) ja pari osaa Outolintu-sarjasta (Divergent - 2014-2016), eli kovin vahvaksi en herran filmografiaa kutsuisi. Snake Eyes: G.I. Joe Origins onnistuu olemaan vielä isompi lässähdys, eikä Schwentke tunnu yhtään tietävän, mitä leffallaan tehdä. Asiaa ei helpota Evan Spiliotopoulosin, Joe Shrapnelin ja Anna Waterhousen surkea käsikirjoitus. Joko kolmikko ei ole millään päässyt yhteisymmärrykseen siitä, kuinka leffaa pitäisi kuljettaa eteenpäin tai sitten jokainen on toisen selän takana rustaillut mukaan omiaan, mikä on johtanut valtavaan epätasaisuuteen. Teknistäkään puolta ei voi pahemmin kehua. Kuvaus ja leikkaus eivät ole kaksisesti toteutettuja. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma rymistelee parhaimmillaan ihan mukavasti. Martin Todsharow'n säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lavastajat ja puvustajat tekevät kelpo työtä ja Snake Eyesin asu kypärineen näyttää todella hienolta. Joten on siis vaan todella kumma, että Golding ei pääse esiintymään siinä asussa kuin sekuntien ajan! Hän varmaan piti asua kauemmin päällään, kun hänestä otettiin valokuvia julisteisiin kuin itse elokuvan varsinaisissa kuvauksissa.

Yhteenveto: Snake Eyes: G.I. Joe Origins on surullisen surkeaa roskaa ja aikamoinen keskisormi kaikille Snake Eyesin ja G.I. Joen faneille. Nimikkohahmosta riisutaan kaikki hänelle olennaiset asiat ja jäljelle jää vain tympeä tyyppi, jonka koettelemukset eivät jaksa kiinnostaa. Henry Golding yrittää parhaansa pääroolissa, mutta sääliksi käy, kun hän pääsee pukeutumaan hahmon ikoniseen asuun vain muutamiksi sekunneiksi. Andrew Koji on myös kelpo roolissaan, mutta muut eivät erityisemmin vakuuta, etenkään roistoina nähtävät Takehiro Hira tai Úrsula Corberó. Tarina on kömpelösti kyhätty kasaan ja se leviää niin moniin suuntiin, että tuntuu kuin käsikirjoittajatiimistä jokainen olisi työstänyt tekstiä omillaan, konsultoimatta muille aikaansaannoksiaan. Harmillisesti elokuva ei vakuuta edes toimintaosastollaan. Taistelut ovat tönkösti rakennettuja ja hätäisesti leikattuja mätkimisiä, joista puuttuu mielenkiinto ja jännite. Elokuva myös ottaa itsensä liian vakavasti, eikä seasta löydy huumoria lähes lainkaan. Snake Eyes: G.I. Joe Origins tekee monia asioita väärin nimikkohahmon kohtelusta siihen, ettei se ymmärrä olevansa pöljää popcorn-viihdettä ja lopputuloksena onkin ärsyttävä pökäle, jonka olemassaolon haluaisi unohtaa heti sen näkemisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snake Eyes: G.I. Joe Origins, 2021, Paramount Pictures, Skydance Media, Metro-Goldwyn-Mayer, Hasbro Studios, Di Bonaventura Pictures, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: The Second Best Exotic Marigold Hotel (2015)

THE SECOND BEST EXOTIC MARIGOLD HOTEL

Ohjaus: John Madden
Pääosissa: Dev Patel, Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Celia Imrie, Ronald Pickup, Richard Gere, Tina Desai, Lillete Dubey, Diana Hardcastle, Penelope Wilton, Claire Price, David Strathairn, Tamsin Greig ja Shazad Latif
Genre: komedia, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: S

Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things (2004) perustuva elokuva The Best Exotic Marigold Hotel oli kehuttu jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja lopulta The Second Best Exotic Marigold Hotel -nimen saanut jatko-osa sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Elokuva oli hitti, vaikkei päässyt lähellekään ensimmäisen leffan lipputuloja. Kriitikot eivät lämmenneet filmille kuten ensimmäiselle osalle, eikä tällä kertaa ollut luvassa palkintoehdokkuuksien ryöppyä. Itse katsoin molemmat elokuvat jokin aikaa tämän toisen osan ilmestymisen jälkeen ja pidin kummastakin. En ole kuitenkaan katsonut niitä uudestaan, ennen kuin huomasin viime vuonna The Best Exotic Marigold Hotelin täyttävän kymmenen vuotta. Päätinkin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen, sekä tehdä saman jatko-osalle. Katsoin The Second Best Exotic Marigold Hotelin pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Sonny on menossa naimisiin tyttöystävänsä Sunainan kanssa, samalla kun hän aikoo laajentaa Best Exotic Marigold Hotelia isommaksi bisnekseksi Murielin, Evelynin ja Douglasin avustuksella.

Tom Wilkinsonia lukuun ottamatta muut tutut näyttelijät palaavat rooleihinsa - jopa Penelope Wilton käy kääntymässä nalkuttavana Jean Ainsliena, joka on yhä katkera Bill Nighyn esittämälle Douglasille. Mainion Wiltonin lahjat hukataan tympivässä roolissa. Wilton ei saa Jeanista mitään positiivista irti katsojalle, eikä kyseessä ole edes sellainen hahmo, jota katsoja rakastaisi vihata. Nighy sen sijaan on jälleen erinomainen Douglasina, joka on löytänyt hupaisan uuden ammatin Intiassa. Fantastisen Judi Denchin näyttelemä Evelyn Greenslade saa oman juonikuvionsa, muttei pääse samalla lailla esille kuin viimeksi. Maggie Smith jatkaa ilahduttamista äksyn Muriel Donnellyn osassa, joka tylyttää yhä kaikkia, mutta ei yhtä ronskein ilmauksin. Myös Norman (Ronald Pickup) ja Madge (Celia Imrie) ovat mukana, mutta heidän suhteensa ei vieläkään jaksa innostaa.

     Tässä elokuvassa keskiöön kuitenkin nousee iäkkäiden sijaan nuori ja innokas Bext Exotic Marigold Hotelin omistaja Sonny (Dev Patel). Patel tasapainottelee jälleen taidokkaasti sillä ohuella rajalla, onko hänen hahmonsa hauska vai ärsyttävä. Itseäni naurattaa kerta toisensa perään, kuinka Sonny onnistuu löytämään positiivisia ilmauksia roskakasastakin ja puhumaan muut niin hämmennyksiin, etteivät he edes tiedä, mihin ryhtyvät hänen kanssa. Silti Sonny alkoi käydä minunkin hermoilleni, muuttuessaan mustasukkaiseksi, kun hänen tyttöystävänsä (Tina Desai) alkaa juuri häiden kynnyksellä vilkuilemaan omahyväisen Kushalin (Shazad Latif) perään.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Richard Geren näyttelemä tarkastaja Guy Chambers, joka kiinnostuu Sonnyn äidistä (Lillete Dubey) ja Douglasin tytär Laura (Claire Price), jonka saapumisesta puhutaan pitkään, mutta jolle ei lopulta keksitä käyttöä, kun hän saapuu mukaan. Gere hurmaa varmasti vannoutuneimmat faninsa taas kerran, mutta omasta mielestäni hän jää tässä aika mitäänsanomattomaksi.

Ensimmäisen The Best Exotic Marigold Hotelin tavoin myös jatko-osa on varsinainen hyvän mielen elokuva. Hymy leviää kasvoille heti alussa ja elokuvan päivänselvien ongelmienkin ollessa läsnä, hymy ei meinaa poistua. Patel tarjoaa monet makeat naurut nopeatempoisella puheellaan, nokkelilla sutkautuksillaan ja muutenkin suurella energiallaan. Dench, Smith ja Nighy taas ovat niin upea kolmikko, ettei heidän tarvitsisi oikeastaan tehdä mitään ja silti heitä olisi ilo seurata. Elokuvasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja suurta sydäntä, mikä lämmittää filmin katselun aikana. Silti leffa jää aika keskinkertaiseksi ja nopeasti unohdettavaksi teokseksi. Kuten jo elokuvan nimessä lukee, The Second Best Exotic Marigold Hotel jää kakkoseksi ensimmäiseen osaan verrattuna.

On selvää, ettei tekijöillä ollut enää jatko-osaa työstäessä ammennettavana jonkun muun kirjaa. Välillä jopa tuntuu, että jatkoa on lähdetty tekemään ilman käsikirjoitusta. Ensimmäinen elokuva oli hitti, joten jatkoa oli pakko tehdä, vaikkei sille olisikaan tarinaa. Vaikka ensimmäinenkin osa seurasi useampaa, toisistaan irrallista juonikuviota, elokuva osasi punoa ne yhteen sujuvasti. The Second Best Exotic Marigold Hotel tuntuu vain irrallisilta kertomuksilta, jotka tapahtuvat päällekkäin. Osaa juonikuvioista ei jakseta erityisemmin kehitellä ja jotkut jutut unohdetaan elokuvan aikana. Tarina on selvästi pelkkä sivuseikka kirjoittajille, jotta nämä fantastiset brittinäyttelijät saadaan toistamiseen yhteen. Kivana hyvän mielen höttönä elokuvan katsoo sujuvasti, vaikka kahden tunnin kestossa siinä tuntuukin olevan paljon tyhjäkäyntiä.

John Madden pysyy ohjaajana ja tekeekin kelpo työtä siinä hommassa edelleen. Hänen ongelmakseen koituu se, ettei Ol Parker saa aikaiseksi kunnon käsikirjoitusta ilman valmista jatkotarinaa. Vaikka Parkerilta löytyy onnistumisensakin, on hänen tekstinsä juonellisesti hätäisesti kyhätty. Teknisesti The Second Best Exotic Marigold Hotel on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja Intian maisemia esitellään toistamiseen upein otoksin. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Thomas Newman tunnelmoi taas ihastuttavien musiikkiensa kanssa. Newman kierrättää paljon ensimmäisen osan sävelmiä, mutta eipä se haittaa, sillä ne ovat yhä ihan yhtä mainioita.

Yhteenveto: The Second Best Exotic Marigold Hotel on nimensä mukaisesti toiseksi paras Exotic Marigold Hoteliin liittyvä elokuva. On selvää, ettei tekijöillä ollut tällä kertaa kirjaa pohjateoksena, josta ammentaa, vaan jatkoa on lähdetty tekemään vähän väkinäisesti. Selvän tarinan sijaan filmi koostuu enemmän useasta irrallisesta juonikuviosta, joilla vanhat tutut saadaan tuotua takaisin. Vaikka Dench, Smith, Nighy ja Patel ilahduttavat jälleen rooleissaan, eivät heidän kuvionsa ole erityisen mielenkiintoisia. Käsikirjoitus on hieman onneton, mutta sentään ohjaaja John Madden saa pidettyä hyvän mielen tunnelman korkealla, apunaan Thomas Newmanin mainiot musiikit. The Second Best Exotic Marigold Hotelia on helppo ja kiva katsoa, mutta silti lopputulos jää aika keskinkertaiseksi hömpäksi. Tämän työryhmän kanssa olisi voinut odottaa jotain enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Second Best Exotic Marigold Hotel, 2015, Blueprint Pictures, Babieka

Arvostelu: The King's Man (2021)

THE KING'S MAN

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.

Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.

The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.

Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.

Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.

Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios

Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects

Arvostelu: Annette (2021)

ANNETTE

Ohjaus: Leos Carax

Pääosissa: Adam Driver, Marion Cotillard, Simon Helberg ja Devyn McDowell

Genre: musikaali, romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Annette on Adam Driverin ja Marion Cotillardin tähdittämä musikaalielokuva. Elokuva lähti liikkeelle Sparks-yhtyeen ideasta uudelle albumilleen. He olivat aiemmin työstäneet musikaaliesitystä nimeltä "The Seduction of Ingmar Bergman", mutta koska se osoittautui liian kalliiksi työstää, he saivat idean Annettesta. Kaksikko alkoi jo suunnitella esityskiertuetta sen pohjalta, kunnes he tapasivat ranskalaisen elokuvaohjaaja Leos Caraxin Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2012. Yhdessä yhtye ja Carax alkoivat pohtia musikaalin potentiaalia elokuvan muodossa ja he työstivät idean pohjalta käsikirjoituksen. Vuonna 2016 Adam Driver ja Rooney Mara valittiin päärooleihin, mutta koska projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, Mara jätti sen ja hänen tilalle astui ensin Michelle Williams ja sitten Marion Cotillard. Elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2018, mutta Driverin ollessa kiinni Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kuvauksissa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään vuodella. Lopulta kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja Annette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla tänä kesänä. Hiljalleen leffaa on ryhdytty esittämään muuallakin maailmassa ja nyt se saapuu myös Suomen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin filmistä, kun kuulin Driverin ja Cotillardin esiintyvän hieman erikoisemman musikaalin pääosissa. Kuullessani paljon kehuja Annettesta, päätinkin käydä katsomassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kiistanalaista törkykomediaa esittävä Henry McHenry on kohutussa parisuhteessa ylistetyn oopperatähti Ann Desfranouxin kanssa. Pariskunnan elämä kääntyy päälaelleen, kun he saavat esikoislapsensa, Annetten.

Adam Driver ja Marion Cotillard nähdään Henry McHenrynä ja Ann Desfranouxina, julkimopariskuntana, joiden ei heti arvaisi seurustelevan. Moottoripyörällään pienille klubeille esiintymään ajeleva Henry on todella... öh, erikoista stand up -esitystä vetävä koomikko, joka saa osakseen niin nauruja kuin buuausta. Limusiinilla yhä vain isommille esiintymislavoille matkaava Ann taas on yleisön ja kriitikoiden ylistämä oopperalaulaja, jolle heitellään ruusuja lavalle hurjien aplodien säestämänä. Toisaalta hyvin erilaiset taiteilijasielut tuntuvat täydentävän toisiaan, mutta samalla he eivät näyttäisi millään kuuluvan yhteen. Driver ja Cotillard ovat loistavat rooleissaan. Driver istuu täydellisesti törkyturpaisen ja nuhjuisen koomikon osaan, kun taas Cotillardista löytyy arvokkuutta oopperatähdeksi. Driver vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee, mutta missään kohtaa hänen laulunsa ei tee erityistä vaikutusta. Cotillard taas pääsee esittelemään laulutaitojaan, vaikkakin oopperakohtauksissa hänen tilalla hoilaa Catherine Trottman.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Rillit huurussa -komediasarjasta (The Big Bang Theory - 2007-2019) tuttu Simon Helberg pianistina, joka haaveilee niin Annin rakkaudesta kuin kapellimestarin urasta. Hahmo on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, hänen tehdessä oikeastaan vain yhden lyhyen esiintymisen ennen filmin toista puoliskoa, mutta lopulta pianistikin saa omat hetkensä parrasvaloissa. Florence-elokuvan (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin Helberg näyttää jälleen olevansa oikeasti varteenotettava näyttelijä - kuten myös muusikko, jos hän kerran soittaa pianoa tässäkin oikeasti.

Annette on ehdottomasti yksi vuoden erikoisimmista elokuvakokemuksista ja voin jo nyt sanoa, että leffa tulee jakamaan mielipiteitä voimakkaasti laidasta laitaan. Osa tulee pitämään filmiä tekotaiteellisena roskana, kun taas jotkut ylistävät sitä upeana taideteoksena. Toki sekaan mahtuu niitä väliinputoajia, jotka eivät ihan tiedä, mitä mieltä olla, mutta itse voin innolla todeta kuuluvani siihen kehuvaan joukkoon. Annette jaksaa yllättää pitkin kestoaan sillä, kuinka kummallinen, filosofinen, synkkä ja traaginen mutta kaunis ja herkkä, sekä sykähdyttävä se osaakaan olla. Sen rakkaustarina vie pikkuhiljaa mukanaan ja mitä enemmän suhteesta ja sen osapuolista selviää, sitä vangitsevammaksi homma käy. Tarinan erilaiset käänteet ja koukut tekevät siitä yhä vain mielenkiintoisemman ja vaikka lähes kahden ja puolen tunnin kestossa filmi käy paikoitellen raskaaksi, kaikki palkitaan lopulta. 

Monisävyinen teos jää pyörimään mielessä vielä pitkään lopputekstien päätyttyä - jos ei muuten, niin karmiva (joskin toki upeasti toteutettu) vauvanukke tunkeutuu uniin ainakin parin yön verran. Osa katsojista pääsee nopeasti jyvälle elokuvan erilaisista puolista, osalle ne avautuvat jonkin ajan pohdiskelun jälkeen ja osa saattaa kaivata uudelleenkatselua päästäkseen kaivamaan syvemmälle. Ohjaaja Leos Carax ja hänen kanssa käsikirjoittajina toimivat Sparks-yhtyeen jäsenet Ron ja Russell Mael eivät päästä katsojaa helpolla, eikä kuulukaan. Kolmikolla on paljon sanottavaa show-bisneksestä; siitä kuinka vahvasti media ja uutislööpit vaikuttavat julkimoihin ja siihen kuinka heidät nähdään, sekä siitä kuinka jotkut haalivat menestystä lapsensa kautta. Nykypäivänä isosti esillä olevat MeToo-liike ja cancel-kulttuuri ovat myös isosti esillä filmissä.

Jos elokuva ei jo muuten ole tarpeeksi erikoinen ja tavanomaisesta poikkeava, Sparksin jäsenet pitävät huolen siitä, että musikaalifilmin laulut voimistavat outoutta. Kovin montaa selvää laulunumeroa mukana ei ole, vaan elokuva on alusta loppuun edes jonkin sortin hyräilyä, eikä normaalisti puhuttuja keskusteluja pahemmin käydä. Laulut ovat paikoitellen sanoituksiltaan hyvin... hmm, mielenkiintoisia, eivätkä laulujen aikana nähtävät asiatkaan aina ihan tavanomaisemmasta päästä ole. Eipä tule mieleen toista musikaalinumeroa, jonka aikana harrastettaisiin seksiä - enkä suostu laskemaan Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) Can You Feel the Love Tonight -kappaletta mukaan! Henryn esitysten tavoin Sparksin laulutkin ovat hieman provosoivaa materiaaliltaan, eivätkä varmasti kolahda massayleisölle. Kaikin puolin Annettea ei millään voi suositella kenelle vain. Silti se on kokemus, jota toivoisin monen edes yrittävän.

Kokemusta vain vahvistaa elokuvan hieno tekninen toteutus. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaa sommittelua ja oivia kamera-ajoja vain tehostavat väreillä ja valoilla leikittely (varoituksen sanana, että alkupäässä nähdään voimakkaasti välkkyviä valoja, joita on korostettu nopeatempoisella leikkauksella). Lavasteet ovat mainiot, samoin maskeeraukset ja asut. Annette-nukke on kaikessa karmivuudessaan upea ilmestys, jonka liikkeet ovat pelottavankin luontevia.

Yhteenveto: Annette on upea, erikoinen, provosoiva, kaunis, traaginen ja todella kummallinen musikaalikokemus, joka ei todellakaan sovi kaikille. Sen monisävyinen tarina aukeaa hitaasti, mutta mitä enemmän näkemäänsä pohtii, sitä enemmän sen hienous tuntuu aukeavan. Elokuvalla on paljon sanottavaa show-bisneksen monista puolista, lasten taloudellisesta hyväksikäytöstä, sosiaalisen median vaikutuksista, cancel-kulttuurista ja ties mistä. Kaikki tämä on mukana hämmentävässä rakkaustarinassa, joka yllättää oudoilla käänteillään ja ratkaisuillaan. Adam Driver ja Marion Cotillard ovat erinomaiset päärooleissa ja Simon Helbergkin osoittaa lahjansa, joskin hänen hahmonsa on hieman kömpelösti ujutettu mukaan. Elokuvan laulut ovat toinen toistaan erikoisempia, eikä asiaa helpota tavat ja kohtaukset, joissa ne esitetään. Annette-lapsinukke jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa mielessä, kuten myös filmin filosofisuus ja omalaatuisuus. Elokuvaa on hyvin vaikea suositella kenellekään, mutta sanon silti, että kannattaa tätä kokeilla, jos mielenkiintonne heräsi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Annette, 2021, CG Cinéma, ARTE, Arte France Cinéma, BE TV, Barnstormer Productions, Canal+, Centre du Cinéma et de l'Audiovisuel de la Fédération Wallonie-Bruxelles, Cinéaxe, Cinémage 14, Cofinova 16, Detailfilm, Eficine, Eurimages, Euro Space, Film- und Medienstiftung NRW, Filmförderungsanstalt, Garidi Films, Grupo Aeroportuario del Sureste, Indéfilms 8, Japanese Agency for Cultural Affairs, Kinology, LVT Inc., Palatine Etoile 17, Piano, Proximus, SCOPE Invest, SG Image 2018, Sacem, Scope Pictures, Screen Flanders, SofiTVciné 7, Talipot Studio, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Théo Films, Tribus P Film, UGC, VOO, Wallimage, Wrong Men North, 7DF/Arte