keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Arvostelu: Star Wars: The Last Jedi (2017)

STAR WARS: THE LAST JEDI (2017)



Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Daisy Ridley, Mark Hamill, Adam Driver, Oscar Isaac, John Boyega, Carrie Fisher, Andy Serkis, Kelly Marie Tran, Laura Dern, Benicio del Toro, Domhnall Gleeson, Joonas Suotamo, Anthony Daniels, Gwendoline Christie ja Lupita Nyong'o
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Star Wars on yksi kaikkien aikojen isoimmista ilmiöistä. Näin ei ollut kuitenkaan vielä alkuperäistä elokuvaa tehdessä. Lähes kaikki - jopa elokuvan tekijät - eivät uskoneet filmin onnistumiseen. Kuitenkin kun Star Wars: Episode IV - A New Hope (1977) sai ensi-iltansa, se nousi heti ilmestymisvuotensa isoimmaksi hitiksi, johon sekä kriitikot että tavalliset katsojat lapsista isovanhempiin rakastuivat. Leffa sai jatkoa seuraavien vuosien aikana elokuvilla Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back (1980) ja Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi (1983), joista ensimmäistä kehutaan yhä sarjan parhaaksi. Vasta yli kymmenen vuoden jälkeen leffasarjaa jatkettiin kolmella esiosalla, Star Wars: Episode I - The Phantom Menacella (1999), Star Wars: Episode II - Attack of the Clonesilla (2002) ja Star Wars: Episode III - Revenge of the Sithillä (2005), jotka olivat menestyksiä, mutteivät muuten kovin pidettyjä. Kolmikosta viimeisen ilmestyessä elokuvaa mainostettiin koko sarjan viimeisenä, mutta kun Star Warseja tekevä Lucasfilm myytiin Walt Disneylle, ilmoitettiin heti että uusia filmejä oli tulossa. Star Wars: The Force Awakens (2015) jatkoi ensimmäisen trilogian tarinaa, kun taas Rogue One: A Star Wars Story (2016) kertoi tapahtumista juuri ennen alkuperäisen elokuvan alkua. Nyt ilmestyvä Star Wars: The Last Jedi jatkaa The Force Awakensin tarinaa ja koska olen iso fani, ei ole varmaan yllätys, etten odottanut mitään muuta elokuvaa tältä vuodelta yhtä paljon kuin tätä. The Force Awakens kuuluu mielestäni sarjan parhaimmistoon, joten en malttanut odottaa, että sille ilmestyisi jatkoa. Innostuneena odotin uutta elokuvaa yhä vain enemmän ja enemmän, mitä lähemmäs ensi-ilta tuli. Aluksi minua jännitti hieman, olisivatko odotukseni jopa liian korkealla, mutta kun luin ylistävät ennakkoreaktiot, olin todella huojentunut. Silti minua jännitti mennessäni katsomaan elokuvaa sen ensi-iltapäivänä yhdessä tyttöystäväni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Wars: Episode I - The Phantom Menace, Star Wars: Episode II - Attack of the Clones, Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith, Star Wars: Episode IV - A New Hope, Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi ja Star Wars: The Force Awakens!

Ensimmäisen ritarikunnan hyökätessä vastarintaliikkeen kimppuun, Rey yrittää saada Luke Skywalkerin palaamaan taisteluun.

Pääsankari Reyn roolissa nähdään toistamiseen Daisy Ridley, joka osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lupaava uusi näyttelijä. Tässä Rey on hieman kokeneempi, joten hänestä on tietty muokattu isompi sankari kuin aiemmin. Hahmo ei täysin kuitenkaan tiedä, mitä reittiä kulkea, mikä tekee hänestä kiehtovan. Toinen erittäin kiehtova asia hahmossa on tietenkin se, ketkä hänen vanhempansa ovat...
     Reyn lisäksi muutkin The Force Awakensissa esitellyt sankarit tekevät paluun. John Boyegan esittämä Finn on kunnolla jättänyt Ensimmäisen ritarikunnan taakseen, minkä lisäksi Oscar Isaacin näyttelemä Poe Dameron pääsee esittelemään lentotaitojaan pariinkin otteeseen. Finnille on luotu oma sivujuoni ja hän pääsee jälleen hauskuuttamaan. Poeltakin löytyy useita hauskoja hetkiä ja hän pääsee suurempaan johtoasemaan vastarinnassa. Isaac ja Boyega ovat yhä erittäin oivallisia, ja viimeistään tässä he ja Ridley todella muodostavat Star Wars -saagan uuden pääkolmikon, vaikkei heillä ole yhteisiä kohtauksia lähes lainkaan. Mukana kulkee tietty ihastuttava BB-8 -droidi, joka on yksi suosikkihahmoistani. Olinkin todella iloinen, että BB-8 on yhä todella paljon mukana ja hahmosta on luotu paikoitellen jopa kunnon äijä!
     Mark Hamill pääsee tällä kertaa tekemään Luke Skywalkerina muutakin kuin seisomaan vaivaantuneena hetken kallionkielekkeellä leffan lopussa. Luken hahmo on muuttunut upeasti vuosien varrella ja minun on pakko sanoa, että Hamill tekee tässä ehkä parhaan roolisuorituksensa jedimestarina. Hän ei ole mikään sankari enää, vaan hänen synkistelystään saa oivan kuvan siitä, miksi hän jätti kaiken taakseen ja erakoitui muinaiseen jeditemppeliin.
     Luken lisäksi alkuperäisestä trilogiasta paluun tekevät hänen siskonsa kenraali Leia (viime vuonna menehtynyt Carrie Fisher, jonka muistolle elokuva on omistettu), wookiee Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo), sekä droidit C-3PO (Anthony Daniels) ja R2-D2 (Jimmy Vee). Hamillin tavoin Fisherkin pääsee paremmin oikeuksiinsa tässä elokuvassa kuin edellisessä osassa. Aluksi teki tietty hieman pahaa nähdä Leia, sillä tämä jäi Fisherin viimeiseksi roolisuoritukseksi, mutta iloksi voin sanoa, että Fisher on todella mainio osassaan. Harmillisesti Chewbaccan osuus jää pieneksi. Häneltä löytyy pari selkeää hetkeä, mutta muuten karvaturri vain roikkuu mukana. Täydellisen BB-8:n takia C-3PO ja R2-D2 eivät enää oikein tunnu miltään. R2-D2:n osuus jää myös pieneksi, ja vaikka C-3PO on jälleen oma pöhkö itsensä, ei hänestä jää muuta mieleen kuin mihin hänen punainen kätensä katosi?
     Uusina vastarintaliikkeen (tai noh, kapinallisten kuten heitä leffassa pääasiassa kutsutaan) hahmoina esitellään Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ja Laura Dernin esittämä vara-amiraali Holdo. Rose vaikuttaa aluksi mainiolta lisäykseltä, sillä huoltohommissa toimiva hahmo ei ole tyypillinen kapinallissankari. Valitettavasti hahmon taustat luodaan liian hätäisesti, eikä hän tarjoa kovin paljoa muuta elokuvaan kuin herättää ihmisten mielenkiinnon Aasiassa. Vara-amiraali Holdo taas on lähinnä ärsyttävä tapaus, eikä Dern saa katsojaa pitämään hänestä koko elokuvan aikana.
     Monet pettyivät The Force Awakensissa, kun uusi siisti pahis Kylo Ren (Adam Driver) paljastuikin hädintuskin aikuiseksi Ben Soloksi, joka ei ollut lainkaan uskottava ilman hienoa naamiotaan. Itse kuitenkin pidin todella paljon ratkaisusta, sillä hänestä tulee hieman mieleen Marvelin sarjakuvahahmo Peter Parker, joka on normaalisti epävarma ja kömpelö, mutta hän saa kerättyä henkistä voimaa pukeutuessaan Spider-Maniksi. Mielestäni oli upeaa, että mahtava paha onkin todellisuudessa epävarma nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Tässä ajatusta on viety vielä pidemmälle, jolloin hänestä löytyy samaa henkeä kuin Reystä, mutta eri tavalla tutkittuna. Filmissä puhutaan hyvän ja pahan tasapainosta, ja Rey ja Kylo Ren ovat juuri täydelliset esittämään tätä tasapainoa ja miten eri puolilta löytyy samanlaisuuksia. Driver parantaa roolisuoritustaan ja hän on todella väkevä läpi leffan. Hän tuo loistokkaasti esille Kylo Renin kokeman sisäisen kamppailun.
     Muutkin Ensimmäisen ritarikunnan pahikset tekevät paluun, mutta he ovat paljon tylsempiä kuin Kylo Ren. Kenraali Huxille (ylinäyttelevä Domhnall Gleeson) on luotu joitain ihan hauskoja hetkiä, mutta lähinnä hän vain rasittaa. Ylivaltias Snoke (Andy Serkis) nähdään vihdoin muunakin kuin hologrammina, mutta hän tuntuu vain laimealta Keisari-kopiolta. Jotenkin ihmeellisesti kapteeni Phasma (Gwendoline Christie) selvisi The Force Awakensin tapahtumista ja hänet on tuotu takaisin. Sanon kuitenkin suoraan, että on turha odottaa häneltä mitään ihmeellistä. Hänellä on ruutuaikaa ihan yhtä paljon kuin viimeksikin.
     Elokuvassa nähdään myös Benicio del Toro nimettömänä hakkerina, joka on Rosen tavoin tavallaan hyvä lisäys, mutta tavallaan hän ei myöskään toimi erityisen hyvin, sekä Lupita Nyong'o pienessä roolissa oranssina Maz Kanatana, jonka olisi voinut jättää kokonaan pois filmistä.

Star Wars: The Force Awakensia kritisoitiin siitä, että se on liian samanlainen kuin alkuperäinen Star Wars: Episode IV - A New Hope. Sen takia näiden kahden vuoden ajan internetissä on vain heitetty vitsiä siitä, että Star Wars: The Last Jedi olisi kopio The Empire Strikes Backista. Näin ei kuitenkaan ole. Toki niistä kahdesta löytyy samankaltaisuuksia, kuten se, että vanha jedimestari kouluttaa uutta sankaria (mikä ei kuitenkaan mene lainkaan samalla tavalla, miten Yoda opetti aikoinaan Lukea) ja että kapinalliset pakenevat pahiksia avaruudessa (mistä puuttuu kokonaan asteroidikenttä). Trailereissa nähty toimintakohtaus, jossa kiiturit taistelevat jättimäisiä kävelijöitä vastaan muistuttaa kyllä visuaalisesti The Empire Strikes Backin Hoth-taistosta, mutta siitäkin on tehty oivasti erilainen. Todellisuudessa Star Wars: The Last Jedi on itse asiassa erittäin yllättävä elokuva. Mukana on useita hetkiä, jolloin katsojana luulee tietävänsä mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta filmi onnistuukin toimimaan eri tavalla. Kun näin käy tarpeeksi usein, katsojana ei enää yritä arvella tulevia tapahtumia, vaan jää jännityksellä odottamaan, mitä muita yllätyksiä elokuvalla on tarjottavanaan. Ja voi pojat, että mukana on joitain täysin odottamattomia juttuja!

Star Wars: The Last Jedi ei ole mielestäni ihan niin hyvä elokuva kuin The Force Awakens, mutta se on selvästi parempi kuin viime vuoden Rogue One: A Star Wars Story, jonka hahmojen kohtalot eivät voineet vähempää kiinnostaa. Se, miksei tämä pääse The Force Awakensin tasolle, johtuu siitä, ettei tämä ole yhtä viihdyttävä, eikä leffa nosta välitöntä halua katsoa filmiä uudestaan. Muutamien kohtausten aikana mietin kyllä, etten malta odottaa, että näen ne uudelleen, mutta kokonaisuus on harmillisesti liian pitkä. Kyseessä on sarjan pisin osa, minkä kyllä huomaa. Siitä olisi ihan hyvin voinut leikata noin vartin pois, jotta sen rytmitys pysyisi eheämpänä. Pituuden huomaa lähinnä leffan puolessa välissä, johon on tungettu oudon väkinäinen seikkailu kasinolla, joka on tavallaan mielenkiintoinen idea, mutta joka ei sovi elokuvaan yhtään. Se osio ei vain tuntunut samalta filmiltä. Kai sen on tarkoitus tuoda hieman monipuolisuutta aika simppeliin juoneen, mutta siinä se ei onnistu. Elokuva on ihan tarpeeksi monipuolinen muutenkin.

Alussa leffa nappaa tietysti heti mukaansa alkutekstien aikana (mikä on jo yksinään huomattava parannus Rogue Oneen, jonka aloituksesta en pidä yhtään), mikä johtaa yhteen tyylikkäimmistä avaruustaisteluista Star Warsin historiassa. Toimintakohtaukset ovat tietty erittäin viihdyttäviä ja tyylikkäitä, sekä oivallisen erilaisia, jolloin ne eivät käy pitkäveteisiksi. Filmiin on myös saatu onnistuneesti epätoivon tunnetta, sillä vaikuttaa todella siltä, etteivät kapinalliset pääsisi Ensimmäistä ritarikuntaa pakoon. Kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin seurata Reyn matkaa. Läpi leffan katsojana yrittää pohtia, ketkä hänen vanhempansa voisivat olla, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä, kun hän alkaa oppimaan asioita Voimasta. Kiehtovinta Reyn matkassa on hänen yhteytensä Kylo Reniin. Ne kohtaukset ovat erinomaisia ja ennen kaikkea tärkeitä, sillä ne osoittavat, mikseivät hahmot ole niin erilaisia toisistaan. Elokuvaan on luotu mahtava jännite, saako Rey käännettyä Kylo Renin hyvien puolelle, vai houkutteleeko pimeä puoli sittenkin Reyn puolelleen...

Jännittäviä hetkiä löytyy muutenkin kuten myös synkkyyttä, jolloin täydelliseksi vastapainoksi on lisätty tottakai paljon huumoria. Leffan aikana saakin nauraa useaan otteeseen. Olen todella iloinen, sillä ennakkoon ristiriitaisia tunteita herättäneet porg-linnut ovatkin todella hauskoja tapauksia, joita katsoisi mielellään lisää. Ne eivät todellakaan ole ärsyttäviä, kuten edellisen trilogian Jar Jar Binks tai Return of the Jedin ewok-nallekarhut. Vaikka vitsit toimivatkin, on mukana joitain typerän naurettavia hetkiä, jolloin päässäni pyöri lähinnä Han Solon lausahdus edellisestä osasta: "Ei se Voima noin toimi!" Silti filmin erilaiset tunnelmat ovat taidokkaasti luotuja ja ne on saatu hyvin tasapainoon, mistä elokuvassa puhutaankin paljon. Tasapainon lisäksi toinen erinomainen teema on se, etteivät hyvät ja pahat ole selkeästi juuri tietynlaisia, vaan niistä löytyy erilaisia puolia. Tämä käy esimerkiksi selväksi siitä, että kummatkin osapuolet ostavat sotavarusteita samoilta laittomilta kauppiailta.

Sarjan ohjaus on vaihtunut J. J. Abramsilta Rian Johnsoniin, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi scifileffan Looper (2012). Sen nähneenä huomaakin, miten Johnson on tuonut hieman realismia todella epärealistiseen elokuvasarjaan. Synkkyys ja vakavuus hoituvat häneltä myös hyvin, mutta käsikirjoittajana Johnson olisi voinut hieman tiivistää tarinaa ja keksiä keinon poistaa laahaava kasino-osio pois. Leikkausvaiheessa ainakin joitain hetkiä olisi pitänyt tiivistää. Visuaalisesti kyseessä on tietysti aivan mielettömän upea kokonaisuus. Ensinnäkin leffa on kuvattu todella taidokkaasti, minkä lisäksi tehosteista ei tällä kertaa löydy moitittavaa. Avaruustaistelut ja -maisemat, sekä erilaiset olennot sun muut näyttävät todella hienoilta, ja elokuva myös kuulostaa todella hyvältä äänitehosteista John Williamsin musiikkeihin (mikä on jälleen parannus Rogue Oneen, jonka musiikit kuulostivat lähinnä laimeilta kopioilta Williamsin melodioista). Tuttuja teemoja on tietty mukana, mutta Williams on saanut luotua uusiakin sävellyksiä ja tekee tässä mielestäni parempaa työtä kuin The Force Awakensissa. Harmillisesti kasinolla soiva musiikki tuntuu ihan liikaa kömpelöltä yritykseltä luoda A New Hopen ikoninen kanttiinakappale uudestaan muka-huomaamattomasti. Sävel on melkein sama, joten olisi voinut edes näyttää, että bändi on myös sama. Puvustus-, maskeeraus- ja lavastustiimit ovat jälleen tehneet erinomaista työtä. Toivonkin todella, että tällä kertaa Star Warsia ei unohdeta teknisen puolen Oscar-palkintoja jaettaessa.

Yhteenveto: Star Wars: The Last Jedi on aivan mahtava, vaikkakin turhan pitkä jatko-osa saagalle. Kasino-osuuden olisi voinut kirjoittaa jollain tavalla pois elokuvasta, sillä se ei vain sovi mukaan kokonaisuuteen. Muutamia muitakin hetkiä olisi voinut tiivistää. Muuten kyseessä on erittäin mukaansatempaava seikkailu, joka tarjoaa jännitystä, toimintaa ja oivallisen hauskaa huumoria. Etukäteen ärsyttäviksi pelätyt porg-linnut ovatkin erinomainen lisäys. Valitettavasti muuten uudet hahmot jäävät aika laimeiksi, eivätkä pärjää mitenkään edellisessä osassa esitellyille tai alkuperäisille hahmoille. Mark Hamill ja Carrie Fisher ovat loistavat Lukena ja Leiana, minkä lisäksi myös Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac ja Adam Driver tekevät loistotyötä. Reyn ja Kylo Renin hahmoja tuodaan hienosti esille, ja heidän yhteiset hetkensä ovatkin filmin parhaimmistoa. Toimintakohtaukset ovat tietty tyylikkäitä, etenkin alun avaruustaistelu. Visuaalisesti filmi on puhdasta silmäkarkkia ja John Williamsin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Ohjaaja Rian Johnson on tehnyt loistotyötä, mutta silti olen tavallaan iloinen, että Abrams ohjaa trilogian päätösosan. Suosittelen Star Wars: The Last Jediä lämpimästi kaikille Star Wars -faneille. Siinä on mukana paljon tuttua, mutta myös paljon yllätyksiä. Jos aiempia osia ei ole nähnyt, niin ne kannattaa tietty vilkaista ensin. Vaikka Johnson onnistui tässä, ei elokuva saa innostumaan ilmoitetusta Star Wars -trilogiasta, jonka Johnson tulevaisuudessa ohjaa. Tämän trilogian päätösosaa jää kuitenkin todella innokkaasti odottamaan. Valitettavasti tässä välissä ilmestyy tuotantohelvetissä pyörinyt Solo: A Star Wars Story (2018), jota en odota lähes ollenkaan. Star Wars: Episode IX:n (2019) näkemiseen voisin kuitenkin jo laskea päiviä...

Arvosana: 8/10

Kirjoittanut: Joonatan, 13.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuva juliste www.starwars.com
Star Wars: The Last Jedi, 2017, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Ram Bergman Productions

maanantai 11. joulukuuta 2017

Arvostelu: Fifty Shades Darker (2017)

FIFTY SHADES DARKER (2017)



Ohjaus: James Foley
Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Bella Heathcote, Max Martini, Rita Ora, Marcia Gay Harden, Andrew Airlie, Kim Basinger, Victor Rasuk, Eloise Mumford ja Luke Grimes
Genre: erotiikka, draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia / Unmasked Edition: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjasta innostunut E. L. James kirjoitti internetiin fanitekstejä tarinasta, kunnes keksi eräänä päivänä tavan tienata hirveästi rahaa. Hän vaihtoi tekstistään hahmojen nimet ja muutti muutaman jutun sieltä täältä ja julkaisi tekstinsä kirjana "Fifty Shades of Grey" (2011). Kirja nousi suureen suosioon, joten James työsti sille kaksi jatko-osaa, minkä lisäksi vuonna 2015 ilmestyi kirjaan perustuva elokuva Fifty Shades of Grey. Useat kriitikot ja katsojat vihasivat elokuvaa, mutta koska sekin oli menestys, jatkoa tietysti seurasi. Toisen osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2016, mutta koska Jamesilla ja ohjaaja Sam Taylor-Johnsonilla tuli suurta riitaa keskenään, ohjaaja lähti ja täytyi löytää korvaaja, jolloin ensi-ilta viivästyi. Uudeksi ohjaajaksi valittiin James Foley ja tuotanto lähti liikkeelle. Fifty Shades Darker sai ensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa ja vaikka sekin sai murska-arviot, oli se silti suuri hitti. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa, vaikka olisinkin nähnyt sen ilmaiseksi lehdistönäytöksessä, sillä en ollut nähnyt ensimmäistä osaa. Aluksi ajattelin, että olisin katsonut ja arvostellut Fifty Shades of Greyn, ja käynyt sitten näytöksessä, mutten vain pystynyt tekemään niin, sillä en ollut kuullut filmistä oikeastaan mitään hyvää. Mietin, että katson Fifty Shades -leffat vasta, kun kolmas osa, Fifty Shades Freed (2018), on ilmestynyt vuokrattavaksi, jolloin voin katsoa koko homman kerralla. Kuitenkin kun huomasin, että sarjan aloitusosa tulee televisiosta, päätin vilkaista sen. Vaikka leffaa katsoessa en erityisemmin inhonnut näkemääni, muuttui se mielessäni yhä vain huonommaksi, kun mietin sitä ja lopulta tunteeni teosta kohtaan oli inho. En siis erityisemmin odottanut sarjan toisen osan näkemistä, mutta kävin kuitenkin vuokraamassa sen eräänä perjantaina ja katsoin sen samana iltana. En tiedä, mistä se johtui - ehkä siitä että vihasin ensimmäistä osaa ja uskoin toisenkin olevan yhtä hirveä tai ehkä jostain muusta - mutta mielestäni Fifty Shades Darker ei ollutkaan yhtä surkea kuin edeltäjänsä... se oli vain huono.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Fifty Shades of Grey!

Anastasia Steele päättää palata yhteen miljonääri Christian Greyn kanssa, joka yrittää lopettaa sadistiset seksimieltymyksensä. Samalla kun pariskunta yrittää saada suhdettaan toimimaan, on eräitä, jotka yrittävät pitää kaksikon erossa toisistaan.

Anastasiana nähdään jälleen Dakota Johnson, joka ei ole ihan niin huono roolissaan kuin edellisessä osassa. Tönkkö hän on silti, eikä hänen hahmonsa ole muuttunut yhtään mielenkiintoisemmaksi. Anastasia ei ole mitään ilman Christiania, minkä huomaa alusta alkaen. Edellisen leffan lopussa Anastasia jätti Christianin, koska hän säikähti tämän seksitottumuksia, mutta nyt hän on heti valmis palaamaan miehen luokse, koska... noh, eipä tarinalla ole mitään muutakaan kerrottavaa. Hahmo ei kykene koskaan tekemään niin kuin haluaa, vaan hän tottelee kiltisti Christiania ja osoittaa jälleen, että elokuvasarjan sanoma on pitää naiset alistettuina.
     Christian Greytä esittävä Jamie Dornankin parantaa hieman suoritustaan. Hänen ja Johnsonin välille on jopa muodostunut ihan pientä kemiaa, sillä he olivat ehtineet tehdä yhden filmin yhdessä. Christian ei kuitenkaan ole muuttunut yhtään parempaan suuntaan. Itse asiassa hän on mielestäni aivan kauhea henkilö! Edellisessä osassa hän vakuutteli Anastasialle, että tämä voisi koska tahansa lähteä ja hän jättäisi tämän rauhaan, mutta kun Anastasia sitten lähti, Christian vain lähettelee hänelle kukkia ja seurailee tätä eri paikkoihin. Hän ei kuuntele "ihastustaan" lähes ollenkaan, eikä mieti, miten Anastasia haluaisi elää elämäänsä, vaan ostelee tälle jatkuvasti puhelimia ja tietokoneita, sekä antaa hänelle noin vain tuhansia dollareita, koska ajattelee, että rakkaus on niin pinnallista. Christian komentaa Anastasiaa ihan kaiken aikaa ja pistää tämän tekemään kaiken, minkä haluaa. Ja sen kerran, kun Anastasia yrittää hieman sanoa vastaan, Christian huutaa, eikö hän osaa koskaan tehdä, kuten hänelle sanotaan. Tai kun Anastasia lähettää hänelle viestin, että hänen täytyy lähteä työmatkalle, jotta hänen uransa lähtisi paremmin käyntiin, Christian lähettää takaisin: "Vastaus on EI!" Hän ei siedä sitä, että Anastasia salailee asioita, muttei voi itse kertoa totuuksia. Siihen vielä päälle se, että häntä kiihottaa tuottaa muille kipua, ei Christiania voi millään pitää hyvänä tyyppinä. On todella vaikea ymmärtää, mitä Anastasia edes näkee sellaisessa kusipäässä? Ai niin, Christian on rikas.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Christianin adoptiovanhemmat (Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie), hänen siskonsa Mia (Rita Ora) ja veljensä Elliot (Luke Grimes), Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford), hänen valokuvaajaystävänsä José (Victor Rasuk), sekä Christianin henkivartija Taylor (Max Martini). Uusina hahmoina esitellään Batmanista (1989) tutun Kim Basingerin kehnosti esittämä Elena Lincoln, joka hyväksikäytti Christiania lapsena; Eric Johnsonin näyttelemä Anastasian uusi pomo Jack Hyde; sekä Bella Heathcoten esittämä Leila, joka on aika karmiva tapaus ja tuo pientä jännitettä mukaan. Sivuhahmoja ei tässäkään filmissä erityisemmin syvennetä, mutta heillä on silti isompi merkitys tarinassa kuin ennen.

Sen lisäksi, että Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat hieman roolisuoritustaan, ja heiltä löytyy hieman kemiaa paikoitellen, on elokuva muutenkin toteutettu kaikin puolin hieman paremmin kuin edeltäjänsä. Fifty Shades Darker ei ole vain tuhmaa pehmopornoa, jonka ympärille on keksitty tyhjänpäiväinen "rakkaustarina" kuten Fifty Shades of Greyssä, vaan siinä keskitytään Anastasian ja Christianin suhteeseen kiinnostavammin. Seksiä on kyllä mukana, mutta oudon pakotetun tuntuisesti. Koska sarjalla on tietty maine, on päähenkilöiden pakko käydä sängyn puolella tasaisin väliajoin, jotta yleisö pysyisi tyytyväisenä. Ihan oikeasti, kuka aloittaa tämän leffan katsomisen, sillä häntä kiinnostaa jokin muu kuin päähenkilöiden seksileikit? Tai siis minähän katsoin tätä ihan vain ammatillisessa mielessä kriitikkona...

Fifty Shades Darker ei kerro siitä, että Anastasiaa kiehtoisi Christianin sänkytaidot, vaan tällä kertaa hahmon täytyy todella pohtia, onko Christianin kanssa eläminen sitä, mitä hän oikeasti haluaa? Aiemmin Anastasian täytyi elää Christianin urpon sopimuksen mukaan, mutta nyt Christianin pitäisi oppia normaalimpaa suhdetta. Siihen kun lisää vielä suhdetta vaikeuttavia asioita, kuten Anastasiasta kiinnostunut pomo ja Christianin menneisyydestä ilmaantuvat piinaavat henkilöt, voisi kyseessä oli kiinnostava tarina. Yllättävää kyllä, paikoitellen elokuva jopa sai minut kiinnostumaan tarinastaan, etenkin silloin kun mukana oli joko Jack Hyde, Elena Lincoln tai Leila, joka todella tuo mukaan jonkinlaista jännitystä. Harmi vain, että näitä kolmea henkilöä ei kuitenkaan hyödynnetä kovin kummoisesti ja jokainen lähinnä katoaa jonnekin. Heitä pohjustetaan aiheuttamaan ongelmia tulevaisuudessa, joten ehkä he tuovat jotain mielenkiintoa sarjan päätösosaan. Onneksi mukana on myös pari kohtausta, joissa päähenkilöt ovat kahdestaan ja joihin on saatu kiinnostavuutta - enkä tarkoita väkinäisiä seksihetkiä. Lopetuskohtaus on selvä parannus edelliseen osaan verrattuna ja se tuntuu todella päättävän filmin, sen lisäksi että se pohjustaa trilogian päätösosaa.

Harmillisesti siihen hyvät puolet elokuvasta jäävätkin. Muutama kiinnostava hahmo ja pari onnistunutta hetkeä eivät pelasta kokonaisuutta, kun mukaan on lipsahtanut sellaisia hetkiä kuin naamiaisjuhlat, jotka Anastasia joutuu viettämään geishakuulat alapäässään. Kohtaus on naurettavan kamala, varsinkin kun huomaa, ettei siinä ole oikeastaan mitään logiikkaa. Jos kuulat tuottavat Anastasialle mielihyvää, kun hän istuu pöydän ääreen syömään, mikseivät ne vaikuttaneet, kun hän istui autossa matkalla juhliin? Kohtaus on muutenkin niin kömpelösti toteutettu, että sen toivoisi kuuluvan poistettuihin hetkiin. Kaikkein huonointa on kuitenkin loppupään helikopteriosuus, joka on leikattu ihan päin mäntyä. Ymmärrän sen tarkoituksen tarinassa, mutta siihen ei ole nähty yhtään vaivaa, jolloin se on vain todella laimea. Leffaan on muutenkin mahdutettu paljon laimeita ja tylsiä kohtia, sekä tahattoman koomisia hetkiä, jotka olisi voinut poistaa jo käsikirjoitusvaiheessa. Vaikka päähenkilöiden suhteeseen on saatu parempaa sisältöä kuin edellisessä osassa, hahmot ovat silti heikkoja (Christianin tapauksessa hirveitä), jolloin parisuhteen seuraaminen ei ole kovin mukavaa. Paikoitellen myös tuntuu täysin siltä, että tämä on pelkkä väliosa, sillä tarpeettomia kohtauksia on niin paljon, ettei leffalla oikeastaan ole tarpeeksi tarinaa kerrottavana täyttääkseen kahden tunnin kestonsa. Fifty Shades Darkerin katsominen on miellyttävämpi tapa viettää kaksituntinen kuin Fifty Shades of Greyn katselu, mutta kyllä sitä aikansa käyttäisi mieluummin johonkin muuhun. Noh, paras puoli on, että olemme sarjassa voiton puolella: kaksi katsottu, yksi enää jäljellä ja sitten se on ohi!

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa David Foley, joka osaa työnsä selvästi edeltäjäänsä paremmin. Foleyta ei voi syyttää filmin epäonnistumisesta, sillä onhan se vaikea saada hyvää aikaiseksi kirjasta, joka on aika varmasti roskaa. Käsikirjoituksesta vastaa E. L. Jamesin aviomies Niall Leonard, mikä ei ole kovin hyvä ratkaisu, sillä onhan se hieman kummallista, että mies muuttaa vaimonsa kirjan leffaksi. Repliikit ovat usein kökköjä ja naurettavia, minkä lisäksi tarinan kiinnostavat asiat tuntuvat jäävän täysin sivuun loppujen lopuksi. Kuvaus on tässäkin filmissä onnistunutta, mutta leikkaus on paikoitellen kömpelöä. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, etenkään helikopterikohtauksessa. Musiikeista vastaa yhä Danny Elfman -parka, joka ei ole tähänkään saanut aikaan mitään muistettavaa. Toivottavasti hän löytää tutun tyylinsä Tim Burtonin Dumbossa (2019). Kaikki seksikohtaukset ovat tässäkin filmissä saatu muistuttamaan musiikkivideoita, sillä jokaisen päälle on pistetty jumputtamaan jokin pop-kappale.

Elokuvasta on olemassa lähes vartin pidempi Unmasked Edition, joka sisältää kokonaan uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Pidempi versio sisältää Anastasian äidin (Jennifer Ehle), jota ei teatteriversiosta löydy, minkä lisäksi karmivan Leilan osuutta on kasvatettu. Versioon on myös lisätty täysin turha biljardikohtaus, joka aluksi vaikuttaa näyttävän, että Anastasia olisikin jossain parempi kuin Christian, mutta joka johtaakin vain alistavaan seksiin ja menettää näin merkityksensä. Itse näin Unmasked Editionin ja vaikka sen takia kärsimykseni oli pidempi, oli se hyvä ratkaisu, sillä Leila herätti kiinnostusta outoudellaan.

Yhteenveto: Fifty Shades Darker on joka tasolla selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna, mutta se on silti huono elokuva. Filmi ei onneksi yritä olla pelkkää pikkutuhmaa pehmopornoa, vaan siihen on yritetty löytää muutakin sisältöä, missä ei kuitenkaan ole hirveän hyvin onnistuttu. Itse seksikohtaukset ovat tällä kertaa jopa oudon väkinäisiä. Mukaan on saatu pienesti kiinnostavia asioita, mutta niitä ei valitettavasti hyödynnetä kunnolla. Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat pienesti roolisuorituksiaan, mutta ovat silti kehnoja, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat kamalia. Minä suorastaan inhoan Christian Greytä! Filmillä on paljon parempi lopetus kuin edeltäjällään, mutta loppupään helikopteriosio on todella surkea. Käsikirjoitus on kehno ja mukaan mahtuu paljon kamalia repliikkejä. Vaikka mukana on enemmän hyviä puolia kuin edeltäjässä, on Fifty Shades Darker huono filmi, jonka katselua en suosittele kenellekään. Se on sopiva vain teinitytöille ja heidän äideilleen, sillä nuorempia seksielämä on alkanut kiinnostaa ja vanhemmat taas saattavat löytää siitä jotain uutta petipuuhiinsa. Yhdessä tyttären ja äidin ei tosin kannata tätä nähdä, sillä se olisi aivan varmasti todella epämiellyttävää ja outoa. Lopputekstien aikana nähdään todella lyhyt mainos sarjan kolmannesta osasta, Fifty Shades Freedistä.

Arvosana: 3/10

Kirjoittanut: Joonatan, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fifty Shades Darker, 2017, Universal Pictures, Perfect World Pictures

lauantai 9. joulukuuta 2017

Arvostelu: Home Alone 2: Lost in New York / Yksin kotona 2: Eksynyt New Yorkissa (1992)

HOME ALONE 2: LOST IN NEW YORK (1992)

YKSIN KOTONA 2: EKSYNYT NEW YORKISSA



Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Macaulay Culkin, Joe Pesci, Daniel Stern, Catherine O'Hara, John Heard, Devin Ratray, Tim Curry, Rob Schneider, Brenda Fricker, Eddie Bracken, Dana Ivey, Gerry Bamman, Terrie Snell, Kieran Culkin ja Donald Trump
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 7

Jouluelokuva Home Alone (1990) ei ollut ilmestyessään kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa, mutta kansa rakasti sitä ja se oli menestys, joten se sai tottakai jatkoa. Home Alone 2: Lost in New York, eli suomalaisittain Yksin kotona 2: Eksynyt New Yorkissa sai ensi-iltansa juuri ennen joulua vuonna 1992 ja se oli ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Aladdinin (1992) ja The Bodyguardin (1992) jälkeen. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät filmin, mutta silti siitäkin on muodostunut vuosien varrella jouluklassikko edellisen osan tavoin. Itse näin filmin lapsena ja pidin siitä. Olen nähnyt sen useana jouluna uudestaan, sillä sitä on esitetty usein televisiossa. Viime vuonna päätin ennen joulua arvostella alkuperäisen Home Alonen ja samalla päätin myös, että arvioin jatko-osan tälle vuodelle. Nyt kun jouluun ei ole enää kovin kauaa, katsoin Home Alone 2: Lost in New Yorkin tyttöystäväni kanssa, mikä nosti joulutunnelman erittäin mukavasti esille.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Home Alone!

McCallisterin perheen joulusuunnitelmat kokevat jälleen ikävän käänteen, kun Kevin-poika päätyykin vahingossa New Yorkiin, muiden matkustaessa Floridaan. New Yorkissa Kevin kohtaa vankilasta karanneet Harryn ja Marvin, joilla on kana kynittävänä pojan kanssa.

Kevin McCallisterin roolissa nähdään jälleen Macaulay Culkin, jonka näyttelijäntaidot eivät ole parantuneet parin vuoden aikana. Culkinin roolisuoritus on usein aika kehnoa ja hän ylinäyttelee välillä liikaa. Silti on pakko sanoa, etten osaisi kuvitella ketään muuta rooliin, joten hän on siinä mielessä täydellinen valinta. Culkinilta löytyy kyllä hyviäkin hetkiä ja hänen ansiostaan Kevinin seikkailua New Yorkissa on hauska seurata. Edellisen leffan tapahtumat ovat selvästi muuttaneet Keviniä, sillä hän on alusta alkaen nokkelampi, eikä yhtä avuton kuin ennen.
     Kevinin perheeseen kuuluvat vanhat tutut edellisestä filmistä, joista esille pääsevät kuitenkin vain Kate-äiti (Catherine O'Hara), Peter-isä (John Heard), ilkeä Buzz-isoveli (Devin Ratray), Frank-setä (Gerry Bamman) ja Fuller-serkku (Macaulayn pikkuveli Kieran Culkin). Leffassa nähdään useita McCallisterin lapsia, mutta heille ei anneta nimiä tai persoonallisuutta. Kate-äiti on jälleen todella ylihuolehtivainen ja kauhuissaan Kevinin katoamisesta, kun taas Peter-isä suhtautuu tilanteeseen rennommin. Buzz on yhä inhottava, eikä Frank-setä vieläkään pidä Kevinistä. Fuller on sentään muuttunut hieman, eikä ole ihan yhtä outo kuin viimeksi.
     Rosvotkin ovat samat vanhat tutut, eli lyhyt ilkikurinen Harry (Joe Pesci) ja pitkä hömelö Marv (Daniel Stern). Roistokaksikko toimii edelleen erinomaisesti ja heihin on lisätty uhkaavuutta, sillä tällä kertaa he haluavat kunnolla kostaa Kevinille, jonka takia he kärsivät paljon ja joutuivat vankilaan. Harrysta on tehty häijympi, kun taas Marvia on muutettu hieman typerämmäksi. Pesci ja Stern ovat yhä loistavat rosvoina, ja vaikka katsojana jännittääkin aluksi, miten Kevinille käy, jos hän joutuu heidän kynsiinsä, jossain kohtaa on taas tiedossa osio, jolloin lähinnä säälii Harrya ja Marvia, jotka lankeavat pienen pojan ansoihin.
     Muita hahmoja filmissä ovat hienon Plaza-hotellin - jossa Kevin yöpyy New Yorkissa - vastaanottovirkailija Hector (Tim "Pennywise" Curry), naisvirkailija Hester (Dana Ivey), laukunkantaja Cedrick (koomikko Rob Schneider), outo pulunainen (Brenda Fricker) ja lelukaupan omistaja herra Duncan (Eddie Bracken). Tim Curry on aivan mahtava roolissaan ilmeidensä ja olemuksensa ansiosta. Schneider taas näyttelee paljon maltillisemmin kuin yleensä. Brenda Frickeriltä löytyy hienosti sydäntä kummallisen pulunaisen osaan, joka on hieman samanlainen hahmo kuin edellisen filmin Marley-naapuri (Roberts Blossom).
     Elokuvassa nähdään myös nopeasti Yhdysvaltain nykyinen presidentti Donald Trump, sillä tätä leffaa tehdessä hän omisti Plaza-hotellin

Home Alone 2: Lost in New York on aika lailla sama elokuva kuin Home Alone, sillä poikkeuksella että tarina sijoittuu New Yorkiin. Leffa alkaa perheriidalla, jonka takia Kevin toivoo viettävänsä joulun yksin. Matkalle lähdössä tulee jälleen kiire ja muu perhe päätyy viettämään joulua eri paikassa kuin Kevin. Poika joutuu ongelmiin Harryn ja Marvin kanssa, ja rakentaa heille ansoja. Kevin katselee televisiosta "Angels with Even Filthier Souls" -elokuvaa, jonka päähenkilö ei ole muuttunut yhtään mukavammaksi. Leffaan on kierrätetty todella paljon kohtauksia edellisestä osasta, mikä on välillä hieman harmillista, mutta siinä on silti tarvittavaa raikkautta, mikä syntyy tapahtumapaikasta. New York on täysin uusi kaupunki Kevinille, joten hän ei tunne sitä lainkaan niin hyvin kuin omaa kotiaan. Hotellivirkailijat tuovat myös oman lisäyksensä tapahtumiin ja vaikeuttavat Kevinin seikkailua. Seikkailuhenki onkin mainiosti läsnä läpi leffan, minkä lisäksi siinä on muutenkin todella oivallinen tunnelma. Parista kohtaa löytyy hienosti jännitystä lapsille ja mukana on useita hetkiä, joissa on hyviä opetuksia ennakkoluuloista ja läheisten merkityksestä. Joulumieli korostuu ihanasti ja siitä löytyy niin lämmin fiilis, ettei kylmänä talvi-iltana edes tarvitse juoda lämmintä kaakaota tai glögiä, sillä pelkkä Home Alone 2:n katselu riittää.

Lämminhenkisyyden ja seikkailemisen lisäksi kyseessä on todella hauska elokuva. Huumori syntyy edellisen osan tavoin Kevinin hassusta luonteesta, rosvojen toilailusta ja ennen kaikkea siitä, kun Harrya ja Marvia sattuu. Edeltäjänsä tavoin Lost in New York sai kritiikkiä eniten siitä, miten hurjan väkivaltaisia kohtauksia se sisältää. Omasta mielestäni "väkivaltaisuudet" ovat tarpeeksi hölmösti ja urposti tehtyjä, jottei lapsi saa niistä traumoja, vaan ulvoo naurusta, kun rikolliset saavat ansionsa mukaan. Pakkohan se on myöntää, että mitä vanhemmaksi itse tulee, sitä enemmän kyllä kauhistelee, miten paljon roistoja todellisuudessa sattuisi. Youtubesta löytyy muuten hauska video, jossa kerrotaan, kuinka monta kertaa Harry ja Marv kuolisivat elokuvan aikana, jos ansoista olisi heille oikeasti haittaa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Kevin heittää Marvia tiiliskivillä päähän kerrostalon katolta, mikä aiheuttaisi todellisuudessa kallon murtumisen ja... noh, kuoleman. Koko perheen elokuvasta kun on kyse, niin Marv näyttää osumien jälkeen vain siltä, että hän heräisi kamalassa krapulassa. Ja vaikka hieman kauhistelenkin muutamia hurjuuksia, on minulla tarpeeksi kiero huumorintaju, joten pääasiassa vain nauran rosvojen kokemalle "kivulle". Mukana on kuitenkin yksi hetki, joka aiheuttaa minussa pelkkää myötähäpeää ja se on Marvin muuttuminen pikaisesti luurangoksi saadessaan sähköiskun.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Chris Columbus, joka kyllä taitaa koko perheen elokuvat. Columbus osaa luoda mahtavan tunnelman, kun niin oikeasti haluaa ja tätä tehdessä kävi niin. John Hughes ei ole työstänyt mitä luovinta käsikirjoitusta, mutta tarina toimii silti. Home Alone 2: Lost in New York on mainiosti kuvattu, kuten myös leikattu. Elokuva on lavastettu tyylikkäästi. Jopa Duncanin lelulaatikko näyttää hienolta, vaikkei sisälläkään lähes ollenkaan leluja, jos katsoo tarkkaan. Äänitehosteet ovat mainioita ja John Williams on tehnyt jälleen erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Tuttu tunnusmusiikki on tietty mukana, minkä lisäksi leffassa kuullaan tunnettuja joulukappaleita. Lopputekstien aikana kuultava "Merry Christmas, Merry Christmas" on koominen oudon mutta osuvan mahtipontisuutensa takia.

Yhteenveto: Home Alone 2: Lost in New York on todella mainio ja lämminhenkinen jouluseikkailu. Tarina kierrättää paljon asioita ja hetkiä ensimmäisestä osasta, mutta mukaan on saatu tarpeeksi raikkautta, jottei filmi tunnu pelkältä kopiolta. New York tarjoaa suurkaupunkina paljon isomman seikkailun, minkä lisäksi on hienoa, ettei Kevin-poika tunne paikkoja samalla tavalla kuin ensimmäisessä filmissä. Leffassa on useita hauskoja kohtauksia; hauskimpana tietty se kun rosvot lankeavat Kevinin ansoihin. Roistot tarjoavat oivaa jännitystä, mutta mukana on myös sydäntä ja hyviä opetuksia ennakkoluulojen ylittämisestä pulunaisen kautta. Näyttelijät eivät ole mitä ihmeellisimpiä, mutta toimivat kuitenkin rooleissaan. Vaikka Macaulay Culkin onkin jälleen aika kehno, on päärooliin hyvin hankala kuvitella ketään muuta. Ohjaaja Chris Columbus on onnistunut toistamiseen viihdyttävän ja erittäin mainion jouluseikkailun kertomisessa. John Williamsin hienot musiikit tuovat tunnelmaan myös oivallisen lisäyksen. Suosittelenkin Home Alone 2: Lost in New Yorkia todella lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen näin joulukuussa. Jos ette ole vielä filmiä nähneet, niin tänä jouluna on aika katsoa se. Vain siinä tapauksessa en suosittele tätä, jos ette pitäneet edellisestä elokuvasta. Myöhemmin tälle tehtiin vielä kolme jatko-osaa: ihan katsottava Home Alone 3 (1997) jolla ei ole mitään tekemistä Columbuksen leffojen kanssa, järkyttävän surkea Home Alone 4 (2002) jota inhoan, sekä suoraan televisioon tehty Home Alone: The Holiday Heist (2012) josta en ollut edes kuullutkaan aiemmin. Kolmannen osan saatan arvioida joskus, mutta neljättä en halua nähdä enää uudestaan. Home Alone -arviot päättyvät siis tältä erää tähän; kannattaa osata lopettaa, kun on vielä voitolla, eli hyvien elokuvien puolella.

Arvosana: 7/10

Kirjoittanut: Joonatan, 2.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dvdsreleasedates.com
Home Alone 2: Lost in New York, 1992, Twentieth Century Fox, Hughes Entertainment

torstai 7. joulukuuta 2017

Arvostelu: Captain Underpants: The First Epic Movie / Kapteeni Kalsari -elokuva (2017)

CAPTAIN UNDERPANTS: THE FIRST EPIC MOVIE (2017)

KAPTEENI KALSARI -ELOKUVA



Ohjaus: David Soren
Pääosissa: Kevin Hart, Thomas Middleditch, Ed Helms, Nick Kroll, Jordan Peele ja Kristen Schaal
Genre: animaatio, seikkailu, supersankarielokuva
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Captain Underpants: The First Epic Movie, eli suomeksi Kapteeni Kalsari -elokuva perustuu Dav Pilkeyn lastenkirjasarjaan "Captain Underpants" (1997-2015), eli "Kapteeni Kalsari". DreamWorks yritti jo 1990-luvun lopulla saada kirjojen elokuvaoikeudet, mutta Pilkey ei suostunut siihen. Yhtiö jatkoi silti suostuttelua ja vihdoin vuonna 2011 sai luvan elokuvaversion tekoon, jolloin sen työstäminen lähti liikkeelle. Filmin oli tarkoitus ilmestyä jo alkuvuodesta 2017, mutta The Boss Babyn (2017) ilmestymisen takia sen uudeksi ilmestymisajankohdaksi päätettiin saman vuoden kesä. Kapteeni Kalsari -elokuva oli iso hitti ja se oli kriitikoidenkin mieleen, mutta jostain syystä se ei saanut ensi-iltaa Suomessa. Minä luin ala-asteella "Kapteeni Kalsari" -kirjoja, kuten monet muutkin ikäiseni. Ne eivät olleet kovin hyviä, mutta ne olivat niin viihdyttävää pöhköilyä, että niistä tuli jollain tapaa tärkeitä ja koko hommaan liittyy nostalgia-arvoa. Olinkin jokseenkin jopa innoissani, kun kuulin, että kirjojen pohjalta oli vihdoin tulossa animaatioelokuva! Innostukseni muuttui pieneksi suruksi, kun leffa ei ilmestynytkään Suomessa. Kuukausien kuluessa ehdin unohtaa koko filmin, kunnes eräänä päivänä näin sen Blu-rayna Stockmannilla. Huomasin että se on saapunut myös vuokralle, joten päätin pistäytyä Makuunissa vuokraamassa sen. Samalla päätin myös arvostella sen, sillä tiedän "Kapteeni Kalsarin" kuuluvan monien muidenkin lapsuuteen.

Sarjakuvia piirtävät kaverukset Erno Parta ja Huuko Hollins hypnotisoivat ilkeän rehtorinsa kuvittelemaan, että hän on kaksikon luoma supersankari Kapteeni Kalsari. Ernon ja Huukon hassuttelulle löytyy järkevääkin käyttöä, kun paha professori Poksupöksy aikoo poistaa naurun maailmasta ja sankaria tarvitaan oikeasti.

Erno Parta (Kevin Hart) ja Huuko Hollins (Thomas Middleditch) ovat keppostelevia ala-asteikäisiä lapsia, jotka ovat perustaneet oman sarjakuvafirmansa "Puumaja-sarjat Oy". Vaikka ystävykset tykkäävät tehdä jäyniä, ovat he kuitenkin oikeasti mukavia heppuja. Heistä löytyy paljon energiaa, mutta he eivät ole koskaan ärsyttäviä. Ernon ja Huukon ystävyys tuodaan täydellisesti esille läpi leffan, etenkin kohtauksissa joissa he työstävät uutta Kapteeni Kalsari -sarjakuvaa, sillä silloin heidän luovuutensakin pääsee hienosti näkyviin. Kaksikko toimii erittäin hyvin ja heidän tarinaansa on mukava katsoa. Aluksi Hartin todella tunnistettava ääni ei oikein sopinut Ernolle, mutta Hart ei kuitenkaan puhunut liian korkealta, jolloin hänen roolityöhönsä tottui filmin aikana.
     Rehtori Kruppi (Ed Helms) todella on kammottava äijä. Rehtori Kruppi on todella tiukka ja käyttää valtaansa erittäin kauheasti. Häntä oppii inhoamaan heti alussa, kun näkee miten oppilaat pelkäävät häntä. Katsojana kannustaakin Ernoa ja Huukoa toteuttamaan erilaisia kepposiaan. Kapteeni Kalsarina hahmo taas on täysin toisenlainen. Sankari ei ole kenellekään ilkeä, vaan todella hyväsydäminen. Kapteeni Kalsari ei kuitenkaan ole kovin fiksu, joten hän joutuu jatkuvasti ongelmiin, joista Ernon ja Huukon täytyy hänet pelastaa. Vaikka rehtori Kruppi onkin inhottava, on hän silti loistohahmo ja ihan tarpeeksi oiva pahis leffaan...
     ...mutta harmillisesti filmiin on pitänyt tunkea ilkeä professori Poksupöksy (Nick Kroll), jonka nimi naurattaa perheen pienimpiä, mutta aiheuttaa vain myötähäpeää aikuiskatsojissa. Onneksi professori Poksypöksyn pahasta suunnitelmasta ei ole tehty mitään liian karmivaa, vaan naurun poistaminen sopii leffan yleiseen henkeen ja hahmolle on annettu oiva syy suunnitelman keksimiseen. Tavallaan hahmo toimii, mutta tavallaan hän myös heikentää elokuvan tasoa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ernon ja Huukon luokan nörtti Melvin (tämän vuoden kehutuimman kauhuleffan, Get Outin - 2017 - ohjaaja Jordan Peele) ja koulun keittäjätäti Eevi (Kristen Schaal). Melvin on hauska, vaikkakin aika ärsyttävä lisäys.

Kapteeni Kalsari -elokuvassa kaikkein parasta on se, miten siihen on saatu siirrettyä aika lailla täydellisesti kirjojen henki. En nimittäin usko, että niistä kirjoista saisi aikaiseksi kovin paljon parempaa filmiä kuin tämä. Mukaan on otettu yksittäisiä sarjakuvan lukuhetkiä, samanlaista tunnelmaa ja jopa "Flip-O-Rama" -osio, jossa toimintakohtaus kerrotaan heiluttamalla kirjan sivua niin, että sivuille piirretyt kuvat näyttäisivät liikkuvan. Ne olivat aivan parhaita kirjoissa ja on upeaa, että ne on päätetty lisätä mukaan elokuvaankin. Mukana on myös useita viittauksia eri kirjoihin, joita oli hauska bongailla. Jos kirjoja ei ole lukenut, tällaiset hetket saattavat tuntua oudoilta. Onneksi elokuva ei kuitenkaan luota siihen, että kirjat ovat tuttuja, vaan alussa käytetään oivasti aikaa hahmojen ja tarinan lähtökohtien esittelyyn. Leffa saa helposti imaistua katsojan mukaansa, sillä kyseessä on oikein viihdyttävä teos. Filmissä on hauskoja hetkiä kaikenikäisille ja siinä on hyvää seikkailuhenkeä. Lapset kokevat siitä varmasti enemmän riemua ja useat vitsit ovat varmasti todella typeriä aikuisille, mutta myös vanhemmille on keksitty ihan hassuja juttuja.

Harmillisesti elokuvan loppuhuipennus rikkoo noin tunnin ajan rakennetun mainion tunnelman. Huipennukseen asti filmi on kevyttä kaverusten hassuttelua, kun he pistävät luomansa "supersankarin" tekemään erilaisia toilailuja, mutta loppuun on päätetty lisätä iso taistelu, joka ei tunnu paikoitellen enää samalta elokuvalta. Silloin kevyt viihde muuttuu ihan älyvapaaksi sekoiluksi, mikä käy nopeasti tylsäksi. On harmi, että elokuva, joka lähinnä tekee pilaa supersankarileffoista, muuttuu lopussa sellaiseksi mistä se tekee pilkkaa. Lapsille lopputaistelu on varmasti hauskaa viihdettä, mutta itse en pitänyt siitä. En myöskään oikein pitänyt neljännen seinän rikkomisesta, kun Erno ja Huuko alkoivat välillä puhumaan katsojille ja katsoivat "kameraan" (mitä ei tietenkään ole, kun kyseessä on animaatio). Muuten Kapteeni Kalsari -elokuva on ihan hauskaa viihdettä, joka toimii parhaiten lapsille. Itselleni se oli sopiva nostalgiapaukku, kuten se on varmasti monille muillekin, jotka lukivat "Kapteeni Kalsari" -kirjoja lapsena. Silti minusta tuntuu hieman, että elokuva tuli noin kymmenen vuotta myöhässä. Nykyään en nimittäin näe lapsia samalla lailla lukemassa "Kapteeni Kalsareita" kuten aikoinaan, eikä niitä ole korostettu kaupoissa kuten ennen. Voi siis olla, että monille nykypäivän lapsille koko juttu tulee aivan uutena leffan myötä. Toisaalta se voi myös onnistuneesti saada lapset lukemaan niitä kirjoja.

Visuaalisesti Kapteeni Kalsari -elokuva on taidokkaasti animoitu. Se ei ole yhtä yksityiskohtainen ja huikean mahtavan näköinen kuin Walt Disneyn ja Pixarin animaatiot, mutta se näyttää täysin kirjoilta, mikä on tietty tärkein juttu. Elokuvassa on kirkkaat värit, mistä pidän todella paljon animaatioissa ja sitä on visuaalisuutensa puolesta oikein kiva katsella. Elokuvan on ohjannut David Soren, joka on aiemmin tehnyt vain DreamWorksin animaation Turbo (2013), joka oli myös ihan hauskaa viihdettä. Soren osaa selvästi tehdä kelpo lastenleffoja ja toivon, että hän jatkaa yhtiöllä ja vain parantaa tasoaan. Käsikirjoituksesta vastaa komediaohjaaja Nicholas Stoller, joka on saanut mukaan hauskoja hetkiä niin lapsille kuin aikuisillekin. Loppuhuipennusta Stoller olisi voinut miettiä uudestaan, mutta muuten tarina on mukaansatempaava. Musiikeista vastaa Theodore Shapiro, jonka työ ei harmillisesti pääse kovin hyvin esille. Mukaan on myös tungettu pari lauluosiota, jotka eivät sovi kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Kapteeni Kalsari -elokuva on ihan kivaa viihdettä koko perheelle. Elokuva on tyylikkäästi samanlainen kuin kirjat joihin se perustuu, joten niille, joille "Kapteeni Kalsari" -kirjat ovat tuttuja, myös leffa luultavasti toimii edes jotenkin. Filmi on pääasiassa lapsille tehty, mutta siitä löytyy myös hauskoja hetkiä aikuisillekin. Koheltamista filmissä riittää, mutta kaikki on silti sopivaa, hyvin kevyttä ja toimivaa. Ja sitten tulee loppuhuipennus, joka muuttuu liian massiiviseksi ja erikoisen tylsäksi. Se ja paha professori Poksupöksy rikkovat filmin menevää henkeä, ja pudottavat kokonaisuudelta pisteen. Erno ja Huuko ovat kuitenkin oikein mainiot päähenkilöt, minkä lisäksi rehtori Kruppi on oiva yhdistelmä Kapteeni Kalsariksi. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva, jota on oikein mukava seurata. Mitään ihmeellistä ei ole kyseessä, mutta silti Kapteeni Kalsari -elokuva onnistui tarjoamaan sopivan nostalgiapommin itselleni ja varmasti monille muille. Se saattoi kuitenkin ilmestyä liian myöhään, enkä osaa sanoa, tietävätkö nykylapset hahmoa ollenkaan. Toivon silti, että leffa nostaisi hahmon takaisin suosioon ala-asteikäisten keskuudessa. Itse voisin nimittäin ihan mielelläni katsoa tälle jatkoa, vaikken usko että minun tarvitsisi tätä nähdä enää uudestaan. Lopputekstien aikana nähdään vielä ihan hassu lyhyt kohtaus.

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 1.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Underpants: The First Epic Movie, 2017, DreamWorks Animation, Treehouse Comix

maanantai 4. joulukuuta 2017

Arvostelu: Fifty Shades of Grey (2015)

FIFTY SHADES OF GREY (2015)



Ohjaus: Sam Taylor-Johnson
Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eloise Mumford, Jennifer Ehle, Victor Rasuk, Marcia Gay Harden, Luke Grimes, Rita Ora, Max Martini ja Callum Keith Rennie
Genre: erotiikka, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia / Unseen Edition: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Fifty Shades of Grey perustuu E. L. Jamesin samannimiseen hittikirjaan vuodelta 2011. "Fifty Shades of Grey" -kirja taas perustuu Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjaan (2005-2008). E. L. James luki Meyerin kirjat ja innostui niistä niin paljon, että päätti kirjoittaa niistä omaa seksipainotteista fanitekstiä, eli "fan fictionia". Eräänä päivänä hän päätti kirjoittaa tekstinsä uudestaan, vaihtoi nimet ja julkaisi "Twilight"-kopionsa kirjana. Miljoonat ihmiset (pääasiassa naiset) hullaantuivat kirjasta, joten oli vääjäämätöntä, että sen pohjalta tehtäisiin myös elokuva. Vuonna 2013 useat yhtiöt kilpailivat leffaoikeuksien saamisesta, kunnes Universal Pictures ja Focus Features voittivat. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta ja Fifty Shades of Grey sai ensi-iltansa helmikuussa 2015, juuri sopivasti ystävänpäivän aikoihin. Elokuva oli iso menestys ja monet kirjan fanit olivat innoissaan siitä, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Se oli yksi ilmestymisvuotensa inhotuimmista elokuvista ja se jopa voitti viisi Golden Raspberry-, eli Razzie-palkintoa (huonoin elokuva, huonoin miespääosa, huonoin naispääosa, huonoin parivaljakko ja huonoin käsikirjoitus) kuudesta ehdokkuudestaan (vain huonointa ohjausta se ei voittanut). Jostain syystä leffaan tehdyt kappaleet "Earned It" ja "Love Me Like You Do" saivat Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutteivät voittaneet niitä. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se ilmestyi teattereihin. Muistan kuitenkin, kun se pyöri leffateattereissa ja Finnkinon täytyi alkaa tarkistaa ikä kaikilta nuorilta K16-leffoissa, sillä niin monet yläasteikäiset huijasivat ikänsä päästäkseen katsomaan Fifty Shades of Greyta. Arvioiden takia ajattelin, etten koskaan katsoisi leffaa. Kuitenkin kun aloin kirjoittamaan omia arvosteluja, mietin, että jossain kohtaa katsoisin koko Fifty Shades -sarjan (2015-2018) läpi ja arvostelisin sen osat. Ajattelin kuitenkin tehdä sen vasta, kun sarjan kolmas osa Fifty Shades Freed (2018) olisi ilmestynyt vuokrattavaksi, mutta huomatessani eräänä syyskuun iltana, että Fifty Shades of Grey tulee televisiosta, päätin hyödyntää ilmaisen tilaisuuden ja katsoin sen. Ja noh... hirveähän se oli.

Anastasia Steele -niminen opiskelija haastattelee nuorta miljardööri Christian Greyta yliopistonsa lehteen. Tapaamisen jälkeen kaksikolle syttyy nopeasti todella erikoinen suhde. Christian ei nimittäin välitä romantiikasta, vaan rajusta seksistä.

Pääosassa Anastasiana nähdään Dakota Johnson, jonka roolisuorituksesta on jostain syystä pidetty. Omasta mielestäni hän on elokuvan surkein näyttelijä. Hänessä ei ole nimittäin lainkaan sydäntä, sielua, energiaa tai mitään koko leffan aikana. Hänen esiintymisensä on niin onttoa, tylsää ja puuduttavaa, että on vaikea kuvitella jonkun ökyrikkaan miehen innostuvan hänestä. Vain seksikohtauksissa Johnson näyttää merkkejä siitä, että onkin elossa, eikä olekaan väkinäisesti näyttelevä zombie. Eipä siinä, onhan se vaikea näytellä onnistuneesti, jos hahmokin on surkea. Anastasia Steele on nimittäin yksi huonoimmista naishahmoista, jonka tiedän. Hän ei kykene mihinkään ilman Christiania ja vaikka miehen seksimieltymykset karmivatkin Anastasiaa, on hänen pakko palata takaisin Christianin luokse, sillä Anastasian on tarkoitus viestiä, että naisten asema ei ole mitään muuta kuin olla aina miehen pompoteltavana, mikä on vain väärin.
     Jamie Dornan ei ole kovin paljoa parempi Christian Greynä. Dornanilta löytyy pari ilmettä enemmän, eikä hänen roolityönsä ole välillä yhtä elotonta, mutta hän ei ole lainkaan uskottava miljardöörinä, eikä hän ole sellainen hurmuri, mikä Christianin pitäisi olla. Sen lisäksi on todella outoa ajatella, että naiset noin vain ihastuisivat häneen, sillä vaikka hän osteleekin heille kalliita lahjoja sun muuta, on hän aika kauhea, itsekäs ja tunteeton persoona. Christiankin on todella surkea hahmo, sillä hänen tarkoituksensa on viestiä, että miehet voivat tehdä naisilleen ihan mitä tahansa, vaikka naiset eivät siitä pitäisi. Hänellä on tarkat säännöt siitä, mitä "hempeää" hän suostuu tekemään naisten kanssa. Hän ei esimerkiksi suostu nukkumaan heidän vieressään, eikä käy treffeillä. Christian ei suostu joustamaan säännöistään, mutta vaatii sitä muilta. Hän on kauhea myös sen takia, että vaikka hän väittää Anastasialle, että tämä voi koska tahansa sanoa "ei" ja lähteä, Christian tunkeilee silti hänen kotiinsa ja yrittää pitää tätä väkisin luonaan. Sitomisleikeissä sun muussa ei ole vikaa, mutta se miten Christian nauttii asioista, on aika sairasta.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Eloise Mumford Anastasian kämppiksenä Katena, Jennifer Ehle Anastasian äitinä ja Callum Keith Rennie hänen isäpuolenaan, Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie Christianin vanhempina, Luke Grimes hänen isoveli Elliotina, Rita Ora hänen pikkusisko Miana, sekä Victor Rasuk Anastasian valokuvaajaystävä Joséna. Muut näyttelijät eivät ole yhtä surkeita kuin leffan päätähdet, mutta heidän osuutensa ovat niin pienet, että heidän taidoistaan on muutenkin vaikea sanoa mitään.

Fifty Shades of Grey ei ole heti alkuun kammottavan huono. Ensimmäistä kunnon kohtausta edeltävät kuvat alkutekstien aikana ovat ihan tyylikkäitä ja niitä on mukava katsoa. Niiden jälkeen tuleva kohtauskaan ei ole järkyttävän kauhea. Se on vain tylsä. Ensimmäisen puolen tunnin ajan en ajatellut, että elokuva olisi täyttä kuraa, vaan pidin sitä vain todella tylsänä. Elokuva kertoo tietysti pelkästään Anastasian ja Christianin erikoisesta suhteesta, en muuta odottanutkaan, mutta kun hahmot ovat surkeita ja heidän näyttelijänsä ihan yhtä kehnoja, on heidän yhteisiä kohtauksiaan todella puuduttavaa seurata - varsinkin kun Dakota Johnsonin ja Jamie Dornanin väliltä ei löydy kemiaa. Ei yhtään. Ja kun elokuvan tärkein asia, eli heidän suhteensa ei ole lähtökohdiltaankaan uskottava, eikä se tunnu miltään, on leffaa vain erittäin ikävää katsoa. Jossain kohtaa filmi alkaa muuttua inhottavan siirappiseksi, vaikka siinä yritetäänkin kiven kovaa väittää, että kaksikon välillä ei ole rakkautta, vaan heidän suhteensa koostuu pelkästä seksistä. Ja ensimmäisen seksikohtauksen jälkeen koko leffassa ei olekaan muusta kyse. Hassua kyllä, minun on pakko myöntää, että tuhmat hetket olivat leffan parasta antia, sillä näyttelijät eivät puhuneet mitään ja heidän tarvitsi vain esittää nauttivansa, jolloin heistä löytyi edes hieman energiaa. Vähän niin kuin pornossa. Paitsi että tässä ei näytetä kovin paljoa ja taustalle on aina tungettu jokin pop-jumputus, jolloin seksisessiot tuntuvat enemmänkin musiikkivideoilta.

Seksikohtaukset ovat parhaita kohtia myös sen takia, että aina kun Anastasia ja Christian eivät ole sängyssä, on elokuva vain todella puuduttava, eikä siitä löydy oikeastaan mitään sisältöä. Hahmojen muuta elämää ei näytetä kuin lyhyesti, jotta tekijät voisivat sanoa, että mukana on tarina, mutta pääasiassa loppupuolisko on sitä, että Anastasia ei tiedä ollako vai eikö olla Christianin jutuissa mukana. Yksi hauskimmista jutuista koko leffassa on, että Christian jopa tekee Anastasialle monisivuisen sopimuksen, jossa Anastasia voi vaikuttaa siihen, kuinka rajua heidän seksinsä on. Anastasia ei tietenkään ole varma, miten suhtautua asiaan, mutta jottei elokuva vain tylsistyttäisi, niin he kokeilevat panohommia kuitenkin. Muuten leffa ei oikeastaan ole hauska, jos tahatonta koomisuutta ei lasketa mukaan. Itse naurahdin parissa kohtaa, kun elokuvasta huomasi, että se todella oli tehty "Twilightin" pohjalta. Mukana on samanlaisia hetkiä ja suunnilleen yhtä surkea rakkaustarina. Paitsi ai niin, Christianhan ei omien sanojensa mukaan tee mitään rakkausjuttuja, vaan hän "panee... lujaa". Elokuva on täynnä todella surkeita hetkiä, jolloin haluaisi vain lopettaa katsomisen kokonaan. Mutta erikoista kyllä, kun leffa vihdoin päättyy, voi ensireaktio olla: "Tähänkö tämä nyt loppui?!" Leffa loppuu nimittäin niin seinään, ettei siinä tunnu olevan loppua lainkaan. Elokuvan lopetuskohtaus on yksi surkeimmista, mitä olen koskaan nähnyt. Se on äärimmäisen antiklimaattinen ja todella typerä. Kun ruutu menee pimeäksi, katsojana odottaa vielä ainakin yhtä kohtausta (tai koska katsoin televisiosta, niin odotin mainoskatkoa), mutta yhtäkkiä lopputekstit jo alkavat. Toisaalta eikö se ole vain osuvaa, että törkeän huonolla elokuvalla on törkeän huono loppu? Fifty Shades of Grey on todella ontto ja sieluton, sekä ärsyttävän pinnallinen elokuva. Sen tarkoitus on näyttää, että miehet ovat kusipäisiä seksihulluja, eivätkä naiset voi mitään muuta kuin alistua heidän tahtoonsa. Toisaalta jotkut ihmiset ovat oikeasti niin pinnallisia, että he luultavasti tekisivät mitä tahansa, jos kyseessä on rikas mies, joka voi ostella heille autoja.

Elokuvan on ohjannut Sam Taylor-Johnson, joka ei ole tehnyt kovin kummoista työtä leffan parissa. Näyttelijöistä hän ei ole saanut irti oikeastaan mitään hyvää, mutta visuaalisen puolen hän on kehittänyt ihan taitavasti. En kuitenkaan syytä Taylor-Johnsonia elokuvan huonoudesta, vaan kirjailija E. L. Jamesia, jonka työstämä lähdemateriaali on varmaan ihan yhtä kauheaa roskaa. Kirjan pohjalta tehty käsikirjoitus on leffan huonoin asia. Sen lisäksi, että tarina on äärimmäisen pitkästyttävä, repliikit ovat kammottavan surkeita. Läpi leffan Anastasian ja Christianin välinen dialogi on todella hirveää, jonka takia heidän roolisuorituksensa tuntuvat vielä huonommilta. Jotkut repliikit ovat jopa naurettavan kehnoja. Fifty Shades of Grey on sentään kuvattu hyvin. Kuvat ovat tasaisia ja niissä häiritsee vain ankea värimaailma. Leikkaus on paikoitellen sujuvaa, mutta välillä se on liian hidasta ja välillä taas liian nopeaa. Selkeitä tehosteita ei oikeastaan ole, jos ruudulle ilmestyviä tekstiviestejä ei laske mukaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Danny Elfman -parka. En tiedä, miksi Elfman on päätynyt mukaan projektiin, luultavasti rahan takia, mutta kovin kiinnostavia musiikkeja hän ei ole saanut aikaan.

Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi Unseen Edition, jossa on pidempiä kohtauksia, sekä pari uutta kohtausta, joista yksi on erilainen lopetus. Katsoin pidennetyn version lopetuksen Youtubesta, eikä se ole oikeastaan yhtään sen parempi kuin teatteriversion loppu.

Yhteenveto: Fifty Shades of Greyn kutsuminen hyväksi elokuvaksi on kuin söisi koirankakkaa ja väittäisi sitä suklaaksi. Ajattelin aluksi antaa sille jopa kaksi pistettä kymmenestä, sillä en täysin inhonnut leffaa katsoessani sitä ja mietin, että mitä jos jatko-osat olisivat vielä huonompia, enkä voisikaan antaa niille pienempää arvosanaa? Mutta kun mietin leffaa tarkemmin, en löytänyt siitä mitään muuta hyvää kuin tyylikkään kuvauksen. Päänäyttelijät ovat todella surkeita rooleissaan, etenkin Dakota Johnson, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat erittäin kauheita. Käsikirjoitus on roskaa, jolloin typerät repliikit saavat näyttelijöiden esiintymisen tuntumaan vielä huonommalta. Aluksi leffa on vain todella tylsä, mutta sen jälkeen se vain huononee ja huononee, muuttuu ärsyttävän siirappiseksi ja tahattoman typeräksi. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin seksikohtaukset ovat parasta elokuvassa, sillä niihin oli edes hieman panostettu, eikä leffa ollut silloin äärimmäisen puuduttava. Leffa esittää miehet kontrolloivina seksihulluina ja naiset heikkoina ja alistuvina, jolloin sen sanoma tuntuu aika järkyttävältä. Jokainen tehköön pedissä mitä lystää, kunhan se on jokaiselle osapuolelle ok, mutta jos nämä rajut seksifantasiat pidettäisiin ihan vaan omana tietona tai siellä internetin pimeällä puolella, eikä niitä tungettaisi mukaan elokuviin tai kirjoihin. Fifty Shades of Grey on yksi kaikkien aikojen paskimmista elokuvista, enkä suosittele sitä kenellekään. Tämä on tehty kiimaisille teinitytöille ja vanhemmille naisille, joiden oma mies ei enää kykene asioihin kuten nuorena, jolloin tämä filmi voi tuottaa riemua. Muut pysykää tästä kaukana. Katsokaa mieluummin pornoa, sillä siinä on vain leffan parasta osuutta. Jopa Twilight (2008) on tätä parempi, sillä siinä on sentään vampyyreita ja ihmissusia. Ehkä Fifty Shades of Grey olisikin parempi, jos Christian paljastuisi lopussa Edward Cullenin kauan kadoksissa olleeksi vampyyriveljeksi.

Arvosana: 1/10

Kirjoittanut: Joonatan, 24.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Fifty Shades of Grey, 2015, Focus Features, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

lauantai 2. joulukuuta 2017

Arvostelu: The Imitation Game (2014)

THE IMITATION GAME (2014)



Ohjaus: Morten Tyldum
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Keira Knightley, Matthew Goode, Charles Dance, Mark Strong, Allen Leech, Matthew Beard, Rory Kinnear, Alex Lawther ja Jack Bannon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

The Imitation Game on tositapahtumiin perustuva elokuva toisen maailmansodan voittamisen edistämisestä. Leffan suunnittelu alkoi 2010-luvun alussa ja sen pääosaan oli mietitty Leonardo DiCapriota, mutta kun hän ei ollutkaan kovin kiinnostunut projektista, sen työstäminen alkoi uudestaan eri yhtiöllä. Pääosaan valittiin Benedict Cumberbatch ja ohjaajaksi Morten Tyldum. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2013 ja The Imitation Game sai ensi-iltansa noin vuotta myöhemmin (Suomessa tosin vasta alkuvuodesta 2015). Teos oli suuri menestys ja kriitikot pitivät sitä erinomaisena - vaikkakin jotkut eivät pitäneet siitä, että joitain todellisia tapahtumia muutettiin liikaa elokuvaa varten. Filmi sai useita palkintoehdokkuuksia, mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta - esimerkiksi paras elokuva, paras ohjaus ja paras miespääosa - joista se voitti yhden, eli parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon. Itse näin elokuvan vasta pari vuotta sitten kesällä, kun vuokrasin sen yhdessä toisen Oscar-ehdokasleffan, Boyhoodin (2014) kanssa. Pidin leffasta, mutten katsonut sitä uudestaan, kunnes kesällä 2017 vilkaisin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, sillä se on yksi hänen suosikkielokuvistaan - välillä jopa ehdoton ykkönen! Päätinkin kirjoittaa The Imitation Gamesta arvostelun hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.

Matemaatikko Alan Turing alkaa kehittelemään konetta, jolla voisi ratkoa natsien salakirjoituslaite Enigman koodit.

Pääosassa Alan Turingina nähdään tosiaan Benedict Cumberbatch, joka suoriutuu roolistaan erittäin hyvin. Alan on todella viisas, mutta sosiaalisesti äärimmäisen hankala mies, joka tuntuu jokaisella lauseellaan osoittavan, että kaikki muut ovat häntä tyhmempiä. Aluksi hahmosta onkin vaikea pitää, sillä hän kohtelee muita huonosti. Tämä muuttuu kuitenkin huvittavaksi ja elokuvan aikana Alan alkaa onneksi ymmärtämään asioista enemmän. Vaikka Cumberbatch on uskottava narsistisena nerona, hänen näyttelemisensä tuntuu paikoitellen muistuttavan liikaa hänen versiotaan Sherlock Holmesista televisiosarjassa "Sherlock" (2010-). Onneksi tätä ei tapahdu kuitenkaan kaiken aikaa, jolloin Alan tuntuu muultakin kuin Holmes-kopiolta. Elokuvassa nähdään myös Alanin nuoruutta, jolloin roolia tulkitsee Alex Lawther, joka saa esiintymisensä tuntumaan hienosti samalta hahmolta kuin Cumberbatchin esittämänä.
     Ei-kovin-ihmeellinen Keira Knightley esittää neiti Joan Clarkea, jolla on myös erinomainen matikkapää. Tämä tuodaan muutamaan otteeseen esille, samoin kuin se etteivät monet miehet kykene hyväksymään, että nainen olisi heitä fiksumpi. Valitettavasti hahmon älykkyys ei kuitenkaan pääse loistamaan kunnolla, eikä hänelle tunnu välillä olevan mitään tarkoitusta elokuvassa. Joan nähdään auttamassa Alania, muttei Enigma-koodien purkamisessa, vaan enemmänkin henkisenä tukena. Useasti sanotaan, että Joanista oli suuri apu, mutta elokuvassa ei todellisuudessa taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa hahmo nähtäisiin oikeasti auttamassa Alania ja muuta tiimiä purkamaan koodeja.
     Alanin ja Joanin lisäksi tiimiin kuuluvat hienostunut mutta ylimielinen Hugh Alexander (Matthew Goode), ystävällinen John Cairncross (Allen Leech), sekä aika persoonattomiksi jäävät John Hilton (Matthew Beard) ja silmälasipäinen Jack Good (James Northcote). Tiimistä esille pääsee ensisijaisesti Hugh, joka ei pidä Alanista ja tämän työskentelytavoista lainkaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Charles Dancen oivallisesti näyttelemä komentaja Denniston, joka kokoaa tiimin ja Mark Strongin esittämä herra Menzies, joka toimii salainen palvelu MI6:n johtajana. Leffassa nähdään myös tapahtumia viitisen vuotta sodan loppumisen jälkeen, joissa Rory Kinnearin näyttelemä komisario Nock yrittää selvittää Turingin menneisyyttä.

The Imitation Game on todella kiinnostava ja paikoitellen jopa vähän jännittävä filmi, jossa sodan tuntu on vahvasti läsnä, vaikkei itse sotimista oikeastaan edes näytetä. Taistelujen aiheuttamia tuhoja esitellään välillä, jotta katsojana toivoo, että tiimi löytäisi mahdollisimman nopeasti ratkaisun natsikoodien purkamiseksi. On mielenkiintoista nähdä, miten Alan yrittää saada koneensa valmistettua, sillä vain hän uskoo sen toimimiseen, kun taas muut yrittävät pakottaa häntä luopumaan siitä. Samalla on myös kiehtovaa nähdä puolia Turingista, joita hän yrittää pitää salassa muilta. Lapsuuskohtaukset kertovat oivasti, miten hahmosta on tullut sellainen kuin hän on ja miksi hän tekee tiettyjä ratkaisuja. Kohtauksista voi hieman päätellä myös tulevia asioita, minkä lisäksi ne auttavat katsojaa kiintymään Alaniin, josta on ylimielisyyden vuoksi hankalaa tykätä. Valitettavasti mukana on myös kohtauksia 1950-luvulta, joissa komisario Nock pohtii Alanin aiempia puuhia. Nämä kohdat eivät tunnu täysin kuuluvan mukaan. Niistä löytyy hyviä hetkiä, mutta paikoitellen ne myös pitkittävät teosta turhaan. Niiden kautta mukaan lisätty Alanin kertojaäänikään ei täysin toimi, etenkin kun se alkaa puheella siitä, että "kannattaa kuunnella tarkkaan, sillä muuten ette huomaa kaikkia tärkeimpiä hommia", jolloin elokuva tuntuu luulevan olevansa monimutkikkaampi ja älykkäämpi kuin se todellisuudessa on.

Muuten kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä leffa, joka käy jopa loistavuuden puolella. Mukana on erinomaisia kohtauksia, kuten traaginen hetki tiimin ymmärtäessä, että he voisivat pelastaa laivallisen ihmisiä, mutteivät voi tehdä sitä siinä pelossa, että natsit tajuaisivat heidän puuhansa. Samalla heräilevät epäilykset soluttautuneesta Neuvostoliiton vakoojasta, joka lisää jännitettä peliin, kuten tekee myös Alanin seksuaalinen suuntautuminen. Joidenkin kohtien hieno tunnelma on luotu juuri oikein ja niiden aikana voi iloita yhdessä hahmojen kanssa. Muuten hymy nousee huulille lähinnä Alanin tavasta kohdella muita ihmisiä, jos sellainen huumori iskee. Hauskoja kohtia ei erityisemmin ole mukana. Vaikka kyseessä onkin oikeasti mainio elokuva, The Imitation Gamen kokonaisuudesta puuttuu loistavuus, etenkin kun 1950-luvun osiot ovat lähinnä aika tarpeettomia, eikä niitä ole rytmitetty mukaan kovin hyvin. Parissa kohtaa teos tuntuu myös hieman toistavan itseään, tiimin yrittäessä epätoivoisesti ratkaista natsikoodien saloja, kun taas muutamassa kohtaa se tuntuu hyppivän hieman liian nopeasti eteenpäin. Heikkoudet väistyvät kuitenkin hienouksien tieltä, jolloin filmin loputtua katsojalle jää positiivinen mieli... vaikkakin surullisuus on aika varmasti ensimmäinen tunne lopputekstien alkaessa rullata.

The Imitation Gamen ohjaaja Morten Tyldum on onnistunut erittäin oivallisesti useimmissa kohdissa, mutta 1950-luvun kohtauksiin hän ei ole saanut mukaan tarpeeksi painoarvoa. Sitä ei ole saanut aikaiseksi edes käsikirjoittaja Graham Moore, joka kuitenkin sai työstään Oscarin. Muuten Moore on saanut tositapahtumat muokattu mainiosti elokuvaksi - ihan sama, vaikka jotkut jutut eivät menisikään samalla tavalla kuin todellisuudessa. Lavastajat ja puvustajat ovat saaneet ajankuvan tuotua esille erinomaisesti. Leffan aikana voi usein ihailla heidän työtään, etenkin tuhoutuneiden paikkojen ja Alanin koneen kohdalla. Elokuva on kuvattu todella hyvin ja pääasiassa kuvat ovat tyylikkään tasaisia. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, mutta esimerkiksi yhden sotakohdan lentokoneet ovat tarpeeksi uskottavan näköiset. Ääniefektit eivät erityisemmin pääse loistamaan, eivätkä Alexandre Desplatin säveltämät musiikit jää mieleen, mutta ne toimivat kyllä hyvin leffan aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Valitettavasti Blu-raylla ei ole lainkaan lisämateriaaleja, ei edes kommenttiraitaa.

Yhteenveto: The Imitation Game on todella mainio elokuva, joka kertoo hieman erilaisen tarinan toisen maailmansodan voittamisesta. Mukana on paljon hienoja kohtauksia, jopa joitain erinomaisia, mutta myös hieman turhilta tuntuvia hetkiä. Menneisyyskohtaukset tuovat hyvää lisäsisältöä tarinaan ja Alan Turingiin, jota sekä Benedict Cumberbatch että Alex Lawther näyttelevät todella taidokkasti. Keira Knightley on myös ihan hyvä, mutta hänen hahmonsa Joan ei tunnu olevan tärkeä koodien ratkaisemisen kannalta, minkä takia hänet alunperin tuodaan mukaan tarinaan. Leffa sisältää jännittäviä hetkiä ja oivallista tunnelmaa. Katsojalle on ilo seurata tiimin työskentelyä, mutta mukana on myös hieman surullisuuttakin. Toisen maailmansodan aikakausi on tuotu upeasti esille tyylikkäillä lavasteilla, hienoilla asuilla ja vanhanaikaisilla kulkuneuvoilla. Suosittelen katsomaan The Imitation Gamen, jos sota-aikaiset tarinat kiehtovat. Varsinaista sotimista se ei sisällä, mutta se näyttää, miten toisen maailmansodan kestoa saatiin lyhennettyä ja miljoonia ihmisiä pelastettua. Mukana on myös muutakin henkistä sisältöä, jolloin teoksen katsoo mielellään ihan vain sen sisältämän ihmisdraaman takia.

Arvosana: 7/10

Kirjoittanut: Joonatan, 16.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.saltypopcorn.com.au
The Imitation Game, 2014, Black Bear Pictures, Bristol Automotive

torstai 30. marraskuuta 2017

Arvostelu: The Foreigner (2017)

THE FOREIGNER (2017)



Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan, Pierce Brosnan, Ray Fearon, Rory Fleck-Byrne, Orla Brady, Charlie Murphy, Liu Tao, Lia Williams, Dermot Crowley ja Katie Leung
Genre: toiminta, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

The Foreigner perustuu Stephen Leatherin kirjaan "The Chinaman" vuodelta 1992. Elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Jackie Chan roolitettiin sen pääosaan. Alunperin ohjaajaksi valittiin Nick Cassavetes, mutta hänet vaihdettiin lopulta James Bond -leffa Casino Royalen (2006) ohjaajaan, Martin Campbelliin. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2016 ja The Foreigner sai ensi-iltansa Kiinassa syyskuussa 2017. Yhdysvalloissa elokuva ilmestyi seuraavassa kuussa ja Suomeen leffa saapuu vasta nyt joulukuun alussa. Itse en odottanut filmin näkemistä kovin innoissani. Kiinnostuin siitä, kun huomasin sen olevan Campbellin teos, mutta muuten se ei erityisemmin herättänyt mielenkiintoani. Odotuksiani ei nostanut se, kun huomasin elokuvan saaneen aika keskinkertaisia arvioita. Kävin kuitenkin katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä. Olisin ihan hyvin voinut jättää sen näkemättä, sillä kyseessä on suunnilleen yhtä mitäänsanomaton, pitkäveteinen ja laimea toimintatrilleri kuin muutama kuukausi sitten ilmestynyt Atomic Blonde (2017)...

Kun Quanin tytär kuolee terroristien pommi-iskussa Lontoossa, hän päättää etsiä syylliset käsiinsä. Quan yrittää väkivallan avulla saada selville terroristien henkilöllisyydet, mutta sekoittaa siten viranomaisten tutkinnan täysin.

Elokuvan pääroolissa Quanina nähdään tosiaan hongkongilainen Jackie Chan, josta on alkanut tulla jo vanha. Vaikka Chan osoittaa moneen otteeseen, että hänessä on vielä taitoa jäljellä, löytyy leffasta niitäkin hetkiä, jolloin toivoisi, että hän alkaisi jo nauttia eläkepäivistään. Chan saa kuitenkin vanhuutensa käännettyä hyödykseen, sillä se sopii hahmoon täysin. Ikänsä avulla Quan voi helposti yllättää vastustajansa, jotka eivät pidä lyhyttä vanhaa kiinalaista uhkana. Chan ei kuitenkaan kaiken aikaa hypi ja kamppaile, vaan hän tuo esiin draamapuolta itsestään. Alkupäässä hän saa katsojan hieman jopa liikuttumaan, sillä hän on uskottava kuollutta tytärtään surevana isänä. Ja sitten noin puolen tunnin kohdalla Quan ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa puuhailemaan asioita, joiden takia hänet voisi tuomita terroristina. Hän asentaa pommeja vessaan ja erään henkilön autoon. Hyvin nopeasti hahmo muuttuu sellaiseksi, josta on hyvin vaikea pitää. Hän ei kuuntele ketään, vaan on valmis vahingoittamaan kaikkia, jotta saisi tietää terroristien henkilöllisyydet. Quanin suru tyttärensä kuoleman takia tuntuu katoavan kokonaan, jolloin hän vaikuttaa vain psykoottiselta tappajalta.
     Pierce Brosnan näyttelee irlantilaista Liam Hennessyä, joka tutkii terroritekoa. Brosnanin hahmosta löytyy salaisempia puolia, jotka arvaa lähestulkoon heti, kun hahmo saapuu tarinaan. En erityisemmin pidä Brosnanista näyttelijänä ja vaikka häneltä löytyy tästä hetkiä, joissa hän ei vakuuta, on hän muuten yllättävän sopiva valinta rooliin. Liam jopa muuttuu pidettävämmäksi hahmoksi kuin Quan, siinä vaiheessa kun Quan alkaa käyttäytymään todella typerästi.
     Muita hahmoja leffassa ovat Ray Fearonin esittämä poliisijohtaja Bromley, Orla Bradyn näyttelemä Liamin vaimo Mary, Charlie Murphyn esittämä Liamin salarakas Maggie, Rory Fleck-Byrnen näyttelemä Liamin veljenpoika/ex-sotilas Sean Morrison, Liu Taon esittämä Quanin työkaveri Lam, sekä Lia Williamsin näyttelemä ministeri Davies. Harry Potter and the Goblet of Firesta (2005) tuttu Katie "Cho Chang" Leung esittää filmin alussa Quanin Fan-tytärtä. Muut hahmot ovat aika unohdettavia, eivätkä näyttelijät ole erityisen ihmeellisiä rooleissaan.

The Foreigner tuntuu usein kahdelta eri elokuvalta. Välillä tarina seuraa Quanin kostoreissua, kun tämä jahtaa Liam Hennessyä ja yrittää saada tämän kertomaan tietoja, joita tämä ei vaikuta tietävän. Quan menee jopa niin pitkälle, että saa Liamin ja tämän tiimin pakenemaan majataloon, ja lähtee itse virittelemään ansoja viereiseen metsään. Quanin osuus muuttuu ensimmäisen puolen tunnin jälkeen selkeämmäksi Jackie Chan -toiminnaksi ja metsäosuudessa typeräksi ramboiluksi. Välillä taas tarina seuraa Liamia ja tämän tiimiä, kun he yrittävät miettiä, kuka terroriteon takana oli ja miten he voisivat estää mahdollisen uuden terroriteon. Liamin osio on realistisempi ja se tuntuu siltä, että näin tässä tilanteessa oikeasti voisi tapahtua. Quanin soolosekoilu ja Liamin realistinen puoli eivät yhdisty toisiinsa, eivät sitten mitenkään. Kun keskiössä oleva näyttelijä vaihtuu Jackie Chanista Pierce Brosnaniin, tuntuu siltä kuin katsoisi täysin eri elokuvaa. Silloin vaikuttaa siltä kuin tekeillä olisi ollut kaksi hyvin erilaista toimintajännäriä, jotka eivät ole yksinään lähteneet liikkeelle, vaan ne on täytynyt yhdistää, vaikka yhdistelmä ei tuntuisi lainkaan yhtenäiseltä kokonaisuudelta. On myös outoa, että elokuva lähtee liikkeelle Quanin surusta, mutta välillä elokuvassa on pidempiä pätkiä, joissa Quan ei esiinny lainkaan. Metsäosion alkaessa Quan muuttuu tarinan päähenkilöstä Predatorin kaltaiseksi vaanijaksi, jonka ansoja pitäisi pelätä.

Kyseessä ei ole niin toiminnallinen elokuva kuin monet varmasti luulevat huomatessaan, että sitä tähdittää Jackie Chan. Itse toimintakohtaukset ovat pääasiassa onnistuneita, aikuisille suunnattuja ja tylyjä. Elokuva ei kuitenkaan ole toimintaviihdettä, vaan se on yllättävänkin hidastempoinen trilleri, joka kuvittelee olevansa fiksu, mutta on vain lähinnä sekava ja aika typerä yhdistäessään ramboilun mukaan realistisuuteen. Mukana on erilaisia salaliittoja ja niitä yritetään availla, mutta filmi ei onnistu herättämään katsojan mielenkiintoa, kun filmi lakkaa olemasta Quanin tarina. Kyseessä on itse asiassa yllättävän tylsä teos. Minun piti muutamaan otteeseen oikein taistella, että pysyin hereillä, kun tuntui siltä, ettei tarina etene mihinkään. Joidenkin mielestä The Foreigner on varmasti todella kiehtova elokuva, mutta omasta mielestäni se on vain pitkäveteinen. Tätä voi helposti verrata Atomic Blondeen, sillä molemmissa tyylikkäät toimintakohtaukset ovat elokuvan parasta (ja lähestulkoon ainoaa hyvää) antia. Tästä elokuvasta saisi toimivan, jos siitä poistaisi joko Jackie Chanin tai Pierce Brosnanin juonikuviot. Yhteen ne eivät sovi ollenkaan, eikä elokuva ole sitten millään hyvä tai edes kokonaiselta tuntuva. Tylsyyden takia siitä lähtee vielä yksi piste pois. Todella heikko pätkä on siis kyseessä.

Martin Campbell on tosiaan ohjannut yhden suosikkielokuvistani, Casino Royalen. Se on mielestäni toimintagenressä täydellinen mestariteos. Siksi en voi muuta kuin ihmetellä, miten hän tekee nykyään näin kehnon tekeleen?! Mielestäni jopa hänen supersankarisekoilunsa Green Lantern (2011) viihdytti kaikessa kökköydessään enemmän kuin tämä. Ehkä Campbell onnistui Bond-leffassaan - tai no leffoissaan, sillä GoldenEye (1995) on oikein mainio - pelkällä moukan tuurilla. Toisaalta David Marconin kehnon käsikirjoituksen pohjalta on vaikea saada aikaiseksi mitään hyvää. The Foreigner on kuitenkin kuvattu hyvin ja leikattu toimivasti. Maskeeraus on tyylikästä ja äänimaailma on onnistunut. Cliff Martinezin työstämät tietokonemusiikit ovat yllättävän toimiva ratkaisu, vaikkakin ne kuulostavat paikoitellen aika yksitoikkoisilta.

Yhteenveto: The Foreigner yrittää olla kaksi erilaista elokuvaa, muttei onnistu yhdistämään niitä toisiinsa. Jackie Chanin esittämä Quan muuttuu surevasta isästä törkeäksi muka-ramboksi, joka on valmis tappamaan syyttömiä saadakseen tahtonsa läpi. Hänen osionsa leffasta on paljon epärealistisempi kuin Pierce Brosnanin näyttelemän Liamin, mikä tuntuu usein siltä, miten tällaisessa tilanteessa voisikin tapahtua. Chanin ja Brosnanin osiot tuntuvat kuitenkin täysin irrallisilta toisistaan, jolloin filmi ei tunnu mitenkään yhtenäiseltä, vaan tunnelman jatkuva vaihtuminen vain lisää sekavuuden tuntua. Itse toimintakohtaukset ovat ihan tyylikkäitä, mutta muuten elokuva ei herätä mielenkiintoa tarinallaan. Kyseessä on yllättävän pitkästyttävä teos, jonka aikana meinaa nukahtaa. Ison juonipaljastuksen arvaa heti alussa, eikä leffa muutenkaan yllätä - tai sitten katsojaa ei kiinnosta tarpeeksi, jotta yllätykset toimisivat. Tekninen toteutus filmissä on taidokkaasti tehty, mutta käsikirjoitus on kökkö, eikä ohjaaja Martin Campbell ole onnistunut kovin hyvin. Ehkä hänen pitäisi tehdä vain James Bondeja, sillä muuten hän ei vaikuta tekevän kovin kummoista työtä. Näyttelijät ovat paikoitellen ihan kivoja rooleissaan. Jackie Chan on aluksi toimiva tunteikkaana isänä, mutta Quanin aloittaessa typerät puuhansa, ei hänestä enää oikein pidä. Ehkä siis ihan hyvä, että leffa ei täysin kerrokaan hänestä. Jos The Foreigner oikeasti kiinnostaa, niin sen voi vilkaista joku päivä televisiosta tai Netflixistä, jos ei ole muuta tekemistä. Elokuvateatteriin sitä ei kannata raahautua katsomaan. Muutamien toimivien juttujen takia se pääsee juuri ja juuri huonouden yläpuolelle, muttei se silti ole katsomisen arvoinen tekele.

Arvosana: 4/10

Kirjoittanut: Joonatan, 24.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
The Foreigner, 2017, SR Media, STX Entertainment, thefyzz, Arthur Sarkissian Productions, The Entertainer Production Company, Huayi Brothers, Wanda Media Co.