torstai 19. lokakuuta 2017

Arvostelu: Happy Death Day (2017)

HAPPY DEATH DAY (2017)



Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Jessica Rothe, Israel Broussard, Ruby Modine, Charles Aitken, Rachel Matthews ja Rob Mello
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Happy Death Dayn teko ilmoitettiin jo kymmenen vuotta sitten ja aluksi sen pääosassa oli tarkoitus esiintyä Megan Fox. Elokuva kulki silloin nimellä "Half to Death", mutta se ei jostain syystä lähtenyt liikkeelle. Vasta vuonna 2016 projekti alkoi kunnolla; siihen valittiin näyttelijät ja kuvausryhmä, ja kuvaukset alkoivat. Elokuva ilmestyi viime viikon perjantaina mm. Yhdysvalloissa ja se tuotti parissa päivässä budjettinsa huimasti takaisin, tehden siitä menestyksen. Leffa sai myös yllättävän positiiviset arviot, vaikkei kovin moni sitä kehunut erityisen hienoksi teokseksi. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Sen idea kuulosti aika käytetyltä, muttei kuitenkaan kauhugenressä, joten halusin ehdottomasti nähdä sen. Erityisen suuria odotuksia minulla ei ollut, kun menin katsomaan Happy Death Dayta (jonne sain otettua mukaan tyttöystäväni). Toivoin, että elokuva olisi edes ihan kiva, joten poistuinkin teatterista hyvillä mielin, sillä kyseessä on oikein kelpo leffa.

Collegetyttö Tree murhataan hänen syntymäpäivänään, mutta hän herääkin samana aamuna elämään samaa päivää uudestaan. Kun Tree tajuaa, että hän on jäänyt jumiin erikoiseen tilaan, hän päättää käyttää tilanteen hyödyksi ja selvittää kuka murhaa hänet joka kerta päivän päätteeksi.

Jessica Rothe näyttelee Theresa Gelbmania, eli Treetä, joka on suoraan sanottuna aikamoinen ämmä. Tree ei tunnu välittävän kenestäkään muusta kuin itsestään; hän päätyy tahallaan sänkyyn sellaisten poikien kanssa, joista hänen kaverinsa tykkäävät; häntä ei kiinnosta koulunkäynti lainkaan; minkä lisäksi hänellä on tietysti salasuhde parisuhteessa olevan henkilön kanssa. Ärsyttävässä hahmossa on helposti se vaara, ettei katsoja välitä hänestä lainkaan ja varsinkin kauhuelokuvassa katsoja saattaa kääntyä kannustamaan murhaajaa. Onneksi filmi saa katsojan jollain lailla pitämään Treestä alusta alkaen, jolloin hänen kohtalonsa kiinnostaa. Kuten arvata saattaa, sen lisäksi että Treen täytyy selvittää, kuka murhaaja on, hänen täytyy myös oppia olemaan parempi ihminen elokuvan aikana. Rothe suoriutuu roolistaan erittäin hyvin ja näyttelee hahmonsa eri puolet oivallisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Israel Broussard mukavana Carterina, jonka huoneesta Tree joka aamu herää säikähtäen; Ruby Modine Treen huonetoveri Lorina; Rachel Matthews sisarkunnan tärkeilevänä Daniellena; sekä Charles Aitken Treen Greg-opettajana. Rothen lisäksi muutkin näyttelijät onnistuvat työssään.

Hahmon herääminen joka aamu viettämään sama päivä uudestaan ja uudestaan ei ole millään lailla uusi idea. Kaikkein tunnetuin elokuva, missä juonikuviota on hyödynnetty, on Groundhog Day (1993), minkä lisäksi esimerkiksi scififilmi Edge of Tomorrow (2014) käyttää outoa tilannetta hyväkseen, jotta ihmiset voisivat voittaa sodan avaruusolentoja vastaan. Se ei myöskään ole uusi keksintö, että teini-ikäistä jahtaisi naamiota käyttävä murhaaja. Niitä on nähty vuosien varrella ties kuinka moneen otteeseen elokuvissa. Mutta yhdistämällä nämä kaksi ideaa saadaan jotain uutta ja kiehtovaa. Tarina kulkee eteenpäin tietty todella perinteisesti, eli aluksi näytetään päähenkilön koko päivä kunnolla ja kun hän ensimmäistä kertaa kuolee ja herää aamulla, näytetään sitä, kuinka päähenkilö ihmettelee, miten kaikki tapahtuu samalla lailla hänen ympärillään kuin aiemmin. Tällä kertaa on kuitenkin se poikkeus, että joka kerta hänen päivänsä päättyy siihen, kun hän joutuu pakenemaan karmivaa vauvanaamiota käyttävää heppua. Homma toimii hyvin, etenkin kun se on erinomaisesti erilainen kuin voisi etukäteen luulla.

Happy Death Day on nimittäin enemmänkin parodia kuin kunnon kauhuelokuva. Sen kauhukohtaukset ovat kyllä karmivia ja ne saavat etenkin herkimmät säikähtämään usein, mutta pääasiassa elokuvassa on yllättävän kevyt henki ja se on täynnä huumoria. Puhtaana kauhuteoksena leffa vajoaisi helposti unholaan, mutta komedialisäyksillään se jää selkeästi mieleen, varsinkin kun kauhu ja komedia on saatu kulkemaan upeasti käsi kädessä. Tilanteen koomisuus löydetään kauhusta juuri oikeista asioista, eikä filmi muutu liian hauskaksi, jolloin pelottavat hetket eivät kärsi. Elokuva on täynnä kliseitä, joita on nähty vuosikymmenien ajan kauhupätkissä, mutta tällä kertaa ne eivät haittaa, sillä niiden käyttäminen on tiedostettu täysin ja kliseet ovat mukana lisäämässä huumoria. Mukaan on ujutettu asioita, jotka ovat todella pöhköjä, mutta elokuva käsittelee niitä muka todella vakavasti, mikä lisää elokuvan viihdearvoa. Kokonaisuus voisikin siis olla todella hyvä, mutta harmillisesti Happy Death Day kärsii muutamasta ongelmasta.

Ensinnäkin kyseessä on todella ennalta-arvattava elokuva. Niinkin arvattava, että heti kun murhaajaksi paljastuva henkilö nähdään ensimmäistä kertaa alkupäässä, tiesin hänen olevan murhaaja. Tämäkin on mitä luultavimmin tehty tarkoituksella, mutta se on hieman liian ilmiselvää, jolloin usein miettii, miksei Tree tajua murhaajan henkilöllisyyttä? Toiseksi leffa on paikoitellen ihan liian teinihömppää. Muutamassa kohtaa Happy Death Day muuttuu niin teinifilmiksi, että on vaikea kuvitella aikuisten pitävän siitä. Collegessahan elokuva tietty tapahtuu, mutta olisi sitä voinut tehdä enemmän aikuiskatsojille sopivammaksi ja pudottaa tietyt Mean Girlsistä (2004) varastetut hetket pois. Teinileffan henkeä korostaa myös se, ettei raakuuksia näytetä lähes ollenkaan. Kolmanneksi vaikka onkin hienoa, miten kauhukliseitä hyödynnettään läpi leffan, on se ärsyttävää, että filmi luottaa liikaa äkkisäikäytyksien voimaan, eikä se ole kauhukohdissa kovin luova. Muuten Happy Death Day on kuitenkin hyvä elokuva, joka on Get Outin (2017) ja Itin (2017) jälkeen jo kolmas osoitus tältä vuodelta, että kauhuleffoista voi saada hyviä, kun vain yrittää tarpeeksi. Pienillä muutoksilla tämäkin olisi todella hyvä, mutta jo tällaisena sen katsoo mielellään uudestaan.

Elokuvan on ohjannut Christopher Landon, joka on aiemmin käsikirjoittanut Paranormal Activity -sarjan (2007-2015) elokuvia ja ohjannutkin niistä yhden, Paranormal Activity: The Marked Onesin (2014). Happy Death Dayn kohdalla hän onnistuu selvästi paremmin ja on luonut sekä jännittäviä hetkiä että hauskoja kohtia. Hän on saanut mukaan myös pienesti sydäntäkin. Käsikirjoituksesta Landon ei kuitenkaan vastaa, vaan homman on hoitanut Scott Lobdell, joka on muuten tehnyt hyvää työtä, mutta muutamat repliikit olisi voinut miettiä uudestaan. Kuvaus on taidokasta ja mukavan tasaista, minkä lisäksi leikkaus on sujuvaa - etenkin yhdessä kohdassa, jossa Tree kuolee pesäpallomailan iskusta. Vauvanaamari on hauskan karmivasti toteutettu ja valaisu on suurimmaksi osaksi onnistunutta, jolloin pimeissäkin kohdissa näkee tarpeeksi selvästi, mitä tapahtuu. Äänimaailma on oivallinen ja erikoista kyllä, Bear McCreary on saanut sävellettyä kauhuelokuvaan kelvot musiikit!

Yhteenveto: Happy Death Day on yllättävän mainio ja ennen kaikkea yllättävän hauska kauhuelokuva. Filmi yhdistää todella taidokkaasti kauhun ja huumorin, tehden siitä enemmänkin raikkaan parodian kuin massaan hukkuvan säikäyttelypätkän. Tarina ei ole mitenkään omaperäinen ja leffa käyttää kliseitä läpi kestonsa, mutta ne eivät haittaa, sillä parodiana se hyödyntää asioita erinomaisella tavalla. Ennalta-arvattavuus on kuitenkin filmin ongelma, sillä murhaajan henkilöllisyyden voi helposti arvata heti alussa. On myös harmi, että kauhukohdissaan se hyödyntää lähinnä vain äkkisäikäytyksiä. Kokonaisuus on kuitenkin hyvä. Pääroolissa nähtävä Jessica Rothe saa ärsyttävästä Treestä luotua pidettävän hahmon, minkä lisäksi muutkin näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Tekninen toteutus on myös mainio. Jos olette hyvän kauhuleffan tarpeessa, niin käykää katsomassa Happy Death Day. Ottakaa kaverinne mukaan ja lähtekää elokuvateatteriin katsomaan tätä halloweenina, sillä siihen se sopii todella osuvasti. Paikoitellen filmin teinihenki on hieman liian iso, mutta toivon, että myös vanhemmat löytäisivät elokuvasta riemua. Tästä ei ikinä tule yhtä ikonista elokuvaa, mutta parodiatyylinsä ansiosta Happy Death Dayta voi kutsua 2010-luvun Screamiksi (1996).

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 17.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pop.inquirer.net
Happy Death Day, 2017, Blumhouse Productions, Digital Riot Media, Vesuvius Productions

maanantai 16. lokakuuta 2017

Arvostelu: Loving Vincent (2017)

LOVING VINCENT (2017)



Ohjaus: Dorota Kobiela ja Hugh Welchman
Pääosissa: Douglas Booth, Eleanor Tomlinson, Helen McCrory, Saoirse Ronan, Jerome Flynn, Chris O'Dowd, Cezary Lukaszewicz, John Sessions, Martin Herdman, Aidan Turner ja Robert Gulaczyk
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Vincent van Gogh on 1800-luvun loppupuoliskolla elänyt alankomaalainen taidemaalari. Vielä eläessään hän ei ollut kovin tunnettu, mutta nykypäivänä häntä pidetään mestarina ja hänen työnsä ovat monen miljoonan euron arvoisia. Arvostettu taiteilija kun kerran on, van Goghista on tietty tehty useita elokuvia, kuten Lust for Life (1956), Vincent & Theo (1990) ja ranskalainen Van Gogh (1991). Uusin taiteilijasta kertova filmi on Loving Vincent, jonka teko alkoi jo muutamia vuosia sitten. Elokuva sai ensiesityksensä kesällä useilla eri filmifestivaaleilla ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse näin leffan jo syyskuun lopussa hieman spontaanisti. Äitini oli joskus van Goghin fani ja osti tauluina hänen töitään, joten olen nähnyt herran tunnetuimmat työt useaan otteeseen. Kun kuulin, että on tulossa van Goghista kertova elokuva, olin heti kiinnostunut ja ajattelin mennä katsomaan sen vasta vähän ennen ensi-iltaa. Päädyin kuitenkin jo ensimmäiseen lehdistönäytökseen, mikä oli hienoa, sillä meille oli aluksi järjestetty pienet tarjoilut, minkä lisäksi pääsimme Tennispalatsin juuri sinä hetkenä avattuun näyttelyyn, jossa oli esillä elokuvassa käytettyjä maalauksia. Itse filmi oli todella erilainen kuin etukäteen kuvittelin. Ei kuitenkaan huonolla tavalla.

Postimiehen poika Armand Roulin lähtee viemään juuri menehtyneen Vincent van Goghin kirjettä tämän veljelle. Matkallaan Armand yrittää saada selville, miksi van Gogh ampui itsensä?

Yleensä jatkan juonikuvauksesta näyttelijöihin ja heidän esittämiinsä hahmoihin, mutta tällä kertaa on pakko aloittaa elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Loving Vincent on nimittäin animaatioelokuva, mutta ei todellakaan mikä tahansa animaatio, vaan se on jotain, mitä ei olla ennen nähty. Kaikki leffassa nähtävät kuvat ovat nimittäin aitoja maalauksia, jotka yli sata taiteilijaa ovat työstäneet van Goghin töiden pohjalta! Aluksi leffa kuvattiin studiossa, jotta taiteilijat saisivat ikuistettua näyttelijöiden ilmeet täydellisesti. Kuvattujen pätkien pohjalta elokuvaa varten maalattiin yli 65 TUHATTA kuvaa! Nyt jos koskaan on aihetta sanoa, että "ihan kuin maalaukset olisivat heränneet eloon", sillä leffa todella näyttää siltä kuin Vincent van Gogh olisi maalannut liikkuvaa kuvaa. Hänen tyylinsä on täysin selvästi esillä läpi elokuvan. Heti ensimmäisten kuvien kohdalla olin myyty. Loving Vincent on visuaalisesti äärimmäisen kaunis elokuva ja siitä huokuu rakkaus ja arvostus van Goghin maalauksia kohtaan. Tuttuja teoksia on hyödynnetty läpi leffan hahmoina ja lokaatioina, jolloin on vaikea kuvitella, että maalarin ihailija ei pitäisi tästä filmistä. Välillä - etenkin alussa - pienet pensselinvedot värisivät ja liikkuivat liian hurjasti minun makuuni, mutta kun tyyliin tottui, oli vaikea uskoa näkemäänsä. Elokuvassa oli pitkiä pätkiä, jolloin ihailin näkemääni taidetta (kirjaimellisesti taidetta) niin paljon, että unohdin kokonaan seurata tarinaa.

Harmillisesti leffan tarinapuoli ei ole mitä kiehtovin. Elokuva ei tosiaan edes kerro van Goghin elämästä, vaan siinä seurataan nuorta Armand Roulinia (Douglas Booth), joka tekee postimies-isälleen (Chris O'Dowd) palveluksen ja lähtee viemään van Goghin viimeistä kirjettä. Samalla hän alkaa pohdiskella, miksi van Gogh oli ampunut itseään ja päättää tiedustella asiaa ihmisiltä, joiden kanssa van Gogh oli viimeisten viikkojensa aikana tekemisissä. Heitä ovat mm. majatalon tyttö Adeline (Eleanor Tomlinson), tohtori Gachet (Jerome Flynn), tämän tytär (Saoirse Ronan), heidän taloudenhoitajansa (Helen McCrory), venemies (The Hobbit -trilogiasta, 2012-2014, tuttu Aidan "Kili" Turner), tarvikekauppias Père Tanguy (John Sessions) ja poliisi Gendarme Rigaumon (Martin Herdman). Hahmojen tarkoitus on lähinnä vain kertoa asioita Armandille, joka ei myöskään ole erityisen kiinnostava persoona. Armandista ei oikeastaan leffan jälkeenkään tiedä kovin paljoa. Leffassa ei kuitenkaan ole kyse hahmoista ja heidän tarinastaan, vaan van Goghista (Robert Gulaczyk) ja hänen töistään. Van Gogh nähdään pääasiassa vain mustavalkoisissa takaumissa, jotka ovat tyyliltään realistisempia kuin värikkäät osiot, mutta niistäkin löytyy maalauksellisuutta. Vaikka tarina ei ole mitä mukaansatempaavin, on visuaalinen ilme niin mielettömän hieno, että Loving Vincentiä on lumoavaa katsoa. Elokuvan päätyttyä oli vielä hienompaa käydä Tennispalatsin näyttelyssä, sillä vaikka siellä esillä olleet maalaukset eivät olleet van Goghin aitoja töitä, ne olivat juuri niitä maalauksia, jotka oli tehty elokuvaa varten.

Ohjaajakaksikko Dorota Kobiela ja Hugh Welchman ovat tehneet hienoa työtä leffan parissa. Kuitenkin heidän ja Jacek Dehnelin kirjoittama käsikirjoitus voisi olla kiinnostavampi. Keskustelukohtaukset (joita on todella paljon) eivät ole välillä mitä kiehtovimmat, vaikkei dialogi olekaan millään lailla kehnoa. Äänimaailma leffassa on mainio ja Clint Mansellin musiikit tuovat lisätunnelman upeisiin kuviin.

Yhteenveto: Loving Vincent on visuaalisesti aivan mielettömän huikeasti toteutettu, mutta kun animaatiojäljen tuottama ihmetys alkaa haihtua, ei tarina ole kovin kiehtova. Hahmot eivät ole mitä mielenkiintoisimmat ja jotkut keskustelukohtaukset eivät nappaa mukaansa. Leffa on kuitenkin niin kaunista silmäkarkkia, että tarinan seuraaminen unohtuu välillä joka tapauksessa. Paikoitellen pienet pensselinvedot liikkuvat ärsyttävän nopeasti, mutta suurimmaksi osaksi katsojana vain toljottaa leffaa, eikä oikeastaan voi uskoa näkemäänsä. Hämmästyttävän tyylinsä takia Loving Vincent on todellista taidetta ja jokaisen van Goghin fanin tai ylipäätään maalauksia arvostavan pitää nähdä tämä elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin tarinallisesti parempi animaatioelokuva, niin toivon todella, että tämä voittaa parhaan animaation Oscar-palkinnon, sekä ties mitä muita palkintoja, koska Loving Vincent on jotain, mitä ei olla ennen nähty!

Arvosana: 7/10

Kirjoittanut: Joonatan, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.lovingvincent.com
Loving Vincent, 2017, BreakThru Productions, Trademark Films, Silver Reel, Odra Film, Centrum Technologii Audiowizualnych

perjantai 13. lokakuuta 2017

Arvostelu: Friday the 13th Part 2 / Perjantai 13. päivä, osa 2 (1981)

FRIDAY THE 13TH PART 2 (1981)

PERJANTAI 13. PÄIVÄ, OSA 2



Ohjaus: Steve Miner
Pääosissa: Amy Steel, John Furey, Marta Kober, Bill Randolph, Stu Charno, Kirsten Baker, Tom McBride, Lauren-Marie Taylor, Russell Todd, Steve Daskawisz ja Adrienne King
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th (1980-), eli suomalaisittain Perjantai 13. päivä on yksi suosituimmista ja tunnetuimmista kauhuelokuvasarjoista. Vaikkei sarjan leffoja olisikaan nähnyt, on aika varmaa, että tietää jääkiekkomaskia käyttävän murhaajan, Jason Voorheesin. Kaksitoistaosainen sarja alkoi vuonna 1980 elokuvalla Friday the 13th, josta kriitikot eivät erityisemmin välittäneet. Leffa oli jopa ehdolla kaikkien aikojen ensimmäisessä Golden Raspberry -palkintojen jaossa huonoimman elokuvan ja huonoimman naissivuosan titteleistä. Rahaa se tuotti kuitenkin niin paljon, että jatkoa oli luvassa. Alunperin toisen leffan ei ollut tarkoitus olla kunnon jatko-osa alkuperäiselle filmille, mutta lopulta tekijät päättivät pistää murhaajaksi ensimmäisen osan tappajan pojan, Jason Voorheesin. Tarina käsikirjoitettiin nopeasti ja kuvaukset kestivät noin kuukauden, jotta elokuva saatiin mahdollisimman nopeasti julkaistua. Friday the 13th Part 2, eli suomeksi Perjantai 13. päivä, osa 2 saikin ensi-iltansa keväällä 1981, alle vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen! Elokuva ei ollut yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä, mutta se tuotti budjettinsa kaksikymmenkertaisesti takaisin. Kriitikot eivät pitäneet filmistä, mutta edeltäjänsä tapaan sitä pidetään nykyään kulttiklassikkona. Itse tutustuin sarjaan kaksi vuotta sitten katsomalla vuoden 2009 uusintaversion Friday the 13th. Viime vuonna katsoin sen uudelleen arvostellakseni sen juurikin perjantai 13. päivänä ja tämän vuoden alussa arvostelin sarjan alkuperäisen osan. Nyt kun kyseinen päivä on taas kerran, oli aika katsoa sarjan toinen osa ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Friday the 13th!

Lähellä Camp Crystal Lakea järjestetään valmennuskurssi, jonne nuoret leiriohjaajat tulevat koulutettaviksi. Iloiset kesäpäivät muuttuvat kuitenkin kauhuksi, kun kuolleeksi luultu Jason Voorhees alkaa hyökkäillä nuorten kimppuun.

Nuoria leiriohjaajia ovat valmennuskurssin vetäjä Paul Holt (John Furey), tämän salarakas Ginny (Amy Steel), pariskunta Sandra (Marta Kober) ja Jeff (Bill Randolph), hassutteleva Ted (Stu Charno), pyörätuolissa kulkeva Mark (Tom McBride), Muffin-koiran omistava Terry (Kirsten Baker), kiltti Vickie (Lauren-Marie Taylor) ja hieman pervo Scott (Russell Todd). Jokaiselle hahmolle on annettu jonkinlainen pieni ominaisuus, jotta heidät erottaa toisistaan, mutta edellisen osan tapaan yksikään hahmo ei ole kovin muistettava. Tällä kertaa hahmoista kuitenkin välittää hieman, sillä he ovat pääasiassa mukavia, jolloin toivoisi, että edes suurin osa heistä selviäisi. Näyttelijät ovat tarpeeksi toimivia rooleissaan, mutta yksikään ei ole erityisen hyvä.
     Tällä kertaa murhaajana nähdään tosiaan Jason Voorhees (Steve Daskawisz), josta elokuvasarja tunnetaankin. Hahmolla ei tosin vieläkään nähdä Jasonin ikonista jääkiekkomaskia, vaan hän naamioituu tyynyliinaan, mikä on aika koomista. Huvittavuus tosin loppuu heti, kun Jasonin näkee samassa kuvassa muiden ihmisten kanssa, sillä häntä ei kiinnosta tutustua keneenkään. Jason tykkää vain tappaa ja sitä hän myös pääsee tekemään.
     Leffassa nähdään myös lyhyesti edellisen elokuvan tapahtumista selviytynyt Adrienne Kingin näyttelemä Alice, sekä aiempi murhaaja, eli Betsy Palmerin esittämä Jasonin äiti Pamela Voorhees. Jälkimmäinen nähdään tosin vain Alicen näkemissä painajaisissa.

Friday the 13th Part 2 alkaa nimittäin pari kuukautta edellisen osan tapahtumien jälkeen, eikä Alice ole todellakaan päässyt yli traumoistaan. Noin kymmenen minuuttia kestävässä introssa kerrataan edellisen elokuvan loppuhuipennus, joka on hieman hölmösti toteutettu, mutta koska en pitänyt edellisestä leffasta, niin pakko sanoa ettei siitä jäänyt paljoa mieleen, joten kertaus oli ihan hyvä tapa saada katsoja takaisin sarjan pariin. Onneksi hölmöilyt loppuvat intron jälkeen ja olin positiivisesti yllättynyt, sillä mielestäni tämä elokuva on selvästi parempi kuin alkuperäinen Friday the 13th! Ei se silti kuitenkaan kovin hyvä ole. Leffa on ihan viihdyttävä kauhufilmi, joka hyödyntää koko kestonsa toimivasti, joka pääsee pariin otteeseen säikäyttämään ja jossa hahmoista hieman välittää, mutta muuten teos ei herätä ihmeellisempiä tunteita. Jotkut kohdat ovat ihan jännittäviä, mutta nykypäivänä katsottuna Friday the 13th Part 2 pelottaa oikeasti vain lapsia tai herkimpiä aikuisia.

Juoni on tavallaan pelkkä kopio edellisen osan tarinasta, mutta muutoksia on ihan tarpeeksi, jottei elokuva tunnu pelkältä kierrätykseltä. Ensimmäisen leffan tavoin myös tässä filmissä tapot nähdään pääasiassa joko tappajan silmin tai jostain vain ilmestyy veistä pitelevä käsi, joka tappaa. Murhat ovat hieman koomisia nykyään, mutta paremmin toteutettuja kuin viime leffassa. Elokuva ei kuitenkaan samalla lailla yritä piilotella sitä, kuka todellinen tappaja on, sillä kaikkihan sen tietävät, että nyt on kyseessä Jason. Loppuhuipennus on mainio ja siinä on jopa kekseliäisyyttä mukana, mikä on plussaa. Kokonaisuutena Friday the 13th Part 2 on viihdyttävä kauhuelokuva. Sen aikana ei käy aika pitkäksi, eikä se koskaan kiirehdi. Tarina on äärimmäisen yksinkertainen, joten mitä turhia venyttää sitä yli puolentoista tunnin elokuvaksi?

Ohjausvastuu sarjassa on vaihtunut ja tällä kertaa homman hoitaa Steve Miner, joka osaa ihan kivasti luoda kauhutunnelmointia. Friday the 13th Part 2 on Minerin esikoisohjaus, mutta sitä ei onneksi huomaa liikaa. Ron Kurzin ja Phil Scuderin käsikirjoitus on ihan kelpo, mutta siitä ei löydy mitään erikoista ja jotkut repliikit ovat aika tönkköjä. Kuvaus on sujuvaa ja leikkaus on pääasiassa toimivaa. Intron painajaisiin leikkaaminen on huvittavan näköistä, mutta se sopii leffan kasarihenkeen. Ääniefektit eivät ole mitä parhaimmat ja erikoinen vingahdus, joka kuuluu lähes aina, kun Jason ilmestyy kuvaan, on koominen. Elokuvan musiikit on säveltänyt Harry Manfredini, mutta hänen työnsä ei ole lainkaan muistettavaa ja filmin äänimaailmasta jää mieleen vain tuttu "ki-ki-ki-ma-ma-ma" -kuiskaus, joka on kyllä karmiva.

Yhteenveto: Friday the 13th Part 2 on yllättävää kyllä hieman edeltäjäänsä parempi kauhuelokuva. Se viihdyttää ja saa katsojan jännittämään onnistuneemmin, minkä lisäksi hahmoista jopa välittää hieman, eikä haluaisi nähdä heidän kuolevan. Leffa osaa hyödyntää kestonsa onnistuneesti, eikä filmin tarvitsekaan kestää kauempaa. Tarina on jokseenkin kopioitu edellisestä osasta, mutta uusia juttuja on tarpeeksi, minkä lisäksi on hienoa nähdä Jason Voorhees vihdoin murhaajana, jolloin tässä on jonkinlaista raikkautta mukana. Kovin ihmeellisestä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse, eikä elokuva nykypäivänä ole enää pelottava. Muutamat äkkisäikäytykset Friday the 13th Part 2 kuitenkin tarjoaa ja suosittelen vilkaisemaan sen, jos piditte alkuperäisestä osasta tai jos olette kauhufaneja. Hyvää perjantai kolmattatoista vaan kaikille ja toivottavasti se sujuu paremmin kuin tämän filmin nuorilla!

Arvosana: 5/10

Kirjoittanut: Joonatan, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fridaythe13th.wikia.com
Friday the 13th Part 2, 1981, Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films

torstai 12. lokakuuta 2017

Arvostelu: The Snowman / Lumiukko (2017)

THE SNOWMAN (2017)

LUMIUKKO



Ohjaus: Tomas Alfredson
Pääosissa: Michael Fassbender, Rebecca Ferguson, Charlotte Gainsbourg, Michael Yates, Jonas Karlsson, J. K. Simmons, Ronan Vibert, Val Kilmer ja Toby Jones
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Snowman, eli suomalaisittain Lumiukko perustuu norjalaisen Jo Nesbøn suosittuun kirjaan "Snømannen" (2007). Elokuvan teko lähti käyntiin, kun Martin Scorsese päätti ohjata sen. Vuonna 2013 hän kuitenkin päätti luopua ohjaajan pestistään, jolloin hommaan valittiin Tomas Alfredson. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2016 Norjassa, jossa se toteutettiin täysin aidoissa lokaatioissa. Nyt filmi on saamassa ensi-iltansa Suomessa ja monet Nesbøn fanit odottavat elokuvaa innoissaan. Myös minä odotin näkeväni leffan, sillä sen trailer näytti erittäin mainiolta ja toivoin, että lopputuloskin olisi sellainen. Positiivisin mielin lähdin siis katsomaan The Snowmania, toivoen, että se onnistuisi tarpeeksi hyvin, jotta sitä voisi kirjan tavoin jatkaa, mutta suureksi harmikseni elokuva olikin suuri pettymys.

Kylmän talven alkaessa rikostutkija Harry Hole ryhtyy selvittämään katoamistapausta, johon liittyy lumiukkoa tavaramerkkinään käyttävä sarjamurhaaja.

Pääroolissa Harry Holena nähdään erinomainen Michael Fassbender, joka istuu hyvin rooliin. Fassbenderin ei usein tarvitse edes sanoa mitään, jotta katsoja ymmärtäisi, mitä hänen päässään liikkuu ja oppisi hahmosta paljon. Harry on joskus ollut erittäin taitava ja suosittu tutkija, joka on ratkonut useita rikoksia, mutta vuosien varrella hän on alkoholisoitunut. Hän pystyy vain juuri ja juuri keskittymään sekä uuteen tapaukseen että perheeseen, joka voisi olla hänen. Harry on selvästi parasta elokuvassa ja häntä on kiinnostavaa seurata.
     Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) avulla kuuluisuuteen noussut Rebecca Ferguson näyttelee Katrinea, tulokasetsivää, joka auttaa Harrya tutkinnassa. Katrinelle on luotu oiva tausta ja hänestäkin on saatu mielenkiintoinen henkilö. Hän ei täysin toimi sääntöjen mukaan, mikä luo hyvän lisäyksen hahmoon. Ferguson suoriutuu roolistaan mainiosti.
     Harry Holella on hänen ex-tyttöystävänsä Rakelin (Charlotte Gainsbourg) kanssa yhteinen lapsi Oleg (Michael Yates), joka ei tiedä Harryn olevan hänen isänsä. Rakel on löytänyt uuden miehen, Mathiaksen (Jonas Karlsson), jonka kanssa hän ja Oleg ovat perhe. Läpi elokuvan kulkee iso sivujuoni, jossa Harry yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää yhteyttä poikaansa. Perheen näyttelijät eivät ole kummoisia, mutta tarpeeksi hyviä osiinsa.
     Elokuvassa nähdään myös huikea J. K. Simmons Arve Støpina, Oslon talviurheilun johtohahmona, Ronan Vibert Harryn pomona ja Val Kilmer etsivänä, joka yritti vuosia aiemmin napata lumiukkomurhaajan. Kilmer osoittaa jälleen, ettei hän ole kovin hyvä näyttelijä, kun taas Simmons on erittäin alikäytetty roolissa, jolla ei ole oikeastaan mitään väliä elokuvassa.

The Snowman alkaa todella hyvin ja leffa nappaa heti mukaansa jännittävässä prologissa. Elokuva myös jatkaa erittäin kelpoa linjaansa hetken, kunnes alkaa tuntua siltä, ettei mitään sieppausta taidakaan tapahtua. Alkupää keskittyy paljon Harryn väleihin poikansa kanssa ja välillä filmi tuntuu hieman liikaa perhedraamalta. Onneksi ensimmäisen sieppauksen tapahtuessa tunnelma muuttuu takaisin jännittäväksi trilleriksi. Vaikka aluksi voi tuntua hölmöltä, että murhaaja näkisi joka kerta suurta vaivaa tehdäkseen lumiukon uhrin talon eteen, koko homma esitetään tarpeeksi karmivasti, jotta siitä katoaa vitsikkyys. Sieppauskohdissa elokuva onkin parhaimmillaan ja on myös mielenkiintoista seurata Harryn ja Katrinen työskentelyä. Mielenkiinto itse filmiä kohtaan kuitenkin katoilee vähän väliä, sillä tarina tuntuu keskittyvän ihan liikaa Harryn perhedraamaan, joka tuntuu suurimmaksi osaksi täysin irralliselta kokonaisuudesta. Sille löydetään kyllä oikeaa käyttöä, mutta pääasiassa elokuva tuntuu suorastaan tylsältä, kun perhejutut tunkevat väkisin päälle. Huomasin jopa parissa kohtaa, kun juoni ei kulkenut eteenpäin, että minun piti taistella pysyäkseni hereillä. Usein vaikuttaa siltä kuin leffa ei edes tietäisi, mitä tarinaa se yrittää kertoa ja mukaan on tungettu liikaa asioita (kuten J. K. Simmonsin hahmo), jolloin se on välillä yllättävänkin sekava. The Snowman selvästi luulee olevansa fiksumpi kuin se todellisuudessa onkaan.

Jossain kohtaa elokuvaa tehdessä on menty pahasti vikaan ja kun siihen etsii syytä, niin voi huomata, että tekijät palasivat vielä muutama kuukausi sitten tekemään uusintakuvauksia filmiä varten. Sitä on vaikea sanoa, olivatko uusintakuvaukset sitä varten, että ensimmäiset versiot leffasta eivät toimineet, vai eikö yhtiö vain ollut tyytyväinen filmiin ja halusi muokata siitä oman versionsa, jolloin ohjaajan luoma visio katoaa. Näin on käynyt esimerkiksi vuoden 2015 Fantastic Fourin ja viime vuoden Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kohdalla. En tiedä, mitä kaikkea tekijöiden täytyi kuvata uudestaan, mutta ainakin yksi sieppaustilanne on täysin erilainen trailerissa kuin mitä se on itse elokuvassa. Trailer näyttää muitakin lyhyitä kuvia, jotka eivät ole lopullisessa tuotoksessa, mikä on suuri harmi. Odotin esimerkiksi aika paljon näkeväni kohtauksen, jossa esiintyy palava talo, mutta sitä ei ole lainkaan leffassa. Myös loppuhuipennus on selvästi työstetty uudestaan, sillä se on niin surkea, juosten kustu finaali, että se on varmasti kirjoitettu hätäisesti uudelleen. Loppupää jättää myös suuren kysymyksen erään tärkeän hahmon kohtalosta. The Snowman sisältää hyviä (ja yllättävän raakojakin) hetkiä ja se on parissa kohtaa jännittävä, mutta kokonaisuus on silti laimea ja unohdettava etsivätarina, jolle tuskin tulee jatkoa.

Filmin ohjauksesta vastaa ruotsalainen Tomas Alfredson, joka on ohjannut aiemmin neljä elokuvaa Ruotsissa ja yhden Isossa-Britanniassa, eli tähtinäyttelijöillä varustetun Tinker Tailor Soldier Spyn (2011). Ottaen huomioon, että Ruotsi on suuresti tunnettu dekkarielokuvistaan, kuten 32-osainen Wallander-elokuvasarja (2005-2013) ja Stieg Larssonin kirjoihin perustuva Millenium-trilogia (2009), on outoa, kuinka heikko filmi tästä tuli. Käsikirjoitukseen on tungettu liikaa asioita. Kuvaus on sentään hyvin hoidettu ja Norjan lumiset maisemat näyttävät todella upeilta. Leikkaus on paikoitellen kummallista ja lisää sekavuutta. Ääniefektit ovat oivalliset ja Marco Beltramin säveltämät musiikit sopivat filmiin, luoden tarvittaessa osuvaa tunnelmaa.

Yhteenveto: The Snowman alkaa mainiosti, mutta hyvin pian se alkaa vain laahaamaan. Vaikka perhedraamailu on loppujen lopuksi tärkeä osa tarinassa, on se kömpelösti kirjoitettu mukaan, jolloin tuntuu siltä kuin filmi yrittäisi kertoa kahta juonta. Itse rikoksen tutkiminen on mielenkiintoista, joten on ärsyttävää, kun päälle tunkee vähän väliä puuduttava perheosio. Leffassa on mukana turhia asioita ja esimerkiksi alikäytetyn J. K. Simmonsin voisi poistaa kokonaan. Paikoitellen filmi luulee olevansa fiksumpi kuin se onkaan, mikä vain ärsyttää. Huonointa elokuvassa on sen lopetus, joka on niin hätäisesti tehty, että koko hommalla ei tunnu olevan merkitystä. Jännittäviä ja rajuja hetkiä on muutamia, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Michael Fassbender pääroolissa Harryna, mutta eivät he kykene pelastamaan kokonaisuutta. The Snowmanin takia ei siis kannata raahautua leffateatteriin asti, vaan sen voi hyvin katsoa vaikka jonain kylmänä talvi-iltana muutaman vuoden päästä, kun se tulee televisiosta. Itse en ole Nesbøn kirjaa lukenut, mutta näytöksessä oli paikalla eräs kirjailijan fani, joka oli suuresti pettynyt leffaan ja sanoi, että monia juttuja oli muutettu, joten en suosittele tätä edes kirjan ystäville. Norjan lumisia maisemia on ilo katsella, mutta kokemusta parantaisi selvästi parempi elokuva. Jos aikomuksena oli aloittaa Harry Hole -leffasarja, niin siitä on varmaan turha haaveilla enää...

Arvosana: 4/10

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Snowman, 2017, Universal Pictures, Another Park Film, Perfect World Pictures, Working Title Films

maanantai 9. lokakuuta 2017

Arvostelu: Ouija (2014)

OUIJA (2014)



Ohjaus: Stiles White
Pääosissa: Olivia Cooke, Ana Coto, Daren Kagasoff, Douglas Smith, Bianca A. Santos, Shelley Hennig, Vivis Colombetti ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16

Ouija on spiritismissä käytettävä lauta, jolla voi ottaa yhteyttä henkimaailmaan. Lautaan on merkitty aakkoset, numerot, sekä sanat "kyllä", "ei" ja "hyvästi". Henkilöt, jotka käyttävät lautaa, pistävät sormensa osoittimen päälle, joka on laudalla ja esittävät hengille tai demoneille kysymyksiä ja nämä vastaavat siten, että osoitin liikkuu itsekseen joko suoraan myönteisen tai kielteisen sanan päälle tai muodostaa sanoja kirjaimista. Lautaa käytettäessä tärkeimmät säännöt ovat, ettei sitä saa käyttää yksin, sitä ei saa käyttää hautausmaalla, eikä laudan luota saa koskaan lähteä sanomatta hyvästejä, sillä muuten kanava henkimaailmaan jää auki ja mitä tahansa hirveyksiä voi päästä vapaaksi. Jotkut tosissaan uskovat Ouija-laudan voimiin, eivätkä suostu koskemaan kyseisiin kapistuksiin pitkällä tikullakaan, kun taas jotkut pitävät koko juttua hölynpölynä. Internet on täynnä kertomuksia Ouija-laudan käytöstä, joita voi joko uskoa tai ei. Ne jotka suhtautuvat koko juttuun paljon kevyemmin, ovat päättäneet pitää sitä pelinä, jolloin Hasbron myymiä Ouija-lautoja voi ostaa ties mistä. Suosittu asia kun on, on Ouija-lauta pitänyt saada mukaan erilaisiin tarinoihin ja elokuviin - etenkin kauhuun. Esimerkiksi elokuvat The Exorcist (1973), Alison's Birthday (1981) ja Paranormal Activity (2007) sisältävät laudan. Kokonaan laudan ympärille keskittyy esimerkiksi The Ouija Experiment (2011), mutta kaikkein tunnetuin on vuoden 2014 kauhuelokuva, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä Ouija. Muistan, kun leffa ilmestyi ja näin useaan otteeseen sen trailerin käydessäni elokuvissa. Silloin en ollut erityisen innoissani kauhusta, joten en katsonut itse elokuvaa. Kuitenkin ajan kuluessa genre on alkanut kiinnostaa minua. En kuitenkaan käynyt katsomassa Ouijan jatko-osaa, Ouija: Origin of Evil (2016), kun se ilmestyi viime vuonna. Jatko-osan ilmestyessä vuokrattavaksi, tiesin, että jossain kohtaa minun täytyisi katsoa kummatkin osat ja kirjoittaa niistä. Ensimmäinen osa löytyikin kätevästi C Moresta, josta katsoin sen tyttöystäväni kanssa.

Lainen paras ystävä Debbie tekee itsemurhan, mutta kun Laine ja hänen kaverinsa alkavat tutkia kuolemaa tarkemmin, he huomaavat, että siihen liittyy mystinen Ouija-lauta...

Pääosassa Lainena nähdään Olivia Cooke, joka ei oikein tunnu osaavan tuoda kunnon tunnetta hahmoon. Hahmo itsessään ei ole erityisen kiinnostava, eikä hänessä olekaan mitään muuta erityistä kuin että hän asuu kolmistaan siskonsa ja isänsä kanssa, eikä äitiä enää ole. Muuten hahmo on vain tavallinen teinityttö. Se voisi olla kiinnostavaa, jos näyttelijästä löytyisi jotain ihmeellistä, mutta kun ei. Hahmon muistaa lähinnä vain sen takia, että hän oli leffan päähenkilö.
     Muita nuoria, eli Lainen kavereita ovat treenaavan oloinen Trevor (Daren Kagasoff), kuolleen Debbien poikaystävä Pete (Douglas Smith), pelokas Isabelle (Bianca A. Santos) ja Lainen sisko Sarah (Ana Coto), joka ei pidä yhtään koko spiritismistä, eikä haluaisi liittyä muiden mukaan viestimään hengille. Nuoria ei erityisemmin syvennetä, vaan heistä annetaan lähinnä vain pintaraapaisut ja nopeat persoonallisuudet. Yksi on esimerkiksi selkeästi muita rohkeampi, kun taas toinen pelästyy muita helpommin. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan saa katsojaa välittämään hahmoista, jolloin ei oikein hetkauta, kun nuoria alkaa kuolla Ouija-laudan käytön takia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Shelley Hennigin esittämä Debbie, joka tekee itsemurhan leffan alussa, Lin Shayen näyttelemä Paulina Zander, joka elää mielisairaalassa, Vivis Colombettin näyttelemä Nona, joka varoittaa nuoria laudan käytöstä ja tietää henkimaailmasta, sekä Matthew Settlen esittämä Lainen ja Sarahin isä, joka on todella pienessä roolissa. Hauskaa on, että Colombettin Nona-hahmo muistuttaa pienesti näyttelijän hahmoa elokuvassa Paranormal Activity 2:ssa (2010), jossa hän yritti karkottaa demonia päähahmojen talosta.

Heti elokuvan alusta asti katsojalle syötetään tunne siitä, että jotain hämärää tulee tapahtumaan. Jo ensimmäisten minuuttien aikana leffa yrittää pelästyttää muutamaan otteeseen ja riippuen siitä, kuinka herkkä katsoja on, elokuva myös onnistuu. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia kulkevat nopeasti eteenpäin, kun hahmoja esitellään, eikä aikaakaan, kun nuoret jo yrittävät Ouija-laudan kautta ottaa yhteyttä Debbieen, sillä Laine uskoo, että tämä haluaisi kertoa heille jotain kuolemastaan. Vähitellen nuoret huomaavat, että laudalla todella on karmivia voimia, nähdessään kummallisia hahmoja varjoissa ja peileissä, löytäessään outoja kirjoituksia ja seuraavan henkilön kuollessa. Lähtökohdat tarinalle ovat mielenkiintoiset, vaikka laudan käytöstä herääkin muutamia kysymyksiä. Kummallisuudet voi kuitenkin katsoa sormien läpi, sillä elokuva tuntuu osaavan jännittää toimivasti. Ensimmäisen tunnin ajan leffa onkin ihan kiva kauhupätkä, mutta viimeiset puoli tuntia lässähtävät täysin. Viimeisen puolen tunnin ajan kohtaukset hyppivät kiireellä eteenpäin, ihan kuin käsikirjoitusvaiheessa olisi tullut kiire tai leikkaajia olisi pakotettu pätkimään leffa puoleentoista tuntiin. Ihan sama, milloin on menty vikaan, sillä lopussa on menty niin pahasti vikaan, että katsojaa jää lähinnä ärsyttämään. Lopun kohtaukset kulkevat kuin pikakelauksella, eikä enää mistään osaa oikein ottaa kiinni, jolloin on pudonnut tunnelmasta lähes kokonaan pois.

Vaikka Ouija saakin katsojan jännittämään useasti, ei kovin kummoista kauhua ole mukana, paitsi alussa, jolloin ei vielä täysin tiedä, millainen elokuva on kyseessä. Valitettavasti suurimmaksi osaksi kauhu perustuu kliseisiin, eikä koko jutussa ole oikein mitään uutta. Alkupäässä kerrotaan, että henget voi nähdä vain laudan mukana tulevan osoittimen läpi, jolloin toivoisi, että jossain kohtaa hahmojen täytyy kulkea eteenpäin pimeydessä, vilkuillen osoittimesta nähdäkseen, mitä heillä on vastassa. Tällaista tapahtuu kuitenkin vain parissa kohtaa ja todella nopeasti, jolloin koko pohjustus tuntuu turhalta. Useaan otteeseen luotetaan siihen, että pimeys pelottaa katsojaa, sillä hengillä on tietysti kyky sammuttaa valot koko asunnosta, jotta mukaan saataisiin piinaava tunnelma. Mukana on tietysti myös karmiva ullakko ja jos se ei ole tarpeeksi, niin samasta talosta löytyy vielä karmivampi kellari. Pääasiassa Ouija luottaa äkkisäikäytyksiin, jolloin jotain hyökkää yhtäkkisesti jostain kovan äänen saattelemana, jolloin katsoja sätkähtää tuolissaan. Mitään yllättävää leffa ei tarjoa ja suuri juonenkäännekin on arvattavissa, kun elokuvaa on vielä yksi kolmannes jäljellä ja jotain pitäisi vielä tapahtua. Ja kun hahmoilla ei ole erityisemmin väliä, niin katsojana ei jännitä, mitä heille käy, vaan lähinnä lyö katsojakavereidensa kanssa vetoa siitä, kuka kuolee seuraavaksi. Ei Ouija huono ole, mutta ei se erityisen hyväkään ole. Heikko se kuitenkin on, eikä sitä tarvitse toista kertaa katsoa.

Elokuvan on ohjannut Stiles White, joka toimi myös toisena käsikirjoittajana yhdessä Juliet Snowdenin kanssa. Aiemmin White on toiminut kirjoittajana, sekä efektitiimissä esimerkiksi elokuvissa The Sixth Sense (1999) ja Jurassic Park III (2001). Elokuvasta huomaa, ettei Whitella ole kummoista kokemusta, sillä leffasta näkee epävarmuuden ja niinä harvoina hetkinä, kun mukana on varmuutta, luottaa elokuva liikaa kauhukliseisiin. White ja Snowden ovat luoneet hyvän idean, mutta he olisivat voineet antaa muiden toteuttaa sen. Ouija on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauspöydällä on pätkitty lopetus aivan liian kiireiseksi. Lavasteet ovat mainiot, minkä lisäksi maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut. Elokuvan lopussa nähtävä karmiva hahmo on erinomaisesti maskeerattu ja hahmosta tekee todella karmivan se, että hänen ulkonäköään ei olla muuteltu tietokoneella. Visuaaliset efektit eivät ole kovin kummoiset, mutta tarpeeksi toimivat. Anton Sankon musiikki sisältää uhkaavaa tunnelmaa, mutta se tuntuu paljastavan liikaa, milloin alkaa tapahtua jotain jännää.

Yhteenveto: Ouija alkaa ihan kivasti ja siitä löytyy karmivia hetkiä, mutta viimeisen puolen tunnin kiirehtiminen pilaa rytmityksen ja jättää pahan maun katsojan suuhun, jolloin lopputuloksena on heikko elokuva. Monet kauhujutut ovat kliseisiä aina äkkisäikäytyksistä karmiviin ullakoihin ja vielä karmivampiin kellareihin. Hahmot eivät ole kummoisia, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kovin ihmeellisiä. Hahmoista on tehty lähinnä vain pintaraapaisuja, jolloin heistä ei erityisemmin kiinnosta välittää. Elokuva ei tarjoa yllätyksiä, eikä kovin paljoa mitään uutta. Jos haluat nähdä lyhyen kauhuleffan, niin kyllähän Ouija aina välillä säikäyttää, mutta olisi niitä parempiakin kauhupätkiä olemassa. Lähinnä jää vain harmittamaan, ettei mielenkiintoisista lähtökohdista oltu saatu aikaan parempaa teosta. Toivottavasti elokuvan jatko-osa Ouija: Origin of Evil olisi parempi. Ainakin olen lukenut useasta paikasta sen olevan paljon parempi kuin tämä heikko tekele.

Arvosana: 4/10

Kirjoittanut: Joonatan, 25.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.screencritix.com
Ouija, 2014, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Hasbro Studios, Dentsu, Fuji Television Network, Media Rights Capital, White Noise Factory

lauantai 7. lokakuuta 2017

Arvostelu: Winnie the Pooh / Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä (2011)

WINNIE THE POOH (2011)

NALLE PUHIN ELOKUVA - UUDET SEIKKAILUT PUOLEN HEHTAARIN METSÄSSÄ



Ohjaus: Stephen J. Anderson ja Don Hall
Pääosissa: Jim Cummings, Travis Oates, Bud Luckey, Tom Kenny, Craig Ferguson, Kristen Anderson-Lopez, Wyatt Hall, Jack Boulter ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 3 minuuttia
Ikäraja: S

A. A. Milnen luoma Nalle Puh päätyi 1960-luvulla Walt Disney -yhtiölle, joka alkoi tietty heti hyödyntämään Puolen hehtaarin metsän hahmoja omissa elokuvissaan. Aluksi ilmestyivät lyhytelokuvat "Winnie the Pooh and the Honey Tree", "Winnie the Pooh and the Blustery Day" ja "Winnie the Pooh and Tigger Too", jotka lopulta yhdistettiin elokuvaksi The Many Adventures of Winnie the Pooh (Nalle Puh - 1977). Leffan myötä Milnen hahmot nähtiin ties missä Disneyn tuotteissa. Nalle Puh sai lisää lyhytleffoja, omia televisiosarjojaan, sekä uusia koko illan leffoja, joista kolme ilmestyivät leffateattereissa ja yhdeksän päätyivät suoraan kauppoihin. Vuonna 2009 Disney-yhtiö päätti tehdä uuden Nalle Puh -elokuvan ja 2011 ensi-iltansa sai yksinkertaisesti nimetty Winnie the Pooh, eli suomeksi ei-niin-yksinkertaisesti nimetty Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä. Elokuvasta pidettiin, mutta se ei ollut kovin iso hitti. Silti Nalle Puhin elokuva on kolmella tapaa erityinen filmi: ensinnäkin se on Disney-yhtiön viimeinen käsin piirretty elokuva (millaisia Disneyn täytyy tehdä lisää!); toiseksi se kuuluu Yhdysvalloissa viralliseen Walt Disney -klassikot sarjaan, mutta jostain syystä se ei kuulu Suomessa; ja kolmanneksi elokuva pyörii yhä, kuusi vuotta ilmestymisensä jälkeen elokuvateattereissa (ainakin Finnkinon Tennispalatsissa), mitä olen ihmetellyt jo todella kauan. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, vaikka olenkin pieni Nalle Puh -fani, vaan näin sen vasta muutama vuosi sitten Netflixistä ja pidin siitä. Tämän kesän lopussa löysin leffan kirpputorilta ja ostin sen, jotta voin katsoa sen uudestaan. Samalla päätin arvostella sen, sillä viime vuonna olin arvioinut Disneyn Nalle Puh -maailmaan sijoittuvat filmit Piglet's BIG Movie (Nasun SUURI elokuva - 2003) ja The Tigger Movie (Tiikerin oma elokuva - 2000). 

Ihaa-aasin häntä katoaa, jolloin Nalle Puhin ja muiden Puolen hehtaarin metsän asukkien täytyy lähteä etsimään sitä. Ystävysten huolet lisääntyvät, kun he huomaavat, että Risto Reippaan on siepannut karmiva Poisa-hirviö.

Nalle Puh (Jim Cummings) on sama hassu karhu kuin aina. Puhilla on jatkuvasti nälkä ja läpi elokuvan hän haikaileekin rakkaan hunajansa perään, sillä hänellä on kotona pelkkiä tyhjiä ruokapurkkeja. Nalle Puh ei ole kovin fiksu ja hän joutuu pähkäilemään paljon helpoimpiakin asioita, eikä usein löydä loogisia vastauksia. Hahmo on todella suloinen ja häntä jaksaisi katsoa koko päivän.
     Nasu-possu (Travis Oates) oli pitkään suosikkini Puolen hehtaarin metsän asukeista. Hän on todella pelokas tapaus, joka säikähtää helposti asioita. Nasu on Nalle Puhin paras ystävä ja seuraa Puhia kaikkialle, jos vain uskaltaa. Nasukaan ei ole erityisen viisas, mutta hänen hyväsydämisyytensä tekee hänestä rakastettavan hahmon.
     Määräilevästä Kanista (Tom Kenny) en pitänyt lapsena. Mielipiteeni on kuitenkin vuosien varrella muuttunut ja nykyään hän on mielestäni erinomainen hahmo, sekä todella samaistuttava, jos itse asuisin Puolen hehtaarin metsässä. Vaikka leffoissa pöhköt hahmot ovatkin ihanan hauskoja, olisivat he tosielämässä rasittavia, jolloin käyttäytyisin aika varmasti kuin Kani. Hän on selvästi muita järkevämpi, jolloin hän pistää itsensä usein johtoasemaan ja määräilee muita.
     Ihaa-aasia (Bud Luckey) taas vaivaa vaikea masennus. Hän on jatkuvasti alakuloinen, eikä tunnu löytävän iloa elämästä. Oikeassa elämässä Ihaan kaltaista henkilöä haluaisi auttaa parhaansa mukaan, mutta leffassa hän on vain hauska lisä ylienergisten ja iloisten eläinystävysten joukkoon. Ihaa tuntuu usein jäävän taka-alalle, joten onkin hienoa, että tämä tarina pyörii varsinkin aluksi hänen ympärillään. Minä omistan Ihaa-pehmon ja hän katsoi leffan kanssani. Ja kyllä, olen täysi-ikäinen, mutta Peter Panin tavoin en halua täysin aikuistua!
     Pomppiva Tiikeri (Nalle Puhin esittäjä Jim Cummings) tuntuu jäävän tällä kertaa muiden varjoon. Hahmolla on pari tähtihetkeä, mutta muuten hän esiintyy vain taustalla, eikä hänellä ole paljoa tekemistä leffassa. Tiikeri on metsän asukeista energisin. Hän rakastaa pomppimista ja yrittää saada muut pitämään hauskaa.
     Pöllöstä (Craig Ferguson) en ole oikeastaan ikinä pitänyt kovin paljon. Nykyään hän ei ole mielestäni yhtä tylsä hahmo kuin ennen, mutta hän on silti kaukana muiden loistavuudesta. Pöllö uskoo olevansa kaikista viisain ja yrittää jatkuvasti sivistää muita tietoudellaan, mihin kenelläkään ei ikinä ole aikaa. Siihen Pöllön vitsi jääkin, eikä hänessä ole oikein mitään ihmeellistä. Yleensä hahmo on vain pienessä roolissa, mutta tässä leffassa hän on isommassa osassa, mikä toimii yllättävän hyvin.
     Muita Puolen hehtaarin metsän asukkeja ovat yksinhuoltajaäiti Kengu (Kristen Anderson-Lopez) ja tämän innokas poika Ruu (Wyatt Hall), sekä Nalle Puhin tylsin (eli tavallisin) hahmo Risto Reipas (Jack Boulter), josta en ole koskaan pitänyt. Risto Reippaassa ei ole yhtään mitään erityistä, joten onkin hyvä, että hänet nähdään vain muutamassa kohtauksessa lyhyesti. Hän on ihmishahmo, joka omistaa Puhin, Nasun, Ihaan, Tiikerin ja muut kaverukset.

Perinteiseen tapaan myös tämä Nalle Puh -leffa alkaa Risto Reippaan huoneesta, jossa kertojaääni (John Cleese) esittelee leffan samalla, kun näytetään huoneessa istuskelevia Puolen hehtaarin metsän ystävyksiä pehmolelumuodoissaan. Pöydällä oleva Nalle Puh -kirja aukeaa ja ensimmäisellä sivulla näkyvä piirros muuttuu animaatioksi. Tarina lähtee heti liikkeelle, eikä aikaakaan, kun Ihaan häntä ja Risto Reipas katoavat, jolloin alkaa Poisa-jahti. Elokuva nappaa katsojansa välittömästi mukaansa ja pitää mielenkiinnon alusta loppuun. Leffassa tapahtuu kaiken aikaa jotain kiinnostavaa, jolloin sitä katsoo erittäin mielellään. Harmi vain, että filmi on todella lyhyt. Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä kestää vain muutaman minuutin yli tunnin ja jos lopputekstejä ei laske mukaan, niin kesto pienenee jopa alle tuntiin! Elokuvassa ei siis todellakaan ole oikeastaan mitään ylimääräistä, vaan se hyödyntää koko kestonsa nopeatempoisen seikkailun kertomiseksi. Valitettavasti rytmitys on välillä liiankin nopeatempoinen, jolloin tarina tuntuu kiirehtivän. Leffa voisikin kestää vaikka vartin kauemmin, jolloin siinä olisi edes pari hengähdystaukoa. Kiirehtiminen on elokuvan isoin ongelma, sillä kaikkea ei ehdi edes sisäistää, eikä se tunnu jälkikäteen kunnon koko illan leffalta, vaan enemmänkin vain todella pitkältä lyhäriltä.

Ongelma ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Nalle Puhin elokuva olisi hyvä elokuva. Se on nimittäin vallan mainio! Jos kestoon lisäisi tarvittavan vartin, olisi se jopa todella mainio. Tarina tuntuu siltä kuin se olisi nähty Nalle Puheissa useasti aiemminkin, mutta se on tehty niin mukaansatempaavasti, ettei kierrätys erityisemmin haittaa. Elokuva on todella hauska ja sen aikana saa nauraa moneen kertaan. Hahmojen pöhköys luo jatkuvasti koomisia tilanteita ja välillä jutut ovat niin hulvattomia, ettei ihme, jos hämmästelee, mistä tekijät ovat keksineet sellaisia vitsejä? Huumoria on sekä lapsille että aikuisille. Aikuiset kokevat riemua oudoista oivalluksista, sekä neljännen seinän rikkomisesta, kun kertojaääni on välillä tekemisissä hahmojen kanssa. Parissa kohtaa hahmot jopa hyödyntävät kirjan tekstejä ja kirjaimia, ja hyppivät sivulta toiselle, mikä on tuttu juttu Puh-leffoissa. Lapsille taas on tarjolla paljon hassua kohellusta, joka tuottaa iloa kyllä aikuisillekin. Todellinen koko perheen elokuva on siis kyseessä! Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja perheen pienimmille filmi tarjoaa jopa pientä jännitystä Poisan takia. Mukana on tietty tärkeitä ystäväteemoja lapsille, mikä onkin yksi syy, miksi olen sitä mieltä, että Nalle Puh -seikkailut kuuluisivat jokaisen lapsen elämään.

Nalle Puhin elokuva on musikaali, mutta harmillisesti sen laulut eivät ole kovin muistettavia. Vanhat tutut kappaleet, kuten esittelylaulu ja Tiikerin hoilaus hienoudestaan ovat aina oivallisia, mutta uusista biiseistä mieleen jää vain Poisasta kertova "The Backson Song" ja hunajafantasiointi "Everything is Honey". Muuten laulut ovat unohdettavia ja ne tuntuvat välillä oudon pakotetuilta kuin ne olisivat mukana vain, koska joku määräsi niin. Henry Jackmanin säveltämät musiikit ovat kuitenkin oivat. Käsin piirretty animaatio näyttää erinomaiselta ja on harmi, jos Disney ei aio tehdä tämän tyylisiä elokuvia enää. Kyllä tietokoneanimaatiot näyttävät upeilta, mutten pitäisi yhtään, jos seuraava Puh-leffa olisi tehty tietokoneella. Leffalla on kahdeksan käsikirjoittajaa, mutta siitä ei ole koitunut ongelmia, vaan he ovat tehneet aivan mahtavaa työtä etenkin repliikkien kohdalla. Dialogi läpi leffan on nokkelaa ja hupaisaa. Loppupäässä elokuvaa kuultava solmu-vitsi on suorastaan täydellinen ja kohta pitää katsoa pariin otteeseen, jotta sen hauskuuden ymmärtää kunnolla. Erikoista kyllä, vitsi on saatu suomennettua ja vieläpä kekseliäästi, jolloin äärimmäisen vaikeasti käännettävä vitsi ei kadota koko hienouttaan.

Yhteenveto: Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä on mainio ja hauska, mutta liian lyhyt leffa. Elokuvassa on muutama juonikuvio, jotka kulkevat päällekäin, joten katselukokemusta parantaisi, jos teos kestäisi vaikka vartin pidempään. Rytmitys ja unohdettavat laulut ovat elokuvan selvät ongelmat, mutta muuten leffa todella on hyvä ja se tarjoaa riemua sekä lapsille että aikuisille. Vitsejä on paljon ja lähes kaikki niistä naurattavat kekseliäisyydellään tai hölmöydellään. Varsinkin lopun solmu-vitsi on niin nerokas, että parempaa dialogia saa hakea. Hahmot ovat ihastuttavan loistavia ja heidän seikkailuaan seuraa äärimmäisen mielellään. Animaatiojälki on todella hyvä ja toivon, että Walt Disney -yhtiö tekisi jossain kohtaa lisää käsin piirrettyjä elokuvia. Leffassa on lämmin henki, pientä jännitystä ja oivallisia teemoja, jolloin se sopii täydellisesti koko perheen elokuvahetkeen. Jos Nalle Puhin elokuva - uudet seikkailut Puolen hehtaarin metsässä olisi vartin piempi ja sen laulut olisivat parempia, olisi se jopa todella hyvä. Ensi vuonna on tiedossa sitten arvostelu Disneyn alkuperäiselle Nalle Puh -leffalle, minkä lisäksi aion arvioida jossain kohtaa muitakin Puh-filmejä, kuten Pooh's Heffalump Movien (Nalle Puh ja Möhköfantti - 2005). Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hauska kohtaus.

Arvosana: 6/10

Kirjoittanut: Joonatan, 17.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.hadleyclaire.blogspot.fi
Winnie the Pooh, 2011, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

torstai 5. lokakuuta 2017

Arvostelu: Blade Runner 2049 (2017)

BLADE RUNNER 2049 (2017)



Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford, Robin Wright, Mackenzie Davis, Jared Leto, Carla Juri, Dave Bautista, Krista Kosonen ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) perustuva scifielokuva Blade Runner (1982) herätti aikoinaan paljon kiistelyä laadustaan, eikä se menestynyt kummoisesti. Vuosien varrella leffa on kuitenkin kerännyt huiman määrän arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa mestariteoksena. Suunnitelmat jatko-osaa varten ovat siis heränneet vasta kauan elokuvan ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1999 leffalle suunniteltiin jatkoa nimeltä "Blade Runner Down", mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 2007 alkuperäisen filmin ohjaaja Ridley Scott kertoi olevansa kiinnostunut jatko-osan teosta, mutta suunnitelmat muuttuivat ja pari vuotta myöhemmin Scott pohti tekevänsä esiosalyhäreitä. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta vuonna 2011 Scott alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa, jonka juonta pyöritettiin yhä uudestaan. 2015 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja ohjaajaksi valittiin Prisonersista (2013) tuttu Denis Villeneuve. Monet Blade Runnerin fanit ilahtuivat uutisesta, mutta jotkut olivat myös erittäin skeptisiä, sillä he eivät uskoneet hyvän jatkon olevan mahdollista. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt kolme vuosikymmentä odotettu Blade Runner 2049 saa ensi-iltansa. Itse en kuitenkaan odottanut elokuvaa lähes lainkaan. Näin alkuperäisen filmin ensimmäisen kerran ala-asteella, eikä se herättänyt minussa tunteita. Katsoin elokuvan uudestaan valmistautumisena tähän uuteen teokseen, mutta vieläkään se ei ollut minusta kovin ihmeellinen. Ristiriitaisin tunnelmin kävin siis katsomassa Blade Runner 2049:n. Toivoin, että filmi tekisi minuun paremman vaikutuksen kuin alkuperäinen teos, mutta samalla pelkäsin, että lähes kolmen tunnin kestollaan elokuva vain vaivuttaisi minut uneen, varsinkin jos sen rytmitys olisi sama kuin alkuperäisessä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Blade Runner!

Vuonna 2049 blade runner nimeltä K alkaa tutkimaan mysteeriä, jota on yritetty salailla vuosia.

Blade runner K:n roolissa nähdään Ryan Gosling, joka on vuodesta toiseen osoittanut olevansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee sen myös tässä. Gosling välittää tunteensa hienosti jatkuvasti katsojille, ilman että hänen tarvitsee edes sanoa mitään. K on mielenkiintoinen hahmo ja hänen tarinaansa on kiinnostavaa seurata. Sanoisinpa jopa, että K on parempi hahmo kuin alkuperäisen elokuvan päähenkilö Rick Deckard, sillä K on selvästi lähestyttävämpi, eikä Goslingin esiintyminen ole yhtä tönkköä kuin Deckardin näyttelijän, Harrison Fordin.
     Fordin näyttelemä Rick Deckard nähdään tietty elokuvassa, kuten yllä olevasta julisteesta voikin päätellä, mutta hänen roolinsa ei yllättävää kyllä ole kovin massiivinen. Ford on Deckardina sama vanha yrmyilijä, joka hän tuppaa nykyään olemaan aina, oli kyseessä sitten elokuvarooli tai tähden haastattelu. Isoille Blade Runner -faneille on varmasti hienoa nähdä Ford jälleen Deckardina, mutta omasta mielestäni Ford ei saanut hahmoa tuntumaan samalta tyypiltä, kuten hän sai paluunsa Han Solon rooliin tuntumaan samalta vanhalta Sololta Star Wars: The Force Awakensissa (2015).
     Koneihmisiä, eli replikantteja luonut Eldon Tyrell tapettiin edellisessä elokuvassa, mutta koska replikantteja täytyy jollain tapaa luoda lisää, Tyrellin hommaa hoitaa tässä Jared Leton näyttelemä Niander Wallace. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä - jos ei lasketa hänen surkeaa roolityötään Jokerina Suicide Squadissa (2016) - ja häneltä löytyy hyviä hetkiä myös tässä elokuvassa, mutta mukana on myös muutamia kohtia, jolloin hänessä on hieman liikaa uskoa siihen, että hän olisi muiden yläpuolella oleva jumalhahmo, koska osaa luoda elämää. Hauskana faktana kerron, että olen nähnyt Jared Leton kerran livenä, sillä hän toimii näyttelijäuran lisäksi myös laulajana Thirty Seconds to Mars -yhtyeessä, jonka konsertissa olin vuonna 2014. Wallacen tärkeintä avustajaa, Luvia näyttelee Sylvia Hoeks.
     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Joina, Robin Wright K:n pomona, Carla Juri tohtori Ana Stellinena, Mackenzie Davis ilotyttö Mariettena ja Dave Bautista viljelijä Mortonina. Mukana on heidän lisäkseen pari tuttua näyttelijää alkuperäisestä Blade Runnerista, sekä suomalainen Krista Kosonen äärimmäisen pienessä roolissa, mitä etukäteen hehkutettiin paljon. Suomalaiset voivat silti olla tyytyväisiä, sillä Suomi on hauskasti edustettuna.

Kuten kysyin jo edellisen elokuvan arvostelussani: onko Blade Runner 2049 tarpeellinen jatko-osa? No ei, sillä alkuperäinen elokuva kertoi jo tarinansa ja pärjäsi kelvosti yksinään. Se elokuva mullisti elokuvakulttuuria suuresti, minkä takia se onkin jäänyt merkkiteokseksi, mutta tämä filmi ei luultavasti aiheuta samaa. Blade Runner 2049 on kuitenkin tarpeellinen elokuva, sillä se on todella hyvä ja sellaisia filmejä maailma tarvitsee. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää otteessaan kiehtovan mysteerinsä ansiosta. Elokuva on myös kaunista katseltavaa, jolloin se kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin, kun sitä jää ihailemaan. Filmin kesto on lähes kolme tuntia, mutta se ei onneksi tunnu siltä. Jopa jotkut puolentoista tunnin leffat tuntuvat tätä pidemmiltä, mistä olin suuresti yllättynyt. Muutamat hetket ovat kyllä jokseenkin laahaavia, mutta suurimmaksi osaksi tarina tuntuu kulkevan nopeammin kuin tunnin lyhyemmässä edellisessä osassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Blade Runner 2049 olisi kovin nopeatempoinen elokuva, ehei. Teos kulkee rauhallisesti eteenpäin, mutta siihen on saatu niin oivallinen jännite ja mielenkiintoinen tarina, etteivät erittäin pitkät kohtaukset haittaa. Toimintaa on kyllä mukana hieman ja vieläpä aika tylyä sellaista. Valitettavasti elokuvan toiminnallinen huipennus ei kuitenkaan ole kaikkein parhaimmasta päästä. Ne, jotka etukäteen pelkäsivät, että elokuva olisi vain toimintapainotteista efektihömppää, voivat huojentua, sillä sitä tämä ei tarjoa, vaan filmi kunnioittaa suuresti alkuperäistä teosta.

Harmillisesti kunnioitus on toteutettu välillä hieman kömpelösti. Alkupäässä elokuva vaikuttaa kertovan ihan omaa, täysin uutta tarinaansa, mutta mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä enemmän on mukaan otettu yhteyksiä edelliseen elokuvaan. Yhteydet ovat pariin otteeseen aika väkinäiset, jolloin toivoisi, että leffa unohtaisi aiempia tapahtumia ja keskittyisi täysillä uuteen kertomukseensa. Vanhojen teemojen hyödyntäminen on kuitenkin oikein ja leffassa pohdiskellaankin edellisen tavoin ihmisyyttä, muttei ihan yhtä vahvasti, jotta katsoja jäisi isommin pohtimaan asioita. Yllätyksiä on onneksi luvassa, mutta mukana on myös asioita, jotka arvaa helposti ennalta. Välillä osaa arvata, mitä seuraavaksi tai jossain kohtaa myöhemmin tulee tapahtumaan, mutta paikoitellen elokuva onnistuu yllättämään tekemällä jotain muuta. Vaikka edelliseen osaan onkin isoja viittauksia, toimii kokonaisuus kuitenkin omana elokuvanaan (jota ennen kannattaa Blade Runner silti katsoa), eikä se onneksi pohjusta mitään tulevaa leffauniversumia aiheesta. Selkeän idean jatkumolle filmi kuitenkin tarjoaa...

Vaikka en ole samaa mieltä monien muiden kanssa siitä, että ohjaaja Denis Villeneuve tekisi kaiken aikaa pelkkiä mestariteoksia, en silti sano, etteikö hän osaisi ohjata. Villeneuve on ottanut paljon vaikutteita Ridley Scottin tyylistä alkuperäisessä Blade Runnerissa, mutta hän on muokannut siitä omanlaisensa. Filmin maailma on huikeasti luotu tähänkin osaan. Sateinen megakaupunki on yhä karu paikka, vaikka katuja valaisevatkin hologrammimainokset (kuten Sonyn ja Coca Colan selvät tuotesijoittelut). Niander Wallacen palatsi on vanha tuttu Tyrellin pyramidia muistuttava rakennus. Leffassa käydään muissakin paikoissa ja varsinkin oranssi autiomaa on näyttävää katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on todella upea. Sen lisäksi, että tietokonetehosteet ovat hienot, on kuvaus äärimmäisen huikeaa ja olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että elokuvan pitää olla Oscar-ehdokkaana ainakin kuvauksestaan. Alkuperäisen teoksen vanhahtavaa henkeä ja maalauksellisuutta ei löydy kovin paljoa, mutta sen voi katsoa sormien läpi, koska leffaa on niin miellyttävää katsoa ja filmin kuuluukin olla hieman edeltäjäänsä futuristisempi. Valaisu on myös tyylikästä, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat onnistuneesti toteutetut. Äänimaailma on kertakaikkiaan loistava. Näytöksemme oli Tennispalatsin isossa Scape-salissa ja siellä äänet todella toivat mukaan vahvan lisäyksensä. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch ovat tehneet mahtavaa työtä musiikkien parissa, jotka saavat penkit usein tärisemään.

Yhteenveto: Blade Runner 2049 ei välttämättä ole tarpeellinen jatko-osa, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Lähes kolmen tunnin kestossaan leffa ei yllättävää kyllä tunnu erityisen pitkältä, vaan se hyödyntää rauhallisuuttaan hienosti. Vain muutamat kohdat tuntuvat laahaavan. Tarina on kiehtova, vaikka heikkeneekin hieman, kun filmi viittaa liikaa alkuperäiseen leffaan, eikä ole täysin oma tarinansa. Finaali ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi toimiva. Ryan Gosling on loistovalinta päärooliin K:ksi. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka Harrison Ford yrmyileekin hieman liikaa ja Jared Leton "jumalallisuus" tuntuu välillä turhan koomiselta. Ohjaaja Denis Villeneuve on saanut aikaan erittäin mainion teoksen, jossa hän pääsee jälleen näyttämään osaamisensa. Visuaalisesti filmi on upeaa silmäkarkkia, sillä kuvaus ja tehosteet ovat erittäin loistavasti toteutetut. Äänet ja musiikit ovat myös erinomaiset, jolloin tekniseltä puoleltaan filmi on mestariteos. Alkuperäisen Blade Runnerin fanien täytyy ehdottomasti käydä katsomassa tämä. Joillekin leffa on pettymys, mutta monet selvästi rakastavat sitä suuresti. Ne, jotka odottavat näkevänsä scifitoimintapätkän, tulevat varmasti pettymään, sillä elokuva on niin rauhallinen. Blade Runner 2049 kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa ja suosittelen katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta, jolloin huikea visuaalisuus ja mahtava äänimaailma pääsevät parhaiten esille. Vaikea sanoa, tuleeko joskus kolmas Blade Runner -elokuva, mutta ennen sitä on varmaan odotettavissa, että tästäkin alkaa vuosien varrella ilmestymään erilaisia versioita, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden päästä nähdään vihdoin ja viimein lopullinen leikkaus.

Arvosana: 7/10

Kirjoittanut: Joonatan, 5.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
Blade Runner 2049, 2017, Warner Bros. Pictures, 16:14 Entertainment, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Scott Free Productions, Thunderbird Entertainment, Torridon Films