perjantai 20. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Mamma Mia! Here We Go Again (2018)

MAMMA MIA! HERE WE GO AGAIN (2018)



Ohjaus: Ol Parker
Pääosissa: Lily James, Amanda Seyfried, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Hugh Skinner, Josh Dylan, Jeremy Irvine, Jessica Keenan Wynn, Alexa Davies, Andy Garcia, Cher ja Meryl Streep
Genre: musikaali, romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: S

Ruotsalaisen ABBA-yhtyeen musiikin pohjalta tehtiin musikaaliesitys nimeltä "Mamma Mia!" vuonna 1999. Esitys nousi niin suureksi hitiksi, että sen tekijät päättivät muokata esityksen elokuvamuotoon. Noin kymmenen vuotta sitten ilmestyikin musikaalileffa Mamma Mia!, joka kriitikoiden negatiivisista mielipiteistä huolimatta nousi jättimenestykseksi. Jo filmin ilmestyttyä nousi puhetta mahdollisesta jatko-osasta, mutta vasta muutaman viime vuoden aikana jatkoa on tosissaan alettu tekemään. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Mamma Mia! Here We Go Again saa vihdoin ensi-iltansa. Itse pidän kovasti ABBA:n musiikista ja se onkin mielestäni ensimmäisen elokuvan pelastava tekijä. Minulle Mamma Mia! on ns. "guilty pleasure" -teos, eli tiedän sen olevan huono, mutta silti jostain syystä viihdyn sen parissa. En kuitenkaan uskonut, että myös jatko-osa voisi olla niin kehno ja yliampuvan ärsyttävä, että se muuttuisi hauskaksi, joten en odottanut Here We Go Againin näkemistä yhtään. Ainoa asia, mistä innostuin, oli että lehdistönäytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Mamma Mia!

Samalla kun Sophie järjestää avajaisjuhlia hotellilleen Bella Donnalle, hän saa tietää, miten hänen äitinsä tapasi Samin, Harryn ja Billin.

Sophie Sheridanina nähdään tietty jälleen Amanda Seyfried, joka saa harmillisen vähän hetkiä loistaa energisyydellään. Seyfriedin tehtäväksi jää lähinnä esittää stressaantunutta, sillä sitä Sophie tässä leffassa on. Sophie on tehnyt muutoksia Donna-äitinsä (Meryl Streep) hotelliin ja jännittää hullun lailla avajaisia. Tämän lisäksi hänellä on parisuhdehuolia miehensä Skyn (toistamiseen unohdettava Dominic Cooper) kanssa, joten hahmon on vaikea nostaa hymyä huulilleen.
     Muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Pierce Brosnan on yhä puiseva Sophien Sam-isänä, joten on jälleen harmi, että hän on paljon isommassa roolissa kuin aina mainiot Colin Firth ja Stellan Skarsgård, jotka näyttelevät Sophien kahta muuta isää, Harrya ja Billiä. Skarsgård ja Firth pääsevät parissa kohtaa osoittamaan lahjakkuutensa, mutta jäävät silti liian sivuun. Onneksi sentään ilopillerikaksikko Tanya (Christine Baranski) ja Rosie (Julie Walters) saavat hyvin ruutuaikaa ja heidän välisiä keskustelujaan on aina ilo seurata. Silti heilläkään ei ole sen kummempaa tekemistä filmin aikana kuin kertoa Donnan nuoruusvuosista Sophielle.
     Elokuvan todellinen tähti onkin nuorta Donnaa näyttelevä Lily James, joka kantaa filmiä taidokkaasti harteillaan. James pursuaa energiaa ja hän vaikuttaa välillä malttamattomalta päästä esittämään taitojaan. Hän kuitenkin onnistuu muuttamaan tämän innostukseksi hahmon kokemasta vapaudesta. Tanssi syntyy häneltä kuin luonnostaan ja useaan otteeseen James osoittaa osaavansa laulaa. Meryl Streep on yksi kovimman luokan näyttelijöistä koko maailmassa, joten kenelle tahansa on haastava tehtävä seurata hänen jalanjäljissään ja esittää samaa hahmoa, mutta James antaa kyllä kaikkensa ja tekee parhaansa. Ainoa ongelma vain on, ettei James näytä yhtään nuorelta Streepiltä.




Sen sijaan nuorta Harrya esittävä Hugh Skinner kopioi erittäin taidokkaasti Firthin ilmeitä ja eleitä. Skinneristäkin välittyy suuri innostus ja hänen hahmonsa nostaa vähän väliä hymyn huulille. Onkin siis harmi, että nuoren Harryn osuus jää erittäin lyhyeksi. On myös sääli, etteivät muut tulokkaat istu yhtä hyvin rooleihinsa. Kehnohko Jeremy Irvine ei onnistu samaan tönkköyteen Samina kuin Brosnan, eikä Josh Dylanista löydy samaa henkeä kuin Stellan Skarsgårdista Billinä. Nuorukaisia kuitenkin yhdistää, että Donnan nähdessään jokainen muuttuu jollain tapaa ahdistelijaksi viettely-yrityksissään. Donnan kavereita Tanyaa ja Rosieta nuorina esittävät Jessica Keenan Wynn ja Alexa Davies, jotka ovat aivan väärät valinnat rooleihinsa. He jäävät todella kauas Baranskin ja Waltersin loistokkuudesta ja pysyvät koko leffan ajan Jamesin varjossa.
     Tuttujen hahmojen nuorien versioiden lisäksi elokuvassa esitellään myös uusia hahmoja kuten hotelli Bella Donnan johtaja Cienfuengos (todella kömpelösti hyödynnetty Andy Garcia), sekä Donnan äiti eli Sophien isoäiti Ruby, jota näyttelee laulaja Cher. Ruby on todella väkisin liitetty mukaan tarinaan, eikä Cher vakuuta näyttelijänä. Roolitus on outo myös siksi, että Cherillä ja Streepillä on ikäeroa vain kolme vuotta, mutta silti he esittävät äitiä ja tytärtä. Kaikenlaisten kauneusleikkaustensa vuoksi Cher jopa näyttää Streepiä nuoremmalta.

Siitä lähtien, kun kuulin, että Mamma Mia! saisi jatkoa, olen pitänyt ajatusta outona ja jatkoa turhana. Sen lisäksi, etten uskonut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyvän jatko-osan voivan olla yhtä hauska kaikessa kamaluudessaan, mielestäni ensimmäinen Mamma Mia! pärjää täysin hyvin omillaan. Sophie sai isänsä ja Donna löysi uudestaan rakkauden, sen pituinen se. Tarvitsiko leffa jatkoa? Ei tarvinnut ja tämän osoittaa hienosti Mamma Mia! Here We Go Again. Vaikka elokuvan jälkeen ajattelin, että toisaalta on ihan kiva, että jatko-osa on olemassa, ei se ollut vielä tarpeeksi perustelemaan filmin olemassaoloa. Kyseessä nimittäin on aika tarpeeton tekele, mistä ei oikeastaan löydy mitään kerrottavaa. Pääasiassa filmi keskittyy nuoreen Donnaan ja tämän seikkailuihin eri miesten kanssa ja kuinka hän perusti hotellinsa. Vaikka tarina onkin kelvollisesti toteutettu, ei se tarjoa yhden yhtä yllätystä, sillä tarina selitettiin jo edellisessä osassa. Edes Lily James ei kykene energiallaan peittelemään sitä tosiasiaa, että elokuva kertoo pääasiassa asioita, jotka katsojat tiesivät jo kymmenen vuotta sitten. Tämän takia leffa käy usein pitkäveteiseksi, mitä vahvistaa vain se, ettei vanhoille tutuille näyttelijöille ole oikeastaan keksitty tekemistä. Sophien juhliin valmistautuminen ei vielä ole kovin kummoinen tarina. Loppuun on sentään saatu luotua pientä yllätystä... mikä ei kuitenkaan tule yllätyksenä kenellekään, joka on nähnyt elokuvan trailerin. Filmissä on niin vähän sisältöä, että jos on nähnyt trailerin, on periaatteessa nähnyt koko leffan.




Siinä missä ensimmäinen Mamma Mia! oli minulle paradoksi, sillä tavallaan se oli raivostuttava, mutta samalla se oli myös viihdyttävä, on Here We Go Again myös omanlaisensa paradoksi. Siitä löytyy paljon köyhempi tarina kuin edellisestä osasta ja se on aika tarpeetonta rahastusta, mutta toisaalta se on parempi elokuva kuin Mamma Mia!. Edellisessä osassa tunnelma oli luotu niin yliampuvan imeläksi, siirappiseksi ja mahdollisimman teatraaliseksi, että se tuntui enemmän show'lta kuin filmiltä. Here We Go Again on onneksi paljon maltillisemmin toteutettu. Vain muutaman musikaalinumeron aikana se vääntää nupit kaakkoon, mutta muuten kyseessä on yllättävänkin rauhallinen teos. Ja ennen kaikkea kyseessä on yllättävän surumielinen elokuva. Donnan nuoruuden jatkuvat erot, Sophien parisuhdeongelmat ja jokin muu nostavat takuuvarmasti tunteet pintaan elokuvien faneilta, joten kannattaa varata mukaan paperia, mihin pyyhkiä kyyneleitä. Itku saattaa tulla myös ilosta, sillä haikeiden hetkien vastapainona on onnellisia kohtauksia, jotka onnistuivat nostamaan jopa minun suupieleni ylöspäin. Aiemmin vain pari leffaa ohjannut Ol Parker onkin siis pätevämpi tekijä kuin edellisen osan ohjaaja Phyllida Lloyd, jonka teatteritausta selitti yliampuvan tunnelman. Parker osaa käsitellä tunteita ja kohtauksia paljon paremmin kuin Lloyd. Harmi vain, ettei hän kirjoittanut tämän monipuolisempaa käsikirjoitusta. Paremman tarinan kanssa Mamma Mia! Here We Go Again saattaisi jopa olla mainio elokuva.

Käsikirjoitusongelmia Parkerille on varmasti tuonut se, kuinka leffan täytyy kulkea ABBA:n kappaleiden ehdoilla. Jälleen isoimmat ABBA-fanit voivat aavistaa repliikkien perusteella, mikä kipale on tulossa seuraavaksi. Yksi syy lisää, miksi pidin tätä leffaa tarpeettomana, oli että ensimmäisessä elokuvassa käytettiin jo bändin suurimmat hitit, joten tämä osa joko kierrättäisi samat vanhat laulut uudestaan tai hyödyntäisi tuntemattomampia viisuja. Here We Go Again tekee molempia. Siinä kuullaan edellisen osan kappaleita, kuten tietty nimikkobiisi "Mamma Mia", "Super Trouper", "Dancing Queen", "The Name of the Game" ja "I Have a Dream", sekä "Waterloo" ja "Thank You for the Music", joiden kierrättäminen on ymmärrettävämpää, koska viimeksi ne joutuivat tyytymään paikkoihinsa lopputekstien aikana. Tässä "Waterloo" saa ihan oman tanssinumeronsa. Uusina kappaleina taas kuullaan mm. "When I Kissed the Teacher", "Andante, Andante", "Knowing Me, Knowing You", "My Love, My Life", sekä "Fernando", joka on todella väkisin tunkemalla tungettu mukaan. Musikaalinumerot ovat pääasiassa mainioita, vaikka pientä takelteluakin niistä löytyy. Edellisen osan tavoin tässäkin elokuvassa on hyödynnetty ABBA:n musiikkeja myös musikaalinumeroiden väleissa kuultavana taustamusiikkina. Säveltäjä Anne Dudley on tehnyt taitavaa työtä yhdistellessään biisejä ja luodessaan niistä eri instrumenteilla soitettavia versioita.




Mamma Mia! Here We Go Again on ohjauksen lisäksi edeltäjäänsä parempi myös tekniseltä toteutukseltaan. Filmi on paremmin kuvattu ja vaikka leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, löytyy yhdestä kohtaa erinomaista leikkausta, kun nähdään, kuinka nuori Donna kävelee ränsistyneessä hotellissa ja siitä leikataan, kun Sophie kävelee vuosia myöhemmin samassa, mutta hienomman näköisessä talossa. Tässä on taidokkaasti myös hyödynnetty visuaalisia tehosteita. Hotellista puheenollen lavastus on oikein mainiota, etenkin menneisyyskohtauksissa. Maskeerauksessa on yhden hahmon kohdalla tehty erikoinen ratkaisu, mutta samalla se luo oikein hauskan yllätyksen. Äänimaailma on paljon maltillisemmin luotu kuin ensimmäisessä osassa, eikä mukana ole samanlaisia lastenpiirretyistä tuttuja hölmöjä ääniefektejä.

Yhteenveto: Mamma Mia! Here We Go Again on tarpeeton jatko-osa, josta ei tunnu löytyvän uutta tarinaa lainkaan. Filmi kertoo pääasiassa juonikuviota, jonka edellisen Mamma Mia! -leffan nähneet tietävät jo etukäteen, eikä yllätyksiä ole luvassa, etenkään jos on nähnyt yhdenkin trailerin. Turhuudestaan huolimatta filmi kuitenkin viihdyttää ihan tarpeeksi mukavasti, jotta sen katsoo sujuvasti läpi ainakin kerran. Musikaalinumerot nostavat väkisinkin hymyn huulille, varsinkin kun siirappisuutta ja juustoisuutta on säästelty. Uusi ohjaaja Ol Parker osoittaa olevansa parempi elokuvantekijä kuin edeltäjänsä Phyllida Lloyd, jonka olisi pitänyt pysyä teatterin puolella. Vanhat tutut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sen kanssa, mitä heille on annettu (mikä ei ole kovin paljon), mutta tämä show kuuluu täysin Lily Jamesille, joka ihastuttaa energiallaan läpi leffan. Jos fanitatte ABBA:a tai edellistä Mamma Mia! -elokuvaa, toimii Here We Go Again takuuvarmasti. Kovimpien fanien kannattaa ottaa nenäliinapaketti mukaan, sillä kyynel saattaa vierähtää poskelle muutamaankin otteeseen... Jos taas inhoatte edellistä osaa, kannattaa tämä leffa jättää suosiolla väliin. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mamma Mia! Here We Go Again, 2018, Universal Pictures, Legendary Entertainment


torstai 19. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Tag / Kiinni jäit! (2018)

TAG (2018)

KIINNI JÄIT!



Ohjaus: Jeff Tomsic
Pääosissa: Ed Helms, Jake Johnson, Jon Hamm, Hannibal Buress, Annabelle Wallis, Isla Fisher, Jeremy Renner, Leslie Bibb, Rashida Jones ja Steve Berg
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Tag, eli suomalaisittain Kiinni jäit! perustuu The Wall Street Journalin tekemään artikkeliin kaveruksista, jotka ovat pelanneet hippaa vuosikymmenien ajan. Hyvin nopeasti artikkelin ilmestymisen jälkeen useat elokuvayhtiöt tekivät tarjouksia kääntää tarina filmiksi. Lopulta New Line Cinema ja Broken Road Productions saivat oikeudet elokuvaversioon ja alkoivat työstämään leffaa. Alunperin pääosissa oli tarkoitus esiintyä Will Ferrell ja Jack Black, mutta molemmat jättivät projektin. Kun uudet näyttelijät oli saatu roolitettua, kuvaukset alkoivat kesällä 2017, mutta keskeytyivät hetkeksi, kun yksi sen näyttelijöistä, Jeremy Renner mursi molemmat kätensä stuntin aikana. Lopulta kuvaukset saatiin päätökseen ja nyt Tag saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin sen ideasta. En kuitenkaan katsonut ainuttakaan traileria, sillä niissä yleensä näytetään parhaat palat komedioista. Meninkin katsomaan leffan lähinnä yllä näkyvän julisteen ja sen näyttelijöiden perusteella.

Kaverukset Hogan, Bob, Jerry, Chilli ja Sable ovat lapsuudesta asti leikkineet hippaa joka toukokuun ajan. Jerryä ei ole kuitenkaan koskaan saatu kiinni, mutta Hogan on varma, että tänä vuonna he nappaavat hänet.

Elokuvan kaveriviisikkona nähdään Ed Helms, Jon Hamm, Jake Johnson, Hannibal Buress ja Jeremy Renner, joista jälkimmäinen joutui onnettomuutensa takia jäämään pois Avengers: Infinity Warista (2018). Rennerin esittämä Jerry jää kaveruksista pienimpään rooliin, sillä hän on lähinnä päähenkilöiden kohde, eikä hahmo seikkaile ystäviensä mukana. Renner ei ole aiemmin vakuuttanut komediapuolella ja onkin hyvä, että se on otettu huomioon. Toimintarooleistaan tuttu Renner on mukana lähinnä vauhdikkaammissa kohtauksissa, juostessaan pakoon ja vältellessään hippakosketusta, eikä niinkään heittämässä vitsiä.
     Ed Helmsin näyttelemä Hogan on selvästi porukan innokkain hipan leikkijä. Vaikka Hoganilla on vaimo ja lapsia, ei se estä häntä metsästämästä ystäviään ties minkälaisissa valeasuissa. Anna-vaimo (Isla Fisher) ei muutenkaan estele miestään leikkimästä, vaan hän jopa liittyy kaverusten Jerry-jahtiin. Fisher näyttää muutaman kerran, ettei Annalle kannata ryttyillä, kun taas Helms sopii tuttuun tapaansa hieman nolomman hepun rooliin.
     Jon Hammin esittämä Bob Callahan on noussut ison yhtiön johtoon ja välillä hän näyttää pohdiskelevan, vaikuttaako aikuisen miehen leikkiminen yhtiön imagoon ja hänen korkeaan asemaansa. Callahan on silti suurimmaksi osaksi täysillä mukana, kuten on myös Jake Johnsonin näyttelemä pilviveikko Chilli. Ihan koko ajan jointti kädessä kulkeva Chilli on hauska tapaus ja Johnson on kelpo valinta osaan. Yllättäen kenties koomisin hahmo on kuitenkin mukana löntystävä Kevin Sable (Hannibal Buress), joka on porukan hiljaisin, mutta päästele sitäkin enemmän täysin outoja juttuja suustaan. Sablen filosofiset pohdinnat nostavat jatkuvasti hymyn huulille ja Buress hoitaa hommansa erinomaisesti.
     Anna-vaimon lisäksi kaveriporukan mukaan liittyy myös The Wall Street Journalin toimittaja Rebecca Crosby (tylsän roolin vetävä Annabelle Wallis). Vaikka Rebeccan hahmo on ymmärrettävästi mukana sen takia, että hän tekee kaveruksista jutun, minkä pohjalta itse elokuva tehtiin, on hahmo itsessään hyvin tylsä. Rebecca ei osallistu vauhdikkaisiin kohtauksiin, vaan roikkuu vain mukana. Pääasiassa hänen roolinsa on kysellä tarkentavia asioita kaverusten menneisyydestä, jotta katsojatkin saisivat tietää heistä lisää.
     Muita hahmoja filmissä ovat Jerryn morsian Susan (hieman ylipirteä Leslie Bibb), aika tarpeetonta kolmiodraamaa mukaan tuova Cheryl (Rashida Jones tekee mitäänsanomattoman roolisuorituksen), sekä baarimikko Lou (Steve Berg), joka yrittää sinnikkäästi päästä osallistumaan hippaan.




Tag sisältää yhden mielenkiintoisimmista ja hauskimmista komediaideoista vähään aikaan, ja se, että tarina perustuu oikeaan kaveriporukkaan, tekee leffasta entistäkin kiinnostavamman. Tähän vielä päälle lisää sen, kuinka hippaleikki on toteutettu, nousee elokuva hyvinkin viihdyttäväksi kesäkomediaksi. Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että touhu muuttuisi vain typeräksi koheltamiseksi, mutta yllätyin jatkuvasti, kuinka hilpeä ja ennen kaikkea vauhdikas elokuva onkaan. Äärimmäisyyksiin vietynä hippahan on oikein kunnon takaa-ajoa ja niin sitä leffassa myös kuvataan. Parissa kohtaa hahmot vain läpsivät toisiaan laiskasti, mutta pääasiassa meininki on nopeatempoista, kun hahmot juoksevat toisiaan karkuun ja yrittävät tehdä kaikkensa, jottei perässä juokseva saisi kiinni. Ja tarkoitan "kaikkensa", sillä välillä näyttää siltä, ettei muilla ihmisillä, toisten omaisuudella ja ikkunoilla ole mitään väliä - kunhan vain pääsee pakoon. Tag pistää jopa jotkut nykypäivän toimintaleffat nurkkaan häpeämään parin takaa-ajokohtauksensa ansiosta. Elokuvan parasta antia ovat kohtaukset, joissa Jerry käy päässään läpi, miten hän selviytyisi tilanteista voitokkaana, eikä hän pelkää käyttää kovia keinoja.

Toiminnallisuuden lisäksi elokuva on usein myös hyvin hauska. Leffa onnistuu paikoitellen olemaan oivaltava ja jopa yllätyksellinen huumorinsa kanssa, vaikka sortuu myös välillä käyttämään mitä laiskimpia vitsejä, jotka eivät ainakaan lehdistönäytöksessä saaneet aikaiseksi minkäänlaista reaktiota. Muuten katsojasta voi useinkin tuntua siltä kuin olisi tapahtumissa mukana ja juoksisi päänelikon kanssa Jerryn perässä, mutta vaikka päänelikko (sekä Rennerin Jerry) ovat mainioita sekä näyttelijöinä että hahmoina, tuntuvat he suurimmaksi osaksi ajasta yksilöiltä, eivätkä tiimiltä. Jokainen heistä on hyvä omillaan, mutta he eivät täysillä saa uskoteltua olevansa ystäviä muutaman vuosikymmenen takaa. Tavallaan ratkaisu toimii, sillä elokuvassa nouseekin pariin kertaan esille, että vuosien varrella kaverukset ovat viettäneet aikaa yhdessä pääasiassa hipan takia, eivätkä siksi, että he haluaisivat oikeasti kuulua toistensa elämään. Jerrykin sanoo kokevansa olon ulkopuoliseksi. Itse jäin silti kaipaamaan vahvemmin esille tuotua ystävyyttä. Tästä huolimatta viihdyin Tagin parissa hymyssä suin loppuun asti. Tai ainakin melkein. Ihan viimeiset minuutit aiheuttivat pienen pettymyksen puolentoista tunnin nostatuksen jälkeen.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Jeff Tomsic, joka on aiemmin ohjannut lyhytleffoja ja televisiosarjoja. Tag onkin hänen ensimmäinen teatterilevityksen saanut koko illan elokuva ja esikoisleffana hyvä näyttö Tomsicin kyvyistä sekä komediatekijänä, että myös toiminnan ohjaajana. Tomsicia selvästi kiinnostaa tarina, missä on menoa ja meininkiä, sillä leffa on selvästi heikoimmillaan, kun hahmot pysähtyvät juttelemaan. Rob McKittrickin ja Mark Steilenin käsikirjoitus on muuten kelvollinen, mutta Cherylin ja muutenkin koko tylsän kolmiodraaman olisi voinut poistaa tarinasta. Suurimmaksi osaksi Tag on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutamat stuntit ovat hyvin toteutetut. Visuaaliset tehosteet eivät ole huomiota herättävät, eikä äänimaailma nouse kunnolla esille. Germaine Francon säveltämien musiikkien sijaan päähän jää soimaan jokin monista elokuvassa käytetyistä radiojumputuskappaleista.

Yhteenveto: Tag on oikein mainio ja viihdyttävän vauhdikas kesäkomedia. Elokuvan idea on loistava ja on hienoa, kuinka hippaa kuvataan kuin mitä jännittävintä takaa-ajoa. Hippakohtauksista ei tosiaan vauhtia puutu, minkä lisäksi ne ovat erittäin hilpeitä, minkä mahdollistaa päänelikon ja Jeremy Rennerin koomiset roolisuoritukset. Hassua kyllä, omaksi suosikikseni taisi nousta porukan hiljainen Sable, jonka kummallisen persoonan Hannibal Buress tuo täydellisesti esille. Sen sijaan tarpeetonta kolmiodraamaa mukaantuovan Cherylin olisi voinut poistaa kokonaan ja toimittaja Rebeccasta olisi pitänyt tehdä selkeästi kiinnostavampi hahmo. Heistä huolimatta filmi saa katsojan jatkuvasti mukaansa hauskojen ja toiminnallisten kohtaustensa ansiosta. Ei Tag mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta jos etsitte kelpo huumorilla höystettyä viihdettä tänä kesänä, on elokuva täysin passeli siihen tarkoitukseen. Lopputekstit kannattaa jäädä katsomaan, sillä niiden aikana nähdään vielä jotain hilpeää...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tag, 2018, New Line Cinema, Broken Road Productions


keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Arvostelu: The Rescuers Down Under / Bernard ja Bianca Australiassa (1990)

THE RESCUERS DOWN UNDER (1990)

BERNARD JA BIANCA AUSTRALIASSA



Ohjaus: Hendel Butoy ja Mike Gabriel
Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, Adam Ryen, John Candy, Tristan Rogers, George C. Scott, Wayne Robson, Frank Welker, Peter Firth ja Douglas Seale
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: 7

The Rescuers Down Under, eli suomalaisittain Bernard ja Bianca Australiassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 29. osa. Elokuva on jatkoa Disneyn Pelastuspartio Bernard ja Bianca -animaatiolle (The Rescuers - 1977), joka perustuu Margery Sharpin kirjoihin. Kyseessä on ensimmäinen jatko-osa Disney-klassikolle, joka on myös osa klassikkosarjaa. Elokuvan kirjoittaminen alkoi vuonna 1986. Sen oli alunperin tarkoitus olla musikaali edeltäjänsä tavoin, mutta tekijät päättivät poistaa kappaleet, sillä he uskoivat niiden vaikuttavan rytmitykseen kehnolla tavalla. Sen lisäksi, että kyseessä on ensimmäinen Disney-klassikon klassikkojatko-osa, elokuva on merkittävä myös siitä syystä, että se oli Disneyn ensimmäinen filmi, jossa hyödynnettiin Computer Animation Production Systemsiä eli CAPS-tekniikkaa. Siinä piirretyt kuvat skannataan tietokoneelle, jolloin niitä voi käsitellä monipuolisemmin. Tekniikan hyödyntäminen aloitti Walt Disneyn ja Pixar-studion yhteistyön, eikä Pixar ollut silloin vielä edes julkaissut ensimmäistä elokuvaansa, Toy Storya (Leluelämää - 1995)! Bernard ja Bianca Australiassa ilmestyi loppuvuodesta 1990 ja se sai pääasiassa positiiviset arviot. Elokuva menestyi kuitenkin todella heikosti, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla monien muiden Walt Disney -klassikoiden kanssa. Itse näin filmin vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen samana päivänä ensimmäisen osan kanssa. Silloin en kuitenkaan erityisemmin pitänyt teoksesta, joten en ole katsonut sitä toistamiseen. Ostin sen silti Blu-rayna muiden Disney-klassikoiden kanssa ja kun vuonna 2017 päätin arvostella noin puolet Disneyn animaatioista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa leffa. Bernard ja Bianca Australiassa olikin viimeinen, jonka suunnittelemastani listasta katsoin, sillä se on viimeinen Disney-arvioni tältä erää! Olin todella iloinen, kun sain käytyä lähes kolmekymmentä animaatiota läpi, minkä lisäksi olin erittäin tyytyväinen, sillä Bernard ja Bianca Australiassa oli selvästi parempi elokuva kuin muistin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pelastuspartio Bernard ja Bianca!

Pelastushiiret Bernard ja Bianca matkaavat Australiaan auttamaan Toni-poikaa, jonka salametsästäjä McLeach on kidnapannut. Toni nimittäin tietää arvokkaan maakotkan sijainnin ja McLeach yrittää saada pojan paljastamaan sen.

Hiirikaksikko Bernard (Bob Newhart) ja Bianca-neiti (Eva Gabor) ovat tosiaan palanneet, mutta harmillisesti he tuntuvat usein jäävän sivuhahmoiksi. Varsinkaan Biancalla ei ole kovin paljoa merkittävää tekemistä, vaan hän vain saa jälleen kaikki hiirimiehet ihastumaan itseensä jo sillä, että hän saapuu paikalle. Bernardille on sen sijaan annettu selkeämpi tavoite elokuvan aikana, sillä hän ja Bianca-neiti ovat nykyään myös pariskunta, ja Bernard on päättänyt kosia rakastaan. Kosimisyritykset tuovat oivan lisänsä filmiin ja katsojana kannustaa Bernardia onnistumaan.
     Nuorella Toni-pojalla (Adam Ryen) on iso rooli tarinassa. Hän huolehtii kotinsa lähellä asuvista eläimistä, ja päättäväisenä ja reippaana yrittää pitää metsästäjät erossa karvaisista ja höyhenpeitteisistä ystävistään. Tonista alkaa välittämään nopeasti leffan alussa ja katsojana toivoo näkevänsä Tonin päihittämässä salametsästäjä McLeachin. Hahmo ei samalla lailla tarvitse apua kuin edellisen osan Penny-tyttö, sillä hän on nokkela nuorukainen.
     Elokuvan pahis, salametsästäjä McLeach (George C. Scott) on oivallisen häijy roisto. Hänen pahuutensa näkyy välittömästi, kun hän ilmestyy ruutuun. Hahmo on huomattava parannus edellisen elokuvan Meduusa-pahikseen, joka oli lähinnä vain laiska kopio 101 dalmatialaista -elokuvan (One Hundred and One Dalmatians - 1961) Cruella De Vilistä. McLeach on uskottava paha, sillä salametsästäjiä on oikeasti olemassa ja he saattavat olla ihan yhtä itsekkäitä ja välinpitämättömiä. Salametsästäjä McLeachilla on kuitenkin oma eläinystävänsä, kummallinen lisko Jonna (Frank Welker). Jonna tuo kätyrinä paljon huumoria mukaan ja hän nouseekin helposti suosikkihahmoksi filmistä toilailujensa ansiosta. Vaikka Jonna on myös inhottava, on hän lähinnä huvittava ja tarjoaa useat naurut.
     Uusina tärkeinä hahmoina elokuvassa esitellään myös loikkiva hiiri Jake (Tristan Rogers) ja edellisen osan Orville-albatrossin veli Vilpuri (John Candy). Jake on hieman Indiana Jonesia muistuttava seikkailijahenkinen tyyppi, joka on valmis kohtaamaan huimia vaaroja. Hän tietty iskee samantien silmänsä Bianca-neitiin, mikä aiheuttaa vaikeuksia Bernardin kosintayrityksiin. Vilpuri sen sijaan on hieman pelokas hölösuu, joka tarjoaa myös komediaa mukaan elokuvaan. Pari Vilpurin jutuista ovat hieman ärsyttäviä, mutta suurimmaksi osaksi hahmo on onnistuneen hauska.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonin rakas kotkaystävä Maara (myös Frank Welker), mukava mutta turhan innokas lisko Frank (Wayne Robson), kenguru Red (Peter Firth) ja koala Krebbs (Douglas Seale).




En yhtään tiedä, miksen viimeksi pitänyt Bernard ja Bianca Australiassa -elokuvasta, sillä mielestäni kyseessä on oikein mainio seikkailuleffa koko perheelle. Tarina lähtee vauhdikkaasti käyntiin Tonin lennellessä Maara-kotkalla Australian yllä ja salametsästäjä McLeachin siepatessa hänet. Alkupäässä saattaa hieman kummastella, onko teos jatkoa Pelastuspartio Bernard ja Biancalle, sillä kestää melkein kaksikymmentä minuuttia ennen kuin nimikkohahmot edes saapuvat tarinaan mukaan! Hiirikaksikko lähtee kuitenkin välittömästi suorittamaan pelastusoperaatiota, joka tarjoaa läpi elokuvan hassuja, pienesti jännittäviä, sekä vauhdikkaita hetkiä. Jonna-liskon kohtaukset ovat omasta mielestäni filmin parasta antia, sillä luihun hahmon saapuessa ruutuun, katsojana voi arvata, että kohta saa taas nauraa. Vilpurin sairaalakohtauksetkin ovat ihan huvittavia, mutta samalla ne ovat myös täysin tarpeettomia. Ne saavat hieman hekottelemaan, mutta silti toivoisi, että itse tarina kulkisi eteenpäin. Elokuva on selvästi koomisempi kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se tuntuu muutenkin mukaansatempaavammalta seikkailulta.

Isoin miinukseni filmille on se, kuinka alikäytettyjä sen päähahmot ovat. Muille henkilöille on annettu selkeämpiä kehittymiskaaria, mutta Bianca-neiti jää tosiaan täysin muiden varjoon, vaikka hänen olisi tarkoitus erottua joukosta kaiken aikaa. Bernard-poloisen rohkeuden keräämistä on mukava seurata, mutta toivoisi, että hiirikaksikolla olisi jokin selvästi tärkeä kohtaus yhdessä tehtävän kannalta. Vaikka Jake on ihan toimiva lisäys, on hänen tuomansa kolmiodraama paikoitellen tarpeetonta. Teoksen loppuun on saatu mainio huipennus, joka saa lapset varmasti jännittämään, minkä lisäksi vanhemmatkin jäävät luultavasti miettimään, miten hahmoille käy? Vaikka mukana ei ole oikeastaan mitään syvällistä tai erikoista, tarjoaa Bernard ja Bianca Australiassa myös aikuisille miellyttävän elokuvakokemuksen, joka viihdyttää alusta loppuun asti. Muutama heikompi hetki on livahtanut mukaan, mutta pääasiassa filmi on selvästi parempi kuin muistin.

Bernard ja Bianca Australiassa on tosiaan animoitu CAPS-tekniikkaa hyödyntäen ja sen myös huomaa. Monissa kohdissa on täysin selvää, etteivät ne ole käsin piirrettyjä, ja joidenkin asioiden liikkuminen on saatu tietokoneella luontevammaksi. Esimerkiksi salametsästäjä McLeachin auto on toteutettu tietokoneen avulla, kuten myös useat maisemat. Australiasta on saatu erittäin tyylikkään näköinen ja varsinkin filmin alku on näyttävä. Valitettavasti alkupäässä nähtävä maapallo, New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Sydneyn oopperatalo ovat todella tönkösti toteutettuja. Ne näyttävät siltä kuin niihin ei olisi käytetty aikaa lähes ollenkaan. Muuten filmi on kuitenkin visuaalisesti oivallinen. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hendel Butoy ja Mike Gabriel, jotka ovat aiemmin tehneet lähinnä animaattorin hommia. Kaksikko onnistuu hyvin esikoisohjauksestaan. Leffa ei tosiaan ole edeltäjänsä tavoin musikaali, mutta Bruce Broughtonin säveltämät musiikit ovat toimivia ja hän on saanut mukaan melodiaa edellisen osan Pelastusyhdistyksen tunnuskappaleesta, "Rescue Aid Societysta".




Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on noin kymmenen minuuttia kestävä "The Making of The Rescuers Down Under" ja 3D Blu-rayn esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Bernard ja Bianca Australiassa on oikein kelpo seikkailuelokuva. Leffa nappaa nopeasti mukaansa ja viihdyttää katsojaansa hauskoilla hetkillä, sekä pienellä jännitteellä. Harmillisesti elokuvan päähenkilöt jäävät hieman etäisiksi, vaikka on kiinnostavaa seurata Bernardin kosintayrityksiä. Leffassa esitellyt sivuhahmot salametsästäjä McLeach, Jonna-lisko ja Vilpuri-albatrossi pääsevät hyvin esille. Jonna-lisko nousi helposti suosikikseni pöhköytensä avulla. Hänen ja Vilpurin ansiosta elokuvaa on hauska katsoa ja siinä on hyvää seikkailuhenkeä. Joitakin ongelmia teoksesta löytyy, eikä siinä ole oikeastaan mitään syvällistä, mutta se sopii silti erittäin hyvin koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Bernard ja Bianca Australiassa on selvästi parempi teos kuin muistin ja suosittelenkin sitä kaikille lapsille, jotka pitävät seikkailuista tai tämän edellisestä osasta. Tähän nämä Walt Disney -klassikoiden arviot tosiaan tältä erää päättyvät, mutta aion palata niiden pariin vielä myöhemmin. Tämän elokuvan jälkeen ilmestyneen Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) olenkin jo arvostellut, kuten myös sitä seuraavat animaatiot, eli Aladdinin (1992) ja Leijonakuninkaan, mutta jossain kohtaa arvostelen Pocahontasin (1995) ja jatkan siitä eteenpäin!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Rescuers Down Under, 1990, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation, Silver Screen Partners IV


maanantai 16. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Mamma Mia! (2008)

MAMMA MIA! (2008)



Ohjaus: Phyllida Lloyd
Pääosissa: Amanda Seyfried, Meryl Streep, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Philip Michael, Ashley Lilley ja Rachel McDowall
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: S

ABBA on ruotsalainen neljän hengen yhtye, joka perustettiin vuonna 1972. Bändi nousi maailmanlaajuiseen suosioon vuonna 1974 voitettuaan Euroviisut kappaleellaan "Waterloo". Tämän jälkeen yhtye vain kasvatti suosiotaan lukuisilla hittikappaleilla ja -albumeilla. Vuonna 1982 yhtye päätti lopettaa, mutta heidän suosionsa ei kadonnut minnekään, etenkään kun heidän musiikkinsa pohjalta luotiin maailmaa kiertänyt musikaaliesitys "Mamma Mia!" vuonna 1999. 2000-luvulla esitys päätettiin muokata elokuvaksi ja kymmenen vuotta sitten, kesällä 2008 ilmestyi Mamma Mia! -elokuva. Kriitikot eivät erityisemmin välittäneet filmistä, mutta siitä huolimatta leffa nousi suurmenestykseksi. Itse en kuitenkaan nähnyt elokuvaa vielä 2008, vaan vasta loppuvuodesta 2014. Mielestäni leffa oli oikein viihdyttävä, mutten jaksanut koskaan katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa on yllättäen saamassa jatkoa elokuvalla Mamma Mia! Here We Go Again (2018), tiesin että olisi jälleen aika katsoa ensimmäinen osa uudestaan. Katsoinkin sen kesän alussa yhdessä tyttöystäväni kanssa ja... noh, hän piti elokuvasta paljon enemmän kuin minä.

Sophie Sheridan on menossa naimisiin, mutta hän ei tiedä, kuka hänen isänsä on. Hän löytää kolme isäehdokasta, joita hänen äitinsä Donna tapaili nuoruudessaan ja kutsuu heidät häihinsä selvittääkseen, kuka heistä on hänen oikea isänsä.

Amanda Seyfried näyttelee Sophieta, optimistista nuorta naista, joka ei malta odottaa, että hän pääsee vihdoin tietämään, kuka hänen todellinen isänsä on. Hahmoon tuodaan hieman syvyyttä mukaan sillä, että leffan aikana hänen täytyy myös selvittää, kuka hän itse oikeasti on. Seyfried on täynnä energiaa, joten hän sopii osaansa täydellisesti. Silti mitään ihmeellistä roolisuoritusta ei ole luvassa; puhuin täydellisyydestä vain, koska en osaa sanoa, voisiko joku muu sopia Sophieksi häntä paremmin.
     Vaikka filmi kertoo Sophiesta, joka yrittää keksiä, kuka hänen isänsä on, elokuvan todellinen tähti on Sophien äitiä, Donnaa esittävä Meryl Streep, joka ei varmaan koskaan tule tekemään huonoa roolityötä. Streepillä ja Seyfridillä on ikäeroa noin 36 vuotta, mutta Streep jaksaa silti painella menemään ihan yhtä innokkaasti kuin nuori vastanäyttelijänsä. Täysin luontevan esiintymistapansa ansiosta Streepiä on aina ilo seurata leffassa kuin leffassa.




Sophien isäehdokkaita taas ovat arkkitehti Sam Carmichael (entinen James Bond -tähti Pierce Brosnan), pankkiiri Harry Bright (Colin Firth) ja kirjoittaja Bill Anderson (leffan ainoa ruotsalainen näyttelijä Stellan Skarsgård). Firth ja Skarsgård ovat aina mainioita ja toimivat leffassa hyvin, vaikka näyttävätkin usein paljon nolostuneemmilta kuin elokuvan naisnäyttelijät, mutta Brosnan ei taas sovi leffaan lainkaan. Ei ole mikään ihme, että Brosnan voitti roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon - niin kehno hän osassaan on. Hänen esiintymisensä ei ole koskaan luontevaa, vaan hän näyttää jatkuvasti siltä kuin joku olisi kiristänyt hänet mukaan leffaan. Onkin siis suuri harmi, että isäehdokkaista Brosnanin hahmo saa eniten ruutuaikaa. Tämä on harmi myös sen takia, että myös hahmoina Harry ja Bill ovat kiinnostavampia.
     Muita hahmoja filmissä ovat Sophien tylsäksi tapaukseksi jäävä kihlattu Sky (mitäänsanomattoman roolityön tekevä Dominic Cooper), Skyn bestman Pepper (Philip Michael), morsiusneidot Ali (Ashley Lilly) ja Lisa (Rachel McDowall), sekä Donnan vanhat ystävät, miehestä mieheen hyppivä ja rikas Tanya (Christine Baranski) ja innokas Rosie (Julie Walters). Siinä, missä Firth, Skarsgård ja Brosnan eivät toimi luontevana kolmikkona, on Streepin, Baranskin ja Waltersin ystävyys oikein käsinkosketeltavan todellista. Naiskolmikko on täynnä iloa ja riemua, minkä takia heidän kohtauksensa ovatkin leffan parasta antia.
     Elokuvassa nähdään myös kaksi ABBA-yhtyeen jäsentä: Benny Andersson ja Björn Ulvaeus, joista ensimmäisen voi bongata pianistina ja toisen kreikkalaisena jumalana (leffa sijoittuu jostain syystä kreikkalaiselle saarelle, vaikka perustuukin ruotsalaisbändin musiikkiin). Kaksikko on myös muokannut kappaleistaan melodioita, joita kuullaan itse laulujen välissä.

Minun on siinä mielessä vaikea arvioida Mamma Mia! -leffaa, että en osaa päättää, pidänkö siitä vai en. Elokuva on nimittäin aivan kamala, mutta samalla se on äärimmäisen viihdyttävä. Mukana on paljon ihan hirveitä hetkiä, mutta samalla ne ovat parhautta. Filmi on niin ylitseampuvan ärsyttävä, ettei siitä voi olla nauttimatta. Tunnelma on lähestulkoon alusta loppuun ylihilpeää ja energistä, eikä tarina malta koskaan pysähtyä paikoilleen. Amanda Seyfriedin ja Dominic Cooperin välinen romanssi on todella imelä ja siirappinen (kuten moni muukin asia elokuvassa), mutta heidän väliltään ei vain löydy kemiaa. Vielä vähemmän kemiaa löytyy Meryl Streepin ja hänen entisten heilojensa väliltä. Silti kaikki on muka NIIN ihanaa ja täydellistä, etten usko monien pystyvän katsoa tätä läpi ilman alkoholia. Leffa on täynnä noloja ja myötähäpeällisiä hetkiä, hölmöyksiä ja puhdasta typeryyttä. Mamma Mia! on ihan kauhea teos, mutta jollain kierolla tavalla minä nautin siitä. Itselleni filmi on niitä elokuvia, jotka ovat niin kökköjä, että ne muuttuvat jopa jollain tavalla hyväksi.




Isoin pelastava tekijä Mamma Mia! -leffassa on sen musiikki. Minä pidän useista ABBA:n kappaleista todella paljon ja välillä innostun kuuntelemaan niitä. Elokuvan tekijöille oli selkeästi tärkeää tehdä kunniaa lauluille ja ne onkin saatu yhdistettyä mukaan erittäin mainiosti. Suurimmaksi osaksi kuultavien kappaleiden sanat sopivat täysin roolihahmoille ja usein tuuminkin, oliko käsikirjoitus tehty täysin laulujen ehdoilla? Parissa kohtaa hahmojen repliikeistä osaa helposti arvata, mikä laulu on seuraavaksi tulossa. Esimerkiksi filmin alkupäässä Donna puhuu ystävilleen rahahuolistaan ja jo ennen ensimmäistä säveltä voi arvata, että nyt kuullaan "Money, Money, Money". ABBA:n fanit voivat olla tyytyväisiä, sillä yhtyeen isoimmat hitit on tietty käytetty kaikki: "I Have a Dream" aloittaa leffan ja sen jälkeen kuullaan mm. "Chiquitita", "Dancing Queen", "Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight)", "Honey, Honey", "SOS", "Super Trouper", "Take a Chance on Me""Voulez-Vous", "The Winner Takes it All", sekä tietty nimikkokappale "Mamma Mia!". Euroviisuvoittaja "Waterloota" joutuu harmillisesti odottamaan lopputeksteihin asti.

Siitä huolimatta, että elokuvassa kuutavat laulut ovat mahtavia, ovat itse musikaalinumerot usein järkyttävää katseltavaa. Esimerkiksi kun uimaräpylöissä hyppivät nuoret miehet saapuvat tanssimaan laiturille "Lay All Your Love on Me" -kipaleen aikana, tekisi mieli peittää silmät. Useat musikaalinumerot toimisivat paremmin, jos hahmojen joukkoon ei yhtäkkiä liittyisi saaren asukkaita joraamaan. Ja vaikka pidänkin filmin biiseistä ja ymmärrän, että tekijät ovat halunneet tunkea mahdollisimman paljon lauluja leffaan, ei musikaalinumeroiden väliin tunnu mahtuvan tarpeellisia hengähdystaukoja, jolloin seuraava laulu alkaa usein lähes heti, kun edellinen päättyi. No, ainakaan ei aika käy pitkäksi leffan aikana, kun se tykittelee niin vauhdikkaasti eteenpäin. Ja onneksi näyttelijät sentään osaavat laulaa... ainakin suurin osa heistä. Naisnäyttelijät ovat erinomaisia musikaalinumeroissa, mutta Colin Firthin ja Stellan Skargårdin laulu on usein liian jännittynyttä. Dominic Cooperkaan ei onnistu vakuuttamaan katsojaa, että hänen kannattaisi hoilottaa, mutta tekee hän silti huomattavasti parempaa työtä kuin Pierce Brosnan. Jos Brosnan on näyttelijänä kehno tässä leffassa, on hän sitäkin huonompi laulaja.




Mamma Mia! -elokuvan ohjauksesta vastaa Phyllida Lloyd, joka ohjasi myös alkuperäisen lavamusikaalin. Lloyd onkin lähinnä tehnyt teatteria, mikä selittää sen, miksi näyttelijät on pistetty tekemään kaikki paljon suurieleisemmin kuin filmeissä yleensä. Vaikkei Lloyd vakuuta taidoillaan, onnistuu hän silti liki mahdottomassa ja saa huijattua katsojaa luulemaan, että ärsyttävä tykittely olisi hyvää elokuvantekoa. Isoja ongelmia löytyy myös Catherine Johnsonin käsikirjoituksesta, jonka on täytynyt luoda joka hahmolle jonkinlainen juonikuvio, eikä niitä tietenkään voi käydä loppuun asti ilman hutilointia. Elokuvan tekninen puolikaan ei ole kummoinen. Vaikka kuvaus on usein hyvää, ovat jotkut zoomailut hyvin kyseenalainen ratkaisu. Leikkauksessa olisi voinut typistää joitain hetkiä ja samalla antaa tilaa toisille, selkeästi tärkeämmille hetkille. Värimäärittelyssä olisi voinut myös hillitä saturaatiota, sillä useissa kohtauksissa näyttelijöiden naamat punertavat rumasti. Lavasteet ovat kuitenkin oivalliset, kuten myös filmin puvustus. Ääniefektit ovat muun leffan tavoin yliampuvat.

Yhteenveto: Mamma Mia! on todellinen guilty pleasure -elokuva! Se on aivan kamala. Mutta samalla nautin sen katsomisesta. Läpi leffan tekisi mieli pistää filmi pois tai peittää silmät mitä myötähäpeällisimpien, typerimpien ja imelimpien kohtausten takia, mutta silti tarinaa on pakko jatkaa. Ohjaaja Phyllida Lloydin teatteritausta näkyy selvästi teatraalisessa toteutuksessa, jossa kaiken pitää olla paljon suurieleisempää kuin leffoissa normaalisti. Näyttelijät hoitavat homman ylienergisesti ja joiltakin (Seyfried, Streep, Walters ja Baranski) se onnistuu paljon paremmin kuin toisilta (Brosnan, Firth ja Skarsgård). Musikaalikohtaukset ovat muun leffan tavoin yliampuvia, mutta niissä on isona pelastavana tekijänä ABBA:n mahtava musiikki. Jos leffa ei perustuisi juuri tämän yhtyeen kappaleisiin, vaan kaikki laulut olisivat varta vasten tätä elokuvaa varten tehtyjä, ei paketti toimisi edes näin hyvin. "Money, Money, Money", "Voulez-Vous", "Dancing Queen" sun muut hittikipaleet pitävät katsojan tarpeeksi hyvällä tuulella, jotta elokuvakokemus pysyy edes jossain määrin miellyttävänä. Kyseessä ei todellakaan ole hyvä elokuva, mutta jostain syystä Mamma Mia! onnistuu silti viihdyttämään täysillä. Tosikoille tätä ei todellakaan ole tehty, mutta ABBA:n fanit, musikaalien ystävät, sekä romanttisista hömppäleffoista pitävät tulevat aika varmasti nauttimaan tästä. Lopputekstit kannattaa tosiaan vilkaista, sillä muuten euroviisuvoittaja "Waterloo" jää kuulematta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Mamma Mia!, 2008, Universal Pictures, Relativity Media, Littlestar, Playtone, Internationale Filmproduktion Richter


lauantai 14. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Skyscraper (2018)

SKYSCRAPER (2018)



Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Dwayne Johnson, Neve Campbell, Chin Han, Roland Møller, McKenna Roberts, Noah Cottrell, Byron Mann, Adrian Holmes, Noah Taylor, Pablo Schreiber ja Hannah Quinlivan
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Skyscraperin teko alkoi vuonna 2016, kun Legendary Entertainment -yhtiö voitti kaupan, jolla he saivat leffan idean itselleen. Hyvin nopeasti yhtiö palkkasi Rawson Marshall Thurberin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, ja kun tarina oli kasassa, päätähdeksi valittiin Dwayne Johnson. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt Skyscraper saa vihdoin ensi-iltansa. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun näin sen trailerin. Vaikka idea vaikuttikin pöhköltä, löytyy Johnsonista tiettyä henkeä, miksi hänen leffojaan jaksaa katsella. Filmi vaikutti myös visuaalisesti tyylikkäältä ja jännittävän toiminnalliselta, jolloin aloin jopa hieman odottamaan elokuvan näkemistä. Vaikken uskonut näkeväni mitään tulevaa klassikkoa, menin positiivisin mielin katsomaan Skyscraperin, etenkin kun se näytettiin lehdistölle Finnkinon hienossa Scape-salissa 3D:nä!

Will Sawyerin työ on tarkistaa ennätyskorkean ja huipputeknologisen Pearl-pilvenpiirtäjän turvallisuus. Eräänä iltana Pearlin tunkeutuu rikollisia, jotka sytyttävät rakennuksen tuleen. Willin perhe jää vangiksi palavaan rakennukseen ja Willin täytyy päästä sisälle Pearliin pelastaakseen perheensä.

Pääroolissa Will Sawyerina nähdään 2010-luvun äijien äijä, Dwayne "The Rock" Johnson, joka sopii rooliin täydellisesti. Ei Johnson mitään erityisen ihmeellistä roolityötä tarjoa, mutta on vaikea kuvitella ketään muuta yhtä vakuuttavaa toimintastaraa pääosaan. Johnsonin leffoissa on aina ollut hauskaa, mitä selityksiä tekijät ovat keksineet Johnsonin lihaksikkuudelle ja tässä hänen hahmonsa Will on entinen FBI-agentti. Monet Willin suorittamista tempuista vaativat myös erinomaista kuntoa, minkä takia rooliin onkin tarvittu Johnsonin kaltainen järkäle. Will ei kuitenkaan onneksi ole mikään supersankari, joka selviää helposti kaikista tilanteista, vaan hahmoon on onnistuttu tuomaan inhimmillistäviä tekijöitä. Parissa kohtaa hahmo esimerkiksi jää hetkeksi makaamaan, sillä hän on kaiken toiminnan takia aivan poikki ja hengästynyt. Tämän lisäksi Willin toinen jalka on amputoitu ja sen tilalla on proteesi, minkä takia Will ontuu hieman koko ajan. Proteesi tarjoaa mukaan lisäjännitystä ja sille on parissa kohtaa keksitty hauskoja hyödyntämistapoja.
     Sen lisäksi, että pidin kovasti, miten tarinan sankarista oli tehty haavoittuvainen ihminen, pidin erittäin paljon myös siitä, ettei Willin vaimosta ole tehty tavanomaista "neito pulassa" -hahmoa. Tällaisissa elokuvissa on paha tapa esittää sankarin rakas heikkona, mutta onneksi Willin Sarah-vaimosta (Scream-elokuvista, 1996-2011, tuttu Neve Campbell) ei ole kirjoitettu sellaista. Sarahille on annettu taustatarinaa, että hän toimi sotakirurgina ja on saanut taistelukoulutusta, minkä ansiosta hänkin voi kolkata roistot, jos he uhkaavat hänen lapsiaan. Sarah ei jää odottelemaan pelastavaa miestään, vaan yrittää itse keksiä ratkaisun ongelmaan, mikä oli hienoa. Campbell sopii osaansa mainiosti ja niin sopivat myös pariskunnan lapsia esittävät McKenna Roberts ja Noah Cottrell. Lapsille ei ole paljoa keksitty tekemistä, mutta he toimivat silti hyvin filmissä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Pearl-tornitalon rikas omistaja Zhao Min Ji (arvokkaana miljonäärinä uskottava Chin Han), Willin vanha FBI-kamu Ben (Pablo Schreiber ei vakuuta ennalta-arvattavassa roolissaan), Pearlin turvallisuuspäällikkö Okeke (Adrian Holmes), tympeä herra Pierce (ärsyttävän roolityön tekevä Noah Taylor), poliisiylikomisario Wu (tylsästi näyttelevä Byron Mann), sekä rikollisia johtava Kores Botha (mainion pahisroolin tekevä tanskalainen Roland Møller) ja tämän tärkein avustaja (tehokkaasta tappajasta uskottavasti käyvä Hannah Quinlivan).




Jo useamman kuukauden ajan sosiaalisessa mediassa on vitsailtu siitä, kuinka Skyscraperin idea muistuttaa hyvin paljon toimintaklassikko Die Hardia (1988). Jollain tapaa poliisiin liittyvä sankarimies yrittää pelastaa rakkaansa tornitalosta, minkä on ottanut haltuunsa ryhmä roistoja. Kieltämättä filmit sisältävät selkeitä samanlaisuuksia, mutta Skyscraper onnistuu silti olemaan pätevä oma teoksensa. Leffa ei todellakaan saavuta Die Hardin tasoa, mutta kyseessä on juuri sellaista mukavan toiminnallista ja jännittävää aivot narikkaan popcornviihdettä, mitä trailerit ovat lupailleet. Siirappista hahmoesittelyä ja muutamaa hidastempoisempaa kohtausta lukuunottamatta elokuva viihdytti minua läpi kestonsa ja oli jopa toimivampi kokonaisuus kuin mitä odotin. Filmi yllätti minut normaalia paremmalla päähenkilöllään ja tavallista rohkeammalla vaimohahmollaan, mikä on jo iso plussa. Miinusta taas tuo hieman roistojen juoni; miksi he haluavat vallata rakennuksen ja sytyttää sen tuleen? Toisaalta syy ajaa asiansa, niin kuin aika pitkälti kaikki leffassa. Muutamia pieniä viilauksia olisi voinut tehdä siellä täällä, mutta muuten on vaikea kuvitella, että Skyscraperista edes voisi tehdä tämän laadukkaampaa elokuvaa.

Leffassa onneksi riittää toimintakohtauksia, mutta vaikka tulitukset ja käsikähmät ovat hätäisestä leikkauksestaan huolimatta viihdyttäviä, parasta antia toiminnan osalta ovat tietysti hetket, jolloin Will joutuu olemaan satojen metrien korkeudella kiipeilemässä Pearlia pitkin. Ne ovat ehdottomasti filmin jännittävimpiä hetkiä ja vaikken ole koskaan kokenut omaavani korkeanpaikankammoa, vatsassani tuntui oudolta, kun näytettiin, kuinka korkealla Will roikuskelee. Täytyy myös todeta, että minulle täytyisi maksaa aika mojova summa, jotta suostuisin katsomaan Pearlin korkeimman kerroksen ikkunasta alas. Hyi hyi! Mutta palatakseni Willin seikkailuihin pilvenpiirtäjän seinällä, olisin toivonut samanlaisia hetkiä lisää. Filmi ei edes sisällä tappelua, joka käytäisiin rikkinäisen ikkunan vieressä, jolloin olisi vaarana, että hahmot putoavat kuolemaansa - mikä hukattu mahdollisuus! Yhdessä kiipeilykohtauksessa Skyscraper yrittää selkeästi päihittää ikoniseksi nousseen kohtauksen Mission: Impossible - Ghost Protocolista (2011), missä Tom Cruisen näyttelemä Ethan Hunt kiipeilee maailman korkeimman rakennuksen, Burj Khalifan lasiseinällä. Skyscraper kuitenkin epäonnistuu yrityksessään pahasti, vaikka nostaa panoksia lisäämällä roihuavan tulipalon. Sen lisäksi, että kohtaus on kuvattu ja leikattu kehnommin kuin Ghost Protocolin kohtaus, on leffoissa se vissi ero, että Cruise oikeasti kiipeili todellista rakennusta pitkin, kun taas Johnson kiipeili studiossa vihreää kangasta vasten, mikä muutettiin jälkituotannossa pilvenpiirtäjäksi. Tästä huolimatta kohtaus on kieltämättä jännittävä.




Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka teki pari vuotta sitten Dwayne Johnsonin kanssa komedian Central Intelligence (2016). Thurber onkin aiemmin tehnyt vain komedioita, mutta Skyscraperilla hän osoittaa taitavansa myös kelpo toiminnan. Thurberin käsikirjoitus sisältää muutamia hölmöjä hetkiä ja repliikkejä, sekä kliseitä, mutta nehän juuri kuuluvat toimintaleffoihin. Filmi on muuten oivallisesti kuvattu, mutta olisin silti kaivannut enemmän kuvia, jotka näyttävät kuinka korkealla hahmot ovatkaan. Pidin kuitenkin siitä, että aina välillä kuvataan maan tasalla olevia ihmisiä, jotka kauhistelevat Pearlin tapahtumia uutisten kautta. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta toimintakohtausten aikana se muuttuu liian kiirehtiväksi. Maskeeraukset ovat mainiosti toteutetut ja lavasteet ovat tyylikkäät. Visuaaliset tehosteet ovat monessa kohtaa näyttävät, mutta paikoitellen digiliekit ovat liiankin tietokoneella tehdyn näköiset. Ääniefektit ovat huikeat, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Skyscraper on oikein mainio viihdeleffa, jonka katsoo mielellään kesän kuumana päivänä viileässä teatterissa - vaikka elokuvan hahmoilla onkin aika kuumat oltavat. Leffan idea on hölmö, mutta toteutus on niin mukaansatempaava, että filmistä voi vain nauttia. Dwayne Johnson on nappivalinta päärooliin ja on hienoa, että hahmo ei ole pysäyttämätön supersankari, vaan hänelle on löydetty vikoja. On myös mahtavaa, ettei päähahmon vaimo ole tyypillisen avuton neitokainen, vaan Neve Campbellin Sarah-hahmo vetää turpaan siinä missä miehensäkin. Elokuva sisältää oivallisia - joskin kömpelöhkösti - leikattuja toimintakohtauksia ja parhaimmat jännitykset tarjoavat hetket, joissa Will kiipeilee Pearl-tornia pitkin. Ohjaaja Rawson Marshall Thurber on selkeästi toimintaleffansa katsonut ja kopioikin niitä täysin sujuvasti. Ei hän Die Hardin kaltaista klassikkoa saa luotua, mutta on Skyscraper silti katsomisen arvoinen, jos haluaa nähdä puhdasta viihdettä vajaan parin tunnin ajan. Korkeanpaikankammoisille elokuva voi olla hyvinkin hurja kokemus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Skyscraper, 2018, Legendary Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions


perjantai 13. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Friday the 13th: The Final Chapter (1984)

FRIDAY THE 13TH: THE FINAL CHAPTER (1984)



Ohjaus: Joseph Zito
Pääosissa: Kimberly Beck, Corey Feldman, Crispin Glover, Alan Hayes, Barbara Howard, Lawrence Monoson, Judie Aronson, Peter Barton, E. Erich Anderson, Camille More, Carey More, Joan Freeman ja Ted White
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 18

Yksi kaikkien aikojen suosituimmista kauhuelokuvasarjoista on Friday the 13th (1980-), eli suomeksi Perjantai 13. päivä. Sarjaa tehtiin kymmenen elokuvan verran, minkä lisäksi sen murhaajahahmo Jason Voorhees nähtiin yhdessä A Nightmare on Elm Street -sarjan (1984-2010) Freddy Kruegerin kanssa elokuvassa Freddy vs. Jason (2003) ja vuonna 2009 sarja yritettiin herättää henkiin leffalla Friday the 13th. Sarja myös alkoi Friday the 13th -nimisellä elokuvalla, joka ilmestyi vuonna 1980. Se tuotti hyvin rahaa, joten sille tehtiin jatkoa, vaikka kriitikot eivät siitä innostuneetkaan. Friday the 13th Part 2 (1981) oli jälleen menestys, mutta siitä pidettiin vieläkin vähemmän. 3D:nä ilmestyneen Friday the 13th Part III:n (1982) oli tarkoitus päättää sarja, mutta sekin leffa menestyi oivallisesti, joten miksi lopettaa siihen? Neljäs osa sai kuitenkin nimen "The Final Chapter", minkä takia kiersi huhu, että Paramount Pictures -yhtiö yrittäisi saada sarjan päättymään, sillä slasher-kauhun innostus oli alkanut hiipua. Friday the 13th: The Final Chapter sai ensi-iltansa perjantaina 13. huhtikuuta 1984 ja se menestyi mainiosti. Kriitikot haukkuivat senkin lyttyyn, mutta nykyään leffalla on sarjan muiden osien tavoin kulttiklassikkoasema. Katsoin leffan ensimmäistä kertaa syksyllä 2017. Olin arvostellut sarjan uusintaversion, sekä kolme edellistä osaa eri perjantai 13. päiville - kolmannen etukäteen huhtikuulle 2018. Katsoin neljännen osan pari viikkoa kolmannen jälkeen, jota olin pitänyt ihan viihdyttävänä ja toivoin tämänkin toimivan. Harmillisesti olin lähinnä vain tylsistynyt alusta loppuun.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Friday the 13th, Friday the 13th Part 2 ja Friday the 13th Part III!

Kuolleeksi luultu Jason Voorhees palaa ruumishuoneelta takaisin Crystal Lakelle, jossa hän ottaa kohteeksi kolmihenkisen Jarvis-perheen ja joukon juhlivia nuoria.

Jarvis-perheeseen kuuluvat äiti, eli rouva Jarvis (Joan Freeman), sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Trish (Kimberly Beck) ja noin kymmenvuotias Tommy (leffoista The Goonies, 1985, ja Stand by Me, 1986, tuttu Corey Feldman). Rouva Jarvis on hahmona todella tylsä, kuten on myös Trish, jonka kaltaisia hahmoja on nähty leffasarjassa jo muutama. Tommy sen sijaan tuo jotain uutta sarjaan ja hän on selvästi parasta koko elokuvassa, sillä Feldmanista löytyy oikeaa energiaa ja henkeä.
     Juhlivia nuoria ovat tällä kertaa Paul (Alan Hayes) ja tämän tyttöystävä Samantha (Judie Aronson), hieman kummallinen Jimmy (Crispin Glover), kiltti tyttö Sara (Barbara Howard), vitsaileva Ted (Lawrence Monoson) ja Doug (Peter Barton). Jos aiemmissa sarjan osissa teinihahmot ovat tuntuneet mitäänsanomattomilta, niin tässä he sitä vasta ovatkin. Jotkut saattavat olla kiltimpiä kuin toiset, mutta lähinnä he vain haluavat harrastaa seksiä. Nuoret ovat täysin persoonattomia, eivätkä he jää millään mieleen. Useaan otteeseen leffan aikana, kun hahmot huusivat toisiaan nimeltä, en osannut lainkaan yhdistää nimiä kasvoihin, sillä heistä jokainen oli todella laimea.
     Muita hahmoja leffassa ovat retkeilijä Rob (E. Erich Anderson), sairaanhoitajat Axel (Bruce Mahler) ja Robbie (Lisa Freeman), sekä kaksoset Tina (Camilla More) ja Terri (Carey More), jotka liittyvät juhlimiseen mukaan, niin kuin unohdettavia teinihahmoja ei olisi jo tarpeeksi.
     Harmillisesti myös murhaajahahmo Jason Voorhees (Ted White) tuntuu laimealta. Hänestä ei löydy uhkaavuutta, vaikka hän onkin tyylikäs ikonisessa jääkiekkomaskissaan. Onkin ärsyttävää, että hahmoa näytetään todella vähän ja murhat tapahtuvat usein niin, että näkyy vain veitsi ja sitä pitelevä Jasonin käsi. Ottaen huomioon, että hahmo on nähty jo parissa leffassa aiemmin, hänet olisi voinut näyttää kunnolla koko leffan ajan.




Valitettavasti vain hahmot eivät ole laimeita. Koko Friday the 13th: The Final Chapter on enemmän tai vähemmän laimea. Elokuva alkaa hölmöllä kohtauksella, jossa selitetään nopeasti aiemmat tapahtumat katsojille ja näytetään pätkiä edellisistä leffoista. Alkutekstien jälkeen filmi lähtee kuitenkin ihan kiinnostavasti käyntiin. Friday the 13th Part III:n lopussa Jason saatiin vihdoin tapettua, mutta kun hänet viedään ruumishuoneelle, herää hän mysteerisesti henkiin. Olisi ollut kiinnostavaa ja sarjalle raikasta, jos Jason olisi lähtenyt riehumaan kaupungissa, mutta tietty hän vain palaa takaisin tuttuun metsäänsä. Siitä elokuvan taso sitten alkaakin laskea. Nuoret hahmot esitellään niin hätäisesti, ettei lähes kenenkään nimeä ehdi muistaa, mitä ei auta yhtään se, että mukaan tungetaan lisää hahmoja. Robin ja kaksostytöt voisi poistaa koko leffasta, jolloin sitä olisi mukavampi seurata. Nuorten kohtalot myös kiinnostaisivat enemmän, sillä nyt he ovat vain selkeitä uhreja Jasonille. Hengissä pysyvät arvaa jo alussa, eikä muiden selviäminen voisi vähempää kiinnostaa.

Kun teinihahmoista ei välitä, ei elokuvasta myöskään löydy kunnon jännitettä. Friday the 13th: The Final Chapter ei suoraan sanottuna ole pelottava elokuva. Pari toimivaa äkkisäikäytystä on mukana, mutta jännittämisen sijaan katsoja saattaa enemmänkin haukotella. Puolentoista tunnin filmiksi The Final Chapter on nimittäin aika tylsä. Siinä ei ole mitään uutta, jolloin koko homma tuntuu todella nähdyltä. Ei sillä, että edellisessä osassa olisi ollut mitään raikasta, mutta kun samaa kuviota pyörittää vielä kerran, niin katsoja ei jaksa enää pysyä mukana. Jos elokuva edes viihdyttäisi tai naurattaisi, niin sitä voisi kutsua ihan kivaksi. Tällaisena se on vain erittäin laimea ja tunnoton teos. Se on myös äärimmäisen unohdettava, sillä leffaa katsoessa millään ei tunnu olevan mitään väliä. Tapahtumat alkavat pyyhkiytyä mielestä nopeasti, kun lopputekstit alkavat pyöriä ja alkaa jo hieman toivoa, että sarja olisikin päättynyt Friday the 13th Part III:ssa. Noh, eihän tämäkään tosin ole nimestään huolimatta viimeinen.




Sarjan ohjaus on vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa Joseph Zito, joka oli aiemmin tehnyt kauhuleffa The Prowlerin (1981). Zito ei selvästi osaa luoda tunnelmaa lainkaan, eikä myöskään ohjata näyttelijöitä. Barney Cohenin tekemä käsikirjoitus on kehno ja täysin sydämetön. Kuvauskaan ei ole parhaimmasta päästä ja leikkaus on paikoitellen todella tönkköä. Jason Voorheesin ulkonäköä on jälleen muutettu ja nykyinen on typerän liioiteltu. Maskeeraus ei muutenkaan ole kovin onnistunutta, kuten eivät ole äänitehosteetkaan. Harry Manfredini toimii jälleen säveltäjänä, mutta eipä hän ole vieläkään saanut aikaiseksi muistettavaa musiikkia. Tuttu "Ki-ki-ki-ma-ma-ma" -kuiskaus on tietysti mukana ja se on ainoa karmiva asia koko elokuvassa.

Yhteenveto: Friday the 13th: The Final Chapter on todella laimea elokuva. Teinihahmot ovat äärimmäisen unohdettavia ja mitäänsanomattomia, eikä leffa saa välittämään muista kuin Tommy-pojasta, jota Corey Feldman mainiosti esittää. Muuten näytteleminen ei ole kummoista. Millään ei tunnu olevan mitään väliä elokuvan aikana, eikä mukana ole lainkaan jännitettä. Pari äkkisäikäytystä onnistuvat pelästyttämään, mutta muuten elokuva ei ole pelottava. Jason Voorheeskaan ei ole uhkaava. Harmillisesti filmi on myös hieman tylsä. Jos Jason olisi pyörinyt kaupungissa koko leffan ajan, tutun metsikön sijaan, olisi mukana jotain uutta ja raikasta, mutta nyt teos vain pyörittää vanhoja juttuja ilman mitään tunnetta. Kyllä Friday the 13th: The Final Chapterin kerran katsoo, mutta ei se ole todellakaan hyvä, vaan erittäin heikko ja kehno.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.gbhbl.com
Friday the 13th: The Final Chapter, 1984, Paramount Pictures, Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films


torstai 12. heinäkuuta 2018

Arvostelu: Hotel Transylvania 3: Summer Vacation / Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (2018)

HOTEL TRANSYLVANIA 3: SUMMER VACATION (2018)

HOTEL TRANSYLVANIA 3: MONSTERIT MATKALLA



Ohjaus: Genndy Tartakovsky
Pääosissa: Adam Sandler, Selena Gomez, Kathryn Hahn, Andy Samberg, Kevin James, Keegan-Michael Key, David Spade, Steve Buscemi, Molly Shannon, Jim Gaffigan, Mel Brooks, Asher Blinkoff, Sadie Sandler ja Chris Parnell
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Animaatioelokuva Hotel Transylvania (2012) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Jo ennen Hotel Transylvania 2:n (2015) ilmestymistä Sony Pictures Animation -yhtiö alkoi suunnittelemaan kolmatta osaa. Aluksi sarjan ohjaajana toiminut Genndy Tartakovsky ilmoitti, ettei halua jatkaa sarjan parissa, sillä hänellä oli työn alla toinen projekti, "Can You Imagine?", mutta kun se ei lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin, Tartakovsky palasi ohjaamaan sarjan kolmannenkin osan. Työstäminen starttasi kunnolla ja nyt Hotel Transylvania 3: Summer Vacation (tai kuten se kulkee monissa maissa nimellä A Monster Vacation), eli suomalaisittain Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla saa ensi-iltansa. Itse en ollut innoissani, kun kuulin sarjan saavan jatkoa. Tiesin kahden ensimmäisen osan olleen hittejä, joten oli vain ajan kysymys, milloin kolmas osa ilmestyisi, mutta mielestäni edelliset osat olivat niin keskinkertaisia, ettei sarjaa olisi tarvinnut jatkaa. Odotukseni olivatkin siis hyvin alhaiset, kun menin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen. Yritin silti pienesti toivoa, että tekijät olisivat siirtyneet hieman kypsempään suuntaan ja Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla onnistuisi yllättämään positiivisesti.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Hotel Transylvania ja Hotel Transylvania 2!

Nähdessään hirviöystävänsä onnellisina parisuhteissa, kreivi Dracula alkaa kokea oloaan yksinäiseksi. Hänen tyttärensä Mavis kuitenkin keksii viedä koko hotellin väen lomalle monsteriristeilylle, siinä toivossa, että hänen isänsä tapaisi siellä jonkun.

Pääroolissa kreivi Draculan äänenä kuullaan jälleen kerran Adam Sandler, jonka touhu muuttuu välillä hyvinkin ärsyttäväksi. Sandler päästelee oikein kunnolla menemään ylikorostetulla äänellään ja olen jälleen varma, että hän on sooloillut paljon ja luonut itse useat repliikkinsä. Hahmoa on muutettu entistäkin hölmömmäksi, mikä lisää hänen rasittavuuttansa. Itse en pitänyt kreivi Draculasta tässä leffassa lainkaan ja filmi oli parhaimmillaan, kun hahmo ei näkynyt ruudulla. Sandlerin ego-pullistelun takia Draculan poissaoloa ei tosin tapahdu tarpeeksi usein...
     Kreivi Draculan kaverit (eli Adam Sandlerin koomikkotoverit) tekevät tietty paluun ja he ovat paljon hauskempia ja jopa kiinnostavampia tyyppejä kuin itse Dracula. Kymmenistä lapsista kärsivä ihmissusipariskunta Wayne (Steve Buscemi) ja Wanda (Molly Shannon) löytävät onnekseen lastentarhan risteilyltä, jolloin he voivat jättää täystuhopentunsa muiden vastuulle. Yksi leffan hauskimmista kohtauksista onkin, kun pariskunta kysyy epäuskoisesti, haluavatko lastentarhan hoitajat ihan vapaaehtoisesti ottaa heidän lapsensa. Frankensteinin hirviö (Kevin James) jää harmillisen pienelle huomiolle, mutta näkymätön mies Griffin (David Spade) on löytänyt itselleen tyttöystävän - tällä kertaa todellisen. Murray-muumio (Keegan-Michael Key) on hilpeällä tavalla energinen ja kummallinen vihreä klöntti (ääniä päästelee sarjan ohjaaja Tartakovski) tarjoaa useamman hassun hetken.
     Sen sijaan kreivi Draculan tytär Mavis (Selena Gomez) on hyvinkin tylsä tapaus, eikä hänen kummallinen miehensä Jonathan (Andy Samberg) enää saa aikaiseksi edes hymyä väsyneellä läpänheitollaan. Pariskunnan lapsi Dennis (Asher Blinkoff) ja hänen ihmissusikaverinsa Winnie (äänenä Adam Sandlerin tytär Sadie) kokevat omia seikkailuitaan jättimäisen Pisu-koiransa kanssa. Hauva esiteltiin The Emoji Movien (2017) yhteydessä näytetyssä lyhytanimaatiossa "Puppy!".
     Elokuvassa nähdään myös muita tuttuja mörköjä sarjan aiemmista osista, kuten Isojalka, Draculan ikivanha isä Vlad (legendaarinen Mel Brooks), noitia, luurankoja, jne. Uusina hahmoina esitellään monsteriristeilyn kapteeni Ericka (Kathryn Hahn), risteilyn kalahenkilökunta (kalojen äänenä Chris Parnell), sekä kreivi Draculan arkkivihollinen, professori Van Helsing (Jim Gaffigan), jonka esittelyä olen odottanut sarjan aloitusosasta lähtien.




Ei ole varmaan suuri yllätys, ettei tämäkään Hotel Transylvania -elokuva ole hyvä. Silti täytyy myöntää, että paikoitellen viihdyin leffan parissa jopa huomattavasti edellisiä osia paremmin. Elokuvan alku nappaa oivallisesti mukaansa, minkä lisäksi filmissä tuntuu olevan enemmän juonta kuin Hotel Transylvania 2:ssa, mikä tuntui vain siltä kuin joku olisi yhdistänyt puolentoista tunnin edestä lyhytanimaatioita. Risteilyidea on mainio, ja tapa millä sinne päästään, on vieläkin parempi. Monstereiden täytyy nimittäin matkustaa sinne lentokoneella, minkä lentäjät ja henkilökunta koostuu pelkästään riiviöistä. Matkustajista ja heidän tavaroistaan vähät välittävät ilkikuriset pahantekijät ovat filmin parasta antia ja onkin harmi, ettei kohtaus kestä kauemmin ja etteivät riiviöt liity mukaan risteilylle. Tämän lisäksi mukana on muitakin hassuja hetkiä, joista mainitsinkin jo ihmissusien lastentarhakohtauksen. Vihreä klöntti saa enemmän ruutuaikaa, minkä lisäksi oli hauska seurata, miten rumat noidat katselevat uimahousuissa kulkevaa vanhaa Vladia kuin mitä kuuminta ilmestystä. Leffasta löytyy edellisiä osia enemmän pieniä vitsejä aikuisille, kuten hirviöiden oma Tinder-deittisovellus - mikä tosin vain mainostaa Sonyn Xperia-puhelimia - jolloin se ei ole pelkästään lapsille tehtyä koheltamista. Sitäkin tosin löytyy ja paljon.

Elokuvan hauskoja kohtauksia yhdistää se, etteivät ne joko sisällä kreivi Draculaa lainkaan tai lentokonekohtauksen tapauksessa joku hauskempi varastaa show'n itselleen. Draculaan liittyvät vitsit, kuten surkea "blää-blä-blää" ovat ihan yhtä typeriä kuin aiemminkin ja olisin täysin mielelläni katsonut leffan ilman häntä. Filmi luo jonkinlaista romanssia Draculan ja laivan kapteenin välille, mikä ei ole mielenkiintoista seurattavaa - etenkään kun on todella ennalta-arvattavaa, mitä romanssin kanssa tulee tapahtumaan. Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on muutenkin erittäin yllätyksetön tekele, ja vaikka elokuvan idea on hyvä, voi katsoja aavistaa tulevat tapahtumat helposti siitä hetkestä lähtien, kun hahmot saapuvat risteilylle. Lapsille elokuva saattaa tarjota yllätyksiä, mutta jos aikuisena on katsonut vähänkin piirrettyjä tai leffoja, ovat kaikki käänteet arvattavissa jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Tämä tekee tarinan seuraamisesta pitkäveteistä, jolloin on onni, että aina välillä pääsee näkemään tarinaan littymättömiä vitsikohtauksia. Valitettavasti tässäkin osassa nähdään useita poistettuihin kohtauksiin kuuluvia tanssinumeroita, mitkä eivät vie tarinaa lainkaan eteenpäin.

Ennalta-arvattavasta juonesta, ärsyttävästä Draculasta ja turhista tansseista huolimatta pidin Hotel Transylvania 3:a suurimman osan ajasta ihan menevänä animaatioseikkailuna. Olisihan minun siis pitänyt arvata, ettei elokuva kykenisi pysymään sillä tasolla loppuun asti. Suuren huipennuksen aikana filmin taso nimittäin vajoaa pohtamutiin ennen kuin ehtii vampyyriä sanoa. Elokuva sisältää yhden surkeimmista finaaleista, minkä olen koskaan nähnyt. Homma muuttuu niin käsittämättömän myötähäpeällisen surkeaksi, että oikein hävetti ja suututti. Finaalin huonoutta ja typeryyttä vain lisää se, ettei se tunnu koskaan päättyvän. Kohtaus vain jatkuu ja jatkuu, samalla kun leffan taso laskee. Loppuhuipennus on niin lapsien älykkyyttä aliarvioiva ja laiskasti keksitty, että minun teki mieli ottaa leffalta kokonainen tähti pois. Elokuvan hyvät puolet saivat minut kuitenkin armolliselle tuulelle ja umpihuono lopetus sai leffan menettämään vain puoli tähteä. Sääli, sillä huomattavasti paremman huipennuksen kanssa kyseessä voisi olla sarjan paras osa.




Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on kuitenkin sarjan visuaalisesti hienoin osa. Tämäkin sarjan osa on toki kaukana Disneyn ja Pixarin mestarillisesta animointitasosta, mutta on leffa silti tyylikäs. Hahmojen ulkonäöt ovat edelleen hyvin karikatyyrimäisiä, mikä sopii joillekin ja toisille ei. Näyttävintä animoinnin osalta on kuitenkin yksi vedenalainen kohtaus, johon oli saatu luotua hyviä yksityiskohtia. Voi kunpa käsikirjoittajakaksikko Michael McMullers ja ohjaaja Tartakovsky olisivat tehneet parempaa työtä tekstinsä kanssa, niin leffa vastaisi sisällöltään visuaalista tasoaan. Tuntuu siltä, että aina kun kaksikko ei tiennyt, miten tarina etenisi, he päättivät pistää mukaan tanssinumeron, jotta hahmot voisivat vain tanssahdella seuraavaan kohtaukseen. Tartakovsky onnistuu edellisiä osia paremmin visuaalisessa huumorissa, muttei silti osoita pätevyyttään elokuvaohjaajana. Mielestäni hänen pitäisi pysyä lauantaipiirrettyjen tekijänä, sillä sellaisia Hotel Transylvaniat muistuttavat liikaa. Äänimaailma filmissä on muuten hyvin rakennettu, mutta Mark Mothersbaughin sävellykset eivät jää millään lailla mieleen, sillä leffassa jumputetaan jatkuvalla syötöllä radiohittejä.

Yhteenveto: Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla on hieman yli tunnin ajan ihan kelpo animaatioseikkailu. Viime hetkillään leffa päättää kuitenkin luovuttaa totaalisesti ja tarjoaa järkyttävän kamalan huipennuksen, joka saa katsojan harkitsemaan vakavasti teatterista poistumista. Tämä on suuri sääli, sillä muuten elokuva onnistuu viihdyttämään yllättävänkin mukavasti... ainakin paikoitellen. Riiviöiden lentokone, vihreän mömmön seikkailut, Vladia tiirailevat noidat ja pennuistaan eroon pääsevät ihmissudet ovat filmin parhaimpia ja hauskimpia juttuja. Itse olisin erittäin mieluusti katsonut heidän puuhiaan puolentoista tunnin ajan. Sen sijaan tarjolla on jälleen itserakkaan Adam Sandlerin hölmöilyjä ärsyttävänä kreivi Draculana, joka saa ihan liikaa ruutuaikaa. Elokuvan taso laskee aina, kun hän on näkyvillä... tai kun hahmot alkavat tanssimaan ilman syytä, kun käsikirjoittajilta loppuivat ideat kesken. Hauskoista hetkistään ja tyylikkäästä visuaalisesta ilmeestään huolimatta kyseessä on heikko tekele ja toivon todella, että Monsterit matkalla jäisi sarjan viimeiseksi osaksi. Jos piditte sarjan edellisistä osista, niin pidätte aivan varmasti tästäkin, sillä meno on ihan samanlaista kohellusta. Jos taas haluatte nähdä älykkäämpää animaatiota, odottakaa elokuussa ilmestyvää Ihmeperhe 2:a (Incredibles 2 - 2018).




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.files.wordpress.com
Hotel Transylvania 3: Summer Vacation, 2018, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Media Rights Capital