Arvostelu: Geostorm (2017)

GEOSTORM

Ohjaus: Dean Devlin
Pääosissa: Gerard Butler, Jim Sturgess, Abbie Cornish, Zazie Beetz, Alexandra Maria Lara, Robert Sheehan, Andy Garcia, Ed Harris, Eugenio Derbez, Talitha Bateman ja Daniel Wu
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

Katastrofielokuvat eivät ole erityisen suosittuja tai arvostettuja teoksia. Vaikka esimerkiksi ohjaaja Roland Emmerich on onnistunut tekemään ison budjetin filmejä, kuten Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996), The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009), ovat katastrofileffat lähinnä suoraan televisioon tehtyjä, pienen luokan tekeleitä. Ei siis ole ihme, ettei parin vuoden takainen Geostormkaan ollut kovin suosittu elokuva. Sen suunnittelu alkoi jo 2010-luvun alussa ja se kuvattiin loppuvuodesta 2014, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneetkään siitä, elokuvaan kirjoitettiin uusia kohtauksia ja sitä kuvattiin uudestaan eri ohjaajan kanssa. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2016, mutta uusintakuvausten takia se ilmestyi vasta syksyllä 2017. Geostorm oli tuntuva floppi Yhdysvalloissa, mutta tuotti maailmanlaajuisesti tarpeeksi rahaa, jotta yhtiöt saivat budjetin takaisin. Ympäri maailman kriitikot haukkuivat filmin lyttyyn, minkä takia sitä ei näytetty lainkaan lehdistölle Suomessa. Niinpä en päässyt katsomaan sitä kun se ilmestyi, enkä kehnojen arvioiden takia halunnut maksaa leffalipusta. Päätin odottaa, että elokuva tulee vuokrattavaksi ja kun huomasin, että Geostorm on vihdoin saatavilla, päätin katsoa leffan heti.

Lähitulevaisuudessa maapallo on rajujen myrskyjen kourissa, jolloin avaruuteen rakennetaan säätä hallitseva Dutchboy-satelliittijärjestelmä. Dutchboyssa ilmenee kuitenkin jokin ongelma, mikä täytyy korjata, ennen kuin se tuhoaa koko planeetan massiivisella geomyrskyllä.

Gerard Butler näyttelee Geostormin päähenkilöä, Jake Lawsonia, joka suunnitteli Dutchboyn, eli hän on yksi maailman viisaimmista henkilöistä. Jos tämä ei kuulosta vakuuttavalta, niin ei ihme. Butler on totuttu näkemään toimintaelokuvissa, kuten 300 (2006) ja Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013), joten häntä on vaikea kuvitella nerokkaana tiedemiehenä. Silti äijämäinen Butler toimii päätähtenä ja hänestä löytyy selvästi enemmän karismaa kuin vastanäyttelijöistään, jolloin hän sopii osaansa ihan hyvin.
     Jim Sturgess taas esittää Jaken veljeä Maxia, joka työskentelee hallitukselle ja tottelee sääntöjä paljon enemmän kuin veljensä. Tämä tekee Maxista heti tylsemmän hahmon, mitä ei helpota yhtään se, ettei Sturgess ole kovin hyvä osassaan. Hahmo käy paikoitellen jopa rasittavaksi, jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi vähän väliä näytetään Maxin elämää Maassa, kun voisi mieluummin viettää aikaa avaruudessa Jaken kanssa. Leffan budjetti varmaan loppui kesken, mutta siihen päästään vasta myöhemmin...
     Muita tärkeitä hahmoja filmissä ovat Maxin agenttityttöystävä Sarah (Abbie Cornish), joka on paljon kiinnostavampi hahmo kuin miehensä; Maxin hakkeriystävä Dana (Zazie Beetz), joka on myös kiinnostavampi kuin Max; Jaken nuori tytär Hannah (Talitha Bateman), joka toimii hieman myötähäpeällisenä kertojaäänenä, selittäessään isänsä urotöistä; Dutchboyn komentaja Ute Fassbinder (Alexandra Maria Lara), joka tuntuu uusintakuvauksiin lisätyltä hahmolta; ja hongkongilainen tutkija Cheng (Daniel Wu), joka tutkii kummallisia sääilmiöitä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Andy Garcia Yhdysvaltain presidenttinä, Ed Harris ulkoministerinä, Julia Denton Jaken ex-vaimona, sekä Robert Sheehan, Eugenio Derbez, Adepero Oduye ja Amr Waked Dutchboyn ongelmia etsivänä tiiminä. Hahmoja elokuvassa on ihan liikaa. Ennen kuin yhdenkään persoonaa on ehtinyt ymmärtää, seuraava henkilö jo esitellään. Kehnon testiyleisövastaanoton jälkeen filmin ongelmia ajateltiin korjata lisäämällä mukaan hahmoja, mutta se on vain lisännyt oman ongelmansa.

Geostorm ei todellakaan ole hyvä elokuva, sen tiesin jo ennen filmin katsomista. Leffan idea on erittäin hölmö, kuten on myös sen toteutuskin, joten riippuu ihan vain katsojasta, kuinka paljon siitä hölmöydestä voi nauttia. Itse toivoin viihtyväni elokuvan parissa ja toivoin näkeväni tyylikkäästi toteutettuja katastrofikohtauksia. Vaikka sellaiset tilanteet, missä pyörremyrskyt riehuvat kylissä tai hyökyaallot peittävät kaupunkeja, ovat tosielämässä kauheita tragedioita, leffassa ne voivat toimia mitä parhaimpana viihteenä. Eihän esimerkiksi 2012 ole kovin hyvä elokuva, mutta upeasti toteutettu katastrofikohtaus, jossa päähenkilöt yrittävät selvitä ympärillä tuhoutuvasta kaupungista, on niin tiivistunnelmainen, nokkela ja kekseliäs, että se kohtaus yksinään ansaitsee täyskympin. Toivoin, että Geostorm onnistuisi tarjoamaan jotain tällaista, mutta ei. Ainoa asia, missä Geostorm voisi loistaa, tuottaa pettymyksen. Katastrofihetkiä on todella vähän, eikä niissä ole saatu mitään tunnetta peliin. Ainoa jännittävä hetki on Hongkongissa tapahtuva tuhoutuminen. Se saa katsojan vielä ajattelemaan, että kyseessä voisi olla viihdyttävä tekele. Ja vaikka mukana onkin hauskoja hetkiä, kuten että jäätyneet linnut putoavat taivaalta ihmisten niskaan, ei elokuva loppujen lopuksi tarjoa sitä, mitä se lupailee.

Suurimmaksi osaksi leffa keskittyy nimittäin salaliittoteoriaan, että joku olisi sabotoinut Dutchboyta ja siihen etsitään syyllistä. Hahmoja on paljon ja heidän välilleen yritetään luoda suhteita, jotta katsojana välittäisi heistä, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa, eikä heille kirjoitetut repliikit toimi, jolloin katsojana lähinnä toivoo, ettei geomyrskyä ehditä pysäyttää ajoissa. Jaken ja Maxin hankalasta velisuhteesta yritetään löytää jotain koskettavaa, mutta siinä epäonnistutaan pahasti. Toisaalta heidän videopuhelunsa tarjoavat yhden hauskimmista hetkistä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Kyseessä on salakoodin purkaminen ja se on aivan mahtavalla tavalla typerää. Sellaisia hetkiä kun elokuvassa olisi enemmän, Geostormin viihdearvo nousisi huomattavasti. Niin ja niitä katastrofikohtauksiakin pitäisi olla paljon enemmän. Ei ole mikään ihme, ettei tästä elokuvasta ole pidetty. On erikoista, että tämä on edes saanut kunnon rahoituksen, sillä kuten jo sanoin, yleensä tällaiset leffat päätyvät suoraan televisioon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Dean Devlin, joka toimi tätä ennen Roland Emmerichin katastrofileffojen tuottajana. Devlin on tuottanut mm. Independence Dayn ja sen jatko-osan Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016), joten ei ole toisaalta ihme, että myös hänen esikoisohjauksensa on katastrofileffa. Devlin ei ole kuitenkaan löytänyt samaa magiaa kaikesta siitä tuhosta, minkä Emmerich luo filmeihinsä. On myös hieman epäselvää, kuinka paljon Devlin oikeasti ohjasi leffasta, sillä pitkät uusintakuvaukset ohjasi Danny Cannon. Devlinin ja Paul Guyotin työstämä käsikirjoitus ei todellakaan ole hyvä. Sen repliikit ovat usein kehnoja, minkä lisäksi leffa on todella ennalta-arvattava. Leikkaus on paikoitellen liian nopeatempoista, mutta kuvaus on sujuvaa. Valaisu-, puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet hyvää työtä, etenkin jälkimmäinen Dutchboyn lavasteiden kanssa. Äänimaailma on oivallinen, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää mitenkään mieleen. Ja vihdoin päästään siihen, että Geostormin budjetti taisi loppua kesken. Avaruuskohtauksissa ja leffan alkupäässä tehosteet ovat ihan tyylikkäät. Harmillisesti mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä huonommiksi sen efektit muuttuvat. Useat kohdat, kuten NASA:n rakettien laukaisupaikat, suuri hyökyaalto, jäätyvä hiekkaranta ja riehuvat pyörremyrskyt näyttävät todella digitaalisilta. Videopelissä ne voisivat näyttää hyviltä, muttei elokuvassa. 2012:ssakin on paremmat efektit ja se leffa ilmestyi lähes kymmenen vuotta sitten.

Yhteenveto: Geostorm on kehno katastrofitekele, joka keskittyy kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli niihin katastrofeihin. Leffassa on ihan liikaa hahmoja, heidän suhteensa eivät toimi, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kummoisia. Gerard Butler on kummallinen valinta maailman fiksuimmaksi mieheksi, mutta hänen äijähenkensä sopii päärooliin ja hän hoitaa hommansa vastanäyttelijöitään paremmin. Dutchboyn ongelmien selvittäminen ei ole kovin mielenkiintoista, eikä leffa onnistu koskaan yllättämään. Filmin budjetti taisi loppua kesken, sillä katastrofikohtauksia on paljon toivottua vähemmän, eivätkä niiden tehosteet ole kummoiset. Katastrofihetket onnistuvat tuomaan pientä viihdearvoa muuten surkeaan leffaan, muttei elokuvaa silti voi kovin viihdyttäväksi kutsua. Ohjaaja Dean Devlin on selvästi seurannut katastrofinero Roland Emmerichin puuhia, muttei ole osannut kopioida niitä omaan filmiinsä. Geostormia on vaikea suositella kenellekään. Jos aivottomia katastrofileffoja ei tykkää katsoa, niin ei tästäkään voi tykätä. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa tarpeeksi katastrofihetkiä, jotta tällaisia teoksia fanittavat voisivat olla tyytyväisiä. Kyseessä on siis aikamoinen (hehe) katastrofi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Geostorm, 2017, Warner Bros. Pictures, Electric Entertainment, RatPac-Dune Entertainment, Skydance Media, Stereo D, Twisted Media

Arvostelu: Sorry to Bother You (2018)

SORRY TO BOTHER YOU

Ohjaus: Boots Riley
Pääosissa: Lakeith Stanfield, Tessa Thompson, Jermaine Fowler, Steven Yeun, Omari Hardwick, Armie Hammer, Terry Crews, Danny Glover, Michael X. Sommers, Robert Longstreet, Kate Berlant, David Cross, Patton Oswalt, Lily James ja Forest Whitaker
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Sorry to Bother You on rap-artisti Boots Rileyn esikoiselokuva. Riley sai inspiraation elokuvan tarinaan omasta menneisyydestään puhelinmyyjänä ja kirjoitti ideastaan käsikirjoituksen. Hän ei kuitenkaan ajatellut vaihtaa uraansa artistista elokuvantekijästä, joten hän muokkasi tarinan kappaleiden muotoon, jotka hän julkaisi albumillaan "Sorry to Bother You" hiphop-yhtye The Coupin kanssa vuonna 2012. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tarinan pariin ja päätti lopulta tuoda visionsa valkokankaille. Hän sai leffalleen rahoittajia ja tuottajia, sekä kasasi työryhmän ja näyttelijät, joiden kanssa kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Sorry to Bother You sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018, minkä jälkeen sitä on esitetty useissa eri tapahtumissa. Suomessa leffa nähtiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta muuten leffa ei saanut täällä lainkaan teatterilevitystä. Itse kuulin elokuvasta viime syksynä ja aloin odottamaan sen julkaisua, sillä kuulin siitä pelkkää ylistystä. Näin elokuvan monilla "vuoden 2018 parhaat elokuvat" -listoilla ja harmittelin, kun tajusin, ettei filmiä luultavasti nähtäisi Suomen teattereissa. Kuitenkin maaliskuun alussa huomasin, että Sorry to Bother You oli saapunut vuokrauspalvelu Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen sieltä heti.

Tyttöystävänsä kanssa autotallissa asuva Cassius "Cash" Green on kipeästi rahan tarpeessa, joten hän hankkii työn puhelinmyyjänä. Tajutessaan, että hän myy paremmin puhuessaan kuin valkoiset, aukeaa hänelle tie menestykseen.

Pääroolissa Cash Greeninä nähdään Lakeith Stanfield, joka sopii erinomaisesti epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Stanfield onnistuu tuomaan paljon tunteita esille pelkillä ilmeillään, mutta tietyissä tilanteissa hän myös heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin. Hahmona Cash on välittömästi pidettävä ja samaistuttava. Vaikkei asuisikaan autotallissa kuten hän, voi kuka tahansa nähdä itsensä hahmossa, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja pärjätä elämässä. Puhelinmyyjän ammatti ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta juuri siinä hommassa Cash huomaa olevansa paras ja alkaa löytämään itsevarmuutensa. Hahmon kehityskaari on mahtavasti kirjoitettu ja on hienoa, kuinka Cash pistetään jatkuvasti vaikeiden päätösten eteen. Cashin valkoisena äänenä kuullaan David Cross.
     Cashin tyttöystävää, Detroitia näyttelee Tessa Thompson, jota nähdään yhä vain useammin elokuvissa ja joka todistaa jatkuvasti kuuluvansa kameran eteen. Thompsonkin on nappivalinta osaansa ja hän tulkitsee hienosti monisävyistä hahmoaan. Detroitista löytyy vähän väliä uusia kerroksia, jotka tekevät hänestä yhä vain mysteerisemmän hahmon. Jo hänelle keksityt veikeät korvakorut osoittavat, että hän on kiinnostava tapaus ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cashin puhelinmyyjäkaverit Salvador (Jermaine Flower), Squeeze (The Walking Dead -sarjasta, 2010-, tuttu Steven Yeun) ja Langston (legendaarinen Danny Glover), sekä firmalla työskentelevät herra Anderson (Robert Longstreet), Johnny (Michael X. Sommers), Diana (Kate Berlant) ja huippupuhelinmyyjä eli tehosoittaja herra ______ (Omari Hardwick, valkoisena äänenä Patton Oswalt), Cashin setä Serge (Terry Crews) ja WorryFree-yrityksen pomo Steve Lift (rooliinsa yllättävänkin täydellisesti sopiva Armie Hammer). Kaikin puolin näyttelijät tekevät loistotyötä ja suurimmaksi osaksi filmin hahmot ovat kiinnostavia tai pidettäviä. Joku teistä varmasti huomasi, että Omari Hardwickin hahmon nimen kohdalla on pelkkä viiva. Se johtuu siitä, että hahmon nimi sensuroidaan piippauksella joka kerta kun se mainitaan. Tässä on vain yksi esimerkki elokuvan tarjoamista outouksista.

Sorry to Bother You on nimittäin outo elokuva. Siis todella outo. Leffa sisältää mitä kummallisimpia ideoita ja ratkaisuja, jotka saivat leukani loksahtamaan useaan otteeseen auki. Jo elokuvan alkupää vaikuttaa oudolta puhelinmyyjätarinansa kanssa; kuinka puhelut esitetään ruudulla, kuinka Cash puhuu valkoisen äänellä ja kuinka työntekijät haaveilevat pääsystä tehosoittajaksi. Elokuva ottaa yhden tylsimmistä kuulostavista ammateista ja tekee siitä äärettömän kiehtovan. Mutta tämä ei todellakaan ole oudointa, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Ei ei. Väärissä käsissä filmin outous muuttuisi täysin kaoottiseksi ja typeräksi sekamelskaksi. Todella suurella todennäköisyydellä elokuva olisi kauhea epäonnistuminen, etenkin kun ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii henkilö, jolla ei ole lähestulkoon mitään kokemusta elokuva-alalta. Mutta ai että Boots Riley pääsee yllättämään totaalisesti. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja käsikirjoituksensa yksi luovimmista ja kekseliäimmistä, mitä on pitkään aikaan tullut vastaan. Silti en voi olla pohtimatta... mitä helvettiä Riley on poltellut, kun hän kirjoitti tätä elokuvaa?! En millään usko, että näin trippaava teos syntyisi selvinpäin.

En todellakaan halua avata, mitä kaikkea outoutta elokuva sisältää. En vain siksi, että se spoilaisi leffasta paljon, vaan koska selittämällä leffan outous muuttuisi luultavasti luotaantyöntäväksi. Olenkin samaa mieltä elokuvan trailerin kanssa, että Sorry to Bother You täytyy vain nähdä omin silmin, jotta tietää sen olevan totta. Mielestäni tämä elokuva on vain pakko katsoa ja suosittelen sitä jo nyt kaikille, jos löydätte sen jostain katsottavaksi. Tämä leffa ei kuitenkaan ole kaikille, ei todellakaan. Jotkut tulevat luultavasti vihaamaan elokuvaa sen erikoisuuden ja tyylikikkailun vuoksi, ja tavallaan ymmärrän, jos niin käy. Itse lumouduin elokuvaan täysin ja suorastaan antauduin Rileyn taidokkuuden armoille. Sorry to Bother You jaksaa yllättää alusta loppuun saakka ja joka kerta, kun pelkäsin, että uusi yllätys laskisi tasoa hurjasti, se tuntuikin vain tekevän elokuvasta yhä vain paremman ja paremman. Lisäksi elokuva on aivan törkeän hauska! Minä nauroin vähän väliä leffan aikana ja kokonaisuudessaan filmi nosti jatkuvasti hymyn huulilleni mahtavuudellaan. Leffa ottaa myös nokkelasti kantaa poliittisiin asioihin ja tekee hauskasti pilkkaa tietyistä tahoista. Sorry to Bother You todella oli tajunnanräjäyttävä kokemus - niinkin tajunnanräjäyttävä, että minun täytyi pohdiskella filmiä muutaman päivän ajan, ennen kuin edes pystyin kirjoittamaan siitä arvostelua. En pysty oikein vieläkään käsittämään, mitä olin nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa!

Filmi on myös teknisesti upeasti toteutettu. Se on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu todella taidokkaasti. Mukana on paljon veikeää teknistä kikkailua, mitä itse ihailin suuresti. Lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä puhelinfirman tilojen ja Steve Liftin kodin kanssa, puvustajat ovat saaneet aikaiseksi hienoja asuja, minkä lisäksi maskeeraajat ja efektitiimi ovat päässeet parissa kohtaa vauhtiin. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi The Coupin ja Tune-Yardsin musiikit luovat mielenkiintoista lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Sorry to Bother You on aivan mielettömän erinomainen teos ja huikea taidonnäyte ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Boots Rileyltä! Rileyn visio on todella vahva läpi elokuvan ja hän kikkailee hauskasti monin eri tavoin. Olen hyvin varma, ettei Riley ole suunnitellut elokuvaa selvinpäin, mutta oli asia miten tahansa, on pakko myöntää, että hänellä on aikamoinen mielikuvitus. Rileyn ohjaus on mestarillista ja hänen käsikirjoituksensa jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen aina elokuvan loppuun saakka. Hän myös hallitsee filmin outouden täydellisesti ja tietää mitä tehdä, jottei kummallisuus hajoa käsiin. Elokuvasta on saatu todella mystinen ja kiehtova, ja sen tarinaan jää nopeasti koukkuun. Lisäksi elokuva sisältää paljon poliittista sanomaa ja mikä parasta, leffa on hulvattoman hauska! Näyttelijät tekevät loistotyötä - etenkin LaKeith Stanfield, Tessa Thompson ja Armie Hammer. Sorry to Bother You on ehdottomasti yksi oudoimmista ja omaperäisimmistä filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt ja suorastaan rakastuin tähän teokseen. Suosittelen tätä leffaa aivan kaikille, mutta sillä varoituksella, ettei tämä todellakaan toimi kaikille. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä leffa saattaa todella yllättää ja tehdä pysyvän vaikutuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sorry to Bother You, 2018, Cinereach, MACRO, MNM Creative, Forest Whitaker's Significant Productions, The Space Program

Yhteistyössä

Arvostelu: Ocean's 8 (2018)

OCEAN'S 8

Ohjaus: Gary Ross
Pääosissa: Sandra Bullock, Cate Blanchett, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Rihanna, Mindy Kaling, Awkwafina, Sarah Paulson, Richard Armitage, James Corden ja Dakota Fanning
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli iso hitti, joten jatkoa tietty seurasi. Ocean's Twelve (2004) ja Ocean's Thirteen (2007) olivat myös menestyksiä, mutteivät yhtä kehuttuja kriitikoiden keskuudessa. Ocean's Thirteenin ilmestyttyä trilogian ohjaaja Steven Soderbergh totesi, ettei halua jatkaa sarjaa enää neljännellä osalla ja hänen mielipiteensä vahvistui yhden sarjan tähdistä, Bernie Macin menehdyttyä elokuussa 2008. Kuitenkin loppuvuodesta 2015 ilmoitettiin, että olisi tulossa uusi Ocean's-elokuva, mikä keskittyisikin naisista koostuvaan varastiimiin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2016 ja lopulta Ocean's 8:ksi nimetty filmi sai ensi-iltansa kesällä 2018. Elokuva oli menestys, muttei tuottanut yhtä paljon rahaa kuin aiemmat elokuvat. Leffa ei myöskään saanut kummoisia arvioita, mistä nousi jopa kohua, kun näyttelijät sanoivat, että elokuvaa kritisoitiin vain siksi, että siinä on pääosissa naisia. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä olin nähnyt sarjasta vain Ocean's Eleven - korkeat panokset, enkä ollut välittänyt siitä kovin paljon. Päätin odottaa sitä, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi ja sitten katsoisin koko sarjan läpi, ja niin myös tein. Pidin Ocean's Elevenistä huomattavasti enemmän toisella kerralla, mutta Twelve ja Thirteen eivät tehneet erityistä vaikutusta. Vuokrasin Ocean's 8:n Blockbusterista hieman ristiriitaisin odotuksin ja yllätyinkin positiivisesti, sillä pidin elokuvasta enemmän kuin sarjan kahdesta edellisestä osasta.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset, Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen!

Debbie Ocean vapautuu vankilasta ja alkaa välittömästi suunnittelemaan uutta ryöstöä. Debbie ottaa kohteekseen Met Galan, mutta tarvitsee ryöstön toteuttamiseksi hieman apua...

Sandra Bullock näyttelee Debbie Oceania, George Clooneyn esittämän Danny Oceanin siskoa, jota ei koskaan mainittu vanhoissa leffoissa ja joka toimii myös rikollisilla poluilla. Debbie on muuten hyvin samanlainen kuin veljensä, mutta samaa hurmuriasennetta ei löydy, vaan Debbie suorittaa ryöstönsä tuimemmalla ilmeellä. Hahmo saadaan heti alussa näyttämään nokkelalta ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan. Bullock on oikein mainio valinta pääosaan ja toimii hyvin tiimin johtohahmona.
     Tällä kertaa Ocean's-tiimiin kuuluvat Debbien läheinen ystävä Lou (Cate Blanchett), vaatesuunnittelija Rose Weil (Helena Bonham Carter), hakkeri Ysipallo (laulaja Rihanna), varastettua tavaraa välittävä Tammy (Sarah Paulson), jalokivi-asiantuntija Amita (Mindy Kaling) ja energinen taskuvaras Constance (rap-artisti Awkwafina). Jokaisesta hahmosta on onnistuttu kirjoittamaan jollain tapaa kiinnostava ja jokaisen näyttelijä tekee erittäin oivallista työtä - etenkin legendaariset Blanchett ja Bonham Carter. Aluksi Rihannan mukanaolo huolestutti minua, sillä muissa leffoissa hän ei ole ollut kummoinen, mutta tähän rooliin hän sopii erinomaisesti. Jokaisella hahmolla on selkeä tehtävänsä ryöstön aikana ja on hyvä, että tiimiläisiä on vähemmän kuin Dannyn aikoina, sillä siten jokainen hahmoista saa paremmin ruutuaikaa.
     Elokuvassa nähdään myös loistava Anne Hathaway Met Galaan osallistuvana näyttelijänä Daphne Klugerina, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Richard "Thorin" Armitage taidetta kauppaavana Claude Beckerinä, sekä omaa talk-show'taan juontava James Corden vakuutuspetoksia tutkivana John Frazierinä. Nämäkin näyttelijät ovat osuvat valinnat rooleihinsa. Varsinkin Hathaway pääsee valloilleen kuuluisan, mutta kenties hieman höpsähtäneen näyttelijän roolissa. Leffassa on lisäksi mukana pari vanhaa tuttua Soderberghin Ocean's-trilogiasta, sekä iso joukko tunnettuja julkkiksia, kuten Kim Kardashian, Kylie Jenner, Common, Katie Holmes ja Olivia Munn esittämässä itseään. Olenko muuten ainoa, joka alkaa tällaisessa tapauksessa pohtimaan, että jos nämä julkkikset esittävät itseään, mutta muut näyttelijät esittävät roolihahmoja, onko esimerkiksi Rihannaa ollenkaan olemassa tässä elokuvan maailmassa?

Ennen Ocean's 8:n ilmestymistä heräsi keskustelua, onko elokuva uudelleenfilmatisointi Ocean's Elevenistä naisnäyttelijöiden kanssa, vai sarjan uudelleenkäynnistys, vai suoraa jatkoa vanhalle trilogialle? Elokuva on itse asiassa kaikkia näitä kolmea. Parin vanhan tutun hahmon tehdessä paluun ja Debbien ollessa Dannyn veli, on hyvin selvää, että tämä on jatkoa. Samalla leffa yrittää herätellä sarjaa henkiin, toivoen, että suosiota riittäisi uusiakin jatko-osia varten. Ja samalla elokuva on paikoitellen uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä osasta. Ryöstö ei sentään ole samanlainen, mutta tarina kulkee samalla tavalla ja elokuva jopa alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset! Loppuun on onneksi saatu oivaa käännettä, joka rikkoo kaavamaisuutta. Eikä kaavamaisuus sinänsä haittaa, sillä elokuva onnistuu kertomaan tarinansa paremmin ja kiinnostavammin kuin Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen. Niissä leffoissa tapahtui koko ajan jotain, mutta katsoja jätettiin tökerösti ulkopuoliseksi, jolloin hommaan oli vaikea päästä mukaan. Ocean's 8:ssa tuntuu siltä kuin pääsisi itse ryöstön suunnitteluun mukaan ja katsojana on lähes kaiken aikaa kartalla siitä, mitä hahmot aikovat tehdä. Lisäksi elokuva onnistuu huomattavasti Twelveä ja Thirteeniä paremmin rauhoittumaan ja syventämään hahmojaan.

Ocean's Elevenin tasolle ei tällä leffalla päästä, sillä kyseessä ei ole yhtä nokkela teos, mutta filmi onnistuu viihdyttämään kyllä oikein passelisti. Tunnelmaa nostatellaan pikkuhiljaa, kunnes päästään itse Met Galaan, mistä on onnistuttu tekemään todella koukuttava osio. Hahmojen puolesta jännittää ja on hauska seurata, kuinka heidän suunnitelmansa toteutuu. Katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä miksi ihmeessä hahmoja haluaa kannustaa, kun hehän toimivat rikollisesti? Jostain syystä katsoja kuitenkin toivoo, että hahmot onnistuvat keikassaan ja poistuvat Galasta rikkaina. Elokuvan viimeiset parikymmentä minuuttia voivat aluksi tuntua hieman turhalta, mutta loppuun on saatu kekseliäs käänne, mikä tuo oman hauskan lisänsä kokonaisuuteen.

Ainoa asia, mikä itseäni oikeastaan häiritsi Ocean's 8:a katsoessani, oli että tekijät kopioivat täysin Soderberghin tyyliä aiemmista Ocean's-elokuvista. Tämä on kyllä ymmärrettävää, sillä leffa on samaa sarjaa, mutta samalla minua jäi harmittamaan, ettei ohjaaja Gary Rossin työpanosta näy ollenkaan, vaan hän vain tuntuu kopioivan Soderberghiä. Hän ja käsikirjoittaja Olivia Milch yrittävät kopioida Soderberghin leffojen hauskaa sanailua, minkä lisäksi kamerakikkailu, erikoiset leikkaukset ja juonitteleva musiikki on myös varastettu Soderberghin omalaatuisesta tyylistä. Onhan elokuva tyylikkäästi toteutettu, sitä en kiellä, mutta tekijät olisivat voineet luoda jotain omaa mukaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä läpi leffan, minkä lisäksi äänimaailma on oivallisesti rakennettu.

Yhteenveto: Ocean's 8 on piristävän positiivinen lisäys kulahtaneeseen rikoskomediasarjaan ja herättää sarjan oivallisesti takaisin henkiin uuden tiimin kera. Pienempi tiimi takaa hyvin sen, että jokainen hahmoista pääsee kunnolla esille ja jokaiselle on keksitty selkeä tehtävä ryöstön aikana. Hahmot ovat jopa jollain tapaa mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä ovat erittäin mainiot - laulajatähti Rihannakin pääsi yllättämään. Leffan selkeät tähdet ovat kuitenkin Helena Bonham Carter ja Anne Hathaway, jotka loistavat jokaisessa kohtauksessaan. Jännitystä rakennetaan toimivasti läpi elokuvan ja itse ryöstö on koukuttava kohtaus. Leffan loppupää tuntuu aluksi hieman kummalliselta ja tarpeettomalta venytykseltä, mutta lopulta siihenkin on saatu oiva käänne. Itseäni ei erityisemmin häirinnyt se, kuinka tarina on paikoitellen aikamoinen kopio Ocean's Eleven - korkeat panokset -leffasta, sillä mukana on tarpeeksi uusia juttuja, mutta minua jäi kuitenkin harmittamaan, kuinka uudet tekijät yrittävät kaikkensa kopioidakseen ohjaaja Steven Soderberghin tyyliä aina dialogista leikkauksiin ja kameratyöskentelyyn, eivätkä luo tyylillisesti mitään uutta. Omasta mielestäni Ocean's 8 on parempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä huomattavasti paremman tarinankerrontansa ansiosta, mutta ihan Ocean's Elevenin tasolle elokuva ei yllä. Uusi tiimi on kuitenkin niin toimiva, että katsoisin erittäin mielelläni jatkoa. Leffan nimihän viestii hauskasti, että tekijät ovat pohtineet, että jos leffa menestyy tarpeeksi, he voisivat tehdä Ocean's 9:n ja Ocean's 10:n. Niitä odotellessa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's 8, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Rahway Road Productions, Smokehouse Pictures

Yhteistyössä:

Arvostelu: Goosebumps 2 (Goosebumps 2: Haunted Halloween - 2018)

GOOSEBUMPS 2

GOOSEBUMPS 2: HAUNTED HALLOWEEN

Ohjaus: Ari Sandel
Pääosissa: Jeremy Ray Taylor, Madison Iseman, Caleel Harris, Wendi McLendon-Covey, Chris Parnell, Ken Jeong, Peyton Wich, Bryce Cass, Mick Wingert ja Jack Black
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

R.L. Stinen huippusuosittuun "Goosebumps"-kirjasarjaan (1992-) perustuva samanniminen elokuva (2015) oli ihan mukava menestys, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osan teko tuotti pieniä haasteita, sillä tekijät eivät olleet varmoja, jatkaako Jack Black roolissaan, jolloin käsikirjoittajien täytyi työstää kaksi tekstiä; toinen, missä Black esiintyy ja toinen, mistä hänen hahmonsa on poistettu. Lopulta Black suostuikin mukaan ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2018. Aluksi jatko-osa kulki nimellä "Goosebumps: HorrorLand", minkä jälkeen nimeksi vaihdettiin "Goosebumps: Slappy's Revenge", kunnes se lopulta saapui teattereihin nimellä Goosebumps 2: Haunted Halloween. Leffa ei kuitenkaan ollut kovin kummoinen menestys, eivätkä kriitikot erityisemmin lämmenneet sille. Elokuva ei edes saanut teatterilevitystä Suomessa ja se onkin vasta nyt saapunut myyntiin ja vuokralle. Itse en ole koskaan lukenut Stinen kirjoja, mutta katsoin viime kesänä mielenkiinnosta ensimmäisen Goosebumps-elokuvan ja pidin sitä ihan viihdyttävänä fantasiaseikkailuna. Harmittelin hieman, kun jatko-osan julkaisusta Suomessa ei tullut mitään tietoa, kunnes yhtäkkiä huomasin, että se olikin jo saapunut vuokrauspalvelu Blockbusteriin. Niinpä katsoin sen sieltä heti.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Goosebumps!

Halloweenina kaverukset Sonny ja Sam löytävät hylätystä talosta vatsastapuhujan nuken ja päättävät viedä sen kotiinsa. Heidän kauhukseen Slappy-nukke osoittautuu eläväksi ja se aikoo herättää muutkin hirviöt ja oliot henkiin.

Parin vuoden takaisesta Se-kauhuleffasta (It - 2017) tuttu Jeremy Ray Taylor esittää Sonnya, nuorta poikaa, joka yrittää saada aikaiseksi monimutkaista tiedeprojektia koulussa. Vapaa-ajallaan Sonny etsii erilaisia romuja ystävänsä Samin (Caleel Harris) kanssa, joita he voisivat hyödyntää työssä. Sonny ja Sam eivät ole kovinkaan kiinnostavat hahmot, mutta he ovat kuitenkin tarpeeksi pidettävät, etenkin kun Taylor ja Harris ovat oivat valinnat rooleihinsa, jolloin heidän seikkailuaan on mielenkiintoista seurata. Hahmojen ystävyys on erittäin onnistuneesti luotu.
     Madison Iseman näyttelee Sonnyn siskoa, Sarahia, joka haaveilee pääsevänsä eroon kotikaupungistaan ja muuttavansa isompaan kaupunkiin opiskelemaan. Elokuvan aikana hänellä onkin vaikeuksia pääsykokeiden kanssa, mikä tuo ihan toimivasti lisäsisältöä hänen hahmoonsa, mutta muuten Sarahkaan ei ole erityisen mielenkiintoinen tyyppi. Koska kyseessä on teinityttö, on hänelle tietty pitänyt kirjoittaa romanssintynkää, mitä käsitellään todella hätäisesti. Iseman on roolissaan harmillisen teennäinen, vaikka häneltä hyvätkin hetkensä löytyy.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sonnyn ja Sarahin äiti Kathy (Wendi McLendon-Covey), heidän halloweenista innostunut naapurinsa herra Chu (ärsyttävä Ken Jeong), nolo kaupan myyjä Walter (Chris Parnell), Sarahin ihastuksenkohde Tyler (Bryce Cass), sekä Sonnya ja Samia kiusaava Tommy (Peyton Wich). Nämäkään hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, etenkin kun he ovat aika kliseiset tapaukset. Kathy-äiti ei tietenkään usko lapsiaan, kun alkaa tapahtua kummia ja urpo Tommy saapuu aina huonoimmalla hetkellä paikalle ärsyttämään. Jack Black palaa Goosebumps-kirjailija R. L. Stinen rooliin, mutta tällä kertaa hänen osuutensa on naurettavan pieni. Oikea Stine taas esittää Sonnyn ja Samin koulun rehtoria. Blackia lukuunottamatta muut edellisestä osasta tutut hahmot eivät palaa rooleihinsa, sillä esimerkiksi Dylan Minnette oli kiireinen Netflixin 13 Reasons Why -sarjan (2017-) kanssa. Itseäni tämä ei oikeastaan haittaa, sillä vaikka uudet hahmot eivät ole kovinkaan kiinnostavia tai muistettavia, ovat he jollain tapaa pidettävämpiä kuin ensimmäisen elokuvan hahmot.
     Edellisestä osasta tutut möröt tekevät kuitenkin paluun. On ihmissutta, lumimiestä, noitia, puutarhatonttuja ja tietenkin Slappy-nukke, jonka äänenä kuullaan tällä kertaa Mick Wingert. Slappy ei onneksi ole ihan yhtä ärsyttävä kuin edellisessä osassa, mutta pääsee kuitenkin lähelle. Mielestäni on hieman tylsä ratkaisu, että tämänkin Goosebumps-elokuvan päävastus on Slappy, mutta toisaalta alkupäässä leffaa nukke onnistuu säikäyttämään muutamaan otteeseen. Uusiakin mörköjä on mukana, kuten ilmapalloista koostuva jättihämähäkki ja elävät nallekarkit. Hauskimmat hirviöt ovat ehdottomasti portaikkoa vahtivat kurpitsalyhdyt.

Ensimmäinen Goosebumps-leffa ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta ja vaikka se olikin viihdyttävä koko perheen "kauhuseikkailu", tuntui se pienesti hukatulta mahdollisuudelta, kun elokuva painottui enemmän komediaan kuin jännitykseen. Goosebumps 2:n alkupuolisko onnistui yllättämään siis mukavasti, kun leffa vaikutti pyrkivän enemmän pieneen pelotteluun. Vaikka aluksi pyörittelin silmiä, kun hahmot löytävät Slappyn, onnistuttiin nukella luomaan pari kutkuttavan karmivaa hetkeä. Ehdinkin hetken ajatella, että kenties tämä on se Goosebumps-filmi, mikä ensimmäisen olisi pitänyt olla... ja sitten Slappy herättää muut möröt henkiin ja elokuva muuttuu lähes suoraksi kopioksi ensimmäisestä osasta. Ottaen huomioon, että Stine on kirjoittanut suunnilleen parisataa "Goosebumps"-kirjaa, on hyvin surullista, että elokuvat tuntuvat kopiolta toisistaan. Puolen välin jälkeen leffan tunnelma kallistuu enemmän komedian puolelle ja Goosebumps 2:kin alkoi muuttua hukatuksi mahdollisuudeksi - etenkin alun ollessa lupaavan mainio. Muutamassa kohtaa komedia menee jopa typerryttävän myötähäpeän puolelle, varsinkin kun selviää, mitä Slappy oikeasti suunnittelee tekevänsä.

Elokuvaa vaivaa myös vahvasti se, että se on todella lyhyt. Leffa kestää vain puolitoista tuntia ja siihen kuuluvat alun studiologot ja lopputekstit, jolloin itse tarinaa on vain tunnin ja parinkymmenen minuutin edestä. Monet koko perheen elokuvat onnistuvat kyllä kertomaan tarinansa siinä ajassa, mutta Goosebumps 2 tuntuu tunkevan liikaa juonikuvioita lyhyeen aikaan ja keskittyvän sitten kaikkeen muuhun. Sarahin pääsykoeongelmat ja Sonnyn tiedeprojekti ovat kömpelösti kirjoitetut, jolloin niistä on vaikea kiinnostua tai välittää. Leffa onnistuu paikoitellen viihdyttämään mukavasti, mutta vitsit eivät naurata, eikä elokuva enää jännitä lainkaan puolen välin jälkeen. Toisaalta en selvästi kuulu enää leffan kohdeikäryhmään. Goosebumps 2 on tehty ala-asteikäisille lapsille ja heille tämä uppoaa varmasti paljon paremmin. Elokuvan isoin plussapuoli onkin se, että lapsille tämä toimii hyvin pelottavana halloween-leffana, kun heillä ei ole vielä ikää katsoa kunnon kauhuelokuvia. Yhdysvalloissa leffa julkaistiinkin samoihin aikoihin kuin uusi Halloween (2018), jotta myös lapsille olisi jotain jännittävää katseltavaa.

Elokuvan on ohjannut Ari Sandel, joka on aiemmin tehnyt romanttiset teinikomediat The DUFF (2015) ja When We First Met (2018), mikä luultavasti selittää sen, että tämäkin elokuva sisältää teiniromanssin. Sandelin ohjaus on harmillisen epätasaista läpi leffan, kuten on myös Rob Lieberin käsikirjoitus. Etenkin hahmojen välinen dialogi ja Slappyn vitsit ovat paikoitellen todella kehnoja. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, mutta mitään ihmeellistä ei ole sillä osa-alueella tiedossa. Leikkauksessa leffaa on tiivistetty joissain kohdissa ihan liikaa. Valaisu on sentään tyylikkäästi toteutettu ja karmiviksi tarkoitetuissa hetkissä valotiimi on tiennyt, mitä tehdä. Lavasteet ovat myös onnistuneet, mutta maskeeraukset ja etenkin efektit ovat yllättävänkin huonot. Elokuvasta näkee päivänselvästi, milloin Slappy on oikea nukke ja milloin digiefekti. Tehosteet ovat ehdottomasti huonoimmillaan, kun Slappy herättää hirviöarmeijansa henkiin. Äänimaailma on kuitenkin oivallisesti rakennettu, vaikka Slappyn kanssa hyödynnetään liiankin usein samaa säikäytysääntä. Dominic Lewisin säveltämät musiikit luovat mukavasti lisätunnelmaa taustalla.

Yhteenveto: Goosebumps 2 alkaa hyvin, mutta muuttuu loppupäässä vielä isommaksi hukatuksi mahdollisuudeksi kuin ensimmäinen osa. Alkupää onnistuu luomaan jopa pientä karmivuutta, mutta hirviöarmeijan herätessä henkiin leffa tuntuu muuttuvan kopioksi ensimmäisestä osasta uusien hahmojen kera. Uudet hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta tarpeeksi pidettäviä, jotta heidän seikkailunsa parissa viihtyy kivasti puolentoista tunnin ajan. Elokuvan kesto koituu kuitenkin ongelmaksi, sillä leffaan on tungettu liikaa hätäisesti kirjoitettuja juonikuvioita, jolloin elokuva on lopulta hyvinkin epätasainen paketti. Vitsit eivät naurata, eivätkä efektitkään näytä kovinkaan hyviltä, jolloin filmistä jää loppujen lopuksi aika vähän käteen. Näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan ja elokuvasta löytyisi potentiaalia parempaan, mutta tällaisenaan on Goosebumps 2 on aika lattea leffa. Ala-asteikäisille tämä tarjoaa varmasti paljon enemmän ja toimii jännittävänä monsteriseikkailuna halloweenin aikaan tai kavereiden kanssa vietettävässä elokuvaillassa. Vanhemmat voivat ihan sujuvasti katsoa elokuvan lastensa kanssa, muttei tämä aikuisille paljoa tarjoa. "Goosebumps"-kirjojen kanssa 1990-luvulla varttuneille elokuva on luultavasti pettymys. Lopussa leffa pohjustaa mahdollista kolmatta osaa, muttei onnistu herättämään minkäänlaista kiinnostusta sen näkemiseen, jos sellainen joskus tehdään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goosebumps 2: Haunted Halloween, 2018, Columbia Pictures Corporation, Original Film, Scholastic Entertainment, Silvertongue Films, Sony Pictures Animation

Yhteistyössä

Arvostelu: Dragonball Evolution (2009)

DRAGONBALL EVOLUTION

Ohjaus: James Wong
Pääosissa: Justin Chatwin, Emmy Rossum, Chow Yun-Fat, Jamie Chung, James Marsters, Joon Park, Eriko Tamura, Randall Duk Kim, Ernie Hudson ja Texas Battle
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Dragonball Evolution perustuu japanilaisen Akira Toriyaman luomaan supersuosittuun "Dragon Ball" -mangasarjaan (ドラゴンボール - 1984-1995), jonka pohjalta on tehty useita animesarjoja ja -elokuvia. Mangan suosio levisi myös Yhdysvaltoihin, missä siitä kiinnostuttiin tietty tekemään oma elokuvansa. 20th Century Fox hankki "Dragon Ballin" filmatisointioikeudet vuonna 2002 ja alkoi työstämään leffaa. Aluksi yhtiö pyysi sarjan fania, Stephen Chow'ta ohjaamaan elokuvan, mutta hän kieltäytyi, jolloin yhtiö joutui käymään läpi useita ohjaajaehdokkaita, kuten George Lucas, Robert Rodriguez ja Zack Snyder, kunnes lopulta James Wong halusi hoitaa homman. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2007 ja lopulta Dragonball Evolution sai ensi-iltansa Japanissa 10. maaliskuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten. Elokuva osoittautui kuitenkin täydeksi fiaskoksi. Se ei tuottanut läheskään toivottuja rahasummia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin mangan fanit vihasivat elokuvaa. Akira Toriyama itse kauhistui elokuvan tasosta ja päätti palata sarjan pariin kirjoittamalla uuden animeleffan Dragon Ball Z: Battle of Gods (ドラゴンボールZ 神と神 - 2013). Jopa elokuvan näyttelijät haukkuivat lopputuloksen lyttyyn ja käsikirjoittaja Ben Ramsey pyysi anteeksi faneilta, tiedostaen filmin laadun. Itse en voi laskea itseäni Dragon Ballin faniksi, sillä en ole koskaan ollut oikein kunnolla innoissani siitä. Luin kuitenkin lapsena suuren osan "Dragon Ball" -mangoista, minkä lisäksi katsoin televisiosta Dragon Ball Z -animesarjaa (ドラゴンボールZ - 1989-1996). Kun kuulin, että leffasta ilmestyisi näytelty elokuva, olin erittäin kiinnostunut ja katsoinkin sen, kun se vihdoin ilmestyi Suomessa suoraan vuokralle. En vihannut elokuvaa, mutten kuitenkaan pitänyt siitä lainkaan ja se sai minut menettämään kiinnostuksen koko hommaa kohtaan. Vuosien varrella olen kuitenkin vähitellen alkanut jälleen kiinnostumaan aiheesta ja olen pohtinut koko alkuperäisen "Dragon Ball" -mangasarjan keräämistä. Lisäksi olen jostain syystä halunnut katsoa Dragonball Evolutionin uudestaan ja kun huomasin, että filmi täyttäisi tänä vuonna 10 vuotta, päätin sillä tekosyyllä katsoa ja arvostella leffan.

Nuoren Gokun täytyy löytää seitsemän mystistä voimaa sisällään pitävää Lohikäärmekuulaa pysäyttääkseen pahan lordi Piccolon, joka itse taas aikoo etsiä kuulat tuhotakseen maailman.

Pääroolissa Gokuna nähdään Justin Chatwin, joka on suoraan sanottuna aivan hirvittävän huono läpi elokuvan. Chatwinin näytteleminen on niin puista ja innotonta, että on vaikea käsittää, miten hän alunperin edes sai roolin? Hänellä on selkeästi suuria vaikeuksia lausua repliikkejään (mitkä hänen puolustukseksi ovat kyllä kamalia) ja esiintyä vihreän taustakankaan edessä. Naurettavinta kuitenkin on Chatwinin jatkuvasti esiin pullistuvat verisuonet hänen otsassaan. Monet ovatkin vitsailleet, että nämä verisuonet näyttelevät paremmat kuin hän itse. Niiden kanssa Chatwin näyttää jatkuvasti siltä kuin hän kärsisi vakavasta ummetuksesta. Lisäksi huomasin, että usein kun Chatwin on saanut repliikkinsä sanottua, hän lopettaa näyttelemisen kokonaan. Muutamassakin kohtauksessa hänen ilmeensä tyhjenee täysin, kun hän ei puhu. Ja on varmaan itsestäänselvyys, että elokuvan katselu on aika vaikea prosessi, jos päänäyttelijä (joka vieläpä esiintyy lähes jokaisessa kohtauksessa) on näin taidoton tyyppi. Hän ei koskaan saa "myytyä" hahmoaan, vaan vaikuttaa pääasiassa murjottavalta teiniltä, jota kiinnostaa enemmän tytön valloittaminen ja kiusaajien hakkaaminen kuin vauhdikas seikkailu. Miksi tällaisen hahmon kanssa haluaisi lähteä seikkailemaan? Lisäksi hahmossa on yksi asia, mikä ärsyttää varmasti lähes kaikkia Dragon Ballin faneja. Tämä Goku ei nimittäin ole lainkaan samanlainen kuin mangassa tai animessa. Alkuperäinen tarina alkaa naiivista ja innokkaasta Gokusta, pienestä pojasta, joka haluaa tutkia maailmaa, seikkailla ja näyttää taitonsa. Tämän leffan angstiteini suututtaa takuuvarmasti kaikki fanit, eikä mikään ihme. Hahmo on pilattu täysin ja jo siksi itse elokuvakin on pilalla.

Matkalleen tämä feikki-Goku ottaa mukaansa ihan siistin taistelijamimmi Bulman (Emmy Rossum), joka haluaa myös Lohikäärmekuulat jostain syystä, mestari Roshi (Chow Yun-Fat), joka on hieman hölmö ja pervo, mutta taidokas taistelija, sekä pöljä Yamcha (Joon Park), joka jostain syystä tarttuu mukaan ja koko leffan ajan katsoja toivoisi, että hän kuolisi mahdollisimman hirvittävän kuoleman, sillä hän on niin kamalan ärsyttävä. Yamcha on todella omahyväinen mulkvisti ja Park ärsyttää jokaisen sanomansa repliikin ajan. Chow Yun-Fat on oiva näyttelijä, mutta tässä katsojaa lähinnä nolottaa, että hänet on raahattu mukaan. Yun-Fat vetää kummallisen roolityön, eikä hän saa millään yhdistettyä mestarihahmon hömelöyttä ja viisautta uskottavasti. Rossum on ihan kelvollinen osassaan muihin verrattuna, muttei hänkään kummoinen ole ja hänen hahmonsa jää loppujen lopuksi täysin yksiulotteiseksi.
     Jos yksiulotteisuutta kaipaa, niin elokuvan pahikset sitä vasta tarjoavatkin. Mangassa ja animessa kiehtova vihreä olio Piccolo (James Marsters) on pilattu tekemällä hänestä täysin geneerinen vihollinen. Piccolosta puhutaan kuin hän olisi maailmankaikkeuden vaarallisin olento, mutta hän ei koskaan oikeasti vaikuta minkäänlaiselta uhkalta katsojalle. Hahmo vain mutisee pahoja repliikkejä ja näyttää ilkeältä ja siinäpä se. Marsters otti roolin vastaan innokkaana Dragon Ball -fanina ja läpi leffan näkee, että hän oikeasti yrittää. Mutta on hyvin vaikea yrittää, kun käsikirjoitus ei tarjoa hänelle tämän enempää. Vielä yhdentekevämpi tapaus on Piccolon kätyri (Eriko Tamura), joka hoitaa lähes kaiken tappelemisen mestarinsa puolesta. On olemassa sanonta, että "elokuva on vain niin hyvä kuin sen vihollinen" ja jos tämä pitää paikkansa, ei ole ihme, että Dragonball Evolution tuntuu todella yksiulotteiselta, aneemiselta ja tylsältä.
     Elokuvassa nähdään myös Jamie Chung Gokun ihastuksena Chi-Chinä, jolle on sentään yritetty luoda omaa juonikuviota ja hahmokaarta (siinä kuitenkaan onnistumatta), Randall Duk Kim Gokun isoisä Gohanina, Texas Battle Gokua kiusaavana Fullerina, sekä Ghostbusters-komedioista (1984-1989) tuttu Ernie Hudson vanhana viisaana Sifu Norrisina.

Dragon Ballista löytyy niin erinomaiset lähtökohdat mahtavalle seikkailuleffalle, että luulisi sellaisen tekemisen olevan helppo homma. Dragonball Evolutionin näkemisen jälkeen tämä luulo kuitenkin muuttuu täysin. Manga ei selkeästi taivu näytellyksi elokuvaksi - ainakaan näiden tekijöiden toteuttamana. Kyseessä todella on ihan kamalaa roskaa, mikä on täysi pyhäinhäväistys kaikille Dragon Ballin faneille. Elokuvan tekijät ovat napanneet mangasta vain muutamat pointit ja hahmot ja luoneet niiden kautta täysin uuden kertomuksen, mikä ei tunnu millään tavalla enää oikealta. Vaikka unohtaisi hetkeksi, että leffa perustuu johonkin ja miettii sitä vain yksittäisenä seikkailuelokuvana, ei se toimi edes silloin. Elokuva ei sisällä minkäänlaista seikkailun tunnetta, vaikka siinä vähän väliä tapahtuukin jotain. Yleensä tällaisen fantasiaseikkailun luulisi synnyttävän katsojassa ja hahmoissa edes jonkinlaista ihmeen ja hämmästyksen tuntua, kun pääsee näkemään asioita, mitkä eivät ole tästä maailmasta, mutta Dragonball Evolution ei onnistu edes siinä. Edes leffan hahmot eivät vaikuta siltä, että mikään tekisi heihin vaikutusta. Goku pitelee legendaarisia Lohikäärmekuulia kuin tennispalloa. Ja maailmasta puheenollen, leffasta ei löydy minkäänlaista yritystä rakentaa kiehtovaa maailmaa. Jos Dragon Ball ei ole entuudestaan tuttu, katsoja ei saa mitään käsitystä siitä, missä ja milloin tämä edes tapahtuu? Kai jossain futuristisessa Japanissa ottaen huomioon, että lähes kaikki muut kuin Gokun näyttelijä ovat aasialaisia ja että mukana on outoja teknologisia vempaimia.

Elokuva on muutenkin aivan käsittämättömän laiskasti ja kömpelösti tehty aina käsikirjoituksestaan asti. Käsikirjoittaja Ben Ramsey taisi kirjoittaa tekstinsä pelkän Dragon Ballista kertovan Wikipedia-artikkelin perusteella. Jossain kohtaa tekstiä on myös pilkottu niin, että kaikki hahmoja syventävät hetket on otettu pois, jotta lopputulokseen jää vain toimintaa. Tarina poukkoilee eteenpäin hurjalla kiireellä ja katsojan täytyy tehdä töitä pysyäkseen kärryillä, mikä on hassua, sillä elokuva on niin aivotonta höttöä. Leffan huumori ei valitettavasti ole hassua, vaan myötähäpeälliset jutut vain ärsyttävät ja lisäävät katsojan turhautumista. Jännitystä filmistä ei löydy lainkaan. Toimintakohtaukset ovat tylsiä, sillä ne ovat kömpelösti koreografioituja eikä katsoja välitä yhdestäkään hahmosta. Lisäksi ne ratkeavat joka kerta liiankin helposti. Yllättäen alkaakin jo lopputaistelu, mikä huonontaa elokuvaa entisestään muutamastakin eri syystä, joita en tosin lähde nyt avaamaan, sillä ne menisivät spoilereiden puolelle. Elokuvan positiivisena puolena voi todeta, että se kestää vain tunnin ja 25 minuuttia, mihin lasketaan myös lopputekstit mukaan. Leffa ja "kärsimys" on siis nopeasti ohi. Onhan se outoa, että Dragon Ballin pohjalta on saatu aikaiseksi vain alle puolitoistatuntinen leffa, kun materiaalia riittäisi paljon enempäänkin, mutta eipä se lisäkesto tätä mihinkään parantaisi. Tietyt jättimäiset ongelmat olisivat silti mukana, kuten kysymys siitä, kenelle tämä on edes tehty? Ei ainakaan Dragon Ballin faneille. Ja ne, jotka eivät tienneet Dragon Ballista ennen leffan katselua, pitävät koko juttua paskana tämän takia, eivätkä valitettavasti anna mahdollisuutta alkuperäiselle mangalle tai animelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Wong, jonka työ on niin amatöörimäistä, että välillä voisi kuvitella leffan olevan pelkkä halpa fanituotanto. Niin ei kuitenkaan voi olla, sillä jos Wong olisi Dragon Ball -fani, olisi elokuva luultavasti parempi. Wongin työtä ei yhtään helpota Ramseyn laiska käsikirjoitus. Ramsey ei edes vaivaudu koko elokuvan aikana selittämään, kuinka Piccolo karkasi hänelle luodusta mystisestä vankilasta. Sen sijaan hän pistää hahmot pohtimaan, miten he voisivat vangita Piccolon takaisin samaan paikkaan - mikä olisi tosi fiksu päätös, kun hänhän juuri hetki sitten keksi keinon päästä sieltä pakoon! Dragonball Evolution ei ole edes teknisesti onnistunut raina. Mukana on joitain ihan tyylikkäitä kuvia, mutta jokaista hyvää kuvaa varten on kaksi hätäisesti otettua. Leikkaus on myös todella tökeröä, etenkin taisteluiden aikana, jolloin yritetään peittää kehnojen stunt-miesten osaamattomuutta. Eniten ihmetystä itselleni tuottaa kuitenkin leffan visuaalinen ilme. Dragonball Evolution ei todellakaan näytä 2009 ilmestyneeltä Hollywood-tuotannolta, vaan pikemminkin 1990-luvun halvalta scifi-TV-sarjalta. Elokuvan asut ovat kumiset ja lavasteet paikoitellen naurettavan epäaidot. Jopa leffan efektit ovat kuin suoraan ysäriltä. Bulman tekniset härpäkkeet, Oozaru-hirviö ja eräs laavapaikka näyttävät todella surkeilta. Ihan oikeasti, samana vuonna ilmestyi Avatar (2009)! Miten tämä voi näyttää niin paskalta?! Ääniefektitkään eivät ole kummoiset. Brian Tylerin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Dragonball Evolution on täysi fiasko, mikä jättää vain anteeksiantamattoman pahan maun suuhun. Elokuva on totaalinen epäonnistuminen kaikilla osa-alueilla, mutta lopulta kaikkein eniten kuitenkin ärsyttää, kuinka vähän tekijät ovat tienneet lähdemateriaalista. Tarina, hahmot ja maailma on kaikki pilattu osaamattomien tekijöiden käsissä. Ohjaaja Wongin työ on surkuhupaisan amatöörimäistä ja käsikirjoittaja Ramseyn teksti on raivostuttavan huonoa. Tarina on todella kömpelösti kerrottu ja kaikki tärkeät hetket on silputtu pois, jotta jäljelle jää pelkkiä kehnoja toimintakohtauksia. Elokuvasta ei löydy minkäänlaista seikkailun tunnetta tai jännitystä, eikä se onnistu edes viihdyttämään. Näyttelijät ovat pääasiassa surkeita rooleissaan, etenkin raivostuttava Joon Park ja lahjaton Justin Chatwin. Visuaalisesti filmi näyttää enemmän halvalta ysärin TV-sarjalta kuin vuoden 2009 isolta viihdepläjäykseltä. Tekninen toteutus on naurettavaa - huomattavasti naurettavampaa kuin elokuvan huonot vitsit. Kaiken kaikkiaan Dragonball Evolution on hirvittävän huono mätäpaise ja yksi surkeimmista tekeleistä, minkä olen koskaan nähnyt. Leffa raiskasi täysin lähdemateriaalinsa, eikä ole ihme, etteivät fanit ja Dragon Ballin luoja Toriyama ole vieläkään antaneet elokuvalle anteeksi. Tätä rainaa ei yksinkertaisesti voi suositella kenellekään. Tietyssä mielentilassa ja kavereiden kanssa katsottuna sen huonous voi viihdyttää mukavasti, mutta muuten kannattaa pysyä kaukana tästä jätteestä ja tutustua mieluummin alkuperäiseen mangaan ja animeen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatkoa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa ei onneksi tehty, eikä toivottavasti tulla koskaan tekemään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dragonball Evolution, 2009, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Star Overseas, Ingenious Film Partners, Big Screen Productions, Dune Entertainment III, World Film Magic

Arvostelu: Captain Marvel (2019)

CAPTAIN MARVEL

Ohjaus: Anna Boden ja Ryan Fleck
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Jude Law, Ben Mendelsohn, Lashana Lynch, Clark Gregg, Djimon Hounsou, Akira Akbar, Gemma Chan, Annette Bening ja Lee Pace
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Captain Marvel on Marvelin elokuvauniversumin 21. elokuva. Leffa pohjautuu Marvelin sarjakuvasankari Carol Danversiin, joka teki ensiesiintymisensä "Marvel Super-Heroes" -lehden kolmannessatoista numerossa vuonna 1968. Alunperin hahmo oli pelkkä upseeri, mutta vuonna 1977 hänestä tehtiin sankari nimeltä Ms. Marvel, kunnes vuonna 2012 hän peri Captain Marvelin tittelin. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2013, kun Marvel alkoi suunnittelemaan naissankarin tähdittämää filmiä. 2016 leffan päätähdeksi ilmoitettiin Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Brie Larson ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta lopulta se siirrettiin maaliskuulle 2019. Nyt Captain Marvel on vihdoin saanut ensi-iltansa ja itse olin todella innoissani leffasta. Oli jo aikakin, että Marvelilta ilmestyy elokuva naissupersankarista (vuoden 2005 Elektra-mätäpaisetta ei lasketa mukaan). Innostustani lisäsi se, kun kuulin, että elokuvaa tähdittäisi loistava Larson ja leffan trailerit vaikuttivat todella lupaavilta. Meninkin katsomaan Captain Marvelin heti ensi-iltapäivänä Finnkinon ihanaan IMAX-saliin, missä leffan vaikuttavat hetket pääsivät todella oikeuksiinsa.

Intergalaktinen sota muotoaanmuuttavia skrull-olentoja vastaan vie kree-soturi Versin Maa-planeetalle, missä hän oppii vihdoin totuuden itsestään.

Pääroolissa Captain Marvelina tai kuten häntä elokuvassa kutsutaan, Versinä nähdään tosiaan Brie Larson. Etukäteen Larsonin roolitus herätti ristiriitaisia tunteita monissa, sillä läpi trailereiden hänellä vaikutti olevan yksi ainoa ilme ja vieläpä todella tympääntynyt sellainen. Lisäksi Larsonin esittämät poliittiset näkemykset ja kommentit leffan pressikiertueella ovat aiheuttaneet närää fanien keskuudessa, mutta siihen en ota kantaa arviossa, sillä ne asiat kuuluvat elokuvan ulkopuolelle. Omasta mielestäni Larson on nappivalinta pääosaan ja hän kannattelee supersankariseikkailua erinomaisesti harteillaan. Trailereihin oli selvästi valittu vain hänen vakavat hetkensä, sillä useassa kohtaa elokuvan aikana Larson heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin ja päästää useammat eri ilmeensä valloilleen. Hahmona Captain Marvel eli Vers on kiehtova. Hän kuuluu maailmankaikkeutta puolustavien kree-sotureiden tiimiin, muttei täysin tunne kuuluvansa joukkoon. Hahmolle kirjoitettua kaarta ja hänen kehittymistään voimiensa kanssa on mielenkiintoista seurata läpi elokuvan. On hauska nähdä, kuinka vielä lopputaistelunkin aikana hahmo löytää itsestään jotain uutta ja ilahtuu lisääntyvistä voimistaan.
     Muita kree-sotureita Versin lisäksi ovat mm. Jude Law'n näyttelemä komentaja Yon-Rogg, Gemma Chanin esittämä tarkka-ampuja Minn-Erva, sekä Guardians of the Galaxy -leffasta (2014) tuttu Djimon Hounsoun näyttelemä Korath. Porukkaan kuuluu muitakin, mutta he jäävät niin pahasti taustalle, ettei heistä osaa sanoa lähes mitään. Nämäkin kolme hahmoa tuntuvat lähinnä todella yksiulotteisilta. Jude Law on mielestäni erittäin hyvä näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei oikein istunut.

Samuel L. Jackson tekee paluun SHIELD-agentti Nick Furyn rooliin. Elokuva muuten tapahtuu 1990-luvulla, joten pääsemme itse asiassa näkemään nuoren Furyn, jolla ei ole vielä tietoakaan siitä, että maailmassa olisi yliluonnollisia olentoja. Fury ei ole edes menettänyt toista silmäänsä vielä! Tuttuun tapaansa Jackson on aivan mahtava osassaan ja tässä hän pääsee entistäkin paremmin näkyviin, sillä hän on yksi tärkeimmistä hahmoista elokuvassa. Vaikka Fury on esiintynyt jo monissa Marvelin elokuvissa, on hän jäänyt lähinnä taustalle ohjailemaan sankareita. Tällä kertaa hän pääsee oikein kunnolla toimintaan mukaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat skrull-kenraali Talos (Ben Mendelsohn yllättäen pahiksen roolissa... taas), lentäjä Maria Rambeau (Lashana Lynch) ja hänen tyttärensä Monica (Akira Akbar), sekä mystinen tohtori Wendy Lawson (Annette Bening). Useat Marvelin supersankarit luonut Stan Lee tekee tietty cameon elokuvassa, mikä surullista kyllä jää yhdeksi hänen viimeisistään, sillä Lee menehtyi marraskuussa 2018. Elokuvasta löytyy aivan mieletön kunnianosoitus Leen muistoa kohtaan.

Captain Marvel on jälleen kerran hyvä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, muttei kuitenkaan ongelmaton lisäys. Aloitetaan kuitenkin hyvistä puolista, sillä haluan painottaa, että elokuva tosissaan on mainio - paikoitellen jopa erittäin hyvä. Elokuvan alkupäässä nähdään pari todella hauskaa ja viihdyttävää toimintakohtausta, joissa Vers pääsee taistelemaan skrull-joukkoja vastaan. Etenkin avaruusaluksella käytävä taistelu on erinomainen ja siihen on keksitty nokkelia kikkoja. Myös lopputaistelu onnistuu viihdyttämään, vaikkei olekaan enää yhtä koukuttava. Leffasta löytyy muutenkin paljon viihdyttävyyttä, pääasiassa siitä, kun Vers saapuu Maahan, eikä tiedä, kuinka hänen kuuluisi käyttäytyä. Tilanne ei muutu yhtä hauskaksi kuin vaikkapa Thorissa (2011) Thorin saapuessa ensimmäistä kertaa Maahan, mutta elokuva onnistuu herkuttelemaan tällä muutamien kohtauksien ajan. Lisäksi Versin ja Nick Furyn yhteiset hetket ovat aivan loistavia, Larsonin ja Jacksonin kemioiden toimiessa täysillä yhteen. Heidän nokkela sanailunsa nostaa väkisinkin hymyn huulille, minkä tekee myös leffan hauska ysäriretroilu. Ehdottomasti hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin oranssi kissa nimeltä Goose. Katti on yllättävänkin isossa osassa ja sille tehtiinkin jopa oma julisteensa. Itse kissafanina olin todella riemuissani siitä, kuinka hyvin Goose pääseekään esille.

Elokuvasta kuitenkin löytyy pari isompaa ongelmaa, mitkä alkoivat häiritä minua yhä vain enemmän leffan päätyttyä. Vaikka Vers on hahmona mahtava ja hänen menneisyytensä avautumista on kiehtovaa seurata, on itse juoni jokseenkin unohdettava ja mitäänsanomaton. Captain Marvel tuntuukin lähinnä siltä, että sen tehtävänä on vain esitellä nimikkohahmonsa, jotta häntä voidaan käyttää tulevissa Marvel-leffoissa. Elokuva sisältää viihdyttävän seikkailun, mutta tietyiltä osa-alueilta se kaipaisi jotain huomattavasti enemmän. Isoin ongelmani Captain Marvelissa on kuitenkin sen ennalta-arvattavuus. Mukana on muutamakin iso juonenkäänne, joiden paljastumisen pitäisi tulla isona yllätyksenä, mutta jos on nähnyt muita Marvel-leffoja - etenkin jos on nähnyt Guardians of the Galaxyn - eivät käänteet erityisemmin yllätä. Yhdenkin käänteen kohdalla lähinnä odotin lähes leffan alusta saakka, milloin paljastus vihdoin tapahtuu. Lisäksi minua häiritsi yksi lyhyt hetki todella paljon, sillä se tuntui aliarvioivan katsojaa suunnattomasti. Kuten juonikuvauksessa mainitsin, skrull-olennot pystyvät muuttamaan muotoaan ja Maassa ne esiintyvät tietty ihmisinä. Tällä voisi helposti luoda tilanteita, jolloin katsoja ja päähahmot eivät tiedä, keihin voi luottaa, mutta yhdessä kohtaa naamioituneen skrullin täytyy jostain syystä paljastaa katsojille henkilöllisyytensä ja rikkoa vähäinenkin jännite. Tämä kohta tuntui pitävän katsojia todella tyhminä, etenkin kun myöhemmin saman skrullin kanssa tulee oivasti kirjoitettu hetki, missä naamioitunut olio vahingossa paljastaa totuuden.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Anna Boden ja Ryan Fleck, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä mm. draamaleffat Sugar (2008) ja It's Kind of a Funny Story (2010). Kaksikko ei valitettavasti onnistu tuomaan mitään erityistä esille ohjaustyössään, eivätkä he todellakaan leikittele avaruusmaisemilla samalla lailla kuin James Gunn Guardians of the Galaxy -leffoissaan (2014-2017) tai Taika Waititi Thor: Ragnarokissa (2017). Pieniksi indietekijöiksi he pitävät kuitenkin isoa studioleffaa toimivasti kasassa. Vielä kun he olisivat hioneet käsikirjoitusta hieman paremmaksi, niin kokonaisuus olisi erittäin mainio. Visuaalisesti Captain Marvel on tietty tyylikäs. Se on hyvin kuvattu, sen puvut ja lavasteet ovat hienot ja efektit näyttävät. Tässä leffassa täytyy etenkin mainita maskeeraajien hieno työ skrull-olentojen kanssa. Ja jos näin oikein, parissa kohtaa hieman erikoisemman näköiset skrullit olivat tehty kauko-ohjattavan maskin kanssa, eikä pelkästään digitaalisesti. Tämä toi oman lisänsä ysärihenkeen. Äänimaailma on tietty erinomaisesti toteutettu, mutta vaikka Pinar Toprakin säveltämät musiikit jumputtavat elokuvan aikana mukavasti taustalla, ei leffasta löydy ainuttakaan muistettavaa sävelmää - jos ei siis laske mukaan elokuvassa hyödynnettyjä valmiita kappaleita.

Yhteenveto: Captain Marvel on viihdyttävä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, mutta tarinallisesti se jää kaipaamaan jotain merkittävämpää. Leffa tuntuu loppujen lopuksi lähinnä esittelyltä Captain Marvelille ja taustatarinana Nick Furyn päätökselle aloittaa Avengers-tiimin kokoaminen. Niissä asioissa leffa onnistuu kyllä todella hyvin. Captain Marvel on kiehtova lisäys sankareiden joukkoon ja Brie Larson on erinomainen roolissa. Samuel L. Jackson pääsee kenties jopa paremmin oikeuksiinsa Nick Furyna kuin koskaan aiemmin. Päähenkilön hitaasti avautuvasta menneisyydestä on kiinnostavaa oppia lisää, minkä lisäksi leffa sisältää alkupäässä pari mitä viihdyttävintä toimintakohtausta. Goose-kissa on ehdottomasti elokuvan hauskinta antia ja kissafanina olin innoissani, kuinka isossa roolissa katti onkaan. Harmillisesti leffan isot käänteet ovat ennalta-arvattavia ja juoni kulkee muutenkin todella turvallisia polkuja. Lopputuloksena on oiva supersankariseikkailu, joka onnistuu paikoitellen olemaan jopa todella hyvä, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut vielä hiomista, jotta kokonaisuus yltäisi samalle tasolle. Marvelin faneille Captain Marvel on tietty pakkokatsottavaa, etenkin jos aikoo mennä katsomaan ensi kuussa ilmestyvän Avengers: Endgamen (2019). Toivon, että useat Larsonin sanomisia kritisoivat fanit osaisivat antaa itse elokuvalle mahdollisuuden, sillä leffa ei itsessään ole mitään poliittisen sanoman tuputtamista - paitsi jos lasket tuputtamiseksi sen, että sankari onkin tällä kertaa nainen. Kymmenen vuoden päästä kukaan ei enää edes muista koko etukäteen puhjennutta naurettavaa someraivoa, joten kannattaako meuhkata nytkään? Etenkin kun suuri osa lukemistani kommenteista on vain myötähäpeällisen typerää ja lapsellista huomionhakua...

Lopputekstien aikana nähdään tietty vielä kaksi kohtausta, joista toinen johdattelee mahtavasti Avengers: Endgameen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Marvel, 2019, Marvel Studios

Arvostelu: Ocean's Thirteen (2007)

OCEAN'S THIRTEEN

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Al Pacino, Don Cheadle, Casey Affleck, Bernie Mac, Scott Caan, Eddie Jemison, Shaobo Qin, Carl Reiner, Andy García, Ellen Barkin, David Paymer, Elliott Gould, Eddie Izzard, Bob Einstein ja Vincent Cassel
Genre: rikos, komedia
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli kehuttu menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ocean's Twelve (2004) ei kuitenkaan ollut kovin kehuttu, mutta se menestyi tarpeeksi, jotta tekijät saivat tehdä kolmannenkin osan. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2006 ja lopulta Ocean's Thirteen sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikkei elokuva tienannut yhtä paljon kuin edelliset osat, se oli menestys ja kriitikot kehuivat sitä Ocean's Twelveä paremmaksi leffaksi. Itse tutustuin elokuvasarjaan kesällä 2015, kun katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset kaverini kanssa keskellä yötä. Luultavasti suuren väsymyksen vuoksi en pitänyt leffasta, enkä katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin kun ilmoitettiin, että leffa saa lisäosan Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Ja kun Ocean's 8 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin sarjan edelliset osat läpi. Pidin ensimmäisestä osasta paljon enemmän kuin aiemmin, mutta Ocean's Twelve tuotti pettymyksen. Aloinkin katsomaan Ocean's Thirteeniä hieman epäileväisin mielin...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset ja Ocean's Twelve!

Reubenin saadessa sydänkohtauksen, kun varakas Willy Bank huijaa häneltä kasinon itselleen, Danny Ocean ja hänen tiiminsä päättävät antaa Bankille opetuksen ja varastaa kasinon rahat avajaisiltana.

Oceanin tiimin tutut hahmot Danny Ocean (George Clooney), Rusty (Brad Pitt), Linus (Matt Damon), Basher (Don Cheadle), Frank (Bernie Mac), Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan), Livingston (Eddie Jemison), Yen (Shaobo Qin) ja Saul Bloom (Carl Reiner) tekevät paluun kolmatta ja viimeistä kertaa. Vaikka joskus tehtäisiinkin "Ocean's Fourteen", olisi mahdotonta saada koko vanhaa tiimiä takaisin, sillä Bernie Mac valitettavasti menehtyi vuosi tämän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tiimiläiset ovat jälleen kerran veikeät ja heidän puuhasteluaan on jännä seurata, mutta heitä on loppujen lopuksi aika vaikea kutsua kunnon henkilöiksi, sillä jokaisessa on niin minimaalisesti sisältöä. Tiimiläiset ovat enemmänkin nappuloita pelissä, jotka ajavat tarkoituksensa, mutta joista ei lopulta jää mitään käteen. Jo Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani totesin, että hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta kehuin, kuinka jokaiselle on onnistuttu luomaan selkeä tarkoitus tarinassa ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Ocean's Twelvessä näin ei tapahtunut ja jotkut hahmoista tuntuivat enemmänkin roikkuvan mukana ja tätä elokuvaa vaivaa sama asia. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta se on todella, todella vähän. Lähinnä vain Linus kehittyy leffan aikana, kun hän haluaa olla isommin ryöstössä mukana. Affleckin esittämälle Virgil Malloylle on onnistuttu kehittämään ihan hassu sivujuoni, kun hänen täytyy tehdä töitä meksikolaistehtaassa, mutta siinäpä se.
     Elokuvan todellinen tähti on Al Pacino, joka näyttelee Willy Bankia, todella itsekeskeistä ja enemmän rahaa kuin ihmisiä arvostavaa bisnesmiestä, joka omistaa suuren osan Las Vegasin kasinoista. Pacino sopii osaansa kuin valettu ja vaikkei hänen hahmonsa ole erityisen pidettävä, tarjoaa Pacino ihan kelpo komediaa näyttelemisensä kautta.
     Muita hahmoja leffassa ovat potilaana makaava Reuben (Elliott Gould), edellisistä osista tuttu julma bisnesmies Terry Benedict (Andy García), Oceanin tiimiä auttava Roman (Eddie Izzard), Willy Bankin assistentti Abigail (Ellen Barkin), FBI-agentti Caldwell (tammikuussa menehtynyt Bob Einstein), sekä Ocean's Twelvestä tuttu Francois Toulour (Vincent Cassel). Hahmoista paras on yllättäen Bankin kasinon tarkastaja (David Paymer), joka tarjoaa hyvää huumoria mukaan. Julia Robertsia ja Catherine Zeta-Jonesia ei tällä kertaa nähdä lainkaan, sillä he eivät suostuneet jatkamaan sarjan parissa. He eivät suostuneet olemaan Ocean's Twelven kuvauksissa samaan aikaan paikalla, joten kenties onkin ihan hyvä, etteivät he olleet tämän leffan kuvauksissa tuomassa turhaa draamaa mukaan.

Ocean's Thirteen on kuin yhdistelmä Ocean's Eleveniä ja Ocean's Twelveä. Sen kasinonryöstämis-juoni on hyvin samanlainen kuin ensimmäisessä elokuvassa, mutta valitettavasti sen kerrontatapa on otettu Ocean's Twelvestä. Tarinassa on vaikea pysyä mukana, sillä tuntuu siltä kuin tekijät eivät haluaisi katsojaa hahmojen mukaan. Ensimmäisessä elokuvassa tuntui siltä kuin olisi itse yksi tiimiläisistä ja oli hauska juonitella ryöstöä Terryn pään menoksi, mutta tässä asioita vain tapahtuu, eikä katsojille vaivauduta avaamaan, miksi niitä tapahtuu ja miten hahmot päätyivät näihin ratkaisuihin. Leffassa tapahtuu todella paljon kaiken aikaa, eikä siitä löydy hengähdystaukoja, mikä tekee katselukokemuksesta jopa uuvuttavan. Minä pidän paljon hyvin rakennetuista ja nokkelista, keskittymistä vaativista elokuvista, mitkä haastavat katsojan, mutta tämän leffan seuraaminen oli paikoitellen liiankin iso urakka, ottaen huomioon, kuinka viihdyttäväksi se on selvästi tarkoitettu.

Onneksi elokuvasta löytyy niitä viihdyttäviäkin hetkiä ja edellisistä osista tuttua nokkelaa dialogia, mikä onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä muuten aika tylsässä tarinassa. Hahmojen välisiä keskusteluja tietty parantaisi se, jos hahmoihin olisi panostettu, mutta tekijät varmaankin olettivat, ettei sitä tarvitse tehdä enää tässä vaiheessa sarjaa. Loppua kohti Ocean's Thirteenin taso paranee ja filmin huipennus on sen parasta antia. Tekijöillä on valitettavasti ollut selkeät paineet edellisten elokuvien juonenkäänteiden ylittämisestä, eivätkä he osu maaliin uuden twistinsä kanssa. Hahmoille ei myöskään tunnu olevan kunnon haasteita ryöstöreissun aikana, jolloin jännitystäkään ei löydy. Loppujen lopuksi Ocean's Thirteen on siis hyvin keskinkertainen tekele, minkä katsoo kerran ihan sujuvasti, mutta minkä aikana jää lähinnä kaipaamaan Ocean's Elevenin nerokkuutta.

Ohjaaja Steven Soderbergh on saanut mukaan omaa hauskaa tyyliään mm. kamerakikkailujen ja nokkelan dialogin kautta, mutta muuten hänen taitonsa eivät pääse kunnolla esille Brian Koppelmanin ja David Levienin työstämän kömpelön käsikirjoituksen vuoksi. Kaksikko on saanut aikaiseksi huvittavaa sanailua, mutta he eivät ole saaneet kerrottua tarinaa kunnolla, eivätkä he ole vaivautuneet panostamaan hahmoihin lainkaan. Ocean's Thirteen on kuitenkin suurimmaksi osaksi kelvollisesti kuvattu. Leikkaus on aika sotkuista, mutta jälkitöissä tehty kikkailu, missä nähdään useampi kuva samaan aikaan ruudulla, on hauska. Sen sijaan kuvan saturaation korottaminen on ollut virhe, sillä hahmojen naamat muuttuvat usein oranssiksi, mikä tekee leffasta paikoitellen visuaalisesti tökerön. Lavasteena rakennettu kasino on kuitenkin todella näyttävä ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä tyylikkäiden pukujen kanssa. Äänimaailma on ihan kelvollisesti luotu ja David Holmes on säveltänyt mukaan mainioita melodioita.

Yhteenveto: Ocean's Thirteen on parempi elokuva kuin Ocean's Twelve, mutta harmillisesti vain hieman, eikä leffa pääse lähellekään Ocean's Eleven - korkeat panokset -elokuvan tasoa. Kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja kummallisen pitkäveteinen filmi, vaikka tarina liikkuukin kuin pikakelauksella eteenpäin. Nokkela dialogi ja hauska kikkailu jälkitöissä ei enää riitä, kun tarina ei millään nappaa mukaansa, hahmot ovat onttoja ja koko ryöstöstä ei löydy mitään jännitettä. Joitain hauskoja hetkiä on luvassa ja loppua kohti elokuvan taso paranee, mutta silti kyseessä on aika lattea lopetus erittäin mainiosti alkaneelle trilogialle. Näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta valitettavasti se ei ole kovin paljon. Al Pacino on kenties jopa elokuvan parasta antia ylimielisenä kasinonomistajana. Jos Ocean's Twelve tuntui sekavalta, ei tämä ole kummoinen parannus siihen verrattuna, mutta jos taas pidit Twelven tarinankerronnasta, iskee Ocean's Thirteenkin luultavasti hyvin. Saa nähdä, miten käy Ocean's 8:n kanssa, kun työryhmä ja näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon... Siitä lisää ensi viikolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Thirteen, 2007, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight