torstai 30. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Central Intelligence (2016)

CENTRAL INTELLIGENCE (2016)



Ohjaus: Rawson Marshall Thurber
Pääosissa: Kevin Hart, Dwayne Johnson, Amy Ryan, Danielle Nicolet, Ryan Hansen, Aaron Paul, Thomas Kretschmann, Jason Bateman ja Melissa McCarthy
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Hart ja Dwayne "The Rock" Johnson eivät kuulu lempinäyttelijöihini. Vaikka he ovat olleet mukana ihan hyvissä elokuvissa, en ole koskaan vakuuttunut heidän suorituksistaan. Silti idea agenttikomediasta, jota he tähdittävät, vaikutti minusta mielenkiintoiselta. Nähdessäni julisteen, jossa sanaleikillä viitataan siihen, kuinka isokokoinen mies Johnson on ja kuinka lyhyt Hart on, mietin aluksi, että onpas huono vitsi. Lopulta elokuvan tunnuslause alkoikin toimia mielestäni ja aloin pitää sitä jopa hauskana. Kävin ennakkonäytöksessä juhannuksena katsomassa elokuvan. Tämä on toinen kerta, kun käyn ennakkonäytöksessä ja jälleen sinne pääsi ihan niin kuin muihinkin näytöksiin: ostamalla lipun.

Kirjanpitäjä Calvin Joyner törmää Facebookissa vanhaan koululaiseensa Robbie Weirdichtiin, joka on vaihtanut nimensä Bob Stoneksi. Bob pyytää Calvinia mukaan viettämään iltaa baariin ja ennen kuin Calvin tajuaakaan, hänet on kiskaistu mukaan CIA:n sekasotkuun.

Calvin Joyneria esittää Kevin Hart, joka tunnetaan komedianäyttelijääkin paremmin stand-up -koomikkona. Tässä elokuvassa hän on lähes kaiken aikaa todella kovaääninen ja ylinäyttelee paljon. Toisaalta se toimii. Hänen vaimoaan, Maggieta, näyttelee Danielle Nicolet.
     Showpainista Hollywood-bisnekseen päätynyt Dwayne "The Rock" Johnson, näyttelee Robbie Weirdichtia, eli Bob Stonea. Monissa toimintaelokuvissa, kuten Fast & Furious 5 (2011) näytellyt Johnson vetää jälleen lihaksiaan pullistelevan toimintasankarin roolin, mutta tuo siihen oman lisäyksensä. Hahmo ei ole kaikkein fiksuin ja hän on omalla tavallaan yhä henkisesti samanlainen kuin mitä hänestä näytetään koululaisena. Saatan jopa pitää tätä hänen parhaana suorituksenaan, vaikka Hartin lisäksi myös Johnson ylinäyttelee tässä useasti.
     CIA-agentti Pamela Harrisia näyttelee Amy Ryan. Hahmo on todella samanlainen kuin monissa muissa tämänkaltaisissa elokuvissa. Hän jahtaa Stonea ja uskottelee Joynerille Stonen olevan pahis. Tavallaan kyseessä on aika tyhjä hahmo, mutta sen osaa arvatakin, jos Central Intelligencen kaltaisia elokuvia on nähnyt aiemminkin.
     Elokuvassa nähdään myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Aaron Paul Stonen entisenä agenttiparina Philinä. Jason Bateman esittää Robbieta kiusannutta Trevoria ja elokuvassa esiintyvät myös Melissa McCarthy ja Thomas Kretschmann, jotka tulivat minulle yllätyksinä.

Elokuva alkaa vuodesta 1996. Nuori, lihava Robbie tanssii suihkussa ja kiusaajat käyvät hänen kimppuunsa nauraen. Pakko sanoa, että Dwayne Johnsonin naama tietokoneella liitettynä jonkun pulskan skidin pärstään näytti todella huonolta. Siis erittäin huonolta. Varsinkin kun tällainen myötähäpeys tulee jo alussa, on vaikea kuvitella, että jatkosta seuraisi mitään hyvää. Robbie heitetään alasti täynnä ihmisiä olevan liikuntasalin lattialle, jossa on juuri valittu koulun suosituimmaksi oppilaaksi Calvin, joka tunnetaan myös nimellä "The Golden Jet". Kun muut nauravat Robbielle, Calvin tarjoaa The Golden Jet -takkinsa Robbielle peittämään tämän alapään. Eli nuorena suosittu oli Calvin ja kiusattu oli Robbie. Siitä hypätään kaksikymmentä vuotta eteenpäin, jolloin Calvin on kirjanpitäjä, joka vihaa työtään ja Robbie on tehnyt itsestään muskelikimpun. Vaikka tämän muutoksen voi arvata tapahtuvan, niin on silti hienoa nähdä elokuvan kertovan, ettei teini-iän jutut kestä ikuisuutta. Jos on nyt vaikka yläasteella cool, niin tulevaisuudessa voi olla täysi nobody.

Elokuvasta voisi käsittää sellaisen sanoman, että jos sinua kiusataan koulussa ylipainon takia, niin voit Calvinin sanojen mukaan "laihduttaa kaksisataa kiloa ja tuoda ne kaksisataa kiloa takaisin lihasmassana" ja vetää kiusaajiasi turpaan. No ei, vaan elokuvan todellinen sanoma on, että itsensä pitäisi hyväksyä sellaisena kuin on. Jos muut eivät hyväksy, niin se on niiden ongelma. Jokaisen kuuluisi uskaltaa olla millainen ikinä onkin ja nauttia siitä, mikä on. Kiusaamista käsitellään elokuvassa useasti, sekä vakavasti, että myös koomisesti. Elokuvassa on siis oikeastaan hyvä sanoma.

Ai niin, eikös tämä ollut toiminta-agenttielokuva? Ei ole ensimmäinen kerta, kun CIA jahtaa elokuvassa omaa agenttiaan, joka on ryhtynyt omiin puuhiinsa. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun tämä agentti ottaa mukaan jonkun, joka ei sopisi tilanteeseen yhtään. Aika perinteinen kaava elokuvassa loppujen lopuksi on, eikä kenellekään julisteen nähneelle tule yllätyksenä elokuvan agenttitarina. Jos elokuvan menee katsomaan tietämättä yhtään mitään siitä, niin voi yllättyä, kun yhtäkkiä aletaan ammuskelemaan. Elokuvasalin äänenkorkeus oli hieman "sopivan" yläpuolella ja välillä laukaukset kuuluivat todella kovaa. Toimintaa on aika paljon ja siihen sisältyy ampumisen lisäksi myös lähitappelua.

Ja onhan tämä myös komedia. Vitsiä tosiaan tehdään kiusaamisesta, vaikka sitä käsitelläänkin myös vakavasti. Dwayne Johnson on saatu hauskaksi, mutta Kevin Hart ei paljoa naurata. Monet hänen vitseistään koostuvat siitä, että hän on tummaihoinen. "En ole nähnyt sitä elokuvaa, koska olen musta." "Tuntuu siltä kuin olisin musta Will Smith." En tiedä johtuuko se, etten nauranut siitä, etten ymmärtänyt niitä juttuja vai siitä, että ne olivat vain niin huonoja vitsejä. Ja julisteen mukaisesti elokuvassa vitsaillaan siitä, kuinka Johnson on niin iso mies ja kuinka Hart on niin lyhyt. Monet vitseistä ovat viittauksia joihinkin tunnettuihin asioihin, kuten esimerkiksi elokuviin, näyttelijöihin tai sarjoihin. Yhdessä kohtaa Calvin heittää Bobille, että tämä on kuin Herkules. En sitten tiedä viitattiinko tässä siihen, että Dwayne Johnson esitti kyseistä hahmoa elokuvassa Hercules (2014).

Elokuva on kuvattu hyvin ja välillä jopa yllättävänkin hyvin. Alkupuolen toimintakohtauksissa leikkaus on hieman liian nopeaa, mutta muuttuu toimivaksi loppupuolella. Musiikkina kuullaan pääosin elokuvan tunnusmusiikkia, joka on hidasta ja joka soitetaan vain muutamalla nuotilla. Äänitehosteet kuuluivat oikein hyvin, kun äänitasot salissa olivat hieman liian korkealla, mutta toisaalta etenkin aseiden pamaukset kuulostivat hyviltä. Elokuvan on ohjannut Rawson Marshall Thurber, joka on ohjannut mm. komediat Dodgeball: A True Underdog Story (2004) ja We're the Millers (2013). Ohjaustyönä Central Intelligence on hänen neljäs pitkä elokuva.

Yhteenveto: Central Intelligence on kelpo hupia, jonka katsoo ainakin kerran läpi tyytyväisenä ja se viihdyttää lähes koko elokuvan läpi. Siinä on hyvä sanoma, sopiva määrä toimintaa, sekä hyviä, että myös huonoja vitsejä. Dwayne Johnson tekee mielestäni uransa parhaan näyttelijäntyön, mutta Kevin Hart paikoitellen ärsyttää, kun puhuu niin kovaäänisesti. Suosittelen sitä komediaelokuvista pitäville, sekä Dwayne Johnsonin ja Kevin Hartin faneille. Yllättävää kyllä, suosittelisin ennemminkin mennä katsomaan tämän, kuin samana päivänä ensi-illassa olevan The BFG:n (2016) tai eilen ilmestyneen Independence Day: Resurgencen (2016). Jos mietitte kaveriporukan kanssa menevänne katsomaan jonkun komediaelokuvan, Central Intelligence on oiva vaihtoehto. Kyllähän tätä toisenkin osan katsoisi. Lopputekstien aikana nähdään hieman mokaotoksia.




Kirjoittanut: Joonatan, 26.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Central Intelligence, 2016, Universal Pictures, New Line Cinema, Bluegrass Films, Principato-Young Entertainment

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Arvostelu: The BFG / IKJ: Iso kiltti jätti (2016)

THE BFG (2016)

IKJ: ISO KILTTI JÄTTI



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Ruby Barnhill, Mark Rylance, Jemaine Clement, Penelope Wilton, Rebecca Hall ja Bill Hader
Genre: seikkailu, fantasia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

The BFG, eli suomalaisittain IKJ: Iso kiltti jätti, perustuu Roald Dahlin kirjoittamaan, vuoden 1982 samannimiseen lastenkirjaan. Kirja ei ole minulle tuttu, mutta Dahlin muista teoksista minulle on tavalla tai toisella tuttuja mm. "James and the Giant Peach" (1961), "Charlie and the Chocolate Factory" (1964) ja "Fantastic Mr. Fox" (1970). Ensimmäisen kerran mielenkiintoni heräsi, kun luin, että Steven Spielberg palaisi historiallisista draamoista (War Horse, 2011, Lincoln, 2012 ja Bridge of Spies, 2015) takaisin satu-/seikkailuelokuvan pariin. Omasta mielestäni Spielberg on nimittäin parhaimmillaan, kun hänen elokuviensa tarinat eivät ole realistisia. Elokuvan juliste oli myös yksinkertaisen tyylikäs. En halunnut nähdä yhtäkään mainosta, sillä halusin katsoa elokuvan tietämättä juurikaan mitään siitä. Sateisena torstaiaamuna kävin katsomassa elokuvan.

Orpokodissa asustava Sohvi näkee yöllä jätin. Jätti nappaa Sohvin mukaansa jättiläismaahan pelätessään, että Sohvi kertoisi kaikille näkemästään. Sohville selviää, että hänen tapaamansa jätti onkin ihan kiltti, mutta muut jättiläismaassa asuvat jätit ovat lapsia syöviä hirviöitä.

Ennen The BFG:tä Ruby Barnhill oli näytellyt vain 4 O'Clock Club -televisiosarjassa. Tässä hän on päässyt päärooliin Sohviksi. Vaikka hahmo on perinteisen ärsyttävä, kaikkitietävä kakara, niin Barnhill suoriutuu osastaan kunnialla ja olisi kiinnostavaa nähdä, mihin hänen uransa lähtee tämän jälkeen.
     Elokuvan nimikkohahmoa, Isoa kilttiä jättiä esittää Spielbergin edellisestä elokuvasta, Bridge of Spiesista tuttu ja kyseisen elokuvan roolistaan Oscar-pystin saanut Mark Rylance. Rylancen hahmo on todella sympaattinen ja häneen on saatu tunnetta mukaan. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Rylancen liikkeet ovat näyteltyjä, kuten myös ilmeet, vaikka hahmo onkin pääasiassa digitaalisesti tehty. Rylancen kasvonpiirteet ovat silti selkeästi erotettavissa.
     Jättiläismaan muut jätit ovat isompia kuin Iso kiltti jätti, mutta heidän kasvoissaan ei ole mitään tunnistettavaa. Kaikkein eniten jäteistä esille pääsee Läskinlarppaaja, jota esittää Jemaine Clement. Hahmon tarkoitus olisi kai aiheuttaa lapsille painajaisia, mutta en usko, että se onnistuu siinä kovinkaan hyvin. Jäteillä on ihan hauskoja nimiä, kuten Verikorsto (Bill Hader), Raatokaappi (Adam Godley) ja Lastenlyttääjä (Ólafur Ólafsson), mutta heidän roolinsa jää aika pieneksi, eikä heitä tunnista toisistaan.
     Mukana ovat myös kuningatar, jota näyttelee Penelope Wilton ja tämän assistentti Meeri, jota esittää Rebecca Hall. Heidän roolinsa eivät myöskään ole kovin isot. Pääasiassa elokuva pyörii Sohvin ja Ison kiltin jätin ympärillä. Olisin halunnut nähdä enemmän orpokodissa olevia hahmoja.

Elokuva alkaa Sohvin selityksellä hirviöistä ja milloin niitä voi nähdä. Tämän olisi kai tarkoitus toimia pelotteena lapsille ja elokuvassa käsitelläänkin synkkiä asioita, kuten kannibalismia ja lasten syömistä. Silti elokuva on itse asiassa erittäin selkeä lastenelokuva. Onhan se ymmärrettävää, sillä se perustuu satukirjaan, mutta silti kontrasti synkkyyksissä ja elokuvan muussa olemuksessa ei ole kovin toimiva. Ratkaisut ongelmiin ovat helppoja ja loppuskabailu on ohi minuutissa. Alkupuolen jälkeen ei oikeastaan jännitä, mitä Sohville käy, sillä jännitystilanteet eivät ole hyvin rakennettuja. Elokuva on myös paikoitellen pitkäveteinen.

The BFG:n maailma on hyvin suunniteltu. Valitettavasti maailmaa ei käytetä kovin laajasti. Ihmisten maailmaa ei erityisemmin näytetä. Orpokotia toivoisi näkevänsä ja kuningattaren palatsissa vietetään liiankin kauan aikaa. Jättiläisten maailmasta näytetään vain murto-osa. Parasta onkin unimaailma ja koko sivujuoni Ison kiltin jätin työstä unien varastajana. Unimaailmaan pääsee kekseliästä reittiä. Kohtaus, jossa Iso kiltti jätti ja Sohvi jahtaavat unia on yksi elokuvan parhaista. Se ei valitettavasti kuitenkaan pelasta elokuvaa.

Aiemmin mainituista en ole nähnyt War Horsea, Lincoln oli mielestäni aika tylsä ja Bridge of Spies oli vain huono. Minun mielestäni Steven Spielberg on parhaimmillaan tehdessään fiktioelokuvia. E.T. - The Extra-Terrestrial (1982) on minulle tuttu jo hyvin pienestä pitäen, Jaws (1975) aiheutti minulle pysyvät traumat, Jurassic Park (1993) on todella hyvä elokuva, kuten myös kolme ensimmäistä Indiana Jonesia (Raiders of the Lost Ark, 1981, The Temple of Doom, 1984 ja The Last Crusade, 1989). Minusta oli todella hienoa, että Spielberg tekisi taas puhtaan fiktioelokuvan. Harmi vain, että hän on selkeästi jäänyt jumittamaan historiallisiin juttuihin, eikä The BFG ole kovin loppuun asti suunniteltu ja hyvin toteutettu elokuva.

Elokuva on hyvin kuvattu. Leikkaus on sujuvaa, mutta elokuvasta olisi saanut leikattua pois minuutteja. Vaikka elokuvassa on käytetty paljon lavasteita, niin suurin osa taustoista näyttää tietokoneella tehdyltä. Elokuvassa on muutenkin kaikin puolin tosi vahva green screen -henki, enkä oikein tiennyt, mikä siinä on oikeasti ollut fyysisesti kosketeltava asia. Vaikka esimerkiksi The Jungle Book (2016) oli myös pääosin tehty sinikangasta vasten, niin se on paljon aidomman näköinen kuin tämä. Jätit ovat aika huonosti toteutettuja. Iso kiltti jätti toimii visuaalisesti välillä, muttei ole kovin vakuuttava. Uskoisin, että jo muutaman vuoden päästä The BFG:n tehosteet näyttävät pahasti päivittyneiltä. Koska kyseessä on Spielbergin elokuva, niin musiikista vastaa tietysti John Williams. Williamsin sävellykset tässä ovat hyvin perinteisiä hänen tyylilleen.

Yhteenveto: The BFG on aika heikko seikkailuelokuva. Vaikka siinä käsitellään lasten syöntiä, niin se on silti liian lapsellinen, eli vanhemmat eivät voi siitä erityisemmin nauttia. Jos on kirjan fani, niin kannattaa käydä vilkaisemassa, onko elokuvasta mihinkään. Suurin osa hahmoista on alikäytettyjä, tehosteet näyttävät heikoilta ja kaikki ratkeaa tosi helposti. Aika unohdettava The BFG siis on ja jää tähän mennessä vuoden heikoimpien elokuvien listalle. En tiedä kannattaako Steven Spielbergin tulevista elokuvista enää innostua. Elokuva on kielletty alle 7-vuotiailta ja luulisin elokuvan myös toimivan parhaiten juuri sen ikäisille. Mutta jos lapsi haluaa elokuviin päästä, niin suosittelen mieluummin The Little Princeä (2015), sillä siitä riittää iloa myös vanhemmille.




Kirjoittanut: Joonatan, 16.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The BFG, 2016, Amblin Entertainment, Walt Disney Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Reliance Entertainment

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Independence Day: Resurgence / Uusi uhka (2016)

INDEPENDENCE DAY: RESURGENCE (2016)

INDEPENDENCE DAY: UUSI UHKA



Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Jeff Goldblum, Liam Hemsworth, Jessie Usher, William Fichtner, Maika Monroe, Bill Pullman, Brent Spiner, Judd Hirsch ja Vivica A. Fox
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Independence Day (1996) oli lapsena minulle todella siisti juttu. Silloin toivoin, että elokuvalla olisi jatko-osa. Kun näin ensimmäiset mainokset Independence Day: Resurgencesta, toivoin, että ensimmäinen osa olisi pysynyt omillaan. Puhetta oli aiemmin, että kaksi jatko-osaa olisi tekeillä ja aloin pelätä pahinta. Mitä jos nämä uudet elokuvat pilaisivat koko homman? Jos Resurgence tekisi saman Independence Daylle, mitä Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999) teki Star Warsille (1977-)? Katsoin alkuperäisen osan uudestaan ja se toimi kököistä tehosteistaan huolimatta edelleen ja se onneksi sai minut hieman innostumaan uudesta elokuvasta. Silti, kun menin katsomaan elokuvan, olin varautunut pahimpaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa: Independence Day!

20 vuotta on kulunut avaruusolioiden hyökkäyksestä. Ihmiset käyttävät alienteknologiaa ja rakentavat sovussa maailmaa uudestaan. Kuitenkin jälleen juurikin itsenäisyyspäivänä, avaruusoliot tulevat takaisin ja nyt näyttäisi siltä, ettei niitä voi pysäyttää mikään...

Jeff Goldblum nähdään jälleen yhtenä päähenkilöistä. Hän ei onneksi enää takeltele sanoissa niin paljon kuin aiemmin, mutta tuttu puhetyyli on silti huomattavissa. Hänen esittämänsä David on edelleen kaikista fiksuin ja hän joutuukin tietysti ratkomaan pulmia, joita USA:n muut osaavat henkilöt eivät saa ratkaistua.
     The Hunger Games -elokuvista (2012-2015) tuttu Liam Hemsworth vetää parhaimman suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Hemsworth esittää lentäjä Jake Morrisonia ja hänestä on yritetty tehdä Will Smithin Steven Hiller -hahmon kaltainen ja toteutus on paikoitellen onnistunut, mutta silti kaipaisi tilalle oikean Will Smithin.
     Smith ei nimittäin esiinny tässä, sillä hän ei halunnut tehdä taas uutta scifielokuvaa, joten hänet on yksinkertaisesti kirjoitettu ulos sarjasta tappamalla hahmo. Hillerin poika, Dylan Hiller, on mukana ja häntä esittää Jessie Usher. Toisin kuin voisi odottaa, Dylan ei ole samanlainen moottoriturpa kuin isänsä, vaan on järkevä johtajahahmo, joka kärsii paineesta olla yhtä tärkeä henkilö kuin isänsä. Minut yllätti, että Steven Hillerin vaimo Jasmine palasi takaisin sarjaan ja häntä esittää edelleen Vivica A. Fox. Hahmo ei valitettavasti esiinny paljoa elokuvassa.
     Uutena hahmona on William Fichtnerin esittämä kenraali Adams, joka pääosin vain seisoo monitorien takana ja jakaa käskyjä. Kyseessä on todella ontto hahmo, eikä Fichtnerin suoritus ole kummoinen.
     Naispoweria mukaan tuo Maika Monroen näyttelemä Patricia Whitmore, entisen presidentin tytär. Hahmo on "yllättäen" Jake Morrisonin tyttöystävä, mutta osoittaa onneksi olevansa muutakin kuin avuton neito, jonka Jake käy vähän väliä pelastamassa ja pääseekin lentämään hävittäjää ja taistelemaan alieneita vastaan. Bill Pullmanin esittämä ex-presidentti Whitmore on myös mukana ja jösses Pullman on vanhentunut! Tai sitten se johtuu maskeerauksesta. Pullmanin suoritus on erinomainen, kuten myös Monroen.
     Minut yllätti oikeasti, että edellisestä osasta tutut tohtori Okun (Brent Spiner) ja Davidin isä Julius (Judd Hirsch) palasivat rooleihinsa. Tohtori Okun on vielä raivostuttavampi hahmo kuin edellisessä osassa. Julius on ottanut kunnian alieneiden päihityksestä ja kirjoittanut jopa kirjan siitä, miten hänelle tuli idea voittaa oliot. Hirschin suoritus on hyvä ja hänet oli mukava nähdä jälleen.

Ensimmäisenä voisin käsitellä kysymystä; onko Independence Day: Resurgence tarpeellinen jatko-osa? Ei ole. Se ei ole niin huono kuin pelkäsin, mutta jää silti aika latteaksi pätkäksi. Ihan kivaa kesän popcornhömppäähän se on, tehosteet ovat tyylikkäitä ja on hienoa katsoa, kun maailmaa pistetään jälleen pask... hajalle. Silti siitä puuttuu se jokin, joka teki Independence Daysta Independence Dayn. Kyseessä ei ole vain se, että Will Smith puuttuu tai että mukana on Hemsworthin veljeksistä se heikompi, mutta siinä ei ole samaa toimivaa vibaa kuin edellisessä osassa. Kaikkea uutta hölmöä on keksitty mukaan, millä on yritetty päästä samaan tunnelmaan, mutta siinä ei ole täysin onnistuttu. On elokuvassa kuitenkin hyviä asioita.

Mielestäni lähtökohdat elokuvassa ovat erittäin mielenkiintoiset. Ei niinkään se, että ihmisillä on nyt käytössä hävittäjiä, jotka pääsevät avaruuteen ja kuussa on iso avaruusasema ja meilläkin on käytössä laserpyssyjä, vaan se, että edellisen hyökkäyksen jäljiltä maailma on parempi paikka. Ihmiset eivät sodi keskenään ja rakentavat yhdessä tuhoutunutta planeettaansa ennalleen. Tarvittiin siis avaruusolioiden hyökkäys, jotta koko ihmiskunta pystyisi elämään sovussa.

Ei pelkästään ihmisillä ole hienompaa teknologiaa, vaan myös avaruusolioilla on isompi ja tuhoisampi ase käytössä. Elokuva alkaa ex-presidentti Whitmoren painajaisella siitä, että oliot olisivat tulossa takaisin. Sitten näytetäänkin uutta ja parempaa maapalloa, mutta aika pitkä pätkä alkupuolesta vietetään pääasiassa kuuhun rakennetulla avaruusasemalla. Hieman hitaan alun jälkeen jättimäinen avaruusalus luo varjonsa kuun pinnalle. Taas tuijotellaan suut ammolla, kun olioiden hyökkäys alkaa. Tällä kertaa olioilla on käytössä vain yksi alus, mutta se on niin iso, että peittää suuren osan maapallon pinta-alasta. Pidin tämän tolkuttoman jättimäisen tuhoaseen ideasta. En tosin pitänyt siitä ideasta, että avaruusolioilla on kuningataralien, joka johtaa pienempiä alamaisiaan. Kuulostaako tutulta? Aliens (1986) toi tällaisen lisäyksen omaan sarjaansa, eli kovin omaperäinen idea ei ole kyseessä. Mukaan on tällaisten lisäksi tungettu vähän muutakin, joka tuntuu todella hölmöltä, mutten ala nyt paljastamaan liikoja.

Edellisen osan tapaan myös Resurgencen on ohjannut Roland Emmerich, jolle katastrofimeininki on todella tuttua. Tässä meno on paljon massiivisempaa kuin edellisessä osassa. Jättimäinen avaruusalus liikkuu maapallon pintaa pitkin ja jälleen pistetään turistinähtävyyksiä maan tasalle. Dubain korkea Burj Khalifa -torni putoaa London Eyen päälle ja muuta hauskaa. Muuten tuhoutuneessa Pariisissa näyttäisi Eiffel-torni mystisesti pysyvän pystyssä. Valkoinen talo on rakennettu uudestaan, mutta sitä ei valitettavasti nähdä tuhoutuvan, kuten ei myöskään Empire State Buildingia. Noh, ei kannata ensimmäistä osaa kopioida liikaa. Joka tapauksessa koko avaruusaluksen liikkuminen maapallon pinnalla on todellista silmäkarkkia. Tehosteista ei voi oikeastaan sanoa mitään pahaa, sillä elokuva on visuaalisesti todella tyylikkään näköinen. Elokuva on myös kuvattu hyvin, kuten myös leikattu ja äänitehosteet saavat elokuvateatterin penkit välillä tärisemään. Heikkoa elokuvassa onkin tarinallinen sisältö. Tietyt asiat kun olisi heittänyt menemään, niin elokuva olisi paljon parempi. 3D toimii välillä, kunhan on löytänyt oikean paikan salista.

Yhteenveto: Independence Day: Resurgence on aika kehno, eikä edes kovin tarpeellinen jatko-osa Independence Daylle. Siinä on hyviä juttuja ja paljon outouksia, joista onneksi osan voi katsoa sormien läpi. Vanhojen hahmojen paluu toimii suurimmaksi osaksi ja uudet hahmot ovat hyviä. Tehosteet ovat näyttäviä, mutta tarina on aika lattea. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti väännetyltä. Kuningataralienin ryöstäminen Alien-sarjasta (1979-) tuntui aika halvalta ratkaisulta. Resurgence on helppoa popcornviihdettä nuorisolle, mutta aiemman osan faneille tämä voi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Elokuva jätetään pahasti kesken ja loppuu aika yllättäen, joten kolmas osa on aika varmasti tulossa. Se mitä kolmannesta osasta voi tämän perusteella päätellä, niin sarja tulee vain heikkenemään. Itse käyttäisin rahani muuhun ja kehottaisin käymään katsomassa jonkin toisen elokuvan. Tämän voi vilkaista vaikka sitten vuokralta.




Kirjoittanut: Joonatan, 21.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pop-break.com
Independence Day: Resurgence, 2016, 20th Century Fox Film Corporation

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Independence Day - Maailmojen sota (Independence Day - 1996)

INDEPENDENCE DAY - MAAILMOJEN SOTA

INDEPENDENCE DAY



Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Will Smith, Jeff Goldblum, Bill Pullman, Judd Hirsch, Randy Quaid, Brent Spiner ja Vivica A. Fox
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Muistan, kun näin Independence Day - Maailmojen sodan ensimmäistä kertaa. En tosin osaa sanoa, minkä ikäinen olin tai vaikkapa vuodenaikaa, kun niin tapahtui, mutta muistan, että elokuva oli silloin "hei vau!" -kokemus. Näin sen, kun se tuli televisiosta ja edelleen ihmettelen, miksi viimeinen mainoskatko tuli, kun tarina oli jo päättynyt. Kun mainoskatko loppui, elokuvan lopputekstit alkoivat. Vain kerran minulle on käynyt sama juttu uudestaan. Omistin Independence Dayn joskus DVD:llä, mutten enää ja nyt kun Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016) on tulossa, niin minun täytyi etsiä tämä scifiklassikko tallenteistani ja katsoa se uudestaan pitkästä aikaa.

Avaruusoliot saapuvat Maahan ja alkavat tuhoamaan suurkaupunkeja. Yhdysvaltojen presidentin, lentäjäkapteenin ja tekniikkanörtin täytyy lyöttäytyä yhteen pelastaakseen maailma.

Will Smith pääsee olemaan oma itsensä - tai ainakin samanlainen kuin hän oli kaikissa uransa alkupään elokuvissa. Tässä hän näyttelee lentäjäkapteeni Steven Hilleriä. Smithiä jaksaa helposti katsoa samanlaisena vaikka monta elokuvaa putkeen ja hänessä riittää karismaa ja energiaa pitääkseen yksin katsojan mielenkiintoa yllä.
     Jeff Goldblum takeltelee sanoissa tuttuun tyyliinsä ja pääsee toistamaan tutun "Must go faster!" -repliikkinsä Jurassic Parkista (1993). Hän esittää David Levinsonia, joka on selkeästi kaikkein fiksuin heppu koko maailmassa. Goldblum on jännästä puhetyylistään huolimatta erittäin oiva näyttelijä ja onnistuu tässäkin roolissa.
     Bill Pullman näyttelee Yhdysvaltojen presidentti Whitmorea. Pullman on minulle muuten tuttu elokuvasta Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), joten on mielenkiintoista nähdä häntä todella erilaisessa roolissa.
     Faijalla hommat hanskassa -komediasta (National Lampoon's Vacation - 1983) tuttu Randy Quaid esittää lentäjä Russell Cassea, joka väittää, että avaruusoliot olisivat aiemmin siepanneet hänet, mutta kukaan ei tietenkään usko häntä. Koskaan ei elokuvassa kuitenkaan käy selväksi, siepattiinko hänet oikeasti, vai oliko se vain hänen tarinansa.
     Mukana on myös Brent Spinerin näyttelemä "hullu professori", tohtori Okun, joka tutkii avaruusolentoja. Okunin hahmo voi tuntua hieman liioitellulta, kuten myös lentäjä Casse, mutta he sopivat omalla oudolla tavallaan elokuvaan.
     Pääkolmikolla on myös jokaisella oma naisensa, jotka joutuvat selviytymään avaruusolioiden hyökkäyksestä. Hillerin naisystävänä on Vivica A. Foxin näyttelemä Jasmine, presidentti Whitmoren vaimoa, Marilynia, näyttelee Mary McDonnell ja Levinsonin entistä vaimoa, Constancea, esittää Margaret Colin. Levinsonin isää näyttelee Judd Hirsch, joka on mukana ohjeistamassa poikaansa elämän vaikeuksissa.




Elokuva alkaa kuten monet lajityyppinsä edustajat: kuun pintaan syntyy massiivinen varjo, joka lähestyy maapalloa. Vaikka aloitus on hyvin yleinen, toimii se tässä täydellisesti. Se näyttää samantien katsojalle, että jotain on tulossa avaruudesta ja ihmiset ovat vaarassa. Vaikka elokuvan alussa useat ihmiset miettivät, että avaruuden muukalaiset tulevat rauhanomaisin aikein, niin elokuvan ensimmäiset kuvat jo viestivät katsojalle, että oliot ovat uhka ihmiskunnalle. Eipä aikaakaan, kun alkaakin jo tapahtua. Valkoinen talo, Empire States Building ja monet muut maamerkit saavat kyytiä, kun avaruusalukset ampuvat niitä lasersäteillään.

Independence Day - Maailmojen sodan voi jakaa helposti kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään hahmot ja avaruusalukset laskeutuvat. Näytetään siis tarinan lähtökohdat. Toisessa osassa avaruusoliot aloittavat hyökkäyksensä ja ihmiskunta kärsii. Pientä vastarintaa yritetään, mutta siitä ei ole hyötyä. Kolmannessa osassa käydään kunnolla muukalaisia vastaan. Vielä selkeämmäksi tämän jaottelun tekee se, että elokuva tapahtuu kolmen päivän aikana, heinäkuun toinen, kolmas ja neljäs päivä, joista viimeinen on tietysti elokuvan nimen mukaisesti USA:n itsenäisyyspäivä. Vaikka suuren osan tarinoista voi jakaa näin kolmeen osaan, niin pidän siitä, kun se on tehty todella selkeäksi jaotteluksi. Aiemmin samanlaisesta tarinankerronnasta olen käyttänyt esimerkkinä elokuvaa Man of Steel (2013).




Elokuvassa on perinteisen tarinankerronnan lisäksi myös hyvin perinteisiä asioita scifigenressä. Ensinnäkin avaruusalukset ovat pyöreitä, eli juurikin lentäviä lautasia. Muukalaisten päät ovat hyvin pelkistetyt ja niihin on otettu mallia kaikkein perinteisimmistä avaruusolioista. Ja tietysti alukset ampuvat kirkkaita lasersäteitä. Independence Day - Maailmojen sota on todella voimakkaasti tyylitelty. Siinä on vahva isänmaallisuusteema läpi elokuvan - kuinka USA:n presidentti olisi kaikkein suurin ja hienoin mies, mitä maa päällään kantaa. Davidin hahmo on se tutkija, jota kukaan ei usko, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä ja kapteeni Hiller... noh Will Smith esittää itseään. Kyseessä on myös todella vahvasti dramatisoitu elokuva. Etenkin alkupuolella, jossa alukset saapuvat, kuvat hämmästelevistä ihmisistä on tehty todella dramaattisiksi ja niitä on paljon. Hämmästelykohdat yhdistettynä kestäisivät jo aika kauan. Loppupuolella kuultava presidentin puhe maailman takaisinvaltauksesta on hiottu niin tyylikkääksi ja henkeä nostattavaksi kuin vain voi.

Elokuvan on ohjannut Roland Emmerich, joka on tehnyt monia ison luokan maailmantuhoamiselokuvia, kuten The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009). Hän on myös ohjannut yhden Godzilla-elokuvan (1998) ja hän aloitti Stargate-fanituksen elokuvallaan Tähtiportti (Stargate - 1994). Hänen elokuvansa saavat lähes aina todella ristiriitaiset arviot, mutta Independence Day - Maailmojen sota saattaa jopa olla yleisesti hänen pidetyin elokuvansa. Elokuva on paikoitellen niin suurissa mittakaavoissa kulkeva, että sitä voisi helposti pitää Michael Bayn tekemänä rymistelynä.




Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä itse ainakin olisin asemoinut kameran paikan toisin. Leikkaus toimii muuten, mutta alkupuolen siirtymät kohtauksesta toiseen valkoisen välähdyksen kanssa ovat todella häiritseviä. Äänimaailma on hyvin mietitty ja David Arnoldin säveltämä musiikki sopii loistavasti elokuvaan. Tehosteet ovat valitettavasti kärsineet pahasti vuosien varrella. Itse asiassa melkein mitkään efektit eivät näytä enää nykypäivän kriteereillä hyviltä. Toisaalta, kun kyseessä on muutenkin niin selkeästi tyylitelty elokuva, niin heikommat tehosteet jopa sopivat siihen. Elokuvaa on silti välillä hieman hankala katsoa naurahtamatta kököille efekteille.

Yhteenveto: Independence Day - Maailmojen sota on omalla tavallaan aivan nerokas elokuva omassa genressään. Sitä voisi helposti pitää pohjana nykyaikaisille avaruusolioiden hyökkäyksistä kertoville elokuville. Se ei ota itseään liian vakavasti, mikä toimii tässä todella hyvin. Kuitenkin kaikessa "hölmöydessäänkin" elokuva voi jopa liikuttaa. Pääkolmikon näyttelijäntyö on onnistunutta ja vaikka Russell Cassen ja tohtori Okunin hahmot menevät aikalailla yli, niin ratkaisu toimii. Tehosteet näyttävät nykyään erittäin heikoilta, mutta sen kykenee (ehkä) katsomaan sormien läpi. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä scifielokuva ja hieman kyllä pelottaa, että mitä Independence Day: Uusi uhka pystyy tarjoamaan. Se näyttää nimittäin enemmän samalta kuin joka vuosi tulevat scifirymistelyt, eikä juurikin Independence Dayn jatko-osalta. Suosittelen Independence Day - Maailmojen sotaa kaikille scifielokuvien ystäville, kuten myös Will Smith -faneille ja ison luokan rymistelyelokuvien katsojille. Hauskana yksityiskohtana on lopputeksteissä oleva teksti, ettei yhtäkään eläintä tai avaruusoliota vahingoitettu elokuvan teon aikana.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.ratpackpodcasts.com
Independence Day, 1996, 20th Century Fox Film Corporation, Centropolis Entertainment


perjantai 24. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Loma (Vacation - 2015)

LOMA

VACATION



Ohjaus: John Francis Daley, Jonathan M. Goldstein
Pääosissa: Ed Helms, Christina Applegate, Skyler Gisondo, Steele Stebbins, Chris Hemsworth, Leslie Mann, Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Charlie Day, Norman Reedus, Catherine Missal ja Michael Peña
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Chevy Chasen tähdittämät komediat Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon's Vacation - 1983) ja sen jatko-osat Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation - 1985), Joulupuu on kärvennetty (National Lampoon's Christmas Vacation - 1989) ja Vegas vie voiton (Vegas Vacation - 1997) ovat varmasti monille tuttuja. Kasarilapsille kolme ensimmäistä ovat jollain lailla enemmän tai vähemmän tärkeitä ja he ovatkin omille muksuilleen näyttäneet niitä myöhemmin. Koska edellisestä Loma-elokuvasta on jo aikaa monta vuotta ja elämme uudelleenfilmatisointien ja jatko-osien aikaa, niin tietysti myös tämä elokuvasarja piti tuoda 2000-luvulle. Kävin viime vuonna katsomassa uuden Loman elokuvateatterissa ja nyt katsoin sen uudestaan Blu-raylta, sillä nyt on juhannus ja silloin monet lähtevät yleensä lomalle täällä Suomessa.

Rusty Griswold huomaa, että hänen perheensä on tyytymätön aiempien vuosien lomasuunnitelmiin, joten hän päättää viedä heidät Walley World -teemapuistoon, jossa itse kävi lapsena. Kaikki ei kuitenkaan mene matkalla ihan niin kuin olisi voinut toivoa...




Chevy Chasen roolin hölmöilevänä isänä on korvannut Ed Helms, joka esittää Rustya. Rusty on Chasen näyttelemän Clark Griswoldin poika. Helms suorituu osastaan hyvin ja hahmosta huomaa, että Helms on halunnut tehdä monet asiat kuin Chevy Chase alkuperäisissä Loma-elokuvissa.
     Rustyn parempaa puoliskoa, eli hänen vaimoaan Debbie Griswoldia näyttelee Christina Applegate. Hahmo on aika tylsä, kunnes paljastuu hahmon nuorisotausta, mikä tuo onnistuneesti sisältöä hahmoon.
     Skyler Grisondo näyttelee Rustyn ja Debbien vanhinta poikaa, Jamesia. James on monille nuorille todella lähestyttävä hahmo. Hän etsii paikkaansa maailmassa, joutuu kestämään veljeään ja yrittää tehdä vaikutusta tyttöön. Jamesin mielenkiinnon kohteena, Adenana, nähdään Catherine Missal.
     Nuorempaa veljeksistä, Keviniä, esittää Steele Stebbins. Kevinin rooli on yksiulotteisempi kuin Jamesin ja hän jää hieman taka-alalle. Monet voivat samaistua Kevinin osalta siihen, että lähes jokainen meistä tietää jonkun joka on tai on ollut Kevinin kaltainen.
     Rustyn siskoa, Audreyta, näyttelee Leslie Mann, joka kuitenkin jää kohtauksissaan Chris Hemsworthin esittämän Stonen varjoon. Hemsworth pääsee kunnolla revittelemään elokuvassa ja huomaa, että hänestä on varmasti välillä mukava esittää jotain muutakin kuin Thoria.
     Alkuperäisistä Vacationeista tutut Chevy Chase ja Beverly D'Angelo ovat tietenkin mukana myös tässä elokuvassa, vaikka heidän roolinsa onkin todella pieni. Elokuvassa esiintyy heidän lisäkseen myös tuttuja naamoja, kuten The Walking Dead -sarjasta (2010-2022) tuttu Norman Reedus, Ant-Manista (2015) tuttu Michael Peña ja Kaameat pomot -elokuvista (Horrible Bosses - 2011-2014) tuttu Charlie Day.




Monille tosiaan tuli ensimmäisenä mieleen, miksi tämä elokuva täytyi tehdä, kun alkuperäinen on jo komediaklassikko? Vacationia tehdessä on selkeästi mietitty juuri tätä ja se ei yritäkään olla kovin erilainen kuin alkuperäinen. Isä toilailee, äiti joutuu sietämään ja lapset katsovat nolona vierestä. Elokuvassa on kuitenkin dialogi, jossa juurikin sanotaan, että tämä on täysin eri loma kuin alkuperäinen, johon James sanoo, ettei ole edes kuullut alkuperäisestä lomasta. Tällä on selkeästi yritetty herättää uuden sukupolven kiinnostus sarjaan. Saa nähdä kehkeytyykö tästä uusi elokuvasarja, vai jäikö tämä vain yksittäiseksi jatko-osaksi.

Elokuvan vitsit koostuvat pääosin toilailusta ja huumorista, joka saattaa raivostuttaa monia. Rasistisia heittoja on elokuvassa paljon ja ne jokainen katsoja ottaa, miten ottaa. Loppujen lopuksi kaikki seksistisetkin vitsit elokuvassa ovat vain niin pahoja, kuin mitä ne omassa päässään ajattelee. Omasta mielestäni Vacation on jopa yllättävän hauska elokuva ja elokuvateatterissa nauroin kaiken aikaa. Nyt katsoessani sen uudelleen, muistin monet kohdat, jolloin en nauranut samalla lailla, mutta se viihdytti silti erinomaisesti alusta loppuun. Alussa ja lopussa nähdään valokuvia muista lomista, joissa tapahtuu outouksia. Alun kuvat saavat katsojan hyvin oikeaan tunnelmaan. Monien komedioiden ongelmana on, että ne vakavoituvat liikaa loppua kohti, mutta tämä säilyttää hauskuutensa loppuun saakka.




Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin, mutta välillä kamera heiluu hieman tarpeettomasti. Leikkaus on myös todella sujuvaa. Elokuvan on ohjannut kaksikko John Francis Daley ja Jonathan M. Goldstein, joille tämä on ohjaajina ensimmäinen pitkä elokuva. He ovat aiemmin tehneet yhdessä lyhytelokuvat What Babies Do ja Audio Tour. Tietysti Lindsey Buckinghamin kappale Holiday Road on mukana myös tässäkin Lomassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on kymmenen minuuttia kestävä Return to Walley World ja lähes kaksikymmentä minuuttia kestävä The Griswold Odyssey, jotka kertovat elokuvan teosta. Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia.

Yhteenveto: Loma on yllättävän hauska ja toimiva komedia. Se on tietoinen siitä, että se on aika lailla sama pätkä kuin alkuperäinen, jolla ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan mitään väliä. Konsepti toimii, niin miksi sitä muuttaa mihinkään. Ensimmäisellä kerralla saa nauraa alusta loppuun ja toisella kerralla parhaat vitsit toimivat hyvin. Monet vitseistä ovat rankkoja ja jollain tapaa "väärin", mutta se niissä onkin hienoa ja rohkeaa. Suosittelen elokuvaa komedioiden ystäville ja alkuperäisten Lomien faneille, vaikka monille tämä voikin olla "pyhäinhäväistys". Toivon, että tälle tehtäisiin jatkoa. Toivottavasti teidän juhannus- ja kesämatkanne sujuvat paremmin kuin Griswoldeilla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thesecondtake.com
Vacation, 2015, Warner Bros Pictures, New Line Cinema, BenderSpink, David Dobkin Productions


torstai 23. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Chappie (2015)

CHAPPIE (2015)



Ohjaus: Neill Blomkamp
Pääosissa: Sharlto Copley, Dev Patel, Ninja, Yo-Landi Vi$$er, Hugh Jackman ja Sigourney Weaver
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Ohjaaja Neill Blomkamp vakuutti minut taidoistaan heti ensimmäisellä elokuvallaan, District 9:llä (2009). Valitettavasti jo hänen toinen elokuvansa, Elysium (2013) jätti minut kylmäksi, vaikka olikin hieman parempi toisella katsomiskerralla. Erittäin varautuneena kävin vähän yli vuosi sitten katsomassa Chappien, toivoen että se olisi lähempänä District 9:ä kuin Elysiumia. Koska jotain muksuja oli päässyt katsomaan Fifty Shades of Greyn (2015), niin tuli hieman säätöä hakea koko meidän porukalle henkkareita, jotta pääsisimme varmasti katsomaan Chappien, Finnkinon tiukentaessa iän tarkastamista. Lopulta pääsimme katsomaan elokuvan ilman, että papereita edes kysyttiin. Sellainen jännä tarina minulla on elokuvan näkemisestä. Ostin Chappien Blu-raylle jo yli puoli vuotta sitten, mutta katsoin sen vasta nyt uudestaan.

Vuonna 2016 Johannesburgissa on otettu käyttöön robottiscouttipoliiseja. Scouttien luoja, Deon Wilson, päättää kokeilla uutta teknologiaa yhteen scouttiinsa, jolla se saisi tietoisuuden ja kykenisi ajattelemaan itse. Scoutti, joka nimetään Chappieksi, joutuu huonossa jamassa olevien rikollisten käsiin.

Jälleen on Blomkamp roolittanut Sharlto Copleyn elokuvaansa, toista kertaa pääosaan. Copley esittää nimikkohahmo Chappieta ja hän tuo scouttiin niin paljon sydäntä ja tunnetta mukaan, että kyseessä on inhimmillisempi hahmo kuin oikeastaan kukaan oikea ihminen koko elokuvassa. Chappien kehitys ja muuttuminen elokuvan aikana on hyvin rakennettu ja on hienoa nähdä, miten kylmä maailma vaikuttaa hahmoon, joka vain haluaa hyvää kaikille.
     Slumdog Millionairesta (2008) tuttu Dev Patel näyttelee Deon Wilsonia. Patel on hyvä näyttelijä ja hänen suorituksensa on mainio. Monien ongelmana oli, että mainosten perusteella Chappie ja Deon olisivat enemmän keskiössä, mutta näin ei olekaan.
     Etelä-afrikkalaisen rap-yhtye Die Antwoordin jäsenet Ninja ja Yo-Landi Vi$$er ovat mukana elokuvassa ja esiintyvät jostain kumman syystä omina itsenään. He ovat rikollisia, jotka ryöstävät Chappien tehdäkseen tästä rikolliskumppanin. Mainoksissa heitä ei näytetty lähes ollenkaan, minkä takia heidän mukanaolonsa tuotti hämmennystä. Toisaalta on hienoa, että elokuvat voivat yllättää. Kovin kummoisia näyttelijöitä eivät Ninja ja Yo-Landi ole, mutta toimivat ihan hyvin tässä elokuvassa. Heidän musiikkiaan kuullaan myös, mm. kappaleet "Cookie Thumper", "Baby's on Fire" ja "Enter the Ninja". (Hieno fakta: näin Die Antwoordin livenä viime vuonna Provinssirockissa.)
     Hugh "Wolverine" Jackman nähdään tässä pahiksena, Vincent Moorena. Hänellä on oma poliisirobottinsa, The Moose, jota yrittää saada käyttöön, mutta kukaan ei huoli kömpelöä Moosea, sillä kaupungilla on jo käytössään tehokkaat poliisiscoutit. Tämän takia Vincent tuntee voimakasta vihaa Deonia kohtaan. Inhimmillinen kateuden aiheuttama viha tekee Vincentistä toimivan pahiksen ja Jackmanin suoritus on hyvä.
     Sigourney Weaver vetää yhden latteimmista, unohdettavimmista ja heikoimmista suorituksista, mitä olen häneltä nähnyt. Hän esittää scoutteja tuottavan Tetravaal-yhtiön pomoa, Michelle Bradleyta ja menee sieltä, mistä aita on matalin. Kyllä vanhalta Alien (1979) -tähdeltä voisi odottaa parempaa.

Kuten jo mainitsin, niin monet odottivat elokuvaa, joka keskittyisi Chappieen ja Deoniin, mutta siinä vietetäänkin paljon aikaa Die Antwoordin jäsenten kanssa. Ninja ei ymmärrä, että Chappien pitää oppia ja haluaa tehdä tästä nopeasti gangsterin, kun taas Yo-Landi pitää Chappieta kuin omana poikanaan. Itse pidän siitä, minkä suunnan tarina ottaa ja pidän juuri siitä, että Chappie-parka joutuu niin koviin koettelemuksiin ja opit, mitä hän saa eri suunnilta, ovat ristiriidassa keskenään. Tämän takia Chappie ei kykene ymmärtämään tarkoitustaan. Pohjimmiltaan tarinassa on kyse oman paikkansa löytämisestä maailmassa ja kuinka ulkopuoliset vaikutteet voivat muuttaa kaiken, mitä itse olisi toivonut elämälleen.

Kuten District 9, myös Chappie tapahtuu Johannesburgissa. Muutamia viittauksia kyseiseen elokuvaan on myös, mikä pistää miettimään, kuuluvatko elokuvat samaan universumiin? Chappien maailma on karu ja hyvin realistinen scifielokuvaksi, mitä nyt robotteja juoksentelee kaduilla. Värimaailmaltaan elokuva on erittäin harmaa, sillä lähes kaikki paikat ovat hyvin ankeita. Ulkonäkönsä lisäksi Johannesburg on karu muutenkin. Ihmisiä ryöstetään ja tapetaan kaiken aikaa. Verta näkyy pieniä määriä, mutta olisin toivonut vielä rajumpaa meininkiä. Hahmot kiroilevat myös paljon, joten tämä ei ole mikään lasten scifielokuva. Chappie on selkeästi suunnattu varttuneemmille katsojille. Se on monin tavoin aika maanläheinen pätkä loppujen lopuksi, eikä niin mahtipontinen kuin monet nykypäivän scifirymistelyt.

Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Äänimaailma on hyvin suunniteltu ja etenkin pidin siitä, miten Copleyn ääntä on muokattu hieman robottimaisemmaksi. Värimaailma on tosiaan aika harmaa ja musiikkina kuullaan paljon pätkiä Die Antwoordin kappaleista. Elokuvaan on myös sävelletty omaa musiikkia, joka soi taustalla, muttei jää erityisemmin mieleen. Tehosteita ei ole paljoa; enimmäkseen tietokoneella toteutetut scoutit, jotka on tehty todella hyvin. Chappie on saatu näyttämään erittäin realistiselta tyypiltä.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on pidennetty kohtaus, vaihtoehtoinen loppu, taidegalleria ja lähes puolitoista tuntia featuretteja, jotka käsittelevät elokuvan tekoa. Featurettet ovat nimeltään "From Tetravaal to Chappie", "Jozi: Real City and a Sci-Fi Setting", "Chappie: the Streetwise Professor", "We Are Tetravaal", "Keep it Gangster", "Rogue Robot: Deconstructing the Stunts and Special Effects", "Arms Race: The Weapons and Robots", "Bringing Chappie to Life: The Visual Effects" ja "The Reality of Robotics".

Yhteenveto: Chappie on erittäin mainio ja hieman erilainen scifielokuva. Se on hyvää vastapainoa massiivisille avaruusoliopätkille, joita vuosittain tulee. Vaikka se on yleisesti erittäin kritisoitu elokuva, niin minun mielestäni siinä on hyvä tarina ja sanoma, ja päähenkilön toteutus on kaikin puolin hieno. Suosittelen elokuvaa kaikille vakavamman scifin ystäville ja Blomkampin faneille. Chappie ei ole niin hieno elokuva kuin District 9, mutta se on paljon parempi kuin Elysium. Toivoisin, että Blomkamp palaisi pian elokuvien teon pariin ja saisimme nähdä uuden leffan häneltä. Chappie oli alunperin kirjoitettu trilogiaksi, mutta toivon, että se pysyy vain yksittäisenä omana elokuvanaan.




Kirjoittanut: Joonatan, 21.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Chappie, 2015,Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Media Rights Capital, LStar Capital, Kinberg Genre

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Kunnon dinosaurus (The Good Dinosaur - 2015)

KUNNON DINOSAURUS

THE GOOD DINOSAUR



Ohjaus: Peter Sohn
Pääosissa: Raymond Ochoa, Jack Bright, Jeffrey Wright, Frances McDormand, Steve Zahn, Peter Sohn, Sam Elliott, Anna Paquin ja John Ratzenberg
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

The Good Dinosaur, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Kunnon dinosaurus on Pixar-animaatioyhtiön 16. elokuva. Vaikka Pixar on osoittanut olevansa yksi parhaimmista elokuvayhtiöistä, joka tekee hittejä hitin perään, tämän leffan teko ei ollut helppo prosessi. Filmiä suunniteltiin jo 2009, mutta sen tarina ei edennyt ja lopulta sen ohjaajaksi tarkoitettu Bob Peterson poistui projektista ja hänet korvattiin Peter Sohnilla. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo 2014, mutta koska käsikirjoituksen teossa ilmeni jatkuvia ongelmia, julkaisua oli pakko viivästyttää. Lopulta teksti saatiin kuitenkin valmiiksi ja Kunnon dinosaurus sai vihdoin ensi-iltansa loppuvuodesta 2015 (Suomessa vasta alkuvuodesta 2016. Itse olen aina pitänyt dinosauruksista ja innostuin, kun näin ensimmäiset luonnokset Pixarin tulevasta dinosauruselokuvasta. Inside Out - mielen sopukoissa (2015) osoitti, että Pixarin toinen kulta-aika olisi alkamassa ja minulla oli todella kovat odotukset Kunnon dinosaurukselle. En kuitenkaan päätynyt katsomaan elokuvaa teattereissa ja lopulta ostinkin sen ilman, että olin kertaakaan nähnyt sitä. Hieman pelokkaana katsoin sen, sillä olin kuullut monelta suunnalta haukkuja. Mutta kyseessä on Pixar ja Pixar on rakkautta... suurimmaksi osaksi.

Maanviljelijädinosauruksen poika Arlo eksyy. Isänsä neuvojen mukaisesti Arlo yrittää löytää takaisin kotiinsa seuraamalla jokea. Hänen mukanaan kulkee ihmispoika Puppe, johon Arlolla ei ole kovin lämpimät välit.

Pääosassa on Arlo, perheensä pienin dinosaurus, jonka tavoitteena on todistaa, että hän pärjäisi rankassa maailmassa ja ansaitsisi merkkinsä perheessään. Arlon äänenä kuullaan Raymond Ochoa, joka hoitaa muuten osansa hienosti, mutta hänen ulvontansa on hieman myötähäpeällistä kuunneltavaa (mikä on tosin tarkoituksena). Muuten hahmo on todella sympaattinen ja liikuttava. Jos teillä on isosiskoa tai -veljeä, niin uskoisin, että Arlon rooli perheessä on hyvin tuttua teille.
     Ihmispoika Pupesta on tehty koirankaltainen muksu, joka voi olla hellyyttävä, mutta silti voi yllättäen käydä kimppuun hampaillaan. Myös Puppeen voi samaistua, sillä hän on monissa tilanteissa se hieman kokeneempi tyyppi, kun taas Arlo ei tiedä yhtään oikeasta maailmasta metsään joutuessaan. Pupen äänenä kuullaan Jack Bright.
     Arlon vanhempia näyttelevät Jeffrey Wright ja Frances McDormand. Vanhemmat eivät ole kovin isossa roolissa, mutta vielä pienemmässä roolissa ovat Arlon sisko Lippe (Maleah Nipay-Padilla) ja veli Jakke (Marcus Scribner).
     Mukana on myös muita dinosauruksia, kuten lentoliskot Tuulispää, Salamainen ja Myräkkä, jotka toimivat elokuvan pahiksina. Jurassic Parkin (1993) ansiosta tyrannosaurus rexit ja velociraptorit ovat yksiä lempidinoistani ja tässä niitä esiintyy myös. Tyrannosauruksia ovat Lissu, Nasse ja Kake, joista on tehty texasilaisia karjankasvattajia. Raptoreita näkee myös yhdessä kohtauksessa.




Elokuva alkaa samoilla kuvilla, mitä ensimmäisessä mainoksessa näytettiin. Asteroidi lentää kohti maata, dinosaurukset syövät rauhassa ja asteroidi lentää ohi. Siitä siirrytäänkin miljoonia vuosia eteenpäin aikaan, jossa dinosaurukset ja ihmiset elävät samanaikaisesti. Ihmiset ovat kuitenkin edelleen luolamiehiä, mutta dinosaurukset ovat oppineet kasvattamaan karjaa, viljelemään maata ja puhumaan ihmisten kieltä, jota kuitenkaan yksikään ihminen ei osaa puhua. Tällaisesta asemoinnista tulee mieleen Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002), jossa eläimet ovat kehittyneempiä ja ihmiset eivät sano sanaakaan.

Lähtökohdat ovat siis erittäin mielenkiintoiset ja loistava pohja on olemassa. Harmi vain, ettei Kunnon dinosaurus kykene täysin hyödyntämään tarinansa pohjaa. Mainoksissa puhuttiin juuri siitä, miten dinosaurukset ja ihmiset kykenisivät elämään samanaikaisesti, mutta elokuvassa nähdään kunnolla oikeastaan vain yksi ihminen ja Arlon lisäksi satunnaisia dinoja. Elokuva ei hyödynnä myöskään hahmojaan kovin monipuolisesti. Yksittäisenä seikkailuna elokuva on hyvin perinteinen kotiinpaluumatka ja tavallaan toimiva, vaikkei kovin mukaansatempaava. Se on suloinen ja sympaattinen kuten päähenkilönsä, mutta kun näkee elokuvassa potentiaalia paljon laajempaan kertomukseen, Kunnon dinosaurus tuntuu lähinnä vain pintaraapaisulta isommasta kokonaisuudesta. Olisikin mielenkiintoista nähdä elokuvalle jatkoa, joka ei kuitenkaan liity tämän elokuvan hahmoihin, vaan siinä esiteltäisiin uusia asioita saman rakenteen ympärille.




Asia, mistä ei oikeastaan voi sanoa mitään pahaa, on animointi. Elokuva on animoitu aivan täydellisesti. Hahmoista on lähtökohtaisestikin suunniteltu sympaattisia tai Disney-tyylisiä pahiksia, jotka miellyttävät omilla tavoillaan silmää läpikotaisin. Taustat ovat niin aidon näköisiä, että jos niistä ottaisi hahmot pois, niin voisi luulla katselevansa luontodokumenttia. Kaikki vuorista peltoihin ja joesta metsiin on tehty erittäin yksityiskohtaisesti ja se jos mikä on silmäkarkkia. Luulin jo, että Pixarin elokuvassa Urhea (Brave -2012) olisi ollut täydelliset taustat, mutta Kunnon dinosaurus osoittaa, että kaiken aikaa kehitytään vielä lisää. Saa nähdä, miten upeaa materiaalia Pixarilta nähdään viiden vuoden kuluttua.

Elokuvassa on viittauksia myös muihin elokuviin ja asioihin. Näitä viittauksia kutsutaan nimellä "easter eggs" ja ne ovat hyvin käytettyjä Pixarin elokuvissa. Kunnon dinosauruksessa on yllättävän vähän easter eggejä Pixarin elokuvaksi. Jurassic Parkiin viitataan monilla hyvin tutuilla kuvilla. Pixarin tavaramerkit A113, Pizza Planet -auto ja Luxo-pallo ovat tietysti nähtävissä - ensimmäinen kanalan aidassa, toinen avaruudessa asteroidien joukossa ja kolmas kuvassa, jossa Arlon ja Pupen päät vaihtavat paikkaa. Tulevassa Doria etsimässä -leffassa (Finding Dory - 2016) esiintyvä mustekalahahmo Hank näkyy vilaukselta, kun Arlo putoaa veteen.




Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla ovat lyhytelokuvat "Sanjay's Super Team" - joka näytettiin elokuvateattereissa ennen Kunnon dinosaurusta - ja "Hide and Seek", kuten myös lyhyitä sekalaisia pätkiä sisältävän osion "Dino Bites". Elokuvan teosta kertovat pätkät "True Lies About Dinosaurs", "Recyclosaurus", "The Filmmakers' Journey", "Every Part of the Dinosaur" ja "Following the T-Rex Trail". Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja trailereita.

Yhteenveto: Kunnon dinosaurus on ihan hyvä lasten seikkailuelokuva. Omana seikkailunaan se on tarpeeksi toimiva, mutta se voisi kertoa laajemmin dinosaurusten maailmasta. Liian monet asiat jäävät vain pintaraapaisuiksi ja siten koko leffa tuntuu hieman keskeneräiseltä. Hahmoja voisi hyödyntää paremmin ja toivoisin, että jatkoa olisi luvassa joskus ja että siinä saataisiin esiteltyä paremmin dinojen ja ihmisten yhteistä maailmaa. Arlon ja Pupen ystävyys on hyvin rakennettu ja kummankin kaari tarinan mukana on toimivasti suunniteltu. Animointi on aivan täydellistä, mutta muuten elokuva jättää paljon toivomisen varaan, eikä leffa millään yllä Pixar-yhtiön parhaimmistoon, vaan jää valitettavasti heikoimpien joukkoon. Suosittelen elokuvaa kaikille lastenelokuvien ystäville, kuten myös dinosaurusfaneille. Aikuisten kannattaa varautua siihen, että tämä on enemmän lastenpätkä kuin mestariteos Inside Out.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2016 - Muokattu 7.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.moviesmug.com
The Good Dinosaur, 2015, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Inside Out / Mielen sopukoissa (2015)

INSIDE OUT (2015)

MIELEN SOPUKOISSA



Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Lewis Black, Bill Hader, Mindy Kaling, Richard Kind, Kaitlyn Dias, Diane Lane, Kyle McLachlan, John Ratzenberger ja Frank Oz
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar on oikeastaan jo pienestä pitäen innostanut minua enemmän kuin Walt Disneyn elokuvat. Pixarilla tarinankerronta on sitä tasoa, että niistä voi todella nauttia kuka tahansa. Ainakin suurimmasta osasta heidän elokuvistaan. Esimerkiksi Cars (2006) ja Cars 2 (2011) ovat saaneet vuosien varrella tarpeetonta vihaa niskaansa. Huikean Toy Story 3:n (2010) jälkeen Pixar tuntui alkavan menettää otettaan ja vaikka seuraavat elokuvat olivat hyviä, niin ne eivät olleet ihan odotettua tasoa. Inside Outin menin katsomaan hieman varautuneena. Nyt näin sen kolmatta kertaa.

Inside Out kertoo nuoren tytön, Riley Andersenin, mielessä olevista tunteista: Ilo, Suru, Kiukku, Inho ja Pelko. Kun Ilo ja Suru eksyvät vahingossa päämajasta Rileyn pitkäkestoiseen muistiin, Rileyn tunteiksi jäävät enää kolme muuta, jotka alkavat olla haitaksi Rileyn mielelle. Ilon ja Surun täytyy päästä takaisin päämajaan, ennen kuin Rileyn tunteet ovat lopullisesti järkkyneet.

Amy Poehlerin esittämä Ilo saattaa ärsyttää aluksi, sillä hän on kaiken aikaa niin riemastuttavan positiivinen kaikesta. Ilon hahmon muuttuminen elokuvan aikana on todella tarkkaan mietitty ja hänestä välittää monella tapaa elokuvan aikana.
     Phyllis Smithin esittämä Suru on nimestään huolimatta ehkä hauskin hahmo koko elokuvassa. Kaiken aikaa negatiivisesti maailman näkevän hahmon pystyy helposti yhdistämään itseensä, jos on yleisesti kovin pessimistinen persoona. Ilon tavoin Surukin kokee muutoksen elokuvan aikana, tajuamatta sitä tosin täysin itse.
     Rileyn lapsuuden mielikuvitusystävä Bing Bongia esittää Richard King. Bing Bong on monen eri eläimen yhdistelmä, jolla on oma rallatuksensa, joka jää varmasti soimaan päähän elokuvan jälkeen. Varoitus: Bing Bong saattaa käydä pahasti tunteisiin.
     Muita tunteita ovat tosiaan Kiukku (Lewis Black), Pelko (Bill Hader) ja Inho (Mindy Kaling). Nämä tunteet ovat aika yksiulotteisia hahmoja, mutta siksi juuri oikein toimivia ja jokainen on omalla tavallaan hauska.
     Rileyta ääninäyttelee Kaitlyn Dias. Elokuvan aikana alkaa pelätä Rileyn puolesta, kun ilon tunne puuttuu häneltä jopa liiankin kauan. Pixar on ottanut ison, mutta toimivan riskin siinä, miten hahmon käytös ja valinnat esiintyvät.
     Rileyn vanhemmat ovat varmasti monille vanhemmille samaistuttavat roolit. Kun teini-ikä iskee ja lapsen mielestä onkin yhtäkkiä noloa hassutella tai tehdä yhtään mitään vanhempiensa kanssa, saattaa yht'äkkisyys olla kova paikka äidille ja isälle. Vanhempien välittäminen ja huoli lapsestaan on hyvin saatu esitettyä katsojille.
     Muita tuttuja ääniä, joita elokuvassa kuullaan, on mm. Star Warseista (1980-2005) Yodana tuttu Frank Oz, joka esittää alitajunnan vartijaa. Jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberg esittää tässä Fritziä, yhtä Rileyn pään sisällä olevista työntekijöistä.

Tarina alkaa Rileyn syntymisellä, jossa esitellään Ilo ja Suru. Kohtauksien aikana, joissa Riley kasvaa, esitellään muut kolme tunnetta. Hahmojen esittelyn jälkeen tarina lähtee kunnolla käyntiin, eikä aikaakaan, kun itse seikkailu jo alkaa. Minua ärsyttää, että mainoksissa piti kertoa, mikä elokuvan juoni on, sillä olisin mieluusti nähnyt elokuvan tietäen vain idean, mutten itse tarinaa. Elokuvan alku on todella valoisa ja musiikilla on luotu pirteää tunnelmaa, mutta mitä pidemmälle tarina menee, sitä synkemmäksi elokuva muuttuu. Lastenelokuvaksi Inside Out uskaltaa hyvin ottaa vakavamman suunnan ja se on luultavamminkin enemmän aikuisten mieleen oleva elokuva, kuin puhtaasti lapsille suunnattua seikkailua - jota se tietenkin myös sisältää.

Vaikka elokuva käsittelee tunteita fyysisinä hahmoina, niin hahmot eivät kuitenkaan ole täysin yksiulotteisia. Ilo saa huomata, että surusta voi olla apua, kun taas joskus ilo voi olla myös surua. Pelko tuntuu muuten omaavan vain yhden tunteen, mutta hänen ollessa vartiovuorossa Rileyn nukkuessa, hän onneksi näyttää omaavansa muitakin tunteita. Kiukku osaa järkeillä, mutta Inho jää valitettavasti aika yksinkertaiseksi hahmoksi. Kuitenkin pelkästään Ilon ja Surun kohtaukset osoittavat sen, etteivät tunteet ole yksiselitteisiä. Pixar on aiemminkin käsitellyt erikoisten asioiden tunteita, kuten lelujen (Toy Story -sarja, 1995-) ja autojen (Cars-sarja, 2006-), mutta nyt he ovat menneet niin pitkälle, että myös tunteilla on tunteita. Elokuvan teema on todella vahva ja tunteet välittyvät täydellisesti katsojalle.

Elokuvan maailma on mielen sisällä olevia asioita lukuunottamatta todella realistinen. Todellisessa maailmassa tunteita näytetään hahmojen ilmeiden lisäksi myös säätiloina ja värimaailmassa. Mielen sisällä oleva maailma taas on todella nerokkaasti mietitty. Kuulina esitetyt muistot ovat todella hyvä keksintö ja mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä paremmin mukaan tulee asioita, kuten mielen abstraktio, mielikuvitus ja alitajunta. Ne ovat meille jokapäiväisiä asioita, joihin ei erityisemmin kiinnitä huomiota, mutta tässä kaikesta on nokkelasti tehty konkreettista. Lapsilta voivat monet viittaukset mennä ohi, mutta vanhemman katsojan sisimpään tämä iskee takuulla. Lapsi ei näe vielä sitä, miten Rileyn elämä kerrotaan, mutta vanhemmat voivat nähdä Rileyssa oman lapsensa ja elokuvan todellisen maailman ongelmat omina ongelminaan. Inside Outin hassut hahmot vain hämäävät, sillä elokuvan päätyttyä tajuaa nähneensä yhden syvällisimmistä elokuvista, mitä on koskaan tehty.

Aina unelmapoikaystävistä unituotantostudioille ja siitä vielä alitajunnan kautta déjà vu'hun, Inside Out on todella sisältörikas ja se jaksaa hämmästyttää neroudellaan yhä kolmannellakin katsomiskerralla. Syvällisten juttujen lisäksi elokuva on tietysti myös hauska. Vitsien lisäksi myös juuri nokkelat jutut on tuotu mukaan hauskoina asioina. Esimerkiksi mielipiteiden ja faktojen sekoittuminen on koominen kohta, mutta kun tajuaa, mitä sillä oikeasti haetaan, niin elokuva muuttuu vielä yllättävämmäksi. Todella perinteisiä keinoja on myös mukana, mutta niitä ei esitetä, kuin ne olisivat uusia kikkoja, vaan ovat sopivasti mukana tarinan virrassa.

Elokuvan animointi on aivan täydellistä. Jälleen kerran Pixarin elokuvassa taustat näyttävät välillä niin aidoilta, että ilman hahmoja, ne voisivat olla valokuvia. Tietenkin tiettyä Disney-henkeä on mukana tapahtumapaikoissa. Elokuvan on ohjannut Pete Docter, joka on ohjannut aiemmin Pixar-elokuvat Monsters, Inc (2001) ja Up (2009). Docterilla on siis yli kymmenen vuotta kokemusta Pixarista. Docter keksi idean tunteisiin perustuvasta tarinasta vuoden 2009 lopulla. Inside Outista huomaa, että sitä on hiottu pitkään, jotta lopputulos olisi aivan huikea. Musiikista vastaa Michael Giacchino, joka on tehnyt erinomaista työtä elokuvan sävellyksestä. Läpi elokuvan soiva tunnari on hieno ja toinen oma suosikkini elokuvan soundtrackilta on kappale "We Can Still Stop Her".

Pixar on todella tunnettu siitä, että heidän elokuvansa ovat aivan täynnä pieniä viittauksia muihin elokuviinsa ja välillä myös moniin muihinkin elokuviin. Näitä viittauksia kutsutaan nimellä "easter eggs". Inside Outissa on myös paljon löydettävää, joten kun tarinan on saanut selville ensimmäisellä katsomiskerralla, niin toisella näkemisellä voi silmät tarkkoina löytää näitä viittauksia. Rileyn muistoissa on nähtävissä sumeita kuvia mm. Toy Story 3:sta tutusta Sunnyside-päiväkodista ja Pixarin tavaramerkistä, Pizza Planet -autosta, joka näkyy useaankin otteeseen elokuvan aikana. Rileyn leikkiessä laavan yli hyppelyä, pöydältä voi huomata ruokalehden, jonka kannessa on Ratatouillesta (2007) tuttu Colette. "Birds"-lyhytelokuvan linnut voi nähdä alkutekstien aikana ja yhdellä Rileyn luokkalaisella on samanlainen paita, kuin Toy Storyn (1995) Sid-hahmolla - värit ovat vain toisinpäin. Pixarin kolme muuta tavaramerkkiä, eli kiinalaisen ravintolan ruokalaatikko, Luxo-pallo ja koodi A113 ovat myös nähtävissä elokuvan aikana - yksi näkyy ruokailukohtauksessa, toinen Bing Bongin muistossa ja kolmas lopussa. Unituotannon työläisiä voi nähdä pukeutuneina tutuiksi hahmoiksi Disneyn ja Pixarin elokuvista, kuten Robin Hoodiksi, Mikki Hiireksi ja Zurgiksi. Yhdellä muistokäytävällä voi nähdä useita kohtia Up-elokuvasta (2009), joka herättää kysymyksen: ovatko ne vain piiloviittauksia, vai tunteeko Riley elokuvan hahmot Carlin ja Ellien? Monia muitakin on löydettävissä, mutta tuossa ne, mitkä itse löysin. Omasta mielestäni "easter eggit" elokuvissa ovat todella hyvä keksintö ja luovat omanlaista lisäsisältöä mukaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kahden levyn Blu-ray -julkaisussa ensimmäisellä levyllä on lisämateriaalina kaksi lyhytelokuvaa; "Lava" - joka näytettiin elokuvateattereissa ennen Inside Outia - ja "Riley's First Date?", sekä pätkät "Paths to Pixar: The Women of Inside Out" ja "Mixed Emotions". Toisella levyllä on lähes tunnin kestävä "Behind the Scenes", joka sisältää pätkät "Story of the Story", "Mapping the Mind", "Our Dads, the Filmmakers", "Into the Unknown: The Sound of Inside Out", "The Misunderstood Art of Animation Film Editing" ja "Mind Candy". Mukana on myös poistettuja kohtauksia ja trailereita.

Yhteenveto: Inside Out on Pixarin parhaimmistoa, kuten myös yksi parhaimmista elokuvista ikinä! Ensimmäisellä kerralla, kun näin elokuvan, annoin sille kasin. Toisella katsomiskerralla ysin ja nyt se pääsi vielä korkeammalle. Mutta eikö se ole niin, että kolmas kerta toden sanoo? Vanhemmille huomio, että vaikka kyseessä on animaatio, niin se ei ole täysin lastenelokuva, vaan enemmänkin aikuisia koskettava, suuria tunteita käsittelevä "oikea" elokuva. Seikkailua ja hauskuutta tietysti löytyy lapsille, mutta sisältö aukeaa parhaiten varttuneemmilla katsojilla. Inside Out on koskettava, hauska, surullinen, jännittävä ja kaiken kaikkiaan upea elokuva. Suosittelen sitä ihan kaikille ja jos vähänkin kiinnostaa, niin tämä pitää nähdä. Minä en ikinä itke elokuvien aikana, mutta pakko myöntää, että parissa kohdassa elokuva kosketti minua todella sisimmästä. Toivottavasti Pixarin tulevat elokuvat pääsisivät uudelleenkin tämän tasolle. Elokuvasta näkee, että tekijät ovat antaneet koko sydämensä taiteelleen.




Kirjoittanut: Joonatan, 19.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Inside Out, 2015, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Warcraft / Warcraft: The Beginning (2016)

WARCRAFT (2016)

WARCRAFT: THE BEGINNING



Ohjaus: Duncan Jones
Pääosissa: Travis Fimmel, Toby Kebbell, Paula Patton, Ben Foster, Dominic Cooper, Ben Schnetzer ja Daniel Wu
Genre: fantasia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen kohta menossa katsomaan Warcraftin tai kuten se kulkee Euroopassa nimellä Warcraft: The Beginning. Ensimmäiseksi sanon suoraan, etten ole koskaan pelannut "Warcraftia" (1994-), joten kaikki mitä tiedän maailmasta perustuu tässä arvostelussa vain siihen, mitä elokuvassa kerrotaan. Kovin suurilla odotuksilla en ole menossa katsomaan sitä, sillä suurimmaksi osaksi Warcraft on kerännyt vain haukkuja, vaikka onkin esimerkiksi Kiinassa menestynyt todella hyvin. Toivon, että elokuva jaksaisi viihdyttää koko kahden tunnin kestonsa aikana. Saa nähdä, mitä tästä tulee...

Örkkien johtaja Gul'dan johdattaa armeijansa ihmisten maailmaan, Azerothiin. Ihmissoturi Lothar lähtee taistoon örkkejä vastaan kuninkaan miehien, Khadgar-velhon ja Vartija Medivhin kanssa.

Lotharia näyttelee Travis Fimmel. Vikings-sarjasta (2013-) tuttu Fimmel ei vakuuta johtajahahmona, mutta suoriutuu muuten roolistaan ihan hyvin. Häiritsevää on, että jokaisessa kohtauksessa Fimmelin silmät vetistävät, niin kuin hän olisi juuri itkenyt.
     Khadgar-velhona nähdään Ben Schnetzer. Schnetzer nousee ihmishahmoista suosikiksi, vaikkei hänen näyttelijänsuorituksensa ihmeellinen olekaan. Pääosin hän vain kulkee paikasta toiseen etsimässä tietoja asioista, mitä katsojille pitää selventää.
     Örkeistä isoimmassa roolissa on Toby Kebbellin näyttelemä Durotan. Durotan on omalla tavallaan inhimmillisin hahmo koko elokuvassa, vaikka onkin todellisuudessa lähinnä vain digimörökölli.
     Elokuvan pahiksena nähdään Gul'dan, jota esittää Daniel Wu. Onnistuneen tyylikäs pahis olisi parempi, jos ei olisi niin ontto sisällöltään. Gul'dan tuntuu vain haluavansa tuhota kaiken.
     Ben Foster näyttelee Medivh-Vartijaa, joka esitetään todella suurena ja mahtavana henkilönä. Harmi vain, että Fosterin suoritus on heikko ja paikoitellen todella koominen, eikä hahmoa osaa ottaa vakavasti. Hahmo toimisi paremmin, jos se olisi joku vanha viisas tietäjä, eikä mikään nuori kundi.
     Ihmisten kuningasta, Llanea näyttelee Dominic Cooper. Kuningas jää todella taka-alalle, mikä on sääli, sillä hahmoon olisi voitu tuoda voimaa antamalla hänelle lisäsisältöä elokuvassa.
     Paula Patton esittää puoliksi örkkiä ja puoliksi jotain muuta olevaa Garonaa. Pattonin hahmo on yksi elokuvan parhaista, vaikka alkupuolella Patton ei hirveästi vakuuta vihreän maskeerauksensa alta.

Elokuva alkaa introlla, jossa örkit lähtevät ihmisten maailmaan ja Durotanin lapsi syntyy. Sen jälkeen ruutuun ilmestyy isona elokuvan logo, mistä voisi olettaa, että tehdään aikahyppy muutama vuosi eteenpäin aikaan, jossa ihmiset ja örkit ovat sotineet jo kauan, mutta elokuva jatkaakin suoraan siitä, mihin intro loppui. Esitellään ihmishahmot ja näytetään hieman heidän maailmaansa. Pääasiassa elokuvan alkupuolisko koostuu hahmojen, paikkojen ja asioiden nimien luettelemisella. Jos ei ole "WoW"-fani, niin täytyy keskittyä kaiken aikaa, jotta muistaa tarvittavat nimet koko elokuvan loppuun saakka. Minulla onneksi oli muistiinpanovihko mukana, jotta kaikki tarvittavat nimet pysyisivät muistissa. Todella sisältörikas maailma on selkeästi kyseessä, mutta onkin harmi, että elokuva ei tunnu pystyvän hyödyntämään kaikkea.

Warcraft on selkeä yritys tuoda pelisarja pidemmäksi elokuvasarjaksi, mutta silti tuntuu kuin tekijät eivät olisi tienneet, mitä kaikkea lähdemateriaalia he käyttäisivät avausosassa, joten he ovat päättäneet tunkea mukaan kaikkea mahdollista. Siltikin elokuvan asiat ovat pelkkä pintaraapaisu pelisarjan maailmaan. Jos tekijät olisivat tarkkaan miettineet, minkä osion fanien tuntemasta tarinasta he haluavat kertoa näin aluksi, niin uskoisin, että tästä olisi saatu tehtyä paljon kompaktimpi paketti. Nyt elokuva tuntuu vain erittäin sekavalta lämmittelyltä, joka voisi mahdollisesti johtaa suurempaan kokonaisuuteen.

Hieman erikoiset roolitusvalinnat eivät myöskään tuo vahvuutta elokuvaan, jolloin parasta ovatkin toimintakohtaukset. Silloin, kun mätkitään turpaan, niin oikeasti mätkitään kunnolla, mikä on hienoa. Taisteluissa näytetään tyylikkäitä, laajoja kuvia, joissa voi katsella, miten isoissa mittakaavoissa soditaan ja välillä näytetään yksittäisiä lähitaisteluita. On sinänsä erikoista, että ihmishahmot ovat niin onttoja, että pääosin itse ainakin olin örkkien puolella, sillä juurikin Durotanin ja Garonan toimintojen motiivit on hyvin tuotu esille. Jännä asia elokuvassa on, että vaikka sekä örkkien, että ihmisten kuullaan puhuvan englantia, niin todellisuudessa kummatkin puhuvat omia kieliään, eivätkä ymmärrä toisiaan. Kohtaukset, joissa örkkien kieltä pitää tulkata ihmisille ja toisinpäin, ovat hieman oudosti toteutettuja, sillä se joka puhuu englantia vaihtuu aina välillä.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka suurimmaksi osaksi kaikki onkin tehty tietokoneella. En tiedä tottuivatko silmäni tehosteisiin, vai muuttuivatko digiefektit paremmiksi, mitä pidemmälle elokuva meni. Alussa nimittäin tehosteet ovat hieman heikkoja, mutta loppupuolella näyttävät jopa yllättävän hyviltä. Silti läpi elokuvan on mukana myös heikompia tehosteita. Leikkaus on kohtauksissa sujuvaa, mutta välillä kohtauksesta toiseen siirtyminen ei tunnu kovin luonnolliselta. Lopputaistelussa tulee outo hyppy leikkauksessa, mikä sai minut hämilleen ja tuntui kuin kokonainen pätkä puuttuisi. Äänimaailma taisteluissa on hyvin mietitty ja musiikki jumputtaa toimivasti taustalla. Warcraftin on ohjannut Duncan Jones, edesmenneen David Bowien poika. Jonesin aiempia elokuvaohjauksia ovat scifielokuvat Moon (2009) ja Source Code (2011). Kovin montaa elokuvaa ei herra siis ole vielä tehnyt. Näin elokuvan 3D:nä ja vaikka välillä esimerkiksi digiveri näytti lennähtävän päin katsojaa, niin oli tehoste silti aika turha. Ja pakkohan se on myöntää, että vaikka kuinka tyylikkäitä tehosteita elokuvassa onkin, niin se näyttää kuitenkin suurimmaksi osaksi vain todella kalliisti tehdyltä, pelin tasojen välissä nähtävältä videolta.

Yhteenveto: Warcraft on ihan kiva, mutta heikko aloitus mahdolliselle elokuvasarjalle. Se ei ole kovin ihmeellinen ja tuntuu pääasiassa vain introlta suuremmalle kokonaisuudelle. Näyttelijäntyö ei ole erikoista ja ihmishahmot ovat aika onttoja. Siitä kuitenkin löytyy potentiaalia jatko-osalle ja toivon, että jos sellainen tulee, niin selkeään tarinaan panostetaan paremmin. Suosittelen elokuvaa lähinnä pelisarjan faneille, sillä heille tämä aukeaa parhaiten. Jos "WoW" ei ole tuttu, niin monet asiat voivat mennä täysin ohi. Viihdyttävänä kesämäiskintäpätkänä Warcraft toimii, etenkin jos ulkona sataa kaatamalla, kuten tänään. Toimintakohtaukset ovat pääosin näyttäviä, vaikka välillä niistä on vaikea ottaa selvää, kun ruudulla tapahtuu niin paljon kaikkea. Legendaarinen Wilhelm-parkaisu on kuultavissa metsässä käytävässä taistelussa.




Kirjoittanut: Joonatan, 18.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, World of Warcraft -tiedot www.en.wikipedia.org ja juliste www.screencrush.com
Warcraft, 2016, Universal Pictures, Legendary Pictures, Atlas Entertainment, Blizzard Entertainment

torstai 16. kesäkuuta 2016

Arvostelu: Bølgen / The Wave (2015)

BØLGEN (2015)

THE WAVE



Ohjaus: Roar Uthaug
Pääosissa: Kristoffer Joner, Ane Dahl Torp, Jonas Hoff Oftebro ja Edith Haagenrud-Sande
Genre: katastrofielokuva
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

En olisi varmaan pitkään aikaan saanut tietää Bølgenista, jos en olisi mennyt katsomaan sitä työharjoitteluni merkeissä. Ainoa mitä tiesin elokuvasta, kun kävelin saliin oli, että julisteessa aalto on osumassa taloon ja että elokuva on norjalainen. Luulin kuitenkin meneväni katsomaan jonkinlaista vakavampaa, pohjoismaista, todellisempaa katastrofipätkää kuin mitä Hollywood putkauttaa ilmoille. Ihmettelen vain, miksi tätä ei voitu suomentaa "Aalloksi", vaan tämä pitää pyöriä englanninkielisellä nimellä The Wave?

Geologi Kristian Eikjord on muuttamassa perheensä kanssa pois Geirangerista. Kuitenkin vanhat kollegat huomaavat, että läheisen vuoren maaperä on liikkumassa. Kristianin mielestä kaikki pitäisi saada turvaan onnettomuuden varalta, mutta kukaan ei kuuntele häntä. Pahimmat pelot käyvät lopulta toteen, kun vuoren seinämä murenee, mikä aiheuttaa massiivisen hyökyaallon.

Perheenisää, Kristian Eikjordia esittää Oscar-ehdokaselokuva The Revenantissakin (2015) esiintynyt Kristoffer Joner. Kyseessä on hyvin perinteinen isähahmo, joka lopulta lähtee pelastamaan perhettään uhkarohkeasti. Silti Jonerin suoritus on hyvä ja ainoa, mikä hänessä häiritsee, on hänen hermostunut naurunsa, jota kuullaan useasti elokuvan alkupuolella.
     Perheenäitiä, Idun Karlsenia näyttelee Ane Dahl Torp. Hienoa hahmossa on, ettei hän ole vain avuton neitokainen odottamassa miestään pelastamaan, vaan hän myös tekee kaikkensa pitääkseen poikansa hengissä. Asia, mitä ihmettelin hahmossa on, että minkä pituisia työpäiviä hän oikein tekee? Sillä elokuvassa hän työskentelee hotellissa ja kyseinen työpäivä, mikä näytetään, kestää aamusta iltaan.
     Tietenkin perheessä on yksi teiniangsti. Jonas Hoff Oftebro esittää Sondrea, omiin maailmoihinsa keskittyvää, musiikkia kuulokkeilla kuuntelevaa, tyttöjä vilkuilevaa skeittaripoikaa, jonka uhma sääntöjä vastaan aiheuttaa tietenkin ongelmia. Ottaen huomioon, millaiseen vaaraan Sondre pistää muita hahmoja, niin itseäni ei ainakaan paljoa kiinnostanut hahmon kohtalo. Ja kuka oikeasti pelaa huojuvaa tornia puhelimellaan?
     Perheellä on myös tytär, Julia, jota näyttelee Edith Haagenrud-Sande. Tämä on Edithin ensimmäinen elokuvarooli ja hän hoitaa osuutensa toimivasti. Vaikka Kristian selkeästi rakastaa tytärtään, niin silti hän pistää Julian kaiken aikaa vaaratilanteissa muiden vastuulle.

Toisin kuin odotin, Bølgen on itse asiassa aika lailla samanlainen kuin Hollywoodin katastrofielokuvat. Se on tehty pienemmässä mittakaavassa, mutta huomaa, että esimerkiksi elokuvat The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009) on katsottu ennen elokuvan tekoa. Ei siinä mitään, jos elokuva olisikin Hollywoodin tuotantoa, mutta nyt se tuntuu vain kopiolta. Onhan Bølgen viihdyttävä, mutta hieman latteaksi se kuitenkin jää. Elokuvan alussa näytetään uutiskuvaa vanhoista samankaltaisista tapaturmista, mistä tarina lähtee käyntiin. Itse aaltoa saakin sitten odotella kolme varttia. Plussana pitää kuitenkin sanoa, että vaikuttavan vuorenrinteen sortumisen ja aallon tekijät ovat saaneet toteutettua.

Hollywood-katastrofielokuvien monet kliseet on nähtävissä elokuvassa. Vuorelta poistuvat linnut enteilevät pahaa. Kun suuri aalto tulee lähemmäksi, sitä pitää jäädä tuijottamaan. Pelastumiset tapahtuvat juuri viime hetkellä. Juuri kun jokin on hyvin, niin uusi ongelma iskee. Nopeasti esitelty toinen perhe auttaa hädässä päähenkilöitä - toinen mielellään ja toinen vastahakoisesti. Pelkästään koko juoni siitä, ettei kukaan usko päähenkilöä, joka lopulta onkin oikeassa, on hyvin yleistä lajityyppinsä edustajille. Elokuvasta puuttuu vielä perheen koira, joka mystisesti pelastuu lopussa.

Bølgenin on ohjannut Roar Uthaug, jonka olisi tarkoitus ohjata tuleva Tomb Raider -elokuva. Hänen aiempia elokuviaan ovat olleet mm. Fritt vilt (2006) ja Flukt (2012). Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti. Laajat kuvat Geirangerista ovat erittäin tyylikkäitä. Leikkaus on myös onnistunutta ja kuten jo sanoin, tehosteet ovat yllättävän näyttävät. Outous, mikä minulle huomautettiin, on väestönsuojan ovi, joka välillä pitää työntää kiinni ja välillä vetää kiinni...

Yhteenveto: Bølgen on norjalainen Hollywood-kopio. Se ei paljoa eroa isoista jenkkileffoista, muuten kuin että se on pienemmässä mittakaavassa, se tapahtuu Norjassa, kaikki ovat norjalaisia ja koko elokuva puhutaan norjaksi. Se on ihan kiva elokuva, mutta toimisi paremmin, jos se olisi oikeasti Hollywoodissa tehty, kuin kopio samasta tyylistä. Visuaalisesti yllättävän näyttävän näköinen elokuva on kyseessä, joten siitä on pakko antaa plussaa. Ehkä jos olisin tiennyt, mitä odottaa, niin olisin pitänyt elokuvasta enemmän. Bølgen on ennalta-arvattava, mutta niinhän ne katastrofielokuvat yleensä ovatkin - kun on nähnyt yhden, niin on tavallaan nähnyt kaikki. Jos tietää, mitä elokuva tarjoaa, niin sen parissa luultavasti viihtyy paremmin.




Kirjoittanut: Joonatan, 11.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Bølgen, 2015, Fantefilm, Film Väst